MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

   Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Kerimäki 1714-1721. Kuinka iso viha?

 Satunnaisen lukijan kannattaa silmäillä ensin blogistani juttu Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa. Se selvittää tämän kirjoituksen taustat ja pohjustaa johtopäätökset.

Venäläishallinto

Vallattuaan Savon venäläiset alkoivat muodostaa sinne omaa hallintojärjestelmää. Savonlinnan aluetta hallitsi everstiluutnantti Aleksander Okenov elokuusta 1714 lähtien. Hän ei tietenkään tuntenut paikallisia hallinto-oloja, mutta löysi apulaisekseen veronkantokirjuri Henrik Åbergin. Linnankirjurina toiminut Åberg saavutti vuosien mittaan talonpoikien luottamuksen rehellisenä ja maltillisena virkamiehenä. Savo jaettiin neljään komissariaattiin. Kerimäki kuului kaakkoiseen, entisen katselmuskirjuri Gerd Lindin johtamaan alueeseen. Pitäjätasolla miehitysvaltaa edustuvat nimismiehet. Kerimäellä nimismies oli David Schening, joka esiintyi aiemmin asiakirjoissa talonpoikaisella nimellä Taavetti Laitinen. Nimismiehen suhteen pitäjäläisillä oli onnea. Schening näkyy saavuttaneen talonpoikien luottamuksen ja toimineen rehellisesti. Monessa pitäjässä nimismiehet saivat isonvihan jälkeen käräjillä niskaansa syytöksiä asiattomuuksista, Kerimäellä näin ei tapahtunut.

Nimismiehen avuksi määrättiin venäläiseen tapaan starosteja eli kylänvanhimpia, jotka vastasivat alueensa verotuksesta. Kerimäen osalta ei starostakuntien lukumäärästä ei ole tietoa. Isonvihan jälkeisistä tuomiokirjoista piirtyy esiin neljä starosteiksi mainittua miestä. Makkolan Heikki Makkonen – entinen lautamies – toimi tehtävässä jo 1714. Miehityskauden loppuajalta staarosteina mainitaan myös Antti Silvennoinen, Olli Kettunen ja Matti Kettunen. Tiestön kunnossapito oli tärkeää miehittäjän kannalta, niinpä siltavoudit jatkoivat tehtävissään, Kerimäellä tehtävää hoiti Erik Reiman.

Isonvihan alkaessa oikeudenhoito oli sekavassa tilassa. Aleksander Okenov päätti aluksi jakaa itse oikeutta Olavinlinnassa. Hän ratkaisi esim. Kuokkalan Pekka Haverisen ja Olli Maarasen välisen kiista autiotilan hallinnasta. Haverinen sai 1712 maaherran päätöksellä Maarasen veroaution kolmen vuoden verovapaudella.  Olli anoi kuitenkin tilaa takaisin itselleen. Okenov kutsui luokseen Maarasen ja nimismies Scheningin kysyen, kumpi kruunun kannalta katsoen saisi tilan paremmin pidettyä. Molemmat vakuuttivat Maarasen siihen paremmin pystyvän. Samaa mieltä oli Henrik Åberg, joka kai piti pöytäkirjaa. Kun Haverinen oli tehnyt töitä talon eteen ja kylvänyt nähtävästi vuoden 1714 rukiin, jaettiin vuosien 1715 ja 1716 sadot. Ensimmäisen vuoden jakosopimus vahvistettiin kirkkoherra Johan Stråhlmannin läsnäolleessa, ja vuotta myöhemmin starosta Heikki Makkonen suoritti jaon. Miehityksen jälkeen Haverinen ja Maarasen poika Olli kiistelivät vuoden 1717 sadon jakamisesta. Oikeus ei puuttunut Okenovin tekemiin päätöksiin. Nimismies Schening ja starosta Makkonen vapautettiin vastuusta, koska he olivat toimineet Okenovin määräysten mukaan. Haverinen oli menettänyt oikeutensa autioon, kun ei ollut hakenut Okenovilta muutosta päätökseen. 

Okenovin ajasta valtaosa kului hallinnon uudistamiseen, verotuksen järjestelyihin ja sotajoukkojen huoltoon. Talvella 1715 Okenov piti Olavinlinnassa kokouksen, jossa sopi pitäjien edusmiesten kanssa, mitkä pienemmät jutut jäisivät paikallisten viranomaisten päätettäviksi. Hallintoa ja oikeudenkäyttöä ei siten erotettu toisistaan. Oikeudenhoidon eriytti Okenovin seuraaja Make Samovitskoi 1717. Kerimäellä käräjiä istui entinen rykmentinkirjuri Karl Qvist, joka piti yhdet käräjät vuodessa jo vuodesta 1715 lähtien. Pöytäkirjoja niistä ei ole säilynyt. Osan vähäisemmistä tapauksista ratkoi ilmeisesti komissaari Gerd Lind ja vakavimmat tapaukset komendantti Olavinlinnassa. Samovitskoin jälkeen linnan komendantteina toimivat majuri Betzhoff (1720-21) ja kapteeni Spiridonov (1721). Heistä ei juuri nimiä enempää tiedetä, niinpä he kai noudattivat Samovitskoin määrittelemää käytäntöä.

Tuomarin tehtäviä hoitanut Qwist noudatti päätöksissään Ruotsin lakeja ja asetuksia, vaikka tunsi niitä ilmeisesti puutteellisesti. Hän istui käräjät jo 1715 ja jatkoi vuoden 1721 oikeusistuntoja vielä rauhansopimuksen jälkeen viedäkseen käräjäkierroksensa loppuun – ja saadakseen palkkansa kuitatuksi. Qwistin pitäessä käräjiä 1720 käsiteltiin maariitakin. Eversti von Kanefehr yritti vielä 1731 käräjillä kaataa itselleen epäedullisena pitämänsä päätöksen. Oikeus piti Laakkolan Simo Laakkosen puolta ja totesi miehitysaikaisen tuomion lainvoimaiseksi.  Qwist antoi tuomioita myös salavuoteudesta jo vuodesta 1715 alkaen. 

Myös papisto joutui ainakin jonkin verran avustamaan venäläisiä käytännön oikeus- ja hallintojutuissa, kuten edellä mainitusta Maarasen ja Haverisen maariidasta ilmenee. Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että kirkkoherra Johan Stråhlman ja kappalainen Johan Salmenius jäivät hoitamaan tehtäviään, eivätkä paenneet Ruotsiin. Stråhlman nimitettiin kirkkoherraksi 1712. Hän oli toiminut aiemmin venäläisten miehittämän Ruokolahden kappalaisena. Piispa ja konsistori vahvistivat miehen valinnan, mutta Stråhlman halusi vielä 1722 kuninkaan valtakirjan kirkkoherran tehtävään. Vain kuninkaan itsensä allekirjoittama valtakirja olisi Stråhlmanin mielestä niin pätevä, ettei hänen vuoden 1711 tapaan tarvitsisi lähteä vaimoineen ja lapsineen ”almuteiden kulkijaksi”. Toimissaan vihan aikana Stråhlman saavutti pitäjäläisten luottamuksen. Hänen ei tarvinnut käräjöidä sen enempää palkkasaatavistaan kuin pappilan asioistakaan.  

Kappalainen Petrus Salmenius joutui venäläisten vangiksi tammikuussa 1711. Hän pääsi vankeudesta ja muutaman vuoden pappina Inkerinmaalla ennen kuolemaansa. Salmeniusta seurasi kappalaisena hänen poikansa Johan Salmenius. Myös hänen 1712 saamansa nimitys oli epävirallinen. Varsinaista tuomiokapitulin vahvistusta viranhoidolleen Salmenius pääsi anomaan vasta 1722. Hänkin näyttää selvinneen miehitysvuosista joutumatta riitoihin seurakuntalaisten kanssa.

Vihan rasitus

Veronmaksussa kerimäkeläisiä – kuten muitakin savolaisia – rangaistiin kahdesti kaksinkertaisella veronkannolla. Vuonna 1714 veron kantoi ensin Ruotsi ja heti perään Venäjä. Vuonna 1721 venäläiset kiirehtivät ennen poistumistaan keräämään verot, ja pian ruotsalaiset kiskoivat saman vuoden saatavat. Veronmaksun ja kotiseudulla miehittäjän hyödyksi tehtävien töiden lisäksi kerimäkeläisiäkin rasitti ropottityö. Talonpoikia määrättiin sotilaiden ja varusteiden kuljetuksia tai osallistumaan rakennustehtäviin Pietarissa tai Viipurissa. Työstä vastasi ruotu, johon toisinaan kuului jopa 18, joskus vähemmän. Ropottityöhön otettiin hevosia miehineen tai joskus pelkästään hevosia.  Toroppalan Antti Toropaisen ja Simpalan Pekka Bryggaren hevoset ajettiin töissä niin kehnoon kuntoon, että ne kuolivat pian kotiin päästyään.

Yksi jatkuva rasitus oli postinajo Viipurin suunnalla. Itse postinkuljetus ei sinänsä ollut hevosille kohtalokas, mutta usein venäläinen sotaväki tai hallinto otti hevosia käyttöönsä ja ajoi ne piloille. Heikki Puolakan hevonen meni hengiltä tässä rääkissä. Maaherran 1723 tekemän päätöksen mukaan ruotutoverit joutuivat maksamaan ainakin puolet vahinkoja kärsineelle ruodun osakkaalle. Näin ainakin Puolakka ja Bryggare saivat hyvitystä menetyksilleen. Starosteilta koetettiin näissä tapauksissa saada korvauksia, mutta heidän todettiin menetelleen ohjeitten mukaisesti ja saivat vapauden vastuista. Starosta Olli Kettusen ei tarvinnut korvata Toroppalan Antti Toropaiselle hevosta, jonka hän oli määräysten mukaan vienyt Savonlinnaan postinajoon vähän ennen rauhan solmimista. Hevonen kuoli pari päivää ajon jälkeen. Lautakunta todisti, että koko pitäjä oli määrätty samanlaiseen rasitukseen. Toropainen selitti vain haluavansa korvausta vahingolleen esivallalta. Hänet opastettiin kääntymään maaherran puoleen. 

Arvo-omaisuutta kätkettiin metsiin ja soille. Aina eivät kätköt pysyneet salassa. Kuokkalan Pekka Haverinen piilotti viljaa ja kaksi arkkua tavaraa, jotka saman kylän irtolainen Heikki Maaranen kaivoi esille ja vei Kesälahden Villalaan. Kätkössä oli kaksi sarkanuttua ja verkahametta, näädännahkalakki, naisten verkanuttu, neljä helavyötä, kahdeksan paitaa ja kuusi naistenpaitaa sekä kolme lastenpaitaa, kuusi pellavalakkia ja kaksi saapukkaa eli talvilakkia, kaksi nenäliinaa, 19 kyynärää sarkaa, naula tupakkaa, teräsjousi, neljä metallista hevosenkelloa sekä kaksi uutta turkkia ja rahaa 16 äyriä. Tavarat arkkuineen arvioitiin 45 hopeataalarin arvoisiksi.

Satulaseppä Gabriel Marcusson taas piilotti jo 1710 viinapannun hattuineen ja piippuineen jokeen Haapalahden kylässä. Kaksi vuotta myöhemmin kätköstä löytyi vain viinapannun piippu. Vasta vuonna 1726 Kuopioon asettunut satulasepän leski haastoi käräjille Ruokojärven Pekka Simosen viinapannun varastamisesta, Simosen oli myönnettävä syyllisyytensä, kun seppä Lassi Karvinen todisti takoneensa Simoselle viinapannusta ja sen hatusta kolme kattilaa.

Venäläisten upseerien ja sotilaiden tavasta vaatia lahjuksia on esimerkkejä ympäri Suomea. Kerimäkeläisillekin tämä kävi varmasti tutuksi miehitysvuosien mittaan. Ilmiön laajuus ei ole selvitettävissä. Muuan tapaus tuli ilmi syyskäräjillä 1723. Ruokoniemen Pekka ja Antti Mutka olivat 1720 menneet nähtäväsi tullin ohittaen Savonlinnaan myymään viinaksia. Juomia olikin tuhdinpuoleinen lasti, 18 kannua eli noin 45 litraa. Pekka näkyy katsoneen tarpeettomaksi käydä kaupunkiin tullin kautta, mutta joutui lasteineen kiinni. Hän menetti juomat ja joutui maksamaan sakkoa 50 ruplaa. Lisäksi hänet määrättiin ruoskittavaksi. Selkäsaunalta Pekka välttyi, kun voiteli komendantin ja muut asianosaiset yhteensä 61 kuparitaalarin ja 24 äyrin määrällä rahaa ja tavaraa. Nyt Pekka vaati veljeään Anttia osallistumaan kustannuksiin, koska 1/6 viinoista kuului Antille. Oikeus asettui Pekan puolelle ja määräsi Antin maksamaan kuudenneksen lahjusrahasta.  

Isonvihaan liittyy suuri määrä tarinoita pakomatkoista ja piilopirteistä. Tarinoissa mennee isonvihan piikkiin tarinoita 1500-luvun vanhasta vihasta (1570-1595) ja ruptuurista (1656-58), jolloin 92 pitäjän taloista poltettiin. Pikkuviha oli nimestään huolimatta ainakin yhdessä suhteessa isovihaa tuhoisampi: 27 taloa poltettiin. Isovihan aikana paloivat tiettävästi vain muutamat Savonlinnan lähellä sijainneet sotilasvirkatalot ja upseerien kartanot. Kerimäen puolelta poltettiin ainakin Hannolanpellon latokartano.

Mutta piilopirtteihin ja luoliin paettiin Kerimäellä jo 1710-12 venäläishyökkäyksiä pakoon. Syyskäräjät 1710 ja talvikäräjät 1711 jäivät pitämättä, kun väki piilotteli kasakoiden pelossa. Vuosi 1713 oli rauhallisempi, mutta seuraavana vuonna venäläiset kukistivat Olavinlinnan ja miehittivät pitäjän. Vihollisjoukoilta kannatti karata korpeen. Syksyllä 1715 Pohjanmaalta palaava venäläinen sotajoukko kulki pitäjän läpi Viipuriin päin. Pitäjän länsilaidalta teiden varsilta oli taas hyvä vetäytyä metsän suojiin. Tähän tapahtumaan saattaa liittyä tapaus, jossa lautamies Paavo Honkanen piilotteli 1715 viikon ajan venäläisiltä piileskelleitä Olli Mutikaisen kahta poikaa ja kolmea hevosta. Rauhan tultua hän vaati Mutikaiselta korvausta. Käräjillä sovittiin, että Mutikainen maksaa korvaukseksi leiviskän verran leipiä.  

Miehityskauden olojen vakiinnuttua sen sijaan useimmilla tuskin oli syytä piilopirtteihin turvautua. Venäläishallinto halusi kerätä verot, eikä sillä ollut syytä ahdistella talollisväkeä ilman syytä. Savonlinna komendantit pitivät ilmeisesti venäläisen sotaväen tiukassa otteessa. Lähiseutujen valvonta olikin varmasti paljon helpompaa kuin vaikkapa Pohjois-Savon pitäminen otteessa.  

