Ruotsille aluksi menestyksekäs Suuri Pohjan sota (1700-21) verotti heti Kerimäen miesvoimaa. Ruotuarmeijan vakinaiset joukot pantiin liikekannalle talvella 1700. Savon jalkaväkirykmentti kerimäkeläisine sotilaineen oli jo toukokuussa Riiassa linnoitusten varusväkenä. Pian otettiin jo lisäväkeä. Ensin määrättiin kaksi ruotua asettamaan yksi sotamies ja hieman myöhemmin otettiin lisää mies kolmelta ruodulta. Näitä joukkoja nimitettiin kaksinnus- tai kolmikasjoukoiksi. Niitä luvattiin käyttää kotiseudun puolustukseen, mutta toisin kävi. Kaksinnusmiehet marssitettiin Viipuriin tammikuussa 1701. Kolmikasjalkaväki liitettiin Narvan varuskuntaan. Myös ratsuväkeen otettiin kaksinnus- ja kolmikasmiehet. Ratsuväki lähti taisteluihin Baltiaan.
Saavutettuaan voiton venäläisistä Narvassa johti Kaarle XII armeijansa Puolaan peräti seisemäksi vuodeksi. Inkerin suunta jäi avoimeksi Venäjän sotavoimille. Pietari Suuri käytti tilannetta hyväkseen ja saattoi jo 1703 perustaa Pietarin kaupungin. Sotilaallinen uhka ei vielä ulottunut Savoon, mutta sodan paine näkyi täydennysmiesten ottona. Monet ruodut joutuivat korvaamaan kuolleita tai rampautuneita sotamiehiään uusilla jo 1702. Miespula näkyi jo sotamiehen palkan nousuna. Asetus määräsi sotamiehen vuosipalkaksi enintään 17 kuparitaalaria, mutta tämä summa ylitetiin jo vuoden 1705 paikkeilla reilusti.
Sotaväkeä majoitettiin talvisin
Sotaväkeä varten koottu muona ja rehu ei tahtonut riittää talven yli linnoituksissa. Siksi sotamiehiä kotiutettiin talven ajaksi. Viipurissa palvelleista kaksinnusmiehistä kotiutettiin melkoinen osa säännöllisesti talveksi. Myös vieraita joukkoja sijoitettiin maalle taloihin niiden elätettäviksi. Sotajoukkojen liikehdintä aiheutti aina joukon siveellisyysrikoksia – olivatpa liikkeellä omat tai vihollisen joukot. Simpalan sotamies Olli Saukkonen vietti aikaa kotikulmilla vireästi 1704. Ensin hän makasi Kaisa Paakittaren ja sitten Maria Pötröttären kanssa. Tuomio kaikille tuli salavuoteudesta. Sillä tarkoitettiin naimattomien sukupuolista kanssakäymistä. Seurauksena oli sakkoja, jotka tilaton väki suoritti yleensä selkänahallaan. Tykistön ajomieheksi mainittu Martti sai tuomion salavuoteudesta maattuaan Pesolan Elina Loikattaren kanssa talvella 1706. Kupialan kaksinnusratsumies Matti Rokkanen ja piika Maria Kapajaakotar saivat tuomion salavuoteudesta samana talvena. Rahan puutteen vuoksi kumpikin kuittasi rangaistuksen selkänahallaan.
Mannikkalan Erkki Jaatisen vaimo Maria Tikatar karkasi huhtikuussa 1705 majamestari Wasanderin rengin Mikko Jaakonpojan mukana Riikaan. Mikko oli ollut talven majoitettuna pitäjässä. Käräjillä aviomies kertoi, ettei ollut maannut vaimonsa kanssa tämän karkumatkan jälkeen. Nyt hän halusi eron vaimostaan uskottomuuden vuoksi. Kun Maria oli naimisissa, oli kyseessä salavuoteutta vakavampi rikos, yksinkertainen huoruus. Rangaistukseksi määrätty sakko oli kova, 80 hopeataalaria. Lisäksi Marian oli kärsittävä häpeärangaistus kirkossa. Avioeroa oikeus ei voinut myöntää, siltä osin päätös siirrettiin asiassa toimivaltaisen tuomiokapitulin käsiteltäväksi.
