MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

 Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Kuka hullu halusi poliitikoksi?

 Kirjahyllyä selatessani osui käteen Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirja Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (pokkarin painovuosi 2015). Muistin kirjan aikaan lukeneeni, mutta vilkaisin uudelleen. Arvelin nimittäin, että 2026 pitää olla vielä hullumpi halutakseen poliitikoksi... Näin kirjoittajat luonnehtivat poliitikon ammattia:

"Kuka hullu haluaa ammatin, joka keikkuu vuodesta toiseen arvostetuinpien ammattien listan häntäpäässä? Kuka hullu haluaa olla poliitikko, kun jaettavana on lähinnä leikkauksia ja huononnuksia? Kuka hullu haluaa olla some-tuomioistuimen valvottavana ympäri vuorokauden ja vuoden? Kuka hullu jaksaa muodostaa mielipiteitä keskisuuresta yrittämisestä, turvetaloudesta, vesilaista ja soten pienimmistä yksityiskohdista? Kuka hullu haluaa työn, johon pitää hakea ripustamalla kadunvarteen iso kuva omasta naamasta? Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, päättämätön, historian huonoin, väärässä, tuhoamassa kaiken hyvän maailmasta?"

Hyviä kysymyksiä yli 10 vuoden takaa, ajalta jolloin sometuomioistuimen valvonta oli paljon nykyistä lievempää. Ennen oli kaikki paremmin, sanotaan. Vaan oliko mukavampaa olla poliitikko? Vilkaistaanpa historiaa. Rajoitun katsauksessa Hämeenkyröön, laajempi tarkastelu ylittäisi niukat voimavarani.

Politiikka voidaan määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Sitä kyröläiset harjoittivat jo ennen kuin katolinen kirkko ja Ruotsin valtio alkoivat tunkeutua paikalle komentoa pitämään. Käräjienpidosta kertoo Kanaensaaressa kasvanut Käräjäkuusi, josta tarinaa täällä. Saari oli liian pieni käräjien pitopaikaksi, mutta sen liepeillä muinaiset kyröläiset kokoontuivat päättämään asioistaan. Saapuessaan katolinen kirkko luonnollisesti otti muinaispitäjän pyhät paikat haltuunsa ja rakennutti sinne kirkon.  Pitäjänkäräjät pidettiin edelleen samassa paikassa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinne jatkui pitkään, sillä rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Asioista piti nyt päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. 

Käräjien ohella paikallisia maallisia ja kirjollisia asioita alettiin käsitellä vuodesta 1726 lähtien myös kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa. Niiden merkitys kasvoi 1800-luvulla. Käsiteltäviä asioita kertyi pitäjäkokoukselle liiankin kanssa, niinpä valtiopäivillä erotettiin maalliset asiat erikseen kuntakokouksen päätettäviksi. Hämeenkyrössä kunnallisuudistus pantiin toimeen ripeästi, kuntakoukset aloittivat toimintansa 1866. Siellä ratkottiin asioita yhteisymmärryksessä tai kiistellen. Erimielisyydet jäivät sanakäytön asteelle, nyrkit eivät heiluneet. Puoluepolitiikka tuli kiistoihin mukaan vasta 1900-luvun alkaessa, taustana suhtautuminen Venäjän yhtenäistämispolitiikaan eli sortotoimiin. Tästä juttua blogissani täällä. Kiistely oli kiivasta, mutta väkivallalta vältyttiin.

Uusi voimatekijä 1900-luvun alun paikallispolitiikassa oli Hämeenkyrössäkin työväenliike. Sen merkitys kunnallispolitiikassa jäi melko vähäiseksi, koska äänioikeus kuntakokouksessa perustui veronmaksukykyyn. Siksi talolliset ja säätyläisväki käyttivät valtaa kunnallisissa asioissa. Vahvin  työväenyhdistys oli tehdaskylässä Kyröskoskella, mutta myös kylille syntyi rynsaasti yhdistyksiä. Kyröskoskella ammattiyhdistystoiminta oli tärkeä osa työväestön järjestäytymistä. Sen kautta joutui moni järjestäytynyt työntekijä taloudellisiin vaikeuksiin. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1907 kahdeksantuntiseen työpäivään. Läskelän, Mäntän, Äänekosken ja Kyröskosken tehtaiden omistajat päättivät kuitenkin syksyllä 1907 siirtyä takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijät ryhtyivät lakkoon, jota työnantajat mursivat parhaansa mukaan rikkurien avulla. Vaikeinta oli viidellä perheellä (yhteensä 34 henkeä), jotka tehdas irtisanoi asunnoistaan. Puolen vuoden lakkoilun jälkeen työntekijäpuoli kärsi täydellisen tappion. Osa lakkolaisista pääsi takaisin töihin, mutta aktiivisimmat lakkolaiset jäivät vaille työtä, vaikka osalle rikureistakin riitti töitä. Tehdas käytti tilaisuutta hyväkseen ja suoritti laajamittaisen puhdistuksen työntekojöidensä keskuudesa.

Sisällisota oli kohtalokas monelle poliitikoille - ja sivulliselle

Punakaarti kaappasi vallan Hämeenkyrössä 28.1.1918. Punaisen terrorin yhteydessä surmattiin 13 hämeenkyröläistä. Tapauksisista tarkempi kuvaus täällä. Heistä eniten mukana politiikassa olivat nimismies Väinö Nyström ja Laitilan tilan vuokraaja Eero Koskimies. Nyström oli vanhasuomalaisten ehdokkaana useissa eduskuntavaaleissa ja tuli kertaalleen valituksikin. Koskimies taas toimi kunnallislautakunnan puheenjohtajana vuodesta 1910 lähtien. Muut ammutut olivat suojeluskunnan perustajia tai jäseniä. Joidenkin uhrien surmaamiseen ovat vaikuttaneet selvästi myös henkilökohtaiset kostomotiivit. Muutama suojeluskuntahankkeessa keskeisesti mukana ollut ehti pakenemaan viime hetkellä punaisten vallankaappausta valkoisten puolelle Kankaanpään tai Ikaalisten suuntaan. Esimerkiksi Jalmari Raipala ja J.V. Tuokkola olisivat tuskin henkeään säilyttäneet, jos vangiksi olisivat jääneet.

Hämeenkyrön kunta maalautti 1919 muotokuvat Eero Koskimiehestä (ylempi kuva ja Väinä Nyströmistä (alempi kuva). Taiteilija oli hämeenkyröläinen Eino Heljo.

Valkoinen terrori pitäjässä oli määrällisesti punaista terroria moninkertaisesti suurempaa. Luettelo terrorin uhreista, taisteluissa kaatuneista ja vankileireillä kuolleista on täällä. Hämeenkyrön punaisia teloitettiin kotipitäjässä 51 ja muualla 31. Taisteluissa kaatui 76  ja vankileireillä kuoli 169 punaista. Lisäksi kateisiin jäi 8. Monet punaisten johtajista teloitettiin. Tarkempia tietoja heidän kohtalostaan täällä, suluissa olevat numerot viittaavat em. luettelon numeroihin. Punakaartin päällikkö Kaarlo Linne (95) ammuttiin Tampereella ja hänen vaimonsa (44) Hämeenkyrössä. Punaisten kunnallislautakunnan puheenjohtaja Hugo Wiitaniemi (27) ammuttiin Hämeenkyrössä, samoin punaisten nimismiehenä toiminut Kaarle Leino (60). Kyröskosken komppanianpäällikkönä toiminut Anshelm Aaltonen (69) teloitettiin toukokuussa, samoin punaisten johtomiehiin kuulunut Kaarlo Metsäpuro (96). Kirkonkylän sosialistien johtoon kuulunut Taavi Järvi (239a) kuoli Tammisaaren vankilassa ja hänen vaimonsa Wilhelmiina (51) ammuttiin Hämeenkyrössä. 

Anshelm Aaltonen

Punaisten johtajista henkensä säilyttivät lähinnä ne, jotka olivat piilossa välittömältä kostolta vankileireillä. Tällaisia miehiä olivat mm. Iivari Rapio, Vilho Koskinen, Ville Antila ja Nikolai Mäkelä. Antila ja Mäkelä olivat komppanianpäälliköitä, samoin useasta murhasta valtiorikosoikeudessa elinkautiseen tuomittu Viljo Virtanen. Hän vapautui armahduslakien myötä vankeudesta 1926. Sosialidemokraattien riveistä kansanedustajaksikin 1914 noussut Frans Mustasilta pysyi sivussa punaisten toiminnasta ja kävi punakaartin esikunnassa puhumassa Pakkasen kartanon omistajan C. G. Estlanderin puolesta. Syksyllä 1918 Mustasilta pidätettiin ja vietiin valtiorikosoikeuteen Tampereelle. Estlander todisti Mustasillan puolesta ja hänet vapautettiin. Frans Mustasilta toimi kansanedustajan vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945.

Frans Mustasilta vuoden 1910 paikkeilla.

Punaisten uhrien määrästä on helppo huomata, että useimmat heistä kuuluneet punaisten johtajiin. Vankileireillä kuoli suuri määrä ihmisiä, jotka olivat lähteneet vain joukon mukana pakoon pitäjän vallannneita valkoisia. Osa heistä ei kuulunut punakaartiin eikä osallistunut merkittävästi kapinatoimiin. He jäivät sotaa käyvien osapuolien vihanpidon sivullisiksi uhreiksi. Konkreettisesti tulilinjojen väliin ammutuksi tuli hieman vähälahjaiseksi mainittu mainittu Juho Hollo (208). Iisakki Kittiä (202) voi taas pitää punaisen terrorin punaisena uhrina.

Sisällissodasta lapualaisvuosien kautta talvisotaan

Kunnallispolitiikassa Hämeenkyrössä selkeä jakolinja 1920-1930 -luvuilla kulki oikeiston ja vasemmiston välillä. Laajemmin kunnalispolitiikasta juttua täällä. Yleensä kunnanvaltuustossa oli oikeistoenemmistö, poikkeuksena vuodet 1928-30. Tuolloin vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi Frans Mustasilta. Jatkuva kiistanaihe oli suojeluskunnalle maksettava avustus. Vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana se korvattiin työllisyyden hoitoon tarkoitetulla määrärahalla. Tämä oli sosialidemokraattien mielestä "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä". Monissa asioissa siis voitiin toimia puoluejaosta piittaamatta.

