MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

 Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html

Kyröläinen sahti - raittius- vai juovutusjuoma?

 Tämä juttu on ilmestynyt alun perin Kyrön Joulussa 2023. Lehdessä tarinaan liittyy myös runsas kuvitus.

Suomeen olut tuli asutuksen ja kaskiviljelyn mukana. Kalevalan 20. runossa kerrotaan oluen raaka-aineiksi ohra ja humala. Tarvittiin vielä jotain ”oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi”. Oluen seppinä olivat Osmotar, Kapa ja Kalevatar.  Kaunis neiti Kalevatar sai tehtäväkseen etsiä juoman käymisen käynnistäjän. Ensiksi tuli valkoisen oravan tehtäväksi hakea korpikuusen käpyjä ja petäjästä lehvän. Tällä neuvolla ei ottanut juoma nuori noustaksensa, joten Kalevatar lähetti näädän hakemaan vaahtoa tappelevien karhujen suusta. Vieläkään ei ”ottanut olut hapanta”, joten matkaan mehiläinen, lintu liukas. Se toi siivissään mesiheinän siitepölyä, jolla juoma sitten ”kuohui korvien tasalle”:

"Se oli oluen synty,

kalevaisten kaljan alku;

siitä sai hyvän nimensä,

siitä kuulun kunniansa,

kun oli hyväoloinen,

hyvä juoma hurskahille:

pani naiset naurusuulle,

miehet mielelle hyvälle,

hurskahat iloitsemahan,

hullut huppeloitsemahan."

 

Oluen merkityksestä kertoo se, että Kalevalassa kerrotaan oluenpanosta kaksi kertaa vuolaammin kuin maailman luomisen kaltaisesta sivuseikasta.

 

Kyrö sahtialueena

 

Vanhastaan Suomen sahtialueet ovat jääneet Oulu-Kymijoki-linjan länsipuolelle. Sahtialueen itäraja on jokseenkin tarkasti vanha Hämeen ja Savon raja. Ainoa poikkeus on luovutetulle Kannakselle sijoittunut sahtisaareke. Yleensä Savossa ja Karjalassa tehtiin sahdin sijasta miedompaa kaljaa, jota mm. Lönnrot piti kovin kehnona hämäläiseen sahtiin verrattuna. Suurimmassa osassa Länsi-Suomea sahtiperinne on päässyt ajan mittaan hiipumaan.

 

Suur-Kyrö on tunnetusti aluetta, jossa sahtiperinne on säilynyt elävänä nykypäiviin. Suur-Kyröllä tarkoitan tässä Hämeenkyröä ennen vuotta 1641. Tuolloin pitäjään kuuluivat Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Kankaanpää, Karvia ja Honkajoki. Lisäksi saman sahtiperinteen piiriin voi laskea Jämijärven ja Mouhijärven sekä tietysti tuolloin vielä Hämeenkyröön kuuluneen Viljakkalan. Toinen merkittävä sahtialue on Itä-Häme, jossa varsinkin Sysmä, Hartola ja Joutsa tunnetaan merkittävinä sahtipitäjinä.

 

Miksi perinne säilyi juuri näillä alueilla? Kysymykseen lienee vaikea löytää selkeää vastausta. Voi olla, että rannikkoalueilla kaupungeista valui maaseudulle ulkomaankaupan myötä enemmän saksalaistyyppisen oluen suosiminen. Kaupunkeihin ja sittemmin maaseudullekin syntyi panimoita, ja ”puteliolut” valtasi markkinoita. Säätyläistö suosi viinejä ja ulkomaisia väkeviä, kukin varallisuutensa mukaan. Syrjäisemmillä saloseuduilla saattoi pontikka ohittaa sahdin juhlajuomana, kuten Ruovedellä näyttää käyneen. Joka tapauksessa Suur-Kyrössä sahti säilytti asemansa suvereenisti.

 

 Raittiusliike ei sahtia kukistanut

Raittiusaate levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti tätä oikeuttaan jo 1869 kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti lain sallittua kuivatettiin myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890 kuntakokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan vuoden alusta lähtien kestikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta". Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin. Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.

Raittiusväen suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin. Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea juovutusjuomien joukkoon.

Kieltolaki astui voimaan 1919. Se kielsi alkoholipitoisten aineiden valmistuksen ja myynnin. Kieltolaki ei kuitenkaan vaikuttanut sahdin käyttöön maaseudun perinteisenä juhlajuomana. Ilmeisesti viranomaiset ymmärsivät, että perinteeseen puuttuminen oli mahdottomuus. Ja lienee lainvalvojissakin ollut hartaita sahdinystäviä.

Hämeenkyrön raittiuslautakunta otti kantaa sahtiin vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö tiedusteli 1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin, mutta ei myyntiin.

Tiedettä peliin

Filosofian maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo, että kyseessä oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa. Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun paikkakuntia, joille perustettaisiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike. Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.

Hankkeessa kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia. Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena. Ikaalisista saatuja tietoja voi soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.

Haastattelujen perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:

”…sahdin juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet, toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”

Kuusi piti ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.

Täydellistä kesyyntyminen ei ollut ainakaan Jalasjärvellä 1950-luvulla. Toista viikkoa kestäneisiin häihin oli hankittu 1400 litraa sahtia. Ruotsin vävyn kerrotaan ihmeissään laskeneen hääyön aikana pihamaalle langenneita vieraita. Sammahtaneita juhlijoita kertyi 116.

Sillanpää apuun!

Mutta ei parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus myös kirjoittamisen polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taatapäivinään Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi. Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle – ”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin. Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian” saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä. Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin päästä”…

Sahti ei ole suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa yksin Sillanpään varassa. Aleksis Kiven Seitsemän veljestäkin tunsivat sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”: ”Mutta olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissa.”

Huimaustapa totta tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”. Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle. Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.

Väinö Linnan Pohjantähden nuukailijoiden kuninkaana pidetyn Koskelan Jussinkin oli hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Linnan Tuntemattomassa ei rintamaolosuhteissa saatettu sahtia valmistaa. Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi värkättiin turmiollisempaa kiljua.

Sahtihumala vs. viinakänni

Päihtymys on kuulunut suomalaiseen juhlakulttuuriin kauan. Se sallittiin, oikeastaan sitä pidettiin osana juhlaa. Kyseessä oli yhteisöllinen joukkojuominen, joka jatkui päiväkausia. Silloin nummerruttiin nurmelle nukkumaan, mutta juhlia seurasi viikkoja tai kuukausiakin kestänyt kausi, jolloin alkoholia ei nautittu laisinkaan. Sahtihumalan kuvauksissa toistuu Sillanpäänkin esittämä näkemys: yhteisöllisyys, jonkinlainen flegmaattinen raukeus, jopa velttous. Muuan pappi kuvasi sahti- ja viinahumalan eroa: ”Kun ne sahtia juovat, se menee jäseniin ja nukkuvat. Mutta kun juovat viinaa, se villitsee ja tulevat pahapäisiksi.” Sahti- ja viinajuoppojen välille tehtiin ero: ”Ei se juovuksissa ollut, se oli sahissa.”

Vaikka suurissa sahtijuhlissa juotiin hillittömästi, oli osallistujien kyettävä noudattamaan juhlien etikettiä. Sahti sai jäykkäleukaiset kyröläisetkin pakisemaan vilkkaasti, mutta riitaa ei sopinut haastaa. Erityisesti tappelua pidettiin pahana loukkauksena isäntäväkeä kohtaan.

Sahtiperinteen tulevaisuus

Kyröläisellä sahtiperinteellä on mahtava menneisyys. Siihen katsoen on Hämeenkyrön sahtikulttuurin historiaa tutkittu ja siitä kirjoitettu niukasti. Sahdinvalmistus ja nauttiminen on kyllä jatkunut kohtuullisen kiitettävällä tasolla. Sahdinvalmistuksen suomenmestaruuskisoissa on menestytty vuosikymmenestä toiseen. Löytyypä pitäjästä Suomen vanhin sahtiseura, jo 1975 perustettu Kulttuuri- ja urheiluseura Sahti-75. Sen toiminta on painottunut enemmän sahtiin kuin muuhun urheiluun.

Sahdintekijät, perinteen tuntijat ja aktiiviset sahdinnauttijatkin tuntuvat ikääntyvän niin täällä kuin muuallakin. Uhkaako kyröläistä sahtiperinnettä kuihtuminen tai vallan perikato? Millainen projekti toisi esiin sahtikulttuurin menneisyyden, herättäisi nuorison ja viitoittaisi tien tulevaisuuteen?

Hämeenkyrön kunnanvaakunan keskeinen elementti on kuuluisa Kyrön sarvi. Kirkossa säilytettyä sarvea lainattiin aikanaan suuriin sahtipitoihin. Siihen mahtui noin 1,2 litraa nestettä. Kertaheitolla sen kokenut kyröläinen sahdinnauttija kurkkuunsa kumosi. Velvoittavana tähyää vaakuna kunnantuvan ulkoseinältä: pitäkää sahtiperinne kunniassa.

Lähteitä:

Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat. Kyröskosken Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904.

Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki 1956.

Laitinen Mika – Silvennoinen Johannes – Nikulainen Hannu: Sahti. Elävä muinaisolut. Keuruu 2015.

Nallimaa-Luoto Terhi – Agge Marja: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.

Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4. Otava 1988.

Se kuulu Kyrön sarvi.

Nappulaliiga esitteli sahdintekovälineitä 19.8.2023 Seurahuoneen edustalla.

Ahti Lindberg (keskellä punaisissa housuissa) kertoi sahdinvalmistuksesta 1.8.2023.