Raikuun kanavilla

Kesäkuussa Pistäydyin Kerimäellä käydessäni pitkästä aikaa Raikuun kanavilla lähinnä Salpalinjan varustuksia katsastamassa. Edellisestä kerrasta olikin parikymmentä vuotta. Nyt oli järjestetty asiallinen opastus ja luontopolku kolmelle bunkkerille, kahdelle niistä oli johdettu sähkövalokin. Myös opastaulut olivat asialliset ja hyväkuntoiset. Niissä muistutettiin siitä, että Salpalinjan rakentaminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Raikuun seutua varustettiin. Raikuussa on itse asiassa kolme kanavaa: Raikuun, Pistalan ja Nurmitaipaleen kanavat. Siksi olen otsikoinut monikollisesti.

Olavinlinnan etuvartiona

Olavinlinna valmistui 1475. Ruotsi rakennutti sen etuvartioasemaksi Orivirran saartona tunnetun linnakkeen ehkä jo 1490-luvulla. Varmempi tieto linnakkeesta on 1540-luvulta; 1546 venäläiset valittivat ruotsalaisten hakkaavan metsää ja keräävän kiviä Oriveden ja Orivirran rannoilla. Venäläisissä lähteissä mainitaan tuolloin myös ”Stenezbori” eli Kivilinna, jolla epäilemättä tarkoitettiin Oriveden saartoa. Orivirran saarrosta voi lukea lisää täältä ja täältä

Oriveden saarto vartioi läpikulkuliikennettä Haukivedelle ja pohjoisen suuntaan Orivedelle. Venäläiset mainitsivat valituksessaan myös, että savolaiset talonpojat olivat Venäjän puolelle mm. Virtasalmelle. Kyseessä on varmaankin Raikuun Virransalmi. Orivedeltä Puruvedelle kulkeva vesireitti muodostuu kolmesta salmesta, Linnansalmesta, Virransalmesta ja Martinsalmesta. Linnansalmi viittaa siihen, että sielläkin oli jonkinlainen varustus tai vartiopaikka. Sen edustalla on Linnansaari, tosin nykykartoilla nimet ovat saaneet muodon Linnunsalmi ja Linnunsaari. On selvää, että ruotsalaisten oli valvottava Puruveden ja Oriveden välistä liikennettä varsinkin kriisiaikoina.

Pähkinäsaaren rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin 1323. Venäläisten mukaan Olavinlinna oli rakennettu rajan väärälle puolelle. Oriveden saarto ja Raikuun asutus oli varmasti Venäjän puolella. Mutta savolaisasutus eteni vääjäämättä itään päin Ruotsin kruunun tuella. Alkuperäinen rauhankirja oli kadotettu, ja kumpikin osapuoli laati omia väärennyksiään rajalinjan kulusta. Novgorod ja sittemmin Venäjä joutui tyytymään siihen, että rajalinja työntyi itään päin. Vasta 25-vuotisen sodan jälkeen 1595 solmittu Täyssinän rauha työnsi rajalinjan virallisesti Raikuuntaipaleen itäpuolelle.

Raikuun kautta tunkeutui helmikuussa 1590 noin 800 miehen venäläisten sotilaiden ja karjalaisen sissien osasto tuhoamaan Kerimäkeä ja Sääminkiä. Tämän osaston onnistui Olavinlinnasta lähtenyt sotajoukko tuhoamaan nähtävästi Kuonanjoen tienoilla käydyssä taistelussa. Kaksi vuotta myöhemmin venäläiset tuhosivat Oriveden saarron yllätyshyökkäyksellä. Ruotsalaisten ja savolaisten tappiot olivat noin 200 miestä. Linnoitusta ei rakennettu uudelleen, vaan saari Linnasaari oli miehittämätön tai kevyesti varustettu vartiopaikka. Stolbovan rauha 1617 siirsi rajan Kerimäeltä kauas itään, Savo muuttui rajamaakunnasta sisämaakunnaksi. Näissä oloissa ei Orivirran saartoa pidetty tarpeellisena, itse Olavinlinnakin pääsi rappeutumaan.