Sodan osapuolten välien kireys näkyi tietysti myös pitäjäläisten arkielämässä. Voittanut puoli saneli sen, miten elettiin. Kansakoulu, kirkko, Suojeluskunta ja Kyröskoskella tehdas määrittelivät elämisen julkisivun. Sisällissodan hävinneiden puolella oltiin katkeria. Voittanutta osapuolta oli vaikea uhmata avoimesti ja julkisesti. Mutta vastarintaa voitiin tehdä suojelemalla "omiksi" katsottuja. Vankileiriltä 1918 paennut entinen punakaartilainen Taavetti Hämäläinen piilotteli syrjäkylillä tukijoidensa avulla vuoteen 1927 saakka. Tapauksesta enemmän täällä.

Oikeistoradikaalin lapuanliikkeen toiminta vuodesta 1929 lähtien alkoi vaikuttaa myös Hämeenkyrössä. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja. Kyydityksiä eli muilutuksia Hämeenkyrössä ei tapahtunut. Pohjanmaalta tulleet lapualaiset aikoivat vuoden 1930 lopulla muiluttaa Pertti Rapion, mutta paikalliset lapuanliikkeen johtomiehet kielsivät Rapion ja muiden kyröläisten kyydittämisen. Huhuja liikkui myös aikeista muiluttaa kirjailija F.E. Sillanpää. 

Kuntavaaleissa oli normaalisti vain oikeiston ja vasemmiston listat. Oikeiston listoilla olivat niin maalaisliittolaiset, kokoomuslaiset kuin myöhemmin lapuanliikkeen työ jatkajaksi perustetun IKL:n edustajatkin. Populismiin kallellaan ollut Suomen pienviljelijäin puolue sai pari paikka valtuustoon 30-luvulla. Vahvin kannatus ainakin eduskuntavaaleissa oli kokoomuksella, toisena oli maalaisliitto. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa IKL ja pienviljelijäin puolue saivat saman äänisaaliin.Vasemmalla oli sosialidemokraattien ohella myös kommunistien ehdokkaita, joskaan he eivät virallisesti kommunisteiksi tunnustautuneet. Sosialidemokraattien puoluetoimikunta erotti siksi Pertti Rapion puolueesta 1929, mutta otti hänet takaisin jäseneksi 1936. Vuonna1930 valtuustosta erotetut Rapio ja Vilho Koskinen palasivatkin kunnanvaltuuston jäseniksi1936 vaaleissa. Kommunistien toiminta oli 1930-luvulla kiellettyä. Käytännössä se jatkui maanalaisena. Kyröskoskellakin toimi yksi maanalainen kommunistisolu, jonka jäsenet levittivät salaa kiellettyä kirjallisuutta. Etsivä Keskuspoliisi piti tietysti silmällä kommunistien toimintaa tehdasyhteisössä. 

Jonkinlaista lientymistä vasemmiston ja oikeiston välisissä suhteissa näkyi 1930-luvun lopussa. Vuonna 1937 vietettiin Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlaa. Kunnan järjestämän juhlatilaisuuden yhdeksi puhujaksi kelpuutettin Pertti Rapio, joka puheensa lopuksi kohotti isänmaalle kolminkertaisen eläköönhuudon, johon juhlayleisö täydestä sydämestä yhtyi. Taustalla oli valtakunnanpolitiikan muutos: ensimmäinen maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteityön varaan rakennettu punamultahallitus oli aloittanut toimintansa samana vuonna. Työväen Urheiluliiton alainen Kyröskosken Kiskojat kohtasi toimintansa alkuvaiheilla monenmuista hankaluutta. Iltamien järjestäminen oli seuran tärkein tulonlähde, mutta nimismieheltä oli vaikea tai lähes mahdotonta saada lupia iltamien järjestämiseen. Kiskojat haki lupaa päästä yhtenä iltana viikossa tehtaan urheilukentälle. Tehtaan johtaja Fraser ei tähän suostunut. Sen sijaan Poussan talon isäntäväki antoi luvan urheilla maillaan Poussanharjussa. Vuonna 1937 Fraser vihdoin myöntyi antamaan kiskojalaisille luvan tehtaan kentän käyttöön. Paikallislehti Hämeenkyrön Sanomat puolestaan uutisoi ensimmäistä kertaa Kiskojien kilpailuista 1936. Sitä ennen seuraa ei lehden kannalta ollut olemassakaan.

Sotavuodet 

Kuuluisa talvisodan henki testattiin, kun hämeenkyröläiset tehdastyöläiset, maaseudun työväki, suojeluskuntalaiset ja maanviljelijät joutuivat taisteluun Summassa. Niissä taisteluissa kai varsinaisesti luotiin talvisodan henki: eri lähtökohdista ponnistaneiden miesten oli pakko luottaa toisiinsa. Tulikokeesta selvittin. Tämä pakollinen lähentyminen jatkui välirauhan aikana ja sosiaalidemokraattien osalta kuluttavan jatkosodan aikana.

Jatkosodan alkaessa yksituumaisuus rikkoutui. Liikekannallepanon yhteydessä 48 miestä jättäytyi syrjään. Heistä 35 ilmoittautui ajan mittaan viranomaisille tai otettiin kiinni. Osa miehistä valitsi vankeustuomion sijaan lähdön rintamalle, jossa neljä heistä kaatui ja kaksi kuoli sotavankeudessa Neuvostoliitossa. Yksi metsäkaartilainen kuoli häkämyrkytykseen, yksi ampui itsensä pidättämisen yhteydessä, yksi kuoli sellissä pahoinpideltynä ja viisi ammuttiin tulitaisteluissa pidättämisen yhteydessä. Neljä metsäkaartilaista onnistui piilottelemaan koko sodan ajan jäämättä kiinni.

Miksi metsäkaartiin mentiin? Motiiveja oli erilaisia, mutta suurella osalla metsäkaartilaisia oli sukutaustaa vuoden 1918 tapahtumista. Omaisia tai läheisiä sukulaisia oli kaatunut, joutunut terrorin uhriksi, kuollut vankileireillä tai ollut vangittuna. Joillakin oli henkilökohtaista kokemusta kommunistisesta maanalaisesta toiminnasta. Talvella 1941 lakkautetun kommunistisen Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran harjoittama propaganda löysi Hämeenkyrössä otollisia kuulijoita tämän ryhmän piirissä. Osa sotaan lähtöön kieltäytyneistä ei luultavasti miettinyt asiaa kovin perusteellisesti, enemmänkin mentiin "joukon mukana". Talvisodan kovat kokemukset ja sotaväsymys olivat joidenkin kohdalla ratkaiseva tekijä. Poliittisesti tietoisimmille ratkaiseva tekijä saattoi olla se, että sotaan oltiin lähdössä fasistisen Saksan liittolaisena. 

Yksi erityisesti hämeenkyröläisten punaisten puolella olleiden saksalaisvihamielisyyttä lietsonut tekijä oli Tarinmaan taistelu 1918. Hämeenkyrön punaiset olivat pakoretkellään 26.4.1918 asettuneet Janakkalan Tarinmaassa taisteluhautoihin torjumaan saksalaisten hyökkäystä. Saksalaisjoukot vyöryttivät taisteluhaudat kahdesta suunnasta. Taistelun lopuksi saksalaiset teloittivat joukon kyröläisiä On mahdotonta sanoa, kuinka suuri osa 46 kuolleesta punaisesta kaatui taistelussa ja kuinka moni teloitettiin. Joka tapauksessa tieto tapahtumasta tuli Hämeenkyröön pakoon päässeiden ja myöhemmin vankeudesta vapautuneiden kautta. Jatkosodan alkaessa metsäkaartilaisia oli pitäjässä koko maan huomioiden todella paljon, kun heitä talvisodan oli vain kolme. Moni talvisodassa taistellut katsoi ilmeisesti mahdottomaksi lähteä rintamalle taistelemaan Saksan rinnalla.

Metsäkaartilaisten joukosta piirtyy esiin kova ydin: miehet, joita voi nimittää militanteiksi. He aseistautuivat ja kävivät avoimeen vastarintaan. Pidättäjille ei haluttu antautua, viimeinen luoti varattiin itselle. Kommunistinen ideologia oli omaksuttu syvällisesti, viha vallitsevaa järjestelmää kohtaan oli heltymätön. 

Jako kahteen jatkui 1980-luvulle

Sodan jälkeisinä vuosina kunnallispolitiikkaa leimasi vasemmiston ja oikeiston välinen jyrkkä jako. Kahden ensimmäisessä kuntavaalissa oli edelleen vain oikeiston ja vasemmiston listat. Vasemmalla puoleiden erimielisyydet johtovat siihen, että sosialidemokraatit lähtivät 1950 vaaleihin omalla listallaan. Kolme vuotta myöhemmin paikallisosastonsa ja tukimiesverkostonsa kuntoon saanut Maalaisliitto teki pesäeron kokoomukseen; näin äänestäjät voivat valita neljältä listalta ehdikkaita kunnanvaltuustoon. Myöhemmin Liberaalinen Kansanpuolue, Suomen Kristillinen Liitto ja Suomen Maaseudun Puolue saivat yksittäisiä edustajia kunnanvaltuustoon. 

Kunnanvaltuustossa oli vasemmistoenemmistö vuoteen 1960 saakka. Tällä tosin ei ollut entistä merkitystä 1956 vaalien jälkeen, sillä sosialidemokraatit lopettivat kai henkilökysymysten vuoksi yhteistyön SKDL:n kanssa. Niinpä vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi maalaisliiton Kalle Lehtiniemi. Tämä johti tilanteesen, jossa SKDL katkeroituneena äänestytti lukuisista asioista , vaikka tiesi etukäteen häviävänsä. Kireys näkyi myös siinä, että kunnanvaltuuston äänestyksissä sattuneet epäselvyydet johtivat oikeusjuttuihin, joista toisessa yksi valtuutettu sai tuomionkin. Sodanjälkeisestä kunnallispolitiikasta tarkemmin täällä.