Simpalan kylän Vierunvuorella on perimätiedon mukaan isonvihan aikainen piilopaikka, ”Tynkkysen tupa”. Se on ahdas ja pitkulainen kallionkolo laakeiden kivipaasien seassa, hyvässä näkösuojassa. Piiloa käyttivät nimestä päätellen läheisen Tynkkylän kylän Tynkkyset. Isäntänä oli ennen vihaa Heikki Tynkkynen ja sen jälkeen hänen veljenpoikansa Pekka Tynkkynen.

"Tynkkysen tupa". Kalliokolon suojainen sisäänkäynti näkyy kuvan keskellä. Valokuva Heikki Kupiainen.

"Tynkkysen tupa" sisältä. Etualalla tulisijan paikka ja taaempana ahdas sisäänkäynti. Valokuva Heikki Kupiainen.

Sotilaiden kova kohtalo

Kerimäen ruotusotilaat osallistuivat suureen Pohjan sotaan Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniassa. Venäläisten miehitettyä Suomenrykmentti siirtyi Länsipohjaan Ruotsin puolella. Siellä rykmentti osallistui Kaarle XII:n viimeiseen sotaretkeen, hyökkäykseen Norjaan. Se päättyi katastrofiin Norjan ja Ruotsin tuntureilla tammikuussa 1719. Yli 2000 suomalaissoturia kuoli pakkaseen ja lumimyrskyyn. Vuoden 1712 pääkatselmuksessa kaikki Kerimäen 45 ruotua oli täytetty sotilailla. Norjan retkelle asti heistä selvisi kuusi. Tuntureille jäivät Pesolan ruodun Joonas Sistonen, Haapalahden ruodun korpraali Olli Saikkonen ja Vaaran ruodun Jussi Issakainen. Näistä Saikkonen oli ollut rivissä jo 1712, jäänyt Olavinlinna antautumisen jälkeen Suomeen, mutta palannut riviin Ruotsissa joulukuussa 1717. Hajotetuista suomalaisyksiköistä värvätyillä sotilailla oli täytetty lisäksi yhdeksän ruotua. 

Komppaniaan pystyttiin hankkimaan Kerimäeltä täydennyksiä vielä 1717-18. Tuolloin tiedustelu-, värväys- ja sissiretkellä Suomessa liikkunut Salomon Enberg kiersi myös Savonlinnan seudulla. Lokakuussa 1717 hän värväsi Kerimäen ruotuihin kaksi miestä. Heistä on säilynyt vain sotilasnimet, Sigfried Wessohl ja Matts Mollerus. Seuraavan vuoden helmikuussa värväytyi Lassi Janhunen, joka ennätti Ruotsiin vuotta myöhemmin.

Isonvihan alla 1713 Kerimäellä oli 16 ratsutilaa. Ratsujoukotkin kärsivät pahoja tappioita. Vuoden 1714 jälkeen täydennyksiä ei enää voitu toimittaa kaatuneiden tilalle. Siksi kuusi taloa oli vapautettu ratsumiehen pidosta. Jäljelle jääneistä Simpalan Matti Muukkosen puolesta ratsastanut Erkki Kohonen paleltui Norjan tuntureille. Henkiin jääneistä yhdeksästä jokainen menetti osan varusteistaan surkealla Norjan retkellä. 

Miten kävi väkiluvulle?

Yksi tapa katsoa vihan tuhoja on väestökehitykseen perehtyminen. Kuolleisuuden kannalta pahin vuosi oli 1710 (250 kuollutta), jolloin sotapakolaiset toivat tullessaan ruton. Syntyneiden ja kuolleiden määrät näkyvät asetelmassa.

vuosi syntyneet kuolleet

1714 95                 28

1715 127                 49

1716 130                104

1717 151                130

1718 155                  32

1719 83                152 (137)

1720 59                139 (128)

1721 131                  47

1722 145                  48

1723 99                  41

1724 145                  40

Näyttää siltä, että pahimpina vuosina vihan aikaan kuolleisuus nousi noin kolminkertaiseksi normaaliin (noin 40 – 49 henkeä vuodessa) verrattuna. Lukema oli jokseenkin sama lyhytkestoisen Kustaan sodan aikana. Kirjallisuudessa huomautetaan usein, että miehittäjän ote kiristyi vuosina 1719-1720. Hieman aiemmin Salomon Enberg liikkui rekrytoimassa miehiä sotaväkeen Kerimäelläkin. Muitakin tiedustelijoita ja sissejä oli liikkeellä. Kuolleisuuden nousun lisäksi kiinnittää huomiota syntyneiden alhainen luku 1719-20. Sekin kertonee venäläisten tiukentuneesta otteesta.

Kuolleiden kohdalle ole merkinnyt kaksi lukua vuosille 1719-20. Teitä pitkin vaeltavat kerjäläiskulkueet olivat taas liikkeellä. Vuonna 1719 Kerimäellä haudattiin 15 nimetöntä, joista 7 oli lapsia. Heistä moni saattoi kuolla nälkään, sillä lähes kaikki tapaukset sattuivat huhti-toukokuussa. Se oli yleisin aika nälkäkuolemille. Seuraavana vuonna kerjäläisiksi mainittuja kuoli 11, heistä 8 lapsia. Vuosien 1714-15 ja 1718 kuolleiden luettelot näyttävät jostain syystä puutteellisilta. Niistä puuttuu merkintöjä useiden kuukausien ajoilta. Kaiken kaikkiaan kuolleisuus näyttää ylittäneen syntyvyyden vain vuosina 1709-10 ja 1719-20. Vuosista 1711-12 on vaikea sanoa mitään, koska haudattujen luettelosta puuttuu varmasti kuolleita.

Kuolleisuuden kasvu johtui pääasiassa sotilaiden väistämättä mukanaan tuomista taudeista ja ehkä jossain määrin miehityksen aiheuttamasta elintarvikepulastakin. Sotatoimien lakattua miehittäjä ei siviiliväestöä surmannut. Ainoa poikkeus on marraskuulta 1715. Tuolloin venäläinen korpraali hakkasi hengiltä 14-vuotiaan Juho Laukkarisen. Tapaus liittyi venäläiseen sotajoukkoon, joka palasi Pohjanmaalta Kuopion kautta ja kulki läpi Savon itse itseään huoltaen. Joukkio ryösti mm. Hannolanpellon vääpeli Christoffer Tawastin ilmeisesti piilossa ollutta irtainta omaisuutta eräästä ladosta. Mukaan lähti hopeaa, tinaa, kuparia ja vaatteita. Lautamiehet todistivat venäläisten vieneen Tawastilta ja muilta pitäjäläisiltä ”kaiken minkä käsiinsä saivat”. 

Miehityksen rasitusta voi tarkastella tilojen autioitumisella. Pahimmin asutusta kohteli isovihaa edeltänyt jakso venäläishyökkäyksineen ja kulkutauteineen. Vuonna 1705 pitäjässä ei ollut yhtään veronmaksukyvytöntä taloa, vuonna 1711 niitä oli peräti 27. Vuotta myöhemmin veroautioita oli 15, lisäksi käyttöön oli juuri otettu 14 taloa. Seuraavat tiedot ovat vuodelta 1722, jolloin pitäjässä oli vain 4 veroautiota ja 2 käyttöönotettua, verovapautta nauttivaa taloa. Autiotilojen osuus oli tuolloin ylivoimaisesti vähäisin Savon pitäjistä, vain 2,7 %. Viereisessä Säämingissäkin autiotilojen määrä oli savolaisittain maltillinen 8,7 %.

Romahtiko moraali, suistuttiinko siveettömyyteen?

Miehittäjien ja naisväen välille syntyi tietysti suhteita. Kolme kerimäkeläisnaista joutui syytetyksi suhteista venäläissotilaisiin. Sisilia Makkonen ryhtyi suhteeseen venäläisen rakuuna Ulianin kanssa, kun aviomies Niilo Silvennoinen oli sotimassa Ruotsissa. Suhteesta syntyi lapsi. Niilo palasi sotaretkeltä. Sisilia puolustautui aluksi sanoen rakuunan ottaneen hänet väkisin, mutta myönsi sitten ryhtyneensä suhteeseen vapaaehtoisesti. Sisilia sai tuomion yksinkertaisesta huoruudesta. Aviomies ilmoitti haluavansa avioeron vaimostaan. 

Anna Kovatar sai myös lapsen suhteestaan majoitusmestari Nieri Mitrin kanssa. Anna vetosi siihen, että hänet oli pakotettu suhteeseen. Oikeudelle todistettiin, että Mitri oli kyllä vienyt Annan väkisin palveluspaikastaan, mutta muuten pakottamisen laatu jäi epäselväksi. Oikeus näytti ymmärtävän osittain Anna perusteluja, mutta toisaalta vaakakupissa painoi se, että Anna oli jo 7 vuotta aiemmin saanut salavuoteustuomion suhteestaan suomalaismieheen. Tuomio oli tavanomainen (raippoja 4 paria, kolme iskua kussakin) ja kirkkorangaistus.  

Anna Pöllänen ehti olla suhteissa kahteen venäläiseen miehitysajan lopulla. Lapsia suhteista ei syntynyt. Rangaistukseksi määrättiin 6 paria raippoja ja kirkkorangaistus. Nämä kolme tapausta olivat aivan miehitysajan lopulta. 

Sekavien olojen vuoksi varmoja tietoja sotilaiden ja ratsumiesten kaatumisesta ei saatu. Heidän vaimonsa antautuivat useissa tapauksissa uusiin suhteisiin. Niitä eivät papit vahvistaneet, koska aviomiesten kuolemasta ei olut varmaa tietoa. Ratsumies Matti Seppäsen vaimo Kaarina Pesonen joutui syytteeseen suhteestaan renki Juho Olkkoseen. Kaarina selitti käräjillä, että hänen miehensä oli kuollut jo 1711 sotakentillä. Pappi ei kuitenkaan suostunut häntä vihkimään. Sodasta palannut ratsumies Taneli Makkonen todisti venäläisen partion surmanneen Seppäsen 1711 ja paikallisten talonpoikien haudanneen hänet taistelukentälle. Ratsumies Pekka Hynninen ja vääpeli Christoffer Tawast vahvistivat vielä kertomuksen. Oikeus evästi Pesosen ja Olkkosen papin puheille naitettaviksi.

Sotaa eri puolilta maata paenneiden kohtalot olivat surkeita. Sotkamosta kotoisin ollut Eeva Kiiskinen joutui 1723 talvikäräjillä vastaamaan edellissyksynä jouhenniemeläisen poikamiehen Lassi Nyrhisen kanssa saamastaan lehtolapsesta. Eeva kertoi, että venäläiset olivat tappaneet hänen puolisonsa kahdeksan vuotta aiemmin. Vihollinen oli ryöstänyt talosta kaiken irtaimen omaisuuden, jonka vuoksi Eeva oli joutunut lähtemään kiertolaiseksi. Viimeiset pari vuotta hän oli oleskellut Kerimäellä. Oikeus ei luottanut pelkästään Eevan puheisiin, vaan aviomiehen kuolemasta päätettiin hankkia todistus maaherran avustuksella. Sen jälkeen pari voitaisiin patistella avioon. 

Kerimäen papit jäivät pitäjään isovihan ajaksi. He näyttävät puuttuneen tehokkaasti sivellisyysseikkoihin. Se olikin siinä mielessä helppoa, että käräjiä istuttiin säännöllisesti vuodesta 1715 lähtien. Irtaimen väen määrä lisääntyi pitäjässä 1719-1721, kun venäläisten otteen kiristyminen toi pitäjään kerjäläisiä. Tämä tietysti lisäsi sekavia olosuhteita. Miehittäjien ja naisväen välille syntyi suhteita, mutta ei kovin paljon. Poikkeusaika raaisti elämää ja ihmissuhteita, mutta lähteiden perusteella ei näy merkkejä varsinaisesta moraalikadosta. Toki on huomattava, että lähdeaineiston perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä asiasta.

Kuinka iso viha?

Hävitykset, ryöstöt, kidutukset, lahjonta, vangitsemiset, ihmisten ryöstöt Venäjälle orjuuteen, nälkä, pelko, irtaimen kätköt metsissä ja elämä piilopirteissä. Siinäpä vakiintuneita mielikuvia isovihan ajasta. Kaikista näistä löytyy viitteitä historiallisista lähteistä myös Kerimäen osalta. Suuren Pohjan sodan käynnistyminen 1700 iski heti pitäjään. Ruotusotilaat mobilisoitiin, ja pian tarvittiin lisää miehiä lihamyllyyn: kolmikkaiden ja kaksikkaiden otto vei miesvoimaa alueelta. Talvileirissä majaili pitäjän omien miesten lisäksi myös muualta tulleita joukkoja pitäjäläisten elätettävänä. Sotapakolaisia alkoi tulla Kerimäelle Karjalasta pian sodan alettua. Heistä varsinkin naimattomien naisten asema oli turvaton. 

Pakolaisten määrä kasvoi hallitsemattomaksi virraksi 1709. Sadat heistä uupuivat hankeen nälän ja taudin heikentäminä. Tullessaan pakolaiset toivat ruton, joka tietysti levisi paikallisiinkin. Niinpä kuolleisuuden huippu pitäjässä saavutettiinkin jo ennen miehityskautta. Tilannetta pahensivat vielä heikot satovuodet 1708 – 1709.Venäläiset valtasivat Viipurin 1710, ja heti sen jälkeen alkoivat hyökkäykset Kerimäen eteläosiin. Tähän aikaan osa väestä taisi jo vetäytyä piilopirtteihinsä, kahdet käräjätkin jäivät kasakkauhan vuoksi pitämättä. Rauhallisemman vuoden 1713 jälkeen venäläiset valtasivat 1714 Olavinlinnan.

Venäläinen hallinto toimi paikalle jääneiden virkamiesten avustuksella. Venäläiseen tapaan hallintoa ja oikeuslaitosta ei aluksi erotettu toistaan. Kaikesta päättäen käräjät toimivat Kerimäellä jatkuvasti vuodesta 1715 lähtien. Niillä käsiteltiin mm. siveellisyysrikoksia ja maariitojakin. Pitäjän nimismiehenä toimi David Schening, jonka toimiin rahvas näytti luottaneen. Hänen apulaisinaan toimi kylänvanhimpia eli starosteja. Neljän nimet tiedetään, mutta näitä luottamusmiehiä saattoi olla enemmänkin. Starostitkaan eivät näytä käyttäneen asemaansa etujen hankkimiseen. Starostien, nimismiesten ja häntä ylempien virkamiesten asema oli hankala: venäläisten määräykset oli pantava täytäntöön. Tarvittaessa miehittäjä uhkasi brutaalilla väkivallalla vitkastelijoita. Väki tuntuu ymmärtäneen tämän tosiasian, eikä nimismiestä tai starosteja todettu vihan jälkeen syyllisiksi väärinkäytöksiin.

Tiedetään, että venäläishallinto oli jossain määrin korruptoitunut. Virkamiehiä voitelemalla saatiin mieluisia päätöksiä tai vältettiin rangaistuksia. Ymmärrettävästi näistä tapauksista ei juuri tietoja virallisiin asiakirjoihin eksynyt. Yksittäistapausten perusteella on mahdotonta arvioida ilmiön laajuutta.

Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että molemmat papit jäivät paikoilleen hoitamaan tehtäviään miehityksen ajaksi. Kirkkoherra Johan Stråhlman tuli tehtäväänsä vasta 1711, mutta tuntuu saavuttaneen pitäjäläisten luottamuksen nopeasti. Myös kappalainen Johan Salmenius tuli toimeen seurakuntalaisten kanssa miehityksen aikana. Papit tuntuvat pitäneen tarkkaa huolta pitäjäläisten siveellisyysseikoista. Salavuoteusjuttuja käsiteltiin käräjillä jo 1715.

Isovihan ajan on katsottu merkinneen tapainturmelusta ja siveettömyyden lisääntymistä. Miehitys kattaa kuitenkin vain kolmanneksen 21 vuotta kestäneestä sodasta. Kahden vuosikymmenen mittainen sotarupeama vaikutti vääjäämättä: sota vei pois miehiä, joiden kohtalosta ei tiedetty vuosikausiin tai vuosikymmeneen. Pitäjään tuli pakolaisia, oman armeijan sotilaita, miehittäjiä ja elantonsa menettänyttä kerjäläisväkeä. Varsinkin aivan miehityksen loppuaikoina irtonainen elämäntapa näyttää lisääntyneen. Mutta kirkko ei menettänyt valvovaa otettaan poikkeusaikanakaan: siveettömyydestä joutui käräjille. Miehittäjien ja suomalaisnaisten suhteiden määrä jäi vähäiseksi. Oletettavasti kaikki tapaukset pyrittiin saamaan vihan jälkeen käräjille. Naisten osaksi jäi kärsiä rangaistukset. Perustellusti voi kysyä, oliko jossain tapauksessa myös tosiasiallisesti kyse raiskaamisesta ja pakottamisesta suhteeseen. 

Suomesta vietiin isovihan aikana Venäjälle noin 30 000 vankia, joista osa myytiin orjiksi. Venäläiset hyökkäsivät elokuussa 1710 Punkasalmelle ja Tuunaansalmelle. Heidän kerrottiin ottaneen vankeja itäpuolen kylistä. Määristä ei ole tietoja. Tammikuussa 1711 kasakat veivät mennessään kappalainen Petter Salmeniuksen. Hän pääsi vankeudesta papiksi Inkerinmaalle, mutta ei palannut Suomeen. Tuskin kappalainen oli ainoa vangittu, mutta toisaalta kovin suuresta vankijoukosta ei liene olut kysymys. Muita tietoja venäjälle viedyistä ei ole tarttunut lähteisin. Kerimäen osalla ei vankien määrä ole voinut olla kovin suuri.

Ropottityö ja postinkuljetus rasittivat talollisväkeä verojen lisäksi. Rasitukset sinänsä ei olleet ilmeisesti kohtuuttomia, mutta venäläisten upseerien ja virkamiesten tapa ”lainailla” hevosia ja teettää ylimääräisiä töitä johtivat joskus kohtuuttomuuksiin. Nämä ylimääräiset riesat osuivat sitten yksittäisten talollisten tai tehtävästä vastaavan ruodun niskoille.

Ruotsin ensimmäinen väestönlaskenta tapahtui 1749. Siitä ja loppujen lopuksi aika kehnosti väestömäärää kuvaavista henkikirjatiedoista olen arvioinut Kerimäen väkiluvuksi vuonna 1721 noin 2000 henkeä. Lähinnä metodilla ”mustatuntuu” arvelen, että väkiluku oli jokseenkin sama miehityskauden alkaessa 1714. Syntyvyys korvasi kuolleisuuden. Lisäksi on huomattava, että miehiä ei enää raahattu sotatoimiin pitäjästä, poikkeuksena kolme sissien rekrytoimaa. Tämä paransi osaltaan maatalouden työvoimatilannetta.

Kerimäellä oli miehityksen jälkeen vain neljä taloa autiona. Tämä osoittaa selvästi sen, että veroja ei miehitysaikana kiskottu sen rajummin kuin Ruotsin vallan aikana. Vaikuttaa jopa siltä, että veronkannon suhteen miehittäjä saattoi olla helläkätisempi. Merkkejä kaikkiin talonpoikiin suunnatusta yleisistä sortotoimista ei näy. Kerimäellä oli Savon pitäjistä ylivoimaisesti vähiten autiotiloja. Isonvihan on arvioitu aiheuttaneen varsinkin peltoviljelyn laadun taantumista. Lähteiden perusteella tästä on vaikea sanoa mitään. 

Venäläismiehityksen alettua Savon hallintokeskus sijoittui Olavinlinnan. Tämä oli nähtävästi ratkaisevaa Kerimäen isovihan aikaisten olojen muodostumiselle. Sotilaskomentajat pitivät yllä kuria venäläisten miehitysjoukkojen keskuudessa. Pietari Suuri oli päättänyt jo, että liittää Baltian ja osia Suomesta Venäjään sodan päätyttyä. Olavinlinna lähialueineen oli varmasti kiinnostava kohde aluelaajennukselle. Siksi ei ollut järkevää kurittaa aluetta ja aiheuttaa vastarintaa asukkaiden keskuudessa. Sissejä liikkui Kerimäelläkin, mutta heidän toimintansa jäi vähäiseksi. Liikenne ja huolto Olavinlinnaan näyttäisi sujuneen enemmän Sulkavan ja Säämingin kautta. Näiden alueiden tienvarsikylille koitui enemmän haittaa kuin kerimäkeläisille.

Kerimäki näyttää siis selvinneen vihan ajasta vähemmin vaurioin kuin moni muu pitäjä Suomessa ja Savossa. On korostettava, ettei miehitys mitään mukavaa aikaa ollut. Pitää muistaa, että sotaa edelsi vielä vuosien 1696-97 nälkäkatastrofi, joka leikkasi pitäjän väkiluvusta ehkä jopa kolmanneksen. Nykypäivän näkökulmasta on ihmeteltävää se, kuinka nopeasti vahvasti kaskiviljelyyn nojaava yhteisö pystyi toipumaan niin nälkävuosien kuin sotatoimien tuomasta tuhosta.

Kauan kaivattu rauha solmittiin vihdoin Uudessakaupungissa 1721. Rauha muutti Kerimäen geopoliittisen aseman perusteellisesti. Kerimäestä tuli jälleen rajapitäjä. Kulennoisten Heikki Silvennoinen valitti pian rauhanteon jälkeen menettäneensä osan takamaistaan Venäjän puolelle ja vaati sillä perusteella verohelpotuksia. Lautamies Martti Behm, joka oli ollut 18 muun pitäjäläisen kanssa maastossa raivaamassa rajalinjaa, vahvisti Silvennoisen kertomuksen. Nimismies Schening todisti hänkin, että puolet Silvennoisen yhden veromarkan tilasta oli jäänyt rajan taa.

Entä Savo? 

Isovihan tutkimus 2000-luvulla (mm. Kustaa H.J. Vilkuna ja Teemu Keskisarja) on palauttanut mieleen ajan hirvittävyydet. Pahiten kärsi Pohjois-Pohjanmaa: alue tuhottiin perusteellisesti, jotta ruotsalaisten mahdollinen maahyökkäys Suomeen tehtäisiin vaikeaksi. Alueen väestöstä murhattiin noin neljännes. Muuallakin Pohjanmaalla siviiliväen kidutus ja terrori oli systemaattista. Myös raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat käytössä. Kauhua levittäneet kasakat ruokkivat itsensä ja ratsunsa miehitetystä maasta kiskotuilla elintarvikkeilla. Tämä saattoi johtaa siviilien nälänhätään. Vankeuteen Venäjälle raahattiin noin 20 000 - 30 000 suomalaista. Osa heistä myytiin orjiksi Etelä-Venäjän orjamarkkinoilla.

Miten isoviha vaikutti sitten Savoon? Asiaa on pohtinut kaksikin maakuntahistorian kirjoittajaa. Kaarlo Wirilanderin Savon historia III (1721-1870) ilmestyi 1960. Wirilander kuvaa jäljittelemättömällä tyylillään sodan seurauksia:

”Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Suomessa toki olleet likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsästään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhan aikanakaan kotipalstojen kiinteän pellon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talon väet oli tapettu tai karkoitettu kartanolta. Savolaisten elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, …”

Wirilander puhuu tässä sodan lähivaikutuksesta. Mikä oli sitten sen kauaskantoisempi merkitys Wirilanderin mielestä? Sanalla sanoen: Pietari. Se muutti pysyväisesti Savon talous- ja poliittismaantieteellisen aseman. Itämeren piirin poliittinen painopiste siirtyi Tukholmasta Pietariin. Venäjä oli suurvalta, Ruotsi ei.

Veijo Saloheimon Savon historian osa II:2 ilmestyi 1990. Sen alaotsikko Savo suurvallan valjaissa 1617 – 1721 kuvaa Saloheimon näkemystä maakunnan kohtalosta suurvaltakauden kukoistus- ja loppuaikana. Näin Saloheimo arvioi isovihaa Savossa:

”Miehityksen vaikutuksista on viime vuosikymmeninä keskusteltu, ja perinnäinen kuva sen kurjuudesta on lieventynyt. Savonkin lähteet viittaavat samaan suuntaan. Venäläisten ei välttämättä tarvinnut ryöstää tyhjiin imettyä maakuntaa yhtä perusteellisesti kuin viimeisin voimin sitä vastaanpanneen Ruotsin.”

Kansa ei voinut Savossakaan isäntiään valita. Verot oli maksettava ja sotajoukot elätettävä, olivatpa isännät ruotseja tai ryssiä. Savolaiset kuitenkin pääsivät isovihasta vähemmin vaurioin kuin Länsi-Suomi ja eritoten Pohjanmaa.

Lähteitä ja huomautuksia

Tässä jutussa Kerimäki tarkoittaa ns. Vanhaa Kerimäkeä, josta ovat ajan mittaan eronneet Savonrannan, Enonkosken ja Savonrannan kunnat.

Tuomiokirjalähteet olen pyrkinyt merkitsemään linkkeinä tekstiin.

Teemu Keskisarja: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019.

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:2. Pieksämäki 1971.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Helge Pohjolan-Pirhonen: Olavinlinnan historialliset vaiheet. Pyhän Olavin Kilta 1971.

Veijo Saloheimo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa. Savon säätiö 1990. 

Kustaa H.J. Vilkuna: Paholaisen sota. Gummerus 2006.

Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa.

 Ruotsille aluksi menestyksekäs Suuri Pohjan sota (1700-21) verotti heti Kerimäen miesvoimaa. Ruotuarmeijan vakinaiset joukot pantiin liikekannalle talvella 1700. Savon jalkaväkirykmentti kerimäkeläisine sotilaineen oli jo toukokuussa Riiassa linnoitusten varusväkenä. Pian otettiin jo lisäväkeä. Ensin määrättiin kaksi ruotua asettamaan yksi sotamies ja hieman myöhemmin otettiin lisää mies kolmelta ruodulta. Näitä joukkoja nimitettiin kaksinnus- tai kolmikasjoukoiksi. Niitä luvattiin käyttää kotiseudun puolustukseen, mutta toisin kävi. Kaksinnusmiehet marssitettiin Viipuriin tammikuussa 1701. Kolmikasjalkaväki liitettiin Narvan varuskuntaan. Myös ratsuväkeen otettiin kaksinnus- ja kolmikasmiehet. Ratsuväki lähti taisteluihin Baltiaan.

Saavutettuaan voiton venäläisistä Narvassa johti Kaarle XII armeijansa Puolaan peräti seisemäksi vuodeksi. Inkerin suunta jäi avoimeksi Venäjän sotavoimille. Pietari Suuri käytti tilannetta hyväkseen ja saattoi jo 1703 perustaa Pietarin kaupungin. Sotilaallinen uhka ei vielä ulottunut Savoon, mutta sodan paine näkyi täydennysmiesten ottona. Monet ruodut joutuivat korvaamaan kuolleita tai rampautuneita sotamiehiään uusilla jo 1702. Miespula näkyi jo sotamiehen palkan nousuna. Asetus määräsi sotamiehen vuosipalkaksi enintään 17 kuparitaalaria, mutta tämä summa ylitetiin jo vuoden 1705 paikkeilla reilusti.

Sotaväkeä majoitettiin talvisin

Sotaväkeä varten koottu muona ja rehu ei tahtonut riittää talven yli linnoituksissa. Siksi sotamiehiä kotiutettiin talven ajaksi. Viipurissa palvelleista kaksinnusmiehistä kotiutettiin melkoinen osa säännöllisesti talveksi. Myös vieraita joukkoja sijoitettiin maalle taloihin niiden elätettäviksi. Sotajoukkojen liikehdintä aiheutti aina joukon siveellisyysrikoksia – olivatpa liikkeellä omat tai vihollisen joukot. Simpalan sotamies Olli Saukkonen vietti aikaa kotikulmilla vireästi 1704. Ensin hän makasi Kaisa Paakittaren ja sitten Maria Pötröttären kanssa. Tuomio kaikille tuli salavuoteudesta. Sillä tarkoitettiin naimattomien sukupuolista kanssakäymistä. Seurauksena oli sakkoja, jotka tilaton väki suoritti yleensä selkänahallaan. Tykistön ajomieheksi mainittu Martti sai tuomion salavuoteudesta maattuaan Pesolan Elina Loikattaren kanssa talvella 1706. Kupialan kaksinnusratsumies Matti Rokkanen ja piika Maria Kapajaakotar saivat tuomion salavuoteudesta samana talvena. Rahan puutteen vuoksi kumpikin kuittasi rangaistuksen selkänahallaan. 

Mannikkalan Erkki Jaatisen vaimo Maria Tikatar karkasi huhtikuussa 1705 majamestari Wasanderin rengin Mikko Jaakonpojan mukana Riikaan. Mikko oli ollut talven majoitettuna pitäjässä. Käräjillä aviomies kertoi, ettei ollut maannut vaimonsa kanssa tämän karkumatkan jälkeen. Nyt hän halusi eron vaimostaan uskottomuuden vuoksi. Kun Maria oli naimisissa, oli kyseessä salavuoteutta vakavampi rikos, yksinkertainen huoruus. Rangaistukseksi määrätty sakko oli kova, 80 hopeataalaria. Lisäksi Marian oli kärsittävä häpeärangaistus kirkossa. Avioeroa oikeus ei voinut myöntää, siltä osin päätös siirrettiin asiassa toimivaltaisen tuomiokapitulin käsiteltäväksi.  

Suhteen laillistamistakin sotiminen saattoi haitata. Vaaran sotamies Tuomas Herttuainen ja Liisa Heikintytär Pesotar kihlautuivat helmikuussa 1703. Kesäkuussa Tuomas vietiin Riikaan, ja yhteinen lapsi syntyi lokakuussa. Vihkiäisiä ei kuitenkaan pidetty, koska Tuomas ei saanut esteettömyystodistusta kirkkoherra Krogerukselta ajoissa. 

Pitäjäläisten elätettäviksi jäivät usein myös ne harvat sotilaat, jotka selvisivät takaisin sotatantereilta enemmän tai vähemmän invalidisoituneina. Savon Jalkaväkirykmentin sotamies Olli Savolainen sai palvelukseen kelpaamattomana Riiassa 1707 erokirjeen kenraali Adam Lewenhauptilta. Ollin toinen puoli oli kuivettunut ja rampa. Takana oli 25 palveluvuotta. Mies ei omistanut mitään eikä ollut opetellut käsityötaitoakaan henkensä pitimiksi. Juhana Piitulainen taas vapautettiin raihnautensa vuoksi eversti Albedyhlin rykmentistä 1709. Mies ei kyennyt ansiotyöhön eikä ollut opetellut käsityötaitoa. Parhaillaan hän oleili loisena Jouhenniemessä. 

