Pesuvati Kirkkojärven laineilla

Tampere – Pori –radan valmistuminen 1895 aloitti laivaliikenteen Kirkkojärvellä. Laivareitti kirkonkylästä Siuron asemalle ruopattiin vähin syvennyksin valtion 1895 antaman määrärahan turvin. Väylä ja Siuron satamalaituri valmistuivat helmikuussa 1896. Jo tammikuussa laivaa Kirkkojärvelle puuhaavat yksityiset pitivät kokouksen ja pian uskalsivat tilata aluksen Tampereen konepajalta. Laiva sai nimen Kyrö. Se oli rautarunkoinen, 13,25 metriä pitkä, 3,43 metriä leveä ja varustettu 8 hevosvoiman höyrykoneella. Laiva tuotiin osina rautateitse Siuroon, jossa se koottiin. Laiva katsastettiin 16.7.1896. Se saapui seuraavana yönä Hämeenkyrön kirkonkylään sille rakennettuun laituriin Kyrösjoen suuhun. Pappilanjokeahan saatettiin tuolloin vielä kutsua vanhalla nimellään. Somalta, sirotekoiselta ja kaikin puolin tarkoitustaan vastaavalta näytti laiva Aamulehden kirjeenvaihtajan mielestä. 

Neitsytmatkalla Kyrö joutui  ensimmäiseen onnettomuuteen: se ajoi merkitsemättömälle karille Enonselällä. Potkuri vaurioitui, mutta se ei estänyt matkantekoa. Potkuri korjattiin ilmeisen nopeasti Siurossa, sillä tiistaina 21.7. laiva oli vihkiäismatkallaan. Vihkiäisistä kirjoitti Tampereen Sanomiin kaksiosisen jutun sujuvakynäinen kirjoittaja, luultavasti opettaja Frans Enok Nyman. Hän korosti laivayhteyden merkitystä Hämeenkyrön lisäksi Ikaalisille. Joki tehtaalle oli ruopattava oitis, jotta pitäjien välinen yhteys paranisi. Reportteri kertoi, että s/s Kyrö on "koko sukkela": se pyyhkäisi yli puolitoista peninkulmaa tunnissa. Siuron ja Hämeenkyrön kirkonkylän välinen matkan alus viiletti tunnissa ja 20 minuutissa. Miehistöä tarvittiin lämmittäjä ja koneenhoitaja, joka toimi myös "katteina" eli kapteenina. Laivaan sai ottaa 50 matkustajaa. Kello 16 kaikki kutsuvieraat olivat saapuneet, joten Kyrö pääsi matkaan. Väkeä oli kertynyt niin paljon, että laivan perään köytettiin soutuvene, johon sijoitettiin muutama matkustaja, ettei ylitettäisi 50 matkustajan rajaa laivalla.

Kirjoittaja ylisti laivareittiä Siurosta kirkonkylään yhdeksi maan kauneimmista. Hän kertoi myös lyhyitä tarinoita mm. Linnavuoresta, Murhasaaresta, Purimosta ja Huupon verokivestä. Viktor Vilhelm Raipala oli laivayhtiön isännöitsijä, nykyisin termein kai toimitusjohtaja. Raipala oli kerännyt tietoja kuulusta Pylsyn penkistä ja kertoi niitä yleisölle. Läheisen Pylsyn talon ukko oli saanut emännäkseen äkeän eukon. Aviopari lähti jouluaattona sulaan salmeen nuottaa vetämään. Paluumatkalla akka vaati päästä katsomaan kallion penkkiä, todeten "woihan tuossa istuakin". Ukko totesi, ettei jouluaattona ennätä, voihan sitä joskus muulloin istua. Akka ärjyi, torui ja reuhtoi niin, että ukko totesi, ettei tuosta pääse kuin tottelemalla. Ukko päätti kuitenkin tehdä pienen kepposen. Hän laski veneen liki kalliota. jolloin eukko loikkasi ketterästi kallionkielekkeelle istumaan. Ukko lähti soutelemaan kotiinsa välittämättä akkansa nostamasta hirmuisesta metelistä. Ukon sydän ei ollut vielä kokonaan kivettynyt, vaan hän lähti illalla katsomaan eukkoaan. Emäntä ei ollut vielä lannistunut, totesi vaan: "Jopa täytyi, jopa täytyi". "Eihän toki täydykään", totesi ukko ja souteli kotiinsa. Aikaisin aamulla hän taas souteli eukkonsa ohi. Tämä oli yön aikana maltillistunut ja ystävällistynyt: "Auta ukkokulta minut täältä!" Ukko auttoi, ja sen jälkeen he elivät sovinnollisesti. Paikka sai nimen "Pylsyn penkki", ja sitä alettiin pitää paikkakunnan ensimmäisenä emäntäkouluna. Raipalan mukaan emäntäkoulua ei ole tarvittu sen koommin, koska "meidän eukot kilttiä ja leppeitä kun owat siitä asti olleet". Neitsytmatkalla esitettyä tarinaa toistettiin vielä yli 100 vuotta myöhemmin Purimo-laivalla matkustajien iloksi. 

Jutun toinen osa ilmestyi Tampereen sanomissa 27.2. Kirjoittaja kuvasi kauniisti, miten matkalla "wasta niitetyt wihreät niityt laiwaa kummastelewine karjoineen, ruiswainiot wasta pystytettyine kuhilaineen, tuulen hengessä lainehtiwat kaurapellot,  ja wälimain weteen kuwastuwat metsiköt tuowat yhdessä muhkeitten rakennusten kanssa kuwia, joita ei wäsy katselemasta". Kyrö saapui kirkonkylän laituriin klo 18.30. Tavalliset matkustavaiset nousivat maihin, ja laivaan astui kutsuvieraita viihdyttämään kanttori Kupilaisen johtama torvisoittokunta. Laiva suuntasi nyt Jumesniemeen Kärjen taloon, jossa pidettiin vihkiäisjuhla. Laivan omistajat olivat kutsuneet paikalle säätyläisiä, joista huomattavin oli senaattori, vapaaherra Samuel von Troil. Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana aiemmin toiminut von Troil oli tukenut Kirkkojärven ruoppaushanketta. von Troil saapui Siuroon laivalla Kuloveden kautta Pirkkalasta kesähuvilaltaan. Viktor Raipala piti puheen von Troilille kiitellen tämän ansioita vesiväylän kunnostamisessa. Puheensa hän päätti nostattamalla kolminkertaisen eläköön-huuden senaattorin kunniaksi. Vastauksessaan von Troil toivotti laivaliikenteelle onnea ja menestystä ja omisti maljansa Kyrö-laivan omistajille ja koko paikkakunnalle.

Vieraiden puolesta puhui toimittaja Törnqwist, joka korosti hyvien liikenneyhteyksien merkitystä niin taloudelliselle kuin henkiselle vaurastumiselle. Laivan omistajat ovat tehneet suuren palveluksen sekä paikkakunnalleen että isänmaalle. Lopuksi Törnqwist kiitti isäntiä vieraanvaraisuudesta ja esitti eläköön-huudon yhteiselle isänmaalle. Viimeiseksi puhui nimismies Väinö Nyström laivan rakentajalle, Tampereen Pellavatehtaan konepajan johtajalle, insinööri Carl Munsterhjelmille. Tämä oli tehnyt kyröläisille kaikin puolin hyvän laivan, johon he olivat kaikin puolin tyytyväisiä.

Juhlien lopuksi tanssittiin vielä kanttori Kupilaisen torvisoittokunnan tahdittamana. Soittokunta oli kajautellut säveliä jo laivamatkan aikana ja koko  juhlapäivällisen ajan. Mieliala juhlissa oli hilpeä, ja s/s Kyrö saatteli vieraat koteihinsa vasta aamuyöstä niin, että ehti parahiksi klo 5.30 vakinaiselle vuorolleen kirkonkylästä Siuroon. Hieman myöhemmin nimimerkki "Kyröläinen" huomautti Aamulehdessä, että väkijuomat olisivat saaneet olla juhlasta poissa, tai ainakin "melkoista vähemmässä". Nimimerkki näyttää olleen mukana nuorisoseura- ja raittiustoiminnassa.

Sillanpääkin seurasi vihkiäisristelyä!

Kirjailija F.E. Sillanpäähän törmää yllättävän usein Hämeenkyrön historiaa tutkaillessaan. Ja eikös Sillanpää onnistu sekaantumaan tähänkin tapaukseen: hän pääsi ihmettelemään Kirkkojärven ensimmäistä höyryalusta. Ansio siitä kuului hänen äidilleen. Kirjailija kertoi vanhoilla päivillään värikkäästi tapauksesta professori Pertti Virtarannalle, joka nauhoitti ja analysoi nobelistin käyttämää puhekieltä:

"Minä, minä muistan erinomasen hyvin kun ensimmäinel laiva meni Kyröv vesiä… Juu, se oli semmonen Kyrö-niminen semmonenm pesuvati sittej joka sinne ensinnä tehtiin. Siä se koottiin siä Kyröskoskella. En tiäm misä ne valantatyät, ne oli Tampereella tietystij jossain siä masuunilla tehty. Ja siä se stej ja …Stä mentiin stek kattoon ku se ensi kerram meni sittes se laiva. Se Kyröskoskelta meni sitte alaspäin, se oli nii … Siä Kyröskosken tehtaalla tietystis siä oli asianomaisia ammatinharjoittajia, semmosia sopivia. Se oli siä … sittem monteerattu ja, ja, pantu … ja, ja, vesilllel laskettu. 

Ja äiteni sittet tää runollinen mökin akka ni stem meni kansap pani parempaa päällensä. Se oli yhtenä pyhänä stek ku se meni, sunnuntaina, ja Eemeli sitte oli käsipuolesa  kum mentiin sinne stes sinner rantaan, ja siinä ste sen, sel Laitilan salmen … salmen kohdalla sten ni … sin siinä stev varrottiin koska se siältä se onkari tulee ja … nin siä oli torvisoittokunta ste … juhlllisuudev vuaks, kirkolla oli sitten semmonej johonka ne … hantvärkkärit ja semmonej joku herrakik kuulu – ja sittem minun järkyttävimpiä semmottia kultuurimuistamuksiani on tän … ylirunollinen äiteni sitten … ihan semmonen … tunnettila, helottavine silmineen ku sieltä palattiin, ku se sittek koko matkar rallatti sitä ”Meil Pohjola luminen on kotimaa”! Nää, nää, nää … torvensoittajat oli stes siinä salmesa virittäneent sen … marsin, marsi, yhdellä ässällä. Ja … se toi … äiteni sitten muisti sen siältä … plikka-ajoiltansa, ja se laulo (FES laulaa): ”Aasemmarei, ja rannallet toi, ja Tonavasta keisari maljoja joi”. Se Tonava on ninkuj joku pikari! Ja ”asemmarei” oli niinku hellerei, semmonen … huudahdus. ”Asemmarei, ja rannallet toi, ja Tonavasta keisari maljoja joi”, perkule! Siin olikin Pyreneap pois. Ja tää jäi sten niinku kuvasta kuuluu ni, mulle aivan, aivan noin, syöpyi, ja se onki hyvi hauska ihan noin … tieteelsel- … vissillä tavalla tommoner rippikoulusivistynys senaikanen akka, ei hän tiennym mistäär Reinin rannoista mutta se oli niinju hellerei se ”asemmarei” asemma, siis kaks ämmää, niinku ”aseemme” siinäkin oli. mutta ”a-, (laulaa:) aasemmarei, ja rannalt toi, ja Tonavasta keisarin maljoja joi …!” Sopii panna … miäleen se, se ov vähä tiädettä!"