Vuosina 1961-64 valtuustossa oli oikeistoenemmistö, vuosina 1965-68 vasemmistoenemmistö viimeistä kertaa.Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä tilanne kunnallispolitiikasta näyttää kadonneen 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina.

Kyröläiset linnakundit eduskunnassa

Useita hämeenkyröläisiä ja täällä syntyneitä valittiin eduskuntaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Aloitetaan Arvoista. Mannerheim-ristin ritari, everstiluutnantti Arvo Pentti oli keskeinen toimija luomassa maalaisliitolle vahvaa organisaatiota Hämeenkyröön. Kunnanvaltuustosta hän ponnisti merkittäväksi valtakunnantason poliitikoksi. Kansanedustajana hän toimi 1958 - 1970. Sodanjälkeiseen asekätkentäjuttuun Pentti osallistui toimimalla kätkennän johtajana Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirissä. Hän oli pidätettynä 22 kuukautta, minkä jälkeen hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen. Arvo Pentistä tuli Urho Kekkosen luottomies: hän toimi neljässä hallituksessa puolustusministerinä ja lopuksi Suojelupoliisin päällikkönä. Kekkosen Suomessa asekätkentään osallistuminen ei ollut este politiikassa etenemiselle, nimittihän hän puolustusvoimain komentajaksi virkaiältään vanhempien upseerien ohi Yrjö Keinosen, joka niinikään oli Mannerheim-ristin ritari ja asekätkijä. Myös pääesikunnan päällikkönä 1966-68 toiminut kenraaliluutnantti Reino Arimo oli asekätkijöitä.

Arvo Pentti rintamalla jatkosodan aikana.

Toinen Arvo, Arvo "Poika" Tuominen syntyi Hämeenkyrössä 1894. Tampereelle siirryttyään hän tempautui mukaan sosialidemokraattien toimintaan ja päätyi lehtimieheksi Kansan Lehteen. Sisällisodan jälkeen hän radikalisoitui ja siirtyi kommunisten riveihin. Tämä johti pian tuomioihin: Tuominen istui vankilassa 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Kun toiminta Suomessa oli jokseenkin mahdotonta, hän siirtyi Moskovaan. Päästyään Tukholmaan 1938 Tuominen ei enää palannut Neudostoliittoon ja talvisodan aikana hän kehotti Suomen työväestöä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomeen Tuominen uskalsi palata pysyvästi vasta 1950-luvulla. Hänen kolmiosaiset muistelmansa olivat myyntimenestys ja aiheuttivat tietysti pahennusta Neuvostoliitossa. Tuomisesta tuli tamperelaisen sosialidemokrattisen Kansan Lehden päätoimittaja ja myös kansanedustaja vuosiksi 1958-62. Tuohon aikaan Tampere oli eri vaalipiirissä kuin Hämeenkyrö.

Arvo Tuominen Kansan Lehden päätoimittajana.

Jo aiemmin mainittu Pertti Rapio otettiin monien muiden kommunistien tapaan turvasäilöön ilman oikuedenkäyntiä jatkosodan aikana. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana sodan jälkeen toiminut Rapio oli kansanedustajana vuodet 1951-66. Kansanedustajakautensa jälkeen hän jatkoi kunnanvaltuutettuna vuoteen 1984 saakka. Hän tuli toimineeksi kunnanvaltuustossa yli 60 vuotta.

Pertti Rapio.

Agronomi Matti Raipala viljeli päätoimenaan kotitilaansa Lintolaa. Sotien aikana kapteeni Raipala toimi komppanianpäällikkönä ja myös kaukopartion johtajana. Hänet tunteneet rintamamiehet muodostivat tukijoukon, joka auttoi Raipalan eduskuntaan vuosiksi 1954-70. Myös Matti Raipala oli mukana asekätkentäjutun suojeluskuntahaarassa. Hän sai kolmen kuukauden ehdollisen rangaistuksen.

Matti Raipala kansanedustajana 1966.

Näiden kansanedustajien poliittinen taival osoittanee, että isänmaata voi palvella monella tapaa. Aatteen vuoksi joutui vaarantamaan tulevaisuutensa ja turvallisuutensa.

 Uudelle vuosituhannelle

Perussuomalaiset ja vihreät tulivat uusina puolueina mukaan kunnanvaltuustoon vuosituhannen vaihtuessa. Vihreät on jäänyt kannatukseltaan pieneksi, mutta perussuomalaisten kannatus nousi merkittävästi. Huippu saavutettiin 2021 vaaleissa, joissa puolue nousi valtuuston suurimmaksi. Tampereen luoteispuolelle kertyikin tuolloin ryväs kuntia, joissa perussuomalaiset olivat suurin puolue. Hämeenkyrön lisäksi näitä olivat Ylöjärvi, Kihniö, ja Kankaanpää. Tämän lisäksi naapurikaupunki Ikaalisissa perussuomalaiset saivat yhtä monta paikkaa kuin keskusta, joka sai suuremman äänimäärän. Naapurikaupungeissamme Ylöjärvellä ja Ikaalisissa on valtuustotyöskentely ollut viime vuodet varsin riitaisaa. Kiistat ovat liittyneet ymmärtääkseni juuri perussuomalaisten työskentelytapaan politiikassa. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut Hämeenkyrössä. Tämä on varmasti ennen kaikkea henkilökysymys. Toisaalta Hämeenkyrössä kunnan taloudellinen asema on sellainen, että tuskin yksikään valtuutettu uskoo sen parantuvan populistisin äänensävyin tai tempuin.

Hämeenkyrössäkin perusteellisimmin politiikkaan ryhtyneiden ajatusten taustana on ollut jokin aate. Nehän taas ovat tuontitavaraa. Kyröläiset sen enempää kuin suomalaisetkaan eivät keksineet kristinuskoa, liberalismia, sosialismia, nationalismia tai fasismia. Aatteet ovat tänne silti kotiutuneet ja saaneet tietysti maahamme sopivia paikallisia tulkintoja. Trumpismikin tänne kotiutuu ja saa suomalaiset erityispiirteet. Naapuruus Ukrainaan raivopäisesti hyökkäävän Venäjän kanssa vaatii meillä peittämään trumpismin Putiniin suuntaaman kateudensekaisen ihailun. "Unkarin tie on meidänkin tiemme" -tapainen retoriikka ei suomalaisia innosta, mutta ajatuspajojen tohtorit ja maisterit kyllä muokkaavat trumpismin tänne sopivaksi keitokseksi.

Vaan oliko siis ennen mukavampi olla poliitikko? Ei ollut silloin, kun kahteen vihamieliseen leiriin jakauduttiin. Silloin saattoi päästä hengestään, joutua pahoinpidellyksi tai vangituksi. Konsensuksen aikana oli poliitikon elo helpompaa nykyiseen verrattuna: ei sometuomioistuin jakanut häpeää, eivät moralistit pahantahtoisena joukkona kytänneet. Lakkia nostan niille, jotka jonkinlainen sisäinen palo nykyisenä aikana saa politiikkaan lähtemään. 

Mutta voiko palata aika, jolloin poliitikkaan lähtevä saa henkensä puolesta pelätä? Niin voi käydä silloin, kun vihan vimmalla ja raivolla jaetaan ihmisiä kahteen laumaan. Somea ja algoritmeja syytetään tästä vastakkainasettelusta, nyt kai tekoälyjäkin. Niitä löytynee pian jokaiselle ryhmälle sopivia tietoja suoltavia. Vaan kai tässä pohjimmiltaan ihmisistä on kyse, emme taida päästä pakoon vastuutamme. Jos vastakkainasettelu tappamiseksi päästetään, pääsevät hengestään poliitikkojen lisäksi monet sivulliset. 

 

Kirjallisuutta:

Ville Blåfelt ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Juva 2015.

Mika Lampi: Yksimielisyyden varjossa. Hämeenkyrön metsäkartilaisuus jatkosodan aikana.

Suomen historian pro gradu -tukielma. Tampere 2000.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Kalle Viljanen (toim.): Kyröskosken T.Y:n V,- ja U.-Seura Kiskojat r.y. 25-vuotias 1922-1947. Kangasala 1948.

Vanhasuomalaisia, nuorsuomalaisia ja aktivisteja Hämeenkyrössä 1899 - 1917

Suomalainen puolue syntyi niin sanotun kieliriidan seurauksena 1860-luvulla. Sen tavoitteena oli saada suomen kieli ruotsin kielen rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Puoluetta nykyaikaisessa mielessä ei vielä syntynyt, kyse oli pikemmin sanomalehti Suomettaren (myöhemmin Uusi Suometar) ympärille kostuneesta väljästä ryhmästä. Puolueen keskeisiä ideologisia johtajia olivat J. V. Snellman, hämeenkyröläislähtöinen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen sekä J. R. Danielson-Kalmari. Ohjelmaltaan puolue oli suomenmielinen ja konservatiivinen.

Vuodesta 1894 suomalaisessa puolueessa tulivat näkyviin erot, jotka johtivat myöhemmin vanha- ja nuorsuomalaisten puolueiden syntymiseen. Nuorsuomalaisten pitkän aikavälin tavoitteena pidettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Liberalismia edusti mm. se, että ennakkosensuuri haluttiin poistaa ja virkavaltaisuutta vähentää.  Nuorsuomalaiset halusivat parantaa maattomien ja työläisten oikeuksia. Kansakoululaitos haluttiin koko maahan ja pakolliseksi. 