Kova oli veteraani Juhana Piitulaisen kohtalo. Mies eleli Jouhenniemessä loisena suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä (i störstä älande och fattigdom).

Sotaväsymystä lisäsivät myös katovuodet 1703, 1705 ja 1709. Välit talonpoikien ja paikallisvirkamiesten välillä kiristyivät. Virkamiehethän joutuivat toteuttamaan sotilashallinon määräykset, joissa ei paikallisia olosuhteita otettu huomioon.

Sotapakolaisten tulo

Ensimmäiset sotaa pakenevat saapuivat Kerimäelle pian sodan alettua. He tulivat Pohjois-Karjalasta ja Käkisalmen läänistä. Sota kouraisi Pohjois-Karjalaa jo marraskuussa 1700, kun venäläiset tulivat Salmiin. Kaksi vuotta myöhemmin vihollinen vieraili uudelleen Salmissa, Ilomantsissa ja Pälkjärvellä. Pälkjärveläiset tekivät vastaiskun. Rajasota oli osittain talonpoikien oma-aloitteista toimintaa aiempien vuosisatojen malliin. Pakolaiset tulevat esiin satunnaisesti oikeusjuttujen yhteydessä. Sortavalan porvari Pekka Mutka asettui Ruokolahteen 1703 ja otti sieltä tilan. Hän kuoli saman vuoden syksynä. Poika Pekka oli talvikäräjillä 1704 peräämässä isältään edelliskesänä Pölläsaaren niityltä vietyjä heiniä. Sodan päätyttyä tuli Sortavalan porvari Antti Hämäläinen vielä käräjille setvimään vuonna 1692 tapahtunutta epäselvyyttä velka-asiassa. Oikeus totesi, että kiista on käsiteltävä Sortavalassa. 

Sortavalasta pakeni myös porvari Juhana Kansanen, jota syytettiin 1708 salavuoteudesta Hälvänsalon Sisilia Karhuttaren kanssa. Kansanen pyysi lykkäystä, kunnes saataisiin tieto hänen vaimostaan, joka vietiin 1705 Venäjälle. Todistajaksi haluttiin talonpoika Niilo Kuhmoa, joka oli päässyt pakoon vankeudesta ja kertonut Kansasen vaimon kuolleen. Kuhmoa ei kai tavoitettu, mutta myöhemmin Kansanen saattoi esittää Sortavalan raastuvanoikeuden pöytäkirjanotteen. Sen mukaan talollinen Matti Kilkkinen ja leski Kirsti Simontytär kertoivat kuulleensa venäläisten puhuneen, että Kansasen vaimo Elina Silvennoinen kuoli jo 1706. Tästä annettiin todistus tuomiokapitulia varten, että Kansanen pääsisi uusiin naimisiin. 

Sortavalaisia oli myös Anna Pulkitar, joka oli salavuoteudessa Hevossalon Antti Karjalaisen kanssa. Karjalasta tullut Kaisa Kaipotar palveli paimenena Tiilikaisen talossa Ruokolahdella. Talon poika, renki Kustaa Tiilikainen siitti lapsen Kaisalle. Sakot rapsahtivat, niin myös osapuolten selkänahat. Kustaan tuli maksaa ruokkona tynnyri viljaa vuodessa.  

Uukuniemeltä tulleella Antti Hämäläisellä oli mukanaan Jouhenniemen Pekka Seppäsen talossa arkku, jossa oli liinavaatteita ja 50 taalaria rahaa. Kallislahden Tuomas Hulkkonen varasti arkun. Hulkkonen ei saapunut käräjille, mutta määrättiin korvaamaan arkku sisältöineen ja kulut sekä maksamaan sakot. 

Kiteeläiset piilottivat tavaroitaan Kerimäelle jo 1702 vihollisuuksien alettua. Pekka Mölsä ja Mauno Luukkonen vuokrasivat tavaroidensa piilottamiseen Hevossalon Pekka Karjalaisen saunan Savonlahdesta. Mölsä menetti kolme tynnyriä 18 kappaa ruista, tynnyrin ja 8 kappaa kauraa sekä rullan tupakkaa. Luukkoselta katosi tynnyri neljä kapppaa ruista, suolattu sika ja 12 kappaa papuja. Juttu pantiin vireille jo 1709 Kiteen käräjillä, mutta sodan takia asia jäi käsittelemättä. Mölsä ja Luukkonen saapuivat Kerimäen käräjille 1723 vaatimaan korvauksia. Pekka Karjalainen oli kuollut jo kahdeksan vuotta aiemmin, eikä hänen isännäksi tullutta samannimistä poikaansa voitu asettaa vastuuseen isänsä tekemisistä, varsinkin kun poika oli tapahtumien aikaan alaikäinen.

Pakolaiset joutuivat hankkimaan toimeentulonsa eri tavoin. Jotkut - kuten Pekka Mutka - hankkivat talon, kauppiaat taas pyrkivät jatkamaan ammattinsa harjoittamista. Varattomampi väki joutui turvautumaan tilapäisansioihin. Heikoimmassa asemassa olivat naimattomat naiset.

Taistelut uhkaavat – pakolaisvirta kasvaa

Ruotsalaiset yrittivät hyökätä Pietariin menestyksettömästi pariinkin otteeseen. Syksyllä 1706 kävivät venäläiset puolestaan noin 20 000 miehen voimin piirittämään Viipurin linnaa. Lappeenrannassa pidettiin samaa aikaan syysmarkkinoita: ne keskeytyivät hyökkäyspelon vuoksi. Muonarahti armeijallakin jäi kai osittain kesken. Lauri Turtiaisen renki säikähti hyökkäysuhkaa niin, että jätti Paakkunalan Erkki Riikosen hevosen jo Sulkavalle. Kuormassa olivat myös Pekka Haverisen luovuttamat viljat. Viipuri pelastui tällä kertaa, sillä Puolan rauhaan pakottanut Kaarle XII saattoi aloittaa sotimisen Venäjää vastaan. Piirittäjät poistuivat Viipurista lokakuussa.

Ruotsin sotaonni kääntyi lopullisesti tappiolliseksi Pultavan taistelussa 1709. Sen jälkeen Pietari sai tilaisuuden edetä Suomen suunnalla. Kesällä 1710 venäläiset valtasivat piirityksen jälkeen Viipurin linnan. Viipurin antautuville puolustajille luvattiin vapaa lähtö, mutta lupausta ei pidetty. Varusväki vietiin sotavangeiksi ja suuri määrä siviilejä joutui orjuuteen. Syksyllä antautui Käkisalmi; sieltä sotaväki pääsi poistumaan vapaasti tosin lippunsa menettäen. 

Viipurin menetys ja tappiot samoihin aikoihin Riian ympäristössä iskivät rajusti Savon sotaväkeen. Veijo Saloheimo arvioi kokonaistappioksi noin 2300 miestä. Sotavoimasta oli jäljellä vain Käkisalmea puolustanut jalkaväki ja kaksinnusratsuväkeä.

Sotapakolaisten noro muuttui hallitsemattomaksi virraksi jo 1709. Mukanaan pakolaiset toivat Liivinmaan varuskunnissa riehuneen tuhoisan kulkutaudin, ruton. Tämä Mustan surman perillinen oli menettänyt tuhovoimaansa vuosisatojen mittaan, mutta teki edelleen pahaa jälkeä. Ensimmäinen nälkään kuolleiksi mainittujen pakolaisten joukkohautaus Kerimäellä tapahtui 7.3.1709. Tuolloin hautaan vietiin 26 kirkolle ja kyliin nälkään kuollutta pakolaista. Kevään mittaan maanteille uupuneiden joukkohautauksia pidettiin lähes viikoittain. Vielä heinäkuun lopulla haudattiin 5 pakolaista, yhteensä ruumiita kertyi 244. Marraskuussa tavattiin Puruveden jäältä vielä nälkään uupunut ja kuoliaaksi jäätynyt nainen.

Kuolinsyyksi merkittiin aina nälkä. Nälkä varmasti heikensi mahdollisuuksia selvitä ruttotaudista. Kulkutaudista kuitenkin oli kyse, sen näkee kuolleiden pitäjäläisten luettelosta. Tammikuussa 1709 haudattiin 1 aikuinen ja 14 lasta ja maaliskuussa 18 aikuista ja 30 lasta, joilla vielä ei ollut vastuskykyä tautia vastaan. Kerimäkeläisiä haudattiin vuoden mittaan 241, kun edellisvuoden lukema oli 87.

Kesä 1709 merkitsi vain tilapäistä helpotusta. Kaiken lisäksi sato oli huono, joten keväällä 1710 tilanne oli taas todella kehno. Joukkohautoihin laskettiin 207 pakolaista. Kuolleita saattoi olla enemmänkin, ihan kaikkia teille sortuneita ei ehkä saatu kirkkomaalle haudattaviksi. Edellisvuotena Sääminkiin asti kuolemaan ennätti vain pieni joukko pakolaisia, mutta 1710 sielläkin haudattiin Pekka Lappalaisen mukaan yli 200 tielle uupunutta nimetöntä.

Kerimäki taistelutantereeksi

Viipurin antauduttua venäläiset pääsivät uhkaamaan Olavinlinnaa. Ratsuväen eversti Carl Armfelt järjesti sen puolustusta. Venäläiset yrittivät jo elokuun puolivälissä 1710 hyökkäystä Olavinlinnaan. Vihollinen yllätti noin 2000 miehen voimin Punkasalmeen ja Tuunaansalmeen asetetut vartiostot ja surmasi tai vangitsi kymmenen miestä. Venäläisten liikkeitä tiedustelemaan lähtenyt Armfelt oli jäädä itsekin vangiksi, mutta selvisi miehineen käsikähmää käyden linnan muurien suojaan. Tällä kertaa venäläiset perääntyivät jostain syystä – ja vieläpä kovalla kiireellä. Jälkeensä he jättivät vesistön ylitykseen käyttämänsä kaluston, 22 suurta venettä ja 120 lauttaa. Teurastamaansa karjaa kasakat eivät vieneet mukanaan, jäivätpä valmiit paistitkin vartaisiin.

Syksyllä 1710 jäivät käräjät pitämättä vihollisuhan vuoksi, samoin talvikäräjät 1711. Talvikäräjien perumisen yhteydessä 13.1. todettiin nimenomaan, että lautamiehet ja muukin väki oli paennut odotettavissa olevan venäläishyökkäyksen takia. Liikkeellä olivatkin tuolloin kasakat, jotka hävittivät Moijin kartanon vieden mukanaan vuonna 1708 kaatuneen eversti Herman von Burghausenin lesken, Anna Rehbinderin, muut asukkaat ja irtaimen omaisuuden. Anna Rehbinder avioitui sittemmin venäläisen majuri Stefan Pepin Dukailon kanssa. He asettuivat Moijin kartanoon ja saivat kolme lasta, joista esikoinen kuoli 1717. Majuri Dukailoin ja kahden muun lapsen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoja. Anna kuoli 1760 Joroisten Kerisalossa kaiketi Grotenfeltin suvun suojissa. 

Talonpoikainen väki lienee ehtinyt piiloihinsa metsiin, ainakaan kirkollisissa lähteissä ei ole tietoja kuolonuhreista.  Mutta kasakkajoukko vei vangikseen 23.1.1711 Kerimäen kappalaisen Petter Salmeniuksen. Salmenius ei päässyt palaamaan Suomeen, mutta säilytti henkensä, sillä hän toimi pappina Inkerissä muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Samoihin aikoihin pakeni Kerimäen entinen, kuolemantuomionkin saanut kirkkoherra Olaus Krogerus Joroisissa. Siellä kovaonninen Krogerus kuoli. Hänestä tarkemmin blogissani täällä. Pappisväestä pakeni Kerimäen kautta myös Sortavalan kirkkoherra Erik Bouman vaimonsa Catarinan kanssa. Toroppalassa 6.7.1712 syntynyt tyärs sai nimen Christina.

Eversti Armfelt järjesti menestyksekkään vastaiskun. Hänen joukkonsa eteni kohti Käkisalmea helmi-maaliskuun vaihteessa kohti Käkisalmea oppaanaan muuan Heikki Malinen. Parikkalassa Koitsanlahdessa he joutuivat taisteluun venäläisiä vastaan ja voittivat nämä Soldatmäessä. Sen jälkeen tavoitteena oli Kirvun Hannukkalassa sijainnut venäläisvarikko. Yllätys epäonnistui, sillä ruotsalaisvaltaan perin juurin kyllästyneet Parikkalan talonpojat pelkäsivät tästäkin sotatoimesta koituvan taas lisärasitteita. Venäläisille uskollinen Koitsanlahden Kalle Vaskinen hiihti kuusi peninkulmaa Hannukkalaan kertomaan uhasta, joten suurin osa varastosta ehdittiin viedä turvaan Käkisalmeen. Parikalan talonpojat olivat jo aiemminkin paljastaneet venäläisille maarakuunoita eli inkeriläississejä.

Hannukkalassa ruotsalaiset onnistuivat kukistamaan 350 rakuunaa ja 150 kasakkaa käsittäneen puolustustajajoukon. Voittosaalista kertyi mm. 200 hevosta ja sittemmin vielä 200 tynnyriä viljaa. Saaliin kanssa palattiin, mutta sotatoimet jatkuivat keväällä.

Sotajoukon oppaana toiminut Kesälahden Villalassa asustellut Heikki Malinen selvisi hengissä isovihan yli. Vielä 1732 hän joutui selvittelemään käräjillä retkeen liittyneitä asioita Pihlajaniemessä asuneen veljensä Juhon kanssa. Heikki oli sotaretkellä lyönyt hengiltä ainakin yhden kasakan ja otti saaliiksi mm. hevosen, jonka sittemmin myi. Juho vaati osuutta hevosen hinnasta, sillä Olavinlinnan miehityksen jälkeen oli venäläinen kapteeni kostoksi ryöstättänyt Juhon omaisuuden. Menettämistään tavaroista Juho ei ollut saanut mitään korvausta. Heikki puolustautui sanoen, ettei Juhoa kurmuutettu pelkästään veljen tekojen takia, vaan Juho oli itsekin osallistunut myöhemmin toiseen partioon ja varastanut venäläisiltä hevosia. Lisäksi venäläiset olivat ryöstäneet myös Heikin omaisuuden. Oikeuden edessä veljekset sitten sopivat, että Juho saa puolet Heikin myymän hevosen hinnasta. 

Juho vaati osuutta Heikin myymän sotasaalishevosen hinnasta. Heikki paljasti myös Juhon olleen partiossa hakemassa hevosia venäläisiltä.

