Sarvesta

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu sarvi. Samankaltainen sarvi oli Viljakkala-vainaan vaakunassa. Aikanaan ihmettelin sarven tarkoitusta ja sittemmin selvittelin asiaa jonkin verran. Työstin aiheesta artikkelin, joka julkaistiin ensin Kyrön Joulussa ja sitten täydennettynä Hämeenkyrön Sanomissa muistaakseni 2004. Tätä blogia varten etsiskelin valokuvaa sarvesta, mutta en sellaista netistä löytänyt. Kuvasin itsekin sarven joskus kymmenkunta vuotta sitten, mutta johonkin bittiavaruuteen ovat nekin kuvat  kadonneet. Mutta pari vuotta sitten kaksi lukiolaispoikaa innostui pitämään esitelmän sarvesta ja kävivät sen kuvaamassa. Tässä Arttu Timosen ja Ismo Vullin kuvat sarvesta.

KYRÖN SARVEN ARVOITUS

Hämeenkyrön kunnanvaakunaa koristaa kuuluisa Kyrön sarvi. Aikanaan kuntaesitteessäkin toistettiin sarvesta vanhaa tarinaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sen kyröläiselle talonpojalle palkkioksi tämän neuvokkuudesta. Hyvä tarina, mutta ei totta. Samanlaisia kertomuksia neuvokkaasta talonpojasta ja hyvästä kuninkaasta on kerrottu kaikkialla Euroopassa.

Mitä Yrjö Koskinen tiesi sarvesta?

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä ilmestyi 1851. Näin Koskinen kertoi sarvesta:

Vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen…Ennen vanhaan oli tätä sarvea isoissa häissä kuljetettu, josta kirjolle maksetaan määrätty vuokra. Mutta kolmatta kymmentä vuotta tätä ennen veivät varkaat sen kirkosta ja sahasivat palasiksi sillä tapaa muka sen  hopeita riisuaksensa. Sittemmin lahjoitti muutama Turkuun muuttanut kyröläinen uuden siloitellun sarven, jolla on kansi ja jalat uutta hopeaa…muita vähäisempiä varustamattomia sarvia löytyy myös kirkossa, joitten i’ästä ei ole tietoa, suuttuvat nekin olla vanhan-aikuisia kapineita. Mistä nämä sarvet alkuansa lienee, en voi muuta kuin arvaten päättää ja jätän siis muitten tutkittavaksi, eikö niitä ehkä sopisi juontaa siitä, mitä Kyröläisten perisuvusta ja Pirkkalaisista (Birkarloista) ennemmin kirjoituksissani on puhuttu.”

                                            

Lisäksi Koskinen mainitsi, että kyröläisistä yleisesti käytetty ”Kyrönsarven” pilkkanimi johtuu juuri näistä sarvista. Kun kyröläistä sarvipääksi soimattiin, vastasi hän kysymällä halusiko pilkkakirves sinistä vai punaista. Eli halusiko naapuripitäjäläinen sinisen mustelman vai punaista verta koristuksekseen. Kyrönsarvi on siten kauan ollut sekä kyröläisten että naapurien mielenkiinnon kohteena. Siihen liittyviä nasevia sanontoja on talletettu mm. Mouhijärveltä: ”Kuules, Mouhijärven pitkäperse, kuinka Kyrönsarvi kaikuu” ja ”Kyrönsarvi se meiltä nai ja oman sohlonsa sai, sanoi entinen isäntä tyttärestään, joka oli naitu Hämeenkyröön”.

Kansantarinat Kyrön sarvesta

Yrjö Koskinen oli varmasti oikeilla jäljillä päätellessään Kyrönsarven olevan yvin vanhaa perua. Ei voida ajatella, että luterilaisen kirkkoon olisi hankittu ja sen kattoon ripustettu hopeavitjoin juomasarvi. Kyseeseen tulee katolinen aika, jolloin pakanallista juomasarvea siedettiin paremmin. Yrjö Koskinen ei puhunut sanaakaan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajana. Kansan keskuudesta on merkitty muistiin kaksi erityyppistä tarinaa sarven alkuperästä. Toisen mukaan sarvi saatiin Ikaalisista lainaleipien pantiksi. Levinneemmän kertomuksen mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi.

Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan.

Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollika sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kotokyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Tämä Jalmari Helon muokkaama novelli vakiinnutti tavallaan tarinan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajan. Novelli on sävyiltään ja tyyliltään tuttu kansakoulua käyneille ikäluokille. Vakaa suomalainen talonpoika, ilkeät ruotsinherrat ja hyvä, oikeudenmukainen kuningas. Tutun topeliaaniselta kalskahtaa.

Jalmari Helon tarina sarvesta. Kyrön Joulu 1923.

Kustaa Vilkunakin perehtyi sarveen

Tieteellisesti sarven alkuperän ongelmaa tutki kansatieteilijä, professori Kustaa Vilkuna. Hän vieraili F.E. Sillanpään luona Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Mestarin eloisa kuvaus lumoavan kotiseutunsa kulttuurihistoriallisista ja kansatieteellisistä erityispiirteistä sai Vilkunan mielenkiinnon heräämään. Yksi innostuksen hedelmistä ilmestyi Satakuntalaisen Osakunnan kotiseutututkimuksessa numero XIV. Tämä vuonna 1948 ilmestynyt teos omistettiin F.E. Sillanpäälle hänen täyttäessään 60 vuotta. Vilkunan 15-sivuinen tutkielma on edelleen paras tieteellinen selvitys Kyrön sarvesta. Myöhemmin Vilkuna osoitti vielä erikseen Kyrön sarveen kuninkaan lahjana liittyvän tarinan olevan tyypillinen kiertotarina. Siitä lisää täällä.

Vilkuna kertaa sen, mitä Yrjö Koskinen ja kansantarinat kertovat sarvesta. Sen jälkeen hän sivuaa mahdollisuutta, että sarvet olisi lahjoitettu kirkkoon keskiajalla. Sen verran tiedetään, että Turun tuomiokirkon Pyhän kolmen kuninkaan alttarin kirstussa oli 1480 kaksi heloitettu sarvea. Toisesta asiakirjasta ilmenee, että nämä hopeahelaiset sarvet oli saatu lahjana kahdelta aatelimieheltä, nimittäin Ylä-Satakunnan tuomarilta Pentti Lydeckenpoika Djäkniltä ja ritari Henrik Blitziltä. Lahjoitukset voidaan sijoittaa muiden lähteiden perusteella noin vuosiin 1440–1442. Djäkn oli Ruotsissa käyneitä kuninkaan ystäviä, kuten tarinain Ollikan Erkki. Lisäksi Djäknin tiedetään tehneen lahjoituksia Turun tuomiokirkolle ja olleen Naantalin luostarin perustajia, joten hän on voinut hyvinkin lahjoituksillaan muistaa myös kotiseutunsa kirkkoja. Myös maalauksensa ja muotonsa puolesta Kyrön sarvi voisi olla keskiaikainen. Keskiaikainen piirre on myös sarven jalattomuus. Kun siitä juotiin aikanaan vain mietoja juomia, siis mehua ja sahtia, tyhjennettiin sarvi tavallisesti juomalla se kerralla pohjaan. Vasta paloviinan käyttöön tullessa 1500- ja 1600 – luvuilla tuli sarvesta ryyppyastia, johon tarvittiin erillinen jalka pitämään sitä pystyssä ryyppyjen välillä.

Tradition juuret esihistoriallisessa ajassa

Ei ole olemassa mitään kirjallisia lähteitä siitä, että joku ulkopuolinen olisi lahjoittanut juomasarven Hämeenkyrön seurakunnalle. Kustaa Vilkunakin taipuu sille kannalle, että Kyrön sarvi – ei siis esine vaan nimi ja tapa – on keskiaikaa vanhempi. Voidaan näet olettaa, että Satakunnassa olisi elänyt varhaiskristillisistä ajoista saakka tapa säilyttää kirkossa yhteisön omistamaa juomasarvea tai muuta juoma-astiaa, Jos tällainen sarvi joutui hukkateille tai lyötiin juhlahumussa rikki – mikä ei liene ollut harvinaistakaan – hankittiin tai lahjotettiin menetetyn tilalle uusi. Niinhän kävi viimeksi 1820-luvulla, kun Turkuun muuttanut hämeenkyröläinen lahjoitti varastetun ja rikotun sarven tilalle uuden. Täällä tavoin traditio on voinut säilyä elävänä hyvinkin kaukaisilta ajoilta.

Tarinoiden mukaan Kyrön sarvea säilytettiin kirkon katossa hopeavitjoissa vielä 1700-luvulla. Myös Viljakkalan sarvesta on samanlaisia tietoja. Meidän näkökulmastamme kuulostaa oudolta, että kristillisessä kirkossa on säilytetty pakanallista alkuperää olevaa juomasarvea, jota on vielä lainattu ilmeisen vauhdikkaisiin pitojuhliin. Laajentuessaan uusille alueille kristinusko joutui aina tekemään kompromisseja. Kyrö oli muodostunut muinaispitäjäksi jo ennen kristinuskon tuloa. Sen asukkaiden kokoontumis- ja palvontapaikka sijaitsi Kyrönjoen (nykyisen Pappilanjoen) suistossa. Siellä Kanaensaaressa oli pyhä paikka, kalmisto tai hiisi, jossa kasvoi ikivanha puu, kyröläisten käräjäkuusi. Kurki- ja hiisi – nimet muistuttavat vieläkin silloisista palvontakohteista, kalmistoista ja uhrikuusikoista. Kurki on tunnettu hiiden toisintonimenä, ja vasta kristillisenä aikana se sai kielteisen, pakanalliseen pahaan henkeen viittaavan merkityksen. ”Paha kurki” on nykyään mieto voimasana, eikä hiiteen toivottaminenkaan ole kohteliaisuus.

Katolisella kirkolla oli vuosisataiseen kokemukseen nojaava strategia käännytystyössään. Vakiinnuttaessaan asemaansa kirkko asettui muinaiskyröläisten pyhille paikoille. Kirkko rakennettiin Kurjenmäen sivuun ja Kyrönjoen varresta Hiidenlahti otettiin pappilan maiksi. Mutta yhtäkkiä ei voitu ihmisten uskomuksia muuttaa, eikä kirkko halunnut nostattaa tarpeetonta vastarintaa kohtelemalla käännytettäviä liian kovakouraisesti. Siksi on hyvin mahdollista, että muinaispitäjän yhteinen pakanallinen kulttiesine ja siihen liittyvät tavat siunattiin kristilliseen käyttöön.

Länsi-Euroopassa pakanalliset juomasarvet alkoivat hävitä kristinuskon levitessä, mutta Pohjoismaissa ne säilyivät keskiajan loppuun saakka. Vanha juomasarvi mukautui Skandinaviassa kirkolliseen käyttöön mm. siten, että kauniissa leikkauksin koristelluissa sarvissa alettiin säilyttää pyhää öljyä tai pyhäinjäännöksiä. Kooltaan ne olivat juomasarvea pienempiä. Lisäksi niihin on tavallisesti kuulunut jalka ja kansi. Juomasarvena säilynyt Kyrön sarvi edustaisi siis varsin vanhaa ja harvinaista perinnettä kirkon piirissä. Outoahan se ei sinänsä olisi: sarvet ovat aikanaan kuuluneet myös jumalien kunnioittamismenoihin. Sarvien ja kousien tyhjentäminen oli muistomaljojen juontia, joista kerrotaan vanhoissa pohjoismaisissa lähteissä ja josta on kuvallisia esityksiä jo 600-luvulta lähtien. Piirissä seisten ja sarvea lieden ympäri kuljettaen juotiin jumalien Torin ja Odinin maljat sekä malja taistelussa kaatuneiden muistolle. Suomessa sarvia käytettiin epäilemättä myös silloin, kun keväällä juotiin ”Ukon vakkoja” sato-onnen turvaamiseksi. ”Silloin ukon Malja ioutin, sijhen haettin ukon wacka, nijn juopui Pijka että Acka”, paheksui Agricola aikanaan vanhaa tapaa.

Myös keskiaikaisissa kiltatuvissa harrastettiin nimikkopyhimysten maljoja. Satakunnassa tämä oli tavallista, koska alueella oli kiltatupia myös kaukana maaseudulla. Muistomaljojen juojalle saattoi käydä köpelöstikin, kuten vanha sananlasku osuvasti todistaa: ”Kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.” Nähtävästi kunkin tuli vuorollaan tyhjentää sama sarvi. Sahtipäältään huonommat joutuivat sitten konttimaan.

Pohjoismaissa on myös perhepiirissä juotu nimipäivinä – siis suojeluspyhimysten muistopäivinä – muistomalja. Keski-Suomessa tätä traditiota nimitettiin vielä 1800-luvulla sarvikahveiksi, mikä on ilmeinen myöhäismuisto entisaikaisesta nimikkopyhimyksen muistosarven tyhjentämisestä. Häissä, joihin Kyrön sarvia vuokrattiin, on sarveen tarttuen ilmaistu morsiuslahjan sisältö ja suuruus, ja sarven tyhjentämisellä vahvistettu näin annettu lupaus. Alkujaan häämenoja kuvaava lienee ollut Keski-Suomessa elävä sanontatapa ”juoda orpanan sarviaisia” jolla tarkoitettiin pieniä kemuja, mutta joka aiemmin on saattanut tarkoittaa sitä sarvien tyhjentämistilaisuutta, jossa uusi aviopuoliso eli sikäläisittäin orpana hyväksyttiin aviopuolison sukuun. Hautajaisissakin malja kuului vanhoihin seremonioihin. Sen tyhjentämistä ei tarkoitettu niinkään nautinnoksi kuin vainajan sielun pelastamiseksi.