Keisari Nikolai II aloitti yhtenäistämispolitiikan - suomalaisten kannalta sortotoimet - helmikuun manifestilla 1899.  Keisarin mielipidettä koetettiin kääntää keräämällä ns. suuri adressi, johon saatiin kerätyksi puolen miljoonan yli 16-vuotiaan suomalaisen nimet. Hämeenkyrössä adressin allekirjoitti lähes kolmannes yli 15-vuotiaista. Talollisista kaksi kolmesta allekirjoitti, mutta tilattomista vai 17,9 %. Kyröskosken tehtaalla lähes kaikki työläiset allekirjoittivat adressin, varaamaankin tehtaan johdon patistelemina. Adressi ei saanut keisaria pyörtämaan päätöstään. 

Aluksi suomalaiset vastustivat yksimielisesti venäläisten toimia. Sorron jatkuessa tuli erimielisyyksiä siitä, miten venäläistämistoimiin tuli suhtautua. Vanhasuomalaiset kannattivat myöntyväisyyslinjaa, nuorsuomalaiset asettuivat ruotsalaisen puoleen kanssa perustuslailliseen rintamaan. Sortotoimiin piti suhtautua passiivisen vastarinnan keinoin. Jyrkimmät perustuslailliset katsoivat sen tehottomaksi keinoksi ja siirtyivät aktivisteiksi. Väkivalta katsottin tarpeelliseksi keinoksi ja myös ajatus Suomen itsenäistämisestä nousi esille. 

Hämeenkyrössä oli vanhasuomalaisuus vallalla

Eräänlainen vedenjakajaksi muodostui suhtautuminen Venäjän 1901 säätämään uuteen asevelvollisuuslakiin. Sen mukaan suomalaisia asevelvollisia voitaisiin määrätä venäläisiin joukko-osastoihin. Käytännössä tämä olisi johtanut vähitellen Suomen oma armeija lakkauttamiseen. Kun asevelvollisuuslaki julkaistiin lukemalla se Hämeenkyrön kirkossa, poitui kirkkokansa ulos viimeistä kuulijaa myöten täyden hiljaisuuden vallitessa. Luultavasti tapahtuman ideoi kirkkoherra J. H. Ilvonen. Samanlaisia protesteja esiintyi nimittäin Kuopion läänissä, jonne juukalaissyntyisellä Ilvosella oli varmasti edelleen yhteyksiä.

Asevelvollisuuslain vastustajat perustivat jo syksyllä 1901 kagaaliksi nimitetyn salAisen järjestön, joka pyrki sabotoimaan rauhallisin keinoin uuden asevelvollisuuslain mukaiset 1902 pidettävät kutsunnat. Kagaalin paikallinen asiamies oli Ikaalisiin tuolloin kuuluneen Osaran kartanon omistaja A. G. Hildén. Salaista propagandatoiminnasta vastasi Hämeenkyrössä tehdasyhtiö Oy Hammarén & C:on johto. Lentolehtisten levittämiseen ja muuhun toimintaa osallistuivat myös Jalmari Raipala sekä Tuokkolan Juho, Jeremias ja Väinö. Lentolehtisten ja kielletyn kirjallisuuden levittämisestä ei pitäjässä kukaan jäänyt tiettävästi kiinni. Isänmaallisena miehenä tunnettu nimismies Väinö Nyström edusti vanhasuomalaisuutta, mutta on selvää, ettei hän järin innokkaasti puuttunut kagaalin toimintaan. Kutsuntalakkoliikkeen keinoja olivat mm. kehotukset asevelvolliselle jäädä pois kutsunnoista. Pappien ei pitäisi kuuluttaa kutsuntoja kirkossa, jolloin ne jäisivät vaille lainvoimaa. Kirkkoherra Ilvonen ja muut papit päättivät noudattaa arkkipiispan kehotusta ja lukivat kuulutukset. Hämeenkyrössä suurin osa asevelvollisista osallistui kutsuntoihin. 

Vanhasuomalaisten eli suomettarien linja oli niskan päällä pitäjässä myös keskusteltaessa vuoden 1903 kutsunnoista. He kannustivat asevelvollisia menemään kutsuntoihin. Vanhasuomalaisen puolueen johtajan Yrjö-Koskisen sana painoi Hämeenkyrössä, jossa kirkkoherra Ilvonen, nimismies Nyström ja suuri osa talollisista noudatti myöntyvyyslinjaa. Yrjö-Koskisen veli Juho Rudolf Forsman asui Hämeenkyrössä ja oli Laitilan sotilasvirkatalon vuokraaja kuolemaansa saakka vuoteen 1903. Hän oli peräti seitsemillä valtiopäivillä talonpoikaissäädyn edustajana. Sukulaisuhteiden ansioista Yrjö-Koskisen politiikalla oli vahva kannatus pitäjässä. Isänsä jälkeen Laitilan vuokraajaksi tullut Eero Koskimies (Forström) oli aluksi kannattanut kutsuntalakkoja, mutta setä Yrjö-Koskinen vakuutti hänet myöntyvyyslinjalle. Nuorsuomalaisten vastarintaa edustivat varsinkin Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset. Sivustatukea he saivat työväenpuolueelta, joka alkoi lähettää omia agitaattoreitaan maaseutua kiertämään. 

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Kesäkuussa 1904 pidettiin Kyröskoskella Satakunnan laulujuhlia. Kesken juhlien tuli tieto, että diktaattorin valtuudet  saanutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov on ammuttu. Juhlaväki puhkesi eläköönhuutoihin. Vihatun Bobrikovin kuolema otettiin vastaan helpotuksen tuntein lähes koko pitäjässä. Jotkut osasivat varmaan aavistella venäläisten vastatoimia. Niitä ei kuulunut, kun sota Japania vastaan alkoi. Ensimmäisen sortokauden päättyi Venäjän sotatappioon Japania vastaan ja sisäisiin levottomuuksiin. Nuorsuomalaiset katsoivat noudattaneensa oikeaa politiikka venäläistämistä vastaan. He irtosivat virallisesti Suomalaisesta puolueesta ja perustivat 1905 Nuorsuomalaisen puolueen. 

Hämeenkyrössäkin jakauduttiin

Suomalaisen puolueen jakautuminen vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin ei tapahtunut kivuttomasti Hämeenkyrössäkään. Vanhasuomalaiset järjestäytyivät paikallisosastoksi jo 1905 kirkkoherra J. H. Ilvosen toimiessa puheenjohtajana. Nuorsuomalaiset organisoituivat vuotta ennen vaaleja kauppias D. A. Lehtosen ja Vihtori Lehtosen johdolla. Jännitteitä suomettarien ja nuorsuomalaisten välillä oli pitäjässä ensimmäisen sortokauden aikana, mutta eduskuntavaalitaistelun tuiskinassa osapuolet riitautuivat perusteellisesti. 

Syyskuussa 1907 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin kunnallislautakunnan esimieheksi talollinen Vilhelm Isokauppila, joka oli hoitanut tehtävää jo vuodesta 1896 lähtien. Päätöksestä valitti lääninhallitukseen nuorsuomalaisten johtomiehiin kuulunut Väinö Tuokkola. Perusteluna oli se, että Isokauppila ei ollut saanut vastuuvapautta vuoden 1906 tileistä. Maaherra kumosikin päätöksen ja määräsi uuden vaalin. Suomettarelainen enemmistö ei suostunut vaaliin, vaan päätti valittaa päätöksestä Senaattiin ja valitutti omat edustajansa valitusta tekemään. Senaatti sitten aikanaan hyväksyi valituksen ja niin Isokauppila sai pitää tehtävänsä. Samalla vaihtui kuntakokouksen puheenjohtajana toiminut esimieskin, herastuomari Wihtori Tättälän tilalle valittiin kappalainen Kaarlo Töyry. Perustuslaillisten mielestä Tättälä syrjäytettiin siksi, ettei häntä pidetty tarpeeksi luotettavasti suomettarena, Töyry taas sitä oli takuuvarmasti. 

Kuntapolitiikassa vanhasuomalaiset säilyttivät valta-asemansa. Vanhasuomalaisten konservatiivinen ja suomenmielinen ohjelma vetosi  kyröläisiin paremmin kuin Helsinki-keskeiseksi miellettyjen nuorsuomalaisten. Tilaton väki ei tuohon aikaan päässyt juuri vaikuttamaan kunnallispolitiikassa, koska kuntakokoukseen pääsivät osallistumaan vain kunnallisveroa maksavat. Kun äänivalta kokouksessa riippui tulojen määrästä, oli talonpojistolla aina reilusti yli puolet äänimäärästä käytössään. Toisin oli valtakunnanpolitiikassa. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vaalissa Sosiaalidemokraattinen puolue sai Hämeenkyrössä 66,1 % äänistä. Vanhasuomalaisten saalis oli 24,6 % ja nuorsuomalaiset joutuivat tyytymään 6 % osuuteen. 

Hämeenkyröstä ei 1907 valittu valtiopäiville edustajaa, ellei sellaiseksi lasketa kyröläissyntistä, mutta Viljakkalaan asettunutta puuseppä Taavetti Kalliokorpea (SDP). Vuoden 1908 vaaleissa nuorsuomalaiset asettivat ehdokkaakseen kunnanlääkäri J. H. Vuorisen, joka jäi valitsematta. Nimismies Väinö Nyström oli suomettarien ehdokkaana 1909 vaaleissa ja tuli myös valituksi. Hänen taipaleensa eduskunnassa jäi lyhyeksi, sillä keisari hajotti eduskunnan samana vuonna. Pakkasen kartanon torppari Frans Mustasilta tuli 1913 sosialidemokraattien ehdokkaana valituksi. Tämä eduskunta ei enää kokoontunut maailmansodan alettua 1914.

Taistelu nuorisoseurasta

Taisto käynnistyi kunnallispolitiikasta ja johti pian riitaan nuorisoseuran hallinnasta. Hämeenkyrön nuoriseura perustettiin 1895. Ensimmäiset vuotensa se toimi varsin aktiivisesti järjestäen mm. kotikouluja ja aktiivista näytelmätoimintaa. Osapuolet olivat jossain vaiheessa sopineet, että seuran puheenjohtaja oli nuorsuomalainen, sihteeri vanhasuomalainen ja muita johtokunnan jäseniä oli kolme kummaltakin puolelta. Nuorisoseura keräsi  perustamisestaan lähtien rahaa oman toimitalon rakentamiseen. Toimeen ryhdyttiin vuoden 1906 alussa, jolloin rakentamista varten hankittiin piirustukset arkkitehti Lindgreniltä. Samalla otettiin lainaa rakentamista varten. Kyröläksi nimetyn rakennuksen vihkiäisiä vietettiin 29.9.1907, vaikka talo oli vielä hieman keskentekoinen. 