Kesällä 1711 Pohjois-Savon ratsukomppania partioi Käkisalmen suunnalla. Venäläiset kai yllättivät ratsumiehet 9.7. Silloin taistelussa kaatui ainakin kerimäkeläinen Matti Seppänen, jonka paikalliset talonpojat hautasivat taistelujen jälkeen. Partio jäljitti myös kapinallisia Kiteetä myöten ja toimitti heitä oikeuteen Sääminkiin ja Kerimäelle. Pohjois-Karjalan asujamistosta osa oli saanut nimittäin tarpeekseen ruotsalaisisäntien vallasta ja uskoivat pääsevänsä helpommalla tsaarin vallan alla. Pielisjärven ja Liperin kirkkoherrat ryhtyivät jo ennen Käkisalmen kukistumista vannottamaan rahvaalla uskollisuudenvaloja tsaarille. 

Viipurin takaisinvaltaamiseen eivät ruotsalaisvoimat riittäneet, vaikka Armfelt kävi joukkoineen vielä syksyllä aina Uudellakirkolla saakka. Lisäväkeä Savon puolustamiseen raavittiin jo laarin pohjalta. Nyt koottiin sotamies kultakin viideltä ruodulta. Tätä viisikäsrykmenttiä johti Aholahden herra, eversti Adam Pistolekors. Kokoon saatiin ehkä noin 200 miestä, jotka eivät varmasti olleet parasta mahdollista soturiainesta. Pistolekorsin komentajakausi jäi lyhyeksi, sillä venäläisjoukko vangitsi hänet jo 1712. Samalla joukko tuhosi everstin Aholahden, Loikansaaren ja Mönkkölän säteritilat. Pistolekors kuoli sotavankeudessa Moskovassa 1719. 

Kerimäki sai tietysti osansa kasakoiden riehunnasta. Tammikuussa 1712 venäläispartio liikkui pitäjässä jättäen jälkeensä seitsemän kuollutta kirkonkylään, Haapalahteen ja Jouhenniemeen. Syksyllä Olavinlinnan ympäristöön saapunut Karjalan ratsuväkirykmentti esti pahemmat vahingot, kävipä joukko ryöstöretkellä Käkisalmessa saaden saaliksi parisataa hevosta. Marraskuun lopulla taisteltiin Kulennoisissa, siellä Pien-Savon ratsukomppania menetti kolme miestä.

Venäläismiehitys 1714

Vuoden 1713 alkupuoli oli Savossa suhteellisen rauhallinen. Syyskuussa sitten venäläiset tunkeutuivat Savoon. Sulkavan kirkonkylää he miehittivät viisi päivää. Sodan painopiste oli toisaalla. Pälkäneellä 6.10. Armfeltin johtamat joukot kärsivät tappion. Savon jalkaväki hajosi tässä taistelussa pahanpäiväisesti. Miehiä palaili kotiseudulleen, mutta upseerit saivat vähitellen joukkonsa kokoon ja marssittivat ne pääarmeijan yhteyteen Pohjanmaalle.

Sodan ratkaiseva taistelu käytiin Isonkyrön Napuella 19.2.1714. Tappion jälkeen pääarmeija vetäytyi Ruotsin puolelle. Savon jalkaväkirykmentti osallistui taisteluun Iisalmen komppaniaa lukuunottamatta, se nimittäin vartioi Olavinlinnaa. Täsmätietoja tappioista ei ole, mutta 1716 jäljellä oli 270 miestä 700:stä Iisalmen komppania poisluettuna. 

Nyt oli selvää, että venäläiset kävisivät Olavinlinnan kimppuun. Valmistelut tehtiin keväällä 1714 ja Lappeenrannassa koottu joukko eteni maitse ja vesitse niin, että Olavinlinna porteilla oltiin 18.6. Kenraali Shuvalovin johtamaan osastoon kuului noin 2000 miestä ja 30 tykkiä. Piiritys kesti kuusi viikkoa. Majuri Johan Buschin johdolla linnoitus teki vastarintaa, mutta heinäkuun lopussa tilanne oli mahdoton. Antautumissopimuksen mukaisesti majuri pääsi joukkoineen lähtemään Pohjanmaalle venäläisten saattamana. Busch ennätti toimittaa arvoesineitään Makkolan Makkosille, joiden tuli upottaa ne tynnyrissä suohon. Syyskäräjillä 1722 määrättiin, että tynnyri tuli kaivaa suosta todistajien läsnäollessa.

Nimismies David Schening sekä lautamiehet Antti Silvennoinen ja Martti Behm määrättiin todistajiksi, kun Johan Buschin arvoesineitä sisältänyt tynnyri kaivettaisiin suosta.

Kerimäki oli nyt venäläisten miehittämä. Alkoi isovihan aika. Siitä ehkä toiste.

Edit 12.5.2026. Täsmennetty tietoja Anna Rehbinder osalta (ensimmäinen aviomies Herman Johan von Burghausen, toinen Stefan Pepin Dukailo).

Lähteitä ja huomautuksia

Tässä jutussa Kerimäki tarkoittaa ns. Vanhaa Kerimäkeä, josta ovat ajan mittaan eronneet Savonrannan, Enonkosken ja Savonrannan kunnat.

Tuomiokirjalähteet olen pyrkinyt merkitsemään linkkeinä tekstiin.

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:2. Pieksämäki 1971.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Helge Pohjolan-Pirhonen: Olavinlinnan historialliset vaiheet. Pyhän Olavin Kilta 1971.

Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II 1617-1721. Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiö 1976.

Veijo Saloheimo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa. Savon säätiö 1990. 

Kustaan sotaa Kerimäellä 1788 - 1790. Tapauksia ja seurauksia.

Tässä jutussa Kerimäki tarkoittaa ns. Vanhaa Kerimäkeä, josta ovat ajan mittaan eronneet Savonrannan, Enonkosken ja Savonrannan kunnat. Pitäjän länsiosasta siirrettiin 1871 Hannolanpelto, Nojamaa, osa Haapalahtea ja lisäksi yksittäisiä taloja Sääminkiin. Turun rauha 1743 jakoi pitäjän kahtia Ruotsin ja Venäjän kesken. Kun valtakunnat eivät päässeet sopuun rajasta, jäi niiden väliin ns. riitamaa. Sen asukasluku kasvoi vuosikymmenten mittaan noin 700 henkeen. Alueen asukkaat eivät maksaneet veroa kummallekaan valtiolle. Tästä ”vapaavaltio” muodosti myös oikeudenkäytön ongelman. Ruotsi ja Venäjä muodostivat alueelle yhteisen tuomioistuimen, joka kokoontui käsittelemään lähinnä vain henkirikoksia. Riitamaa muodostaa oman ongelmakimppunsa, jota en selvittele tässä sen enempää. Asiasta kiinnostuneille tiivis tieteellinen selonteko on Anu Koskivirran artikkeli Riitamaa ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015). Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset – Kerimäen riitamaan alue ja väestö Turun rauhan rajalla 1743–1808 syventää ansiokkaasti kuvaa alueen asukkaiden asemasta. Vanhan Kerimäen historia osassa I:1 käsittelen riitamaata erityisesti sivuilla 333-344 ja muuallakin eri teemojen yhteydessä.

Kerimäen kyläkeskukset ja riitamaa. Kartta Jenni Merovuon, s. 7. 

-----

Kustaa III aloitti kesällä 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ajankohta näytti sopivalta, koska Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan. Puumalassa järjestettiin kohtuullisen kömpelö lavastus, jossa venäläisjoukot muka hyökkäsivät Ruotsin alueelle. Vihollisuudet alkoivatkin sitten Savosta. Ruotsin joukot piirittivät Olavinlinnan, mutta linnan kukistamiseen ei ollut tarpeeksi tykistöä eikä ammuksia. Piirityksen jatkuessa Savon prikaatia komentanut eversti Berndt Johan Hastfehr komensi heinäkuun 6. päivänä Tuunaansaareen 140 jalkamiestä, 70 jääkäriä ja 30 rakuunaa ja kaksi jalkaväkitykkiä. Joukon piti torjua etelästä päin linnan auttamiseksi tulevat venäläishyökkäykset. Tässä vaiheessa valtaosa pitäjästä jäi ruotsalaisten hallintaan. 

Ruotsalaisten joukkojen sijainti Tuunaan- ja Punkasalmessa 1788. Otto Carl von Fiandtin kaivertama. Lähde Finna.

Ruotsalaisten asemat Kivisalmen luona. Mielonen, s. 379.

Kustaa III aloitti hyökkäyssotansa laittomasti, ilman valtiopäivien suostumusta. Kehnosti alkanut sotareki nostatti upseeriston vastarintaan. Liikalan nootti ja Anjalan liittokirja olivat konkreettisia ilmauksia upseerien tyytymättömyydestä. Tiedot kapinoinnista levisivät tietysti Savoonkin. Eversti Hastfehr siirsi komentopaikkansa Tuunaansaareen, joidenkin mielestä siksi, että voisi pitää yhteyksiä venäläisiin. Näin hän menetteli kuittenkin vasta peräydyttyään takaisin rajan taa. Hastfehr lähetti 20.8. Tuunaansaaresta käskyn Olavinlinnan piirityksen lopettamisesta. Hän oli pyytänyt venäläisiltä, ettei linnasta ammuttaisi vetäytyvien piirittäjien veneitä. Käsky piirityksen lopettamisesta ärsytti upseereita, jotka uskoivat nälän pian pakottavan linnan antautumaan. Kuninkaalle uskollisena pysynyt eversti Curt von Stedingk väitti myöhemmin tälle harkinneensa olla tottelematta, mutta kun Hastfehr tyhjensi asemansa Punkaharjulla, oli piiritystä mahdoton jatkaa. Piiritys päättyi seuraavaan päivänä, joukot peräytyivät maitse tai soutaen omalle puolelleen. Kerimäen läntisiin osiin palasi venäläisvalta.

Kustaa III oli tässä vaiheessa jo Tukholmassa. Tanska oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan. Kuningas onnistui nostattamaan Taalainmaan talonpojat vastarintaan. Kun Tanskan salmien sulkemista pelänneet Iso-Britannia ja Preussi painostivat Tanskaa, saatiin lokakuun alussa aikaiseksi aselepo. Tämän jälkeen Tanska ei käytännössä jatkanut sotatoimia. Valtakunnan pelastajana esiintyvä kuningas kävi nyt kapinallisten upseerien kimppuun. Eversti Hastfehr vietiin vankeuteen ja tuomittiin sittemmin kuolemaan maanpetoksesta. Lopulta kuningas armahti hänet. Savon prikaatin komentajaksi tuli eversti Curt von Stedingk.

Talvi hillitsi sotimista

Syksyllä 1788 sotatoimet Ruotsin ja Venäjän välillä lakkasivat, vaikka muodollista aselepoa ei solmittukaan. Joukot vedettiin talvileiriin. Savossa joukkoja vaivasivat kova talvi, sairaudet ja rahan puute, joka esti palkkojen maksun.  Myös venäläiset pysyttelivät lepokannalla. Siellä haluttiin myös odottaa talvella kokoontuvien Ruotsin valtiopäivien päätöksiä. Ne eivät aikanaan venäläisiä miellyttäneet.  

Venäläiset käyttivät talven sotatoimitauon hyväkseen. Olavinlinnaan tuli kalustoa ja keväällä 1789 joukkoja. Uudeksi komentajaksi kenraalimajuri Wilhelm Vasiljevitš Schultz. Ruotsalaisjoukot Kerimäellä oli sijoitettu Yläkuonaan. Se oli suurin pitäjän Ruotsin puolein kylistä. Sinne sijoitetut joukot valvoivat kylän kautta kulkevaa tietä Karjalaan. Myös Kumpurannassa oli jonkinlainen tukikohta varastoineen. Jonkinlaisia ryösteleviä venäläispartioita liikkui Ruotsin puolella, sillä Karjalan sotaroimia johtanut maaherra, eversti Simon Wilhelm Carpelan varusti tammikuussa 50 Kuokkalan ja Simanalan kylien miestä kivääreillä ja ammuksilla. Joukkoa johti Kuokkalassa asustellut tullimies Thomas Klem, joka oli ollut korpraalina Savon jalkaväkirykmentissä. Sodan jälkeen kyläläiset arvelivat Klemin perineen heiltä laittomia maksuja, koska oli saanut jo maaherralta palkan sotatehtävistään. Klem selitti sopineensa maaherran kanssa, että saa kolmen riikintaalerin ja 16 killingin kuukausipalkan sodan loppuun saakka. Korvauksen hän sai vain kuukauden ajalta. Käräjiltä asia lähetettiin sotilasviranomaisten tutkittavaksi.

Suhteellisen rauhallisesta rinnakkainelosta pitäjässä kertoo sekin, että Ruotsin puolen syyskäräjät pidettiin joulukuussa normaaliin tapaan. Kappalainen Petrus Wahlberg tuli Venäjän puolelta pitämään käräjäsaarnan. Myös talvikäräjät pidettiin huhtikuun alussa 1789 Yläkuonassa. Nyt käräjille ei tullut enää saarnaajaa Venäjän puolelta. Ruotsi oli kieltänyt jo syksyllä käynnit alueeltaan kirkossa Venäjän puolella. Kirkonkirjoista päätellen määräys on toteutunut vuodenvaihteessa. Porvoon tuomiokapituli määräsi Kesälahden papiston hoitamaan pitäjän ruotsinpuoleisten asukkaiden sielunhoidolliset tehtävät. Niin oli tapahtunut jo 1772, kun Kustaa III oli määrännyt ns. ruttosaarron itärajalle. Maaherra Carpelan määräsi ilmeisesti tuomiokapitulin päätöksestä tietämättä Yläkuonan vakituisella vartiopaikalla oleilleen sotilaspapin, ylimääräisen pataljoonansaarnaaja Fredrik Johan Rosenbomin toimimaan Kerimäen Ruotsin puolen pappina ja saamaan siitä palkan. Tuomiokapituli peri voiton tässä kiistassa selittäessään, että sotilaspappi voitaisiin koska tahansa siirtää muualle toimittamaan tehtäviään. Niinpä Kesälahden kappalainen Henrik Gustav Lindh tuli huhtikuun alussa 1789 pitämään käräjäsaarnan Ala-Kuonaan. Syyskäräjät jäivät pitämättä, mutta talvikäräjille kokoonnuttiin Ala-Kuonaan helmikuussa 1790.

Keväällä valmistauduttiin kesäsotaan

Ruotsin puolen sotatoimia pyrki aktiivisesti järjestämään nimismiehestä kruunuvoudiksi ylennetty Isaac Falck. Hän hankki tietoja venäläisjoukkojen sijoittelusta pitäjän länsiosissa. Se lienee onnistunut kohtuullisen helposti, seudun sotaväkeä paremmin tuntevan rahvaan liikkumista rajan yli ei voitu täysin estää sodan oloissakaan. Huhtikuussa Falck raportoi maaherra Carpelanille venäläisjoukkojen olevan Kerimäellä niin majoittuneina, että ne voisi yllättää. Falckin mukaan venäläisiä oli Kulennoisissa viiteen taloon ja kuuteen torppaan majoitettuna yhteensä 250 miestä. Osastoa kylässä johtava kapteeni oli sijoitettu Kulennoisten Makkolan taloon. Samassa talossa oli myös ammusvarasto, jota suojasi yksi tykki. Naukkarilan Kettusille oli sijoitettu 16 miestä ja pappilaan 10 miestä kanuunan kanssa. Kirkonkylään oli majoitettu 100 miestä nimismiehen taloon. Siellä oli myös toimi myös venäläiseverstin johtama esikunta suojanaan kolme tykkiä. Kirkonkylän ympäristön taloihin ja torppiin oli sijoitettu 200 sotilasta, Niinimäelle ja Haapalahteen molempiin 40 miestä. Yhteensä venäläissotilaita oli Falckin mukaan 646.