Millaisia ovat Kyrön sarvet?

Hämeenkyrön kirkkoa korjattiin 1920-luvulla. Siinä yhteydessä lähetettiin 1820-luvulla varastettu ja rikottu vanha Kyrön sarvi Kansallismuseoon restauroitavaksi. Korjauksen yhteydessä sarveen liitettiin erityinen jalusta. Sarvi on tavallista suurempi: sen pituus on 52 ja suun läpimitta lähes 10 senttimetriä. Nestettä se vetää noin 1.2 litraa. Vilkunan mukaan näin iso sarvi kasvaa vain vasikkana pulkitulle eli salvetulle härälle. Sarven miehuullinen koko vaati siis hintansa kasvattajaltaan. Sarven huippu on maalattu siniseksi ja tyvi punaiseksi. pohjavärin alta näkyy vanhempi maalikerros, joka sinisen kohdalta vaikuttaa nykyistä vaaleammalta. Nykyisen pohjavärin päälle on maalattu vihertäviä lehtiä ja kellertäviä kukkia, jotka lienevät suhteellisen myöhäisiä lisiä.

Vanhan Kyrön sarven lisäksi seurakunnalla on muita sarvia. Yksi niistä on Yrjö Koskisen mainitsema Turkuun muuttaneen hämeenkyröläisen lahja. Se on lähes merin pituinen nelijalkainen sarvi, joka muistuttaa enemmän liskoa kuin juomasarvea. Toinen on ilmeisesti juomasarvena käytetty kookas härän sarvi, joka haalistuneista väreistä päätellen voi olla sangen iäkäs. Tässä sarvessa ei ole jalustaa. Lisäksi Viljakkalan seurakunnalla on oma nykyään kunnantalolla säilössä oleva sarvensa. Se ehkä teetettiin, kun Viljakkalaan rakennettiin saarnahuone, mahdollisesti jo keskiajalla. Sarven käyttötarkoitus oli sama kuin Kyrössä: sitä lainattiin pitäjälle suuriin pitoihin. Viljakkalan sarvi on kooltaan, muodoltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Siinä ei ole kuitenkaan jalustaa.

Sarvien ikä selvitettävissä

Kyrön sarvien ikä on selvitettävissä kohtuullisen tarkasti nykytekniikalla. Helsingin Yliopiston ajoituksiin erikoistuneen laboratorion johtaja, tohtori Högne Jungner kertoo, että uusimmalla tekniikalla sarvesta tarvittava näytemäärä on vain 100- 200 milligrammaa. Se saadaan poraamalla tutkimuskohteeseen halkaisijaltaan 3 – 4 millimetrin reikä. Yhden näytteen analysointi maksaa noin 500 euroa, ja tuloksen saaminen vie kahdesta kolmeen kuukauteen. Jos joku sarvista osoittautuisi tuhatvuotiaaksi tai vanhemmaksikin, todistaisi se vankasti sen puolesta, että Hämeenkyrössä on olut jo esikristillisellä ajalla järjestäytynyt yhteisö kulttimenoineen. Sarvien osoittautuminen nuoremmaksi ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että sarveen liittyvä traditio periytyy pakanalliselta ajalta. Tahto ja rahat sarvien iän määrittämiseksi löytynevät vaivatta Kyrön kaltaisesta vanhasta mahti-, sahti- ja kulttuuripitäjästä.

------

Edit 28.3.2023

Olen useampaan otteeseen aikonut kirjoittaa uusiksi tämän alun perin 2003 kirjoitetun jutun. Joitakin pieniä korjauksia ja täydennyksiä olen tehnytkin. Mutta huomasin, että tarinan korjailu on kuin sen muinaisen alokkaan asento: ei se korjaamalla parane, pitäisi tehdä kokonaan uusi. Siksi ole päättynyt jättää jutun sikseen ja kirjata tähän muutaman lisähuomion.

Kustaa Vilkuna kiinnostui Kyrön sarvesta keskusteltuaan siitä F.E. Sillanpään luona kirjailijan huvilalla Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Hän kirjoitti aiheesta tuoreeltaan elokuussa lyhyen jutun Suomen Kuvalehteen. Se herätti kiinnostusta Hämeenkyrössäkin. Sieltä joku tai useampi avustaja lähetti lisää tarinoita sarvesta Kotiseutu-lehteen. Sen toimitus keräsi tarinat jutuksi lehteen. Vilkuna palasi asiaan myöhemmin. Hän laati laajemman selvityksen sarvesta julkaisten sen 1948 Sillanpään 60-vuotisjuhlakirjassa (s. 69-84). Vilkuna jatkoi vielä aihepiirin selvittelyä Kotiseudussa 1951 artikkelissa Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Lopuksi hän tiivisti vielä edellä mainitut kaksi artikkelia saksankieliseksi yhteenvedoksi Kirchliche Trinkhörner (Suomalaisen muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja 52:2, s. 198-208). 

Yhdessä suhteessa Vilkunan arvioinnit sarven historiasta menevät hieman mynkään. Hän nimittäin piti totena Yrjö Koskisen aikanaan esittämää väitettä Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainnista. Yrjö Koskisen mukaan se sijaitsi Viljakkalassa. Kirkko olisi siirretty nykysijoilleen vasta 1600-luvun alussa. Tähän kytkeytyi myös ajatus siitä, että Kyröskoski olisi syntynyt myöhään, ehkä joskus vuoden 1500 paikkeilla. Sitä ennen Kyrösjärvi olisi purkanut vetensä Kirkkojärveen Viljakkalan kautta. Nämä Yrjö Koskisen näkemykset on sittemmin kumottu. Itsekin olen pohtinut syitä Yrjö Koskisen erehdykseen.

Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 478-9) hopeahelaisesta puhvelinsarvesta, jonka entinen nimismies Finno panttasi 1692 nimismies Johan Hacksille. Finno lienee ostanut sen Turusta tai perinyt esivanhemmiltaan, joita oli ollut sekä pappeina että porvareina Turussa ja sen liepeillä. Finnon isoisä ja tämän isä olivat opiskelleet aikanaan Saksassa ja kenties tuoneet sarven sieltä. Oikeudessa sarven arvoksi arvioitiin vuonna 1700 enintään 30 kuparitaalaria. Finno menetti pian tämän jälkeen koko omaisuutensa Hacksille, joka puolestaan joutui vararikkoon parin vuoden kuluttua. Velkojien joukossa oli mm. Hämeenkyrön kirkko, jonka rahoja Hacks oli kirkonisäntänä toimiessaan käsitellyt. Mahdollisesti kirkko sai aikanaan Hacksin kuolinpesästä tämän hopeahelaisen puhvelinsarven. Lähteiden avulla asiaa ei voi todistaa. Sarveen liittyvä traditiota mahdollisesti saatu sarvi ei voi kuitenkaan selittää. Perinteen täytyy olla paljon vanhempi.

Mielenkiintoista on se, että sarvea ei esiinny kirkon inventaarioissa eikä muissakaan lähteissä 1600-1700-luvuilla. Miksi ei? On viitteitä siitä, että sarvea säilytettiin pitkiäkin aikoja pitäjän taloissa. Miellettiinkö sarvi esineeksi, jota ei varsinkaan puhdasoppisuuden aikana sopinut merkitä kirkon omaisuusluetteloon? Ensimmäisen kerran sarvet tulivat esiin vuoden 1830 inventaariossa. Kyseisen vuoden inventaariossa kirkon sekalaiseen omaisuuteen merkittiin kolme sarvea. Yksi niistä oli "puleerattu", siis kiillotettu. Lisäksi mainitaan yksi vanha, siniseksi ja punaiseksi maalattu ja kolmeen osaan sahattu sarvi. Viimeksi mainitun olivat varkaat sahanneet osiin varastaakseen hopeaketjut. 

Hämeenkyrön seurakunnan inventaarioluettelo 1830.

Hämeenkyrön ja Viljakkalan sarvien ja paikallisen sahtiperinteen tieteellinen selvittely odottelee vielä tekijäänsä.

Lähteet:

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos, Forssa 1980.

Gunnar Suolahti: Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo 1920.

Kustaa Vilkuna: Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948.

Ruuneperista

Tämä tarina ilmestyi Kyrön Joulussa 2004. Tuolloin vietettiin Runebergin juhlavuotta; runoilijan syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.

RUNEBERG, SUOMEN SOTA JA KYRÖLÄISET

Matala katse kansallisrunoilijaan

Tänä vuonna on vietetty kansallisrunoilija J.L. Runebergin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Minulla on ongelma Runebergiin suhtautumisessa. Se linna – siis  Väinö Linna. Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen tutustumisen muistan oikein hyvin. Kotitaloni Tuntematon oli nidottu, pehmeäkantinen kansanpainos, jossa oli liitteenä kuvasarja Suomi-Filmin samannimisestä elokuvasta. Kannessa oli muistaakseni Määttä konekivääreineen. Aloitin teoksen lukemisen 60-luvun alussa kahdeksanvuotiaana. Pääsin noin sivulle 60; jääkärikapteeni Kaarna ennätti tapattaa itsensä. Sitten isävainaani takavarikoi teoksen ja siirsi sen lukittuun kirjakaappiin. En osaa siitä häntä moittia, konfiskointi oli varmasti viisas teko.

Yksitoistavuotiaana oli jo oppinut salaa lukemisen taidon. Kesäinen maalaistalo ja valoisat kesäyöt tarjosivat lukuisan määrän mahdollisuuksia saattaa loppuun luku-urakka. Nuorelle pojalle se oli vavahduttava kokemus: siihen asti luettujen poikaromaanien sankarit selvisivät aina. Linna sen sijaan tapatti Kaarnan lisäksi niin Koskelan, Kariluodon kuin Hietasenkin. Tuntematon sotilas oli minulle siis loikkaus aikuisten maailmaan ja aikuisten romaanitaiteeseen.

Tuntemattomasta sotilaasta löytyy kirjan alkupuolelta repliikki, joka kai on määrännyt suhteeni Runebergiin ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinoihin. Koskela murtaa venäläisten asemat kasapanoksellaan ja kovin uhrauksin bunkkerilinja puhkaistaan. Kansanpainoksen sivulla 86 Hietanen polttaa taistelun jälkeen kamalaa mahorkkatötteröä ja voiton tuoman huolettoman mielialan vallassa hän alkaa rupatella:

”Verinen päivä, poja. Kuis se oikke mene se laulu, ku koulus opettetti? See et: Ihanainen päivä oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katselle. Vai olik se runo, tai joku muu sellane? Toiset tekivät sitten pilaa Hietasen runoilusta, joka varsinkin Vanhalaa nauratti tavattomasti. Hietala jatkoi vielä: - Semmotti koulus opetetti. Mist mää ne niin tarkast muista.”

Kansakoulu teki kyllä hyvää työtä kansallisten suurmiesten elämänvaiheiden setvimisessä jo alaluokilla. Keräilimme tietoja niin Aleksis Kivestä, Elias Lönnrothista, Sakari Topeliuksesta kuin Runebergistä. Runeberg jäi jo tuolloin kaukaisimmaksi näistä hahmoista. Kansan keskuudesta ponnistaneet Lönnroth ja Kivi tuntuivat läheisimmiltä. Oppikoulussa luetettiin Runebergia jonkin verran, mutta 1960-luvulla meidän oppilaiden vastarinta hänen ilmaisuaan kohtaan oli suorastaan raivokasta: kansallisrunoilijasta jäi muistiin vain tuo oppositioasenne.

Runebergin sotasankarit jäivät minulle kalvakkaiksi hahmoiksi, joita oli vaikea tavoittaa koukeroisen runokielen takaa. Toista olivat Linnan verevät ja todeksi koetut hahmot, jotka saivat sitten vielä ”edwinlaineelaiset” kasvot. En voi vieläkään ajatella Rokkaa näkemättä sielun silmien edessä Reino Tolvasta, Vänrikki Koskela tulee pysymään Matti Raninina, Lahtinen saa Veikko Sinisalon kasvonpiirteet ja kyrmyniska Hietanen suolamuikkua Mäkelälta anovan Heikki Savolaisen hahmon. Kaikista vilpittömistä ponnisteluista huolimatta tulen aina katsomaan Runebergin Vänrikkejä matalasta näkövinkkelistä: von Tööpeln ratsasti aukkoja katsellen…

Suomen sodan alkuvaiheet Kyrössä

Miten Suomen sota sitten koetteli hämeenkyröläisiä? Useimmat kyröläiset sotamiehet olivat sotatiellä jo 1807. He taistelivat Ruotsin riveissä Pommerissa Englannin, Venäjän ja Itävallan joukkojen kanssa Ranska vastaan ja palasivat Kyröön vasta lokakuussa. Sotilaat ennättivät olla kotona vain kolme kuukautta ennen uuden lähtökäskyn tuloa. Helmikuussa 1808 kyröläiset marssivat Porin rykmentin riveissä rajaa puolustamaan. Venäläisten hyökättyä ylipäällikkö V.M. Klingspor määräsi armeijan peräytymään. Runebergin kuvaus Klingsporista on määrittänyt suomalaisten suhtautumisen marskiin 150 vuotta:

” Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvovallansa komennon,

Antaa käskyjä kuin Klercer, mutta käskee pakohon.”