Raikuukin jäi täysin vartioimattomaksi. Kesälahden Villalaan elokuussa 1656 kokoontunut venäläiskarjalainen joukko-osasto ryntäsi ryöstäen ja polttaen Raikuun, Yläkuonan, Jouhenniemen ja Toroppalan kautta Olavinlinnan porteille saakka. Samaan aikaan toinen joukko-osasto liikkui vesitse tuhoamassa Puruveden saarikyliä. Linnan valtaamista vihollinen ei yrittänytkään, vaan vetäytyi. Kerimäellä ryöstettiin 146 taloa, niistä 92 poltettiin. Syyskuussa Olavinlinna sai vahvistukseksi 250 miestä. Orivirran saarto linnoitettiin uudelleen ja Raikuuseen sijoitettiin vartioasema. Ruptuurin nimen saanut sota päättyi ilman rajamuutoksia aselepoon 1658 ja rauhantekoon 1661. Ruotsin mielenkiinto suuntautui edelleen suurvallan rakentamiseen Euroopan suunnalla, joten Orivirran saarto sai jäädä jälleen rappeutumaan.

Suuren Pohjan sota ulottui Kerimäelle 1711. Tuolloin venäläisjoukot tekivät ensimmäiset iskunsa pitäjän eteläosiin. Olavinlinnan asema kävi kestämättömäksi, ja se antautui venäläisille heinäkuun lopussa 1714. Kerimäellä alkoi isovihan aika. Uudenkaupungin rauha 1721 romutti Ruotsin suurvalta-aseman. Raja siirtyi jo lähelle Kerimäkeä. Revanssia ajaneen hattupuolueen noustua valtaan Ruotsi aloitti sodan Venäjää vastaan 1741. Sota sujui surkeasti, ja pääarmeijan antauduttua Olavinlinnakin antautui laukaustakaan ampumatta elokuussa 1742. Rauha solmittiin Turussa 1743.

Turun rauhasta Kustaan sotaan

Turun rauhassa Venäjä otti Olavinlinnan itselleen. Siksi raja teki Savonlinnan kiilaksi kutsutun koukkauksen pohjoiseen. Raja jakoi Kerimäen kahtia: läntinen osa Venäjälle, itäpuoli Ruotsille. Rauhansopimukseen kuulumaton seuraus oli se, että pitäjä jakautui itse asiassa kolmeen osaan.  Kun rajasta ei päästy yksimielisyyteen, jäi valtioiden väliin riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa sen enempää Venäjälle kuin Ruotsille. Papinveronsa he sentään maksoivat. Seurakunnallisesti Kerimäki pysyi kokonaisuutena: kirkko jäi Venäjän puolelle, mutta siellä kävivät riitamaalaiset ja ruotsinpuoleisetkin.

Raikuun vesiväylän merkitys korostui Turun rauhan jälkeisessä tilanteessa. Nyt se oli ainoa Ruotsin hallitsema vesitie Orivedeltä Puruvedelle ja Kerimäen ruotsalaisen osan suurimpiin kyliin, Yläkuonaan ja Jouhenniemelle. Hallintoa kiinnosti asia sen verran, että se piirrätti kartan maanmittari Friedrich Johan Fonseenilla kartan Raikuun vesireitistä. Kirjallisuudessa toistuu usein maininta siitä, että paikalliset talonpojat kaivoivat kanavan 1750-luvulla. Tuon ajan alkuperäislähteistä en ole löytänyt vahvistusta väitteelle. Joka tapauksessa omaehtoinen kunnostustyö lienee ollut melko vaatimatonta luokkaa. Fonseenin kartta on laadittu ennen väitettyjä kaivuutöitä.

Lisää 

Fonseenin kartta Raikuun vesireitistä 1749. Kartta on digitoituna Kansallisarkiston kokoelmissa. Sitä kannattaa katsoa oheisen linkin kautta: 

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Tässä vapamuotoinen suomennus kartan selitysteksteistä parilla lisäkommentilla varustettuna:

Oriveden Pistalanlahdesta tultiin Hietasalmeen

A Hietasalmi on karkeahiekkapohjainen, sateisena vuonna voidaan kolmilaitaveneellä läpäistä soutaen, kuivana vuonna oli venettä vedettävä. Kolmilaitaveneellä tarkoitti venettä, jossa oli pohjalaudan lisäksi kolme sivulautaa. Tällaista venettä käytettiin yleisesti, sillä tehtiin melko pitkiä kauppamatkoja. Hietalampeen ja Särkipukran kautta tultiin Nurmitaipaleeseen.

