Vehkajoen myllyn vaiheita

Kerimäen Alakuonassa sijaitsevan Vehkajoen myllyn perusti Leppävirralta 1792 kylään muuttanut Henrik Lentz. Lentz ryhtyi tuolloin rajan kahtia jakaman Kerimäen Ruotsinpuoleisen osan siltavoudiksi. Hän toimi samaan aikaan myös Enonkosken sahan kirjurina. Lentzin hankkima tila oli maa- ja henkikirjojen mukaan Simanalan talo numero 4, mutta kirkonkirjat osoittavat miehen perheineen asuneen Alakuonassa. Isonjaon jälkeen tästä Simanalan tilasta muodostettiin yksi talo Alakuonaan ja toinen Simanalaan. Lentzin tila sai maakirjanumerokseen Alakuona 8, ja talo nimettiin omistajasuvun mukaan Lentsiläksi.

Lentz rakennutti Vehkajokeen myllyn 1800-luvun alkuvuosina. Tuolloin hän oli jo luopunut tai luopumassa siltavoudin tehtävistä ikänsä vuoksi. Tuon ajan myllyistä ei ole yleensä säilynyt paljon tietoja, mutta onnettomuudeksi Lentzille ja onneksi historiasta kiinnostuneille mylly sattui palamaan joulukuun lopussa 1808. Paloavun määrittelemiseksi myllyn raunioilla suoritettiin nimismies C.M. Claudelinin johdolla tammikuussa 1809 katselmus, jossa myllyn todettiin olleen kivijaloille pystytetty 8 x 11 metrin suuruinen kaksikerroksinen hirsirakennus. Lentzin yhteydet Enonkosken sahaan näkyvät siinä, että myllyn katto oli sahalautaa. Myllykoneisto oli omassa, noin 5 x 5 metrin kokoisessa tilassa. Myllyyn kuului myös tamppi ryynien valmistamista varten.

Useimmat tuon ajan myllyt olivat vielä yksinkertaisia jalkamyllyjä eli härkinmyllyjä, jossa voima myllyn pyörittämiseen saatiin pystystä siipitukista, jonka alapäähän oli kiinnitetty siivet eli härkinlaudat. Vehkajoen mylly oli jo ratasmylly, jossa myllynkiviä pyöritettiin vesirattaan avulla. Myllyssä oli kaksi raudoitettua vesipyörää ja seitsenrattainen koneisto, yksi kivipari ja viisi tamppia. Lentz oli rakentanut myllyn ansaintatarkoituksessa; se oli tullimylly. Tullimyllyn oli maksettava vuotuista veroa, pienet kotitarvemyllyt selvisivät verotta. Tullia varten kerätyt viljat paloivat, samoin melkoinen määrä Lentzin omia viljoja.

Katselmuksessa selvisi, että kaikkiaan 12 talonpoikaa ja torpparia menetti palon yhteydessä jauhettavia viljojaan. Myllyä käyttivät tietysti alakuonalaiset. Heistä suurimmat tappiot koki Tahvo Turtiainen: 20 kappaa ruista, 6 kappaa vehnää, 12 kappaa kauraa ja 14 kappaa sekaviljaa (kauraa ja ohraa sekaisin). Muut vahinkoja kärsineet oman kylän miehet olivat talolliset Heikki Kosonen, Tahvo Käyhkö ja Akseli Käyhkö sekä torpparit Pekka Jantunen ja Erkki Karvinen.

Naapurikylä Yläkuonan talollinen Niilo Nousiainen menetti palossa 21 kappaa sekaviljaa ja 26 kappaa kauraa. Jouhenniemestä olivat myllylle matkanneet talolliset Heikki Silvennoinen ja Heikki Herttuainen sekä torppari Pekka Seppänen. Heistä tunnetusti vauras kuudennusmies Heikki Herttuainen kärsi isoimman vahingon: kaksi tynnyriä 16 kappaa valmiita ruisjauhoja ja sekä tynnyri kuusi kappaa sekaviljaa meni palossa. Toroppalasta saakka oli jauhatettavaa tuonut Niilo Silvennoinen.

Käräjäpöytäkirjan luetteloa myllyrakennuksen vaurioista.