Soittokunta siis tuuttasi Laitilansalmessa Suomalaisen ratsuväen marssia 30-vuotisessa sodassa. Sanat olivat Z. Topeliuksen, säveltäjästä ei ole tietoa. Ja näinhän säkeet kuuluivat: "Ja ratsuamme Nevan vuossa juotettihin/Se ui kuni häihin yli Veikselinkin/Se kalpamme kostavan Reinille toi/ja Tonavasta keisarin maljan se joi!" Seitsenvuotiaan Eemelin korviin ja mieleen tallentui ikiajoiksi "ylirunollisen äitensä helottavine silmineen" omin sanoin rallattama"aasemmarei". Vielä taatana Sillanpää muisteli tapauksen olleen "järkyttävimpiä semmottia kultuurimuistamuksiani". Äidin pukeutuminen parempiin vaatteisiin sai kaiketi Taatan muistelemaan päivää sunnuntaiksi, vaikka kyseessä oli tiistai. Kyrö-laivaa ei myöskään koottu Kyröskosken tehtaalla, vaan Siurossa. Mutta nobelistin määritelmä laivasta "pesuvatina" on sen verran osuva, että kelvatkoon tämän tarinan otsikoksi.

F.E. Sillanpää ehti luultavasti matkustaa Kyrö-laivalla, mutta enemmän tehdasyhtiön paateilla. Kuvan Kyröskoski-laivalta käynnistyi Sillanpään novelli Erään hulikaanin joulunvietto. 

Kyrön myöhempiä vaiheita

Kyrö alkoi heti välittää säännöllista matkustaja- ja tavaraliikennettä kirkonkylän ja Siuron rautatieaseman välillä oheisen aikataulun mukaan.

Tampereen Sanomat 24.7.1896.

Laiva poikkesi tarvittaessa Frigårdin, Soinilan, Laitilan, Vanajan, Kujalan, Taivallahden, Purimon, Jumesniemen ja Myllykylän laitureilla. Laivamiesten työpäivän pituudeksi tuli varmasti yli 12 tuntia. Sunnuntaisin tehtiin kirkkomatka. 

Kyrön potkuri oli vaurioitunut karilleajossa jo ensimatkalla Siurosta kirkonkylään. Syyskuun alussa paattia kohtasi toinen "pieni merionnettomuus". Laivan perässään vetämän proomun virkaa toimittanut isokokoinen soutuvene upposi matkalla kirkonkylään. Lastina olleet 10 - 12 öljytynnyriä jäivät kellumaan veteen, mutta puolentusinaa kalatynnyriä vajosi pohjaan. Myös suolasäkit vajosivat pohjaan. Onnettomuudesta antoi nimen kiville, jotka on tunnettu sittemmin nimillä Suolakivi, Suolasärkkä tai Suolaluoto. Tavarat oli tilannut kaippias Alve. Nähtävästi lotjaan oli pakattu liikaa tavaraa. Tapauksesta lisää täällä. Vastoinkäymisiä riitti, sillä viikkoa myöhemmin Kyrön potkuri vaurioitui Laitilan laiturissa. Varapotkurin asentamisen jälkeen voitiin kuitenkin jatkaa matkaa. Syksyllä purjehduskautta jatkettiin mahdollisimman pitkään. Maanantaina 9.11. pakkasta oli jo 16 astetta, mutta laiva liikennöi vielä seuraavan päivän. Sitten oli lopetettava.

Seuraavana talvena Tampereen Uutiset kertoi laivan tuottaneen noin tuhannen markan voitot. Seuraavan kesäkauden kapteeniksi alukselle oli päätetty pestata tamperelainen herra Brandhin. Kyrö jatkoi liikennöintiään edelliskesän aikataulun mukaisesti.

Aamulehti 4.5.1897.

Liikenne pääsi alkamaan 6.5. Pari päivää myöhemmin aluksen kone vioittui Purimonsalmessa. Matkustajat myöhästyivät aamujunasta, mutta jo päivällä laiva oli kunnossa. Nimimerkki "Matkalla ollut" moitti kesäkuuss Tampereen Sanomissa voimakkaasti Kyrön liikennöntiä. Aikatauluista ei pidetty kiinni, laitureilta ei aina noudettu väkeä ja varsinkin Kirkonkylän sekä Laitilan laiturit olivat hengenvaarallisessa kunnossa. Matkustajia kuitenkin riitti erinomaisen paljon, todisti Aamulehden kirjeenvaihtaja pari viikkoa myöhemmin. Syksy oli edellisvuotta lauhempi, sillä sekä Kyrö että paikallisen tehtaan hankkima Kyröskoski olivat liikenteessä vielä 23.11.

Tehtaan hankkima laiva taisi pelästyttää kilpailullaan Kyrön alkuperäiset omistajat. He myivät aluksen proomuineen. Uusiksi omistajiksi tulivat maanviljelijä V. Heikkilä, kanttori Heikki K. Kupilainen ja liikemies K. Pirjola. Kauppahinta oli 12 500 markkaa. Kanttori Kupilainen näyttää toimineen laivan isännöitsijänä.

Aamulehti 5.6.1898

Liikenne näytti kannattaneen, sillä kesällä laivan uudet omistajat suunnittelivat uuden ja isomman aluksen hankkimista Kirkkojärvelle. Kyrö olisi siirretty Kyrösjärvelle liikennöimään Kyröskosken ja Ikaalisten väliä. Tässä asiassa tehdas oli nopeliikkeisempi. Se tilasi uuden aluksen, joka sai nimen Kyröskoski. Entinen Kyröskoski siirrettiin 1901 ylävesistön puolelle ja nimettiin Kyrösjärveksi. Tämän laivan vaiheista enemmän toisaalla blogissani.

Kyröön hankittiin talvella 1899-1900 uusi, 30 hevosvoiman höyrykone. Sen valmisti tamperelainen Dunderbergin konepaja. Laivan aikataulu muuttui niin, että se teki vain yhden matkan päivässä kirkonkylän ja Siuron välillä. Lähtö kirkonkylästä tapahtui 10.15 ja paluumatkalle lähdettiin klo 15. Laivayhtiön taloudellinen asema alkoi vähitellen heiketä uusien omistajien aikana. Isännöitsijänä toiminut kanttori Kupilaista on luonnehdittu turhan suureelliseksi mieheksi. Laivan aikatauluja ei enää julkaistu Tampereen lehdissä, ainoastaan ylimääräisistä vuoroista esim. helluntain ja juhannuksen aikoihin tiedotettiin. Vuonna 1903 ilmoitettiin tylysti, että kiireellisten hinaustöiden vuoksi Kyrö lopettaa arkivuoronsa  1.9. lähtien. Tämän jälkeen ei aikatauluja enää julkaistukaan Tampereen lehdissä vuosikausiin.

Eräiden osakkaiden viinatarve horjutti yhtiön taloutta niin, että korjauslaskuihin täytyi pyytää apua emäntäväeltä. Apuun kutsuttiin lopulta San Franciscosta saakka osakas K.A. Heikkilän poika Kalle, menestynyt merikapteeni. Hän ryhtyi laivan kapteeniksi, muta kannattavaa liiketoimintaa ei enää saatu aikaiseksi. Laivaa huutokaupattiin jo talvella 1907. Hevosvoimien kohdalle näkyy lipsahtaneen painovirhe.

Aamulehti 18.2.1907

Riittävän hyvää tarjousta ei saatu, sillä keväällä Kyrö jatkoi liikennöintiään. Tällä kertaa aikataulu ilmoitettiin Aamulehdessä. Seuraavana keväänä laiva myytiin Kuhmalahden-Oriveden -reitille.Tosin Kyrö jatkoi liikennöintiä Kirkkojärvellä elokuun puoliväliin saakka, vasta sitten laiva siirrettiin rautateitse Pyhäjärvelle. Pesuvati oli poistunut Kirkkojärven laineilta.

Kyrölle etsittin korvaajaa

Syyskuussa laivayhtiö huutokauppasi huoneistonsa, liiterinsä ja irtaimet tavaransa kirkonkylässä. Hämeenkyrössä ja Ikaalisissakin oltiin huolestuneita Kyrön poistumisesta vesiltä. Kyröskoski-laivan liikennöintiä saneli tietysti tehtaan etu. Aamulehdessä nimimerkillä "Osuustoiminnan harrastajia" esiintyneet ehdottivat osuuskunnan tai osuuskuntien perustamista, jotta saataisiin sekä Kirkkojärvelle että Kyrösjärvelle tehtaasta riippumaton säännöllinen alus yhdysliikennettä harjoittamaan. 

Todellisiin vaikeuksiin joutui Raipalan tiilitehdas, sillä vain matalakulkuinen Kyrö oli pystynyt hinaamaan sen proomua. Jostain saatiin Kirkkojärvelle pieni puurunkoinen Aallotar, joka ryhtyi vetämään tiiliproomuja. Se ajoi myös Kyrön aikataulun mukaiset vuorot Hämeenkyrön ja Siuron välillä suuskuun loppuun saakka. Sitten laiva, jonka omistajaa ei tiedetä,  poistui Kirkkojärveltä. Seuraavan vuoden heinäkuussa tuli uusi laiva Hämeenkyrö-Siuro -reitille. Pieni puinen alus oli nimeltään Ahto. Paatti oli yrittänyt liikennäidä Kuloveden puolella huonoin tuloksin, joten se oli siirretty Siuronkosken yläpuolelle. Tämänkään laivan omistajaa ei tiedetä.

Tampereen Sanomat 22.7.1909.

Ahto liikennöi syksyyn saakka. Vuonna 1910 laiva huutokaupattiin. Sen osti ilmeisesti laivuri A. Laiho, joka julkaisi toukokuussa 1911 Ahton aikataulun. Laihokaan ei saanut Ahtoa kannattavaksi Kyrösjärvellä. Laiva siirrettiin sunnuntaita 20.8. edeltävänä yönä Kuloveden puolelle. Sunnuntaina se höyrysi jo Mouhijärvelle. Ahto aloitti Siuron ja Häijään välisen reittiliikenteen 26.8. Laivan poistuminen Kirkkojärveltä lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että Viktor ja Jalmari Raipalan perustama tiilitehdas lopetti toimintansa.

Keväällä 1910 kutsuttiin Aamulehdessä ilmoituksella koolle hämeenkyröläisiä perustamaan uutta yhtiötä laivan hankkimiseksi Kirkkojärvelle. Sen pitemmälle hanke ei edennyt. Seuraavina vuosinakin napistiin tehtaan laivaliikennemonopolista, mutta kilpailijaa varsinkaan matkustajaliikenteelle ei saatu aikaiseksi.

----

Kyrön kapteenista ja lämmittäjästä ensimmäisenä purjehduskesänä en ole löytänyt tietoa. Kesällä 1897 kapteeniksi oli palkattu aiemmin mainittu herra Brandhin. Lämmittäjästä löytyi tieto yllättävästä lähteestä, Juhani Aaltosen ja Seppo Sivosen teoksesta Kongon Akseli. Kesällä 1897 klapuja s/s Kyrön höyrykoneen pesään heitteli tosiaan Kongon Akseli eli Akseli Leppänen, tuolloin 18 vuotta täyttänyt nuorukainen. Hänen isänsä Kaarlo Juho Leppänen muutti perheineen Hämeenkyröön 1890. Isä toimi Kyröskosken tehtaan valurina. Akseli oli saanut työkokemusta harjoittelijana konepajoilla ja laivoissa. Tampereelle muuttanut Akseli palasi kesäksi 1900 Hämeenkyröön s/s Kyrön koneenhoitajaksi. Koneenhoitaja toimi tuolloin myös paatin kapteenina. Samana vuonna Akseli suoritti perämiehen tutkinnon Tampereen Teollisuusoppilaitoksessa ja sai oikeuden "pienempiä höyrylaivoja päällikkönä kuljettamaan".