Suomalainen historiankirjoitus on pitänytkin ylipäällikköä melkoisena mätämunana.

Perääntymiskäskyn saatuaan katkeroituneet kyröläiset sotamiehet joutuivat marssimaan kotiseutunsa halki 11.3. kohti Pohjanmaata ja jättämään kotiseutunsa, omaisensa ja omaisuutensa taisteluitta vihollisen käsiin. Runsaassa lumessa ja 30 asteen pakkasessa perääntyminen oli hankalaa. Ensimmäiset venäläiset joukot saapuivat Mahnalaan 17.3. Rovasti Polviander, tuomari Skalm ja kappalainen Rönnbäck luovuttivat heille pitäjäläisten puolesta 9 tynnyriä ohraa ja toista tynnyriä kauraa. Pitäjän säätyläiset noudattivat arkkipiispan ohjetta ja maan johtavien miesten esimerkkiä: ylivoimainen vihollinen otettiin vastaan mahdollisimman ystävällisesti ja maata väestöineen koetettiin suojella tuholta. Venäläisjoukkoja johtanut eversti Kulnev maksoi viljan 50 ruplalla 7 kopeekalla. Myöhemmiltä tulijoilta korvaukset jäivät usein maksamatta. Runeberg tekikin Kulnevista yhden venäläissankareistaan:

                      ”Mon´ äiti kertoo kauhuaan,

kun kursaamatta Kulnev tuo

kehdolle astui suorastaan

pienoisen armaan luo;

mut lisää: Lasta suuteli

hän vain ja nauroi lempeesti

kuin kuvansakin seinällä

jos astut lähemmä.”

Pitääkseen suomalaiset rauhallisina ja järjestääkseen huollon Suomen armeijaa seuraaville joukoilleen, venäläisten ylipäällikkö kenraali Buxhoevden lupasi kirkoissa luetulla kuulutuksella verohelpotuksia. Samalla rahvas määrättiin luovuttamaan Venäjän armeijalle elintarvikkeita, joista luvattiin maksaa täysi korvaus. Samoin luvattiin korvata joukkojen mahdollisesti aiheuttamat vahingot. Venäläisten määräämät tavaranajot panivat usein liikkeelle koko pitäjän hevoskannan. Hämeenkyrön talvikäräjät jouduttiin lopettamaan huhtikuussa kesken, koska pitäjästä määrättiin 200 hevosta ajamaan venäläisen armeijan muonaa Ikaalisista Pohjanmaalle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että toisen maailmansodan aikana Hämeenkyröstä luovutettiin yhtaikaisesti sotatoimiin 270 hevosta.

Venäläismiehitys ärsytti

Suomen armeija saavutti samoihin aikoihin ensimmäiset voitot venäläisistä Siikajoen ja Revonlahden taisteluissa. Tieto venäläisten perääntymisestä saavutti Hämeenkyrön muonakuljetuksia ajaneiden kyytimiesten mukana ja yllytti osaltaan kyröläisrahvasta vastarintaan. Nimismies Carl Johan Enckell kuulututti kirkoissa ankarat uhkaukset kyyditysvelvollisuutta pakoileville talonpojille ja torppareille. Samalla hän määräsi pitäjäläisten pistoolit ja kiväärit kerättäväksi talteen. Venäläisten joukkojen vaatimat viljan pakkoluovutukset pahensivat viljapulaa ja herättivät närää, varsinkin kun venäläiskomentajat eivät juuri Kulnevin jälkeen näytä välittäneen maksaa siitä, mitä ottivat. Talonpoikien niskoittelu näkyi siinä, ettei heitä saatu vannomaan uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille: kesäkuussa vain 21 talonpoikaa eli joka kymmenes suostui siihen.

Kyröläiset teki haluttomiksi valantekoon varmasti myös raskas kyytirasitus. Matkallaan Pohjanmaalle venäläiset kuriirit ottivat usein rahvaan hevoset ja kärryt ilman korvausta, ja monet kyydittävistä kävivät kyytimiesten kimppuun ryöstäen heidän eväänsä. Kyytimiehille ei kerrottu matkan määränpäätä, tai se ilmoitettiin väärin: luvatusta matkanpäästä piti usein jatkaa uuteen kohteeseen, vaikka eväät ja rehu olivat lopussa. Lokakuun puoliväliin mennessä nykyisen Hämeenkyrön alueen asukkailta oli otettu 94 hevosta ja saman verran ajopelejä, enimmäkseen raudoitettuja kärryjä sekä vastaava määrä hevosten valjaita.

Heinäkuussa Hämeenkyrössä huhuttiin, että parhaat miehet otettaisiin Venäjän armeijaan. Kyröläiset varamiehet reagoivat näihin tietoihin livahtamalla muutaman miehen ryhmissä metsien läpi Pohjanmaalle Suomen armeijaan. Syyskuuhun mennessä heitä ilmoittautui Kyrön komppaniaan useita kymmeniä. Venäläiset keskittivät voimiaan Lapualle, jonne suomalaiset hyökkäsivät 14.7. Suomalaisille menestyksekkäässä taistelussa kaatuivat Kyrön komppaniasta sotamiehet Heikki Friberg ja Juho Lind. Lapuan taistelun jälkeinen yritys saada kyröläisiltä uskollisuudenvaloja keisarille herätti vielä entistäkin vähemmän innostusta: ainakin rovasti Polviander valitti talonpoikien röyhkeydestä ja tottelemattomuudesta.

Venäläiset lähettivät Hämeenkyrön kautta täydennysjoukkoja Pohjanmaalle. Ratsuväkeä majaili viikkotolkulla Uskelassa tyhjentäen Käkelän, Käenmäen, Salosen ja Heiskan heinävarastot. Näiden talojen pellot jäivät sitä paitsi lähes kokonaan kylvämättä, koska venäläiset olivat repineet ja polttaneet aidat niiden ympäriltä. Pahimmat vahingot koki kirkonseutu, jonka kyliin joukkoja yleensä ensin majoitettiin. Tammikuussa 1809 tehdyssä tutkimuksessa nimismies merkitsi muistiin hämeenkyröläisten ilmoitukset sotatuhoista. Tavaraa oli hävinnyt joka kylästä, ovia ja ikkunoita oli rikottu, eloja ja niittyjä syöty puhtaiksi. Ryöstöt tapahtuivat useina eri ajankohtina ja rosvoiluun syyllistyvät eri joukko-osastot. Viimeiset olivat ehkä Hämeenkyrössä marraskuussa 1808 majailleiden ulaanien tekemiä.

Sodan loppuvaiheet

Sillä välin kyröläiset sotilaat vetäytyivät muun armeijan mukaa lohduttoman mielialan vallitessa kohti pohjoista. Taisteluihin miehet eivät enää osallistuneet, sitä paitsi syyskuun lopussa alkoi sodan ensimmäinen aselepo. Lokakuussa palkittiin Kyrön komppanian vääpeli Laude, sotamies Heikki Lätt ja muuan korpraali mitalilla luultavasti Lapuan taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta. Heikki Lätt oli sotaan lähtiessään jo 63-vuotias, vanhin tai vanhimpia Suomen sotaan osallistuneista rivimiehistä. Hän lienee saanut osallistua sotatoimiin erityisen urhoollisuutensa vuoksi. Muiden mielialaa prenikkojenjako tuskin suuremmin kohensi. Lokakuussa muutama kyröläinen karkasi, ja marraskuusta lähtien perääntyvää joukkoa alkoivat vaivata sairaudet vilun ja nälän lisäksi. Sairastuneet makasivat lääkkeittä yhtyeensullottuina ahtaissa sairastuvissa oljilla, jotka lopuksi mätänivät heidän alleen. Tähän kurjuuteen menehtyi ainakin neljä kyröläissotilasta, mahdollisesti useampiakin.

Maaliskuussa 1809 Venäjä irtisanoi aselevon ja pakotti Suomen armeijan perääntymään nykyisen Ruotsin puolelle Kalixiin, jossa suomalaiset antautuivat, marssivat Kemiin ja luovuttivat siellä aseensa. Sen jälkeen miehet marssivat komppanioittain kotiseudulleen, jonne saavuttiin toukokuun alkuun mennessä. Sodan aikana kuoli ainakin 18 kyröläissotilasta. Useimmat lesket ja suurin osa henkiin jääneistä sai 1810-luvulla pienen eläkkeen. Kotipuolessa sota aiheutti välillisesti paljon enemmän menetyksiä, sillä vuonna 1809 kuoli Hämeenkyrössä kolme kertaa niin paljon väkeä kuin syntyi. Useimmat kuolivat kesällä riehuneisiin punatauti- ja muihin epidemioihin.

Hämeenkyrössä talonpojat niskoittelivat, mutta eivät ryhtyneet sissitoimintaan miehittäjiä vastaan. Rahvas nousi ase kädessä venäläisiä vastaan mm. länsirannikolla, Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Miehitysrasitusten lisäksi gerillasodan motiivina oli pelko venäläisen maaorjuusjärjestelmän ulottamisesta Suomeen. Talonpoikien vastarinnasta on vaiettu eikä sitä ole tutkittu kovin perusteellisesti. Se, että kyröläiset eivät nousseet avoimeen vastarintaan, pelasti pitäjän pahemmalta hävitykseltä.

Vielä yksi Kyröön liittyvä detalji Vänrikeistä. Runossa Döbeln Juuttaalla kerrotaan Brakelin komppanian eli kyröläisten komppanian Larm-rumpalista, joka oli osallistunut jo Kustaan sotaan ja oli nyt jo vanha ja kankea, mutta vakuutti jaksavansa vielä rummuttaa, kun Döbeln komentaisi hyökkäykseen. Onko tapaus todenperäinen? Brakelin komppaniassa oli todella jo Kustaan sotaan osallistunut rumpali Matti Alarm. Kuten Kalervo Laukkanen osoitti Hämeenkyrön Sanomissa 5.2.2004, oli Runebergin ruotsinkielisessä runossa rumpalina Nord (loppusointuna ”ord”). Nimelle Nord on vaikea keksiä loppusointua suomen kielessä, niinpä suomentaja Cajander teki rumpalista Larmin (loppusoinnuksi tuli sitten ”mieliharmin”). Runeberg toimi siis tässäkin kohti vapaasti runoilijana, ei historiantutkijana.

Suurmies Runeberg

Vaikka Runebergin tuotanto ei saa poskiani innosta hehkumaan, tunnustan hänet epäröimättä suurmieheksi. Mutta mikä sitten teki hänestä suurmiehen? Ensinnäkin Runeberg halusi suurmieheksi. Tie kansallisrunoilijaksi eteni määrätietoisesti. Hän etsi ja valitsi itselleen vaimon, joka oli tottunut vaatimattomaan elämään ja valmis myös auttaman kirjallisten tulojen hankkimisessa. Hän orientoitui venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen 1830-luvun lopusta lähtien ja sai vastikkeeksi hallitsijalta vuodesta 1839 lähtien suuren vuosittaisen stipendin. J. J. Nervander – kilpailija ja kadehtija – kirjoitti A. I. Arwidssonille  Ruotsiin 1840 seuraavasti:

”Sinä kai tiedät, että Runeberg on kirjoittamassa loppusoinnutonta Venäjällä tapahtuvaa runoelmaa, Nadeschdaksi kutsuttua. Cygnaeuksen mukaan se tulee olemaan erinomainen. En ole kuullut enempää kuin yhden säkeistön, ´Venäjän äiti Katariina´, ja se on tarpeeksi. Loppusoinnuton se on, ja se on hyvä. Sen paremmin sen voi kääntää venäjäksi, ja saada suosionosoituksia. Luultavasti kirjailija on tasapainottelukyvyllään saanut aikaan senkin, ettei se loukkaa ruotsalaista yleisöä mitenkään liikaa.”

Runebergin tavoitteli piispanvirkaakin. Vuoden 1850 vaalissa hän jäi neljännelle sijalle. Seuraavan kerran 1864 oli jo myöhäistä: runoilija oli halvaantunut loppuiäkseen. Runeberg sai kuitenkin taloutensa järjestetyksi ilman piispanvirkaakin. Hänen ei tarvinnut myöskään hakeutua johonkin tuottoisaan mutta työteliääseen kirkkoherranvirkaan. Hän sai edellä mainitun stipendin lisäksi kruunulta toisen 1850-luvulla ”poikiensa kasvattamista varten”. Kirjailijantyö tuotti tuloja, ja ottaessaan eron lehtorinvirastaan hän sai eläkkeekseen täyden palkan vain 53-vuotiaana. Näin keisari-istuin turvasi Runebergille taloudellisesti vakaan aseman.