Suhteen laillistamistakin sotiminen saattoi haitata. Vaaran sotamies Tuomas Herttuainen ja Liisa Heikintytär Pesotar kihlautuivat helmikuussa 1703. Kesäkuussa Tuomas vietiin Riikaan, ja yhteinen lapsi syntyi lokakuussa. Vihkiäisiä ei kuitenkaan pidetty, koska Tuomas ei saanut esteettömyystodistusta kirkkoherra Krogerukselta ajoissa.
Pitäjäläisten elätettäviksi jäivät usein myös ne harvat sotilaat, jotka selvisivät takaisin sotatantereilta enemmän tai vähemmän invalidisoituneina. Savon Jalkaväkirykmentin sotamies Olli Savolainen sai palvelukseen kelpaamattomana Riiassa 1707 erokirjeen kenraali Adam Lewenhauptilta. Ollin toinen puoli oli kuivettunut ja rampa. Takana oli 25 palveluvuotta. Mies ei omistanut mitään eikä ollut opetellut käsityötaitoakaan henkensä pitimiksi. 194. Juhana Piitulainen taas vapautettiin raihnautensa vuoksi eversti Albedyhlin rykmentistä 1709. Mies ei kyennyt ansiotyöhön eikä ollut opetellut käsityötaitoa. Parhaillaan hän oleili loisena Jouhenniemessä.
 |
| Kova oli veteraani Juhana Piitulaisen kohtalo. Mies eleli Jouhenniemessä loisena suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä (i störstä älande och fattigdom). |
Sotaväsymystä lisäsivät myös katovuodet 1703, 1705 ja 1709. Välit talonpoikien ja paikallisvirkamiesten välillä kiristyivät. Virkamiehethän joutuivat toteuttamaan sotilashallinon määräykset, joissa ei paikallisia olosuhteita otettu huomioon.
Sotapakolaisten tulo
Ensimmäiset sotaa pakenevat saapuivat Kerimäelle pian sodan alettua. He tulivat Pohjois-Karjalasta ja Käkisalmen läänistä. Sota kouraisi Pohjois-Karjalaa jo marraskuussa 1700, kun venäläiset tulivat Salmiin. Kaksi vuotta myöhemmin vihollinen vieraili uudelleen Salmissa, Ilomantsissa ja Pälkjärvellä. Pälkjärveläiset tekivät vastaiskun. Rajasota oli osittain talonpoikien oma-aloitteista toimintaa aiempien vuosisatojen malliin. Pakolaiset tulevat esiin satunnaisesti oikeusjuttujen yhteydessä. Sortavalan porvari Pekka Mutka asettui Ruokolahteen 1703 ja otti sieltä tilan. Hän kuoli saman vuoden syksynä. Poika Pekka oli talvikäräjillä 1704 peräämässä isältään edelliskesänä Pölläsaaren niityltä vietyjä heiniä. Sodan päätyttyä tuli Sortavalan porvari Antti Hämäläinen vielä käräjille setvimään vuonna 1692 tapahtunutta epäselvyyttä velka-asiassa. Oikeus totesi, että kiista on käsiteltävä Sortavalassa.
Sortavalasta pakeni myös porvari Juhana Kansanen, jota syytettiin 1708 salavuoteudesta Hälvänsalon Sisilia Karhuttaren kanssa. Kansanen pyysi lykkäystä, kunnes saataisiin tieto hänen vaimostaan, joka vietiin 1705 Venäjälle. Todistajaksi haluttiin talonpoika Niilo Kuhmoa, joka oli päässyt pakoon vankeudesta ja kertonut Kansasen vaimon kuolleen. Kuhmoa ei kai tavoitettu, mutta myöhemmin Kansanen saattoi esittää Sortavalan raastuvanoikeuden pöytäkirjanotteen. Sen mukaan talollinen Matti Kilkkinen ja leski Kirsti Simontytär kertoivat kuulleensa venäläisten puhuneen, että Kansasen vaimo Elina Silvennoinen kuoli jo 1706. Tästä annettiin todistus tuomiokapitulia varten, että Kansanen pääsisi uusiin naimisiin.