Vuonna 1907 rakennettu Kyrölä peruskorjattiin ja laajennettiin 1930. Nuorisoseuran lisäksi taloa käytti kunta eri tarkoituksiin, mm. kirjastona ja kansalaiskoulun opetustilana. Kyrölä paloi 1969. Kuva Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

Lipputankoon oli nostettu punakeltainen lippu sinivalkoisen viirin tilalle, ja siitä riemu alkoi. Raivostuneet suomettarelaiset vaativat "ruotsikkolipun" vaihtamista oitis sinivalkoiseen. Asian johdosta järjestettiin 17.11.1907 kokous, jossa syntyi "kamala mellakka". Nuorsuomalaiset raportoivat kokouksesta Tampereen Sanomiin kertoen, että suomettarelaiset olivat hankkineet pitäjältä joukon uusia jäseniä ja nyt kiikuttivat 150 markkaa jäsenmaksuksi niiden puolesta, joilla ei ollut varaa itse maksaa. Jäsenmaksu oli tuolloin markan jäseneltä. Kokouksessa oli paikalla 300-400 henkeä. Kokousta johti maanviljelijä Kaarlo Patanen. Meno ja huuto yltui niin kovaksi, että Patanen katsoi kokouksen jatkamisen mahdottomaksi ja poistui paikalta. Suomettarelaiset valitsivat sitten puheenjohtajaksi Eero Koskimiehen. Nuorsuomalaiset nostivat puolestaan sellaisen äläkän, että hänkin joutui luopumaan ja toteamaan kokouksen jatkamisen mahdottomaksi. Suomettarelaiset poistuivat ja hakivat kirjurilta seuraavana aamuna 150 markkaansa takaisin.

Eero Koskimies.

Aamulehti kannatti vanhasuomalaisia, joten Hämeenkyrön suomettaret esittivät kantansa siinä. Lehdessä väitettiin, että nuorsuomalaiset olivat värvänneet kokoukseen "sosialistiräyhääjiä ja pikkupoikia", joiden möykkäämisellä estettiin Koskimiestä viemästä kokousta loppuun. "Viikinkilipun" käyttöä keskellä supisuomalaista maaseutua pidettiin vallan törkeänä. Tampereen Sanomissa nimimerkki "Joukko seuran jäseniä"  valitteli Aamulehden kirjoituksen kiehuvan sappea ja etikkaa. Punakeltaisesta lipusta huomautettiin, että punainen ja keltainen olivat Suomen vaakunan värit. Tämän vastapuolikin myönsi. Kirjoittajien mielestä muutamien pitäjän suomettarelaisten mahtimiesten "Kyrön-Sarveksi" nimetty epävirallinen seura oli lippuriitojen alullepanija. 

Kannattaa muistaa, että myös punakeltaisella lipuilla oli vahvasti kannatusta tuohon aikaan. Itse asiassa punakeltainen leijonalippu oli ensimmäinen itsenäisen Suomen lippu. Vasta toukokuussa 1918 otettiin käytöön siniristilippu. Punakeltalipulla oli vankka kannatus varsinkin ruotsinkielisten keskuudessa.

Vanhasuomalaiset katsoivat hävinneensä kiistan nuorisoseurasta ja päättivät rakentaa oman toimitalon entiselle pappilan tontille. Suomelaksi nimetyn rakennuksen avajaisia pidettiin maaliskuussa 1910. Urakoitsijan jätettyä rakennustyön kesken vuokrasi Hämeenkyrön Säästöpankki osan huoneista toimitilakseen. Lopulta pankki osti koko kiinteistön. Se palveli sittemmin myös kunnantoimistona, sairaalana ja asuntolana. Oman toimitila innotti myös perustamaan ilmeisen kilpailijan paikalliselle nuorisoseuralle. Kansallismielisen nuorisoliiton nimeksi annettiin juhlavasti Kyrön Karhu. Sen toiminta taisi jäädä vähäiseksi alkuinnostuksen jälkeen.

Suomela myytiin Säästöpankille ja se palveli myös kunnantoimistona, sairaalana ja asuntolana. Suomela purettiin vuonna 1960-luvun loppupuolella. Kuva Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

F. E. Sillanpää kirjoitti 1920 paikallislehteen Nuorisoseuran historiikin sen täyttäessä 25 vuotta. Hän totesi tuolloin seuran olleen välillä pahoissa talousvaikeuksissa. Hädän hetkellä oli apua saatu paikalliselta tehdasyhtiöltä, apteekkari Victor Törnwallilta ja Jalmari Raipalalta. Tehdasyhtiön omistajat ja johto olivat ruotsinkielisiä, samoin apteekkari Törnwall. Nuorsuomalaisten linja sai siis tukea ruotsinkielisiltä, yhdistihän heitä vanha perustuslaillinen näkemys. Myös sosialistien keskuudesta oli tukea, vuokrattiinhan Kyrölää heidänkin kokouksiinsa.

Aktivismia Hämeenkyrössä

Jyrkimmät perustuslailliset hylkäsivät passiivisen vastarinnan 1903 ja katsoivat, että oli aika siirtyä väkivallan tielle. Eugen Schauman murhasi Bobrikovin oma-aloitteisesti, mutta aktivistit olivat jo valmistautuneet murhaamaan kenraalikuvernöörin. Toiminnan vakiinnuttamiseksi perustettiin Suomen aktiivinen vastustuspuolue 1904. Höyrylaiva John Grafton toi Suomeen japanilaisten rahoittaman aselastin. Laiva ajoi karille ja upotettiin hankkeen salaamiseksi venäläisiltä. Aktivistit saivat osan aseista, osa joutui venäläisten haltuun. 

Suomen aktiivinen vastustuspuolue perusti 1906 Voimaliiton taistelujärjestökseen. Sen oli tarkoitus olla urheilujärjestöksi naamioitunut poliittinen järjestö, jonka jäsenet harrastaisivat sotilaallista harjoitusta, ampumaharjoituksia ja mm. hiihtoa, jota tarvittaisiin sotaretkillä. Voimaliitto sai käyttöönsä John Graftonin aseiden lisäksi heinäkuussa 1906 Närpiöön salakuljettetuja kiväärejä. Tästäkin aselastista osa jäi venäläisten käsiin ja saman tien Voimaliitto lakkautettiin.

Venäjän sisäministeri, kenraalikuvernööri ja maaherrat määräsivät syksyllä 1907 alaisensa virkamiehet etsimään sotilasaseita alueeltaan. Näitä aseita riitti myös Hämeenkyröön ja Ikaalisiin. Tullihallituksen kanneviskaali haastoi Tampereen raastuvanoikeuteen Hämeenkyröstä Jalmari Raipalan ja Väinö Tuokkolan sekä Ikaalisista piirieläinlääkäri Eräsen ja agronomi Wegeliuksen  kiellettyjen sotilaskiväärien säilyttämisestä. Kävi selville, että Väinö Tuokkolan veli, teknikko Juho Tuokkola oli ostanut aseet Vaasasta kesällä 1906 noin 25 markan kappalehintaan. Vastaajat tietysti vakuuttivat, etteivät kuuluneet Voimaliittoon. Kiväärit oli ostettu "osaksi kuriositeetin takia niiden oudon rakenteen ja muodon vuoksi", osaksi hirvenmetsästystä varten. Ostaessaan vastaajat eivät tienneet moisten aseiden olevan kiellettyjä, eivätkä saattaneet tietää, että niitä ei oltu asianmukaisesti tullattu... Vastaajien asiamies todisteli mm. aseiden takavarikointiin johtaneen kotietsinnän olleen laiton. Monimutkaiset lainopilliset perustelut vakuuttivat raastuvanoikeuden, joka kumosi aseiden takavarikon ja palautti ne omistajilleen. Tullihallituksen edustaja valitti tietysti tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus oli asiasta eri mieltä, vastaajat hävisivät ja menettivät kiväärinsä.

Jalmari Raipalalla ja Tuokkolan veljeksillä oli tietysti yhteydet aktivisteihin. Tärkeä side aktivistien toimintaan oli Jalmari Raipalan vanhin veli Vihtori Adrian Raipala. Hän oleili Yhdysvalloissa ilmeisesti vuodet 1900 - 1904. Muistokirjoituksen mukaan Raipala oli joutunut santarmien vangitsemaksi, mutta hänet onnistuttiin vapauttamaan ja saattamaan maanpakoon. Vihtori Adrian Raipala näyttää olleen "nuori kapinallinen", hän ei innostunut Raipalan isännyydestä, vaikka olisi siihen vanhimpana poikana ollut oikeutettu. Suomeen palattuaan hän toimi Turussa liikemiehenä, nähtävästi vaihtelevalla menestyksellä. Sisällissodan jälkeen hän oli Suomen yleisesikunnan tiedustelun palvelussa toimien Karjalassa, päätukikohtana ilmeisesti Viipuri. Tiedustelun arkistot on hävitetty, joten Raipalan toimista on hankala saada tarkempaa selkoa. Turkulaislehteen hän antoi haastattelun erään tapauksen tienoilta. Myös miehen kuolema 1923 tapahtui epäselvissä olosuhteissa. Joka tapauksessa hänet ammuttiin. Ampuja oli joidenkin tietojen mukaan "hänen paras ystävänsä Metsäpirtissä" tai "polseviikit Raudussa".