Vänrikki Stoolin ensimmäinen osa ilmestyi 1848. Sen runoista osa oli kirjoitettu jo 1835 – 1836. Runeberg näyttää työstäneen Vänrikkien runoja erityisesti 1846, mutta työ jäi keskeneräiseksi. Miksi kokoelma piti saattaa painoon juuri 1848 puolivalmiina?  Vastaus on – ainakin Matti Klingen mielestä - Maamme-runo. Maamme kirjoitettiin 1846. Sitä tarvittiin nyt Euroopan hulluna vuotena ohjaamaan ylioppilasnuorisoa sellaiseen isänmaallisuuteen, joka ei vaarantaisi suhteita Venäjään ja keisariin. Kukanpäivä juhla 13. toukokuuta rakennettiin tietoisesti mielenilmaukseksi, jossa yliopistonuoriso otti etäisyyttä niin mannermaan kuin Ruotsin vallankumouksellisiin ja radikaaleihin virtauksiin. Fredrik Cygnaeus organisoi juhlan ja piti juhlapuheen, Pacius sävelsi uudelleen Maamme-laulun ja Topelius tulkitsi kirjoituksillaan juhlan suurelle yleisölle. Juhlan lojalistinen ja esteettinen isänmaallisuus tyydytti keisaria niin, että yliopisto ja Suomi välttivät rajun taantumusaallon, joka iski Euroopan kulttuurielämään monin paikoin hullun vuoden jälkeen.

Juhlassa keskeisen aseman saavuttanutta Maamme-runoa ei ollut vielä julkaistu missään Runebergin omassa teoksessa. Vänrikki Stoolin tarinat täytyi siis päästää julkisuuteen tavallaan puolivalmiina nimenomaan Maamme-laulun takia. Tämä ilmenee siitäkin, että Vänrikki Stoolin tarinat varustettiin nuottiliitteellä, Paciuksen Maamme-laulun sävellyksellä, joka oli sovitettu sekä yksinlauluksi pianon säestyksellä että mieskvartetille. Kansallishymniksi tarkoitettu laulu haluttiin levittää juuri 1848 laajan yleisön tietoisuuteen. Suuren menestyksen saanut laulu oli pohjimmilta luonteeltaan passiivinen ja konservatiivinen.

Maamme riittäisi jo yksinään takaamaan Runebergille suurmiehen aseman Suomessa, mutta Runeberg pystyi enempäänkin. Hän loi suomalaisten tajuntaan kuvan siitä, että hävitystä Suomen sodasta syntyi kuitenkin kunniallisella ja maineikkaalla tavalla Suomi, Suomen suuriruhtinaskunta. Tämän Runeberg teki vierittämällä vastuun tappiosta ruotsalaisen sodanjohdon niskoille. Vastuussa olivat kuningas Kustaa IV Adolf ja sotamarski V. M. Klingspor. Molemmille omistettiin runo; lisäksi runossa Viapori ristiinnaulittiin linnoitusta ja sen antautumista johtanut vara-amiraali Cronstedt. Näissä negatiivisissa runoissa Runeberg syyllistää tappiosta nuo kolme miestä: he hävisivät sodan. Sodan sankareita olivat suomalaiset sotilaat aina rivimiehestä, Sven Dufvasta, majureihin ja eversteihin saakka. Runebergin kuva sodasta oli tässä suhteessa yksipuolinen ja suoraan sanoen virheellinen: se unohtaa suomalaisten epäonnistumiset, joidenkin suomalaisten upseerien taisteluhaluttomuuden, säätyläisten veljeilyn miehittäjän kanssa ja talonpoikien joissain osin maata pitkään jatkuneen sissisodan. Silti runebergiläinen kuva hallitsi kouluopetusta 1960-luvulle saakka.

Runebergin ja muiden kansallisromantikkojen tehtävä oli rakentaa tietoisuus Suomesta ja suomalaisuudesta. Nationalismin vaatimuksen mukainen itsenäinen valtio Suomi  ei ollut eikä itsenäisyydestä tohdittu vielä haaveilla. Runeberg toteutti kansallisrunoilijan tehtävänsä luomalla Suomeen maisemaisänmaallisuuden, joka jatkuu tänäkin päivänä, nyt EU:n rahoittamin kansallismaisemaprojekteina. Maamme ja Heinäkuun viides edustavat Vänrikeissä kirkkaimmin tätä maisemaisänmaallisuutta.

Runeberg teki siis maisemasta ja hävitystä sodasta suomalaisuuden perusta. Tässä löytyykin yhtymäkohta Linnaan. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta lukiessaan tahtoo unohtaa tyystin sen, että häviäjiä oltiin. Jollakin merkillisellä tavalla molemmat tekevät häviöistä voiton. Linnankin hopealle jääneet aika velikullat alkavat tuntua voittajilta – ainakin Neuvostoliiton tuhon jälkeen.

Runebergin nousun suurmieheksi vaikutti hänen runoilijankykyjensä lisäksi – hänen moraalisia hyveitään väheksymättä – hyvä poliittinen hoksnokka ja taitava tasapainoilu Venäjän ja ruotsalaisuuden välissä. Oivallisia suomalaisia ominaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Klinge, Matti                       Poliittinen Runeberg. WSOY 2004.

Laukkanen, Kalervo           Kyröläisrumpaliko Vänrikki Stoolin tarinoissa? Hämeenkyrön Sanomat 5.2.2004.

Linna, Väinö                       Tuntematon sotilas. WSOY 1956.

Nallinmaa-Luoto, Terhi       Hämeenkyrön historia II. Vammala Kirjapaino Oy 1990.

Persson, Anders                 Suomen sodan unohdetut sankarit. Otava 1988.

Runeberg, J.L.                    Vänrikki Stoolin tarinat. Suomentanut Paavo Cajander. Karisto 1978.

Kuntaihmettelyä

Kunta järjesti tänään keskustelutilaisuuden kuntauudistuksesta Yhteiskoulun auditoriossa. Keskustelu jäi vähän värittömäksi, mutta harmaantunutta oli kuulijakuntakin. Paikalla oli melko tasan 50 henkilöä. Heistä alle 50-vuotiaiksi arvioin tiedotusvälineiden edustajan lisäksi pari naisihmistä (jo kohteliaisuussyistäkin).

Kovasti oltiin itsenäisyyden kannalla, hätätapauksessa on suuntauduttava kolmostietä etelään. Pohjoiseen päin maksumiehiksi vain valtion vankivaunussa, mikäli oikein ymmärsin. Kyröläisyyden arveltiin säilyvän, vaikka mihin kompukseen mentäisiin. Ja auditorioon rohkaistuneiden voimin varmasti perikyröläisyys säilyykin pari vuosikymmentä. Mutta entäs sitten? Kyllä arvelen kyröläisyyden hiukan haalenevan, jahka sen ylläpito jää Facebooksukupolven tehtäväksi.

Sahti - tummaa magiaa

Sahti - tummaa magiaa

Voimallinen sahtikulttuuri oli Hämeenkyrössä yksi asia, joka yllätti itäisiltä mailta saapuvan. Päätin joskus kirjoittaa sahdista, mutta aihe oli kova pala purtavaksi. Toista tuhatta vuotta meni artikkelin tekemiseen. Vihdoin vuonna 2010 tämä pieni sahtitarina julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa.

Sahti sivullisen silmin

”Sahtia, lehtori Mielonen” – perään kysymysmerkki, huutomerkki vai piste? Tätä pohdiskelin joskus 1985 Hämeenkyröön muutettuani pitopöydässä. Ilmeisesti kysymysmerkki oli tarpeeton, koska lasi täyttyi aina riippumatta siitä, mitä mutisin. Juomalla ei lasi tyhjentynyt. Huutomerkki olisi kai liioittelua, eihän lausetta esitetty normaalimeteliä suuremmalla volyymilla. Siis kyseessä on toteamus. Piste.

Moni minua aiemmin Hämeenkyröön hairahtunut valitteli joutuneensa käytännöllisen sahtipilan uhriksi. Muualta muuttaneelle uskoteltiin, että ”paikallista kotikaljaahan tämä”. Uhri istutettiin pöytään ja hänelle juotettiin saman tien pari litraa sahtia. Vihdoin vessaan karatessaan ensikertainen sahdinnauttija sotkeutui todennäköisesti kinttuihinsa. Jo vain valaisi hymy tavallisesti perusynseät kyröläiskasvot iloiseen hymyn. Onneton uhri pelkäsi seuraavana aamuna kuolevansa, puolipäivältä jäävänsä eloon ja iltapäivästä jäävänsä sahdin tuhoamaksi loppuiäkseen.

Itse en sahtipyörityksen uhriksi joutunut – ainakaan muistaakseni. Minulle Pähkinäsaaren rajan itäpuolella syntyneenä ja asuneena sahti oli tyystin tuntematon aine ennen Kyröön emigroitumista. Lahdessa asunut serkkuni tosin kertoi kesälomilla käydessään päässeensä Sysmän suunnalla pidetyissä häissä jo alakoululaisena  pyörrytystilaan. Nopealiikkeinen lapsi ennätti saada osansa sahtipöydän antimista ennen kuin vanhemmat ehtivät hätiin.

Jonkin verran sahtikulttuuriin jouduin tutustumaan kunnan henkilökuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Neuvoston keskeisin tehtävä oli ainakin 1980-luvun lopussa järjestää syksyinen juhla kunnan palkollisille. Kunta kustansi ruuan, sahti hankittiin osallistumismaksulla. Juhlat pidettiin perinteisesti Koskilinnassa ja sahtia oli oltava ainakin litra juhlijaa kohti. Parhaimmillaan juhlijoita oli noin 200, joten sahtiakin rahdattiin paikalle melkoiset sammiot. Noina 1980-luvun loppuvuosina sahti opetti konkreettisesti sisäistämään itäisen naapurimaan perestroikan perustermit: kun illalla glas nost, niin aamulla peräst roikaa. Myös hämeenkyröläisiä ruokapitoja järjestettiin, ja meitä tarjoilutöihin eksyneitä hyviteltiin sitten sahtikannuilla ruokatarjoilun tauottua.

Sahdin ystävää minusta ei siis tullut. Olut lämmitti mieltä enemmän, avautuivathan tuohon aikaan Suomen markkinat myös ulkomaisille oluille. Itse asiassa puuhastelin Kyröön Anti-Sahti-Seuraa (ASS), mutta seuran toiminta kuihtui kai mahdottomuuteensa. Jäseniäkin oli vain kolme; heistä yhtä epäiltiin kaiken lisäksi sahdin salakäyttäjäksi. Kolpakollisen sahtia nautin tilaisuuden tullen kernaasti vieläkin, mutta sitten jää muki odottamaan sisuksiltaan vahvempaa käyttäjää.

Mitä sitten kotiseudullani Itä-Suomessa juotiin juhlittaessa? Pidoissa tarjolla oli kotikaljaa, maitoa ja piimää. Alkoholijuomia ei juuri talon puolesta tarjoiltu. Niiden nautiskelu keskittyi johonkin liiterin nurkalle halkopinon taakse. Osa miesväestä siellä liikehti ja palasi pirttiin naama ankarasti punottaen ja henki väkevästi höyryten… Jotkut ”sodankäyneiksi” nimetyt sinne pinon taakse tuupertuivatkin. Tavallisessa maalaistalossa käytettiin alkoholia muutenkin niukasti. Konjakkipullo oli lukkojen takana lähinnä lääkinnällisiin tarkoituksiin. Naisväen tavattoman vähäistä käyttöä varten oli samassa säilössä pullo Muscatia tai jotain muuta väkevää viiniä, kenties marjalikööriäkin.

Kirjailijat sahdin markkinoijina

Sahtiin tutustui sentään kirjallisuuden välityksellä. Johan kansakoulussa opastettiin Seitsemän veljeksen kautta väkijuomien kiroja välttämään. Lauri sortui neljäntenä päivänä Hiidenkivellä Toukolan härkien piirittämänä ryypiskelyyn. Viinaakin keitettiin. Veljekset hakivat Jukolan vanhan viinapannun ja aloittivat päiväkausia kestäneen ilonpidon kuuden miehen voimalla; Hiidenkivellä läksynsä oppinut Lauri pysyi visusti erossa voimajuomasta. Simeoni ja Eero varustettiin sitten ruistynnyrillä ja kymmenellä viinakannulla Hämeenlinnan rommia, puteliolutta, nahkiaisia, silliä ja vehnäsiä ostamaan. Huonostihan siinä kävi, varsinkin Simeonille, joka matkallaan näki ”itse Lusifeeruksen”

Mutta tunsivathan veljekset sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”.

”Mutta olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissa.”

Huimaustapa tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”. Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle. Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.

