Nuori Sillanpää teatterikriitikkona

 Frans Emil Sillanpään tuotannon perusteellisesti tuntevillekin lienee yllätys se, että mies ennätti toimia myös teatteriarvostelijana. Sillanpää arvosteli Helsingin johtavien teattereiden esityksiä  alkuvuodesta 1912 Eero Alpin Näyttämötaide -lehteen. Nämä kirjoitukset Sillanpää sittemmin unohti, vaikka yleensä piti huolen siitä, että vähäisemmätkin tekstinsä tulivat luetteloiduiksi. Aarne Laurilan tutkimuksessa F.E. Sillanpään romaanitaide on luettelo kirjailijan tuotannosta. Siinä on tietoja vuodesta 1901 lähtien, kirjoituksia mm. Koitto- ja Raataja -lehtiin. Vuosien 1911-12 kohdalla ei ole merkintöjä. Panu Rajalakaan ei tuntenut näitä Sillanpään teatteriarvosteluja.

Teatteriarvostelijan toimeen Sillanpään pestasi toinen hämeenkyröläislähtöinen kynämies, Eero Alpi. Alpi (alkujaan Toivonen) oli Sillanpäätä kolmisen vuotta vanhempi opettajapariskunnan ainoa lapsi. Alpi oli kulttuurin monitoimimies: lehtimies, päätoimittaja, runoilija, kirjailija ja lopulta oman kiertueteatterin johtaja. Palkkatyönään hän oli Helsingin Sanomien toimittaja 1905-1910. Lehdestä erottuaan hän perusti Näyttämötaide-lehden 1910. Sitä ilmestyi muutama numero, mutta sitten talousvaikeudet keskeyttivät lehden ilmestymisen. Nopealiikkeinen Alpi oli siirtynyt toimittajaksi Hämeenlinnaan kustannusyhtiö Kariston palvelukseen. Karisto ryhtyi loppuvuodesta 1911 Näyttämötaiteen kustantajaksi. Alpi oli lehden päätoimittaja, samalla myös ainoa toimittaja. Hämeenlinnassa asunut Alpi tarvitsi jonkun helsinkiläisen rapartoimaan pääkaupungin teattereista. Alpin urasta tarkemmin blogissani.

Vaihdokas Kansallisteatterissa

Sillanpää aloitti teatterikriitikon uransa Näyttämötaiteessa helmikuussa 1912. Hän arvioi Selma Anttilan ensimmäisen näytelmän nimeltä Vaihdokas. Anttila oli aikanaan tunnettu kirjailija, naisasian ajaja, sosiaalipoliitikko ja vaikutusvaltainen persoona. Hän oli julkaissut aiemmin proosaa, mutta kokeili nyt kykyjään näytelmäkirjailijana. Heti alkuun Sillanpää totesi, että esitys muodostui edulliseksi poikkeukseksi kaikista hänen Kansallisteatterissa näkemistään vasta-alkajain uutuuksista.  Huomattavan osa Sillanpään arviosta oli näytelmän juonen selvittelyä. Se oli tapana tuon ajan kritiikeissä, mutta tietysti erityisen tarpeen, kun kyseessä oli kokonaan uusi näytelmä.

Näytelmän varsinaiset päähenkilöt olivat Anna Lumiala ja nuori kulkuri Oras eli "vaihdokas". Annalla on ollut ennen avioliittoaan salainen suhde, josta syntyneen lapsen hän on antanut erään Suskan haltuun. Suska tiedettiin "vauvantappajaksi", ja pian hän esittelikin ruumiin Annalle. Suska oli kuitenkin  näyttänyt erään toisen kuolleen lapsen Annalle. Toisaalla tavataan lastenkodin omistaja, neiti Maria, ja hänen kasvattinsa Orvokki. Tämä oli perinyt katunaiseksi luonnehditulta biologiselta äidiltään häikäilemättömän luonteensa. Salaisella retkellään hän tutustuu levottomaan Oraaseen. Rakkaussuhde johtaa siihen, että Oras tilaisuuden koittaessa varastaa Marialta rahaa. Samaan aikaan edulliseen avioon päässyt rouva Lumiala saa tietää, että Oras onkin hänen poikansa.