Falckin selvitys venäläisjokkojen sijainnista. Carpelanin raportti kuninkaalle 16.4.1789. KA mf FR 37.

Falckin tietojen perusteella Carpelan laati hyökkäyssuunnitelman, jonka mukaan Savon prikaati tekisi öisen yllätyshyökkäyksen Kerimäelle Säämingissä ja Rantasalmella olevien joukkojensa avulla. Carpelan tukisi hyökkäystä Pohjois-Karjalasta käsin. Majuri Hans Henrik Gripenbergin tehtävänä oli siirtää komennossaan olleet noin 800 miestä operaatiota varten Ylä-Kuonaan. Joukko-osasto määrättiin kuitenkin Ruskealaan, jonne venäläiset olivat hyökänneet tuhoten koko Matkaselän suomalaisvartioston. Näin suunniteltu operaatio jäi toteuttamatta.

Tohmajärven suunnan taistelujen jälkeen Gripenberg siirsi osastonsa pääjoukon Ylä-Kuonaan valvomaan Olavinlinnan venäläisten mahdollisia liikkeitä Pohjois-Karjalan suuntaan. Gripenbergin miehet onnistivat sieppaamaan Tuunaansalmella olleet venäläiset lotjat. Ne hän kuljetti Raikuun kanavien kautta Paasselän puolelle. Lotjia voitaisiin käyttää mahdollisesti peräydyttäessä kuljetuskalustona. 

Evakuointi Raikuun kautta

Venäläisten piti suunnitelmansa mukaan aloittaa eteneminen 8. kesäkuuta. Stedingk odotti päähyökkäystä Olavinlinnan suunnalta ja määräsi Gripenbergin hyökkäämään Ylä-Kuonan suunnasta. Tämä eteni joukkoineen Kerimäen kirkon tuntumaan, mutta totesi siellä 12.6. venäläisjoukkojen ylivoiman. Gripenberg peräytyi Ylä-Kuonaan. Olavinlinnaa komentaneen Wilhelm von Schultzin joukot pääsivät sen jälkeen liittymään muiden venäläisten jo aloittamaan hyökkäykseen. Kerimäellä ei tämän jälkeen käyty 1789 taisteluja, mutta nähtiin uskalias ja hatunnoston arvoinen järvioperaatio.

Venäläiset olivat Turun rauhan rajaa 1743 kaavaillessaan tehneet melkoisen munauksen. Vesiväylä Lappeenrannasta Olavinlinnaan jäi Puumalan salmessa Ruotsin haltuun. Ruotsalaiset tiesivät hyvin paikan strategisen merkityksen ja kevään kuluessa paikkaa linnoitettiin tarmokkaasti. Savon sotatoimia johtanut Stedingk kävi 8.6. tarkastamassa tilanteen. Rantapatteri, joissa oli 11 raskasta tykkiä, olivat valmiina. Päälinnake oli aloittamatta, mutta valmiina oli kuusi tykkipurtta. Lisäksi tukikohdan komentaja majuri Carl Pontus Gahn oli aseistanut pienempiä veneitä nikhaoilla.

Toiveet asemien pitämisestä raukesivat venäläisten edetessä nopeasti muilla suunnilla. Eristyksiin jäänyt osasto oli kuitenkin pelastettava, Savon puolustajilla ei ollut varaa menettää miehiä ja laivoja. Gahn ei päässyt venäläisten kanssa sopimukseen vetäytymisehdoista, joten hän toteutti Stedingkiltä saamansa käskyn vetäytyä aluksilla Punkasalmen ja Raikuun kautta Joroisiin.

Gahn laivasi tykit ja yli 600 miestä tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin juhannusaaton aamuyönä ja lähti soutamaan venäläisten nenän edestä itään. Joukon eväät upposivat kuormalotjan mukana alkutaipaleella joko onnettomuudesta tai vihollistulesta. Soutaen ja ehkä purjeidenkin avulla matkanteko onnistui Punkasalmen kautta Puruvedelle ja Raikuuseen. Raikuussa tykkiveneet kiskottiin vaivalloisesti yli kannasten. Ne kärsivät tuntuvia kölivaurioita, sillä siellä pääsi kannasten yli korkeintaan soutuveneellä, kuten kartta osoittaa.

Raikuun vesitie 1749. Raikuun kanavista ja kartasta tarkempi selvitys blogissani.

Gripenbergin osasto suojasi peräytymistä Ylä-Kuonassa. Maaherra Carpelan lähetti Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan veneitä Paasvedelle. Yksi kanuunakin tuotiin operaatiota suojaamaan. Raikuuseen Gahn sai Stedingkin lähettämät miehistön palkkarahat ja rahaa muonan hankintaan. Paasvedelle päästyään osasto kääntyi soutamaan taas länteen jätettyään kaksi tykkipurtta suojaamaan Orivirtaa. Osaston 618 miestä olivat perillä Joroisten Tahkonrannalla 6. heinäkuuta. Melkoinen suoritus.

Venäläiset peräytyvät suojaamaan Olavinlinnaa

Samoihin aikoihin Ruotsin vastahyökkäys Savossa alkoi tuottaa tulosta. Savossa merkittävin voitto saatiin Rantasalmen Parkunmäessä 5.7. Tappion kärsineet venäläisjoukot vetäytyivät Laitaatsalmeen. Tämän jälkeen Stedingk pyrki valtaamaan Puumalansalmen takaisin. Yritys epäonnistui, strategisesti tärkeä salmi jäi venäläisille sodan loppuun saakka. Stedingk oli aktiivinen muuallakin, mm. Kerimäen kirkolle tehtiin pieni hyökkäys 6.8.1789. Tässä oli kyse vain häirinnästä, suurempia tavoitteita sotatoimella ei ollut. 

Laitaatsillassa molemmat osapuolet linnoittivat asemiaan ja kävivät tykistötaisteluja. Venäläiset onnistuivat 9.10. yllättämään ruotsalaisten puolustuksen, mutta alkuhämmingin jälkeen ruotsalais-suomalaiset joukot pakottivat venäläiset peräytymään. Kuningas Kustaa III kävi 20.10. tervehtimässä joukkoja ja tarkasti asemat. Savosta palattuaan kuningas antoi 30.10 käskyn siirtyä talvimajoitukseen. Tässä yhteydessä Stedingk tyhjensi Ylä-Kuonan asemat ja siirrätti joukot Kallislahteen. Ylä-Kuonaan jäi vain kevyt vartiosto.

Kasakat iskevät Ylä-Kuonaan

Talvimajoituksen aikana sotatoimiin ei ryhtynyt kumpikaan osapuoli. Joukkoja järjesteltiin uudelleen. Uusi Karjalan prikaati koottiin everstiluutnantti ja maaherra Simon Carpelanin alaiseksi.  Sillä oli edelleen tukikohta Ylä-Kuonassa. Kuninkaan sotasuunnitelman mukaan prikaatin piti edetä Kerimäelle ja Punkaharjulle. Huhtikuussa prikaatin komentajaksi määrättiin eversti Fabian Wrede, joka totesi, ettei Kustaan suunnitelma ole toteutettavissa. Kuningas määräsi prikaatin siirrettäväksi Savoon; rajoja vartioimaan jäivät vain Karjalan omat jääkärit. Määräys tuli vasta toukokuussa, mutta näyttää siltä, että Ylä-Kuonan miehitystä oli kevennetty jo ennen sitä. Vihollista otti vastaan melko pieni kapteeni Montgomeryn johtama osasto, kun venäläiset iskivät Ylä-Kuonaan toukokuun ensimmäistä päivää edeltävänä yönä. Montgomery oli päivää aiemmin raportoinut, että Punka- ja Tuunaansalmessa oli kummassakin noin 200 venäläissotilasta, Kulennoisissa 400 ja kirkonkylän seutuvilla 1100.Kirkonkylässä oli 5 - 6 kanuunaa, muissa vartiopaikoissa 2 - 3.

Yläkuonan tapahtumasta ei tullut tarkempia tietoja esikuntaan, sillä everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Ylä-Kuonaan. Parviainen palasi Rantasalmelle jo seuraavana päivänä. Hänen mukaansa kapteeni Montgomery upseereineen oli vetäytyneet Oravisalon ja Varpasalon kautta Raikuuseen, jonne nyt olivat asettautuneet. Parviaisen mukaan sotilaat olivat kertoneet talonpojille menettäneensä 30 miestä. Ruumiit oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan Savonrannalle. Tuhottuaan talonpoikien omaisuutta venäläiset jatkoivat samana päivän Kesälahdelle, ilmeisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut arvelivat hyökkääviä venäläisiä olleen jopa 2000. Vihollisella oli mukanaan tykkejä, joiden tarkasta luvusta talonpojilla ei ollut tietoa.

Lisätietoja tuli Kallislahdesta. Sinne saapui Ylä-Kuonassa taisteluihin osallistunut Kemin komppanian sotilas Mickel Carlsson. Hänen mukaansa venäläisosasto saapui huhtikuun 30. päivän iltana Puruveden yli ja eteni rantoja pitkin saarien suojissa Ylä-Kuonan lähelle ja nousi metsään pysytellen piilossa niin äänettöminä, ettei tarkastamaan lähetetty hevospartio heitä havainnut. Vasta Raikuuseen edenneen osaston merkkilaukauksesta osasto hyökkäsi. Redutissa ollut vartio (aliupseeri, korpraali ja 9 miestä) jäi vangiksi. Muut Ylä-Kuonaan sijoitetut väistivät tietysti 1500 miehen kokoiseksi väitettyä vihollisjoukkoa. Osasto perääntyi Orivedelle. Venäläiset seurasivat ¾ peninkulmaa pakenevia, mutta lopettivat sitten. Pakenijat vetivät mukanaan kevyttä kanuunaa, mutta neljännespeninkulman jälkeen siitä oli luovuttava hevosten väsyessä paksussa lumessa.

Pakoyönä miehet olivat kuulleet ammuntaa Kumpurannasta, jossa sijaitsi varastomakasiini. Sitä vartioi kapteeni Talanderin johtama joukko-osasto. Talonpoikien mukaan makasiini oli poltettu ja Talander noin 20-miehisen joukkonsa kanssa vangittu. Jalkamiehenä liikkeellä ollut Carlsson oli väsyneenä jäänyt jälkeen muista ja vaeltanut sitten metsien läpi Kallislahteen.

Tämä oli viimeinen sotatoimi Kerimäen suunnalla. Savossa oli saavutettu voimien tasapaino, jossa kumpikaan osapuoli ei rynnäköinyt toista vastaan, koska merkittävän voiton mahdollisuus näytti vähäiseltä. Venäläiset asettuivat siilipuolustukseen Olavinlinnan ympärille. Ruotsalaisille merkittävintä olisi ollut Puumalansalmen valtaaminen takaisin. Stedingk ennätti suunnitella sitä, mutta sota loppui ennen hyökkäystä.

Sota ei rakennut maalla, vaan merellä. Ruotsi saavutti 9.–10. heinäkuuta 1790 loistavan voiton toisessa Ruotsinsalmen meritaistelussa. Tämä avasi tien rauhanneuvotteluille. Rauha solmittiin 14.8.1790 Värälässä ilman aluemuutoksia.

Sodan tuhot Kerimäellä

Sota tuhosi tälläkin kertaa pitäjää, vaikka helpommalla päästiin kuin monella aiemmalla kerralla. Ruptuurin nimen saaneessa sodassa 1656 venäläiskarjalainen sissiosasto poltti 92 Kerimäen 146:sta talosta. Isovihan venäläishyökkäystä ja miehitystä pahensi sotapakolaisten mukana tullut rutto.  Lyhytkestoisemmasta pikkuvihasta selvittiin vähemmin vaurioin, mutta silloinkin kummankin osapuolen joukot risteilivät pitäjässä.

Sodan jälkeen pitäjän Ruotsin puolen asukkaiden sotavahinkoja tutkittiin käräjillä. Tietoja Venäjän puolen kärsimistä vahingoista ei ole säilynyt. Oletettavasti siellä selvittiin suhteellisen vähin vaurioin, sillä ruotsalaisten miehitysaika sodan alussa oli lyhyt, ja myöhemmillä hyökkäyksillä oli enemmänkin tiedustelu- tai häirintäluonne. Lisäksi väestöä tietysti rasitti venäläisjoukkojen oleilu pitäjässä.

Ruotsin puolen rahvaan kärsimät vahingot keskittyivät Kerimäen kirkolta Karjalaan johtavan tien varrelle. Käräjillä selviteltiin niin talollisten kuin tilattomienkin korvausvaatimukset. Vahingot kylittäin (suluissa ruokakuntien määrä): Toroppala (10), Jouhenniemi (28), Ylä-Kuona (46), Ala-Kuona (17), Pihlajaniemi (1), Simanala (5) ja Haverilanjoki (1). Venäläisten 1790 tekemä yllätyshyökkäys selittää vahingot Toroppalassa, Jouhenniemellä, Ylä-Kuonassa ja Pihlajaniemellä. Samalla kertaa varmaan pistäydyttiin Ala-Kuonassa, joka oli vain muutaman kilometrin syrjässä tiestä Karjalaan. Ylä-Kuonasta poltettiin myös käräjätalo, jossa oli tehty varmasti monia Vanhan Suomen asukkaita ärsyttäneitä ratkaisuja. Simanalassa ja Haverilassa kasakat vierailivat kai jo talvella 1789, jolloin Kuokkalan ja Simanalan miehiä aseistettiin kasakoiden hyökkäysten varalta. Simanala ja Haverila olivat lähellä Kolvonjokea, jossa venäläisillä oli kansan sastaviksiksi nimeämä raja-asema. Samanlainen sastavi oli myös Toroppalassa.  

Erityisen paljon sota koetteli kruununvouti Isaac Falckin omaisuutta ja liiketoimia. Hän oli perustanut pitäjään kaksi sahaa, Jalaskoskelle Kumpurannan läheisyyteen ja Susikoskelle Puruveden etelärannalle. Falck käytti häikäilemättä hyväkseen sahoja perustaessaan sitä, että niiden käyttämät metsät olivat osittain Venäjän puolen talojen hallussa. Hän kiisti omistukset eikä suostunut maksamaan vuokria Venäjän puolelle. Nimismiehenä hän asettui rajanylisissä maakiistoissa tukemaan Ruotsin puolen talonpoikia, erityisesti Jouhenniemen Herttuaisia. Sahoista ja maakiistoista tarkemmin täällä.

Falck toimi kruununvoutina aktiivisesti Ruotsin sotaponnistusten tukemiseksi, kuten aiemmin todettiin. Hän leikkautti myös 1788 venäjänpuolisten ja osittain riitamaalaistenkin Ruotsin puolella kypsyneet kaskiviljat ja käytti ne ruotsalaisjoukojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck sai asiasta todistuksen käräjillä, mutta pyysi uutta vielä kymmenisen vuotta myöhemmin vakuuttaaksen rajantakaiset talonpojat toimiensa oikeellisuudesta. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin. Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta. 