Väinö Linnan Pohjantähden nuukailevan Koskelan Jussinkin oli hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Loistava kuvaus vie mennessään. Tuntemattoman sotilaan kiljumellakka Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi tarkensi eron kiljun ja sahdin välillä. Kiljua valmistettiin idässäkin, mutta oman kylän pojat eivät siihen juuri sortuneet. Keskioluen vapautumien meidät kai kiljunteolta pelasti. Keskiolut  vapautui 1969: kaveriporukkamme oli tuolloin 14 – 16 vuoden iässä, ja alkoholikokeilut aloitettiin useimmiten keskioluen nautiskelulla. Olimme jostain kuulleet, että olut oli juotava mahdollisimman nopeasti humalatilan varmistamiseksí. Tällä strategialla tavoite saavutettiin, mutta usein myös sivuvaikutukset olivat ankaria. Kokemus opetti sittemmin, että perille pääsee hitaammin kiiruhtaenkin.

Pontikka idän ihmejuomana

Mutta vielä helpompi oli savolaisen sisäistää itäisten merkkikirjailijoiden juomakuvaukset. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa saavuttaa Jooseppi Kenkkunen maisen vaelluksensa yhden huippukohdan saunottaessaan nimismiehen saunariihessään. Kieltolaki on voimassa, mutta se ei estä nimismiestä nautiskelemasta  Joosepin keittämää pontikkaa:

”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassa olevan lain mukaan on rikollinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enemmän oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa – ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut.”

Semmoinen oli köyhän elämän yksi kohokohta.

Vielä läheisempi on Joel Lehtosen näkemys viina-asiaan, olihan hän syntyisin naapuripitäjä Säämingistä. Hänen äitinsä Karoliina Heikarainen oli tuttu näky myös Kerimäellä, jossa oli kirjoilla osan elinvuosistaan. Vanhat kerimäkeläiset muistivat lapsuudessani vielä hyvin Karoliinan. Niin naapurimökin Iitakin, jolta helsinkiläistynyt ja Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta oppia hankkinut tätini koitti udella Joel Lehtosen isän henkilöllisyyttä. – Noo, arvannoonko tuota tieteee, vastasi Iita ja jäi hymyilemään hyvin tietäväisen näköisenä…arvoitukseksi jäi.

Lehtosen Putkinotkon heleä kesäpäivä päättyy sisällissotaa ennakoivaan tummuvaan iltaan, Ananias Käkriäisen ”harhalaukaukseen” ja pontikankeiton kuvaukseen. Hevonpään saaren piiloisessa onkalossa Juutas ja Ananias kumppaninaan Mauno Kypenäinen valmistelevat keittopaikkaa. Tähän kuvaukseen päättyy romaani:

”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

Lehtosen ihmishahmoihin, kielimaisemaan ja kesän kuvaukseen samaistun vaivatta. Sellaistahan siellä oli, vielä 1960-luvullakin. Pontikankeittoahan kotikylässäni  tosin ei harjoitettu, kauempana vallesmannista sijaitsevissa naapurikylissä semmoista huhuttiin tapahtuneen. Pontikankeitto traditioineen ja kiroineen kuvittui myös valkokankaalle Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa unohtumattomasti. Salapolttajien ilmeisiin, katseisiin ja ruumiinkieleen tiivistyi tuon ajan suomalainen alkoholipolitiikka ja –kulttuuri.

Kitee lienee ollut aikanaan Suomen kuuluisin pontikkapitäjä. Sinne eksyin opettajaksi 1980-luvun alkupuolella. Kiteeläisten suhtautuminen pontikkaan kirkasti muuten vaikeaselkoisen sivistyssanan merkityksen: ambivalentti oli oikea sana kuvaamaan suhdetta. Kiteeläiset halusivat olla ylpeitä pontikastaan, mutta toisaalta lainrikkomisella ei parannut rehvastella. Kunta pystytti sikäläisen valtatien varteen pullonmuotoiset mainostaulut, joissa kehotettiin kääntymään Kiteelle, ”Keski-Karjalan kaupuntiin” – kaupunkihan Kitee ei vielä ollut. Kristillisen liiton kunnanvaltuutetut riensivät ankaraan taistoon mainostaulujen poistamiseksi. Itse koitin virattomana opettajana nimimerkin suojista yllyttää useammassakin yleisönosastokirjoituksessa kiteeläisiä perustamaan pontikkamuseon suojelemaan katoavaa kansanperinnettä. Suosittelen toiminnallista museota, jossa kirkasta tiputeltaisiin pulloihin turisteille poisvietäväksi. Tuon ajan suomalaisen alkoholipolitiikan tuntien tämä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Myöhemmin tosin Kiteen kirkasta Alkoon tuottava tehdas perustettiin. Punkaharjulle.

Pontikkakausi oli Kiteellä jo 1980-luvulla taittunut. Pitäjään oli perustettu Alko ja ravintoloita, väkijuomia ei tarvinnut enää Joensuuhun lähteä hakemaan. Perinne surkastui pontikan tuottamiseksi siisteissä keittiöolosuhteissa. Eläkevuosien kynnyksellä ollut opettajakollega muisteli joskus haikein mielin vanhoja aikoja. Hänen lapsuudessaan juhannuksen lähetessä  laajoilta soilta ja vaarojen rinteiltä alkoi nousta savuja taivaanrannalle. Kiteen kirkkaan tuotanto mittumaarin juhlistamiseksi oli alkanut.

Kunnallista sahtipolitiikkaa

Raittiusaate levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti tätä oikeuttaan jo 1869  kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti lain sallittu kuivatettiin  myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890 kuntakokokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan vuoden alusta lähtien keskitikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta". Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin. Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.

Raittiusväen suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin. Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea juovutusjuomien joukkoon.

Kaikkia alkoholijuomia koskeva valtakunnallinen kieltolaki säädettiin 1919. Sitä ei parane kuvata menestykseksi. Jo 1920 Hämeenkyrön käräjillä käsiteltiin kymmeniä viinajuttuja. Talvikäräjillä 1923 käsiteltiin lähes kaksi päivää kieltolain rikkomuksia. Päätoimittaja U. W. Valakorpi ihmetteli Hämeenkyrön Sanomissa, josko raippa- tai jalkapuurangaistukset pitäisi ottaa uudelleen käyttöön. Sakkorangaistusten ainoa seuraus kun oli se, että tuomitut nostivat viinan hintaa sakkonsa kuitatakseen. Sahdin perinteistä käyttöä juhlajuomana ei ymmärtääkseni Hämeenkyrössä kieltolain aikana edes yritetty estää. Mahdotonta se olisi ollutkin.

Kunnanvaltuusto koitti tukea kieltolainvalvontaa perustamalla raittiuslautakunnan. Siihen ei oikein tahtonut löytyä jäseniä: nähtävästi työ koettiin mahdottomaksi. Parhaansa raittiuslautakunta yritti, mutta työn tulokset jäivät niukoiksi. Kunnallinen raittiuslautakunta lopetti työnsä kieltolain kumoamisen myötä. Sen työtä jatkoi kunnan ja paikallisten raittiusjärjestöjen yhdessä pitämä toimikunta.

Raittiuslautakunta heräteltiin henkiin sotien jälkeen valtuuston päätöksellä joulukuussa 1944. Lautakunta patisteli useampaan kertaan poliisia tiukentamaan otettaan viinanpolton ja huvipaikoilla tapahtuvan laittoman viinamyynnin hillitsemiseksi. Liikkuvaa poliisiakin haluttiin avuksi ja huvitilaisuuksien järjestysmiehiltä vaadittiin pontevampia toimia laittomuuksien hillitsemiseksi. Kyröskosken kahviloita tulisi poliisin tarkemmin valvoa. Poliisin resurssien niukkuus myönnettiin, siksi kaivattiin pitäjään poliisiautoa ja esim. 3 – 4 poliisia kolme kuukauden komennukselle avuksi taistelussa väkijuomien laitonta valmistusta ja kauppaa vastaan. Pontikkatehtaiden paljastamiseksi alettiin maksaa  vihjepalkkioita. Tehtaan löytymiseen johtaneet ilmiannot palkittiin  ja palkkion saajien nimet luvattiin salata. Lautakunnan ja käräjien pöytäkirjoja pikaisesti silmäillessä syntyy käsitys, että vesajärveläiset olivat asukaslukuunsa suhteutettuna tavallista pontevampia pontikantuottajia. Tai sitten he vain jäivät kiinni keskimääräistä useammin.

Sahtiin raittiuslautakunta otti kantaa vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö kyseli 1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin, mutta ei myyntiin.

Raittiusväki jaksoi muistuttaa myöhemminkin sahdin turmiollisuudesta. Vilkaisemalla pikaisesti Hämeenkyrön Sanomien vuoden 1947 vuosikerran törmää useampaan kirjoitukseen asiasta. Kesällä vaadittiin sahdin – tuon inhottavan juoman, jota vielä usein pirtulla terästetään - poistamista kotiemme juhlista. Tilalle tehtäköön tavallista kaljaa. Viljakkalainen nimimerkki Syrjäseudun äiti valitti juoppouden lisääntyneen sotien jälkeen, mutta surullisinta oli, että paikkakunnalle pinttyneestä kotitekoisen päihdyttävän sahdin valmistuksesta ei tohdittu luopua. Nimimerkki – e – a vetosi ennen joulua lehdessä, ettei myrkytettäisi joulua, ilon ja rauhan juhlaa, valmistamalla ”iloa ja elämää tuhoavaa sahtia”.

Tieteellinen katse sahtiin

OY ALKO AB perustettiin kieltolain päättyessä. Sen perustehtävä oli aikanaan skitsofreeninen: myydä alkoholia ja pitää suomalaiset raittiina. Erityisesti maaseutu oli säilytettävä kuivana. Vauraan Alkon rahoja käytettiin myös tutkimustoimintaan. Maan parhaat yhteiskuntatieteelliset kyvyt voitiin tarvittaessa panna asialle. Filosofian maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo että kyseessä oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa. Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun paikkakuntia, joille perustettiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike. Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.

Hankkeessa kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia. Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena. Ikaalisista saatuja tietoja voinee soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.

Haastattelujen perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:

”…sahdin juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet, toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”

Kuusi piti ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.

Sillanpää apuun!

Mutta ei parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus varmasti myös kirjoittamisen polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taatapäivinään Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi. Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle – ”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin. Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian” saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä. Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin päästä”…

Sahdin asema Sillanpään tuotannossa olisi jo sinänsä pienen tutkimuksen aihe. Hän kuvaa sahtihumala tai sahtipöhnää  jonkinlaisen rauhallisuuden tilana. Vahingot sahdista ovat vähäisemmät kuin kirkkaasta viinasta, puhumattakaan nyt epäpuhtaan pontikan tai kiljun aiheuttamista tuhoista. Pitääkö olettamus, jos käymme tutkimaan asiaa esim. käräjäpöytäkirjoista? Millaisia eroja vahva sahtiperinne aiheutti alkoholikulttuurissa verrattuna sahdittomiin alueisiin? Kunnanvaakunaa koristava sahtisarvikin voitaisiin ajoittaa pienin kustannuksin. Onko seurakunnan omistama sarvi säilynyt peräti pakanuuden ajoilta?

Tällaisia kysymyksiä kyröläiset pitänevät teoriaherrojen rötöstelynä. Kyröläisen suhde sahtiin on mutkaton: tehdään ja juodaan pois.

Lähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Raittiuslautakunnan pöytäkirjat

Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat

Kyröskosken Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904

Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki 1956.

Nallimaa-Luoto, Terhi – Agge, Marja: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.

Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä  eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4. Otava 1988.

Sahdin asemaakin pohdiskellut Kyröskosken Raittiusseura sai oman lipun 1904. Kokouksessa esiteltyjen piirrosten perusteella sen hankkiminen uskottiin opettaja Kyösti Paavolan ja neiti Suoma Aleniuksen tehtäväksi. Raittiusseuran lippu kuuluu Kyröskosken Perinneyhdistyksen kokoelmiin.

Kunnalliselämää ennen konsensusta

Kotouduin Hämeenkyröön 1980-luvun puolivälissä - tai ehkä prosessi on vielä hieman kesken. No, ainakin muutin tänne asumaan. Tuolloin kunnanvaltuusto tapasi kokoontua kerran vuodessa Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta olivat seuraamassa lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Tunnelma oli kyröläisen keveä. Muualta tulleena aisti kokouksissa jännitteitä, joiden arvelin sittemmin heijastuvan sisällisodasta, jonka kokemukset jakoivat pitäjän asujamistoa vielä tuolloinkin. Sillanpään Hurskaan kurjuuden olin nuoruudessani kukenut, nyt tuntui teos heräävän eloon hahmoina ja niminäkin.


Vielä 1980-luvulla saattoi SKDL:n valtuustoryhmä kai vain periaatteen vuoksi panna valtuuston äänestämään aika vähäisistä asioista, vaikka äänetyksen lopputulos oli selvä. Seuraavalla vuosikymmenellä äänesstykset vähenivät. Joskus yksimielisyys tuntui niin tiiviiltä, että poliittisten ryhmien erottamiseen toisistaan olis tarvittu kiilat ja pari kovakuntoista miestä lekoja heiluttamaan. Kovin turhauttavalta tuntuikin koettaa selittää oppilaile oikeiston ja vasemmiston eroja. Tuli mieleen, että ehkä olematonta on hankala selittää.