Toisessa näytöksessä rouva Lumiala on palkannut Oraan palvelukseensa. Eräiden vaiheiden jälkeen Oraan henkilöllisyys paljastuu myös pankinjohtajalle. Aviopuolisoiden välit kylmenevät, kun taas äidin ja Oraan välit lähenevät. Tosin poliisille ilmoitettu varkaustapaus varjostaa tilannetta. Kolmannessa näytöksessä äiti ja poika ovat jo pakenemassa, mutta Oraalle raskaana oleva Orvokki haluaa mukaan. Oras ei enää häntä huoli, joten kostoksi Orvokki ilmiantaa tulevan lapsensa isän. Silloin esiin tulee Suska, joka uskonnollisen tunteen tähden haluaa ottaa varkauden niskoilleen. Oras ei tähän suostu, vaan pakenee.

Neljännessä näytöksessä äiti, Suska ja Orvokki koettavat turhaan pelastaa Oraan. Tämä ei tahdo eikä voi pelastua, sillä Sillanpäätä lainaten "...hänen onnettomuutensa on hänen veressään, sillä äiti on kironnut hänet jo kohdussa". Oras karkaa poliisin käsistä koskeen jättäen äitinsä huolehtimaan Orvokin lapsesta.

Sillanpään näkemys vaihdokkaasta oli varovaisen positiivinen. Näytelmä tempaisi mukaansa alusta lähtien ja jännitys pysyi yllä, mutta jotakin sittenkin puuttui: "Ei synny katsojassa sitä oikeata illusioonia, täydellistä eläytymistä näytelmän tapahtumiin, vaan mielenkiintoa pitää yllä vain halu nähdä, kuinka tekijä älykkäästi johtaa asiat loppuunsa." Lumialan perhe näyttäytyy turhan ylimyksellisenä ja varsinkin Suskalle kirjoitetut repliikit olivat liian tyylikkäitä. Kansallisteatterin esitys oli kauttaaltaan ehjää ja ensiluokkaista. Näyttelijät onnistuivat erinomaisesti, paras oli Jussi Snellman Oraana.

Vaihdokas arvioitiin tuoreeltaan myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa. Hesarin arvostelija moittii muutamia henkilöhahmoja, epäuskottavia repliikkejä ja monin paikoin epäuskottavaksi jäävää juonenkehittelyä. Sitten hän päätyy edulliseen loppuarvosteluun, "sillä näytelmän ratkaisevat piirteet ilmaisevat itsenäisesti toimivaa silmää ja todellista draamallista tajua". Näytelmää lyhentämällä ja tiivistämällä olisi päästy parempaan lopputulokeseen. Kansallisteatterin suoritus oli erinomaisen huoliteltu. Näyttelijät suoriutuivat  oivallisesti. Päivi Horsma  Orvokkina nousi vallan uudelle tasolle, samoin Jussi Snellman. 

Uuden Suomettaren kriitikko kuvasi laajassa arvostelussaan tarkasti näytelmän juonirakenteen. Hän viittasi myös Bjørnstjerne Bjørnsonin pari vuotta aiemmin aiemmin suomeksi julkaistuun teokseen Liput liehumassa. Siinä Bjørnson esittelee muka tieteellistä väitettä siitä, että lapset, joita äidit vihaavat kantaessaa kohdussaan, syntyvät tuhon polte rinnassaan eivätkä ole ojennettavissa kasvatuksellakaan. Näitä ajatuksia Anttila tuo esille varsinkin näytelmän lopussa. Näytelmässä oli sävyltään turhanpäiväisen romanttisia tai ylitunteellisia kohtauksia, eivätkä henkilöiden vuorosanat eivät aina vastanneet heidän sivistystasoaan. Kokonaisuudesaan näytelmä oli kuitenkin sommittelultaan ja keskeiseltä rakenteeltaan jokseenkin jännittävä. Vuoropuhelua tiivistämällä ja tarpeettomia kohtauksia karsimalla siitä olisi saanut paremman. Kansallisteatterin esitys oli kokonaisuutena luotettua tasoa, ja näyttelijät selvisivät pääosin hyvin tehtävistään. Enimmät kehut menivät Piia Hormalle ja Jussi Snellmanille.