Akseli Leppänen siirtyi sitten Nokian paperitehtaalle töihin lähes kymmeneksi vuodeksi. Sen jälkeen jatkuivat opinnot Tampereen ja Helsingin teollisuuskouluissa. Lisäkokemusta hän hankki vielä 1912  Tukholmasta Diesel-Motorerin konepajalta. Leppänen oli rakastunut Hämeenkyrössä 1880 syntyneeseen Tyyne Johanna Mäkipäähän. Akseli kai suunnitteli avioliittoa sitten, kun saisi opintonsa valmiiksi. Tukholmasta palattuaan hän havaitsi Tyynen menneen naimisiin toisen miehen kanssa. Yksin jäänyt Akseli vastasi Belgian valtion kutsuun. Belgian Kongossa tarvittiin konemestareita. Moni suomalainen oli jo lähtenyt. Sinne lähti Akselikin 1913.

Menestyksekkään uran Kongossa luonut siirtomaainsinööri Akseli Leppänen sai Belgian valtiolta täyden eläkkeen ja palasi Suomeen 1931. Hän avioitui Tyyne Mäkipään nuoremman sisaren Sanni Mäkipään kanssa. Akseli kuoli heinäkuussa 1938. Hänet haudattiin Hämeenkyrön hautausmaalle. Paikallislehdessä oli muistokirjoitus.

Kongon Akselista on myös Aaltosen ja Sivosen dokumenttielokuva. Se löytyy täältä. Elokuva alkaa kohdasta 23.02.

Kirjallisuus:

Jouko Aastonen ja Seppo Sivonen: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialisimin rakentajina. Into Kustannus Oy 2022.

Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.

Höyrylaivojen aika. 100 vuotta laivaliikennettä Kyrösjärven reitillä. Lahti 1989.

Pertti Virtaranta: F. E. Sillanpään puhetta. Helsinki: Otava, 1967.

 

     

Kylmäkosken saha - Hämeenkyrön ensimmäinen vesisaha

 

Hämeenkyröstäkin kuljetettiin 1800-luvun alkupuolella runsaasti käsin sahattuja lautoja ja lankkuja Poriin. Johtavat porilaiskauppiaat alkoivat perustaa 1830-luvulta lähtien vesisahoja Ylä-Satakunnan koskiin. Sahoilla valmistetusta puutavarasta saatiin vientikaupassa selvästi parempi hinta kuin käsin sahatuista. Porilaiskauppias Johan Jacob Tortberg yritti perustaa sahan Lavajoen Kattilakoskeen. Hän perkautti Kattilakosken lisäksi Vuohikosken, jonka vuoksi Lavajärven pinta laski 3 tuumaa. Hän ennätti rakentaa padonkin Kattilakoskeen, mutta Tie- ja vesikulkulaitos katsoi patoamisen aiheuttavan liikaa tulvia joen yläjuoksulle ja Lavajärvelle. Maanviljelys kärsisi, joten lupaa sahan perustamiselle ei tullut.

Pitäjän ensimmäinen saha perustettiin hieman myöhemmin Kylmäkoskeen. Porilaiskauppias Adolf Fredrik Tillman osti koskessa olleen vanhan kotitarvemyllyn ja aloitti luvan hankkimisen perustaakseen sen tilalle yksiraamisen sahan ja tullijauhomyllyn. Suurin osa vesimyllyistä oli talonpoikien yhteisiä kotitarvemyllyjä. Tullimyllyssä omistaja jauhatti korvausta vastaan ja maksoi siitä valtiolle veroa. Katselmuksessa 1847 vain Taavetti Eljaala vastusti hanketta, koska katsoi sen kilpailevan Kyröskoskessa sijaitsevan tullimyllynsä kanssa. Tillman hankki suurimman osan muistakin Kylmäkosken osuuksista luvaten jauhattaa maksutta 71 tynnyriä jäljellejääneiden omistajien viljoja. Lisäksi hän lupasi maksaa vanhan myllyn veron ja lisäksi 6 ruplaa vuokraa. Sahan perustamiseen tarvittiin myös lupaus tukkien myymisestä sahalle. Tillman sopi muutamien seutukunnan talonpoikien kanssa 1848 tukkien toimittamisesta sahalle. Metsissä arvioitiin olevan yhteensä 116950 sahatukiksi kelpaavaa honkaa (pituus vähintään 50 jalkaa eli noin 15 metriä). Lisäksi metsissä oli runsaasti sahapuuksi kelpaavia kuusia.

Tillman kuoli kesken sahanperustamispuuhien. Hänen leskensä myi rakenteilla olleen sahan Kattilakoskelle epäonnistuneesti sahan perustamista yrittäneelle Tortbergille. Mies oli jo aiemmin ostanut Ala-Kominmaan tilan Kylmäkosken läheltä. Senaatti antoi lopulta 1851 sahalle perustamisluvan. Sen mukaan siellä voitiin sahata 2900 tukkia vuodessa. Määrä oli melko vaatimaton, sillä laitosta oli tarkoitus käyttää vain syksyin keväin. Vedenpuute muina vuodenaikoina haittasi useimpien Suomen vesisahojen toimintaa. Kylmäkosken sahaa vainosi huono onni, sillä laitos paloi 1852. Tortberg myi yrityksen ja Ala-Kominmaan tilan kolmelle porilaiskauppiaalle. Uudet omistajat Isak Carström, Wilhelm Rosenlew ja J.G. Holmberg hankkivat saman tien luvan toisen raamin asettamiseksi sahaan. Saha alkoi toimia täydellä teholla vihdoin vuonna 1854. Käytännössä siellä sahattiin harvoin toimiluvan sallimaa määrää tukkeja. Vuotuinen tuotanto 1854-64 vaihteli 75 ja 130 standardin välillä (standardi = 4,672 kuutiometriä).

Sahan tarvitsemat tukit otettiin osaksi omistajien Ala-Kominmaan tilan metsistä, osa ostettiin Hämeenkyrön ja Viljakkalan talonpojilta. Huippuvuonna 1863 ostettiin 4798 tukkia. Jos ne sahattiin samana vuonna. ylitettiin sahauskiintiö. Tässä ei olisi ollut mitään yllättävää, valtaosa maan vesisahoista ylitti kiintiönsä, joskus törkeästikin. Tukit olivat tavallisimmin 12 – 18 tuumaa paksuja. Kuutiojalalta maksettiin sitä enemmän, mitä paksumpi tukki oli. Vuosina 1855-64 vedettiin Kylmäkoskelta Poriin vuosittain noin 80 – 200 standarttia sahatavaraa, suurin osa 11x3-tuumaista lankkua. Vain järeää tavaraa kannatti kuljettaa maitse vientisatamaan. Sanottiin, että suomalaisen sahatavaran Euroopan satamissa tunnisti tuohon aikaan hongan punertavasta väristä. Lautatavaran vienti alkoi kukoistaa vasta höyrysahojen myötä. Sahalta myytiin myös kyröläisille ja viljakkalaisille erilaista sahatavaraa, esim. 1859 kaikkiaan 185 tolttia (toltti = 12 lankkua tai lautaa).

Rosenlew-yhtiö hankki omistukseensa koko Kylmäkosken sahan 1867 ja lopetti sen toiminnan seuraavana vuonna. Yhtiö oli ostanut vesisahoja myös Ikaalisista ja hankki Aureskosken vesioikeudet 1863. Rosenlew perusti Aureskoskeen vesisahan ja suunnitteli sinne myös höyrysahaa. Höyrysahojen perustaminen oli sallittu 1857, ja tämä muutti pian sahateollisuuden sunnan. Rosenlewin kannalta Kylmäkosken kaltaisen pienen sisämaan vesisahan toiminta oli kannattamatonta. Osittain yhtiö hankki vesisahoja sen vuoksi, että sai sitä kautta hakkuuoikeuksia sahan ympäristön metsiin. Samalla yhtiö osteli metsiä taatakseen puunsaannin. Aureskosken vesisahan Rosenlew myi 1872 saadakseen rahaa Poriin perustettavaan Seikun höyrysahan rakentamiseen. 

Juha Koskimaa rakensi Kylmäkoskeen uuden myllyn 1910. Sahan taas omisti 1914 Vihtori Virola. Hän rakensi tuolloin sahan uudelleen. Se lienee palvellut lähinnä paikallisia tarpeita.

Kylmäkoski ja joen yläjuoksu kartoitettiin 1847 sahan perustamista suunniteltaessa. Kartoittaja oli Gustaf Mohell.

Kylmäkoski ja Kylmäkosken talo sekä Ylinen Kylmäkoski.

Koivistokoski.

Valkilankosket.

Hyrylänkosket ja Karhejärvi

Edit. 6.9.2023. Vanhojen asiakirjojen digitointi etenee. Nyt Kylmäkosken sahaan liittyvä kartoitus löytyy netistä täältä.

Lähteet: Kansallisarkisto, Hämeenlinna. Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I. Toimituskartat.  Hämeenkyrö 24:3 Karta öfver Kylmäkoski forss jemte vattendraget ofvan- och nedanom densamma uti Kyro socken öfre Satakunda öfredels härad ( 1847-1847 )

Hämeenkyrön historia II - III.

 Mestari Samuel Lindstedtin elämäkerta

Muistellessani menneitä elinpäiviäni kun olen jo täyttäny 83 ikävuotta, piirrän vähäsen mitä vanha muistoni riittää. Olen syntynyt Urjalassa 6 päivä heinäkuuta 1824, ehkä kiiruimpana heinäaikana, siällä sitten olen kävellyt ne Pikku jälkene vähä varasen Äidin poika kun olin, muistan kuitenkin ne kaksi Lehtelä nimistä torppaa jotka olivat silloin rakkaimmat minulle, iso isäni ja iso äitini asuivat toisessa jossa minullakin oli koti heidän luonaan – toisessa asuivat kummisukuni, siis rakkaudessa elin heidän parissaan, ja siinnä vietin ne lapsuuteni ensi vuodet. Muistan äidin kertoneen, että isoisä myös oli käyny ja ollu kolme vuotta siinnä Pommerin sodassa ja sitten palatessaan tuonut laukussaan perunoita Suomeen josta ei silloin vielä paljon tiedetty mitään. En varsin paljoa muista niistä ajoilta kun olin niin nuori sen vaan muistan, että olin 8-vuotias kun ensi kertta lähdin vieraan palvelukseen. Paimeneksi kun ensin kelpasin ei siihen aikaan syöty leikin leipää sen hyvin muistan, en paimenennakaan paljoa ollu sillä en pitänu niin yksinäisestä elämästä, vaikka olin pieni kasvultani. Rupesin miettimään toista uraa ja rupesin pyrkimään Kraatarin työalalle ne työkalut jota siinnä näin viljeltävän mielyttivät minua ja arvelin että niitähän minäkin voisin käyttää ja niin pääsin eräälle Kraatarille oppilaaksi jossa sitten jo oppimestarini johdolla tein työtä usean vuoden, pieni tosin silloin oli palkka vaan tultiin silläkin toimeen.