B Nurmitaival oli pohjaltaan pikkukiveä ja hiekkaa; veneilyolosuhde oli sama kuin Hietalahdessa.

Nurmitaivalta seurasi Kasarlampi, jonka jälkeen tultiin Kivitaipaleeseen.

C Kivitaipale on pohjaltaan puoliksi karkeaa hiekkaa, puoliksi kalliota. Sateisena kesänä läpi pääsi kolmilaitaveneellä, kuivana kesänä ei Kivitaipaleessa ollut vettä lainkaan. Kivilammin jälkeen tultiin Raikuuntaipaleelle

D Raikuuntaival oli pohjaltaan karkeaa hiekkaa, siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä vain korkean veden aikaan, muulloin ei. Kesätien Kerimäeltä Kiteelle kulki Raikuuntaivalta pitkin. Raikuuntaipaleelta tultiin Martinlampeen, josta vesitie vei Martinsalmeen.

E Martinsalmi oli hiekkapohjainen. Siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä lähes esteettä vesitilanteesta riippumatta. Martinsalmesta saavuttiin Ängervöiselle.

F Virtasalmesta päästiin Puruvedelle. Pääasiassa mutapohjaisessa salmessa ei ollut kulkuesteitä, kuivanakin vuonna vettä oli 3 ¼ kyynärää eli noin kaksi metriä.

Paikallisten asukkaiden lisäksi Raikuun reitti oli hyödyllinen Pohjois-Karjalan talonpojille, joiden matka Venäjän puolelle Lappeenrantaan oli lyhyempi kuin Kerimäen pohjoisenpuolelta kiertävä vesitie. Merkantilismin oppien mukaisesti kauppaa Venäjälle pyrittiin rajoittamaan tulleilla ja kielloilla. Rantasalmella ja Kiteellä oli tulliasemat, joiden kautta kaupan olisi pitänyt kulkea. Raikuun reittiä valvomaan oli sijoitettu kaksi tullimiestä: katsastusmies Carl Barck ja alin tullivirkailija, kansan syökariksi (ruotsin sanasta sökare) nimeämä Thomas Nyman. Tullimiehet asustelivat Tuomas Nousiaisen talossa. Lisäksi Alakuonassa oli yksi tullimies ja Säämingin Vaikontaipaleessa kaksi. Näiden viiden miehen piti sitten valvoa rajakauppaa. Tullimiehet kykenivät jollain tapaa kontrolloimaan kauempaa Kerimäen kautta Venäjälle suuntautuvaa kauppa. Ruotsinpuolen kerimäkeläisten kauppa rajan yli mahdoton valvoa. He voivat liikuskella jatkuvasti laillisesti rajan yli rauhansopimuksen mukaisesti: käydä kirkossa, kalastaa apajillaan ja käydä kaskimaillaan. Lisäksi ruotsinpuolen asukas voi aina sanoa olevansa menossa tai tulossa riitamaalle, joka ruotsalaisen tulkinnan mukaan oli tietysti osa Ruotsia.

Lokakuun alkupuolella 1772 syökari Johan Nyman ja Raikuun isännät Juho, Pekka ja Tuomas Nousiainen joutuivat tappeluun Liperin ja Tohmajärven talonpojista koostuvan venekunnan kanssa. Tappelus sattui 12.10. edeltävänä yönä Raikuun kanavalla, jossa miehet olivat vetämässä venettään matkalla Puruvedelle. Nyman takavarikoi vastarinnasta huolimatta kauppamatkalaisilta 50 leiviskää voita, puolitoista tynnyriä ruista sekä 13 jäniksennahkaa ja hivenen hamppua.