Viimeinen ponnistus Kansan Näyttämöllä

Sillanpää arvioi myös Kansan Näyttämöllä esitetyn Matti Kurikan näytelmän Viimeinen ponnistus. Kansan Näyttämö oli kriisissä: suuri osa kokeneistä näyttelijöistä oli jättäytynyt pois, joten esitys oli valtaosin kokemattomien esiintyjien varassa. Tämä näkyi Sillanpään arvostelussa. Kappale teki "köykäisen kansannäytelmän vaikutuksen". Vanhemmista näyttelijöistä Kaarlo Vuorela oli mukiinmenevä, Yrjö Saarnio ja Kaarlo Saarnio selviytyivät hyvin. Naisosien esittäjiä vaivasi yksitoikoisuus lausumisessa ja plastiikan puutos. Hilja Eskola Annina puhui sellaista suomea kuin helsinkiläinen puotineiti, ja Lauri Pakarinen Vaskjana lauloi väärin. - Helsingin Sanomien arvostelija oli pehmeämmillä linjoilla. Hän totesi esityksen teatterin näyttelijätilanteen vuoksi amatöörimaiseksi, mutta löysi positiivista Sillanpäänkin mainitsemista näyttelijöistä (Vuorela, Saarnio ja Saarnio). Heikommin  suoriutuneita näyttelijöitä hän ei käynyt nimeämään. Uusi Suometar ei arvioinut näytelmää.

Erotaan pois Kansalliteatterissa

Näyttämötaiteen maaliskuun numerossa Sillanpää arvioi Victorien Sardoun näytelmän Erotaan pois. Hän luonnehti sitä farssimaiseksi huvinäytelmäksi, jota mielellään katselee useita kertoja väsymättä - jos esitys on joltistakin. Cypriennen roolin oli aikanaan hoitanut suvereenisti Ida Aalberg. Nyt pääosaa esitti vastikään Keski-Eurooppaan ja Pariisiin suuntautuneelta opintomatkaltaan palannut Helmi Lindelöf. Näyttelijättären taito ja hurmaava persoonallisuus ihastutti Sillanpään perusteellisesti: ..."katselijan on turha yrittää pysyä kylmäverisenä kriitikkona, paras on mennä mukaan vaan". Myös Adolf Lindfors Lindelöfin vastanäyttelijänä saavutti tavallisen erinomaisen tasonsa, tosin pienin muistutuksin. Samoin Jussi Snellman selvisi roolistaan luontevasti ja hillitysti. - Useat kielivirheet olivat ikävä sivuhäiriö.

Helsingin Sanomien kriitikko kiitti myös Helmi Lindelöfin kehitystä näyttelijänä. Ensimmäisessä näytöksessä Lindelöf ei alkuun tavoittanut oikeaa sävyä, mutta toinen näytös oli Lindelöfin ja Lindforsin johdolla erinomaista teatteria. Uuden Suomettaren arvostelija muisteli taas näytelmän olleen ensi kertaa Kansallisteatterissa jo 1889, silloin suurella menestyksellä. Kriitikko oli aikoinaan hurmautunut Ida Aalbergin Cypriennestä, ja totesi, että kenen tahansa suomalaisen näyttelijän on epäkiitollista asettua Cypriennen osaan. Lindelöf oli omaksunut Aalbergilta liikkeitä, oikkuja ja äänenpainoja, mutta ei saanut Cypriennen osaan tämän suuren taiteen leimaa. Kokonaisuuteena hän selvisi hyvin varsinkin toisessa näytöksessä, vaikka jäi tietenkin Aalbergin varjoon. Adolf Lindfors ja Jussi Snellman tekivät varmaa työtä.

Sillanpää mainitsi lyhyesti myös Kansallisteatterissa esitetyn Donitzettin oopperan Lemmen juoma ja Hilma Rantasen vierailunäytäntönä esitetyn Schillerin Maria Stuartin. Tämäkin oli ollut Ida Aalbergin bravuureita, joten Rantanen otti riskin ryhtyessään hankkeeseen. Sillanpään mielestä yritys ei ollut aivan onnellinen. Rantasen esityksestä puuttui osan vaatima ryhti ja ylhäisyys. Lausuminen vaikutti liian pateettiselta, siitä puuttui syvempi sielukkuus. Myös Helsingin Sanomien kriitikko katsoi Rantasen epäonnistuneen osittain. Rantasen "sielullinen asteikko oli jonkin verran ahdas", hänen äänensä oli koleahko ja yksitoikkoinen. Maria Stuartin osa vaatimaa lumousvoimaa hänessä ei ollut tarpeeksi. Uuden Suomettaren arvostelija oli taas niin Ida Aalbergin tulkinnan lumoissa, ettei antanut Rantasen esiintymiselle juuri arvoa. Jo äänenkäyttökin oli epäonnistunutta, ja Maria Stuartin hahmo oli kuiva ja porvarillinen Aalbergiin verrattuna.

Kansan Näyttämö kriisissä

Senaatti oli vienyt Kansan Näyttämöltä valtionavun, joten laitos toimi näyttelijöiden rahoittamana. Kansan Näyttämön surkeaan tilaan Sillanpää kiinnitti huomiota ja lehden aiemmassa numerossa. Nyt hän totesi taidelaitoksen taistelevan kuoleman kanssa. Teatteri yritti urhollisesti täyttää tehtävänsä pääkaupungin toisena suomenkielisenä näyttämönä. Th. Overskoun näytelmän Paholaisen voittaja naisnäyttelijät liikkuivat kömpelön puoleisesti, miesosat olivat onnistuneempia, muutamat oikein hyviäkin. Ilahduttavinta oli se, että katsojia näytäntöön riitti. Siten yleisö esitti vastalauseensa "niitä sortotoimenpiteitä vastaan, joiden alaiseksi Kansan Näyttämö on joutunut".

Samassa lehden numerossa Eero Alpi kirjoitti Kansan Näyttämön tilasta. Hän keskittyi murjomaan toista kyröläissyntyistä teatterimiestä, Kaarle Halmetta. Alpi arvioi, että Kansan Teatterin entinen johtaja Halme pyrki lakkauttamaan näyttämön ja saamaan sille suunnatun kaupungin avustuksen ohjatuksi yhdessä Eino Leinon kanssa perustamalleen kesäteatterille, Helka-näyttämölle. Seurasaareen kaavailtua näyttämöä Alpi kritisoi erikseen vielä toisessakin jutussa. Hänen mielestään olisi katkeraa vääryyttä mennä tuhlaamaan rahoja uuteen, hämäräperäiseen yritykseen, kun Kansan Näyttämö oli vailla mitään tukea ja turvaa. Leinon ja Halmeen suureellisen yhteishankkeen suhteen Alpi oli oikeassa: Helka-näyttömön toiminta päättyi kahden viikon kuluttua ensi-illasta.

Sillanpää raportoi lyhyesti Kansan Näyttämön tilasta vielä huhtikuun numerossa. Siellä esitettiin af Gejerstamin talonpoikaisnäytelmää Junula ja Tanula, joka tuntui saavuttaneen yleisön suosion "karikatyyrimäisellä satiirillaan, lauluillaan ja tansseillaan". Teatterin taiteellinen taso ei hääppöiseksi noussut, mutta Sillanpää ymmärsi tämän johtuvan laitoksen surkeasta rahatilanteesta. Tunnustusta oli annettava siitä, että se pysyi tehtävässään kansan näyttämölaitoksena. Yleisenä muistutuksena arvostelija huomautti, että esitys pyrki muodostumaan liian huitovaksi, jolloin se saa sirkusmaisen leiman. Huomautus kohdistui herra Rautioonkin, joka oli jo kokenut näyttelijä. "Naisesiintyjät ovat heikkoja", päätti Sillanpää kritikkinsä.

Kansallisteatterin ensi-iltoja

Asiaan kuuluvaa velvollisuuttaan täyttäen Kansallisteatteri toi näyttämölle Shakespearea, tällä kertaa komedian Miten haluatte. Näin johdatteli Sillanpää aurinkoiseksi komediaksi luonnehtimaansa klassikkoon: "Jos toiminta ei pahasti seisahtele ja jos esittäjät ovat hyvällä tuulella, niin katselee tällaista näytelmää niinkuin kaunista maisemaa kesäpäivä ja vaikutelma on yhtä raikas ja virkistävä. Se on puhtaasti aistivaikutelma, silmän ja korvan ruokaa, - olkaa hyvä, mitä haluatte!" 

Mahdollisimman lyhyesti juonen selvitettyään totesi kriitikko, että Miten haluatte ei alkuperäisessä muodossaan vedonnut nykykatsojaan. Siksi esitykseen on vaikea saada shakespearelaista tunnelmaa. Se näkyi Kansallisteatterin esityksessä, vaikka se oli huoliteltu sekä näyttelijöisen että näyttämöllepanon suhteen. Pääosan esittäjistä parhaat kehut sai Päivi(ö) Horsma, joka tuntui kehittyvän niin äänenkäytöltään kuin muilta taidoiltaan. Helmi Lindelöf selvisi myös kiitoksin, sen sijaan näytelmän alussa tyylikkäästi esiintynyt Jussi Snellman joutui lopuksi hieman harhateille. 

Huhtikuussa Kansallisteatterissa oli kaksoisensi-ilta. Näyttämölle tuotiin kaksi kotimaista uusien tekijöiden työtä; Eino Kaliman Hilma ja Pontus Artin Sudet. Hilma oli myöhemmin Kansallisteatterin johtajaksi nousseen Kaliman esikoisnäytelmä. Sillanpään mielestä se kuvasi maalaiselämää puhtaan realistisesti. "Asianomaisia oloja tuntevaan katsojaan tekee sen todellisuustajunta aivan suuremmoisen vaikutuksen. Jää ihmettelemään, että nuoren tekijän silmä on niin kehittynyt  näkemään maalaiselämää sen hienoimmissa vivahduksissa. Kaikkien henkilöiden piirteissä on tuttua, silmää hipaisee kuvauksen sattuvuus ja luonteitten syvä ymmärtäminen. Emme juuri muista nähneemme meikeläisiä maalaistyyppejä niin yksityiskohtaisen osuvasti kuvattuina."

Hilmaa arvioidessaan Sillanpää tuntuu päässeen tutulle ja varmalle maaperälle: maalaiselämää  hän oli tarkkaillut terävin silmin ja opinnot mahdollistivat sen arvioinnin psykologisesta näkökulmasta. Sillanpää kehuu varmoin ottein "nuoren tekijän silmää", kehuja oli tosin kuusi vuotta Kalimaa nuorempi. Positiivinen arviota seurasi moite. Näytelmästä voi ottaa minkä tahansa kohdan ja pelkästään sitä tarkastelemalla kaikki sanottu oli totta. Mutta kokonaisuutena näytelmästä puuttui "draamallinen vauhti ja repliikkien iskeväisyys", vasta ne tekevät näyttämötaideteoksen. Nyt näytelmä vaikutti katsojaan kuin hyvä novelli, jota lukiessa nauttii yksityiskohtien hienonherkästä taiteesta ja pienten situatsionien herättämistä tunnelmista. Kaliman näytelmä oli ilmestynyt jo aiemmin painettuna, joten Sillanpään on saattanut se lukea ennen näytöstä. Itse asiassa Hilma oli esitetty 1910 Kansallisteatterissa oppilasnäytöksenä, johon oli myyty lippujakin. Kalima ei ollut tähän antanut lupaa, joten hän kiukutteli teatterin johtokunnalle kirjeessä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa.

Pääosan esittäjistä Sillanpää antoi kohtalaista tunnustusta Aili Rosvallille ja Urho Somersalmelle osoittaen samalla kummankin roolityön heikommat kohdat. Teuvo Puro oli roolissaan "paras maalainen". 

Uuden Suomettaren kriitikko kuvaili laajasti näytelmän juonta. Luonnekuvaukset olivat omintakeisia. Kokonaisuutena Kaliman esikoisteos oli verrattain lupaava, vaikka jotkut repliikit osoittivat vielä psykologista epäkypsyyttä. Helsingin Sanomien arvostelussa Hilma oli laadukas kotimaisten uutuksien sarjassa, useimmat äskettäin esitetyt olivat olleet ilmeisesti melko kelvottomia. Kriitikko luetteli näytelmän - tai näytelmäkokeen - ansioita melkoisen määrän. Näytelmä ei ollut suinkaan heikkouksia vailla, mutta niitä painavampaa oli teoksen vilpittömyys. Sen kautta näytelmä seisoo omalla taiteellisella tasollaan. Näihin arvosteluihin verrattuna tuntuu Sillanpää osuvan tarkemmin ja syvällisemmin näytelmän ytimeen.

Kalima kirjoitti Hilman syksyllä 1909. Se ilmestyi vuotta myöhemmin. 

Lehtimiehenä tunnetun Pontus Artin Sudet oli keskiaikaiseen suomalaiseen ritarilinnaan sijoitettu yksinäytöksinen esitys. Se oli Sillanpään mukaan huomattavasti draamallisempi kuin Hilma. Sudet vaati esittäjiltään pääasiassa äänivaroja ja kehittynyttä deklamatsioonia. Kumpaakaan ei esittäjiltä puuttunut, totesi Sillanpää kuivasti lyhykäisessä kritiikissään. Susiin en voi suhtautua kuin kielteisesti, totesi Helsingin Sanomien arvostelija. Uusi Suometar oli arvioinnissaan suosiollisempi, mutta parhaat kehut näytös sai jostain syystä ruotsinkielisellä puolella, esim. Nya Pressenissä ja Dagens Tidningissä. 

Tämän luulin jääneen Sillanpään viimeiseksi teatteriarvosteluksi Näyttämötaiteessa. Vielä mitä, digitoitujen sanomalehtien pläräily osoitti, että Näyttämötaide ilmestyi myös toukokuussa 1912! Numeroa mainostettiin lukuisissa lehdissä, mm. Helsingin Sanomissa. Lehteä ei löydy digitoituna, kaipa se jostain arkistojen syvyyksistä löytyisi. Joka tapauksessa Sillanpää oli arvioinut siihen Kansallisteatterin Taikalekkerin sekä Kansan Näyttämön Simson ja Delilan. Kritiikkien sisältö jää toistaiseksi arvoitukseksi...

HS 16.5.1912

Syksyllä 1912 Sillanpää päätti Panu Rajalan mukaan viimeisen kerran keskittyä opintoihinsa, tosin huonolla menestyksellä. Hänen tilalleen Helsingin teattereista raportoimaan Alpi pestasi huomattavan uran teatterikriitikkona luoneen Erkki Kivijärven. 

Teatterikriitikosta kirja-arvostelijaksi

Miten arvioida nuoren Sillanpään uraa teatterikriitikkona? Mielestäni hän selvisi tehtävästä vallan kunniallisesti. Sillanpää kehui tarvittaessa reilusti, pyrki löytämään näytöksistä ainakin jotain postiivista, mutta uskalsi rehellisesti lausua tuomionsa kelvottomista esityksistä tai roolisuorituksista. Rutiinin ja pitkän arvostelijauran puute oli jossain suhteessa suorastaan etu; Uuden Suomettaren kriitikko tahtoi unohtua joskus arvosteluissaan edelliselle vuosisadalle. Mielenkiintoisin Sillanpää arvioinneista on Eino Kaliman Hilma. Sen aihe oli arvostelijalle tuttu, ja näytelmä sai hänet pohtimaan teemaa syvällisemmin. Sillanpää tuntuu sisäistäneen esityksen paremmin kuin kriitikkokollegat.

Arvostelijan tehtävistä maksettiin palkkio. Alpi tuskin pystyi maksamaan hevin suuria rahoja, mutta ainaista rahapulaa potevalle ylioppilaalle pienempikin summa oli tervetullut. Olipa teatterikritiikon toimi myös harjoitusta myös Aika-lehdessä 1915 alkaneelle ja seitsemän vuotta kestäneelle kirja-arvostelijan uralle. Kirjallisuuskritiikki oli Sillanpäälle toissijainen harrastus: se toi hieman rahaa ja toisaalta mahdollisuuden seurata kotimaisen kirjallisuuden kehitystä Hämeenkyrössä. Kirja-arvostelijana Sillanpää esiintyi jo 1910. Tuolloin hän arvioi Aamulehdessä luokkatoverinsa ja ystävänsä Lauri Pohjanpään runoteoksen Mielialoja. Läheinen ystävyys näkyi esikoisteoksen voimallisena ylistyksenä. Tätä arvostelua ei ole mainittu Laurilan luettelossa Sillanpään kirjallisista tuotteista. Teatterinkriitikoksi F.E.S. palasi vielä kerran kirjoittamalla Uuteen Suomettareen maaliskuussa 1915 Tampereen Teatterista, missä esitettiin Pohjalaisia ja Ferenc Molnárin näytelmää Satu sudesta. Sillanpää kirjoitti hyvällä itseluottamuksella ja rennolla ranteella humoristisen, paikoitellen piikikkäänkin arvostelun. 

Aamulehti 8.11.1910.

Sillanpään ja Eero Alpin tiet kohtasivat Näyttämötaide-episodin jälkeenkin, tapaamisista täällä. Näyttämötaiteen maaliskuun 1912 numero oli muuten täysin kyröläisvoimin koottu. Sillanpää hoiteli Helsingin teatteriarvostelut, ja Alpi kirjoitti muut jutut. Niistä kahdessa hän mätki kolmatta kyröläistä, Kaarle Halmetta. Liekö sieltä asti peräisin Sillanpään hyvin tunnettu nuiva suhtautuminen Halmeen persoonaan. 

Lähteet

Eino Kalima: Maalla. Kaksi näytelmää. WSOY 1910.

Aarne Laurila; F.E. Sillanpää vuosina 1888-1958. Otava 1958.

Aarne Laurila: F.E. Sillanpään romaanitaide kirjailijan asenteiden ja kertojan aseman kannalta. Otava 1979.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämäkerta 1888 – 1964. SKS 2015.

Panu Rajala: Virvatuli - Eino Leinon elämä.WSOY 2017.