-----

Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1842, silloin heräsi taas uusi ajatus että jättää Urjala ja niin se kävikin, että lähdin Tampereelle, jossa vielä tekin samaa työtä 4 vuoden vaiheille, mutta taaskin kirjoitettiin 1846 pääsin työhön puuvillatehtaalle ja silloin alkoi elämä tekemään käännettä toiseen sorttiin, satuin tutustumaan erääseen Tampereen syntyperään olleeseen tyttöön Maria Gristiina Granguist joka oli minua jotakuta kuukautta vanhempi ja niin se kävi, että minulla oli häämme Mikon päivänä ja silloin alkoi perhe-elämän huolet.

Työni puuvillatehtaalla oli ensiksi valkoisen kankaan kutominen mutta vuoonne 1848 Englannista yksi 6 loodanen kone jolla aljettioin kutomaan raitasta kankasta ja se olin minä joka olen kutonu ensimmäiset raitaset kankaat puuvillatehtaalla Tampereella – sitten taas minulle vaihtui työ. Täyty opettaani mies sijalleni että aloin toista tointa kun tuli vuosi 1852 tuotiin taas 13 uutta raitasta kankas konetta Englandista ja silloin alko minulle siinnä uusi työ että laittaa ne ylös ja käynti kuntoon ja niin sain kaikki hyvään kuntoon vaikka oli suomalainen. Minulla oli Englantilainen mestari nimeltä Shöbles ja hän puhui ainoastaan Ruotsin kieltä työpaikalla ja se oli hyvin haitallista täyty aina olla tulkki vaan kun en siihen ollu tyytyväinen sillä me tarvittiin paljon toisiamme olin ja rupesin opettelemaan Ruotsin kieltä ja se oli alku kun hankin ruotsalaisen ja suomalaisen uuden testamentin rinnakkain ja niistä se oli kun ensin harjottelin ruotsin kielen taitoa ja opin niin että olin jo itsekin 10 vuoden vaiheilla mestarin tulkkina ja kun kirjoitettiin vuosi 1859 oli jo 90 raitasta masinaa käynti kunnossa joita hoiti jo 3 laittaja miestä hyvällä ahkeruudella mutta sittenpä se loppu minunki työni puuvillatehtaalla.

Syyskuun lopulla 1859 siittä olin taas verkatehtaalla vapun päivään asti laittamassa verkamakasiinia ylös sillä kykenin silloin jo useampaan työhön ja siittäpä johtuikin epäsuosiollisuus tirehtöörini Herra Gungen kanssa sillä ei suomalainen olis saanu olla niin taitava ja se oli syy että jätin jo syyskuulla puuvillatehtaan, vaikka kaupat oli meillä vappuun asti kun meitä oli 5 suomalaista miestä jotka olimme keskenämme miettineet että eiköhnä me voitais saada toimeen pientä teollisuutta josta oli seurauksena että rupesimme esittämään miälipiteitämme parempi osaisille eli rahamiähille, sillä rahasta kun oli ensin kysymys me kun olimme vaan siihen asti ollut laittaja miähiä eikä oltu voitu viälä paljon rahoja koota sillä meillä kaikilla oli jo perhettäkin edespäin viätävänä mutta kun meillä oli vaan se asia pääelin kysymyksenä johti kai Jumala sen niin että ilmaantu rahamiehiä ja niin jo vuonna 1859 me käytiin katsomassa sitä Kyröskosken mahtavaa putousta, se oli silloin niin paljon puhuva putous ja siksi me sen silloin katsoimme että se on tuleva paikka johonka me rupeamme sitä teollisuuttamme  rakentamaan ja saman vuoden syyskäräjillä Tarrin talossa Mahnalassa tehtiin kauppakirjat valmiiksi, kyllä hallitus tiedusteli Tampereen maistraatilta uskaltaako sellaisille miähille antaa lupaa Tehtaanperustamiseen vastasi Maistraatti että kullakin heistä oli säästettyä omaisuutta ja heiltä erinomaisen hyvin tunnettuja kun ovat ei puutu keinoja mainitun tehtaan aikaan saaminen eikä puutukaan. Hallitus ei voinut kieltää pyydettyä perustamislupaa joka sitten saatiinkin. Vähillä rikkauksilla mutta taidolla ja suurilla toiveilla varustettuna läksimme me Tampereen miehet näitä Kyröskosken portaita myllistämään.

----  

Siis Kyröskosken tehtaan ensimmäiset perustajat olimme me 5 Tampereen puuvillatehtaassa palvelevaa päällys miästä nimittäin mekanikko Karl Adolf Björkpum. kirjuri Juhana Kustaf Stolström, kehruumestari Juhan Freedrik Eequist, roovimestari Juhana Wilhelm Dalgreen ja kankurimestari Samuel Lindstedt ja kun niin tiesimme kankaamme lähetimme jo talvella 1860 ystävämme rakennuttajan nerokkaan Juho Alenjuksen rakennusaineita ostaan, vaikka hän oli rakentanu talon itselleen Tampereella myi hän sen että hänkin tuli rahamiehenä osakkaaksi meidän yhtiöömme vaan palkalla meille töitä teki. Niipä Alenus toimitti että se rakennus joka viäläkin on jäljellä ja kutsutaan alapykninkiksi ynnä pakari ja talli. Rakennukset olivat ensimmäisiä rakennuksia vaan se asuinpykninki oli jo hyvällä alulla kun me toiset viis tultiin keväällä kolmatta päivää vasten toukokuuta kello 1 yöllä ja kello 5 aamulla oltiin jo taas liikkeellä, perheemme sai tuoda vasta juhannuksena ja siihen asti saimme asua 6 miästä yhdessä kammarissa ja tehdä kaikki toimet mitkä kuulu taloudenkin tehtäviin, silloin oli jo tehtaammekin rakennus hyvässä mitassa siittä osan jo niin valmiiksi että tammikuun 28 päivä eli Karlon päivänä 1861 pidettiin suuri kokous toisessa kerroksessa joka oli jo lämmin. Tehtaamme valmistuttua oli meillä se mielipire että otamme ainoastaan työväkeemme omia kanslaisia. Sillä olimme Suomen mielellä ja viälä oli meirillä se mieli että ne ovat ainoastaan tyttöjä joita me opetamme raitasta kankasta kutomaan, sillä puuvillatehtaalla Tampereella ei ollu ainoatakaan tyttöä raitasten kutojaa vaan kaikki miähiä. Tehtaamme oli avattu täydelliseksi kehräämö ja kutomo liikkeeksi aluuksi kumminkin Tehtaassa ainoastaan kudottiin ja langat hankittiin Turuusta. Tehtaamme valmistui ja kaikin puolin olimme itse tehneet ja Karttauskoneenkin jolla valmistimme ja pumpulivedia ja nii tehimme itse kuten puola masiinin, pupiinamasiinin, kiärämasiinin ja suuret loinpuut ja viälä vedellä käyvän mangelingin, joka kävi alakerrassa ja jota kutsuttiin kolmanneksi kerrokseksi, ja oli meillä jo oma tekemä kaasuhuonekkin josta jo saimme valon tehtaaseen 1862 mutta mitäs tapahtuikaan. Emme saanutkaan koskaan tehtaassamme kehrätä. Ajat muuttuivat toisiksi kuin olimme ajatelleet. Vastain käymisen päivät alkoivat sarastaa meille sillä Ameriikan orjasota joka 1860-luvun keskuvuosina saattoi koko maailman pumpuli teollisuuden suureen hätään raaka-aineen puutteen vuoksi sillä pumpulipaalit käytettiin patteriksi sodan keskuudessa ja viälä lisäksi koski meille ne kovat katovuodet 1867-68 ja olivat suurena esteenä meidän toimillemme ja suuri oli sekin koitto joka tuli osaksemme kosken perkauksesta 1865 ja nämät kaikki vastaankäymiset tekivät loppusurman kaikille meidän pyrkimyksillemme niin sitten yhtiö kokouksessa kesällä 1868 päätettiin myydä seuran sekä kiinteän että irtain omaisuus jonka jälkeen seura tulisi hajoomaan. Mutta sittenkin emme vaipuneet epätoivoon ja seuraavana vuonna pilkisti vielä toivo esille. Tehdas joka oli jo kokonaan seisonut päätettiin panna uudelleen käyntiin. Uudet miähet saatiin taas asiamiehiksi. Tampereelta valittiin kauppias Laureen ja Lukkarin oppilas Monpom sekä tirehtööriksi eli vaatimattomammin käyttäjäksi minä Samuel Lindstedt. Monet vaikeat ole nähnyt tällä rakkaaksi käyneellä Kyröskoskella ja silloinkin oli jo välillä Tampereen Liinatehtaan palveluksessa, mutta niinhän ei voitu taas pitkälle taistella vaikka tehtaaseen saatiin 4000 markan laina valtiolta ja taaskin tuli vastus ja Tampereen kauppiaitten täytyi tulla uudelleen apuun ja kesäkuussa 1870 myytiin tehdas kaikkineen päivineen kauppiaille G.O. Sumeljus ja L.J. Hammareenille 18 000 markalla, kyllä se oli meille kova isku että täytyi antaaksemme Tehdas niin pienellä hinnalla, sillä siinnä meni kaikki meidän työmme vaiva mutta se oli kaikki kärsittävä ja lohdutus oli vaikka kokee eipä hylkää herra ja se oli sentään onnellinen aika uusille ostajille- he alkoivat heti isännöimään pumpulitehdas alkoi taas elää ja lisäksi laitettiin puuhiomo jotka vielä yhdessä olivat käynnissä vaan ei kauvan sen jälkeen lakkautettiin pumpulityö ja laitettiin pelkästään paperitehtaaksi. Ja nin vietiin kaikki ne kangasmasiinat, joita olin hajottamassa, makasiiniin, josta sitten kaikki joutuivat sen suuren tulipalon kulutettaviksi, joka tapahtui 18 päivä Elokuuta kello 9 aamulla vuonna 1880. Mutta taaskin palon jälkeen ruvetiin rakentamaan Uutta paperitehdasta jossa minäkin olen työskennelly useammalla työalalla kuten rakkaaksi käyneessä kodissa ainakin paljo on ollu Elämälläni ollu pilvistä joskin kirkkaitakin päiviä paljo on elämänkokemus opettanu, mutta työtä olen tehnyt ja itseni hyväksi ja koittanu palvella niitä hyviä isäntiäni rehellisellä ahkeruurella joskin on suurella palkalla sen olen saanut ansioistani säästöön yli elon tarpeiden että olen saanu itselleni oman joskin vähältä näyttävän asunnon ja siihen olen varsin tyytyväinen sillä jätän senkin kerran. Niin tällä pitkällä oloajallani kun olen Kyröskoskella ollu viälä näillä patruun Sumeljus ja kauppaneuvos Hammareen palveluksessa olen nauttinu isäntäini luottamusta josta olen saanu vastaanottaa. Ensiksi 25 vuotisesta palveluksesta sain 15 päivä kesäkuuta 1895 Suomen talousseuran pienemmän hopeamitalin rinnassa kannettavaksi isäntäni toimesta ja taas täyttäessäni 80 ikävuoteni sain rahalahjan vastaan ottaa josta kaikesta ole kiirtollisella miälellä.