Viime vuosina on valtuustossa äänestetty kunnan ja sen asukkaiden kannalta keskeisistä asioista. Yhdeksi esimerkiksi voi ottaa kouluverkkokysymyksen. Siinä puolueiden valtuustoryhmät ovat jakautuneet äänestyksissä ainakin näennäisen mielivaltaisesti. Oikeisto - vasemmisto -asetelmalla ei ole ollut mitään merkitystä. Mikä sitten nykyään jakaa valtuutettuja? Ovatko ratkaisevia arvokysymykset, erilaiset arviot tulevaisuudesta, oman äänestäjäkunnan mielipiteen noudattaminen, oman kyläkunnan etu, taloudelliset kysymykset vai mitkä tekijät? Siinäpä olisi tutkasteltavaa.


Sen verran kyröläisen kunnalliselämän taustat jäivät mietityttämään, että sorvasin aiheesta artikkelin Kyrön Jouluun 2006. Tässä juttu, josta on korjattu pari virhettä ja lisätty pari linkkiä.

ENNEN KONSENSUSTA

Hämeenkyröläistä kunnallispolitiikkaa 1945 – 1964

Nykyiselle kyröläiselle kunnallispolitiikalle on tyypillistä voimakas halu yksituumaisuuteen keskeisissä kysymyksissä. Viimeksi tämä pyrkimys yksimielisyyteen tuli esiin valtuustossa keskusteltaessa kunnan kouluverkosta. Kyläkoulujen säilyttämisestä oltiin lähes liikuttavan samanmielisiä; tiuhalle kouluverkolle luvattiin kai rahoituskin. Oikeistoa ja vasemmistoa ei hevin valtuustosta hahmota muuten kuin istumapaikkojen perusteella. Näin ei aina ole ollut. Takavuosikymmeninä oikeisto ja vasemmisto ottivat rajusti yhteen kunnallispolitiikassakin

Sisällissota taustana 1920 – 1930 – lukujen kunnalliselämälle

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Heidän äänimääräänsä kuntakokouksessa vaihteli maksetun veron mukaisesti. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Pitäjälle raskas sisällissota oli päättynyt vasta edellisenä keväänä. Työväkeä ja tilattomia edustava vasemmisto ei kyennyt asettamaan omia ehdokkaita vielä näihin vaaleihin. Hävinneille punaisille hämeenkyröläisille sota aiheutti pahat tappiot. Kaatuneita ja kadonneita oli vähintään 91 ja eri paikkakunnilla teloitettuja ainakin 72. Lisäksi vankileireillä kuoli touko-syyskuun 1918 kuluessa 150 hämeenkyröläistä, minkä lisäksi 12 kyröläistä kuoli leireiltä vapauduttuaan joko siellä saatuun tautiin tai syötyään liian paljon tai sopimatonta ruokaa, jota kuihtunut elimistö ei kestänyt. Punaisten riveissä oli sisällissodassa noin 1450 hämeenkyröläistä, kun pitäjään väkiluku 1915 oli 8776 henkeä.

Porvarillinen pitäjänosa puolestaan kantoi katkeruutta sisällissodan aikana kuukausia jatkuneesta punaisten hallinnosta. Punaiset tappoivat Hämeenkyrössä 16 valkoista, tunnetuimpina uhreina nimismies Väinö Nyström ja kunnallislautakunnan esimies (nykytermein kunnanhallituksen puheenjohtaja) Eero Koskimies.

Vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita jo toisiin kunnallisvaaleihin jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan nimittäin kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Porvarit pystyivät säilyttämään 1920-luvulla enemmistön kunnanvaltuustossa. Toisaalta vasemmistolla oli kolmasosa määrävähemmistö, jonka avulla se pystyi esim. talouskysymyksissä estämään uusien määrärahojen myöntämisen. Vuosiksi 1929–30 vasemmisto sai valtuustoon enemmistön. Kommunisteja laittomin keinoin vastustava Lapuan liike muutti kuitenkin painostustoimillaan valtuuston voimasuhteet. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivatkin kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Sen väkivaltaisempiin toimiin ei kommunistiksi epäiltyjä vastaan Hämeenkyrössä kuitenkaan ryhdytty. Kun Osaran Maamieskoululle ilmestyi heinäkuussa 1930 neljä miestä hakemaan autollaan Pertti Rapiota, kielsivät hämeenkyröläiset Lapuan liikkeen miehet sekä hänen että muiden kyröläisten muiluttamisen. Kommunistien toiminta kiellettiin lailla 1930, mutta se ei lakannut, vaan siirtyi kokonaan maanalaiseksi. Kyröskoskellakin toimi kommunistinen solu, jonka jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Sisäpoliittinen kuohunta rauhoittui Lapuan liikkeen lakkauttamisen jälkeen, ja esimerkiksi Vilho Koskinen ja Pertti Rapio valittiin uudelleen kunnanvaltuustoon jo 1936.

Kunnan toimintakenttä oli ennen sotia paljon nykyistä suppeampi. Kuten sosiaalidemokraatit 1927 totesivat, käytännössä ”ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä” olivat suojeluskunnan määrärahat. Suojeluskunnalle annettava avustus hyväksyttiin oikeiston äänin vuodesta 1920 lähtien, kunnes vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana 1929 – 30 se poistettiin menoarviosta ja korvattiin työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. Vasemmiston kielteisen suhtautumisen takan olivat vuoden 1918 muistot ja käsitys siitä, että suojeluskunnat olivat ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva porvarillinen kuularuiskujumala”. Pelättiin siis sitä, että suojeluskunnat voisivat kääntää aseensa kansanvaltaista valtiomuotoa ja vasemmiston kannattajia vastaan.

Sotavuodet

Talvi- ja jatkosota aiheuttivat pitkän tauon kunnallisvaaleihin. Vuoden 1936 vaaleissa oikeisto säilytti niukan enemmistön valtuustossa numeroin 12 – 11. Tuolloin valittu valtuusto istuikin peräti yhdeksän vuotta. Sodan vuoksi seuraavat vaalit voitiin järjestää vasta syksyllä 1945. Tuolloin valittu valtuusto aloitti toimintansa tammikuussa 1946.

Talvisodan lyhyt aika sujui Hämeenkyrössä poliittisen yksimielisyyden vallassa. Jyrkästi vasemmistolaisittain ajattelevatkin katsoivat velvollisuudekseen rintamalle lähdön ja isänmaan puolustamisen. Talvisodan aikana ulkopoliittisista syistä turvasäilössä olleet johtavat kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran. SNS:ksi lyhennetyn seuran puitteissa kommunistit alkoivat organisoida toimintaansa. Ympäri maata perustettiin paikallisosastoja; Kyröskoskella pidettiin paikallisosaston perustava kokous syksyllä. Seura lakkautettiin joulukuussa 1940, mutta se oli ennättänyt haastaa virallisen ulkopolitiikan ja elvyttänyt äärivasemmiston toimintaa.

Suomen vaivihkainen lähentyminen Saksaan ei jäänyt huomaamatta äärivasemmiston aktivisteilta Hämeenkyrössäkään. Taistelu porvaristolle sisällissodassa apua antaneen Saksan rinnalla tuntui monesta kyröläisestä kommunistista mahdottomalta ajatukselta. SNS:n tultua lakkautetuksi pidettiin Hämeenkyrössä tilaisuuksia, joissa jatkettiin seuran esille nostamien kysymysten käsittelyä. Räystössä tammikuussa 1941 pidetyssä kokouksessa kehotettiin osanottajia sodan syttyessä lähtemään armeijan sijasta metsiin odottamaan neuvostoarmeijan maahanlaskujoukkoja. Kevättalvella Kyröskosken työväentalolla pidetyssä kokouksessa puhujana vieraillut sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä erotettu vasemman laidan kulkija K. H. Wiik vakuutti alustuksessaan, että Saksa tulee häviämään sodan Venäjää vastaan. Toukokuussa Kintuksen tien varrelle helavalkeille kokoontuneet nuoret miehet jatkoivat keskustelua samasta aiheesta. Mahdollisesti tulevassa sodassa Suomi olisi fasistisen Saksan liittolainen: silloin palvelukseenastumismääräystä ei tulisi noudattaa, vaan piiloutua metsiin neuvostojoukkoja odottamaan.

Yleisen liikekannallepanon alkaessa 18.6.1941 kokoontuikin Kyröskoskelle ja kirkonkylään 56 miestä, jotka kieltäytyivät lähtemästä ja suunnittelivat mielenosoituksellista joukkoeroamista kirkosta. Se jäi tekemättä, kun ei kirkkoherraa tavattu virastostaan. Osa miehistä muutti mieltään mennen ilmoittautumaan palvelukseen Honkalaan. Loput pysyivät päätöksessään ja piiloutuivat metsiin.

Kunnanvaltuusto ilmoitti 8.7.1941, että SNS:n toimintaan osallistuneet valtuuston jäsenet eivät enää olleet tervetulleita kokouksiin. Isänmaalliset piirit vaativat metsissä pakoilevien kiinniottamista, mutta nimismiehen ja muutaman konstaapelin voimin oli mahdotonta haravoida Hämeenkyrön metsiä, vaikka apua saatiin suojeluskuntalaisilta. Piileskelyn edellytyksenä oli sukulaisilta, naapureilta ja aatetovereilta saatu ruoka-apu. Sitä pyrittiin estämään määräämällä muutamille metsäkaartilaisten omaisille ulkonaliikkumiskielto.

Metsäkaartilaisten asema vaikeutui talven tullessa. Heidän kiinniottamiseensa käynnistettiin sittemmin Etsivän Keskuspoliisin johdolla laajempia operaatioita, joissa käytettiin apuna myös armeijan joukkoja. Kiinni saaduista metsäkaartilaisista 35 joutui sotaoikeuteen, jossa heidät tuomittiin muutaman vuoden vankeustuomiot. Osa heistä lähetettiin kuitenkin omasta pyynnöstään rintamalle, jossa kaksi heistä kaatui taisteluissa.

Osa metsäkaartilaisista aseistautui aikoen vakaasti pysyä piilossa sodan loppuun saakka. Etsijöiden kanssa syntyneissä kahakoissa tai pakoon yrittäessä ammuttiin viisi metsäkaartilaista. Yksi teki itsemurhan pidätettäessä, yksi kuoli häkään piilokorsussaan ja yhden poliisi pahoinpiteli kuoliaaksi 1943. Lisäksi yksi metsäkaartilaisten majoittajista pahoinpideltiin kuoliaaksi valtiollisen poliisin suojissa. Yksi metsäkaartilainen onnistui piilottelemaan hengissä koko jatkosodan ajan, ja haavoitti 1943 häntä pidättämään tulleen joukko-osaston komentajaa kuolettavasti.

Talvisota oli yhdistänyt sisällissodan erilleen repimät kyröläiset taisteluun yhteistä uhkaa vastaan. Minkä talvisota oli yhdistänyt, sen jatkosota repi osittain auki. Osa äärivasemmistosta ei voinut hyväksyä sotaa fasistisen Saksan rinnalla. Sisällissodan osittain parantumattomat haavat repesivät auki. Kommunisteiksi tunnustautuvat pitivät metsäkaartilaisten ja heidän omaistensa kovaotteista kohtelua suorana jatkona sisällissodan valkoiselle terrorille. Tämä ei voinut olla näkymättä sodan jälkeisinä vuosina arkielämässä ja kunnallispolitiikassa.

Suhteellisen sopuisaa 1945 – 1951

Välirauhan solmimisen jälkeen kunnanvaltuusto totesi kokouksessaan 7.11.1944, että vuonna 1941 valtuuston toiminnasta suljetut henkilöt ovat taas oikeutettuja ja velvollisiakin osallistumaan kunnanvaltuuston kokouksiin. Vuoden 1945 kuluessa tuli esiin kysymys Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella. Se muodostui jatkossa yhdeksi oikeiston ja vasemmiston kiistakapulaksi.

Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa äänestäjä voi valita ehdokkaansa porvarilliselta Hämeenkyrön vaaliliiton tai sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin vaaliliiton listoilta. Vasemmisto sai selkeimmän vaalivoittonsa pitäjän historiassa: voimasuhteet 23-jäsenisessä valtuustossa olivat 14 – 9. Oikeisto säilytti sentään kolmasosan määrävähemmistön. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin jatkosodan aikana pari vuotta turvasäilössä pidetty Pertti Rapio, josta tuli kommunistien vahva mies ja keskeinen kyröläinen kunnallispoliittinen vaikuttaja vuosikymmeniksi. Rapio toimi kunnanvaltuutettuna 1945 – 84, kansanedustajana 1951 – 66 ja oli lisäksi neljästi presidentin valitsijamiehenä.

Uusi valtuusto aloitti työskentelynsä 1946 sopuisasti. Kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenistä sovittiin äänestyksittä. Samoin kävi kaksi vuotta myöhemmin uuden valtuustokauden alkaessa. Vaaleissa vasemmistoenemmistö oli supistunut lukemiin 12 – 11. Oikeiston ja vasemmiston välinen jännite tuli esiin äänestyksissä vain harvoin. Syksyllä 1947 päätettiin vuokrata SKP:n Kyröskosken osastolle 30 aarin tontti äänin 12 – 8. Vähemmistöön jääneen oikeiston puhemiehenä toiminut entinen suojeluskunta-aktivisti, opettaja Matti Lähteenmäki oli sitä mieltä, että asiassa vaadittaisiin määräenemmistö, koska kyse oli kiinteän omaisuuden vuokraamisesta.

Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella käytiin myös pitkällistä vääntöä. Oikeisto vastusti keskeisellä paikalla olevan tontin myymistä lähinnä työväestöä edustavalle osuusliikkeelle. Maakauppa toteutui oikeiston vastustuksesta huolimatta 1952, kun kunta sai samassa yhteydessä ostaa vastikkeeksi tonttimaata Kyröskoskelta Kalle Alaselta. Osuusliikkeen entisessä talossa toimii nykyään mm. Kyröskosken Siwa. Myös taloon tulleen ravintolan B-oikeuksista käytiin kinaa: oikeisto suostui vasta viivyttelyn jälkeen 1954 puoltamaan lääninhallitukselle annettavassa lausunnossa alkoholitarjoiluluvan myöntämistä. Samalla tavalla oikeisto hidasti kymmenen vuotta myöhemmin ravintolan A-oikeuksien saantia. Vastaavasti vasemmisto joutui samana vuonna myöntymään siihen, että kunta rakensi liikenneväylät ja paikoitusalueet linja-autoasemaa varten kirkonkylän sokoslaisen osuusliikkeen pihaan. Vastaan äänestäneiden kansandemokraattien mielestä ”kunta ei ole velvollinen rakentamaan yksityisten pihoihin linja-autolaitureita”. Asioita jarruteltiin puolin ja toisin kokoustekniikkaa elegantisti hyödyntäen. Esitytä ei tarvinnut aina vastustaa, tyhjän äänestäminen riitti estämän monessa kysymyksessä vaaditun 2/3 enemmistön saavuttamisen.

Kunnan suurin rakennushanke sotien jälkeisinä vuosina oli Kyröskosken kansakoulu. Urakan sai vasemmiston äänin tehdäkseen rakennusosuuskunta Kansantuki; oikeisto oli Rakennustoimisto Anttila&Nopan kannalla. Kansantuki ajautui vararikkoon kesällä 1950, ja urakka jäi hieman keskeneräiseksi. Kunta teki sen loppuun omana työnään. Rakennustoimikuntaa johtanut mekaanikko Vilho Koskinen valvoi rakennustyötä tunnontarkasti ja velvollisuutensa ylittäen. Rakennuksesta tulikin vankka, suurempiin saneeraustoimiin käytiin vasta 2000-luvulla.

Talvi- ja jatkosotaan liittyvät kysymykset olivat arkoja etenkin kansandemokraateille. Hautausmaalle pystyttyä vuosien 1939 – 44 sotien muistomerkkiä valtuusto suostui lopulta tukemaan 500 000 markalla; myös 800 000 ja 100 000 markan avustuksia esitettiin. Vasemmiston ehtona oli, että muistomerkkiin tuleva teksti on hyväksytettävä etukäteen valtuustossa. Kun valtuusto 1949 antoi 100 000 markan avustuksen Sasiin Erland Vanhasasin lahjoittamalle maalle rakennettavan urheilukentän tarpeisiin, oli avun ehtona se, että työväestön vastaavia hankkeita tuettaisiin myös.

Vasemmistorintama rakoilee

Sodanjälkeisinä vuosina sosialidemokraatit ja kommunistit kävivät kiivasta valtataistelua monien työväenjärjestöjen herruudesta. Kommunistit pyrkivät valtaamaan tietysti myös Kyrökosken Työväenyhdistyksen, joka säilyi sosialidemokraattien valvonnassa. Sosialidemokraattien keskuudessa pohdittiin yhteistyön katkaisemista kommunistien kanssa jo 1947 kunnallisvaalien yhteydessä. Yhteistyötä jatkettiin vielä. Julkisuudessa se näkyi mm. yhteisinä vappumarsseina ja 1949 yhdessä järjestetyssä hautausmaalle sijoitetun vuonna 1918 surmansa saaneiden punaisten muistomerkin paljastamistilaisuudessa. Käännekohdaksi muodostui 1950 vappujuhla, jossa sosialidemokraattinen juhlapuhuja keskeytettiin ja huudettiin alas. Samana syksynä sosialidemokraatit asettuivat ehdolle kunnallisvaaleissa omalla listallaan. Kommunisteilla oli tuolloin yliote työväestön keskuudessa: sosiaalidemokraattien äänisaalis jäi noin puoleen kansandemokraattien vastaavasta.

Vaaleissa vasemmisto säilytti yhden paikan enemmistön valtuustossa. Puheenjohtajaksi valittiin kansandemokraattien Kalle J. Viljanen. Vuotta myöhemmin kansandemokraatit halusivat puheenjohtajaksi Pertti Rapion, mutta muiden puolueiden äänin Viljanen jatkoi tehtävässään. Vuoden 1953 vaaleissa myös porvaririntama hajosi. Organisaatiotaan vahvistava Maalaisliitto (nykyinen Keskusta) alkoi esiintyä oman ryhmänään vaaleissa. Pian sen kannatus Hämeenkyrössä ohittikin kokoomuksen. Valtuustossa ei nyt äänestetty esim. luottamushenkilöitä nimettäessä enää pelkästään oikeiston ja vasemmiston välillä. Siksi otettiin 1954 lähtien käyttöön suhteellinen vaalitapa. Toimitusta varten valittiin vuosittain kunnanvaltuuston vaalilautakunta, jossa oli aluksi 4, myöhemmin 3 jäsentä tärkeimmistä puolueryhmistä. Menettely pitkitti kokouksia, sillä jokaista vaalia varten tarvittiin 15 minuutin tauko vaalilistojen järjestämiseksi. Samalla muita äänestyksiä varten otettiin käyttöön listat, joihin valtuutettujen mielipiteet avoimissa äänestyksissä merkittiin. Puolueryhmät voivat näin jälkikäteen valvoa jäsentensä äänestyskäyttäytymistä. Ja jäiväthän listat kokouspöytäkirjojen liitteiksi ilahduttamaan historiasta kiinnostuneita…

Työmäärän kasvu ja suhteelliset äänestykset venyttivät valtuuston kokouksia. Kokoukset oli aloitettu perinteisesti klo 10, mutta 1951 ne haluttiin alkavaksi klo 13. Osa valtuutetuista halusi alkamisajaksi klo 18. Äänestyksen, eriävien mielipiteiden ja valitusten jälkeen kokoukset aloitettiin yleensä klo 13. Tämä aiheutti ongelmia pitkämatkalaisille. Kunnanvaltuuston kokous jouduttiin 1950-luvulla lopettamaan useamman kerran, kun pitkämatkalaiset joutuivat poistumaan viimeisillä linja-autoilla ja valtuusto kutistui päätösvallattomaksi. Vuonna 1955 luvattiin linja-autosta myöhästyneille taksikyyti kotiin kunnan kustannuksella; hieman myöhemmin päätös peruttiin ja korotettiin valtuutettujen matkakorvausta. Toisaalta valtuutettujen työskentelyolot paranivat kunnantalon valmistuessa 1955. Jokaiselle ryhmälle voitiin nyt osoittaa oma neuvotteluhuoneensa.

Joissakin kysymyksissä kansandemokraatit alkoivat 1950-luvun alkuvuosien jälkeen äänestää vastoin kaikkien muiden kantaa. Tämä tuli esiin mm. kunnallisveroäyrin hintaa määrättäessä. SKDL vaati säännönmukaisesti markkaa esitettyä alempaa veroäyrin hintaa. Esimerkiksi vuoden 1956 veroäyrin hinnaksi päätettiin 10 markkaa kansandemokraattien kannattaessa 9 markkaa.

Toki oli kysymyksiä, joissa puoluekannalla ei ollut merkitystä. Tie- ja kansakouluasioissa äänestyskäyttäytymiseen vaikutti ratkaisevasti valtuutettujen kotikylä. Omalle kulmakunnalle koetettiin saada kunnan palveluja tai niitä parantaa. Puoluekantaa ei myöskään kysytty kaikkien Suomen kunnanvaltuustojen klassikko-ongelmaan puututtaessa: koiraveroa määrättäessä osa valtuutetuista jätti äänestämättä pitäen kysymystä ilmeisen vähäpätöisenä. Jos kyseessä ei ollut vasemmiston ja oikeiston välinen kiista, jakautuivat valtuutetut kyröläiseen tapaan yhteisten varojen käytössä kahteen ryhmään: säästäväiset ja vielä säästäväisemmät.

Suhteet roudassa – kylmää sotaa Kyrössä

Sosialidemokraatit ja kommunistit olivat useimmissa valtuustoasioissa pitäneet yhtä, vaikka esiintyivät kunnallisvaaleissa omina ryhminään. Sosialidemokraatit katkaisivat tämän perinteen vuoden 1956 kunnallisvaalien jälkeen. Muutokseen olivat kai syinä osaltaan valtakunnallisen tason poliittiset muutokset ja toisaalta ärtymys kansandemokraattien tapaan käyttää kunnanvaltuustoa myös poliittisen propagandan näyttämönä. Vaikka valtuustossa oli vasemmistoenemmistö, valittiin 1957 puheenjohtajaksi SDP:n ja kokoomuksen tukema maalaisliittolainen Kalle Lehtiniemi. Vastaehdokkaana ollut Reino Sjöblom joutui tyytymään kansandemokraattien ääniin. Sosialidemokraatti Sven E. Palosesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja ja maalaisliiton Arvo Pentistä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Järjestäytymiskokouksessa äänestettiinkin sitten kunnalla: 24 nimenhuutoäänestyksen lisäksi järjestettiin henkilövalinnoista 15 suhteellista vaalia.

Kansandemokraatteja tapahtunut vallankeikaus tietysti ärsytti: olihan valtuuston suurin ryhmä syrjäytetty tärkeimpiä luottamustehtäviä jaettaessa. Sama oli tilanne valtakunnallisella tasolla: SKDL oli suurin eduskuntapuolue 1958 – 62, mutta ei päässyt hallitukseen vaikuttamaan päätöksiin. Turhautuneisuuttaan kansandemokraatit purkivat sitten äänestyttämällä valtuustoa runsaasti. Päätöksiin sillä ei vaikutusta ollut, mutta toiminta suunnattiinkin kai osaksi kannattajien ja äänestäjien suuntaan. Äänestämistä hevosottolautakunnan varapuheenjohtajuudesta autoistuvassa yhteiskunnassa ei voi silti pitää kovin dynaamisena kunnallispolitiikkana. Toisaalta kun kansandemokraateilla oli 11 paikkaa eli kolmasosan määrävähemmistö, ei todella tärkeitä päätöksiä talousasioissa voitu tehdä ilman heidän myötävaikutustaan.

Mutta kyllä vasemmistoyhteistyö oli verissä sosialidemokraateillakin. Kun jatkokoululaiset tulivat helmikuussa 1957 seuraamaan kunnanvaltuuston kokousta, esitti kansandemokraattien Nikolai Mäkelä kahvien tarjoamista kunnan kustannuksella myös heille. Paikalla sattui olemaan yhtä paljon vasemmiston ja oikeiston valtuutettuja, joten puheenjohtaja Lehtiniemen äänen ratkaistessa jäivät jatkokoululaiset sumpitta.

Yksi vuodesta toiseen jatkunut äänestysten aihe olivat kunnan avustukset eri järjestöille. Muutamat puolueettomiksi katsotut järjestöt kuten Suomen Punainen Risti, saivat lahjoituksensa ilman toraa. Muuten puolueet vartioivat visusti toisiaan niin, että poliittisluonteisiksi katsotut yhdistykset jäivät tuetta. Vasemmisto piti mm. Pirkan hiihtoa tuolloin porvarillisena puuhasteluna, jolle ei avustusta annettu. Vuonna 1957 avustus tosin lipsahti läpi, mutta seuraavana vuonna sen korvasi Kyröskosken kansakoulun oppilaskuorolle ohjattu raha. Kokeneiden puheenjohtajien nopeat otteet eri äänestystapojen käytössä ja nopeat nuijankopautukset voivat edistää tai jarruttaa asioita – ainakin pienemmissä kysymyksissä. Häviölle jääneet voivat esittää vastalauseensa, jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä tai valittaa asioista. Pienistä avustuksistakin valitettiin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi 1958 kansandemokraatti Reino Sjöblom sai lääninhallituksessa kumotuksi valtuuston päätöksen avustaa Kyösti Kallion patsashanketta.

Pitkällinen kina saatiin aikaiseksi myös paikallisen Lions Clubin kustantaman F. E. Sillanpään patsaan sijaintipaikasta. Kunnantalon tontilta sille ei löytynyt sijaa ja varsinkin kansandemokraatit halusivat sijoittaa muistomerkin kansalaiskoulun ja kirjaston eteen. Lopulta patsas sijoitettiin somistamaan Hämeenkyrön Yhteiskoulun tonttia. Ratkaisu tuskin miellytti kansandemokraatteja, jotka pitivät yksityistä oppikoulua porvariston ideologisena linnakkeena. Kansandemokraatit eivät vastustaneet kunnan takauksia ja avustuksia Yhteiskoululle, mutta halusivat esim. 1958 korvamerkitä osan avustuksesta Yhteiskoulua käyvien vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseen.