Perustuslaillisuus oli yhdistänyt nuorsuomalaisia ja työväenliikettä. Jalmari Raipala kelpasi vielä 1907 puhujaksi sosialidemokraattien Kyröskosken Seurahuoneella pitämään juhlaan. Sittemmin välit viilenivät, osaltaan varmaan niiden käräjillekin menneiden riitojen vuoksi, joita Raipalalla oli torppareidensa kanssa. Nuorsuomalaisten ja suomettarien kiistat hiljenivät, kun työväestö ja maaseudun tilattomat punalippujen alle järjestäytyessään alkoivat muodostaa uhkatekijän talollisille ja muulle säätyläisväelle. Suomettarelaisen ilmapiirin hallitsevuus pitäjässä näkyy mm. siinä, ettei Hämeenkyröstä ollut lainkaan lähtijöitä jääkäriliikkeeseen.

Vuoden 1917 kiihkeissä tunnelmissa Jalmari Raipala, Väinö Tuokkola ja nahkuri Jalmari Helo menivät 28.8. työväenyhdistysten kokoukseen Kurjenmäelle. Raipala luki yleisölle Satakunnan Järjestyskunnan säännöt ja ehdotti niiden mukaisen porvarien ja työväestön yhteisen järjestyskaartin perustamista. Raipala buuattiin alas sellaisella vimmalla, että miehet katsoivat parhaaksi poistua kokouksesta ripeästi.

Vasemmalla Jalmari Raipala, keskellä J.V. Tuokkola ja oikealla tuntematon kyröläismies. Lammi, s.58.

Kun ei yhteistä suojeluskuntaa saatu aikaan, kutsui Raipala 15.9.1917 joukon isäntiä omistamalleen Lintolan tilalle perustamaan Hämeenkyrön Suojeluskunnan. Sen johtomiehiä päällikkönä toimineen Raipalan lisäksi olivat eläinlääkäri Gotthelm Klenberg, apteekkari Victor Törnwall ja maanviljelijät Evert Kauppi, V. Seppälä, Eero Koskimies sekä Osaran kartanon omistaja Artur G. Hildén. Kaikki Koskimiestä lukuunottamatta olivat vanhaa perustuslaillista rintamaa, siellä oltiin aktiivisia toimimaan. Tosin vastakkainasettelu nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten välillä oli jo väistynyt: puolueet olivat jo Hämeenkyrössä 1917 eduskuntavaaleissa vaaliliitossa. Sisällisotaan johtava kehitys oli käynnissä. Paikallispolitiikassakin tuli jako kahtia: porvarit vastaan sosialistit.

Lähteitä:

Esko Lammi: Isänmaan parhaaksi II.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 - 31.12.1930.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Hämeenkyrön historia III.

Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

Viitteet sanomalehtiin merkitty linkkeinä tekstiin.

 

Kyröskosken silta valmistui monien vaiheiden jälkeen 1955

 Kyröskosken sillalle lienee ollut tarvetta 1500-luvulta lähtien. Tuolloin valmistuivat ensimmäiset kosken voimaa hyödyntäneet myllyt. Hannu Hannunpoika piirsi kartan Hämeenkyrön pitäjästä noin 1650. Siihen hän merkitsi Kyröskoskelle neljä myllyä ja jonkinlaisen sillan kosken alapuolelle. Silta lienee ollut varsin vaatimaton rakennelma.

Pitäjän keskusseutu Hannu Hannunpojan kartassa.

Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Yrjö Koskinen kertoi 1852 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä seuraavasti: "Patakalliolla on ahtain paikka, 11 kyynärää, johonka usein rakennetaan hirsiportaat rannasta rantaan." Manninsaaressa asuneen omaperäinen kansanperinteen kerääjän E.N. Karhiston mukaan silta rakennettiin viiden hirren levyiseksi. 

Italialainen aatelisnuorukainen Giuseppe Acerbi suunnisti Italiasta pohjoiseen 1798. Hän sai Tukholmasta seurakseen eversti A.F. Skjöldebradin. Miehet olivat menossa Jäämerelle, mutta päättivät kulkea sisämaan kautta tutustuakseen talviseen Kyröskoskeen. Se tekikin miehiin suuren vaikutuksen. Acerbi kertoi, kuinka pakkanen oli luonut kaksi jääsiltaa kosken yli: 

"Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

A.F. Skjöldebrad puolestaan piirsi ensimmäiset luonnokset Kyröskoskesta. Yhdessä niistä näkyy kaksi talonpoikaa ylittämässä varovasti koskea jääsiltaa pitkin.

Skjöldebrandin matkakertomuksen kuva Kyröskoskesta.

Yksityiskohta edellisestä.

Acerbi ja Skjöldebrand otaksuivat, että sillat olivat muodostuneet kokonaan jäästä. Taisi olla kuitenkin niin, että rakenteeltaan yksinkertainen hirsisilta sai talveksi paksun jääpeitteen. Hirret katosivat lumen ja jään alle, vaikutelma jääsillasta oli valmis.

Tehdas tarvitsi siltaa

Kyröskosken puuvillatehdas aloitti toimintansa 1861. Sen toiminta edellytti tukemvampaa siltaa kosken yli. Taidemaalari Johan Knutson ikuisti Kyröskosken maalauksiinsa sekä 1849 että 1865. Vanhemmassa maalauksessa ei näy siltaa, mutta myöhemmässä on nähtävissä silta ja puuvillatehdas rakennuksineen.

Johan Knutsonin maalaus 1865.

Vielä varhempi näkemys on tuntemattoman tekijän piirustus tehtaasta vuodelta 1862. Sillasta oli tietysti hyötyä myös paikallisille talonpojille. He eivät tiettävästi osallistuneet sillan rakentamiseen tai kunnossapitoon.

Tehdas siltoineen 1862.

Puuvillatehdas ajautui vararikkoon 1860-luvun lopulla. Tamperelaiskauppiaat Sumelius, Hammaren ja Nyberg hankkivat tehtaan omistukseensa. Heidän tarkoituksenaan oli alusta pitäen laajentaa yrityksen toimintaa metsäteollisuuteen. Hiomo alitti toimintansa 1872 ja ensimmäinen paperikone 1878. Uudet omistajat teettivät kartan tehdasalueesta. Sitä tarvittin, kun haettiin lupia laitoksen laajentamiseen. Kartassa näkyy sillan sijainti. Tämäkään silta ei ollut vielä kovin vankkatekoinen: se kärsi vaurioita uittopuiden iskemistä ja jäälauttojen iskuista. 

Tehdasalue 1870.

Myöhemmin silta näkyi useissa maalauksissa ja valokuvissa. Ajan kaiketi tunnetuin valokuvaaja I.K. Inha kuvasi koskea ja tehdasta ilmeisesti 1892.

Inhan kuva koskesta 1892.

Inha kuvasi kosken myös alavirran puolelta.

Kyröskosken myllyille vievät myllytiet olivat iänikuisen vanhoja. Niiden ylläpito oli melko epäselvää, kunnes Hämeenkyrön kunnalliskokous 1883 uuteen asetukseen nojautuen määritteli Ikaalisten valtamaantieltä Kyröskoskelle johtavan  Myllytien yhteisesti ylläpidettäväksi tieksi. Nyt yhteisten teiden ylläpitoon joutuivat osallistumaan myös teollisuuslaitokset ja tullimyllyt. Viljakkalan kuntakokous lienee tehnyt saman päätöksen Myllytien itäisen puolen osalta. Siellä Myllytie päättyi Uskelasta Viljakkalan kirkonkylään johtavaan maantiehen.

Tehdasyhtiön kannalta sen alueen läpi kulkeva vilkasliikenteinen tie siltoineen oli hankala. Tehtaan laajentaessa toimintojaan ja rakennuksiaan tilanne vaikeutui. Toisaalta puunhankinta ja tuotteiden kuljetus kulutti heikkorakenteisia teitä; tämä tietysti ärsytti muitakin tienkäyttäjiä. Tilanne kävi entistä vaikeammaksi, kun tehdas alkoi vähitellen1920-luvun lopulla siirtyä  autokuljetuksiin. Jalankulkijat käyttivät sillan lisäksi ns. lussia, kosken ylivievää patosiltaa. Oikaisu kannatti, vaikka moni tunnusti pelänneensä ylittäessään talvella kosken liukasta ja kaiteetonta siltaa pitkin. Kuulemma lussia käytti sokea mieskin, tosin opaskoiran avustamana. Kyröskoskelaiset käyttivät nimeä Lussi patoon liittyvistä lussialtaasta (aaltoiluallas kai nykykielessä) ja muista oheisrakennelmista.

Talolliset uuden tien ja sillan maksajiksi?

Myllytien huonokuntoisuus Kyröskosken puolella ei muodostanut tehtaalle ongelmaa enää 1890-luvun jälkeen. Tuolloin nimittäin siirrettiin Ikaalisiin johtava maantie kulkemaan Kyröskosken kautta. Vuodesta 1921 lähtien valtio piti yllä kaikkia maanteitä. Sen sijaan Viljakkalan puoleinen Myllytie oli huonokuntoinen. Varsinkin sillalle johtava mäki oli suorastaan vaarallinen. Hämeenkyrö ja Viljakkala huolehtivat aluksi teidenpidosta yhdessä, mutta lainsäädännön muuttuessa 1900 ne erotettiin itsenäisiksi tienpitovelvollisiksi. Kosken itäpuolen tieosakkaat solmivat 1901 lääninhallituksen vahvistaman sopimuksen tien ylläpitämisestä.

Hammarén & C:o Aktiebolag anoi valtiolta 1926 yhdystien rakentamista Tampere-Ikaalinen ja Hämeenkyrö-Viljakkala välille Kyröskosken kohdalla. Valtio hylkäsi anomuksen 1927. Samana vuonna voimaan tullut uusi tielaki jakoi yleiset tiet maanteihin, kunnanteihin ja kyläteihin. Maanteiden kunnossapidosta vastasi valtio, kunnanteistä kunta ja kyläteistä niiden käyttäjät. Tämän lain perusteella tehdasyhtiö Hammarén & C:o Aktiebolag ryhtyi uusiin toimiin tie- ja silta-asian ratkaisemiseksi. Perusteluina esitettiin, että useimmat vuoden 1901 solmitun sopimuksen useimmat silloiset tieosakkaat ovat kuolleet ja tienpito on siitä syystä osaksi laiminlyöty. Lisäksi pidettiin välttämättömänä jatkaa tien läntistä päätä paremman liikenneyhteyden saavuttamiseksi Tampereen - Ikaalisten maantielle saakka. Myllytie piti julistaa kylätieksi, jonka rakentamisesta ja ylläpidosta vastaisivat sen käyttäjät. Nimismies kokosi luettelon maanomistajista, liikkeenharjoittajista ja muista, joita asia koski. Asiaa valmisteltaessa tehdas esitti tien ja sillan siirtämistä pois tehdasalueelta. Tämän jälkeen maanmittausinsinöörit kävivät työhönsä, mittasivat ja paaluttivat tiepohjan ja tekivät esityksen tieyksiköiden jakamisesta tienkäyttäjien kesken. Työt tehtiin vuosina 1933-36. Taustana hankkeelle oli myös se, että valtio myönsi avustuksia kunnanteiden ja kyläteiden rakentamiseen, mutta ei niiden kunnossapitoon. 

Myllytien piti lähteä Tampereen ja Ikaalisten väliseltä maantieltä.

Silta olisi tullut reilusti tehtaan alapuolelle,

Myllytie yhtyisi Hämeenkyrön ja Viljakkalan väliseen maantiehen

Hankkeen valmisteluun liittyvät kartat ja toimituskirjat tulivat asianomaisten tutkittaviksi helmikuussa 1937. Siitä kuulutettiin mm. Hämeenkyrön Sanomissa. Nimismiehen kansliassa oli varmasti melkoinen tungos. Samaan aikaan Hämeenkyrössä - kuten kaikkialla Suomessa - oli menossa useita kylätiehankkeita

Hämeenkyrön Sanomat 12.2.1937.

Valitustulva

Kuukauden kuluesssa lääninhallitus sai vastaanottaa 25 valituskirjelmää. Näistä 23 oli yksityishenkilöiden allekirjoittajia, lisäksi Osuusliike Oma ja Viljakkalan seurakunta laativat valituskirjelmän. Valittajia oli huomattavasti enemmän, peräti 117. 

Enin määrä allekirjoittajia yhdessä valituksessa oli 58. Siinä Viljakkalan kunnan Inkulan, Viljakkalan, Harhalan, Hiiroisten. Särkän, Sonnun sekä Hämeenkyrön Turkkilan ja Pappilan kylien maanomistajat Kustaa Muotila ensimmäisenä allekirjoittajana kritisoivat perusteellisesti kylätiehanketta. Vanhan Myllytien kunnostaminen maksaisi vain murto-osan suunitelusta uudesta tiestä. Siitä ei sitäpaitsi koituisi merkittävää hyötyäkään valittajille: he voisivat kulkea harvoin tapahtuville vierailuilleen Kyröskosken taajamassa yhtä hyvin kirkonkylän kautta. Matka olisi vain 4 - 5 kilometriä uutta tietä pitempi. Lisäksi jouduttaisiin kuitenkin pitämään yllä vanhaa Myllytietä niiltä osin, joilta se ei korvautuisi uudella. 

Toimitusmiehet olivat pitäneet tietä tärkeänä valtamaantieden välisenä yhdysliikennetienä (siis Tampere-Ikaalinen ja Hämeenkyrö-Viljakka -teiden yhdystienä). Siinä tapauksessa tietä olisi pitänyt ehdottaa yleiseksi maanitieksi tai ainakin vaatia tiestä hyötyviä ikaalislaisia osallistumaan kustannuksiin. Valittajat myös esittivät, että kirkonkylän maatiesilta siirrettäisiin uudelle paikalle (siis nykyiselle), jolloin tämä silta korvaisi sekä kirkonkylän vanhan sillan että nyt suunnitellun. Vielä huomauttivat valittajat, että jos uusi silta Kyröskoskelle rakennettaisiin, pitäisi se tehdä kosken yläpuolelle, missä missä rannat olivat korkeat ja kovat eikä ollut haittaa laivaliikenteestä. Toinen vaihtoehto olisi rakentaa silta välittömästi kosken  alapuolelle. Edelleen huomautettiin, että tientekorasitus jakautui epätasaisesti, koska tehdaskylästä oli jätetty hankkeesta pois monia suuret määrät maata omistavia ja hallitsevia yksityisiä sekä liikkeitä. Samoin oli Vilpeestä jätetetty 21 tien vaikutuspiiriin kuuluvaa taloa pois tien osakkuudesta. Kun vielä valittajien liikenneyhteydet suuntautuivat pääasiassa Viljakkalan ja Hämeenkyrön kirkonkyliin sekä Tampereelle, vastustivat he tehtyä suunnitelmaa ja vaativat esittämiensä vaihtoehtoisten suunnitelmien tutkimista.

Toisessa runsaasti allekirjoittajia saaneessa valituksesesa oli mukana 18 Viljakkalan kylän ja yksi Inkulan maanomistaja, joista lähes kaikki käyttivät kosken myllyjä. He huomauttivat, että uusi tie kulkisi vain 1300 metriä vanhaa myllytietä, jota he käyttivät vain jauhatusmatkoillaan. Aiemmin he olivat käyneet enintään kerran viikossa Kyröskosken torilla viemässä tuotteitaan, mutta olosuhteiden muututtua vähentäneet kulkemistaan eivätkä vastaisuudessa käyttäisi siltaa lainkaan, vaan ainoastaan myllyille vievää tien osaa. Tiehanke oli aivan liian kallis ja sen toteuttaminen johtaisi osakkaat taloudelliseen perikatoon. Valittajat katsoivat, etteivät tarvitse suunniteltua tietä, vaan se oli tarpeellinen ainoastaan tehdasyhtiölle, jota he pitivät hankkeen todellisena alkuunpanijana. Valittajista Kalle Ollila-Markkolalle oli määrätty tie- ja siltaosuuksia, koska hän oli vuokrannut vuoron kosken länsipuolella olevaa Paskon myllystä. Hän ilmoitti kuitenkin vuokrasopimuksen päättyvän 1.5.1938. Sen jälkeen hän ei käyttäisi Paskon myllyä. Vihtori Koivuniemellä taas oli myllyosuus Kylmäkosken myllyssä, joten hän ei käyttänyt Myllytietä lainkaan. Valittajat vaativat, että heille ehditetut siltaosuudet poistettaisiin kokonaan. Ollila-Markkolalta ja Koivuniemeltä tuli poistaa tieosuudetkin kokonaan, kun he eivät myllymatkoja tehneet. Muiden osalta piti tieosuudet alentaa ainakin neljäsosaan suunnitelluista.

Seitsemän Inkulan kyläläistä puolestaan ilmoittivat asuvansa 9 - 10 kilometrin päässä suunnitellusta tiestä, jota käyttävät enintään satunnaisesti. Viljansa he jauhattavat Huopion sähkömyllyssä ja myyvät viljansa ja karjatuotteensa paikallisille kauppiaille tai tamperelaisille keskusliikkeille. Kyröskosken toripäivilläkään he eivät enää käyneet. Kun takavuosina siellä talvisin kävivät, menivät jäitse Kyrösjärven yli. Siksi heidät pitäisi vapauttaa tieosuudesta.

Jokseenkin samoilla perusteilla kahdeksan Sarkkilan, Harhalan ja Mahnalan maanviljelijää vaati vapautusta tieosuudesta. Kenelläkään ei ollut myllyosuuksia Kyröskoskessa, vaan he käyttivät Komin ja Rokkakosken myllyjä. Talot olivat 9 - 10.5 kilometrin päässä tiestä ja maataloustuotteen vietiin Tampereen suuntaan. 

Muissa yksittäisten tai muutamien henkilöiden valituskirjelmissä tuotiin esille samoja asioita kuin edellä esitellyissä. Lisäperusteluja esitti mm. Väinö Koski, joka totesi tien halkaisevan hänen viljelysmaansa kahtia ja siten heikentävän tilan arvoa. Palon kylässä asuva maanviljelijä Iivari Seppä taas kertoi kotinsa sijaitsevan Lavajärven rannalla, 16 kilometrin päässä Kyröskoskelta. Sieltä liikenneyhteydet johtivat Tampereelle. Seppä toimitti kunnalliset ja seurakunnalliset asiansa kirkonkylässä, Kyröskoskelle ei hänellä ollut tarvetta mennä. Kirkkoherra K.V. Lehtonen ihmetteli hänelle määrätty tieyksikköä. Hän totesi, ettei tietä niin paljon kulje, että sen käyttöä voitaisiin säännöllisenä pitää. Hän katsoi, että tiekustannukset kuuluvat seurakunnalle virkatalon omistajana eikä hänelle virkatalon haltijana. Lisäksi Lehtonen arveli,  että yli 75-vuotiaana hän tuskin on virkatalon haltijana sitten, kun tieyksiköt tulevat laillisesti voimaan. Kirkkoherra yhtyi paikkakuntalaisten yleiseen toiveeseen, että suunnitelma raukeaisi. Lisäksi hänet tuli vapauttaa tierasituksesta.

Viljakkalan seurakunta totesi, ettei sillä ole viljelyksiä suunnitellun kylätien vaikutuspiirissä eikä mitään tarvetta käyttää siltaa Pappilanjoen yli. Seurakunta yhtyi Kustaa Muotian ym. esittämään valitukseen siitä, ettei kylätiesuunnitelmaa vahvistettaisi. Jos se toteutettasiiin, tulisi seurakunnan silta- ja tieyksiköt pudottaa viiteen prosenttiin suunnitellusta.