Lentz oli pestannut mylläriksi Antti Strömdahlin. Hän menetti palossa irtainta omaisuuttaan. Elintarpeista viljaa meni 17 kappaa, kappa herneitä ja neljä sianpotkaa, lisäksi vaatetavaraa paloi. Talonpojat saivat paloapunsa, mutta torpparit ja mylläri eivät olleet korvauksiin oikeutettuja.

Paloavun turvin Lentz rakennutti myllyn uudelleen vanhalle paikalleen Vehkajärven lähelle maantien viereen. Vaivana oli sama ongelma kuin useimpien tuon ajan myllyjen kohdalla: vesi ei tahtonut riittää jauhattamiseen. Keskimääräistä parempi tilanne oli, koska myllyä pystyttiin käyttämään talvisinkin. Henrik Lentz kuoli 78-vuotiaana syyskuussa 1816. Mylly purettiin käytöstä jääneenä ilmeisesti omistajanvaihdoksen yhteydessä.

Mylly uuteen paikkaan

Kulmakuntaa vaivasi ilmeisesti puute myllyistä, joten Lentsilän tilan hankkinut Antti Mohell rakensi uuden myllyn noin 300 metriä entisestä alavirtaan. Vuonna 1847 katsastettu kotitarvemylly kärsi sekin vesipulasta. Parantaakseen myllyn toimintaa aloitti Mohell lapiomiehineen melkoisen urakan. Hän kaivatti lähes sata metriä pitkän ja yli kahden metrin levyisen kanavan Vehkajoen alkupäähän turvatakseen myllyn vedensaannin. Maantien alittavassa kanavassa oli patoluukku.

Mohellin kaivattaman kanavan suu. Maantie kulki tuohon aikaan näillä paikkeilla, joten Mohell joutui kustantamaan paikalle sillan. 

Vanha jokiuoma on nykyään täysin umpeutunut. Mökkitie on katkaissut veden kulun kokonaan.

Näkymä nykyiseltä maantiesillalta Mohellin kanavaan.

Mohellin kaivuutyöt paransivat myllyn vedensaantia, mutta johtivat vanhan jokiuoman vähittäiseen umpeutumiseen. Samalla vesi nousi pilaamaan Mohellin omia ranta- ja jokiniittyjä. Vehkajärven pinnanousu uhkasi myös Simanalan ja Kuokkalan suoviljelmiä, joten Vehkajoen suuhun hakattiin kiintokiveen ylimmän vedenpinnan merkkiviiva, jota Mohell ei saanut patojensa avulla ylittää. Turvattuaan vedensaannin hän alkoi jauhattaa vieraille. Vehkajoen myllystä tuli tullimylly 1858. Vuotuista veroa Mohellin piti maksaa yksi tynnyri 15 kappaa. Mylly näyttää toimineen Mohellien hallussa 1880-luvulle saakka. Sittemmin Lentsilä siirtyi Falckin suvun omistukseen.

Vehkajoen suun kiintokiveen 1850-luvulla hakattu korkein järven pinnantaso on näkyvissä edelleen. Valokuva Lassi Hirvonen.

Viimeinen kukoistus

Henkikirjojen mukaan 1900-luvun alkupuolella Lentsilän omistanut Otto Falck ei asunut talossa, vain vuokralaisia on merkitty asukeiksi. Maanviljelijä Felix Turtiainen hankki Lentsilän omistukseensa 1936. Hän muutti talon nimen Vehkalaksi ja kohensi tilan maanviljelyksen uudelle tasolle. Myös myllyn tila kohennettiin lisäämällä siihen pärehöylä. Sitten Turtiainen hankki myllyyn generaattorin sähkötuotantoa varten. Sähköistämisessä oli mukana myös samoihin aikoihin Alakuonaan kyläsepäksi muuttanut Paavo Sairanen. Myllyltä vedettiin sähkölinja Vehkalaan ja Sairasen taloon. Myllärinä toiminut Albin Makkonen antoi iltaisin ”valomerkin” ennen kuin kytki generaattorin yöksi pois päältä. Paavo Sairasen tupaa valaisi yksi peräti 25 watin lamppu... . Myös Heikki Rinkisen ja Onni Loikkasen talouksiin saatiin sähköä myllyltä.

Sähkölinjat vedettiin Alakuonaan 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Vähitellen talolliset alkoivat hankkia sähkökäyttöisiä myllyjä. Vesimyllyjen aika alkoi olla ohi. Viimeiset vuodet Vehkajoen myllyäkin pyöritettiin sähköllä. Myllyn toiminta loppui 1955. Lahoamaan jäi myös myllyn viereen rakennettu uittoränni, josta viimeinen pölli ui 1948. 