Paljo on ollu isännilläkin kovia kokemuksia kun tehdaski paloi toinen kertta 24 päivä elokuuta 1889 mutta aina vaan on eteenpäinkin rakennettu aina isompi paperitehdas ja se käy nyt täydellä voimalla ollen isoimpia tehdasliikkeitä ja sillä vain minäkin nyt itseeni lohduttaa että ei enää koskaan jyty katoa tältä paljo puhuvalta Kyröskoskelta.

----  

Niin vuosia on kulunut ja minun ensimmäiset isäntänikin ovat jo jättäneet tämän katooavaisuuden maan. Patruun G.O. Sumeljus kuoli 3 päivä tammikuuta 1895 ja sitten kauppaneuvos L.J. Hammareen kuoli elokuussa 1906 ja kävin minäkin rakasta vainjata saattamassa Tampereen kalmistoon hänen viimeiseen lepokammioonsa 22 päivä elokuuta. Siis ovat kaikki ne suuret toimet tulleet nuorempain haltuun jotka kuitenkin ovat samaa sukua ja niin mennään aina eteenpäin, vaika aina tuleekin muutoksia. Sitten ovat ne kaikki minunkin ensimmäiset 4 työkumppaniani jo kauvan sitten jättäneet tämän katoavaisuuden maan, minä yksin olen niistä enää elossa, ja paljo olen saanu kokee näinä pitkinä eloni vuosina. Olen ollu leski jo lähelle 18 vuotta. Kun vaimoni Maria kuoli 2 päivä tammikuuta 1890 sairastettuaan vuoteen omana 9 päivää vaille puoli toista vuotta kovaa luukleiniä. Perehettä on minulla ollu 8 lasta joista 4 lasta on Herra ottanu nuorena pois ja 4 on ollu elossa joista vanhin poikani Samuel on nykyään Karstulan piirin nimismiehenä. Kaksi tytärtä Olga ja Hanna ovat luonani ja kolmas tyttäreni Karolina on waimona Tampereen Nykysellä vesilaitoksen putkimestarilla Aksel Sälällä. Olen nyt jo vanha etten voi paljoa työskennellä. Voimani vei minulta kova tauti vuonna 1904 sairastuin 25 päivä kesäkuuta kovaan kivitautiin joka teki minut voimattomaksi enäät toimiin tehtaan palveluksessa ja niin olen ollu vaan omissa pikku toimissani nauttien eläkettä tehdas yhtiöltä ja ja olen toivossa että minun maallinen evääni kestä siksi kun matkaa on määrätty ja olenkin jo aivan lähellä elämäni loppua. Kuinka perin toisella mitalla kuin täällä mitataan tulevassa maailmassa maallista vaikutustamme. Ei loistava menestys vaan pyrkimyksen puhtaus siälläkin missä pyrkimyksen tulokset tuskin ulkonaisesti tulee ratkaisemaan ihmis elämän arvon. Mikä merkillinen arvonylennys ja alennus tuleekaan tapahtumaan siinä suuressa loppu tilissä.

Kyröskoskella 5 päivä joulukuuta 1907

Samuel Lindstedt

Edesmennyt Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti puhtaaksi Samuel Lindstedtin omin käsin kirjoittaman elämäkerran. Se ilmestyi Hämeenkyrön Sanomissa 29.5.1997. Jäljensin Raimo Ijäksen tekstin vuoden 2020 Kyrön Jouluun. 

Samuel Lindstedtin asunto. Valokuva Helge Hakalan kokoelmista, kuva A. Väisäsen ottama.

Samuel äänestämässä satavuotiaana eduskuntavaaleissa. Tätä otsikkoa on usein  käytetty kuvan yhteydessä. Pikkaisen on liioteltu, sillä vaalit pidettiin 1. - 2.4.1924, jolloin Samuel oli vasta 99-vuotias. Valokuvan omistaa Harri Osara, skannattu teokseen Hämeenkyrön historia III.

Samuel sai satavuotiskuvansa Suomen Kuvalehteen numero 31/1924.

Samuelin 100-vuotispäiviltä julkaistiin Suomen Kuvalehdessä myös toinen kuva, numerossa 32/1924.

  

. Samuel Lindstedtin muotokuvan veisti Evert Yli-Porila 1924. Muotokuva on Hämeenkyrön pitäjänmuseon kokoelmissa. Valokuva A. Mielonen.

Samuel Lindstedtin hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla. Valokuva A. Mielonen.

Samuel Lindstedtin ja Kyröskosken teollistumisen vaiheita

1824	Samuel syntyy Urjalassa 6.7.
1832	Työura vieraan palveluksessa paimenena alkaa kahdeksanvuotiaana, sittemmin räätälin oppipojaksi.
1842	Muutto Tampereella räätälintöihin.
1846	Töihin Finlaysonin puuvillatehtaalle ja naimisiin Maria Cristina Granquistin kanssa.
1848	Aloittaa työskentelyn tehtaan ensimmäisellä raitakangasta kutovalla koneella.
1852	Siirtyy tehtaassa kokoamaan Englannista tuotuja kangaspuita.
1859	Eroaa Finlaysonin palveluksesta ja alkaa suunnitella Kyröskoskelle puuvillatehdasta Johan Gustaf Ståhlströmin, Karl Adolf Björkbomin, Johan Wilhelm Dahlgrenin ja Johan Fredrik Ekqvistin kanssa.
1860	Kyröskosken puuvillatehtaan rakentaminen alkaa ja toiminta käynnistyy seuraavana vuonna.
1867-68	Puuvillatehtaan toiminta lakkaa. Vaikeuksia aiheutti mm.  Yhdysvaltain sisällissota (1861-65). Se nosti raaka-aineen hintaa. Lopullisen iskun tehtaalle aiheuttivat nälkävuodet 1867-68.
1869	Tehtaan perustajista vain Lindstedt jää Kyröskoskelle. Hänen aloitteestaan perustetaan uusi yritys, joka ei kuitenkaan saa tehdasta kannattavaksi.
1870	Tamperelaiset kauppiaat Gustav Oskar Sumelius, Lars Johan Hammaren ja August Nyberg ostavat puuvillatehtaan. Jo yhtiösopimukseen sisältyy päätös puuhiomon rakentamisesta Kyröskoskelle. Puuvillakutomo jatkaa toimintaansa ja Lindstedt toimii siinä jonkinlaisena esimiehenä.
1872	Hiomo aloittaa toimintansa kevättalvella.
1878	Puuvillakutomo lakkautetaan ja ensimmäinen paperikone käynnistetään. Lindstedt jatkaa paperitehtaassa erilaisissa työtehtävissä.
1880	Tuli tuhoaa paperitehtaan. Se rakennetaan uudelleen.
1889	Tuli tuhoaa paperitehtaan toistamiseen. Se rakennetaan uudelleen.
1904	Samuel Lindstedt sairastuu kesäkuussa ja joutuu jäämään eläkkeelle 80 vuoden iässä.
1912	Timinsaaren saha aloittaa toimintansa.
1919	Tehdasyhtiön 50-vuotisjuhla. Lindstedt osallistuu juhlaan virkeänä.
1927	Samuel Lindstedt kuolee 103 vuoden iässä. Juhlalliset hautajaiset pidetään 9.12.1927.

Elias Lönnrot Kyröskoskea katsomassa

Elias Lönnrot oleili loppukesän 1841 Laukon kartanossa, jossa hän oli ollut kotiopettajana neljän kesän ajan ylioppilaana ollessaan. Lönnrot oli lähtenyt tammikuussa 1841 kymmenennelle matkalleen. Se oli kuitenkin keskeytynyt Petroskoissa passimuodollisuuksiin. Jouduttuaan palaamaan takaisin kotimaahansa hän vietti aikaa professorin toimesta eläkkeelle siirtyneen Laukon isännän Johan Agapetus Törngrenin perheessä. Lönnrot käytti aikaansa tutkimustuloksiensa kokoamiseen ja lepäämiseen.

Lönnrotin Kyrön-matka ei ollut keräys- eikä tutkimusmatka, vaan pieni virkistysmatka kesken kirjallisia töitä tutkimusmatkain välillä. Lönnrotin mittakaavassa kyse oli pikemmin piipahduksesta kuin matkasta. Hän lähti tälle toivioretkelle Adolf Törngrenin ja Frans von Beckerin kanssa tiistaina 24.8.1841 kello 10 aamupäivällä. Adolf Törngren oli kartanonisännän 17-vuotias poika, ja Frans taas vuotta vanhempi ylioppilas, Lönnrotin yliopisto-opettajan Reinhold von Beckerin poika. Matkaa taitettiin soutuveneellä, apuna käytettiin purjetta, kun tuulensuunta sattui olemaan suotuisa. Päivällisaikaan miehet olivat saapuneet peninkulman edettyään Luoto-nimiseen saareen. Päivä oli lämmin, joten toverukset virkistäytyivät uimalla ja eväitä nauttien. Retkeläiset oli kutsuttu Sankilan rustholliin, jonne matkaa oli ¾ peninkulmaa (noin 7,5 kilometriä). Sankilan herrasväki oli vieraillut viikkoa aiemmin onnittelemassa Johan Törngreniä tämän täyttäessä 69 vuotta. Tuolloin he kutsuivat Lönnrotin kumppaneineen teatterinäytäntöön, jonka Pirkkalan vallassukuiset aikovat panna toimeen 24.8. Raholassa. 

Lönnrot arveli nähneensä riittävästi kaikenlaisia näytelmiä. Hän jätti nuoret toverinsa katsomaan näytelmää ja suuntasi itse kulkunsa iltapäiväksi ja illaksi Nokian kauniiseen kartanoon. Sekin oli Laukon isännän omistuksessa. Talo sijaitsi Nokianvirran eteläpuolella, muutaman kivenheiton päässä kosken yläpuolella. Sieltä voi nähdä Pirkkalan kivikirkon yläosan ja Viikin kartanon virran toisella puolella. Lönnrot kehui kovasti itään Pyhäjärvelle (Lönnrotilla Pirkkalan järvi) avautuvaa maisemaa. Huonosti nukutun yön jälkeen Lönnrot käyskenteli kartanon puutarhassa odotellen teatterilaisia saapuvaksi. Nämä palasivat iltapäivällä kolmen aikaan mukanaan ylioppilas Reinholm, joka hänkin aikoi käydä Kyrössä. Sittemmin tohtoriksi väitellyt Henrik August Reinholm tunnettiin kansatieteilijänä ja runonkerääjänä. Matkaa ei päästy jatkamaan, sillä Becker oli vallan huonokuntoinen: nenä punotti ja silmät vuosivat vettä.  Nuha ja yövalvominen kurittivat nuorta miestä, vaikka toiset kiusoitellen selittivät oireita ”muiden seikkojen seurauksiksi”.

Beckerin silmät olivat yhtä huonossa kunnossa seuraavana aamuna, joten hän sai jäädä jälkeen muusta seurueesta. Vireämpikuntoiset ajoivat Haapaniemeen ¾ peninkulmaa mukiinmenevää ratastietä pitkin. Haapaniemestä edettiin 1 ½ virstaa (noin 1,5 kilometriä) Kuloveden poikki Siuron myllylle ja sahalle. Sieltä käveltiin sitten peninkulma Mahnalaan. Polut olivat mukiinmeneviä, ja niiden varsilla oli torppia ja taloja. Viimeiset pari kilometriä olivat maantietä. Mahnalassa pysähdyttiin kahville. Lönnrot totesi, että vesitie olisi ollut pari virstaa lyhyempi. 