Osuusliike Oman mielestä tiesuunnitelma oli kallis eikä lyhentäisi matkaa esim. Viljakkalan kirkonkylään kovinkaan paljon. Valittajan mielestä tie tulisi rakentaa Kyröskosken taajamasta ja ylittää joki tehdasyhtiön sataman alapuolelta suoraan vanhalle myllytielle. Silta olisi maaston vuoksi edullisempi rakentaa sataman alapuolelle ja vanhan myllytien kunnostaminen tulisi halvaksi verrattuna uuden rakentamiseen. Lisäksi Oma ihmetteli sitä, että sille oli ehdotettu 12,3 % tieyksiköistä ja 10,2 % siltayksiköistä, kun monet tiestä hyötyvät oli jätetty vapaaksi tierasituksesta. Monille tiestä hyötyville on laskettu liian alhainen jyvitys osuusliikkeeseen verrattuna. Näillä perusteilla Oma pyysi, ettei tietä rakennettaisi suunnitelman mukaisesti tai valittaja ainakin vapautettaisiin sen osakkuudesta.

Valituksia yhdisti se, että hanketta pidettiin aivan liian kalliina tieosakkaaksi määrättyjen taloudelliselle kantokyvylle. Tien ja sillan tarpeettomuutta perusteltiin monin tavoin. Erityisesti sillan osalta valittajat selittivät, etteivät ole käyttäneet siltaa kuin korkeintaan pyörällä ajaen tai kävellen. Käynti torilla oli lopetettu, länsipuolen myllyjen käyttö oli lopetettu tai loppumassa. Sonnun Eino Jutila ilmoitti lopettaneensa maidon viennin Kyröskosken meijeriin toukokuussa 1936. Sillan itäpuolen myllyjen osakkaat katsoivat, että vanhan Myllytien kunnostaminen riittäisi. Siltaa hekään eivät tarvitsisi.

Useat valittajat pitivät tieosuuksien jyvitystä epäoikeudenmukaisena. Katsottiin, että moni tiestä ja sillasta hyötyvä oli vapautettu tieosakkuudesta. Ihmetystä herättääkin Osuusliike Omalle jyvityksessä laskettu ronski osuus. Mainittakoon, ettei tehdasyhtiö valittanut suunnitelmasta. Se oli tehtaan mielen mukainen.

Suunnitelma kaatuu

Lääninhallitus kuuli TVH:n ja rakennushallituksen kannan suunnitelmaan. Asian käsittely vai aikansa, eikä talvisota varmaankaan nopeuttanut aikataulua. Lääninhallitus julkaisi kantansa valituksiin vasta 15.9.1941. Sen mukaan huomattava enemmistö tieosakkaiksi ehdotetuista vastusti tien julistamista kylätieksi. Tien rakentaminen toimitusinsinöörin mukaisen suunnitelman ja kustannusarvion mukaan tulisi liian kalliiksi valittajien varallisuuden ja toisaalta tien heille tuottaman hyödyn suhteen. Niinpä lääninhallitus päätti hylätä kylätiehakemuksen ja jättää tehdyn maanmittaustoimituksen vahvistamatta. Valituksissa esitetyistä muista seikoista ei lääninhallitus antanut lausuntoa. Valittajien esittämät kuluvaatimukset hylättiin.

Koska kylätiehankkeen oli pannut vireille valtion viranomainen, jäivät maanmittaustoimituksista syntyneet kulut valtion maksettaviksi.

Valitusten käsittelyn aikana kunta pyrki saamaan tien valtion rakentamaksi yhdystieksi. Lääninhallitus tätä kannattikin, kuten oli tehnyt jo vuonna 1926. Asian eteneminen oli kiinni Tampere - Ikaalinen - Vaasa -valtatien lopullisen suunnan määrittelystä. Muuten tuolle ajalle tyypillistä  oli se, että kyläteitä yritettiin saada kunnanteiksi ja kunnanteitä vastaavasti maanteiksi.

Uusi siltahanke

Sodan aikana tie- ja siltahanke oli jäissä, kansakunnan voimavarat oli sidottu toisaalle. Tehdasyhtiö unohti kylätiesuunnitelman ja etsi uutta ratkaisua. Vuonna 1948 se antoi TVH:lle 50 000 markan avustuksen Viljakkalaan vievän maantien ja koskenniskaan sijoittuvan sillan suunnittelemiseksi. Kaksi vuotta myöhemmin tehdas päätti luovuttaa tien rakentamiseksi tarpeelliset osat maistaan maksutta käytettäviksi. Vielä samana vuonna sai TVH:n yli-insinööri Backman tehtäväkseen toteuttaa 250 000 markan hintaiseksi arvioidun siltasuunnitelman.

Sillan rakentaminen edellytti sen saamista valtion budjettiin. Asiaa lienee auttanut se, että Hämeenkyröstä oli tuohon aikaan eduskunnassa kolme kansanedustajaa: Arvo Pentti (maalaisliitto), Matti Raipala (kokoomus) ja Pertti Rapio (SKDL). Miehet olivat varmasti monissa asioissa erimielisiä, mutta siltahanketta he tukivat yksimielisesti. Työmaa käynnistyi 1954. Sillan lisäksi siihen kuului maantien rakentaminen Viljakkalan suuntaan.

Siltahankkeeseen liittyen tehdasyhtiö lunasti 1954 Ylisen, Keskisen, Paskon ja Poltin myllyjen myllyosuudet niiden osakkailta. Sopimuksen mukaan yhtiö rakennutti kosken itäpuolelle uuden myllyn. Sittemmin käytöttä jäänyt mylly tuhoutui tulipalossa 2025. Kosken alaosan yli johtanut silta jäi pois yleisestä liikenteestä, joten tehtaan lähiympäristö rauhoittui. 

Keskellä taajamaa tapahtuneet sillan rakennustyöt herättivät suurta kiinnostusta. Aina valppaiden pikkupoikien lisäksi vanhempi äijäväki seurasi ja arvioi työn etenemistä. Erityistä kiinnostusta herätti mm. vedenalaisten rakenteiden pystyttämisessä avustanut sammakkomies. Rakennustyöt herättivät myös urheilumieltä. Ennen siltakannen valamista motoristina tunnettu Matti Järvenpää ylitti moottoripyörällään sillan kaaren. Muistitiedon mukaan Oiva Heikkonen ensimmäisenä ylitti sillan kaidetta pitkin kävellen. Muitakin tasapainoilijoita löytyi sittemmin.

Sillan rakentamisvaiheita myös valokuvattiin.

Sillan kaaren rakennus alkuvaiheissaan. Etualalla lussi (ruotsin sanasta sluss), patosilta, jota jalankulkijat käyttivät kosken ylittämiseen. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista

Sama rakennusvaihe menossa. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Talvi tekee tuloaan, työmaa edistyy. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Talvinen siltatyömaa. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Sillan vihkiäisiä vietettiin 2.11.1955. Rahvaan lisäksi tilaisuutta kunnioitti arvovaltainen vierasjoukko pääkaupungista saakka, mm. kansanedustaja Eino Raunio ja Rakennushallituksen pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälä. Vihkiäistilaisuus pidettiin uudella sillalla ja se alkoi klo 12. Vihkiäispuheen piti TVH:n pääjohtaja Aku Kuusisto. Lisäksi puhuivat sekä Hämeenkyrön että Viljakkalan kunnanvaltuustojen puheenjohtajat. Kyröskosken kansakoululaisista koottu kuoro lauloi. Muutama jonkinasteisiin kolttosiin syyllistynyt poika jätettiin kuulemma pois kuorosta. Tämän vastoinkäymisen he muistavat vieläkin. Rouva Benita Åström sai kunnian leikata poikki sillan yli pingoitetun sinivalkoisen nauhan. Ensimmäisten autojen ylitettyä sillan jatkovat kutsuvieraat juhlia tehdasyhtiön juhlahuoneistossa tarjotulla lounaalla. Toimitusjohta Jarl Åström toivotti vieraat tervetulleiksi. Sen jälkeen pidettiin useita puheenvuoroja, joissa korostettiin uuden sillan hyödyllisyytta ja tähdennettiin Tampere - Kyröskoski -junaradan rakentamisen tärkeyttä.

Myös Helsingin Sanomat uutisoi sillan vihkimisestä (Helsingin Sanomat 3.11.1955).

Kyröskosken uuden sillan pituus oli 69 metriä ja sen holvin jänneväli 33 metriä. Sillan ajokaistan leveys oli 6 metriä ja ajoväylän molemmilla puolilla oli 1½ metrin levyiset jalkakäytävät. Uutta maantietä tehtiin 2,9 kilometriä. Silta teineen maksoi 58 miljoonaa markkaa silloista rahaa. Hämeenkyrön kunnan osuus oli 2 miljoonaa, Viljakkalan kunnan 500 000 ja Oy Kyro AB:n 3 miljoonaa markkaa. Hämeenkyrön kunnan kustannukset olivat kaikkiaan 11 miljoonaa euroa, kun otettiin huomioon maanlunastukset ja muut kustannukset. Silta palveli liikennettä vuosikymmenet. Perusteellinen korjaustyö tehtiin vasta 2008. Siinä sillan pintarakenteet, reunapalkit, liikuntasaumalaitteet ja kaiteet uusittiin. Samalla sillan pohjoisreunan kevyen liikenteen väylä levitettiin kaksimetriseksi.

Lähteet

Turun ja Porin lääninhallituksen päätös kylätien perustamisasiassa 15.9.1941. Sonnunkylän Mäkelän talon papereita, jotka nykyisin Taskisen perheen hallussa.

Kansallisarkisto Hämeenlinna. Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I. Toimituskartat Hämeenkyrö. 17:9 2-osainen kartta Kyröskosken myllytiestä Myllymäen ja Pappilan kylissä Kyrön kunnassa (1933-1936).

L.G. Bonsdorff: Vuosisata puunjalostusta Kyröskoskella. Pori 1970.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Sanomalehdet: Helsingin Sanomat 3.11.1955.

Hämeenkyrön Sanomat 4.11.1955

Muiden lehtien osalta tektissä linkit uutisiin. 

Valokuvat: Finna.fi ja Tapani Ekstamin kokoelmat.

Monia hedelmällisiä suullisia tiedonjyväsiä kirjoittaja on saanut ns. Nappulaliigan kokouksissa.