Nimi Vehkajoki on päässyt unohtumaan: Myllyjoesta puhutaan, vaikka virallinen nimi on tietysti edelleen Vehkajoki. Lapsuusvuosilta muistan hatarasti sen, miten korkealla vesi oli keväisin. Maantien ympäristössä oli luhtaa kalamiestä miellyttävä määrä.  Mylläri Albin Makkonen oli jo tuolloin siirtynyt asumaan kotitaloni naapuriin. Tarinoita myllystä lienee vielä iäkkäämpien alakuonalaisten mielissä. Ja varmasti myös viimeisestä mylläristä: Albin Makkonen oli jokseenkin omanlaisensa persoona. Albinin vasemman käden sormet puutuivat. Vain peukalo oli tallella, piipun pesän kohentamistarpeisiin miehen itsensä mukaan. Muistaakseni.

Kuva myllystä kesältä 1960. Kuvassa Vehkalan tyttäristä ilmeisesti Riitta Turtiainen. Valokuva Kari Mielosen kokoelmista.

Myllyrakennus oli pystyssä pitkään toiminnan loppumisen jälkeen. Nämä kuvat ovat joulukuulta 1981. Kuvat Kari Mielosen kokoelmista.

Paljon ei ole jäljellä Vehkajoen myllystä. Tämäkin akseli katoaa vähitellen maan poveen. 

Lähteet

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Jyväskylä 1993.

Palokorvausasia käsiteltiin Kerimäen entisen Ruotsin puolen syyskäräjillä 1809, luettavissa täältä.

Lönnrot Kerimäellä

Elias Lönnrot vaeltamassa, Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta. Museoviraston kokelmat.

Elias Lönnrot lähti 26-vuotiaana ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista 29.4.1828. Hän suuntasi kulkunsa Hämeen ja Savon kautta Karjalaan. Lönnrot saapui Rantasalmelle toukokuun lopussa ja oleili paikkakunnalla viikon. Elias piti tukikohtanaan Rantasalmen pappilaa, siellä hän viihtyi oivallisesti.

Rantasalmelta Kerimäelle

Keskiviikkona 4. kesäkuuta Lönnrot suuntasi kulkunsa Kerimäelle. Hän ei halunnut mennä Savonlinnan kautta, vaan kulki Mustalaan. Sieltä matkamies palkkasi kaksi soutajatarta saattamaan hänet Haukiveden yli. Soutunaiset olivat erään talon miniöitä. Matkalla toinen osoittautui sangen puheliaaksi. Hän kertoi usein Ruotsin vallan aikana soutaneensa järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Savonlinna oli tuolloin Venäjää, joten matkustajat joutuivat Savonlinnan kautta kulkiessaan hankkimaan passin. Kerimäelle ja sitä kautta edelleen Karjalaan matkustavat virkamiehet eivät voineet kulkea vieraan valtion alueen kautta, eikä virkapostiakaan parannut kuljettaa sitä reittiä. Niinpä oli järjestettävä vakinainen lossiyhteys Rantasalmelta Haukiveden yli Säämingin Ruotsinpuoleisen osaan. Mikään nuori neito soutaja ei ollut; lossiyhteys oli lopetettu tarpeettomana jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun koko Suomi liitettiin Venäjään.

Soutumatkan jälkeen Lönnrot hakeutui Juvolan kylään Olsoni-nimisen maatilanomistajan luo. Isäntä tarjosi matkustavaiselle kahvin ja kahviryypyn. Lönnrot ei jäänyt taloon pitemmäksi aikaa, vaan jatkoi matkaansa samana iltana. Hän käveli noin 7 – 8 kilometriä ja saapui reittinsä kolmanteen kylään, jossa yöpyi. Lönnrot kertoi ohittaneensa Juvolan lisäksi toisen kylän, joka kuului Sääminkiin. Tässä hän luultavasti muisti väärin, sillä kyseinen kylä, Päivilä, kuului Kerimäkeen. Lönnrotin yöpyi nähtävästi Muholan kylässä.