Mahnalasta matkattiin Hämeenkyrön kirkolle mäkistä tietä pitkin. Kirkolta jatkettiin matkaa neljän virstan päähän koskelle. Puolet matkasta oli maantietä, puolet huonoa myllytietä. Sitten Lönnrot kuvaili koskea:

”Koski kiertelee idästä länteen tai oikeammin koillisesta lounaaseen. Ensimmäinen kolmasosa koskea syöksyy 45 asteen kulmana ja näytti ensin, matkan päästä nähdessämme sen, lämpiämässä olevalta saunalta, joka on savun peitossa. Sen molemmin puolin on korkeita kalliota ja hiekkamäkiä, joiden harjoilla kasvaa metsää. Toiset kaksi kolmannesta koskea ovat, lukuunottamatta vähäistä jyrkempää askelmaa, loivemmat putoukseltaan. Jyrkempi putous kulkee oikeastaan kahta uraa, joista pohjois- tai luoteispuolella oleva leveämpi nyt oli vaan parin sylen levyinen, mutta on kevättulvan aikana enempää kuin kahta vertaa leveämpi. Toinen ura kulkee vuoren yli ja siinä vaahdoten hyppeli juuri niin paljo vettä, että kolme myllyä sai siitä riittämään asti. Molempien keskushaarojen välillä korkea kalliosaari. Pohjoispuolella kaikkiaan 6 myllyä, 4 jyrkimmän putouksen partaalla ja vastakkaisella rannalla 3. – Mylly- eli mylläritorppia on useita. Koko kosken sanottiin olevan 15 sylen (n. 30 metriä) mittainen, mutta näytti minusta olevan ainakin sata askelta, joka siis olisi kahta vertaa enempi. Metsää joka puolella ”   

Koskinäkymä innoitti Lönnrotin runolliseksi. Liekö sitten ollut kyse pikaisesta inspiraatiosta vai muistuma jonkun muun laatimasta runosta:

”Oupphörlig ses du ila;

o när får du engång hvila!

Andras fart tar engång slut, 

du blott hvila aldrig ut.”

Elias Lönnrotin matkat -teoksen toimittanut Aukusti Niemi lisäsi runoon alaviitteen ”suomeksi jokseenkin näin”:

”Taukoomatta rientävän näyt;

milloin vihdoin lepohon käyt!

Toisten kerran raukee riento

Sulla ain´ on sama into.”

Illan hämärtyessä matkamiehet samosivat Hämeenkyröön pappilaan. Sinne he eivät jääneet yöksi, sillä kirkkoherra Erik Johan Friberg oli kuollut halvauskohtaukseen kuusi päivää aiemmin, 20.8.1841. Seurue saapui Mahnalaan kello 10 illalla. Yöpymispaikkaa Lönnrot ei mainitse, mutta olettaisi heidän levänneen paikallisessa kestikievarissa, jota piti Taavetti Heikinpoika Nikkilä.

Seuraavana aamuna (27.8.) paluumatka jatkui samaa tietä kävellen kuin mennessä. Lönnrot kuvaili matkalla näkemäänsä: ”Rahvas kaikkialla syysaskareissa: puitiin, pellavia liotettiin, hernettä korjattiin, humaloita poimittiin. Siuron mies, joka ei ollut tahtonut työtä tekemällä opettaa isännällensä pahoja tapoja ja sen vuoksi oli ryypännyt itsensä humalaan.”

Vesistön ylittäminen tuotti hankaluuksia, sillä rannalla ei ollut venettä. ”Tulimme Knuutilaan: ei sielläkään. Ippilään: ei sielläkään. Viimein meidät huomattiin vastaiselta rannalta ja tultiin veneillä noutamaan. Kova tuuli. Veneet täällä huonot verrattuna Kajaanin läänin veneisiin. Tavallisesti täällä saa huonon veneen, missä ei ole viskainta. Niissä istuu epävarmana.”

Venematkan jälkeen retkeläiset söivät ja joivat kahvit Haapaniemessä. Sieltä käveltiin Nokialle niin, että virta jäi vasemmalle kädelle. Huviretki oli ohi, ja Lönnrotin mieli paloi jatkamaan kesken jäänyttä tutkimusmatkaa. Hän pääsi liikkeelle 31.10.1841. Matka suuntautui aluksi Lappiin ja jatkui sieltä aina Arkangeliin asti.

Lähteet: 

Elias Lönnrotin matkat. II osa. Vuosina 1841-1844. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 98. Helsinki, 1902.

Hämeenkyrön historia II.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Agapetus_T%C3%B6rngren (Johan Agapetus Törngren)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Frans_Josef_von_Becker (Frans Josef von Becker)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_August_Reinholm (Henrik August Reinholm)

Google Mapsista voi seurailla Lönnrotin matkareittiä: https://www.google.com/maps/@61.3428249,23.513862,13.25z

A. W. Linsenin pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan vuonna 1847. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn, mutta kulki paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee Unus homo nobis currendo restituit rem (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken). Kuvan lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_L%C3%B6nnrot#/media/Tiedosto:Lonnrot4.jpg

Kyrön juomasarvitarina - juuret maailmalla

Vanhan tarinan mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle kyröläiselle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi. Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan. Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollikka sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Kustaa Vilkuna selvitteli 1948 F.E. Sillanpäälle omistetussa Satakuntalaisen Osakunnan juhlakirjassa sarven alkuperää. Hän päätyi siihen, että sarveen liittyvä traditio on keskiaikaista perua. Sarvi lienee ollut pakanallisen pitäjäyhteisön kulttiesine. Vilkuna palasi vielä sarven alkuperään vielä Kotiseutu-lehdessä 1952. Samaisessa lehdessä oli 1936 ilmestynyt Jalmari Helon kirjaaman tarinan mukainen selitys sarven tulosta Hämeenkyröön. Vilkuna katsoi ilmeisesti tarpeelliseksi vakuuttaa lehden lukijat siitä, että kyseessä oli kansainvälinen kiertotarina, jolla koetetaan selittää tietyt ihmetystä aiheuttavat seikat. Samalla kiinnitettään huomio tietyn henkilön nokkeluuteen. Turkkilan Erkki Ollikalla on monta ”tarinatoveria”, kutsuvieraaksi hallitsijanpöytään joutunutta nokkelaa kansanmiestä, jotka ovat menetelleet yhtä kekseliään tahdikkaasti, kun herrat ovat heitä nolata koettaneet. Tarina on siis kansainvälinen, mutta sovellukset usein tiukasti paikallisia. 

Pohjois-Karjalan Nurmeksessa on kerrottu Lukkalainen-nimisetä talonpojasta: Lukanvaarassa asui Lukkalainen, joka oli vuoden 1809 valtiopäivillä. Siellä herrassääty ja aatelisto alkoivat tuumia, mitä talonpoika, joka oli kouluja käymätön ja tyhmä, tekee valtiopäivillä. Keisari laittoi heille ruoka-ajan ensimmäiseksi, ennen kuin työhönsä rupesivat… Aatelisto tuumi: ”Koetellaan nyt tuhmaa talonpoikaa.” Kun käytiin syömään, keisari löi lähintä syömäkumppaniaan suuta vasten. Lyönti lähti miehestä mieheen edelleen. Lukkalainen istui keisarin vieressä, joten hänen olisi pitänyt vuorollaan lyödä keisaria suulle. Lopulta tuli Lukkalaisen vuoro. Hän sanoi: ”Minun isäni oli kyntömies, hän kun pääsi vaon päähän, niin hän läikäsi hevosta selkään ja sanoi: ´Hoi takaisin!´” Ja samalla Lukkalainen löi sitä, joka oli lyönyt häntä. Siitä aatelisto huomasi, että tuhma talonpoika olikin yhtä viisas kuin koulujakäynyt herra.

Porvoon valtiopäivillä ei ollut Lukkalainen-nimistä edustajaa, sen sijaan siellä oli talollinen ja lautamies Henrik Ullgren, joka oli kotoisin Pielisjärven Nurmeksen kylästä. Ullgrenin paikallinen nimi näkyy olleen Heikki Lukkalainen, isonjaon järjestelyissä hänen talonsakin sai nimen Lukanvaara. Myöhemmin tarina sovitettiin Pohjois-Karjalassa kansanrunoilijan tunnettuun sukkelasanaiseen valtiopäivämieheen Antti Puhakkaan, joka oli talonpoikaissäädyssä Liperin tuomiokunnan edustajana 1863 – 1882. Toiset valtiopäivämiehet koettivat saada hänet edes joskus sotkeutumaan sanoissaan tai hämmentymään. Tällä kertaa keisarina pöydän päässä oli Aleksanteri II ja Puhakka hänen oikealla puolellaan. Ruokailun päätyttyä keisarin vasemmalla puolella istunut mies nakkasi lusikkansa viereiselle ja sanoi ”Antaa leikin kiertää!” Kun leikki ehti Puhakan kohdalle, nakkasi tämä lusikan takaisin sen antaneelle ja lausui: ”Kyntäjän tapa on aina vaon päässä kääntyä takaisin!” Toisessa versiossa tarinasta Puhakainen sanoo: ”Meiän muan tapa on jotta kyntäjä kyntäissään kiäntyy aina vaun piässä takasin”. 

Tarinatoveruksista Ollikka pääsi kuninkaan seuraan, mutta valtiopäivämiehenä valokuvattu Antti Puhakka peräti keisarin pöytään.

Näissä pohjoiskarjalaiset tarinat ovat yhdessä suhteessa sarvijuttua majesteetillisempia, onhan kuningas korvattu peräti keisarilla. Ruotsissakin tarina liittyy valtiopäivämiehiin: talonpoikaissäädyn puhemiehiin Olof Håkanssoniin (1695-1769) ja Josef Hanssoniin (1707-84) sekä tunnettuun kaunopuhujaan Nils Månssoniin (1776-1847). Puheenparret ovat niin ikään samat. Niinpä Josef Hansson kääntäessään koputuksen takaisin vastaan sanoin, jotka ovat kiteytyneet rytmilliseksi lauseparreksi: ”Far min var en åkerman. När han kom till ändan, vände han.” (Isäni oli peltomies. Tultuansa vaon päähän hän pyörsi.) Samanlainen isään vetoava peltomies oli myös Nils Månssonin vastaus. Ruotsissa tarina on liitetty joskus runoilija Carl Michael Bellmaniin, vaikkei tämän isä talonpoika ollutkaan.

Edellä esitetyt leikit - paitsi Kyrön sarvea koskeva - ovat yhdessä suhteessa puutteellisia: talonpoikaa ei palkita neuvokkuudestaan. Hyvän pitäisi saada palkkansa sadun lopuksi. Ruotsista löytyykin tällainen talonpojan nerokkuuden palkitseva tarina, joka selittää ylhäisaatelisen Bonde-suvun sukunimen syntyä. Kun aatelisuvun nimi on Bonde (= Talonpoika), tarvittiin moiselle selitys. Bonde-suvun vanhimmalla kotiseudulla Smoolannin suunnalla on kerrottu juttua taitavasta talonpojasta, jonka kuningas pyysi rinnalleen pöytään. Kateelliset aatelimiehet aloittivat taas korvapuustileikin, mutta talonpoika pyörsi korvapuusti takaisin kuten hänen isänsä vaon päässä eikä lyönyt kuningasta. Tästä kuningas ihastui niin, että intoutui lausumaan: ”Et ole enää talonpoika (bonde), vaan tästä lähtien on nimesi kreivi Bonde” (Talonpoika). Ruotsissa on kirjattu 26 toisintoa tästä tarinasta.