Sortavalaisia oli myös Anna Pulkitar, joka oli salavuoteudessa Hevossalon Antti Karjalaisen kanssa. Karjalasta tullut Kaisa Kaipotar palveli paimenena Tiilikaisen talossa Ruokolahdella. Talon poika, renki Kustaa Tiilikainen siitti lapsen Kaisalle. Sakot rapsahtivat, niin myös osapuolten selkänahat. Kustaan tuli maksaa ruokkona tynnyri viljaa vuodessa.
Uukuniemeltä tulleella Antti Hämäläisellä oli mukanaan Jouhenniemen Pekka Seppäsen talossa arkku, jossa oli liinavaatteita ja 50 taalaria rahaa. Kallislahden Tuomas Hulkkonen varasti arkun. Hulkkonen ei saapunut käräjille, mutta määrättiin korvaamaan arkku sisältöineen ja kulut sekä maksamaan sakot.
Kiteeläiset piilottivat tavaroitaan Kerimäelle jo 1702 vihollisuuksien alettua. Pekka Mölsä ja Mauno Luukkonen vuokrasivat tavaroidensa piilottamiseen Hevossalon Pekka Karjalaisen saunan Savonlahdesta. Mölsä menetti kolme tynnyriä 18 kappaa ruista, tynnyrin ja 8 kappaa kauraa sekä rullan tupakkaa. Luukkoselta katosi tynnyri neljä kapppaa ruista, suolattu sika ja 12 kappaa papuja. Juttu pantiin vireille jo 1709 Kiteen käräjillä, mutta sodan takia asia jäi käsittelemättä. Mölsä ja Luukkonen saapuivat Kerimäen käräjille 1723 vaatimaan korvauksia. Pekka Karjalainen oli kuollut jo kahdeksan vuotta aiemmin, eikä hänen isännäksi tullutta samannimistä poikaansa voitu asettaa vastuuseen isänsä tekemisistä, varsinkin kun poika oli tapahtumien aikaan alaikäinen.
Pakolaiset joutuivat hankkimaan toimeentulonsa eri tavoin. Jotkut - kuten Pekka Mutka - hankkivat talon, kauppiaat taas pyrkivät jatkamaan ammattinsa harjoittamista. Varattomampi väki joutui turvautumaan tilapäisansioihin. Heikoimmassa asemassa olivat naimattomat naiset.
Taistelut uhkaavat – pakolaisvirta kasvaa
Ruotsalaiset yrittivät hyökätä Pietariin menestyksettömästi pariinkin otteeseen. Syksyllä 1706 kävivät venäläiset puolestaan noin 20 000 miehen voimin piirittämään Viipurin linnaa. Lappeenrannassa pidettiin samaa aikaan syysmarkkinoita: ne keskeytyivät hyökkäyspelon vuoksi. Muonarahti armeijallakin jäi kai osittain kesken. Lauri Turtiaisen renki säikähti hyökkäysuhkaa niin, että jätti Paakkunalan Erkki Riikosen hevosen jo Sulkavalle. Kuormassa olivat myös Pekka Haverisen luovuttamat viljat. Viipuri pelastui tällä kertaa, sillä Puolan rauhaan pakottanut Kaarle XII saattoi aloittaa sotimisen Venäjää vastaan. Piirittäjät poistuivat Viipurista lokakuussa.
Ruotsin sotaonni kääntyi lopullisesti tappiolliseksi Pultavan taistelussa 1709. Sen jälkeen Pietari sai tilaisuuden edetä Suomen suunnalla. Kesällä 1710 venäläiset valtasivat piirityksen jälkeen Viipurin linnan. Viipurin antautuville puolustajille luvattiin vapaa lähtö, mutta lupausta ei pidetty. Varusväki vietiin sotavangeiksi ja suuri määrä siviilejä joutui orjuuteen. Syksyllä antautui Käkisalmi; sieltä sotaväki pääsi poistumaan vapaasti tosin lippunsa menettäen.
Viipurin menetys ja tappiot samoihin aikoihin Riian ympäristössä iskivät rajusti Savon sotaväkeen. Veijo Saloheimo arvioi kokonaistappioksi noin 2300 miestä. Sotavoimasta oli jäljellä vain Käkisalmea puolustanut jalkaväki ja kaksinnusratsuväkeä.