Varhain seuraavana aamuna runonkerääjä jatkoi matkaa. Tie tyydytti matkaajaa: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista”. Vähän ennen päivällistä Lönnrot saapui kylään, jossa muuan mies kysyi häneltä napinlävestä riippuvasta huilusta. Miehen pyynnöstä Lönnrot soitteli huiluaan, vaikka vaatimattomana miehenä vähättelikin muusikontaitojaan. Pian soittoa kokoontui kuulemaan koko parvi ihmisiä. Tämä ei ollut Lönnrotille uutta. Hän kertoi, että seisoi melkein joka päivä suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä huilunsa ansiosta. Suomalaiset kansansävelmät viehättivät kuulijoita kovasti. Tämä huvitti kovasti runonkerääjää,  hivelipä jopa miehen itserakkautta. Lönnrot sai tilaisuuden kuvitella itsenä Orfeukseksi tai isänmaallisemmin ajatellen Väinämöiseksi. Mutta soitannollista näytöksistä oli myös käytännön hyöty: kylänväki saapui paikalle, ja Lönnrot sai selville kylän laulun- ja runontaitajat. Tästäkin kylästä löytyi tyttö, joka osasi koko joukon lauluja ja vanhan kansan runoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ansiokkaasti toimittanut Suomen Kansan Vanhat Runot nettiin kaikkien luettaviksi. Sieltä löytyy pari pätkää runosta ”Ylpeä tyttö”, jonka Lönnrot nimesi kyseisen tytön laulamaksi:

”Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.#1
Vielä tälle tyttärelle,
5 Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
10 Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.#2
15 Vielä tästä neitosesta ......
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin.”

Pian tytön äiti tuli kuitenkin muistuttamaan, että tämän oli muun talonväen kanssa lähdettävä kaskenpolttoon. Huilunsoitto ja tytön laulattaminen tapahtui joko Kuokkalassa tai Alakuonassa.

Yö Yläkuonassa ja kohti Karjalaa

Lönnrot jatkoi matkaansa käyden vielä useamman talonpojan luona. Hän kirjoitti myös muutamia runoja kahdelta tienvarressa lampaitaan paimentavalta tytöltä. Torstai-iltana hän saapui Yläkuonan kestikievariin, jossa vietti yönsä. Yötä rikastutti pieni episodi, kun kestikievariin saapui kaksi ”herrasnaista” eli säätyläisrouvaa mieshenkilön seurassa. Matkustajille tarkoitetussa kamarissa oli kaksi vuodetta. Aikansa pähkäiltyään Lönnrot päätti esittää nukkuvansa. Naisihmiset sijoittuivat kamarin toiseen vuoteeseen herrasmiehen jäädessä tupaan nukkumaan. Aamulla Lönnrot nousi anivarhain jättääkseen rouville heräämisrauhan. Matkaansa hän ei jatkanut heti, koska halusi tavata naiset. Toisen heistä, Turusta kotoisin olevan neitosen, hän tunsikin. Lönnrot ei matkakertomuksessaan nimennyt naisia.

Matkalla Karjalan suuntaan runonkerääjä pysähtyi päivällisaikaan kylään, jonka nimen kertoi jo unohtaneensa. Kylä oli joko Kumpuranta tai Raikuu. Lönnrot ohjattiin tervanpoltossa olleen talonpojan luo runoja kuulemaan. Sateen takia muistiinpanot jäivät tekemättä, lisäksi tervanpolttaja ohjasi Lönnrotin mielestään paremmin runoja muistavan suutarin puheille. Suutari ei ollut kotonaan, vaan parin kilometrin päässä kyntötalkoissa. Lönnrot kääntyi tieltä oikealle juopertelevaa kapeaa polkua etsimään talkootaloa. Välillä hän kadotti polun lukuisten kaskimaiden takia, mutta pääsi toki perille.

Suutari ja talonväki olivat palanneet äsken raivatulta suolta, joita olivat olleet kyntämässä. Lönnrotin toiveet runojen suhteen eivät toteutuneet, sillä suutari osasi lähinnä jo painettuja hengellisiä runoja. Hän pääsi toki osallistumaan talkoojuhlaan, jossa keskustelut olivat ”tavallista hauskemmat”. Ruokana oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja ”kokkeli-piiroo”. Talossa tunnettiin kalaryyppykin, ja sananparsi ”Ei kala kuivassa elä” oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut oli merkittävästi heikompilaatuista kuin turkulainen tai hämäläinen.