Talonpojat livistivät matkoihinsa, mutta kruununvouti Gabriel Wallenius toimitti heidät juuri ennen joulua pidetyille käräjille. Siellä syytetyt selittivät olleensa matkalla Puruvedelle vaihtaakseen tuotteensa Kerimäen ruotsinpuoleiseen osassa suolaan, koska sitä ei Pohjois-Karjalasta saanut kohtuulliseen hintaan. He kiistivät olleensa matkalla Venäjän puolelle ja väittivät sekä syökäri Nymanin että Nousiaisten olleen päissään. Lisäksi Nymanilta puuttui tullimiehen virkamerkki, joten yön pimeydessä kauppamatkalaiset luulivat roistojen heitä ahdistelevan. Pohjois-Karjalan miehet vapautuivat näin pahoinpitelysyytteistä. Syyttäjä ei pystynyt myöskään osoittamaan, että seurue oli matkalla Venäjän puolelle. Maakauppa oli kiellettyä, mutta Pohjois-Karjala oli saanut sen suhteen erivapauksia epäedullisen maantieteellisen asemansa takia. Maakunnasta oli satojen kilometrien hankala matka lähimpiin rannikkokaupunkeihin. Niinpä kauppamatka Kerimäelle ei ollut laiton. On mahdollista, että sinne he olivatkin menossa: muutamat Jouhenniemen talonpojat näyttävät harjoittaneen melko laajamittaista maakauppaa. Mutta todennäköisemmin miehet olivat matkalla Venäjän puolelle Savonlinnaan. Tavaroiden takavarikkoon kihlakunnanoikeus ei ottanut kantaa, kauppamiehet joutuivat perimään tavaroitaan Rantasalmen tullioikeudelta.

Pohjois-Karjalan miehet jäivät kiinni Raikuuntaipaleessa. Tullimiesten valvonta keskittyi siihen, koska samalla se voivat valvoa Kiteelle johtavaa maantietä. Käräjäpöytäkirjan mukaan kauppamatkalaiset olivat vetämässä venettä, joten mitään merkittävää kanavointia ei paikassa ollut tehty.

Kustaan sota 1788 – 1790 kosketti Raikuuta

Horjuvaa valtaansa pönkittääkseen Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ruotsalaiset onnistuivat miehittämään heinäkuussa Kerimäen ja Punkaharjun, mutta Olavinlinnan piiritys ei tuottanut tulosta. Joukot vetäytyivät, ja pian sotatoimet ehtyivät, kun osa upseeristosta nousi vastustamaan laittomasti hyökkäyssodan aloittanutta kuningasta. Tanska pyrki hyödyntämään tilaisuuden hyökäten Ruotsiin. Tämä herätti isänmaallisen innostuksen Ruotsissa, ja pelasti kuninkaan.

Kerimäellä ei mainittavia sotatoimia ollut venäläisten paluun jälkeen. Venäläiset tyytyivät turvaamaan suojaamaan Punkaharjua ja sieltä Savonlinnaan vievää tietä. Sotilasjohtajien ohella Ruotsin puolella sotatoimia organisoinut nimismies Isaac Falck sai huhtikuussa 1789 varsin tarkat tiedot venäläisten joukkojen asemista Kerimäellä. Hän ilmoitti asiasta sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille, jonka laatiman suunnitelman mukaan Savon prikaatin tuli hyökätä Kerimäelle Rantasalmen ja Säämingin suunnasta. Carpelanin joukot tulisivat apuun Pohjois-Karjalasta Raikuun kautta. Tarvittavia joukkoja ei kuitenkaan saatu, Kerimäen suunnan sijasta Pohjois-Karjalasta hyökättiin Sortavalaan päin.

Olavinlinnan jäätyä venäläisille ei Ruotsi voinut sitä kautta käyttää vähäistä sisävesilaivastoaan sotatoimissa eteläisen Saimaan suunnalla. Pieni sisävesilaivasto, reilu kymmenen tykkijollaa, oli pääosin keskitetty Pohjois-Saimaalle, mutta joitakin jollia oli myös Puumalassa. Siellä joukkoja johtanut majuri Gahn joutui evakuoimaan sotaväkensä. Gahn kuormasi miehet tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin. Yli 600 miehen osasto lähti juhannusaaton aamuyönä soutamaan ja purjehtimaan itään päin. Savonlinna oli venäläisten hallussa, joten joukkojen oli purjehdittava Punkasalmen kautta Puruvedelle. Tämä onnistuikin, ja joukot saapuivat Raikuun kannakselle. Raikuusta alukset kiskottiin suurella vaivalla - ja kölivaurioilla - Paasvedelle. Sieltä joukko souti länteen ja saapui Joroisten Tahkorantaan 6.7. Kaksi tykkipurtta jätettiin suojaamaan Orivirtaa. Maaherra Carpelan oli määrännyt Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan tykkiveneitä. Yksi kanuunakin lähetettiin suojaamaan operaatiota.

Kerimäellä koettiin vielä ennen sodan loppua yksi venäläishyökkäys. Toukokuun ensimmäisenä 1790 venäläiset tunkeutuivat Toroppalan ja Jouhenniemen kautta murtamaan ruotsalaisten etuvartion Yläkuonassa. Joukko jakautui nähtävästi kahtia osan käydessä tekemässä tuhoja Alakuonassa. Pääjoukko jatkoi irtainta ryöstellen Karjalan suuntaan, vahinkoluettelon mukaan yksi talous kärsi menetyksiä Pihlajanniemellä asti. Raikuuseen asti ei uskaltauduttu, nähtävästi siellä tiedettiin tai arveltiin olevan odotettavissa kovempaa vastarintaa.

Yksi motiivi tälle hyökkäykselle näyttää olleen ruotsinpuoleisen Kerimäen nimismiehen Isaac Falckin ahdistelu. Falck oli joutunut ankariin riitoihin pitäjän venäjänpuolisten talonpoikien kanssa. Häntä syytettiin mm. puolueellisuudesta rajan yli käydyissä kaskiriidoissa ja siitä, että hän oli anastanut Venäjän puolen talonpoikien metsiä sahojensa käyttöön. Hyökkääjät tuhosivatkin Falckin Jalaskosken sahan Kumpurannassa ja polttivat kaksi hänen lautojen kuljetukseen käytettyä proomuaan. Toki proomujen polttaminen oli sotilaallisestikin perusteltua. Muuten venäläisjoukkoja oli selvästi kielletty polttamasta asuin- ja talousrakennuksia, vahingot rajoittuivat irtaimeen omaisuuteen.

Rauha solmittiin Värälässa 1790 rajamuutoksitta. Kumpikin osapuoli otti oppia sotakokemuksista. Venäläiset aloittivat Punkaharjulla laajat linnoitustyöt. Punka- ja Tuunaansalmet varustettiin rautaketjuestein estämään Saimaalle tunkeutuminen niiden kautta. Venäjän sisävesilaivaston tukikohdaksi tuli Lappeenranta. Raja katkaisi Puumalassa Venäjän vesiyhteyden Olavinlinnaan. Huollon turvaamiseksi Venäjä rakennutti Suvorovin kanavat takaamaan vesireitin Lappeenrannasta Olavinlinnaan. Ruotsi perusti Varkauteen sisävesilaivastonsa tukikohdan. Raikuun kanavia ei syvennetty, mutta suunnitelmissa varmaan huomioitiin mahdollisuus viedä sieltä kautta tykkiveneitä uhkaamaan venäläisten selustaa.

Suomen sodan alkaessa venäläiset joukot tunkeutuivat elokuussa 1808 vastarintaa kohtaamatta Raikuun kautta Pohjois-Karjalaan. Tämän jälkeen sotaa ei ole käyty Raikuussa, mutta sotimiseen on kyllä valmistauduttu.

Venäjän valta – puolustussuunta muuttuu

Venäjän vallan alkuaikoina Raikuulla ei ollut sotilaallista merkitystä. Sisävesiliikenteen merkitys Savossa kasvoi voimakkaasti Saimaan kanavan valmistuttua 1856. Maaherra ehdotti 1855 Raikuun kanavoimista. Hanke toteutui verrattain suppeana 1858 - 59 Kanavasta tuli alun pitäen vain veneliikenteelle sopiva Laivaliikeene oli aina kulkenut Kerimäen pohjoispuolitse, eivätkä viranomaiset ryhtyneet kustantamaan laivaliikenteelle kilpailevaa kanavayhteyttä, varsinkin kun matkaa Joensuusta Savonlinnaan lyhentävä Oravin avokanava oli valmistumaisillaan. Paikalliselle veneliikenteelle ja uittotoiminalle kanavasta oli toki hyötyä.

Kun Saksa ja Venäjä ajautuivat 1890-luvulla vastakkaisiin liittokuntiin, ryhtyi Venäjä laajoihin linnoitustoimiin Suomessakin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä linnoitti Raikuun kanava itäpuolta Saksan hyökkäyksen varalta.

Salpalinja Raikuussa

Salpalinjaa alettiin rakentaa Suomen puolustuksen selkärangaksi heti talvisodan jälkeen. Se on yhä maamme historian suurin rakennushanke. Raikuu oli sotilaallisesti tärkeä kohde, ja se linnoitettiin varsin tehokkaasti. Kanavan länsirannalle rakennettiin 1940 -1941 pääasema, jossa oli muun muassa yhdeksän teräsbetonikorsua ja yksi luola. Kilometri pääaseman eteen kenttälinnoitettiin vielä Tervolammen etuasema. Keväällä 1941 Raikuuta linnoittamassa oli 500 miestä. 

Salpalinjan luontopolku Raikuussa on Pistalan kanavan läheisyydessä. Luontopolulla voi tutustua kolmeen bunkkeriin, panssariesteisiin ja kivimuuriin. Yhden bunkkerin rakentamiseen tarvittiin betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5000 kappaletta. 

 

Panssariesteitä Raikuun kanavan sillalta kuvattuna.

Salpalinjan luontopolku lähtee Pistalan kanavan länsipuolelta.

Ainutlaatuinen Salpalinjalla on Raikuun kylmämuurattu panssarieste. Se on 1,5 kilometriä pitkä. Muurin korkeus on noin 2,5 metriä.

Yhdessä bunkkereista on panssarintorjuntatykin ampuma-aukko. Ampuma-ala suuntautuu Pistalan kanavalle.

Luontopolun kolmanteen bunkkeriin laskeudutaan varsin syvälle...

...joten bunkkerin lattiaa peittää tuhti jääkerros kesäisinkin.

Samaisen bunkkerin konekiväärin ampuma-aukko.

Raikuun Salpalinjaan  liittyy myös tämä Uunraunion tykkiasema Kerimäellä. Asemia rakennettiin kolme. Niihin varattiin 152 - ja 229-millisiä rannikkomörssäreitä.

Kerimäki – saari vai ei?

Muistaakseni jo kansakoulussa käytiin keskusteluja siitä, onko Kerimäki saari. Nimitys Kerimäensaari on harvemmin käytetty, yleiseti käytetetään termiä Sääminginsalo. Kysehän on juuri Raikuun kannaksesta: tekeekö kanavan katkaisema maayhteys jostain paikasta saaren? Muilta suunnilta katsoen Kerimäki on varmasti saari. Vastaus lienee periaatteessa selkeä: Kerimäki ei ole saari. Sitä se ei ollut selkeästi saari ennen kanavan rakentamista, koska karttaselityksen mukaan ainakin Kivitaival oli kuivina kesinä vedetön. Ellei sitten ajatella, että Kerimäki oli sateisina kesinä saari, kuivina kesinä ei… Joskus olen kuullut Kerimäkeä nimitettävän saarennoksi, siis ”melkein saareksi”. Vajaat tuhat vuotta sitten vedenpinta oli niin korkealla, että Kerimäki oli varmasti saari. Mutta toisaalta sen ajan ihmisille asialla tuskin oli mitään merkitystä.

Vaan kuinkas ollakaan, pitkällisten kiistojen jälkeen Sääminginsalo on myönnetty virallisesti saareksi! Sen pinta-ala on 1 069 neliökilometriä ja sitä ympäröivät joka puolella noin 76 metrin korkeudella merenpinnasta olevat järvet. Sääminginsalo on siten Suomen toiseksi suurin sisävesisaari. Ja jos kamppaamme suurimpanan sisävesisaarena pidetyn Soisalon pois pelistä sillä perusteella, että sitä ympäröivät vedet eivät ole samalla tasalla, onkin Sääminginsalo Suomen suurin sisävesisaari. https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4minginsalo

Lähteet:

Raikuun vesitien kartta Kansallisarkistossa, digitoituna  http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II.
Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Historiallisia tutkimuksia 265.
Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Lauri Pohjannoro: Kerimäen historia II.

Vaijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia 3.