Sotapakolaisten noro muuttui hallitsemattomaksi virraksi jo 1709. Mukanaan pakolaiset toivat Liivinmaan varuskunnissa riehuneen tuhoisan kulkutaudin, ruton. Tämä Mustan surman perillinen oli menettänyt tuhovoimaansa vuosisatojen mittaan, mutta teki edelleen pahaa jälkeä. Ensimmäinen nälkään kuolleiksi mainittujen pakolaisten joukkohautaus Kerimäellä tapahtui 7.3.1709. Tuolloin hautaan vietiin 26 kirkolle ja kyliin nälkään kuollutta pakolaista. Kevään mittaan maanteille uupuneiden joukkohautauksia pidettiin lähes viikoittain. Vielä heinäkuun lopulla haudattiin 5 pakolaista, yhteensä ruumiita kertyi 244. Marraskuussa tavattiin Puruveden jäältä vielä nälkään uupunut ja kuoliaaksi jäätynyt nainen.
Kuolinsyyksi merkittiin aina nälkä. Nälkä varmasti heikensi mahdollisuuksia selvitä ruttotaudista. Kulkutaudista kuitenkin oli kyse, sen näkee kuolleiden pitäjäläisten luettelosta. Tammikuussa 1709 haudattiin 1 aikuinen ja 14 lasta ja maaliskuussa 18 aikuista ja 30 lasta, joilla vielä ei ollut vastuskykyä tautia vastaan. Kerimäkeläisiä haudattiin vuoden mittaan 241, kun edellisvuoden lukema oli 87.
Kesä 1709 merkitsi vain tilapäistä helpotusta. Kaiken lisäksi sato oli huono, joten keväällä 1710 tilanne oli taas todella kehno. Joukkohautoihin laskettiin 207 pakolaista. Kuolleita saattoi olla enemmänkin, ihan kaikkia teille sortuneita ei ehkä saatu kirkkomaalle haudattaviksi. Edellisvuotena Sääminkiin asti kuolemaan ennätti vain pieni joukko pakolaisia, mutta 1710 sielläkin haudattiin Pekka Lappalaisen mukaan yli 200 tielle uupunutta nimetöntä.
Kerimäki taistelutantereeksi
Viipurin antauduttua venäläiset pääsivät uhkaamaan Olavinlinnaa. Ratsuväen eversti Carl Armfelt järjesti sen puolustusta. Venäläiset yrittivät jo elokuun puolivälissä 1710 hyökkäystä Olavinlinnaan. Vihollinen yllätti noin 2000 miehen voimin Punkasalmeen ja Tuunaansalmeen asetetut vartiostot ja surmasi tai vangitsi kymmenen miestä. Venäläisten liikkeitä tiedustelemaan lähtenyt Armfelt oli jäädä itsekin vangiksi, mutta selvisi miehineen käsikähmää käyden linnan muurien suojaan. Tällä kertaa venäläiset perääntyivät jostain syystä – ja vieläpä kovalla kiireellä. Jälkeensä he jättivät vesistön ylitykseen käyttämänsä kaluston, 22 suurta venettä ja 120 lauttaa. Teurastamaansa karjaa kasakat eivät vieneet mukanaan, jäivätpä valmiit paistitkin vartaisiin.
Syksyllä 1710 jäivät käräjät pitämättä vihollisuhan vuoksi, samoin talvikäräjät 1711. Talvikäräjien perumisen yhteydessä 13.1. todettiin nimenomaan, että lautamiehet ja muukin väki oli paennut odotettavissa olevan venäläishyökkäyksen takia. Liikkeellä olivatkin tuolloin kasakat, jotka hävittivät Moijin kartanon vieden mukanaan vuonna 1708 kaatuneen eversti Herman von Burghausenin lesken, Anna Rehbinderin, muut asukkaat ja irtaimen omaisuuden. Anna Rehbinder avioitui sittemmin venäläisen majuri Stefan Pepin Dukailon kanssa. He asettuivat Moijin kartanoon ja saivat kolme lasta, joista esikoinen kuoli 1717. Majuri Dukailoin ja kahden muun lapsen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoja. Anna kuoli 1760 Joroisten Kerisalossa kaiketi Grotenfeltin suvun suojissa.