Lönnrot jatkui matkaansa vielä illallisen jälkeen. Sateessa hän kastui vielä läpimäräksi, ja yöpyi sitten kylässä, joka oli hänen mukaansa jokseenkin Savon ja Karjalan rajalla. Todennäköisesti hän vietti yönsä Raikuussa.

Runoja lääninviskaali Falckilta

Kerimäellä opittuihin runoihin Lönnrot törmäsi vielä myöhemminkin. Hän tapasi Ilomantsissa lääninviskaali Jaakko Falckin, joka oli elänyt lapsuutensa Kumpurannassa. Lääninviskaalin isä oli Kerimäen Ruotsinpuolisen osan nimismies Isaac Falck, joka perusti Kerimäelle Jalaskosken ja Susikosken sahat. Mainittakoon, että Jaakon veli Anders Henrik Falck eteni urallaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1828. Samalla hänet aateloitiin. Korkeammalle ei Suomessa virkauralla voinut päästäkään.

Tässä alku yhdestä Jaakko Falckilta tulleesta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,
Talvet talli konkaria.
Valjastin tulisen ruunan
Tulisella tanterella.
5 Vesi tippu vempelestä,
Rasva rahkeen nenästä.
Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:
mitä sen syän sytööpi,
selkä suonet souteloopi,
pää teköö kanan pesiä,
5 jalat villoja vanutti,
perse survo pippuria.
Paha on jäällä painastella,
iljenellä koinastella:
vittu sinkuu sinne tänne,
10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo

Lönnrotin huomioita Savosta ja Kerimäestä

Matkakertomukseensa Lönnrot lisäsi maakuntaa vaihtaessaan muutamia huomioita Savosta ja savolaisista. Hän kuvaili savutupia ja niiden vaatimatonta sisustusta. Kesäisin talonväki nukkui aitoissa, joita olikin runsaasti. Jokaisella pojalla – ainakin naineella – oli oma aittansa, jossa säilytti vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan. Sauna lämmitettiin monessa paikassa joka päivä, joissain taloissa pari tai kolme kertaa viikossa. Lönnrotin mukaan miehet ja naiset eivät kylpeneet yhdessä, vaan miesväki saunoi ensin ja naiset sitten.

Lönnrot hämmästeli sitä, että monet talonpojat olivat rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Syytä kysyttäessä talonpojat selittivät, että russakat heidät moiseen pakottivat. Muuta keinoa kuin kylmyys ei tunnettu niiden nujertamiseksi. Lönnrot pohti tässä, eikö löytyisi jotain russakoiden juomaan sekoitettavaa myrkkyä, joilla ne saisi hengiltä.

Kaskeamista harjoitettiin Lönnrotin mukaan käytännössä joka talossa. Kaskesta saatiin yksi tai joskus kaksi ruissatoa. Sen jälkeen niihin kylvettiin kauraa ja sitten tattaria. Kun oli kulunut 13 – 17 vuotta, voitiin samaan paikkaan palata kaskeamaan.

Kerimäellä Lönnrotia ihmetytti tuulimyllyjen suuri määrä. Hän päätteli jonkun talonpojan saavuttaneen niin suuren taidon rakennustaiteessa, että kykeni valmistamaan tuulimyllyjä.

Savon murretta Lönnrot ylisti Suomen kielen parhaana, ”korvaan kauniisti kajahtavana, sanarikkaana, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaimpana vieraista lainoista”. Eräältä talonpojalta Lönnrot kysyi, mitä nimeä käytettiin juuri ohitettavasta alankopaikasta. Mies vastasi sanovansa sitä ”noroksi”, mutta naapurikylässä ”notkoksi” ja toisessa naapurikylässä ”alangoksi”. Muutamat taas puhuivat ”arosta”. Talonpoika vakuutti, että jokainen lapsikin tunsi toisen kylän käyttämät nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Kerakkeen kahdentumista Lönnrot piti kerimäkeläisenä piirteenä. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen.

Matka jatkuu Karjalaan

Matkakertomuksessaan Lönnrot kertoi saapuneensa Kesälahden pitäjään sunnuntaina 8. kesäkuuta. Villalan kylässä hän kirjoitti muistiin muutamia runoja. Siellä hän myös tiedon seudun etevimmästä runoniekasta, Hummovaaran Juhana Kainulaisesta. Kainulaiselta Lönnrot saikin sitten yli 50 runoa. Kainulaisen tapaamista onkin pidetty jonkinlaisena käänteentekevänä kokemuksena Lönnrotille.

Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Lönnrotin petäjä Hummovaarassa. Tämän puun juurella Lönnrot taltioi Juhana Kainulkaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja yhteensä 2551 säettä. Kuva kirjoittajan. 

Lähteitä

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. Weilin+Göös, Espoo 1981.

Hakusanalla Kerimäki löytyvät runot SKVR tietokannasta:

https://skvr.fi/poems?page=1&per-page=10&text=kerim%C3%A4ki&textnorm&metanorm&refsnorm#%7B%7D

Timin kurapua

Edellisvuosituhannella Hämeenkyröön kotoutuessani kuulin puhuttavan Timin kurapuasta. Ilmaisun merkitys jäi hämärän peittoon, koska takalistoa tarkoittavaa termiä pua en itämurteisena tuntenut. Timistäkin tiesin vain männyn. Onneksi pitäjänhistoriat tulivat apuun. Pentti Papunen kertoo Ikaalisten pitäjänhistoriassa (osa I, S 362) kuulleensa lapsuudessaan Isossa-Röyhiössä seuraavan tarinan:

”Entisinä aikoina oli Hämeenkyrön Timissä sotaherra, jonka miekka riippui tuvan seinällä hänen talossaan. Siinä oli sellainen taika, että jos syttyisi sota ja herralle olisi tulossa käsky lähteä mukaan, hänen miekkansa alkaisi seinällä soida. Niinpä sitten eräänä aamuna miekka soi, mutta herra säikähti sitä niin, että tuhri housunsa. Siitä pitäen häntä nimitettiin paikkakunnalla Timin kurapuaksi.”

Tarinasta on kerrottu Hämeenkyrössä laajempiakin muunnelmia. Luonteeltaan kertomus on selvästi ns. vaellustarina, joita edustavat seikkailukertomukset muunnelmineen saattavat olla peräisin antiikista saakka. Timin kurapuasta kertovalla tarinalla näyttää olevan myös todellisuuspohjaa. Timin ratsutilaa hallinnut Simo Simonpoika kaatui nuijasodassa, ja hänen tilansa joutui Lasse Pentinpojalle, jota syytettiin siitä, että juuri hän on sodassa surmannut Simon ja sitten anastanut hänen tilansa. Lasse Pentinpojan osallistui nuijamiesten kotien ryöstämisen aina Ilmajokea myöten ja sai palkkioksi Klaus Flemingiltä lisäksi yhden äyrinmaan tilan Timistä. Ratsutilat olivat verovapaita, mutta vuonna 1603 kuollut Pentinpoika onnistui laajentamaan verovapauttaan myös muihin tiloihinsa.

Ratsuluutnantti Mikko Matinpoika nai Lasse Pentinpojan lesken ja sai haltuunsa Timin ratsutalon. Luutnantti haavoittui polveen Jaakko De la Gardien maineikkaalla Venäjän retkellä 1613 ja sai tiloihinsa elinikäisen verovapauden tiloihinsa 12 äyrinmaan osalta. Mikko Matinpoika oli tuolloin jo Hämeenkyrön suurin maanomistaja. Hänellä oli läänityksenä runsaasti muitakin tiloja, mm. Vähän-Röyhiön kolmitaloinen kylä ja Vihteljärven Sikala nykyisessä Kankaanpäässä. Niiden viljelijöiden mielestä läänitykset olivat laittomia, ja he kieltäytyivät maksamasta verojaan Mikko Matinpojalle. Vuodesta 1613 lähtien luutnantti sitten käräjöi saataviaan toistuvasti, ja talonpojille määrättiin sakkoja. Käräjille hän vei verosaatavista myös Turkkilan Tommasen Klemetti Sipinpojan, Salon Tapani Eskonpojan ja Koiviston Matti Yrjönpojan. Sitkeimmin vastarintaa teki Sikalan talo. Isäntä Antti kieltäytyi veroista, ja myöhemmin hänen poikansa Paavo kuljetti verotavaransa Turun kruununmakasiiniin välttyäkseen veronmaksulta Mikko Matinpojalle. Tästä tempauksesta hänet tuomittiin 1630 talvikäräjillä kolmen markan sakkoon. Sikalan Erkki Olavinpoika valitti vielä maaherralle Mikko Matinpojasta, mutta sai palkakseen vain 40 markan sakon aiheettomana ja valheellisena pidetystä valituksestaan.