Kun valtuuston voimasuhteet olivat lähes tasan, ei kokouksista oltu mielellään poissa. Valtiopäivämiehet Pertti Rapio ja Arvo Pentti joutuivat tietysti eduskuntakiireittensä takia olemaan poissa kohtuullisen usein. Tultuaan kansanedustajaksi 1958 Pentti luopui kunnanhallituksen puheenjohtajuudesta arvellessaan molempien tehtävien hoidon liian raskaaksi. Luvat poissaoloihin anottiin kirjallisesti valtuustolta ja niitä sekä varajäsenten oikeutta olla paikalla kokouksessa vahdittiin 1960-luvun vaihteessa tiukasti.

Maaliskuussa 1960 kunnanvaltuuston kokous jäi päätösvallattomaksi, koska paikalla ei ollut tarpeeksi valtuutettuja. Syynä oli se, että kunnantalolle saapuneet 11 SKDL:n valtuutettua eivät suostuneet tulemaan valtuustosaliin. He ilmoittivat, etteivät astu valtuustosaliin, ennen kuin kunnanhallituksen päätöksellä – kommunistien vastustaessa – vastaanotettu ns. talvisodan risti on poistettu. Seinäkuvaa kutsuttiin myös Summan ristiksi, sillä tapana oli lahjoittaa sen rintamanosan muistoristi, missä ko. kunnan rintamiehet olivat pääasiassa taistelleet. Sen lahjoittivat Hämeenkyrön rintamamiehet. Seuraavassa valtuuston kokouksessa poisjääneet selittivät menettelynsä syitä. Niitä löytyi vuoden 1918 tapahtumista ja sotavuosina 1939 – 44 noudatetusta politiikasta. Muistotaulun vastaanottaminen

”…merkitsisi, että hyväksymme sen mielivaltaisen politiikan, jota oikeistopiirit maassamme koko itsenäisyyden kauden ja varsinkin 30-luvulla harjoitti, joka ei voinut muuta kuin maallemme onnettomiin sotiin johtaa. Nämä syyt sotaan johtaneiksi toteaa myöskin porvariston epäjumala Mannerheim muistelmateoksessaan. Toteamme tällaisella ristillä pyrittävän ylläpitämään sodan henkeä ja lietsomaan kansallisvihaa ajankohtana, jolloin rahanomaiseen olotilaan ja yleiseen aseistariisuntaan pyritään…tällaisella lakkautetun ”aseveliliiton” ristillä häpäistään sodan uhrien muistoa ja annetaan heidän omaisilleen väärä ja valheellinen kuva sodistamme.”

Kaikki SKDL:n valtuutetut viittasivat asiasta kuultuina yhteiseen kirjalliseen selitykseensä. Reino Kotakorpi mainitsi vielä erikseen, että Summassa taistelleena hänelle kyseinen risti kuuluisikin, mutta hän ei halua sen kanssa olla missään tekemisissä. Selitykset eivät valtuuston enemmistöä hellyttäneet: talvisodan seinälaatta sai jäädä paikalleen ja kokouksesta poisjääneet valtuutettuja sakotettiin kahta valtuuston kokouspalkkiota vastaavalla summalla..

Tuomioistuimiakin tarvitaan

Melkoinen äänestysruletti käytiin samaisen vuoden 1960 viimeisessä kokouksessa, joka venyi lähes kahdeksantuntiseksi. Joulun aluspäivinä pidetyssä kokouksessa käsiteltiin seuraavan vuoden talousarviota ja äänestettiin peräti 45 kertaa. Syksyn kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti yhden valtuutetun varassa olleen enemmistönsä ensimmäistä kertaa sodanjälkeisissä vaaleissa. Oikeistoenemmistö kirjattiin lukemin 16 – 15. Uuden valtuuston järjestäytymiskokouksessa tammikuussa 1961äänestettiinkin sitten lautakuntien ja toimielinten kokoonpanoista oikein urakalla. Ilmeisen kiihkeä ilmapiiri ja toistava äänestysruletti aiheuttivat virheitä. Jo kunnanhallituksen varapuheenjohtajasta äänestettäessä tapahtui hairahdus: uurnasta löytyi 32 lippua, vaikka valtuutettuja oli vain 31. Koska virhe ei vaikuttanut vaalin tulokseen, päätti valtuusto yksimielisesti, ettei vaalia uusita.

Seuraava kömmähdys tapahtui kansakoululautakunnan jäsenistä äänestettäessä. Siinä uurnaan jätettiin 31 äänestyslippua. Valtuutettu Urpo Suojanen huomautti kuitenkin, että paikalla oli äänestyksen aikana vain 30 valtuutettua, koska kansandemokraattien Uuno Kuutti oli poissa äänestyksestä. Tämän jälkeen vaali uusittiin. Omien puheittensa perusteella virheen aiheuttajaksi osoiteltiin SKDL:n valtuutettu Eino Salomäkeä.

Edellisen vuosikymmenen äänestysruletin seurauksena oli valtuutetuille alettu jakaa vihkoja, joista irrotettiin lippuäänestyksessä käytettyjä liuskoja. Näiden liuskojen käyttöä ei kontrolloitu eikä niitä leimattu ennen uurnaan panoa. Kun valtuutetut vielä tungeksivat äänestyspöydän luona vuoroaan odottamassa, ei virheitä kannata ihmetellä. Seuraavassa kokouksessa Salomaa esittikin, että äänestysliput leimattaisiin ennen uurnaan pudottamista. Kokoomuksen Aatto Tuomisto vastusti väittäen, että sekään menettely ei poistaisi väärinkäytösten mahdollisuutta. Äänestyksessä valtuutetut jakautuivat Salomaata kannattaneeseen vasemmistoon ja Tuomiston mielipidettä tukevaan oikeistoon. Tasalukemiin 15 – 15 päättyneen äänestyksen ratkaisi puheenjohtajan ääni oikeiston hyväksi. Tämän jälkeen Salomaa esitti äänestysliuskavihkosten keräämistä pois valtuutetuilta. Äänestysliput jaettaisiin valtuutetuille jokaiseen äänestykseen erikseen. Aatto Tuomiston esityksestä oikeisto äänesti tämän kumoon äänin 16 – 15.

Samassa kokouksessa vuodesta 1946 kunnallispolitiikassa toimineen kokeneen kunnallismiehen Eino Salomaan toiminta koululautakunnan puheenjohtajan vaalissa päätettiin alistaa poliisitutkintaan. Omassa selityksessään Salomaa totesi etsineensä ennen äänestystä etsineensä turhaan Kuuttia eteistiloista. Hän piti mahdollisena sitä, että sitten kiireessä saliin palatessaan ja äänestyslippua täyttäessään olisi vahingossa pudottanut kaksi lippua uurnaan. Hänellä oli – kuten kai monella muullakin valtuutetulla - taskuissaan ylimääräisiä lippuja vielä kotonakin. Salomaa katsoi joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Uurnan tyhjyyden ennen äänestystä varmisti vain puheenjohtaja eikä äänestyslippuja leimattu, joten ylimääräiselle lipulle voi olla lukuisia selityksiä. Koska samassa kokouksessa tapahtuneen vastaavan vaalivirheen johdosta ei nostettu meteliä, epäili Salomaa, että haluttiinkin tahallisesti järjestää rettelöitä. Hänen puoluetoverinsa olivat asiasta epäilemättä samaa mieltä.

Huhtikuussa Salomaa tuomittiin vaalipetoksesta neljän kuukauden vankeuteen ja viraltapantavaksi. Juttu eteni Korkeimpaan Oikeuteen, joka vapautti helmikuussa 1962 Salomaan kaikista syytteistä. Hän palasi hoitamaan kunnanvaltuutetun tehtäviä maaliskuussa.

Samaan aikaan oli vireillä jo toinen oikeudenkäynti vaalivilpistä. Joulukuussa 1962 valtuuston istunnossa käydyssä kädennostoäänestyksen jälkeen kansandemokraattien valtuutettu Reino Sjöblom epäili, että joku äänesti salista pois olleen kokoomuksen Artturi Rajalan vuorolla. Valtuusto päätti asian saman tien kunnanhallituksen tutkittavaksi. Syylliseksi epäiltiin Rajalan puoluetoveria, pitkäaikaista valtuutettua ja tuolloista kunnanhallituksen puheenjohtajaa Aatto Tuomistoa. Tuomisto puolustautui seuraavassa kokouksessa kertoen äänestyksen yhteydessä suutahtaneensa ja mananneensa sitä, etteivät valtuutetut huolehdi siitä, että pysyvät paikoillaan silloin kun äänestetään. Kun tämä sattui juuri Rajalan äänestysvuoron aikoihin, saattoi Tuomiston mielestä olla, että puheenjohtaja ja sihteeri olisivat tehneet merkintänsä äänestyslistaan Rajalan kohdalle. Tuomisto huomautti vielä, että hän ei missään tapauksessa äänestänyt muulloin kuin omalla vuorollaan.

Kun Salomaan tapaus oli viety poliisitutkintaan, oli selvää, että Tuomiston menettelyn kohdalla noudatettiin samaa menettelyä. Turun Hovioikeus antoi Tuomistolle varoituksen varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja äänestyspetoksesta. Kummassakin tapauksessa poliittinen vastapuoli pyrki lihottamaan tapahtuneen merkitystä omaksi edukseen.

Jännitys lientyy 

Valtuuston riidat ja kiperä tasapainotilanne nostivat vuoden 1964 kunnallisvaalien äänestysaktiivisuuden nykypäivän kannalta katsoen huikeaan 86.0 prosenttiin. Äänestysinto Hämeenkyrössä olikin yksi Turun ja Porin läänin korkeimpia. Voimasuhteet kääntyivät vaihteeksi yhden valtuutetun erolla vasemmiston eduksi. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin tammikuussa 1965 kansandemokraattien Pertti Rapio. Valtuuston varapuheenjohtajien luku nostettiin samalla kahteen.

Kansandemokraatin paluu valtuuston johtoon oli selvää jo edellisvuoden lopussa. Niinpä joulukuun 1964 talousarviokokous oli perin sopuisa. Ainoat äänestykset koskivat sitä, otetaanko pari asiaa käsiteltäväksi kokouksessa. Muutenkin pahin myllerrys valtuustossa alkoi olla ohi. On kuin kyröläinen kunnalliselämä olisi seurannut suurvaltojen kylmän sodan kehityskulkuja. Kylmä sota oli pahimmillaan 1961 – 62 Berliinin muurin rakentamisen ja Kuuban kriisin aikoihin. Samaan aikaan täällä äänestettiin ja vedottiin tuomioistuimiin. Kuuban sodan säikäyttämät suurvallat lähtivät liennytyksen tielle 1963. Kunnalliselämän lietsomat oikeudenkäynnit kai hätkäyttivät valtuutettujakin: liian pitkälle oli menty kiistoissa puolin jos toisin. Seuraavina vuosina meno oli rauhallisempaa, vaikka oikeiston ja vasemmiston jännite vielä kadonnut kunnallispolitiikasta. Äärimmäisyyksiltä vain vältyttiin. Kunnanjohtajan viran perustaminen 1964 lienee osaltaan tasoitellut taistoa. Ennestäänkin ammattitaitoinen valmistelu syveni. Esityslistat paisuivat ja pöytäkirjat lyhenivät.

Yhdessä suhteessa ainakin ilmapiiri ja päätöksenteon ”läpinäkyvyys” parani konkreettisesti. Vuonna 1954 valtuusto kunnioitti hiljaisuudella pitkäaikaisen kunnansihteeri Anna Kummalan poismenoa ja päätti sen jälkeen sallia tupakanpolton kokouksissa. Tammikuussa 1965 valtuusto kielsi järjestäytymiskokouksessaan tupakoinnin salissa.

Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui pikemmin kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä ”punainen lanka” kunnallispolitiikasta katosi 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina. Viimeisten 30 – 40 vuoden kunnallispolitiikasta on viisasta olla sanomatta kovin lopullista sanaa. Niin moni päättäjä on vielä hyväkuntoisena keskuudessamme ja muistaa, kuinka asiat oikein olivat.

Kunnanvaltuuston pöytäkirjat tarjoavat hyllymetriä leveän – tai pikemmin kapean – tirkistysreiän takavuosien kyröläisyhteisöön. Kunnallispolitiikka oli tuolloin miehisen vallan näyttämö.  Sisällissodan jakamassa yhteisön arkielämässä ihmiset kokivat varmasti hyvin monin tavoin historian painon niskoissaan. Tähän arkikokemukseen olisi tunkeuduttava haastattelujen ja muistelmien kautta. Suullisen perimän välityksellä voisi luoda laajan ja täysipainoisen tutkimuksen siihen, miten järkyttävä kokemus ohjasi ihmisten ajattelua vuosikymmenien ajan

Lähteet

Arkistolähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pöytäkirjat 1945 – 1964

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.

Ijäs, Raimo: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrössä. 1974.