Talonpoikainen väki lienee ehtinyt piiloihinsa metsiin, ainakaan kirkollisissa lähteissä ei ole tietoja kuolonuhreista. Mutta kasakkajoukko vei vangikseen 23.1.1711 Kerimäen kappalaisen Petter Salmeniuksen. Salmenius ei päässyt palaamaan Suomeen, mutta säilytti henkensä, sillä hän toimi pappina Inkerissä muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Samoihin aikoihin pakeni Kerimäen entinen, kuolemantuomionkin saanut kirkkoherra Olaus Krogerus Joroisissa. Siellä kovaonninen Krogerus kuoli. Hänestä tarkemmin blogissani täällä. Pappisväestä pakeni Kerimäen kautta myös Sortavalan kirkkoherra Erik Bouman vaimonsa Catarinan kanssa. Toroppalassa 6.7.1712 syntynyt tyärs sai nimen Christina.
Eversti Armfelt järjesti menestyksekkään vastaiskun. Hänen joukkonsa eteni kohti Käkisalmea helmi-maaliskuun vaihteessa kohti Käkisalmea oppaanaan muuan Heikki Malinen. Parikkalassa Koitsanlahdessa he joutuivat taisteluun venäläisiä vastaan ja voittivat nämä Soldatmäessä. Sen jälkeen tavoitteena oli Kirvun Hannukkalassa sijainnut venäläisvarikko. Yllätys epäonnistui, sillä ruotsalaisvaltaan perin juurin kyllästyneet Parikkalan talonpojat pelkäsivät tästäkin sotatoimesta koituvan taas lisärasitteita. Venäläisille uskollinen Koitsanlahden Kalle Vaskinen hiihti kuusi peninkulmaa Hannukkalaan kertomaan uhasta, joten suurin osa varastosta ehdittiin viedä turvaan Käkisalmeen. Parikalan talonpojat olivat jo aiemminkin paljastaneet venäläisille maarakuunoita eli inkeriläississejä.
Hannukkalassa ruotsalaiset onnistuivat kukistamaan 350 rakuunaa ja 150 kasakkaa käsittäneen puolustustajajoukon. Voittosaalista kertyi mm. 200 hevosta ja sittemmin vielä 200 tynnyriä viljaa. Saaliin kanssa palattiin, mutta sotatoimet jatkuivat keväällä.
Sotajoukon oppaana toiminut Kesälahden Villalassa asustellut Heikki Malinen selvisi hengissä isovihan yli. Vielä 1732 hän joutui selvittelemään käräjillä retkeen liittyneitä asioita Pihlajaniemessä asuneen veljensä Juhon kanssa. Heikki oli sotaretkellä lyönyt hengiltä ainakin yhden kasakan ja otti saaliiksi mm. hevosen, jonka sittemmin myi. Juho vaati osuutta hevosen hinnasta, sillä Olavinlinnan miehityksen jälkeen oli venäläinen kapteeni kostoksi ryöstättänyt Juhon omaisuuden. Menettämistään tavaroista Juho ei ollut saanut mitään korvausta. Heikki puolustautui sanoen, ettei Juhoa kurmuutettu pelkästään veljen tekojen takia, vaan Juho oli itsekin osallistunut myöhemmin toiseen partioon ja varastanut venäläisiltä hevosia. Lisäksi venäläiset olivat ryöstäneet myös Heikin omaisuuden. Oikeuden edessä veljekset sitten sopivat, että Juho saa puolet Heikin myymän hevosen hinnasta.
 |
| Juho vaati osuutta Heikin myymän sotasaalishevosen hinnasta. Heikki paljasti myös Juhon olleen partiossa hakemassa hevosia venäläisiltä. |
Kesällä 1711 Pohjois-Savon ratsukomppania partioi Käkisalmen suunnalla. Venäläiset kai yllättivät ratsumiehet 9.7. Silloin taistelussa kaatui ainakin kerimäkeläinen Matti Seppänen, jonka paikalliset talonpojat hautasivat taistelujen jälkeen. Partio jäljitti myös kapinallisia Kiteetä myöten ja toimitti heitä oikeuteen Sääminkiin ja Kerimäelle. Pohjois-Karjalan asujamistosta osa oli saanut nimittäin tarpeekseen ruotsalaisisäntien vallasta ja uskoivat pääsevänsä helpommalla tsaarin vallan alla. Pielisjärven ja Liperin kirkkoherrat ryhtyivät jo ennen Käkisalmen kukistumista vannottamaan rahvaalla uskollisuudenvaloja tsaarille.
