MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

  Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Kustaan sotaa Kerimäellä 1788 - 1791. Tapauksia ja seurauksia.

Tässä jutussa Kerimäki tarkoittaa ns. Vanhaa Kerimäkeä, josta ovat ajan mittaan eronneet Savonrannan, Enonkosken ja Savonrannan kunnat. Pitäjän länsiosasta siirrettiin 1871 Hannolanpelto, Nojamaa, osa Haapalahtea ja lisäksi yksittäisiä taloja Sääminkiin. Turun rauha 1743 jakoi pitäjän kahtia Ruotsin ja Venäjän kesken. Kun valtakunnat eivät päässeet sopuun rajasta, jäi niiden väliin ns. riitamaa. Sen asukasluku kasvoi vuosikymmenten mittaan noin 700 henkeen. Alueen asukkaat eivät maksaneet veroa kummallekaan valtiolle. Tästä ”vapaavaltio” muodosti myös oikeudenkäytön ongelman. Ruotsi ja Venäjä muodostivat alueelle yhteisen tuomioistuimen, joka kokoontui käsittelemään lähinnä vain henkirikoksia. Riitamaa muodostaa oman ongelmakimppunsa, jota en selvittele tässä sen enempää. Asiasta kiinnostuneille tiivis tieteellinen selonteko on Anu Koskivirran artikkeli Riitamaa ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015). Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset – Kerimäen riitamaan alue ja väestö Turun rauhan rajalla 1743–1808 syventää ansiokkaasti kuvaa alueen asukkaiden asemasta. Vanhan Kerimäen historia osassa I:1 käsittelen riitamaata erityisesti sivuilla 333-344 ja muuallakin eri teemojen yhteydessä.

Kerimäen kyläkeskukset ja riitamaa. Kartta Jenni Merovuon, s. 7. 

-----

Kustaa III aloitti kesällä 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ajankohta näytti sopivalta, koska Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan. Puumalassa järjestettiin kohtuullisen kömpelö lavastus, jossa venäläisjoukot muka hyökkäsivät Ruotsin alueelle. Vihollisuudet alkoivatkin sitten Savosta. Ruotsin joukot piirittivät Olavinlinnan, mutta linnan kukistamiseen ei ollut tarpeeksi tykistöä eikä ammuksia. Piirityksen jatkuessa Savon prikaatia komentanut eversti Berndt Johan Hastfehr komensi heinäkuun 6. päivänä Tuunaansaareen 140 jalkamiestä, 70 jääkäriä ja 30 rakuunaa ja kaksi jalkaväkitykkiä. Joukon piti torjua etelästä päin linnan auttamiseksi tulevat venäläishyökkäykset. Tässä vaiheessa valtaosa pitäjästä jäi ruotsalaisten hallintaan. 

Ruotsalaisten joukkojen sijainti Tuunaan- ja Punkasalmessa 1788. Otto Carl von Fiandtin kaivertama. Lähde Finna.

Ruotsalaisten asemat Kivisalmen luona. Mielonen, s. 379.

Kustaa III aloitti hyökkäyssotansa laittomasti, ilman valtiopäivien suostumusta. Kehnosti alkanut sotareki nostatti upseeriston vastarintaan. Liikalan nootti ja Anjalan liittokirja olivat konkreettisia ilmauksia upseerien tyytymättömyydestä. Tiedot kapinoinnista levisivät tietysti Savoonkin. Eversti Hastfehr siirsi komentopaikkansa Tuunaansaareen, joidenkin mielestä siksi, että voisi pitää yhteyksiä venäläisiin. Näin hän menetteli kuittenkin vasta peräydyttyään takaisin rajan taa. Hastfehr lähetti 20.8. Tuunaansaaresta käskyn Olavinlinnan piirityksen lopettamisesta. Hän oli pyytänyt venäläisiltä, ettei linnasta ammuttaisi vetäytyvien piirittäjien veneitä. Käsky piirityksen lopettamisesta ärsytti upseereita, jotka uskoivat nälän pian pakottavan linnan antautumaan. Kuninkaalle uskollisena pysynyt eversti Curt von Stedingk väitti myöhemmin tälle harkinneensa olla tottelematta, mutta kun Hastfehr tyhjensi asemansa Punkaharjulla, oli piiritystä mahdoton jatkaa. Piiritys päättyi seuraavaan päivänä, joukot peräytyivät maitse tai soutaen omalle puolelleen. Kerimäen läntisiin osiin palasi venäläisvalta.

Kustaa III oli tässä vaiheessa jo Tukholmassa. Tanska oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan. Kuningas onnistui nostattamaan Taalainmaan talonpojat vastarintaan. Kun Tanskan salmien sulkemista pelänneet Iso-Britannia ja Preussi painostivat Tanskaa, saatiin lokakuun alussa aikaiseksi aselepo. Tämän jälkeen Tanska ei käytännössä jatkanut sotatoimia. Valtakunnan pelastajana esiintyvä kuningas kävi nyt kapinallisten upseerien kimppuun. Eversti Hastfehr vietiin vankeuteen ja tuomittiin sittemmin kuolemaan maanpetoksesta. Lopulta kuningas armahti hänet. Savon prikaatin komentajaksi tuli eversti Curt von Stedingk.

Talvi hillitsi sotimista

Syksyllä 1788 sotatoimet Ruotsin ja Venäjän välillä lakkasivat, vaikka muodollista aselepoa ei solmittukaan. Joukot vedettiin talvileiriin. Savossa joukkoja vaivasivat kova talvi, sairaudet ja rahan puute, joka esti palkkojen maksun.  Myös venäläiset pysyttelivät lepokannalla. Siellä haluttiin myös odottaa talvella kokoontuvien Ruotsin valtiopäivien päätöksiä. Ne eivät aikanaan venäläisiä miellyttäneet.  

Venäläiset käyttivät talven sotatoimitauon hyväkseen. Olavinlinnaan tuli kalustoa ja keväällä 1789 joukkoja. Uudeksi komentajaksi kenraalimajuri Wilhelm Vasiljevitš Schultz. Ruotsalaisjoukot Kerimäellä oli sijoitettu Yläkuonaan. Se oli suurin pitäjän Ruotsin puolein kylistä. Sinne sijoitetut joukot valvoivat kylän kautta kulkevaa tietä Karjalaan. Myös Kumpurannassa oli jonkinlainen tukikohta varastoineen. Jonkinlaisia ryösteleviä venäläispartioita liikkui Ruotsin puolella, sillä Karjalan sotaroimia johtanut maaherra, eversti Simon Wilhelm Carpelan varusti tammikuussa 50 Kuokkalan ja Simanalan kylien miestä kivääreillä ja ammuksilla. Joukkoa johti Kuokkalassa asustellut tullimies Thomas Klem, joka oli ollut korpraalina Savon jalkaväkirykmentissä. Sodan jälkeen kyläläiset arvelivat Klemin perineen heiltä laittomia maksuja, koska oli saanut jo maaherralta palkan sotatehtävistään. Klem selitti sopineensa maaherran kanssa, että saa kolmen riikintaalerin ja 16 killingin kuukausipalkan sodan loppuun saakka. Korvauksen hän sai vain kuukauden ajalta. Käräjiltä asia lähetettiin sotilasviranomaisten tutkittavaksi.

Suhteellisen rauhallisesta rinnakkainelosta pitäjässä kertoo sekin, että Ruotsin puolen syyskäräjät pidettiin joulukuussa normaaliin tapaan. Kappalainen Petrus Wahlberg tuli Venäjän puolelta pitämään käräjäsaarnan. Myös talvikäräjät pidettiin huhtikuun alussa 1789 Yläkuonassa. Nyt käräjille ei tullut enää saarnaajaa Venäjän puolelta. Ruotsi oli kieltänyt jo syksyllä käynnit alueeltaan kirkossa Venäjän puolella. Kirkonkirjoista päätellen määräys on toteutunut vuodenvaihteessa. Porvoon tuomiokapituli määräsi Kesälahden papiston hoitamaan pitäjän ruotsinpuoleisten asukkaiden sielunhoidolliset tehtävät. Niin oli tapahtunut jo 1772, kun Kustaa III oli määrännyt ns. ruttosaarron itärajalle. Maaherra Carpelan määräsi ilmeisesti tuomiokapitulin päätöksestä tietämättä Yläkuonan vakituisella vartiopaikalla oleilleen sotilaspapin, ylimääräisen pataljoonansaarnaaja Fredrik Johan Rosenbomin toimimaan Kerimäen Ruotsin puolen pappina ja saamaan siitä palkan. Tuomiokapituli peri voiton tässä kiistassa selittäessään, että sotilaspappi voitaisiin koska tahansa siirtää muualle toimittamaan tehtäviään. Niinpä Kesälahden kappalainen Henrik Gustav Lindh tuli huhtikuun alussa 1789 pitämään käräjäsaarnan Ala-Kuonaan. Syyskäräjät jäivät pitämättä, mutta talvikäräjille kokoonnuttiin Ala-Kuonaan helmikuussa 1790.

Keväällä valmistauduttiin kesäsotaan

Ruotsin puolen sotatoimia pyrki aktiivisesti järjestämään nimismiehestä kruunuvoudiksi ylennetty Isaac Falck. Hän hankki tietoja venäläisjoukkojen sijoittelusta pitäjän länsiosissa. Se lienee onnistunut kohtuullisen helposti, seudun sotaväkeä paremmin tuntevan rahvaan liikkumista rajan yli ei voitu täysin estää sodan oloissakaan. Huhtikuussa Falck raportoi maaherra Carpelanille venäläisjoukkojen olevan Kerimäellä niin majoittuneina, että ne voisi yllättää. Falckin mukaan venäläisiä oli Kulennoisissa viiteen taloon ja kuuteen torppaan majoitettuna yhteensä 250 miestä. Osastoa johtava kapteeni oli sijoitettu Kulennoisten Makkolan taloon. Samassa talossa oli myös ammusvarasto, jota suojasi yksi tykki. Naukkarilan Kettusille oli sijoitettu 16 miestä ja pappilaan 10 miestä kanuunan kanssa. Kirkonkylään oli majoitettu 100 miestä nimismiehen taloon. Siellä oli myös toimi myös venäläiseverstin johtama esikunta suojanaan kolme tykkiä. Kirkonkylän ympäristön taloihin ja torppiin oli sijoitettu 200 sotilasta, Niinimäelle ja Haapalahteen molempiin 40 miestä. Yhteensä venäläissotilaita oli Falckin mukaan 646.

Falckin tietojen perusteella Carpelan laati hyökkäyssuunnitelman, jonka mukaan Savon prikaati tekisi öisen yllätyshyökkäyksen Kerimäelle Säämingissä ja Rantasalmella olevien joukkojensa avulla. Carpelan tukisi hyökkäystä Pohjois-Karjalasta käsin. Majuri Hans Henrik Gripenbergin tehtävänä oli siirtää komennossaan olleet noin 800 miestä operaatiota varten Ylä-Kuonaan. Joukko-osasto määrättiin kuitenkin Ruskealaan, jonne venäläiset olivat hyökänneet tuhoten koko Matkaselän suomalaisvartioston. Näin suunniteltu operaatio jäi toteuttamatta.

Tohmajärven suunnan taistelujen jälkeen Gripenberg siirsi osastonsa pääjoukon Ylä-Kuonaan valvomaan Olavinlinnan venäläisten mahdollisia liikkeitä Pohjois-Karjalan suuntaan. Gripenbergin miehet onnistivat sieppaamaan Tuunaansalmella olleet venäläiset lotjat. Ne hän kuljetti Raikuun kanavien kautta Paasselän puolelle. Lotjia voitaisiin käyttää mahdollisesti peräydyttäessä kuljetuskalustona. 

Evakuointi Raikuun kautta

Venäläisten piti suunnitelmansa mukaan aloittaa eteneminen 8. kesäkuuta. Stedingk odotti päähyökkäystä Olavinlinnan suunnalta ja määräsi Gripenbergin hyökkäämään Ylä-Kuonan suunnasta. Tämä eteni joukkoineen Kerimäen kirkon tuntumaan, mutta totesi siellä 12.6. venäläisjoukkojen ylivoiman. Gripenberg peräytyi Ylä-Kuonaan. Olavinlinnaa komentaneen Wilhelm von Schultzin joukot pääsivät sen jälkeen liittymään muiden venäläisten jo aloittamaan hyökkäykseen. Kerimäellä ei tämän jälkeen käyty 1789 taisteluja, mutta nähtiin uskalias ja hatunnoston arvoinen järvioperaatio.

Venäläiset olivat Turun rauhan rajaa 1743 kaavaillessaan tehneet melkoisen munauksen. Vesiväylä Lappeenrannasta Olavinlinnaan jäi Puumalan salmessa Ruotsin haltuun. Ruotsalaiset tiesivät hyvin paikan strategisen merkityksen ja kevään kuluessa paikkaa linnoitettiin tarmokkaasti. Savon sotatoimia johtanut Stedingk kävi 8.6. tarkastamassa tilanteen. Rantapatteri, joissa oli 11 raskasta tykkiä, olivat valmiina. Päälinnake oli aloittamatta, mutta valmiina oli kuusi tykkipurtta. Lisäksi tukikohdan komentaja majuri Carl Pontus Gahn oli aseistanut pienempiä veneitä nikhaoilla.

Toiveet asemien pitämisestä raukesivat venäläisten edetessä nopeasti muilla suunnilla. Eristyksiin jäänyt osasto oli kuitenkin pelastettava, Savon puolustajilla ei ollut varaa menettää miehiä ja laivoja. Gahn ei päässyt venäläisten kanssa sopimukseen vetäytymisehdoista, joten hän toteutti Stedingkiltä saamansa käskyn vetäytyä aluksilla Punkasalmen ja Raikuun kautta Joroisiin.

Gahn laivasi tykit ja yli 600 miestä tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin juhannusaaton aamuyönä ja lähti soutamaan venäläisten nenän edestä itään. Joukon eväät upposivat kuormalotjan mukana alkutaipaleella joko onnettomuudesta tai vihollistulesta. Soutaen ja ehkä purjeidenkin avulla matkanteko onnistui Punkasalmen kautta Puruvedelle ja Raikuuseen. Raikuussa tykkiveneet kiskottiin vaivalloisesti yli kannasten. Ne kärsivät tuntuvia kölivaurioita, sillä siellä pääsi kannasten yli korkeintaan soutuveneellä, kuten kartta osoittaa.

Raikuun vesitie 1749. Raikuun kanavista ja kartasta tarkempi selvitys blogissani.

Gripenbergin osasto suojasi peräytymistä Ylä-Kuonassa. Maaherra Carpelan lähetti Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan veneitä Paasvedelle. Yksi kanuunakin tuotiin operaatiota suojaamaan. Raikuuseen Gahn sai Stedingkin lähettämät miehistön palkkarahat ja rahaa muonan hankintaan. Paasvedelle päästyään osasto kääntyi soutamaan taas länteen jätettyään kaksi tykkipurtta suojaamaan Orivirtaa. Osaston 618 miestä olivat perillä Joroisten Tahkonrannalla 6. heinäkuuta. Melkoinen suoritus.

Venäläiset peräytyvät suojaamaan Olavinlinnaa

Samoihin aikoihin Ruotsin vastahyökkäys Savossa alkoi tuottaa tulosta. Savossa merkittävin voitto saatiin Rantasalmen Parkunmäessä 5.7. Tappion kärsineet venäläisjoukot vetäytyivät Laitaatsalmeen. Tämän jälkeen Stedingk pyrki valtaamaan Puumalansalmen takaisin. Yritys epäonnistui, strategisesti tärkeä salmi jäi venäläisille sodan loppuun saakka. Stedingk oli aktiivinen muuallakin, mm. Kerimäen kirkolle tehtiin pieni hyökkäys 6.8.1789. Tässä oli kyse vain häirinnästä, suurempia tavoitteita sotatoimella ei ollut. 

Laitaatsillassa molemmat osapuolet linnoittivat asemiaan ja kävivät tykistötaisteluja. Venäläiset onnistuivat 9.10. yllättämään ruotsalaisten puolustuksen, mutta alkuhämmingin jälkeen ruotsalais-suomalaiset joukot pakottivat venäläiset peräytymään. Kuningas Kustaa III kävi 20.10. tervehtimässä joukkoja ja tarkasti asemat. Savosta palattuaan kuningas antoi 30.10 käskyn siirtyä talvimajoitukseen. Tässä yhteydessä Stedingk tyhjensi Ylä-Kuonan asemat ja siirrätti joukot Kallislahteen. Ylä-Kuonaan jäi vain kevyt vartiosto.

Kasakat iskevät Ylä-Kuonaan

Talvimajoituksen aikana sotatoimiin ei ryhtynyt kumpikaan osapuoli. Joukkoja järjesteltiin uudelleen. Uusi Karjalan prikaati koottiin everstiluutnantti ja maaherra Simon Carpelanin alaiseksi.  Sillä oli edelleen tukikohta Ylä-Kuonassa. Kuninkaan sotasuunnitelman mukaan prikaatin piti edetä Kerimäelle ja Punkaharjulle. Huhtikuussa prikaatin komentajaksi määrättiin eversti Fabian Wrede, joka totesi, ettei Kustaan suunnitelma ole toteutettavissa. Kuningas määräsi prikaatin siirrettäväksi Savoon; rajoja vartioimaan jäivät vain Karjalan omat jääkärit. Määräys tuli vasta toukokuussa, mutta näyttää siltä, että Ylä-Kuonan miehitystä oli kevennetty jo ennen sitä. Vihollista otti vastaan melko pieni osasto, kun venäläiset iskivät Ylä-Kuonaan toukokuun ensimmäistä päivää edeltävänä yönä.

Tapahtumasta ei tullut tarkempia tietoja esikuntaan, sillä everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Ylä-Kuonaan. Parviainen palasi Rantasalmelle jo seuraavana päivänä. Hänen mukaansa kapteeni Montgomery upseereineen oli vetäytyneet Oravisalon ja Varpasalon kautta Raikuuseen, jonne nyt olivat asettautuneet. Parviaisen mukaan sotilaat olivat kertoneet talonpojille menettäneensä 30 miestä. Ruumiit oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan Savonrannalle. Tuhottuaan talonpoikien omaisuutta venäläiset jatkoivat samana päivän Kesälahdelle, ilmeisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut arvelivat hyökkääviä venäläisiä olleen jopa 2000. Vihollisella oli mukanaan tykkejä, joiden tarkasta luvusta talonpojilla ei ollut tietoa.

Lisätietoja tuli Kallislahdesta. Sinne saapui Ylä-Kuonassa taisteluihin osallistunut Kemin komppanian sotilas Mickel Carlsson. Hänen mukaansa venäläisosasto saapui huhtikuun 30. päivän iltana Puruveden yli ja eteni rantoja pitkin saarien suojissa Ylä-Kuonan lähelle ja nousi metsään pysytellen piilossa niin äänettöminä, ettei tarkastamaan lähetetty hevospartio heitä havainnut. Vasta Raikuuseen edenneen osaston merkkilaukauksesta osasto hyökkäsi. Redutissa ollut vartio (aliupseeri, korpraali ja 9 miestä) jäi vangiksi. Muut Ylä-Kuonaan sijoitetut väistivät tietysti 1500 miehen kokoiseksi väitettyä vihollisjoukkoa. Osasto perääntyi Orivedelle. Venäläiset seurasivat ¾ peninkulmaa pakenevia, mutta lopettivat sitten. Pakenijat vetivät mukanaan kevyttä kanuunaa, mutta neljännespeninkulman jälkeen siitä oli luovuttava hevosten väsyessä paksussa lumessa.

Pakoyönä miehet olivat kuulleet ammuntaa Kumpurannasta, jossa sijaitsi varastomakasiini. Sitä vartioi kapteeni Talanderin johtama joukko-osasto. Talonpoikien mukaan makasiini oli poltettu ja Talander noin 20-miehisen joukkonsa kanssa vangittu. Jalkamiehenä liikkeellä ollut Carlsson oli väsyneenä jäänyt jälkeen muista ja vaeltanut sitten metsien läpi Kallislahteen.

Tämä oli viimeinen sotatoimi Kerimäen suunnalla. Savossa oli saavutettu voimien tasapaino, jossa kumpikaan osapuoli ei rynnäköinyt toista vastaan, koska merkittävän voiton mahdollisuus näytti vähäiseltä. Venäläiset asettuivat siilipuolustukseen Olavinlinnan ympärille. Ruotsalaisille merkittävintä olisi ollut Puumalansalmen valtaaminen takaisin. Stedingk ennätti suunnitella sitä, mutta sota loppui ennen hyökkäystä.

Sota ei rakennut maalla, vaan merellä. Ruotsi saavutti 9.–10. heinäkuuta 1790 loistavan voiton toisessa Ruotsinsalmen meritaistelussa. Tämä avasi tien rauhanneuvotteluille. Rauha solmittiin 14.8.1790 Värälässä ilman aluemuutoksia.

Sodan tuhot Kerimäellä

Sota tuhosi tälläkin kertaa pitäjää, vaikka helpommalla päästiin kuin monella aiemmalla kerralla. Ruptuurin nimen saaneessa sodassa 1656 venäläiskarjalainen sissiosasto poltti 92 Kerimäen 146:sta talosta. Isovihan venäläishyökkäystä ja miehitystä pahensi sotapakolaisten mukana tullut rutto.  Lyhytkestoisemmasta pikkuvihasta selvittiin vähemmin vaurioin, mutta silloinkin kummankin osapuolen joukot risteilivät pitäjässä.

Sodan jälkeen pitäjän Ruotsin puolen asukkaiden sotavahinkoja tutkittiin käräjillä. Tietoja Venäjän puolen kärsimistä vahingoista ei ole säilynyt. Oletettavasti siellä selvittiin suhteellisen vähin vaurioin, sillä ruotsalaisten miehitysaika sodan alussa oli lyhyt, ja myöhemmillä hyökkäyksillä oli enemmänkin tiedustelu- tai häirintäluonne. Lisäksi väestöä tietysti rasitti venäläisjoukkojen oleilu pitäjässä.

Ruotsin puolen rahvaan kärsimät vahingot keskittyivät Kerimäen kirkolta Karjalaan johtavan tien varrelle. Käräjillä selviteltiin niin talollisten kuin tilattomienkin korvausvaatimukset. Vahingot kylittäin (suluissa ruokakuntien määrä): Toroppala (10), Jouhenniemi (28), Ylä-Kuona (46), Ala-Kuona (17), Pihlajaniemi (1), Simanala (5) ja Haverilanjoki (1). Venäläisten 1790 tekemä yllätyshyökkäys selittää vahingot Toroppalassa, Jouhenniemellä, Ylä-Kuonassa ja Pihlajaniemellä. Samalla kertaa varmaan pistäydyttiin Ala-Kuonassa, joka oli vain muutaman kilometrin syrjässä tiestä Karjalaan. Ylä-Kuonasta poltettiin myös käräjätalo, jossa oli tehty varmasti monia Vanhan Suomen asukkaita ärsyttäneitä ratkaisuja. Simanalassa ja Haverilassa kasakat vierailivat kai jo talvella 1789, jolloin Kuokkalan ja Simanalan miehiä aseistettiin kasakoiden hyökkäysten varalta. Simanala ja Haverila olivat lähellä Kolvonjokea, jossa venäläisillä oli kansan sastaviksiksi nimeämä raja-asema. Samanlainen sastavi oli myös Toroppalassa.  

Erityisen paljon sota koetteli kruununvouti Isaac Falckin omaisuutta ja liiketoimia. Hän oli perustanut pitäjään kaksi sahaa, Jalaskoskelle Kumpurannan läheisyyteen ja Susikoskelle Puruveden etelärannalle. Falck käytti häikäilemättä hyväkseen sahoja perustaessaan sitä, että niiden käyttämät metsät olivat osittain Venäjän puolen talojen hallussa. Hän kiisti omistukset eikä suostunut maksamaan vuokria Venäjän puolelle. Nimismiehenä hän asettui rajanylisissä maakiistoissa tukemaan Ruotsin puolen talonpoikia, erityisesti Jouhenniemen Herttuaisia. Sahoista ja maakiistoista tarkemmin täällä.

Falck toimi kruununvoutina aktiivisesti Ruotsin sotaponnistusten tukemiseksi, kuten aiemmin todettiin. Hän leikkautti myös 1788 venäjänpuolisten ja osittain riitamaalaistenkin Ruotsin puolella kypsyneet kaskiviljat ja käytti ne ruotsalaisjoukojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck sai asiasta todistuksen käräjillä, mutta pyysi uutta vielä kymmenisen vuotta myöhemmin vakuuttaaksen rajantakaiset talonpojat toimiensa oikeellisuudesta. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin. Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta. 

Venäläishyökkäys keväällä 1790 ulottui Kumpurantaan.  Siellä tuhottiin armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Kumpurannasta noin 7 kilometrin päähän Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja. Venäläiset kävivät rikkomassa kesällä 1789 myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Ylä-Kuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän. Vahinkojen arvoksi Falck määritteli 1038 riikintaaleria.

Oliko yksi venäläisten Ylä-Kuonaan tekemän iskun yksi motiivi Falckin omaisuuden tuhoaminen? Vain Falckin omaisuutta ja yhteinen käräjätalo poltettiin, muut menettivät vain irtainta omaisuutta. Venäjän puolen talonpoikien lisäksi sikäläiset virkamiehet halusivat varmasti kurmuuttaa Falckia, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Hyökkäys yllätti tyystin ruotsalaisjoukot, joten seutua hyvin tuntevat oppaat saattoivat olla kasakoiden apuna ohjaamassa hyökkääjiä. Epäilyä vahvistaa se, että erityisen huonoissa väleissä maariitojen takia Vanhan Suomen talonpoikien kanssa ollut Jouhenniemen Paavo Herttuainen sai osakseen erityiskohtelua. Hänen irtaimistoaan kasakat kävivät verottamassa jo 1789. He veivät mennessään mm. kuusi aikuista sikaa, tynnyrin suolakalaa ja tynnyrin Loviisasta rahdattua suolaa. Menetykset olivat vähäiset verrattuna kasakoiden uuteen vierailuun toukokuun alussa 1790. Silloin Herttuaisen irtaimisto vietiin perusteellisesti. Vahingot olivat kaikkiaan yli 738 riikintaaleria. Summasta käteisen osuus oli 400 riikintaaleria. Muiden talonpoikien tappiot jäivät huomattavasti niukemmiksi.

Sota haittasi muidenkin sahojen toimintaa. Enonkoskella sahaus loppui heinäkuussa 1788, ja uudelleen toimimaan päästiin helmikuussa 1791. Saha säästyi sotatuhoilta, mutta rappeutui käyttämättömänä. Sahan laivasto kärsi sitäkin pahemmin. Saha menetti kolme kolmimastoista purjealusta ankkureineen ja hinausköysineen. Yksi aluksista oli aivan uusi, kaksi hieman vanhempia. Edelleen menetettiin 140 tolttia lautoja vetänyt lotja, kaksi jollaa, yksi proomu ja kaksi venettä. Käräjillä menetyksistä olivat kertomassa sahan kirjuri Henrik Lentz ja hänen poikansa Henrik Henrikinpoika Lentz. Nuorempi Lentz kertoi olleensa kipparina kesällä 1788 sodan alkaessa viemässä proomulla 224 toltin lautalastia Venäjälle. Tuolloin ruotsalaisjoukot takavarikoivat proomun ja tyhjensivät lautalastin. Kolme muuta alusta oli palaamassa rahtimatkaltaan Joutsenosta. Venäläiset takavarikoivat yhden niistä ja ruotsalaiset ottivat kaksi Puumalansalmessa käyttöönsä. Proomuja käytettiin mm. joukkojen siirtämiseen Rantasalmelta Joroisiin. Proomuista oli otettu ankkurit ja touvit käytettäviksi ruotsalaisten tykkiveneissä. Sodan sotkuisissa oloissa proomut joutuivat sitten tyystin kadoksiin. Kaikkiaan Enonkosken sahan vahingot arvioitiin 1710 riikintaalerin suuruisiksi.

Savonrannalla sijainneilla Vuokalan ja Säimenen sahoilla oli yhteisiä omistajia. Niinpä sahat esittivät yhdessä vaatimuksen verohelpotuksista kärsimiensä vahinkojen vuoksi. Venäläiset saivat saaliikseen kaksi proomua, repivät niistä irti katot, kaikki rautaosat ja peräsimen. Proomut olivat korjauskelvottomia. Ruotsalaiset taas veivät kaksi proomua ja käyttivät niitä rahdinkuljetukseen. Paatteja oli pidetty niin kehnosti, että kun niillä sodan jälkeen kuljetettiin ensimmäistä kertaa lautoja, hajosivat molemmat myrskyssä. Osa laudoistakin meni pohjaan proomujen mukana. Kun Falckin sahoille ja Gabriel Walleniuksen sahalle oli jo annettu verohelpotuksia, lienevät Vuokala ja Säimen saaneet saman kohtelun.

Sodan jälkeen Vanhan Suomen porvarit alkoivat hankkia osuuksia ja sittemmin ottaa haltuunsa Ruotsin puolen sahoja. Falckin Susikosken sahan hankki pian sodan jälkeen viipurilainen sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni. Viipurilainen kollegineuvos Hans Hindrich Dannenberg osti 1793 puolet Jalaskoskesta, toisen puolikkaan hankkivat savonlinnalaiset kauppiaat Gabriel ja J.H. Fabritius. Keisari Paavali I kielsi puutavaran viennin Venäjältä 1798. Sahatavaran kauppakulku oli sallittua, joten Vanhan Suomen porvarit ryntäsivät ostamaan tai vuokraamaan Savon sahoja. Savonlinnalainen Ivan Sitkoff hankki viidenneksen Enonkosken sahasta 1799. Hänen taustatukenaan oli viipurilainen Johan Friedrich Hackman, joka hankki sittemmin itselleen Jalaskosken sahan ja Vanhan Suomen puolelta Putikon ja Säämingin Naistenlahden sahat.

Putikon saha toimi pitäjän siis venäläisellä puolella. Se joutui kuljettamaan tuotteensa 150 kilometrin matkan Joutsenoon Puumalansalmen kautta, siis Ruotsin alueen halki. Sahan vahingoista ei ole tietoa, mutta luultavasti senkin aluksia oli kesällä 1788 rahtaamassa lautoja Joutsenoon. Lotjia saattoivat takavarikoida niin venäläiset kuin ruotsalaisetkin.

Kuinka paljon väki väheni?

Kerimäkeläisiä kuoli sotaa edeltävinä vuosina ”normaalitahtiin”: 1786 hautaan saateltiin 172 vainajaa, seuraavana vuonna 158. Kulkutaudit eivät erityisemmin vaivanneet pitäjää. Sotavuosien kuolleisuus näyttää hieman oudolta:

1788 288

1789 157

1790 377

1791 112

Aiheuttiko sota siis kuolleisuuden aleneman Kerimäellä armon vuonna 1789? Ei sentään. Ongelma on siinä, että lukemista puuttuvat pitäjän ruotsinpuoleiset vainajat. Heidät haudattiin 1789 sodasta huolimatta normaalisti Venäjän puolen kirkkomaahan. Stedingk kielsi kirkkomatkat Vanhan Suomen puolelle vuoden 1788 lopussa. Raja aukesi heti rauhanteon jälkeen, ja ainakin jo 18.8.1790 ruotsinpuolen vainajia siunattiin kirkkomaahan.

Ruotsinpuolen asukasmäärä oli noin 40 prosenttia pitäjän väkiluvusta. Jos arvioidaan, että kuolleisuus pitäjänpuoliskoilla oli sama, voisi vuoden 1789 kokonaislukema olla noin 250 ja 1790 noin 420 kuollutta. Voi olla, että kuolleisuus Venäjän puolella oli suurempaa, sillä siellä oli venäläisjoukkoja runsaasti majoitettuna. Ruotsin puolella sotaväkeä oli isommin vain Ylä-Kuonassa. Lisäksi tie Viipurista Savonlinnaan kulki pitäjän venäläisen puolen tiheimmin asutun osan läpi. Kulkutaudeilla oli oivat leviämismahdollisuudet. Jos kirkkopitäjän välimääräksi arvioidaan noin 5500 henkeä, oli kuolleisuus pahimpana vuonna 1790 7 – 8 prosentin luokkaa, enintään kolminkertaista tavalliseen verrattuna. 

Rantasalmen kuolleiden luettelosta löytyy 1789 vain 8 ja seuraavana vuonna 5 ruotsinpuolen haudattua kerimäkeläistä. Kesälahden kirkkoherra Slottman vastasi pitäjän ruotsalaisen osan sielunhoidosta, joten olettaisi hautaamisten suuntautuneen sinne. Kesälahden haudattujen luetteloista ei löydy kerimäkeläisiä. Sinne haudattiin kuitenkin ennen sotaa Vaaran kylän asukkaita, joiden oli syksyisin ja keväisin melkein mahdotonta päästä Kerimäen kirkolle. Heitä ei mainita Kesälahden kuolleiden joukossa, vaan Kerimäen haudattujen luettelossa merkinnällä ”haudattu Kesälahdelle”. Ehkä Slottman noudatti samaa käytäntöä sotavuosina, mutta kuolleet jäivät sitten kirjaamatta Kerimäellä.

Sota aiheutti seurakunnallisia hankaluuksia

Kerimäen väkiluvun selvittely Kustaan sodan aikaan on kohtuullisen viheliäistä touhua. Kerimäen kirkkoherra Anders Herkepaeus oli ilmeisesti aivan pätevä kirkonmies nuoruutensa ja miehuutensa aikoina, mutta hänen viimeisiä vuosiaan varjostivat sairaudet. Kesällä 1792 kuolleen Herkepaeuksen jälkeen pidetyssä piispantarkastuksessa havaittiin tämän jäljiltä koko liuta epäselvyyksiä: pitäjänkokousten pöytäkirjat, tarkastuspöytäkirjat ja tuomiokapitulin kirjeet olivat kateissa, myös rippikirjoissa ja tileissä oli epäselvyyksiä.

Kirkolliset tiedot pitäjän väkiluvusta ovat säilyneet 1700-luvun lopulta vain Ruotsin puolelta muutamilta vuosilta. Vuonna 1785 asukasluku oli 1745 ja 15 vuotta myöhemmin 2277. Sodasta huolimatta väkimäärä olisi kasvanut noin kolmanneksella. Ruotsin puolella oli kyllä tilaa torppariasutukselle, joka mahdollisti väestökasvun. Silti en pidä lukemia luetettavina. Käsittääkseni vuoden 1785 väkiluku on liian alhainen. Vuodelta 1810 on käytössä tiedot koko pitäjän väkiluvusta: Venäjän puolella 3972 ja Ruotsin puolella 2719, yhteensä 6691 henkeä. 

Herkepaeuksen apuna toimi kolmen viimeisen vuoden ajan Nils Maconi, kerimäkeläisen talollisen Niilo Makkosen poika. Herkepaeuksen kuoleman jälkeen armovuoden saarnaajaksi päässyt Maconi tähtäsi jo pitäjän kirkkoherraksi ja kunnosti tarmokkaastasi seurakunnan retuperälle mennyttä kirjanpitoa. Hän vastasi uudesta rippikirjasta, joka alkaa vuodesta 1788. Maconi teki omat niteensä pitäjänpuoliskoille, riitamaan talot hän sijoitti Ruotsin  puolen niteeseen omaksi kokonaisuudekseen. Hänellä on ilmeisesti ollut käytössään jokin säilymättä jäänyt konsepti, jonka avulla hän on merkinnyt esim. ehtoolliskäynnit vuodelta 1788. Sen sijaan sotavuosien ajalta rippikirjoissa ei ole yhtään merkintää. Nähtävästi Maconi vastasi 1790 seurakuntaan saavuttuaan rippikirjasta.

Maconi oli opiskellut Ruotsin puolella (Rantasalmi – Porvoo – Turun Akatemia). Maisteriksi valmistuttuaan hän siirtyi Venäjän puolelle Haminan konsistoriin. Hän tunsi siis tilanteen Ruotsin puolella pitäjää ja sai merkityksi kirkonkirjoihin ”uutta” väkeä. Kyse oli ennen kaikkea Savonrannan alueesta. Sinne muutti torppareita Kerimäen lisäksi Säämingistä, Rantasalmelta ja Heinävedeltä. Osa heistä näkyy hakeneen kirkolliset palvelunsa Rääkkylästä. Huomattava on, että Kerimäen ruotsalaisen hallintopitäjän väkiluku oli kirkonkirjoihin merkittyä isompi. Hallintopitäjään kuului mm. Kaatamon kylä, joka sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Liperin kirkonkylästä. Kerimäen kirkkoherrat olivat jo aikoja sitten luopuneet lähes kaikista kaatamolaisten maksuista. Liperin papisto vastasi kylän asukkaiden kirkollisista tarpeista. Mutta Kaatamon hallinnollinen yhdistäminen Liperiin tapahtui vasta 1828, kun pitäjät kuuluivat samaan valtakuntaan ja lääniin.

Sota nosti taas esiin ajatuksen seurakunnan jakamisesta.  Herkepaeuksen kuoltua 1792 katsoivat jakamisen kannattajat ajankohdan sopivaksi herätellä hanketta henkiin. Porvoon tuomiokapituli esitti jo 1759 Kerimäen ruotsalaisen osa liitämistä Kesälahteen kappelina. Tukholmassa ajatus ei innostusta herättänyt, eihän valtioiden rajastakaan oltu päästy yksimielisyyteen. Asia ajankohtaistui taas 1764, kun Kerimäen kirkko paloi. Täällä kertaa pitäjäläiset pääsivät keskenään sopuun: ruotsinpuolelaiset osallistuisivat kirkon rakentamiseen, jos Venäjän puoli vastaavasti lupaisi osallistua seurakunnan mahdollisesti tulevaisuudessa jakautuessa kirkon rakentamiseen Ruotsin puolelle. Sopimus vahvistettiin molemmin puolin käräjillä ja vielä yhteisessä pitäjänkokouksessa.

Kuopion lääninhallitus määräsi 1792 pitäjän Ruotsin osaan pitäjänkokouksen. Se pidettiin Yläkuonassa syyskäräjien yhteydessä. Kokousväki selitti haluavansa erota omaksi seurakunnakseen, koska Kerimäen kirkonmäelle oli pystytetty kaksi kapakkaa, joissa venäläinen sotaväki kiusasi sunnuntaisin Ruotsin puolen kirkkokansaa. Porvoon konsistorin mielestä talomäärä ei riittänyt seurakunnan perustamiseen, mutta kappeli Kesälahden yhteyteen voitaisiin perustaa.

Asiasta järjestettiin seuraavana kesänä uusi pitäjänkokous, jossa vain 2 taloa kannatti kappelihanketta. Omaa seurakuntaa kannatti 24 taloa ja 18 halusi jatkaa vanhaa käytäntöä. Asiakirjoista ei selviä, ketkä talonpojat halusivat oman kirkon ja ketkä vastustivat. Yksi kannattaja toki selviää, vähemmän yllättävästi asessori Isaac Falck. Hän lupasi omistamiltaan sahoilta sata tolttia lautaa, jos Venäjän puoli ei vanhan sopimuksen vastaisesti auta kirkonrakennuksessa. Yksi oman kirkon vastustajien päämotiiveista lienee ollut pelko siitä, ettei sopimusta noudatettaisi kiristyneessä poliittisessa tilanteessa. Paikalle tuli kuokkavieraana myös Nils Maconi, jonka läsnäolosta Falck vaati merkinnän pöytäkirjaan arvelleen armovuodensaarnaajan läsnäolon vaikuttaneen kokousväen mielipiteisiin.

Maaherra ja Porvoon tuomiokapituli suosittelivat kappelin perustamista pitäjän ruotsalaiseen osaan. Perusteluja löydettiin asukkaiden enemmistön mielipiteen lisäksi. Ruotsin ja Venäjän erilaiset ajanlaskut aiheuttivat erityisesti juhlapyhien vietolle. Ruotsin valtakunnan sisäiset asiat tulivat kirkossa luettujen kuulutusten takia venäläisten tietoon. Rajasulkujen ja sotien aikana ei päästy Venäjän puolelle kirkkoon, eivätkä papit käyneet Ruotsin puolella. Kerimäen kirkolla majailevat sotajoukot ja muut kreikanuskoiset kiusasivat jumalanpalveluksessa käyviä. Jatkuva kirkossakäynti vieraanvallan alueella aiheutti salakuljetusta, tullitulojen vähenemistä ja matkoja sekä muuttoja Venäjälle ilman passia ja muuttolupaa.

Asia ei ymmärrettävästi edennyt Tukholmassa. Lopullista rajankäyntiä ei oltu tehty, riitamaa voisi lipua kiistatta Venäjälle, jos seurakuntayhteyskin katkaistaisiin. Sitä paitsi kysymys ei ollut vain Kerimäestä. Samaan tapaan olivat muutkin rajaseurakunnat jaettu kahden valtion kesken. Ongelmallisia tapauksia oli muitakin, mm. Mäntyharju oli jaettu Kerimäen tapaan kahteen lähes yhtä suureen osaan.

Ruotsin ote hiipuu

Ruotsin puolen kerimäkeläisten kirkkomatkat estettiin taas 1798. Venäjällä valtaannousut kai jossain määrin mielenvikainen keisari Paavali I sulki länsirajan estääkseen Ranskan vallankumouksen leviämisen maahansa. Kesäkuun lopulla 1798 ruotsinpuolelaisia kiellettiin tulemasta kirkkoonsa. Asiasta protestoitiin Venäjälle, ja Porvoon tuomiokapituli ehti määrätä Rantasalmen, Sulkavan ja Kerimäen kirkkoherrat hoitamaan pitäjän ruotsinpuoleisten sielunhoitoja. Vain Rantasalmen Orraeus ehti käydä asialla, sillä syksyllä kirkkomatkat taas sallittiin. Ensin Venäjältä määrättiin, että sikäläisten viranomaisten ja pappien luona sai vapaasti vierailla. Sitten papisto hankki rajakomissaarilta tai kruunuvoudilta rajapassin eli kirkkolipun jokaiselle talolle ja ruokakunnalle. Parin vuoden kuluttua rajasulusta luovuttiin ja kirkkoliput jäivät tarpeettomiksi.

Vuonna 1804 piti ruotsinpuoleisten taas kaivella esiin rajapassejaan. Tuolloin venäläinen rajakapteeni Bannikov ilmoitti saaneensa määräyksen, jonka mukaan ketään ei saa päästää rajan yli ilman asianmukaista lupaa. Bannikov laski myös kirkossakävijät passia tarvitsevien joukkoon. Vuosina1798-99 jaetut passit piti vielä uudistaa. Ne, joilla ei passia ollut, joutuivat hakemaan sellaisen. Samoihin aikoihin Ruotsin puolen talonpojat valittivat joutuneensa pahoinpidellyiksi kirkkomatkoillaan. Kasakat olivat ottaneet kiinni Yläkuonan Paavo Honkasen kirkkomatkalla, sitoneet ja hakanneet hänet perin pohjin. Hakkaamisen jälkeen Honkanen oli pakotettu juoksemaan ratsastavan kasakan rinnalla. Tällaiset tapaukset olivat johtaneet siihen, etteivät ruotsinpuoleiset tohtineet mennä kirkkoon lainkaan. Osa seurakuntalaisista suunnitteli jo anomusta oman kirkon rakentamiseksi. Tilanne näyttää rauhoittuneen, ja ruotsinpuoleiset uskaltautuivat taas kirkkoonsa rajapassien turvin.

Turun rauhansopimus antoi talonpojille oikeuden kaukonautintoihin rajalinjan yli.  Talonpoikien rajanyliset kiistat kaskimaiden käytöstä olivat jatkuneet 1750-luvulta lähtien. Riitoja oli kymmenittäin, mutta kiivain oli Jouhenniemen Herttuaisten ja Niinimäen Malkkien välinen. Loviisassa maaherra teki 1769 päätöksen, jonka mukaan Malkeilla ei olisi enää asiaa Ruotsin puolen nautinnoilleen ja vastaavasti Herttuaiset eivät saisi mennä Venäjän puolen kaskimailleen. Venäjän puolella ei tähän Ruotsin yksipuoliseen päätökseen tyydytty. Seurauksena oli vilja-, heinä- ja kalavarkauksien kierre. Riidat saivat kaavamaisen muodon: Toinen osapuoli kylvi kiistanalaiselle maalle, rajantakainen osapuoli kävi varastamassa korjatun sadon. Tappelujahan siitä syntyi, ja 1785 ensimmäinen tappokin. Ruotsin puolen torppari Olli Konttinen sai kuolemantuomion venäjänpuoleisen Pärnäsen taposta. 

Kiistoissa venäläinen kihlakunnanoikeus piti talonpoikiensa puolta, Ruotsin puolella taas maaherra määräsi molemmat osapuolet pysymään omalla puolellaan rajaa. Tämähän oli vastoin rauhansopimusta. Paikallisella tasolla viranomaiset pitivät omiensa puolta, ja näin asia nousi valtakuntien väliseksi ulkopoliittiseksi riidaksi. Asiaa olisi ehkä voitu ratkoa tilusvaihdoilla rajan yli, mutta ne Kustaa III kielsi 1781. Valtiollisen tason neuvottelut eivät johtaneet mihinkään.

Venäjän puolen talonpoikia ärsytti eritoten asessori Isaac Falckin toiminta. Hän oli toimi voimallisesti nautintariidoissa Herttuaisten ja muiden talonpoikien tukena. Sahoja perustaessaan ja niille tukkeja hankkiessaan Falck viis välitti venäjänpuoleisten oikeuksista. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi. Joulukuun alussa 1801 joukko haki kaskesta 900 ruislyhdettä ja pari viikkoa myöhemmin miehet uskaltautuivat Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Laukaukset ammuttiin Falckin talon ikkunasta. Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Mies katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin vuonna 1804. Siellä hän kuoli vuotta myöhemmin.

Muulloinkin Venäjältä tultiin rajan yli suurissa partioissa. Kerimäellä oli liikkeellä ruotsalaisten arvioiden mukaan 120 miestä ja Säämingissä 1805 yhteensä 90 miestä. Syksyllä 1805 ylioppilas ja myöhempi Rantasalmen Karl Johan Pontan rosvosi 12 talonpojan kanssa Säämingin venäläisten kaukokaskesta 4100 ruislyhdettä. Pontanin joukko kohtasi venäläisen osapuolen Vaahersalossa. Yhteenotossa Ruotsin armeijan korpraali sai vammat, joihin myöhemmin kuoli. Koska lyhteet oli varastettu venäläisiltä, pidettiin oikeidenkäynti Säämingissä Venäjän puolella. Kun Ruotsin alamaiset eivät tulleet paikalle vastaamaan varkaussyytteisiin, vapautettiin myös korpraalin taposta epäillyt sääminkiläiset. Tilanne näyttää laajemminkin muodostuneen sellaiseksi, etteivät Ruotsin puolen asukkaat tohtineet lähteä rajan taa etujaan puolustamaan.

Vanhan Suomen talonpoikien ja torppareiden kiukku Ruotsin puolen nautintojen menettämisestä on ymmärrettävää. Venäjän puolen asukkailla oli asutushistoriallisista syistä johtuen enemmän menetettävää. Läntinen osa pitäjästä oli aluksi tiheämmin asuttua, sitähän osoittaa esim. kirkon sijoittaminen. Kyläkeskusten läntinen painopiste näkyy hyvin tämän tekstin alun kartassakin. Taloilla oli – kuten Säämingin taloillakin - runsaasti kaukonautintoja itäosassa pitäjää. Esimerkiksi isossajaossa syntyneen Luotojärven kylän kaikki viisi taloa perustettiin Säämingin Pihlajaniemen takamaille. Sieltä tulivat asukkaatkin. Riitamaan asukkailla oli runsaasti kaukonautintoja Ruotsin puolella. Venäjän puolisilla talonpojilla oli myös paljon torppia Ruotsin puolella. Ne merkittiin Ruotsin henkikirjoihin erikseen. Pikaisesti laskien vuonna 1809 näitä torppia oli 90.

Kustaan sota kärjisti tilannetta niin, että Ruotsi ei enää kyennyt turvaamaan Kerimäen oman puolensa asukkaiden etua ja oikeuksia. Taustana oli Ruotsin heikkeneminen vahvistuvaan Venäjään verrattuna. Paikallishallinnon hataruus, tiedonkulun ongelmat hallinnon ylemmissä hallintoportaissa ja keskushallinnon kykenemättömyys saada aikaan päätöksiä Pietarin kanssa loivat paikallistasolle voimattomuuden tunteet. Nyrkkivalta korvasi oikeusistuimia, koska käräjät kummallakin puolen rajaa pitivät omiensa puolta. Tappeluja kävivät talonpojat, torpparit ja tilattomatkin, mutta johtomiehinä ja yllyttäjinä oli säätyläisiä. Ylimpänä mestaroi tietysti Isaac Falck, joka ei kaihtanut nujakointia.

Sodan jälkeen Venäjä vahvisti sotilaallista läsnäoloaan Olavinlinnan turvaamiseksi. Kerimäelläkin tuntuu kirkonkylässä ja sen läheisyydessä olleen kasakoita, jotka aiheuttivat ongelmia ruotsinpuolen kirkkoväelle passihankaluuksien lisäksi. Selvää on, että tähän kiusantekoon syyllisiä eivät Ruotsin kansalaiset voineet saada mitenkään edesvastuuseen. Kun Puumalansalmi jäi edelleen Ruotsin hallintaan, rakennutti Venäjä ns. Suvorovin sotakanavat turvatakseen Olavinlinnan sulan veden aikaisen huollon ja Saimaan laivaston vapaan kulun. Raikuun kautta tapahtuneesta joukkojen evakuoinnista otettiin opiksi. Tuunaansalmi ja Punkasalmi voitiin tarvittaessa sulkea kettingeillä ja salmien rantoja linnoitettiin. 

Ruotsin puolen Kerimäellä ei tehty sotilaallisia varusteluja. Ruotsi perusti tosin Varkauteen laivastotukikohdan, mutta eipä se suoraa suojaa pitäjän ruotsalaiselle osalle tarjonnut. Jos laivasto kykenisi pitämään venäläiset pois Haukivedeltä, voitaisiin toki sodan tullen siirtää joukkoja vesiteitse suoraan Kerimäelle. Muuten joukot pitäisi kuljettaa maitse Pohjois-Karjalan kautta, mikä oli perin hankala operaatio. Se oli havaittu jo Kustaan sodassa.

Valtiollisella tasolla Ruotsi ja Venäjä eivät kyenneet ratkaisemaan Turun rauhan paikalliselle tasolle luomia ongelmia. Jos rajasta olisi päästy yksimielisyyteen, olisi riitamaan ongelma poistunut. Rajanylisten kaukonautintojen ongelma olisi voitu ratkoa tilusvaihtojen ja muiden ratkaisujen avulla. Kerimäkeläiset joutuivat ratkomaan ongelmiaan keskenään. Se johti nyrkkivaltaan ja henkirikoksiin, joista osa jäi selvittämättä. Kun koko Suomi liitettiin Venäjään, ongelma poistui. Seutu oli sen jälkeen henkirikosten suhteen Suomen rauhallisimpia.  

Yhdistynyt Kerimäki kuului aluksi Viipurin lääniin, mutta päätettiin liittää Kuopion lääniin 1816. Lopullisesti liittäminen toteutui vasta 1818. Yhdistyminen oli helpotus pitäjäläisille. Riitamaa katosi ja nautintariidat voitiin ratkaista yhdessä tuomioistuimessa. Kahden valtion jakama pitäjä oli joutunut kustantamaan kaksinkertaisen hallinnon: kaksi nimismiestä apulaisineen, kahdet käräjät tuomareineen ja lautamiehineen. Lisäksi hyvinkin yli kymmenesosa pitäjäläisistä oli riitamaalaisina vapautettu näistä rasitteista. Yhdistyminen ja siirto Kuopion lääniin mahdollisti kirkon siirtämisen Kerimäen kylästä Jouhenniemeen. Asia pantiin vireille 1822. Maailman suurin puukirkko valmistui 1847. Sitä voi pitää yhtenä symbolina pitäjän yhdistymiselle.

Lähteet:

Verkkolähteet olen pyrinnyt merkitsemään linkkeinä tekstiin. Suomen Sukuhistoriallinen yhdistyksen sivujen avautumiseen tarvitaan seuran jäsenyys.

Anu Koskivirta: Riitamaa ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015).

Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaaksi 1788 – 1790. Historiallisia Tutkimuksia 265. SKS, 2014. Savon sotatoimien osalta nojauduin kokonaan tähän teokseen. Kirja antaa oivalliset mahdollisuudet tarkentaa sotatapahtumia pitäjätasolla.

Jenni Merovuo: Riitinkiläiset, sikaverolaiset – Kerimäen riitamaan alue ja väestö Turun rauhan rajalla 1743–1808.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia osa I:1. Jyväskylä 1993. Turun rauhan rajankäynnistä riitamaasta ja maariidoista s. 333 - 355, Ruotsin heikkenevästä otteesta s. 368 - 375, Kustaan sodasta s. 378 - 384 ja seurakunnallisista ongelmista s. 396 - 405. Vesisahoista s. 433 - 463.