Venäläishyökkäys keväällä 1790 ulottui Kumpurantaan.  Siellä tuhottiin armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Kumpurannasta noin 7 kilometrin päähän Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja. Venäläiset kävivät rikkomassa kesällä 1789 myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Ylä-Kuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän. Vahinkojen arvoksi Falck määritteli 1038 riikintaaleria.

Oliko yksi venäläisten Ylä-Kuonaan tekemän iskun yksi motiivi Falckin omaisuuden tuhoaminen? Vain Falckin omaisuutta ja yhteinen käräjätalo poltettiin, muut menettivät vain irtainta omaisuutta. Venäjän puolen talonpoikien lisäksi sikäläiset virkamiehet halusivat varmasti kurmuuttaa Falckia, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Hyökkäys yllätti tyystin ruotsalaisjoukot, joten seutua hyvin tuntevat oppaat saattoivat olla kasakoiden apuna ohjaamassa hyökkääjiä. Epäilyä vahvistaa se, että erityisen huonoissa väleissä maariitojen takia Vanhan Suomen talonpoikien kanssa ollut Jouhenniemen Paavo Herttuainen sai osakseen erityiskohtelua. Hänen irtaimistoaan kasakat kävivät verottamassa jo 1789. He veivät mennessään mm. kuusi aikuista sikaa, tynnyrin suolakalaa ja tynnyrin Loviisasta rahdattua suolaa. Menetykset olivat vähäiset verrattuna kasakoiden uuteen vierailuun toukokuun alussa 1790. Silloin Herttuaisen irtaimisto vietiin perusteellisesti. Vahingot olivat kaikkiaan yli 738 riikintaaleria. Summasta käteisen osuus oli 400 riikintaaleria. Muiden talonpoikien tappiot jäivät huomattavasti niukemmiksi.

Sota haittasi muidenkin sahojen toimintaa. Enonkoskella sahaus loppui heinäkuussa 1788, ja uudelleen toimimaan päästiin helmikuussa 1791. Saha säästyi sotatuhoilta, mutta rappeutui käyttämättömänä. Sahan laivasto kärsi sitäkin pahemmin. Saha menetti kolme kolmimastoista purjealusta ankkureineen ja hinausköysineen. Yksi aluksista oli aivan uusi, kaksi hieman vanhempia. Edelleen menetettiin 140 tolttia lautoja vetänyt lotja, kaksi jollaa, yksi proomu ja kaksi venettä. Käräjillä menetyksistä olivat kertomassa sahan kirjuri Henrik Lentz ja hänen poikansa Henrik Henrikinpoika Lentz. Nuorempi Lentz kertoi olleensa kipparina kesällä 1788 sodan alkaessa viemässä proomulla 224 toltin lautalastia Venäjälle. Tuolloin ruotsalaisjoukot takavarikoivat proomun ja tyhjensivät lautalastin. Kolme muuta alusta oli palaamassa rahtimatkaltaan Joutsenosta. Venäläiset takavarikoivat yhden niistä ja ruotsalaiset ottivat kaksi Puumalansalmessa käyttöönsä. Proomuja käytettiin mm. joukkojen siirtämiseen Rantasalmelta Joroisiin. Proomuista oli otettu ankkurit ja touvit käytettäviksi ruotsalaisten tykkiveneissä. Sodan sotkuisissa oloissa proomut joutuivat sitten tyystin kadoksiin. Kaikkiaan Enonkosken sahan vahingot arvioitiin 1710 riikintaalerin suuruisiksi.

Sahalle oli jäänyt kesällä 1788 runsaasti laivaamatonta lautaa. Huhtikuussa 1790 nimismies Johan Olsonius järjesti niiden kuljetuksen Varkauteen ja Rantasalmelle. Varkauteen suuntasi lautakuorman kanssa 63 hevosta. Siellä rakennettiin tykkiveneitä, joten laudat tulivat hyvään tarpeeseen. Rantasalmelle suunnattiin 7 hevoskuormallista. Yläkuonan hevoset oli varattu vartioaseman tarpeisiin, mutta sieltäkin kapteeni Montgomery laski matkaan yhden hevosen talosta. Näistä laudosita sahanomistajat saivat kai jonkinlaisen korvauksen, kun niitä ei sotatappioiksi ilmoitettu.

Savonrannalla sijainneilla Vuokalan ja Säimenen sahoilla oli yhteisiä omistajia. Niinpä sahat esittivät yhdessä vaatimuksen verohelpotuksista kärsimiensä vahinkojen vuoksi. Venäläiset saivat saaliikseen kaksi proomua, repivät niistä irti katot, kaikki rautaosat ja peräsimen. Proomut olivat korjauskelvottomia. Ruotsalaiset taas veivät kaksi proomua ja käyttivät niitä rahdinkuljetukseen. Paatteja oli pidetty niin kehnosti, että kun niillä sodan jälkeen kuljetettiin ensimmäistä kertaa lautoja, hajosivat molemmat myrskyssä. Osa laudoistakin meni pohjaan proomujen mukana. Kun Falckin sahoille ja Gabriel Walleniuksen sahalle oli jo annettu verohelpotuksia, lienevät Vuokala ja Säimen saaneet saman kohtelun.

Sodan jälkeen Vanhan Suomen porvarit alkoivat hankkia osuuksia ja sittemmin ottaa haltuunsa Ruotsin puolen sahoja. Falckin Susikosken sahan hankki pian sodan jälkeen viipurilainen sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni. Viipurilainen kollegineuvos Hans Hindrich Dannenberg osti 1793 puolet Jalaskoskesta, toisen puolikkaan hankkivat savonlinnalaiset kauppiaat Gabriel ja J.H. Fabritius. Keisari Paavali I kielsi puutavaran viennin Venäjältä 1798. Sahatavaran kauppakulku oli sallittua, joten Vanhan Suomen porvarit ryntäsivät ostamaan tai vuokraamaan Savon sahoja. Savonlinnalainen Ivan Sitkoff hankki viidenneksen Enonkosken sahasta 1799. Hänen taustatukenaan oli viipurilainen Johan Friedrich Hackman, joka hankki sittemmin itselleen Jalaskosken sahan ja Vanhan Suomen puolelta Putikon ja Säämingin Naistenlahden sahat.

Putikon saha toimi pitäjän siis venäläisellä puolella. Se joutui kuljettamaan tuotteensa 150 kilometrin matkan Joutsenoon Puumalansalmen kautta, siis Ruotsin alueen halki. Sahan vahingoista ei ole tietoa, mutta luultavasti senkin aluksia oli kesällä 1788 rahtaamassa lautoja Joutsenoon. Lotjia saattoivat takavarikoida niin venäläiset kuin ruotsalaisetkin.

Kuinka paljon väki väheni?

Kerimäkeläisiä kuoli sotaa edeltävinä vuosina ”normaalitahtiin”: 1786 hautaan saateltiin 172 vainajaa, seuraavana vuonna 158. Kulkutaudit eivät erityisemmin vaivanneet pitäjää. Sotavuosien kuolleisuus näyttää hieman oudolta:

1788 288

1789 157

1790 377

1791 112

Aiheuttiko sota siis kuolleisuuden aleneman Kerimäellä armon vuonna 1789? Ei sentään. Ongelma on siinä, että lukemista puuttuvat pitäjän ruotsinpuoleiset vainajat. Heidät haudattiin 1789 sodasta huolimatta normaalisti Venäjän puolen kirkkomaahan. Stedingk kielsi kirkkomatkat Vanhan Suomen puolelle vuoden 1788 lopussa. Raja aukesi heti rauhanteon jälkeen, ja ainakin jo 18.8.1790 ruotsinpuolen vainajia siunattiin kirkkomaahan.

Ruotsinpuolen asukasmäärä oli noin 40 prosenttia pitäjän väkiluvusta. Jos arvioidaan, että kuolleisuus pitäjänpuoliskoilla oli sama, voisi vuoden 1789 kokonaislukema olla noin 250 ja 1790 noin 420 kuollutta. Voi olla, että kuolleisuus Venäjän puolella oli suurempaa, sillä siellä oli venäläisjoukkoja runsaasti majoitettuna. Ruotsin puolella sotaväkeä oli isommin vain Ylä-Kuonassa. Lisäksi tie Viipurista Savonlinnaan kulki pitäjän venäläisen puolen tiheimmin asutun osan läpi. Kulkutaudeilla oli oivat leviämismahdollisuudet. Jos kirkkopitäjän välimääräksi arvioidaan noin 5500 henkeä, oli kuolleisuus pahimpana vuonna 1790 7 – 8 prosentin luokkaa, enintään kolminkertaista tavalliseen verrattuna. 

Rantasalmen kuolleiden luettelosta löytyy 1789 vain 8 ja seuraavana vuonna 5 ruotsinpuolen haudattua kerimäkeläistä. Kesälahden kirkkoherra Slottman vastasi pitäjän ruotsalaisen osan sielunhoidosta, joten olettaisi hautaamisten suuntautuneen sinne. Kesälahden haudattujen luetteloista ei löydy kerimäkeläisiä. Sinne haudattiin kuitenkin ennen sotaa Vaaran kylän asukkaita, joiden oli syksyisin ja keväisin melkein mahdotonta päästä Kerimäen kirkolle. Heitä ei mainita Kesälahden kuolleiden joukossa, vaan Kerimäen haudattujen luettelossa merkinnällä ”haudattu Kesälahdelle”. Ehkä Slottman noudatti samaa käytäntöä sotavuosina, mutta kuolleet jäivät sitten kirjaamatta Kerimäellä.

Menetyksiä kärsi Ruotsin puolen ruotuväkikin. Kerimäellä oli 14 ruotusotilasta, joista 7 kaatui taisteluissa tai sortui sotaväkeä riivanneisiin tauteihin. Kaikille löytyi varamies melko nopeasti. Varamies oli myös Lassi Kolehmainen alkujaan. Hän astui ruodun 96 sotamieheksi 1784 Heikki Seppäsen eli Hindrich Smedin tilalle. Lassin sotilasnimeksi tuli Lars Kåck. Hänet merkittiin kuolleksi 5.5.1790.

Sota pahensi seurakunnallisia hankaluuksia

Kerimäen väkiluvun selvittely Kustaan sodan aikaan on kohtuullisen viheliäistä touhua. Kerimäen kirkkoherra Anders Herkepaeus oli ilmeisesti aivan pätevä kirkonmies nuoruutensa ja miehuutensa aikoina, mutta hänen viimeisiä vuosiaan varjostivat sairaudet. Kesällä 1792 kuolleen Herkepaeuksen jälkeen pidetyssä piispantarkastuksessa havaittiin tämän jäljiltä koko liuta epäselvyyksiä: pitäjänkokousten pöytäkirjat, tarkastuspöytäkirjat ja tuomiokapitulin kirjeet olivat kateissa, myös rippikirjoissa ja tileissä oli epäselvyyksiä.

Kirkolliset tiedot pitäjän väkiluvusta ovat säilyneet 1700-luvun lopulta vain Ruotsin puolelta muutamilta vuosilta. Vuonna 1785 asukasluku oli 1745 ja 15 vuotta myöhemmin 2277. Sodasta huolimatta väkimäärä olisi kasvanut noin kolmanneksella. Ruotsin puolella oli kyllä tilaa torppariasutukselle, joka mahdollisti väestökasvun. Silti en pidä lukemia luetettavina. Käsittääkseni vuoden 1785 väkiluku on liian alhainen. Vuodelta 1810 on käytössä tiedot koko pitäjän väkiluvusta: Venäjän puolella 3972 ja Ruotsin puolella 2719, yhteensä 6691 henkeä. 

Herkepaeuksen apuna toimi kolmen viimeisen vuoden ajan Nils Maconi, kerimäkeläisen talollisen Niilo Makkosen poika. Herkepaeuksen kuoleman jälkeen armovuoden saarnaajaksi päässyt Maconi tähtäsi jo pitäjän kirkkoherraksi ja kunnosti tarmokkaastasi seurakunnan retuperälle mennyttä kirjanpitoa. Hän vastasi uudesta rippikirjasta, joka alkaa vuodesta 1788. Maconi teki omat niteensä pitäjänpuoliskoille, riitamaan talot hän sijoitti Ruotsin  puolen niteeseen omaksi kokonaisuudekseen. Hänellä on ilmeisesti ollut käytössään jokin säilymättä jäänyt konsepti, jonka avulla hän on merkinnyt esim. ehtoolliskäynnit vuodelta 1788. Sen sijaan sotavuosien ajalta rippikirjoissa ei ole yhtään merkintää. Nähtävästi Maconi vastasi 1790 seurakuntaan saavuttuaan rippikirjasta.

Maconi oli opiskellut Ruotsin puolella (Rantasalmi – Porvoo – Turun Akatemia). Maisteriksi valmistuttuaan hän siirtyi Venäjän puolelle Haminan konsistoriin. Hän tunsi siis tilanteen Ruotsin puolella pitäjää ja sai merkityksi kirkonkirjoihin ”uutta” väkeä. Kyse oli ennen kaikkea Savonrannan alueesta. Sinne muutti torppareita Kerimäen lisäksi Säämingistä, Rantasalmelta ja Heinävedeltä. Osa heistä näkyy hakeneen kirkolliset palvelunsa Rääkkylästä. Huomattava on, että Kerimäen ruotsalaisen hallintopitäjän väkiluku oli kirkonkirjoihin merkittyä isompi. Hallintopitäjään kuului mm. Kaatamon kylä, joka sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Liperin kirkonkylästä. Kerimäen kirkkoherrat olivat jo aikoja sitten luopuneet lähes kaikista kaatamolaisten maksuista. Liperin papisto vastasi kylän asukkaiden kirkollisista tarpeista. Mutta Kaatamon hallinnollinen yhdistäminen Liperiin tapahtui vasta 1828, kun pitäjät kuuluivat samaan valtakuntaan ja lääniin.

Sota nosti taas esiin ajatuksen seurakunnan jakamisesta.  Herkepaeuksen kuoltua 1792 katsoivat jakamisen kannattajat ajankohdan sopivaksi herätellä hanketta henkiin. Porvoon tuomiokapituli esitti jo 1759 Kerimäen ruotsalaisen osa liitämistä Kesälahteen kappelina. Tukholmassa ajatus ei innostusta herättänyt, eihän valtioiden rajastakaan oltu päästy yksimielisyyteen. Asia ajankohtaistui taas 1764, kun Kerimäen kirkko paloi. Täällä kertaa pitäjäläiset pääsivät keskenään sopuun: ruotsinpuolelaiset osallistuisivat kirkon rakentamiseen, jos Venäjän puoli vastaavasti lupaisi osallistua seurakunnan mahdollisesti tulevaisuudessa jakautuessa kirkon rakentamiseen Ruotsin puolelle. Sopimus vahvistettiin molemmin puolin käräjillä ja vielä yhteisessä pitäjänkokouksessa.

Kuopion lääninhallitus määräsi 1792 pitäjän Ruotsin osaan pitäjänkokouksen. Se pidettiin Yläkuonassa syyskäräjien yhteydessä. Kokousväki selitti haluavansa erota omaksi seurakunnakseen, koska Kerimäen kirkonmäelle oli pystytetty kaksi kapakkaa, joissa venäläinen sotaväki kiusasi sunnuntaisin Ruotsin puolen kirkkokansaa. Porvoon konsistorin mielestä talomäärä ei riittänyt seurakunnan perustamiseen, mutta kappeli Kesälahden yhteyteen voitaisiin perustaa.