Viipurin takaisinvaltaamiseen eivät ruotsalaisvoimat riittäneet, vaikka Armfelt kävi joukkoineen vielä syksyllä aina Uudellakirkolla saakka. Lisäväkeä Savon puolustamiseen raavittiin jo laarin pohjalta. Nyt koottiin sotamies kultakin viideltä ruodulta. Tätä viisikäsrykmenttiä johti Aholahden herra, eversti Adam Pistolekors. Kokoon saatiin ehkä noin 200 miestä, jotka eivät varmasti olleet parasta mahdollista soturiainesta. Pistolekorsin komentajakausi jäi lyhyeksi, sillä venäläisjoukko vangitsi hänet jo 1712. Samalla joukko tuhosi everstin Aholahden, Loikansaaren ja Mönkkölän säteritilat. Pistolekors kuoli sotavankeudessa Moskovassa 1719.
Kerimäki sai tietysti osansa kasakoiden riehunnasta. Tammikuussa 1712 venäläispartio liikkui pitäjässä jättäen jälkeensä seitsemän kuollutta kirkonkylään, Haapalahteen ja Jouhenniemeen. Syksyllä Olavinlinnan ympäristöön saapunut Karjalan ratsuväkirykmentti esti pahemmat vahingot, kävipä joukko ryöstöretkellä Käkisalmessa saaden saaliksi parisataa hevosta. Marraskuun lopulla taisteltiin Kulennoisissa, siellä Pien-Savon ratsukomppania menetti kolme miestä.
Venäläismiehitys 1714
Vuoden 1713 alkupuoli oli Savossa suhteellisen rauhallinen. Syyskuussa sitten venäläiset tunkeutuivat Savoon. Sulkavan kirkonkylää he miehittivät viisi päivää. Sodan painopiste oli toisaalla. Pälkäneellä 6.10. Armfeltin johtamat joukot kärsivät tappion. Savon jalkaväki hajosi tässä taistelussa pahanpäiväisesti. Miehiä palaili kotiseudulleen, mutta upseerit saivat vähitellen joukkonsa kokoon ja marssittivat ne pääarmeijan yhteyteen Pohjanmaalle.
Sodan ratkaiseva taistelu käytiin Isonkyrön Napuella 19.2.1714. Tappion jälkeen pääarmeija vetäytyi Ruotsin puolelle. Savon jalkaväkirykmentti osallistui taisteluun Iisalmen komppaniaa lukuunottamatta, se nimittäin vartioi Olavinlinnaa. Täsmätietoja tappioista ei ole, mutta 1716 jäljellä oli 270 miestä 700:stä Iisalmen komppania poisluettuna.
Nyt oli selvää, että venäläiset kävisivät Olavinlinnan kimppuun. Valmistelut tehtiin keväällä 1714 ja Lappeenrannassa koottu joukko eteni maitse ja vesitse niin, että Olavinlinna porteilla oltiin 18.6. Kenraali Shuvalovin johtamaan osastoon kuului noin 2000 miestä ja 30 tykkiä. Piiritys kesti kuusi viikkoa. Majuri Johan Buschin johdolla linnoitus teki vastarintaa, mutta heinäkuun lopussa tilanne oli mahdoton. Antautumissopimuksen mukaisesti majuri pääsi joukkoineen lähtemään Pohjanmaalle venäläisten saattamana. Busch ennätti toimittaa arvoesineitään Makkolan Makkosille, joiden tuli upottaa ne tynnyrissä suohon. Syyskäräjillä 1722 määrättiin, että tynnyri tuli kaivaa suosta todistajien läsnäollessa.
 |
| Nimismies David Schening sekä lautamiehet Antti Silvennoinen ja Martti Behm määrättiin todistajiksi, kun Johan Buschin arvoesineitä sisältänyt tynnyri kaivettaisiin suosta. |
Kerimäki oli nyt venäläisten miehittämä. Alkoi isovihan aika. Siitä ehkä toiste.
Edit 12.5.2026. Täsmennetty tietoja Anna Rehbinder osalta (ensimmäinen aviomies Herman Johan von Burghausen, toinen Stefan Pepin Dukailo).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti