Eero Alpin nuoruusvuodet - sanomalehtimies, runoilija ja näytelmäkirjailija

Eero Johannes Toivonen syntyi Hämeenkyrössä 15.10.1885. Hänen isänsä Kaarlo Paavali ja äitinsä Maria Loviisa (os. Finnberg) olivat kirkonkylän kansakoulun opettajia. Lapsuutensa Eero vietti Pappilanjoen varressa lähellä joen suuta sijainneella koululla. Rakennuksessa toimii nykyään kahvila Kehäkukka. Isä kuoli pojan ollessa parivuotias, mutta äiti jatkoi koulun opettajana vielä pari vuosikymmentä. Eero kävi kuusi luokkaa Tampereen suomalaista yhteiskoulua, mutta jätti koulun kesken 1902 kuudennella luokalla ollessaan. Muutettuaan Helsinkiin hän kävi oppikoulun loppuun, mutta ei näytä suorittaneen ylioppilastutkintoa.

Helsingissä Eero Toivanen otti kirjailijanimen Eero Alpi. Ensimmäisen pienen tarinansa – Mielipuolen syleily – hän sai julki vuoden 1903 alussa ilmestyneessä aikakausilehti Pyrkijässä. Pyrkijä oli Santeri Alkion päätoimittama nuorisoseuraliikkeen lehti. Samoihin aikoihin vasta 17-vuotias nuorukainen aloitti suomentajan uransa. Ensimmäinen käännöstyö oli Gustaf von Numersin näytelmä Tuukan poika. Alpi ennätti uransa aikana suomentaa muiden töidensä ohella 23 teosta. Hän alkoi myös avustaa innokkaasti sanomalehtiä. Aamulehteen hän kirjoitti syyskuussa moniosaisen esittelyn Viipurissa toimineen Suomalaisen Maaseututeatterin näyttelijöistä. Aiheen valintaan  vaikutti se, että teatteria johti tuolloin kyröläislähtöinen Kaarlo Halme. Juuri Halme johdatteli Alpin teatterimaailmaan.

Laajempaa mainetta Alpi sai aluksi runoilijana. Hän kirjoitti aktiivisesti mm. juhlarunoja. Kotipitäjässään Alpi sai tilaisuuden esiintyä kesäkuussa 1904, kun Satakunnan Nuorisoseurain Liitto piti vuosikokouksensa Kyröskosken Harjulla. Vuosikokous tarkoitti tuolloin laajaa laulu-, soitto- ja urheilujuhlaa, kuten oheisesta ohjelmasta ilmenee. Laulujuhlat päätti näytelmäesitys. Ludvig Anzengruberin Isännättömässä talossa  oli korkeatasoisinta Kyrössä nähtyä teatteria. Tämä ei ollut ihme, olihan mukana myös tunnettu näyttelijä Hilma Rantanen.

Kyröskosken laulujuhlien ohjelma

Alpin juhlaruno julkaistiin sittemmin muutamissa sanomalehdissä, mm. Satakunnassa. Juhlassa hän esitti sen F.E. Sillanpään muistikuvien mukaan ”sietämättömän hiljaisella äänellä”. Tosin Kansalainen-lehteen laajan jutun juhlista kirjoittanut paikkakuntalainen kirjeenvaihtaja piti Alpin sekä runon sisällystä, muotoa että esitystä ihmeellisen etevänä. Runo oli selkeästi isänmaallinen ja venäläistämistoimia vastustava, mutta ennätti Alpi mainita siinä Kyröskoskenkin. Runo päättyi ylentäviin tunnelmiin:

”Kerran sun, Suomeni, päiväsi koittaa

Kerran sun aamusi auertaa!

Valon voima kun taistoo ja voittaa

Silloin voittavi myös tää maa!”

Alpi jatkoi aktiivista toimintaansa nuorisoseuraliikkeessä seuraavina vuosina ja esitti juhlarunoja monilla laulujuhlilla. Kyröskosken laulujuhlat kai innoittivat Hämeenkyrön Nuorisoseuraa viettämään seuraavana kesänä huomattavan pontevasti kymmenvuotisjuhlaansa. Kyröskosken Keinuniemessä 6.8.1905 järjestetty juhla keräsi yhteen kyröläislähtöisiä kulttuuripersoonia. Soiton ja sekaköörilaulun lisäksi yleisö sai nauttia Alpin juhlarunosta, jonka esitti näyttelijä Hilma Rantanen. Kaarle Halme antoi lausuntaesityksen, ja ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) esitti nuorisoseuran historiikin. Runolausunta- ja urheilukilpailujen jälkeen oli mahdollisuus siirtyä Seurahuoneelle katsomaan Halmeen näytelmää Purimossa. Näytännön oli valmistellut Hilma Rantanen. 

Kun paikkakunnalle oli saatu kuuluisuuksia, järjestettiin vielä paikallisen tehtaan tuella kulttuuri-ilta13.8. Tilaisuuden avasi Kyröskosken tehtaan soittokunta, avajaispuheen piti Eero Alpi ja Nuorisoseuran sekakuoro esiintyi Eero Ilvosen johdolla. Ilvonen esitti myös pari pianokappaletta ja säesti Hilma Rantasen ja Paavo Koskisen esittämän dueton. Kaarle Halme lausui runon, ja Tyyne Halme esitti Aleksis Kiven runoja. Hilma Rantanen kunnostautui myös sadunkertojana. Lopuksi nähtiin vielä Hilma Rantasen harjoittama Purimossa, jossa hän esitti myös pääosan. Halme ja Rantanen muodostivat tuolloin paheksutun ”susiparin”, he elivät avoliitossa. Halme oli edellisvuonna perustanut Tampereen Teatterin, mutta oli jo eronnut johtajan paikalta. Sekä Halme että Rantanen siirtyivät 1905 Helsinkiin, jossa Rantasesta tuli Helsingin Työväenteatterin johtaja.

Ensimmäiset runokokoelmat

Eero Alpi oli vasta 18-vuotia, kun hänen ensimmäinen runokokoelmansa Kajastuksia ilmestyi 1904. Kovin omaperäinen runoniekka Alpi ei vielä ollut, mutta Uuden Suomettaren arvioitsija piti häntä lupaavana. Tyrmäystuomiota ei tullut Uusimaa-lehdestäkään, kriitikko uskoi Alpin kehitysmahdollisuuksiin. Tampereen Uutisten mukaan Alpi olisi voinut jättää useimmat runoistaan pöytälaatikkoon. Lehti arvioi kuitenkin, että miehessä oli ainesta kehittyä, esimerkkinä tästä oli runo Pyhänuket, jota myös Uusimaa oli kiittänyt. . Runoilijana ei Alpi voinut itseään elättää, joten hän pestautui Helsingin Sanomien toimittajaksi 1905.

Alpin runo Pyhänuket

Alpin toinen runokokoelma Aavikon kotka ilmestyi 1906. Helsingin Sanomissa Alpia pidettiin lupaavana tulokkaana; siitä todistivat mm.  runot Sinihelma ja Älä moiti työwäen lasta. Persoonallinen ääni runoilijalta vielä puuttui, mutta kehitysmahdollisuuksia oli. Savonlinnalaisen Keski-Savon arviossa päädyttiin samaan: Alpilla nähtiin lahjoja murtautua ensiluokkaiseksi runoilijaksi. Aamulehdessä todettiin Alpin hallitsevan jo runomuodon varsin hyvin, sisällöstä puuttui kuitenkin persoonallinen ote, ja valitettavasti pyrkimyskin siihen. Kirjallisuuteen keskittyvässä Aika-lehdessä Aavikon kotka sai nimimerkiltä Y.K. kovemman kohtelun. Alpin esikuvana oli selvästi Eino Leino. Persoonallisuutta puuttui, allegoriat olivat hämäriä ja ikäviä. Joissakin runoissa oli lievää sosialistista sympatiaa. Muodollisesti Alpi sepitteli säkeitään keskinkertaisella kätevyydellä.