Asiasta järjestettiin seuraavana kesänä uusi pitäjänkokous, jossa vain 2 taloa kannatti kappelihanketta. Omaa seurakuntaa kannatti 24 taloa ja 18 halusi jatkaa vanhaa käytäntöä. Asiakirjoista ei selviä, ketkä talonpojat halusivat oman kirkon ja ketkä vastustivat. Yksi kannattaja toki selviää, vähemmän yllättävästi asessori Isaac Falck. Hän lupasi omistamiltaan sahoilta sata tolttia lautaa, jos Venäjän puoli ei vanhan sopimuksen vastaisesti auta kirkonrakennuksessa. Yksi oman kirkon vastustajien päämotiiveista lienee ollut pelko siitä, ettei sopimusta noudatettaisi kiristyneessä poliittisessa tilanteessa. Paikalle tuli kuokkavieraana myös Nils Maconi, jonka läsnäolosta Falck vaati merkinnän pöytäkirjaan arvelleen armovuodensaarnaajan läsnäolon vaikuttaneen kokousväen mielipiteisiin.

Maaherra ja Porvoon tuomiokapituli suosittelivat kappelin perustamista pitäjän ruotsalaiseen osaan. Perusteluja löydettiin asukkaiden enemmistön mielipiteen lisäksi. Ruotsin ja Venäjän erilaiset ajanlaskut aiheuttivat erityisesti juhlapyhien vietolle. Ruotsin valtakunnan sisäiset asiat tulivat kirkossa luettujen kuulutusten takia venäläisten tietoon. Rajasulkujen ja sotien aikana ei päästy Venäjän puolelle kirkkoon, eivätkä papit käyneet Ruotsin puolella. Kerimäen kirkolla majailevat sotajoukot ja muut kreikanuskoiset kiusasivat jumalanpalveluksessa käyviä. Jatkuva kirkossakäynti vieraanvallan alueella aiheutti salakuljetusta, tullitulojen vähenemistä ja matkoja sekä muuttoja Venäjälle ilman passia ja muuttolupaa.

Asia ei ymmärrettävästi edennyt Tukholmassa. Lopullista rajankäyntiä ei oltu tehty, riitamaa voisi lipua kiistatta Venäjälle, jos seurakuntayhteyskin katkaistaisiin. Sitä paitsi kysymys ei ollut vain Kerimäestä. Samaan tapaan olivat muutkin rajaseurakunnat jaettu kahden valtion kesken. Ongelmallisia tapauksia oli muitakin, mm. Mäntyharju oli jaettu Kerimäen tapaan kahteen lähes yhtä suureen osaan.

Ruotsin ote hiipuu

Ruotsin puolen kerimäkeläisten kirkkomatkat estettiin taas 1798. Venäjällä valtaannousut kai jossain määrin mielenvikainen keisari Paavali I sulki länsirajan estääkseen Ranskan vallankumouksen leviämisen maahansa. Kesäkuun lopulla 1798 ruotsinpuolelaisia kiellettiin tulemasta kirkkoonsa. Asiasta protestoitiin Venäjälle, ja Porvoon tuomiokapituli ehti määrätä Rantasalmen, Sulkavan ja Kerimäen kirkkoherrat hoitamaan pitäjän ruotsinpuoleisten sielunhoitoja. Vain Rantasalmen Orraeus ehti käydä asialla, sillä syksyllä kirkkomatkat taas sallittiin. Ensin Venäjältä määrättiin, että sikäläisten viranomaisten ja pappien luona sai vapaasti vierailla. Sitten papisto hankki rajakomissaarilta tai kruunuvoudilta rajapassin eli kirkkolipun jokaiselle talolle ja ruokakunnalle. Parin vuoden kuluttua rajasulusta luovuttiin ja kirkkoliput jäivät tarpeettomiksi.

Vuonna 1804 piti ruotsinpuoleisten taas kaivella esiin rajapassejaan. Tuolloin venäläinen rajakapteeni Bannikov ilmoitti saaneensa määräyksen, jonka mukaan ketään ei saa päästää rajan yli ilman asianmukaista lupaa. Bannikov laski myös kirkossakävijät passia tarvitsevien joukkoon. Vuosina1798-99 jaetut passit piti vielä uudistaa. Ne, joilla ei passia ollut, joutuivat hakemaan sellaisen. Samoihin aikoihin Ruotsin puolen talonpojat valittivat joutuneensa pahoinpidellyiksi kirkkomatkoillaan. Kasakat olivat ottaneet kiinni Yläkuonan Paavo Honkasen kirkkomatkalla, sitoneet ja hakanneet hänet perin pohjin. Hakkaamisen jälkeen Honkanen oli pakotettu juoksemaan ratsastavan kasakan rinnalla. Tällaiset tapaukset olivat johtaneet siihen, etteivät ruotsinpuoleiset tohtineet mennä kirkkoon lainkaan. Osa seurakuntalaisista suunnitteli jo anomusta oman kirkon rakentamiseksi. Tilanne näyttää rauhoittuneen, ja ruotsinpuoleiset uskaltautuivat taas kirkkoonsa rajapassien turvin.

Turun rauhansopimus antoi talonpojille oikeuden kaukonautintoihin rajalinjan yli.  Talonpoikien rajanyliset kiistat kaskimaiden käytöstä olivat jatkuneet 1750-luvulta lähtien. Riitoja oli kymmenittäin, mutta kiivain oli Jouhenniemen Herttuaisten ja Niinimäen Malkkien välinen. Loviisassa maaherra teki 1769 päätöksen, jonka mukaan Malkeilla ei olisi enää asiaa Ruotsin puolen nautinnoilleen ja vastaavasti Herttuaiset eivät saisi mennä Venäjän puolen kaskimailleen. Venäjän puolella ei tähän Ruotsin yksipuoliseen päätökseen tyydytty. Seurauksena oli vilja-, heinä- ja kalavarkauksien kierre. Riidat saivat kaavamaisen muodon: Toinen osapuoli kylvi kiistanalaiselle maalle, rajantakainen osapuoli kävi varastamassa korjatun sadon. Tappelujahan siitä syntyi, ja 1785 ensimmäinen tappokin. Ruotsin puolen torppari Olli Konttinen sai kuolemantuomion venäjänpuoleisen Pärnäsen taposta. 

Kiistoissa venäläinen kihlakunnanoikeus piti talonpoikiensa puolta, Ruotsin puolella taas maaherra määräsi molemmat osapuolet pysymään omalla puolellaan rajaa. Tämähän oli vastoin rauhansopimusta. Paikallisella tasolla viranomaiset pitivät omiensa puolta, ja näin asia nousi valtakuntien väliseksi ulkopoliittiseksi riidaksi. Asiaa olisi ehkä voitu ratkoa tilusvaihdoilla rajan yli, mutta ne Kustaa III kielsi 1781. Valtiollisen tason neuvottelut eivät johtaneet mihinkään.

Venäjän puolen talonpoikia ärsytti eritoten asessori Isaac Falckin toiminta. Hän oli toimi voimallisesti nautintariidoissa Herttuaisten ja muiden talonpoikien tukena. Sahoja perustaessaan ja niille tukkeja hankkiessaan Falck viis välitti venäjänpuoleisten oikeuksista. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi. Joulukuun alussa 1801 joukko haki kaskesta 900 ruislyhdettä ja pari viikkoa myöhemmin miehet uskaltautuivat Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Laukaukset ammuttiin Falckin talon ikkunasta. Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Mies katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin vuonna 1804. Siellä hän kuoli vuotta myöhemmin.

Muulloinkin Venäjältä tultiin rajan yli suurissa partioissa. Kerimäellä oli liikkeellä ruotsalaisten arvioiden mukaan 120 miestä ja Säämingissä 1805 yhteensä 90 miestä. Syksyllä 1805 ylioppilas ja myöhempi Rantasalmen Karl Johan Pontan rosvosi 12 talonpojan kanssa Säämingin venäläisten kaukokaskesta 4100 ruislyhdettä. Pontanin joukko kohtasi venäläisen osapuolen Vaahersalossa. Yhteenotossa Ruotsin armeijan korpraali sai vammat, joihin myöhemmin kuoli. Koska lyhteet oli varastettu venäläisiltä, pidettiin oikeidenkäynti Säämingissä Venäjän puolella. Kun Ruotsin alamaiset eivät tulleet paikalle vastaamaan varkaussyytteisiin, vapautettiin myös korpraalin taposta epäillyt sääminkiläiset. Tilanne näyttää laajemminkin muodostuneen sellaiseksi, etteivät Ruotsin puolen asukkaat tohtineet lähteä rajan taa etujaan puolustamaan.

Vanhan Suomen talonpoikien ja torppareiden kiukku Ruotsin puolen nautintojen menettämisestä on ymmärrettävää. Venäjän puolen asukkailla oli asutushistoriallisista syistä johtuen enemmän menetettävää. Läntinen osa pitäjästä oli aluksi tiheämmin asuttua, sitähän osoittaa esim. kirkon sijoittaminen. Kyläkeskusten läntinen painopiste näkyy hyvin tämän tekstin alun kartassakin. Taloilla oli – kuten Säämingin taloillakin - runsaasti kaukonautintoja itäosassa pitäjää. Esimerkiksi isossajaossa syntyneen Luotojärven kylän kaikki viisi taloa perustettiin Säämingin Pihlajaniemen takamaille. Sieltä tulivat asukkaatkin. Riitamaan asukkailla oli runsaasti kaukonautintoja Ruotsin puolella. Venäjän puolisilla talonpojilla oli myös paljon torppia Ruotsin puolella. Ne merkittiin Ruotsin henkikirjoihin erikseen. Pikaisesti laskien vuonna 1809 näitä torppia oli 90.

Kustaan sota kärjisti tilannetta niin, että Ruotsi ei enää kyennyt turvaamaan Kerimäen oman puolensa asukkaiden etua ja oikeuksia. Taustana oli Ruotsin heikkeneminen vahvistuvaan Venäjään verrattuna. Paikallishallinnon hataruus, tiedonkulun ongelmat hallinnon ylemmissä hallintoportaissa ja keskushallinnon kykenemättömyys saada aikaan päätöksiä Pietarin kanssa loivat paikallistasolle voimattomuuden tunteet. Nyrkkivalta korvasi oikeusistuimia, koska käräjät kummallakin puolen rajaa pitivät omiensa puolta. Tappeluja kävivät talonpojat, torpparit ja tilattomatkin, mutta johtomiehinä ja yllyttäjinä oli säätyläisiä. Ylimpänä mestaroi tietysti Isaac Falck, joka ei kaihtanut nujakointia.

Sodan jälkeen Venäjä vahvisti sotilaallista läsnäoloaan Olavinlinnan turvaamiseksi. Kerimäelläkin tuntuu kirkonkylässä ja sen läheisyydessä olleen kasakoita, jotka aiheuttivat ongelmia ruotsinpuolen kirkkoväelle passihankaluuksien lisäksi. Selvää on, että tähän kiusantekoon syyllisiä eivät Ruotsin kansalaiset voineet saada mitenkään edesvastuuseen. Kun Puumalansalmi jäi edelleen Ruotsin hallintaan, rakennutti Venäjä ns. Suvorovin sotakanavat turvatakseen Olavinlinnan sulan veden aikaisen huollon ja Saimaan laivaston vapaan kulun. Raikuun kautta tapahtuneesta joukkojen evakuoinnista otettiin opiksi. Tuunaansalmi ja Punkasalmi voitiin tarvittaessa sulkea kettingeillä ja salmien rantoja linnoitettiin. 

Ruotsin puolen Kerimäellä ei tehty sotilaallisia varusteluja. Ruotsi perusti tosin Varkauteen laivastotukikohdan, mutta eipä se suoraa suojaa pitäjän ruotsalaiselle osalle tarjonnut. Jos laivasto kykenisi pitämään venäläiset pois Haukivedeltä, voitaisiin toki sodan tullen siirtää joukkoja vesiteitse suoraan Kerimäelle. Muuten joukot pitäisi kuljettaa maitse Pohjois-Karjalan kautta, mikä oli perin hankala operaatio. Se oli havaittu jo Kustaan sodassa.

Valtiollisella tasolla Ruotsi ja Venäjä eivät kyenneet ratkaisemaan Turun rauhan paikalliselle tasolle luomia ongelmia. Jos rajasta olisi päästy yksimielisyyteen, olisi riitamaan ongelma poistunut. Rajanylisten kaukonautintojen ongelma olisi voitu ratkoa tilusvaihtojen ja muiden ratkaisujen avulla. Kerimäkeläiset joutuivat ratkomaan ongelmiaan keskenään. Se johti nyrkkivaltaan ja henkirikoksiin, joista osa jäi selvittämättä. Kun koko Suomi liitettiin Venäjään, ongelma poistui. Seutu oli sen jälkeen henkirikosten suhteen Suomen rauhallisimpia.  

Yhdistynyt Kerimäki kuului aluksi Viipurin lääniin, mutta päätettiin liittää Kuopion lääniin 1816. Lopullisesti liittäminen toteutui vasta 1818. Yhdistyminen oli helpotus pitäjäläisille. Riitamaa katosi ja nautintariidat voitiin ratkaista yhdessä tuomioistuimessa. Kahden valtion jakama pitäjä oli joutunut kustantamaan kaksinkertaisen hallinnon: kaksi nimismiestä apulaisineen, kahdet käräjät tuomareineen ja lautamiehineen. Lisäksi hyvinkin yli kymmenesosa pitäjäläisistä oli riitamaalaisina vapautettu näistä rasitteista. Yhdistyminen ja siirto Kuopion lääniin mahdollisti kirkon siirtämisen Kerimäen kylästä Jouhenniemeen. Asia pantiin vireille 1822. Maailman suurin puukirkko valmistui 1847. Sitä voi pitää yhtenä symbolina pitäjän yhdistymiselle.

Edit 21.4.2026. Lisäätty tieto Enonkosken sahan lautojen rahtauksesta Varkauteen ja Rantasalmelle.

Lähteet:

Verkkolähteet olen pyrinnyt merkitsemään linkkeinä tekstiin. Suomen Sukuhistoriallinen yhdistyksen sivujen avautumiseen tarvitaan seuran jäsenyys.

Anu Koskivirta: Riitamaa ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015).

Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaaksi 1788 – 1790. Historiallisia Tutkimuksia 265. SKS, 2014. Savon sotatoimien osalta nojauduin kokonaan tähän teokseen. Kirja antaa oivalliset mahdollisuudet tarkentaa sotatapahtumia pitäjätasolla.

Jenni Merovuo: Riitinkiläiset, sikaverolaiset – Kerimäen riitamaan alue ja väestö Turun rauhan rajalla 1743–1808.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia osa I:1. Jyväskylä 1993. Turun rauhan rajankäynnistä riitamaasta ja maariidoista s. 333 - 355, Ruotsin heikkenevästä otteesta s. 368 - 375, Kustaan sodasta s. 378 - 384 ja seurakunnallisista ongelmista s. 396 - 405. Vesisahoista s. 433 - 463.