Selvältä näyttää, että moni kyröläinen kyseenalaisti Mikko Matinpojan vaatimukset ja omistusoikeudenkin. Tähän viittaa myös se, että käräjillä määrätyt ulosmittaukset jäivät usein toimeenpanematta. Terhi Nallinmaa-Luoto toteaakin Hämeenkyrön historiassa (osa I, s. 534), että ”Nuijasodan kokeneen sukupolven ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että ratsuväen upseeri, jonka edeltäjä oli anastanut talon kaatuneen nuijamiehen leskeltä ja lapsilta, kantoi nyt veroja vanhoilta nuijamiehiltä ja heidän pojiltaan”. Säätyvallan aikana herrasväkeä vastaan niskuroinut talonpoika joutui tietysti lopulta taipumaan. Jämijärven Tuomas Soini jopa poltti ”kurapuan” eräsijan rakennuksineen, veneineen ja kalanpyydyksineen. Soini jätti tulematta käräjille, mutta joutui myöhemmin vastuuseen tekosistaan.

Toinen kurapua

Tällaisille kiertotarinoille on ominaista se, että ne muuttuvat hieman ja saattavat saada täydennyksiä. Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön Historian I osassa (s. 631-32) SKS:n kansanrunousarkistoon talletetun toisen tarinan Timin kurapuasta.

"Sananparsi ´hankki kuin Timin kurapua sotaan´ on syntynyt näin. 30-vuotisen sodan aikan omisti Timinkartanoa, nykyistä Timinkylää, eräs sotaherra, joka sai käskyn sotaan. Kun hän oli juuri nainut, ei hän raskinut jättää nuorta vaimoaan, vaan viivytteli lähtöään. Viimein, kun hän läti, tuli ensimmäisessä ahteessa ämmä vastaan. Sotaherra palasi siitä takaisin huonoa onnea peläten. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Ämmänahteeksi. Toisella kertaa häntä tuli toisessa ahteessa sonni vastaan. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Sonninahteeksi. Palattuaan siitä takaisin hän sai 3. käskyn ja kun miekka seinällä soi, sanoi hän, että vaikka tulis itse piru häntä vastaan, niin hän menee, eikä koskaan palannut. Rouva lasketteli talvisin aikansa kuluksi Timistä itään päin olevassa jyrkässä ahteessa. Siitä on se ahde saanut nimensä  ´Brouvanahde´."

Tämä tarina ei sovi Mikko Matinpoikaan, mutta kylläkin hänen poikaansa, luutnantti Arvi(d) Mikonpoika Timiin. Toisin kuin tarina kertoo, palasi Arvi Mikonpoika 30-vuotisesta sodasta. Hän osallistui vielä kapteenina seurtaaviin, Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan käytyyn sotaan 1650-luvulla. Arvonsa tuntenut Arvi Mikonpoika onnistui kiistojen jälkeen 1645 saamaan kirkossa etupenkin papiston edessä. Ajan tavan mukaan hän osallistui säätyläisenä Hämeenkyrön uuden kirkon rakentamiseen 1640-luvun lopulla lahjoittamalla 1500 naulaa kirkon kattoa varten.

Väenottoja alettiin paeta yleisesti 30-vuotisen sodan aikana. Siksi kruunu perusti 1635 Karvian Kanttiin linnoituksen, Kyrön skanssin. Sinne sijoitetun sotajoukon tehtävänä oli haravoida Kyrön ja Pohjanmaan välistä laajaa erämaa-aluetta, johon miehiä pakeni molemmista suunnista sotaväenottoja välttelemään. Linnake jäi tyhjilleen 30-vuotisen sodan päätyttyä, mutta miehitettiin uudelleen 1656 Ruptuurin nimen saaneen Venäjänsodan aikana. Venäläishyökkäykseen varauduttiin tykkien ja 110-miehisen sotajoukon avulla. Aselevon jälkeen skanssi tehtäväksi tuli taas karkureiden etsintä. Linnakkeen päälliköksi tuli tässä vaiheessa sodasta palannut kapteeni Arvi Timi. Syksyllä 1659 hän lähti luutnanttinsa kanssa Pohjanmaalle pidättämään irtolaisia ja pestaamaan uusia rakuunoita. Kauhajoella heitä odotti erään virkansa menettäneen papin johtama talonpoikaisjoukko, joka karkasi upseerien kimppun. Timi ja hänen luutnanttinsa saivat pahoja vammoja. Talonpojat tuomittiin käräjillä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin sakoiksi ja kujanjuoksuksi, ja talonpojat määrättiin rakuunoiksi. Tähän nolonpuoleiseen tapaukseen näyttää skanssin toiminta päättyneen.