Teatteritoimia

Kaarle Halme suomensi Gerhart Hauptmannin Kankurit, jota alettiin esittää Helsingin Työväenteatterissa joulukuussa 1905. Alpi sai kääntää esityksessä alusta loppuun mukana kulkevan kankurilaulun Verituomio, jonka Otto Kotilainen sävelsi. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1912 osaltaan juuri Kankureiden ansiosta. Verituomiota ei kai äänitetty, mutta Alpin sanoittama ja Kotilaisen säveltämä Laulu ihmisyydelle levytettiin. Abraham Ojanperä lauloi ja Oskari Merikanto säesti. Vuonna 1908 äänitetty kappale on kuultavissa täältä.

Alpin runo Verituomio

Helsingin Sanomat  laajassa suorastaan ylisti Ylioppilastalon sietämättömän ahtaissa tiloissa esitettyä näytelmää. Työmiehen kritiikki oli myös ylistävää laatua. Osaltaan menestys katsottiin myös teatterinjohtaja Hilma Rantasen ansioksi.

Uudenvuodenpäivänä 1907 kokoontui Ylioppilastalolle parisataa lähinnä työläispiireihin kuulunutta perustamaan uutta ammattiteatteria Työväenteatterin tilalle. Sen nimeksi tuli Kansan Näyttämö. Mukana oli myös liberaalia kulttuuriväkeä, tärkeänä toimijana Kaarle Halme. Avajaisnäytäntö pidettiin 10.3.1907. Alpi sai kunnian esittää aluksi Puheen taiteelle, jonka jälkeen esitettiin kolme yksinäytöksistä näytelmää. Teatterin taustavoimaksi perustettiin osakeyhtiö, ja lopulta perustava kokous saatiin pidetyksi toukokuussa.

Alpi pääsi dramatisoimaan Kansan Näyttämölle Hall Cainen romaanin Ikuinen kaupunki. Kappale tuli ohjelmistoon joulukuussa 1908. Cainen romaani oli varsin laaja, se oli ilmestynyt suomeksi neliosaisena laitoksena. Alpi joutui tietysti tiivistämään tapahtumia. Uuden Suomettaren nimimerkki W-o:n arvion mukaan Alpi oli juuri sopiva henkilö dramatisoimaan Cainen tekstin, hän osasi tehdä melodraamaa sanan todellisessa merkityksessä. Näytelmä kokonaisuutena sai kehut ja kriitikko arveli siitä kehittyvän kassakappaleen.

Helsingin Sanomissa Jalmari Finne totesi Alpin selvinneen tehtävästään hyvin. Joiltakin osin hän oli turhan uskollinen alkuperäisteokselle, ja näytelmän loppu jäi melodramaattiseksi. Finnen mielestä vaikeudet johtuivat osaltaan Cainen tekstistä; tämä kun ei ollut mikään syvällinen kirjailija. Finne antoi näytelmälle reilut kehut. Myös Suomalaisessa Kansassa Alpi sai kehut. Ainoa ongelmana nimimerkki S. näki sen, että näytelmä oli turhan pitkä. Ikuinen kaupunki oli kuitenkin hyvä valinta ja arvattavasti myös yleisömenestys. Kansan Teatterin esitys oli korkealaatuinen.

Työmiehen kriitikko H.W. totesi Hall Cainen ”kapitalistisen järjestelmän rahantekijäksi”. H.W. totesi kuulleensa, että Pariisissa tunnetuista romaaneista muokataan eläviä kuvia. Hän arveli Alpinkin kenties olevan kyseisen seuran jäsen, kun on laittanut Cainen romaanista suurenmoisia eläviä kuvia. Komeita kohtauksia riitti: kaksintaistelu, gramofonista puhuu kuolleen miehen ääni (Halme!), ammuntaa kadulla, teatterikonna tapetaan, paavilla on poika jne.  Näytelmässä esitetyt käsitykset sosialismista olivat kyllä aivan epätodellisia ja naurettavia, mutta kappaleessa oli romantiikkaa, elämää, urhoollisuutta ja suuria tekoja. Näyttelijäsuoritukset arvioitiin perusteellisesti: Hilma Rantanen pääosassa oli oivallinen.

Ikuinen kaupunki otettiin myös Tampereen Työväenteatterin ohjelmistoon, siellä ensi-iltaa vietettiin 20.2.1909. Tamperelaiset kriitikot eivät jaksaneet käsitellä perusteellisesti Panu Rajalan kaoottiseksi luonnehtimaa kymmenen kuvaelman näytelmää. Yleisö oli innoissaan, näytelmä esitettiin 17 kertaa.

Näytelmäkirjailijaksi

Vuonna 1908 ilmestynyt Alpin ensimmäinen näytelmä Lumimyrsky oli tarkoitettu seuranäyttämöille. Toisen näytelmänsä Alpi sai suoraan Kansan Teatterin lavalle. Rampojen karnevaali sai ensi-iltansa 8.9.1910. Näytelmän päähenkilö on tuomari Paul, joka on viettänyt siveetöntä ylioppilaselämää. Hän pelkää vaimonsa Aunen odottaman lapsen olevan isän ”pilaantuneen veren” saastuttama. Lapsi syntyykin rampana. Erinäisten vaiheiden jälkeen Paul surmaa lapsensa ja lopuksi itsensä.

Helsingin Sanomien Jalmari Finne näki Alpilla olevan kykyä näytelmäkirjailijaksi. Alpi osasi rakentaa juonen ja draamallisia kohtauksi. Näytelmän suurin heikkous oli vuoropuheluissa, jotka olivat liian pitkiä ja esitelmänomaisia. Niissä ”moraliseerattiin” vähemmän kiinnostavasti ajan sivistyneen yleisön turmeltuneisuutta. Heikkouksien takaa näkyi kuitenkin koko ajan Alpin draamallinen kyky.

Työmiehen  nimimerkki H.W. katsoi Alpin näytelmän aatteellisessa mielessä kelvottomaksi. Epäonnistuneet laimeat vuoropuhelut, toiminnan ja taistelu puute vesittivät näytelmää. Kaikesta huolimatta Alpilla on hyvää tahtoa ja kykyä, joista todisti jokseenkin onnistunut ensimmäinen näytös. Rampojen karnevaalin esittäminen oli kaiken kaikkiaan hyvä teko.

Läpeensä pitkät ja väsyttävät dialogit olivat aikakausilehti Päivän kriitikon Oiva R. Kyrön mielestä näytelmän suurin heikkous. Esityksen aihe sinänsä oli kiitollinen, mutta ensikertalaisena Alpilla ei ole ollut tarpeeksi voimaa sen hallitsemiseen. Kaikista virheistä huolimatta näytelmässä oli katsojaa kiinnostavaakin.     

   

Työläisnaisen Hilja Pärssinen näki näytelmän toisin kuin miesarvostelijat. Hän piti näytelmää ankarana vastalauseena ”prostitutsioonijärjestelmää” vastaa. Siltä kannalta kappale ansaitsi kaiken tunnustuksen. – Rientäkää katsomaan, päätti Pärssinen arvionsa. Kovin suurta menestystä näytelmästä ei tullut, sillä pian lippuja myytiin alennettuun hintaan.

Alpi sai toisenkin näytelmän Kansan Teatterin lavalle. Väkevämmän tiellä sai ensi-iltansa 8.9.1910. Se kertoi sahanomistaja Kustaa Saarenpään sortumisesta keinottelijaksi ja rikolliseksi. Työmiehen kriitikko selvitti näytelmän juonen perusteellisesti ja tuomitsi sen pikkuporvarilliseksi ja individualistiseksi. Kokonaisuudessaan näytelmä tuntui kuivalta, se nojasi liiaksi keskusteluihin ja toiminta puuttui.

Helsingin Sanomien Eino Leinon näkemys oli positiivisempi. Puhetta oli toki liikaa, mutta näytelmä piirsi silti eläviä kuvia katsojan eteen. Loppuvaikutus jäi sangen sympaattiseksi ja nuorelle tekijälle edulliseksi. Näyttelijäkunta selvisi tehtävistään kohtuullisen hyvin. Lopuksi huudettiin Alpia esille, mutta hän oli jo poistunut teatterista.

Väkevämmän tiellä julkaistiin 1911. Samalla tuli painosta toinen Alpin kolminäytöksinen esitys, Isäin pahat teot sekä seuranäyttämöille tarkoitettu Kuhnijat. Saman vuonna ilmestyi myös runokokoelma Hetken kuvia. Nimimerkki W-o arvioi sen Uudessa Suomettaressa positiivisesti. Runoihin oli jäänyt vielä sovinnaista, mutta paljon oli mukana omaakin. Runojen sisältö ja muoto olivat sopusoinnussa. Suomalaisen Kansan nimimerkki R. oli paljon kriittisempi. Aiheet olivat tavallisia ja säkeet kulutettuja. Pari runoa oli mainitsemisen Arvoisia: Sotalaulu ja Vieras.

Aikakausilehti Näyttämötaide

Alpi jätti Helsingin Sanomat ja perusti teatterimaailmaa seuraavan Näyttämötaide-lehden. Ensimmäinen numero ilmestyi 5.4.1910. Alpi oli lehden ainoa toimittaja. Avustajiksi hän sai tunnettuja nimiä, mm. Eino Leinon, Kasimir Leinon, Kaarle Halmeen ja Severi Nuormaan. Lehti ei saavuttanut odotettua levikkiä. Tarkoitus oli julkaista seitsemän numero vuoden loppuun mennessä. Neljä nidettä saatiin julki, kaksi viimeistä niistä oli kaksoisnumeroita.

Näyttämötaide olisi kaatunut alkuunsa talousvaikeuksiin, mutta kustannusliike Karisto riensi apuun. Alpi siirtyi Kariston palvelukseen, josta tuli myös hänen teostensa julkaisija. Lehden ilmestymisessä oli lähes vuoden tauko, mutta lokakuussa 1911 Näyttämötaide oli taas saatavilla. Vuonna 1912 lehteä ilmestyi luvatut kahdeksan numeroa. Avustajien joukkoon tulivat mm. Larin-Kyösti, L. Onerva, Maria Jotuni ja V. Tarkiainen. Antoipa Alpi tilaa toiselle kyröläiselle, ylioppilas F.E. Sillanpäällekin. Tämä arvioi helmikuussa 1912 Kansallisteatterin Vaihdokkaan ja Kansan Näyttämön Viimeisen ponnistuksen. Seuraavissa parissa numerossa Sillanpää kirjoitti arviot Kansallisteatterin ja Kansan Näyttämön kaikista esityksistä.

Liian kalliiksi kävi Näyttämötaiteen julkaiseminen Karistollekin. Vuonna 1913 lehdestä ilmestyi kahdeksan numeroa, sitten Näyttämötaide lopetettiin kannattamattomana. Alpi julkaisi lehteä toimittaessaan pari seuranäytelmää, Työ ja rakkaus sekä Illan pimetessä. Alpi jätti Kariston 1915 ja päätti ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi 30-vuotiaana. Paljon oli mies saanut aikaan siihen mennessä: Hän oli toiminut sanomalehtimiehenä, saanut julki kolme runokokoelmaa, hänen näytelmiään oli esitetty ammattiteatterissa, hän oli perustanut aikakausilehden ja ollut mukana nuorisoseuraliikkeessä.

Alpi palasi kotipitäjäänsä Hämeenkyröön. Hänellä oli mielessä uusia suunnitelmia. Mutta niistä toisella kertaa.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Pirkko Koski – Misa Palander (toim.) Kansaa teatterissa. Helsingin Kaupunginteatteri historia. LIKE 2007.
Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväen Teatteri 1901-1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Lisää Alpista bogissani:

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-teatterin.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpi-sisallissodanpannasoturina.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-tampereen-kansan.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/04/eero-alpinviimeiset-vuodet-eero-alpi.html