Samaa Bonde-tarinaa on kerrottu Suomessakin. Se on kirjattu 1935 Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä Koivistolta: Ruotsin kuningas piti kerran päivälliset ja kutsui tilaisuuteen joukon aatelismiehiä sekä lisäksi erään suomalaisen talonpojan, johon kuningas oli mielistynyt sen vuoksi, että tämä oli kunnostautunut sodassa. Talonpoika pääsi kuninkaan rinnalle istumaan, mutta Ruotsin herrat eivät ollenkaan suvainneet talonpoikaa ja koettivat keksiä jotain kepposta hänen tuhokseen. Viimein he keksivät sellaisen leikin, että pöydässä ensimmäinen herra löi lievästi toista heraa kämmenellään korvalle, toinen löi kolmatta, kolmas neljättä jne. Kun lyönti saapui talonpojan korvalle, olisi tämän sääntöjen mukaan pitänyt lyödä vasempaa vieruskumppaniaan, kuningasta, korvalle, mutta talonpoika kääntyikin lyöjää kohti ja sanoi: ”Suomalainen maksaa samalla mitalla takaisin”, ja läimäytti oikeaa vieruskumppaniaan korvalle. Kuningas ihastui niin tätä teosta, että antoi talonpojalle aatelisarvon, hän sai nimekseen Bonde.

Ei ole yllättävää, että tarina on merkitty muistiin Viipurin lähistöllä. Jo ensimmäinen nimeltä tunnettu Viipurin linnanisäntä Pietari Joninpoika (1320-1336) lienee ollut Bonde-sukua. Tord Rörikinpoika Bonde isännöi linnaa ansiokkaasti 1400-luvun alussa. Hänen Suomessa kasvanut poikansa Kaarle piti loistavaa hovia Viipurin linnassa 1440-luvulla. Vaalikuninkuuden aikana hänet valittiin kolmasti Ruotsi kuninkaaksi hallitsijanimellä Kaarle VIII. Kuninkaaksi noussut Bonde (Talonpoika) tarjoaa kiitollisen kohteen selitystarinoille. Siis samaa tarinaa on ehkä kerrottu Suomessa jo1300-luvulla Bonde-suvun esi-isistä ja 1800-luvulla Antti Puhakasta.

Näyttää siis siltä, että hämeenkyröläinen juomasarvitarina voi olla perua keskiajalta saakka. Sarveen liittyvä traditio on säilynyt vuosisadasta toiseen, sarvi toki lienee vaihtunut. Siihen liittyvässä tarinassa henkilö on voinut vaihtua tai tarina saada piirteitä useista henkilöistä. Sarvitarinan mainitsemasta herrainpäivämiehestä, Erkki Erkinpoika Ollikasta, ei ole tietoa historiallisissa lähteissä. Sen sijaan kyröläinen Matti Matinpoika Ollikka oli valtiopäivämiehenä 1746-47, jolloin kuninkaana oli Fredrik I.  Joskus olen nähnyt sarvitarinan niin kirjattuna, että tätä Matti Ollikkaa on väitetty Erkki Ollikaksi. Paikallisiin mahtimiehiin tarinat on aina liitetty. Tiedä sitten, vaikka keskiajalla Kyrössä olisi vaikuttanut mahtitalonpoika nimeltä Erkki Ollikka.

------ 

Tarina kuninkaan taitavalle talonpojalle lahjoittamasta lienee juurtunut niin syvälle iäkkäämpien kyröläisten mieleen niin, että he luultavasti hylkivät aikanaan ja kai tulevaisuudesssakin Vilkunan käsityksiä sarven historiasta teoriaherran puuhasteluna. Ainakin Jalmari Helo uusi tarinansa Hämeenkyrön Sanomissa vielä 1950-luvun lopulla. Ns. kummikuntaliike keräsi Ruotsissa rahaa sodanjälkeisinä vuosina Suomen auttamiseksi. Hämeenkyrölle lahjoitetut rahat (2 miljoonaa markkaa) käytettiin terveystalon rakentamiseen. Vuonna 1950 käyttöönsä vihityn talon kustannuksista tämä muodosti yli viidenneksen. Hämeenkyröä avustaneet kunnat yhdistetiin Ruotsin kuntareformin yhteydessä Östersundin kaupunkiin. Hämeenkyrön kunnan lähetystö pistäytyi siellä 1970-luvun lopussa kiittämässä saadusta tuesta ja luovutti samalla kunnan viirin kaupungille. Luovutuspuheessa toistettiin tarina kuninkaasta ja Ollikasta, kuten kuvasta näkyy. Kuninkaaksi oli tällä kertaa nimetty Kustaa III, vaikka Ollikan valtiopäivämiehenä ollessa kuninkaana olikin Fredrik I.

Sarvitarinaa ruotsiksi.

Maailmaan mahtuu monta, ihmeellisen ihmeellistä tarinaa.

Lähteitä:

Hämeenkyrön historia I - II. 

Kustaa Vilkuna: Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Kotiseutu 1951:8 s. 219 – 223.

Kustaa Vilkuna:  Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948. Myös verkossa, ks. https://julkaisut.satakuntalainenosakunta.fi/satakuntasarja/pdf/Satakuntasarja_XIV.pdf

Lisää sarvesta blogissani täällä.

Suomalaisen mestarinovellistin luona

Näin otsikoi A.E. Alanne Nuoreen Voimaan elokuussa 1924 kirjoittamansa lähes palvovan artikkelin F.E. Sillanpäästä. Suomen Koulunuorisoliitto perusti 1908 Nuori Voima -kulttuurilehden. Lehden aloitteesta perustettiin 1921 Nuoren Voiman Liitto, jonka tarkoituksena oli tukea eri-ikäisiä kirjoittajia ja edistää kirjallisuuden asemaa ja tunnettavuutta. Nuori Voima -lehteen kirjoitti 1920-luvulla koko suomalaisen kirjallisuuden nuori kärkijoukko, mm. Uuno Kailas, Mika Waltari, Katri Vala, Toivo Pekkanen, Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen ja Saima Harmaja. 

Alanne kuvasi, miten hän saapui Hämeenkyröön pienenpuoleiseksi luokittelemallaan Kyröskoski-laivalla.  Oli sovittu, että Sillanpää olisi odottamassa vierastaan viimeisellä laiturilla ennen kirkonkylää. Siellähän kirjailija olikin, mutta Alanne ei tuntenut ”itteänsä”, vaikka tämä huhuili vierasta. Vasta laiturin ohituksen jälkeen vieras äkkäsi, että huhuilija oli kirjailija Sillanpää. Alanne oli nähnyt valokuvia Sillanpäästä, mutta arveli ne otetuiksi ennen kirjailijanuran alkamista, kun ei nyt onnistunut häntä tunnistamaan. Seuraavalta laiturilta Alanne pääsi kävellen odottelijaa tapaamaan. Sillanpää riensikin jo vastaan hattuaan huiskutellen mukanaan tytär Saara ja poika Esko. Hyväntuulinen kirjailija tuntui heti hurmanneen haastattelijansa.

Saavutuksen toisessa kerroksessa kirjailijan työhuoneessa haastattelija ennätti tarkastella lähemmin isäntäänsä. Sillanpää oli oikea suomalaisen perikuva, pitkähkö, vankkaa tekoa, jykeväharteinen, hyväntahtoinen hymy kasvoillaan ja myöskin ”siviilissä” mainio kertoja. Puhetta riitti mm. Tukholman kirjailijakokouksesta, sieltä Sillanpää oli äskettäin palannut. Kirjailija innostui puhumaan laajasti ihanteestaan August Strindbergistä, jonka vaatimattomalla haudalla hän oli vieraillut. Sillanpää luonnehti hautaa hylätyksi, se toi hänen mieleensä Aleksis Kiven kohtalon: sekä Strindberg että Kivi näyttivät jääneen unhoon ulkonaisten muistomerkkien puolesta, mutta olivat itse luoneet kuolemattomat muistomerkkinsä.

Siikrin tarjoaman aterian jälkeen ehdotti Sillanpää pientä ympäristöön tehtävää kävelyretkeä. Pohjanmaan lakeuksiin tottuneen haastattelijan mielestä koko kylä oli vain yhtä ainoata jaksottaista nousua ja laskua, kukkuloita ja viljavia laaksoja. Sillanpää kuljetti Alanteen katsomaan synnyinkotiaan, Myllykoulua. Näkymä sai haastattelijan herkistymään ja paljastamaan päänsä. Hän tunsi vaatimattoman asunnon nähdessään siirtyneensä kirjailijan ilmapiiriin, missä Toivolan Juho on taistelunsa taistellut ja kärsimyksensä kärsinyt. Täällä kansa on karsiutunut runebergiläisestä ihanteellisuudesta – jota ei koskaan ole ollut olemassakaan – arkipäiväiseksi, hieman uneliaaksi, hitaanpuoleiseksi, vakaasti harkitsevasti. Mielentila on niin vahva, ettei siitä tahtonut vapautua paluumatkallakaan. Haastattelija kyselikin nyt kirjailijalta tämän lapsuus- ja nuoruusvuosista. Kysymyksiin Sillanpää vastaili auliisti.

Hämärtyvässä illassa keskustelu siirtyi mm. Nuoren Voiman ja Nuorten Voiman Liiton toimintaan. Sen kasvateista puhuttiin Uuno Kailaasta, Elina Vaarasta ja Lauri Viljasesta sekä kriitikko Elsa Enäjärvestä. Alanne oli vastikään käynyt tapaamassa Santeri Alkiota ja kertoili kuulumisia ja muisteluita.

Hämärässä kesäyössä Sillanpää ohjasi vieraansa nukkumaan työhuoneeseensa. Siellä Alanne silmäili sähkövalossa erästä Strindbergiä kuvailevaa teosta, mutta antoi ajatustensa pian lipua kirjailijamestarin kanssa vietetyn rikasvaiheisen päivän tunnelmiin. Haastattelijan mieli oli harras, tyyni ja kiitollinen.

Sillanpää Nuoren Voiman kuvassa.

Nuoren Voiman juttu täällä.

Eero Alpi kertoo Sillanpäästä

Eero Alpi kertoo Sillanpäästä Hämeenkyröläissyntyinen teatterimies, kirjailija ja lehtimies Eero Alpi tunsi hyvin F.E. Sillanpään. Alpi kirjoitti jutun Sillanpäästä Suomen Kuvalehteen toukokuussa 1923. Siinä hän muisteli ensinnäkin kesää 1916, jolloin Alpi oli palannut kotiinsa Hämeenkyröön toipumaan sairastamastaan lavantaudista. Samalla hän oli jättänyt vakituisen työnsä Karistolla ja heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi. Alpi kutsui ystävänsä U.W. Valakorven viettämään kesää Hämeenkyröön. Vapaan kirjailijan ja poikamiehen elämää viettänyt Walakorpi otti kutsun vastaan. Miehet viettivät kesän kirjoitustöissä Ahtolan talossa lähellä Laitilan salmea. Joskus haettiin kumppaniksi molemmille tuttu, kotiinsa Töllinmäkeen palannut F.E. Sillanpää, joka oli kirjailijantaipaleensa alussa. Alpi ja Walakorpi taas olivat tuottaneet kumpikin jo pinon kirjoja, Walakorpi lähes kottikärryllisen.

Alpi kertoili, kuinka eräänä päivänä neljä ”koreata poikaa” makaili auringon laskun aikaan suuren laakean kiven päällä Heinijärven Töllinmäessä. Neljäs mies oli Sillanpään yliopistoaikojen opiskelutoveri, Heikki Järnefelt. Ensin oli yritetty istua Sillanpään kamarissa, mutta osoittautui kirjakasoineen liian ahtaaksi. Kivelle asetuttuaan kolme sai kuunnella, kun Sillanpää luki ääneen Elämän ja auringon käsikirjoitusta. Alpi kertoi muistavansa tuon illan ikuisesti. Kivellä oli hyvin lämmin, vaikka ilma oli jo hämärtymässä. Sillanpää luki käsikirjoitusta matalalla äänellä, selvästi ja luonnollisesti keskittyen loisteliaisiin luonnonkuvauksiin. Kuuntelijat eivät keskeyttäneet, eikä lukemisen loputtua monta sanaa vaihdettu. Alpi arveli jokaisen kuuntelijan ajatelleen samaa; nyt on saatu synnyinmaalle todellinen kirjailija – yksi, jota voitiin verrata suuriin ennen saatuihin. 

Muutamaa kuukautta myöhemmin Alpi tapasi Sillanpään uudelleen, tällä kertaa Tampereella. Päivä oli ilmeisesti 11.9., sillä Sillanpää kertoi olevansa palaamassa Porvoosta. Siellä hän oli viimeistellyt romaaninsa Elämä ja aurinko. Kustannussopimus oli tehty ja Frans Emil odotti Sigrid Salomäkeä Hämeenkyröstä: nuoren parin oli tarkoitus avioitua samana iltana. 

Seuraava kohtaaminen tapahtui myös Tampereella, hotelli Hämeenpyörän seurusteluhuoneessa. Sillanpää oli siellä kirjoittamassa omistuksia niihin kirjoihin, joita aikoi lähettää lahjaksi valituille ystävilleen. Kirjan sai mm. Uuden Suomen toimitussihteeri Evert Katila: ”ensi rohkaisusta” kiitolliselta tekijältä. Myös Jean Sibeliukselle läksi kirjapaketti. 

Edelleen Alpi kertoi Sillanpään jättäneen taakseen ”rakkaimmasta rakkaimman” Töllinmäen, vaatimattoman mäkituvan. Nyt kirjailija asustelee kauniissa Saavutuksessaan Kirkkojärven rannalla onnellisena nuoren vaimonsa ja pienten lastensa kanssa. Siellä hän jäntteränä, aina hyvänsuopeana ja hyvätuulisena lapsiaan polvella liekuttaa tai on pöytänsä luona kirjoituskoneen ääressä luomistyössään. Sillanpää on omistautunut kahdelle asialle: omaisilleen ja työlleen.

Alpin juttu Suomen Kuvalehdessä.

Alpin toimista 1916-18 tarinaa täällä.

Kuva Suomen Kuvalehden artikkelista.

 

I.K. Inha Kyröskoskea kuvaamassa

I. K. Inha – alkuaan Into Konrad Nyström – oli suomalaisen valokuvauksen suuria uranuurtajia ja mestareita. Vuonna 1895 Inha kiersi Suomea polkupyörällä lähes koko vuoden ja kuvasi maisemia teostaan Suomi kuvissa varten. Kirja ilmestyi 1895-96. Siinä oli myös kuva Kyröskoskesta. Arvelin aluksi, että hän otti kuvan matkallaan 1895. Mutta Inha vieraili Hämeenkyrössä aiemminkin. Hänen veljensä Väinö Nyström oli nimittäin saapunut Hämeenkyrön nimismieheksi 1882.

Inha näyttää kuvanneen Kyröskoskea jo 1892. Kyläkirjaston Kuvalehdessä ilmestyi keväällä 1893 Inhan juttu Kyröskoskesta. Siinä oli kuvituksena hänen ottamansa kuva. Fototypia tehtiin Ferdinand Tilgmannin kirjanpainossa.

Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870690?page=5

Inha kertoi, että koskea kannatti tulla katsomaan keväällä, jolloin jyrisevä pauhu kuului kauas. Lehdessä kuvaa täydensi tekstiosuus:

 ”Kuvassa näkyy pääkönkäästä ainoastaan niska sillan takaa; siinä on pudoke niin suuri, että tukit heittävät kelpo kuperkeikan. Könkään alla on lyhyt, luisu koski, jossa vesi syöksyy yhtenä vaahtona, ja sillan äärestä alkaa taas lyhyt, loivempi ja matalampi köngäs, jossa tyrskyt ovat niin kovat, että nakkelevat ilmaan suuria paksuja tukkia. … Siihen aikaan tavallisesti lasketaan tukkilauttoja Kyrösjärvestä, ja erittäin hauska on kosken poikki rakennetulta sillalta katsella pölkkyjen mukellusta. Viime keväänä (1892), jolloin vesi oli tavallista korkeammalla, oli koski niin raju, että kovin paljon tukia meni laskettaissa murskaksi. Pitkin rantoja näki kasassa hirrenpätkiä, päät pärsässä. Sillalla melkein yhtä mittaa sataa hienoa vihmaa. Mutta keskisuvella kuivilla säillä on vesi niin vähässä, että paperitehtaan suuret ruuhet nielevät melkein kaikki, jopa täytyy ottaa höyryn voiman avuksi, jotta tehdas pysyisi käynnissä.”

Edelleen Inha mainitsi, että tehtaan tuottama paperi kuljetetaan hevosilla Tampereelle, jonne on neljä peninkulmaa mäkistä matkaa. Mutta jo tuolloin oli tiedossa rautatien rakentaminen Tampereelta Poriin. Inhan mukaan Porin radan valmistuttu hevosmatka puolittuu. Sulan aikana vietäneen paperi laivalla, jota Hämeenkyrön vesille puuhataan, raportoi Inha.

Teokseensa Suomi kuvissa Inha valitsi toisen kuvan Kyröskoskesta. Kosken ylittävältä sillalta otetussa kuvassa tukit mukeltavat alas runsasvetistä uomaa.

Lähde: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/43338/p32_06_f427727_8.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Tekstiosassa Inha kertoi koskesta näin: "Kyröskoski on etenkin kevätvedellä suurenmoinen. Kovasti saavat siinä tukkilautat selkäänsä. Pölkyt mukeltavat kerrassaan ympäri, paksuimmat hirret hyppivät kuohuissa kepeinä kuin tulitikut ja tavan takaa koski niitä murtaa poikki kallioitaan vastaan. Harva on se puu, joka tästä ryöpystä pääsee aivan merkittä; miltä on terävä kivi raapaissut kyljen auki, mikä on lyönyt pärsään päänsä.” 

Kyläkirjaston Kuvalehdessä ilmestyneen kuvan Inha käytti uudestaan. K.E. Ståhlberg kustansi kuvasta pahviraamisen version, jonka otsikkona oli Kyröskosken Paperitehdas.

Lähde: https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK19580401:504

Rakentamatta jäi

Silta Viljakkalan suunnasta yli Pappilanjoen Kyröskoskella kulki 1860-luvulta lähtien tehdasalueen läpi. Tehtaan rakennuskannan kasvaessa tilanne muodostui hankalaksi sekä tehdasyhtiön että tienkäyttäjien kannalta. Niinpä 1930-luvulla laadittiin suunnitelman uudesta tieurasta ja sillasta. Suunnitelma oli osa tehdasyhtiön alulle panemaa Kyröskosken rakennuskaavaa. Taustatyötä tehtiin 1930-luvulla, mutta Tampereen asemakaava-arkkitehti Bertel Strömmerin laatima kaava valmistui vasta joulukuussa 1940 ja vahvistettiin seuraavana vuonna.

Uutta tietä kuvaava kartta valmistui 1936.

Viljakkalan - Hämeenkyrön tien ja uuden tien risteys.

                             

Joen "umpiperää" hipoen tien oli tarkoitus kaartua Pappilanjoen yli. 

                              

Ja sitten tie tapaisi Kyröskosken ja Kirkonkylän välisen tien.

Kartassa näkyy myös tehtaan rakennuksia. Uusi postitalo on jo paikallaan, ja tehtaan kasvihuone näkyvissä.

                    

Rakennussuunnitelman toteuttaminen lykkäytyi sodan jälkeisiin vuosiin. Tiesuunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Yhdystie Viljakkalasta Kyröskosken kautta rakennettiin 1952-55 nykyiselle paikalleen. Tehdasyhtiö lahjoitti osan tarvittavista maa-alueista ja rahavaroista.

Lähteet:

Kansallisarkisto Hämeenlinna. Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I. Toimituskartat Hämeenkyrö. 17:9 2-osainen kartta Kyröskosken myllytiestä Myllymäen ja Pappilan kylissä Kyrön kunnassa (1933-1936).

Nallinmaa-Luoto - Agge: Hämeenkyrön historia III.

Uittoränni Kyröskoskeen

Höyrysahojen perustaminen sallittiin Suomessa 1857. Poriin rakennettiin Isosannan saha 1862 ja 1870-luvulla kaupungissa oli jo viisi höyrysahaa. Sahat ulottivat puunhankintansa nopeasti Kyrösjärvelle saakka. Ensimmäiset tukit laskettiin Kyröskosken läpi jo 1860-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä tukkeja Kyrösjärvestä Pappilanjokeen uittivat erityisesti Porin Höyrysaha ja W. Rosenlew & Co. Uitto aiheutti Kyröskosken tehtaalle suurempia tai pienempiä vahinkoja, mm. 1875 eräs tukkiyhtiö joutui maksamaan 50 markan korvauksen kosken yli johtavan alemman sillan korjauksesta. Lisäksi silloinen vesilainsäädäntö edellytti valtaväylän pitämistä avoinna. Koskea ei voinut siten padota yli kosken ulottuvin laittein.

Uittorännin rakentaminen ajankohtaistui osan laajempaa suunnitelmaa tehtaan laajentamiseksi rakentamalla hiomo Keinuniemeen. Tästä suunnitelmasta lisää täällä. Hiomo jäi rakentamatta, mutta uittoränni valmistui 1899. Se vedettiin pitkin rantakallioon räjäytettyä leikkausta, kulki maantien alitse ja päätyi kosken alle 108 metrin päähän yläjuoksusta. Tehtaan oli asennettava koskenniskaan johtopuomi tukkien ohjaamiseksi ränniin. Syyskuussa 1899 tehdas alkoi kantaa aluksi uittorännin rakentamista vastustaneilta tukkiyhtioiltä maksua rännin käyttämisestä. Tukkeja uitettiin noin 100 000 - 200 000 vuodessa.

Uittorännin piirustus. Kyron/Metsän arkisto Kyröskoskella,

I.K. Inhan teos Finland i bilder ilmestyi 1895. Tämä kuva Kyröskoskesta oli mukana kirjassa. Se antaa näkymän koskesta ennen tukkiränniä. Tekstiosassa Inha kertoi koskesta näin: "Kyröskoski on etenkin kevätvedellä suurenmoinen. Kovasti saavat siinä tukkilautat selkäänsä. Pölkyt mukeltavat kerrassaan ympäri, paksuimmat hirret hyppivät kuohuissa kepeinä kuin tulitikut ja tavan takaa koski niitä murtaa poikki kallioitaan vastaan. Harva on se puu, joka tästä ryöpystä pääsee aivan merkittä; miltä on terävä kivi raapaissut kyljen auki, mikä on lyönyt pärsään päänsä."