Kuningatar Kristiina lahjoitti Arvi Timille 1660 Vanajan neljän talon veroista suurimman osan. Reduktion yhteydessä tämä lahjoitus peruttiin 1683, vuotta ennen kapteenin kuolemaa. Timi oli ennättänyt huudattaa 1667 Vanajan taloista Vakerin itselleen, kun siihen oli tilaisuus talon verorästien vuoksi. Samana vuonna kapteenia kohtasi onnettomuus, kun hänen navettansa paloi. Hän sai käräjillä paloapua. Jutun käsittelyssä kävi ilmi, että navetan mukana paloi 12 lehmää ja härkäpari. Härkiä käytettiin siis isossa talossa vetoeläiminä hevosen ohella.

Arvin vaimo Kaarina Birgerintytär oli kotoisin Kyrön ulkopuolelta, mahdollisesti Ruotsista saakka. Suomea hän silti ymmärsi. Se kävi ilmi, kun rouva nosti oikeusjutun piikaansa Kaisa Sipintytärtä vastaan. Kaarina oli antanut pari korvapuustia piialle tämän tottelemattomuudesta, jolloin piika kirosi hänen kätensä. Kiihtynyt emäntä ojensi Kaisaa leipälapiolla, jolloin piika otti leipälapio, työnsi emännän seinää vasten ja sanoi tälle useaan kertaan: "Wie helfvetin tulen sinun kätes, ennen Joulua sinun pitä syömän tämän yles." Juttu lykättiin todistajien puuttuessa, eikä siihen enää palattu. Toteennäytettynä syyte olisi voinut johtaa jopa kuolemantuomioon, sillä isännät ja emännät rinnastettiin periaatteessa vanhempiin, joiden kiroamisesta voimassa ollut Mooseksen laki määräsi kuolemantuomion.

Kuningas myönsi Arvi Timille 1664 kruunulle osoitetusta uskollisuudesta ja 50 vuotta kestäneestä sotapalvelusta 8 viljatynnyrin vuotuisen eläkkeen. Palvelun pituudessa on epäilemättä hieman hyvän miehen lisää, mutta kunniakkaan sotauran mies teki. Pitäjän varkkaimpiin kuulunut Arvi Timi köyhtyi viimeisinä vuosinaan. Kun Arvin ja hänen vaimonsa kuolinpesää selviteltiin 1689, havaittiin velat varoja suuremmiksi. Niinpä talo joutui pois suvulta.

Timin kylässä oli ollut neljä taloa, jotka Lasse Pentinpoika oli yhdistänyt yhdeksi. Timin tilaa hallitsivat upseerit ja säätyläiset vuoteen 1740. Sen jälkeen tila siirtyi talonpoikien hallintaan ja jaettiin taas neljäksi taloksi: Yrjölä, Jaakkola, Mäkelä ja Jussila eli Alanen.

Puasta

Nuorison keskuudessa ”pua” näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä Hämeenkyrössä, sen sijaan vanhempi polvi tuntee sanonnan hyvin. Vielä 1700-luvulla muuatta vaimoihmistä oli kunnioitettu mm. termillä ”homepua”. Käräjillehän siitä mentiin, mutta pienin korvauksin ja oikeuden edessä sovinnon tekemällä asiasta selvittiin.

Itäisillä mailla pua tunnettiin harvinaisena ilmaisuna muodossa ”puo”. Tästähän sitten saatiin aikaiseksi jonkinlaisia sanaleikkejäkin: Suomen johtavana pessimistikuntana tunnettu Puolanka on siis persnaru.

Pesäpallokentällä saattoi yleisö ajolähtöön pakotettaessa ohjastaa koppia ottavaa takakenttää raivokkaalla huudolla: ”Puota!!!”. Lie siinä joskus lännestä päin saapunut vierasjoukkue hieman ihmetellyt…