Kuka hullu halusi poliitikoksi?

 Kirjahyllyä selatessani osui käteen Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirja Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (pokkarin painovuosi 2015). Muistin kirjan aikaan lukeneeni, mutta vilkaisin uudelleen. Arvelin nimittäin, että 2026 pitää olla vielä hullumpi halutakseen poliitikoksi... Näin kirjoittajat luonnehtivat poliitikon ammattia:

"Kuka hullu haluaa ammatin, joka keikkuu vuodesta toiseen arvostetuinpien ammattien listan häntäpäässä? Kuka hullu haluaa olla poliitikko, kun jaettavana on lähinnä leikkauksia ja huononnuksia? Kuka hullu haluaa olla some-tuomioistuimen valvottavana ympäri vuorokauden ja vuoden? Kuka hullu jaksaa muodostaa mielipiteitä keskisuuresta yrittämisestä, turvetaloudesta, vesilaista ja soten pienimmistä yksityiskohdista? Kuka hullu haluaa työn, johon pitää hakea ripustamalla kadunvarteen iso kuva omasta naamasta? Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, päättämätön, historian huonoin, väärässä, tuhoamassa kaiken hyvän maailmasta?"

Hyviä kysymyksiä yli 10 vuoden takaa, ajalta jolloin sometuomioistuimen valvonta oli paljon nykyistä lievempää. Ennen oli kaikki paremmin, sanotaan. Vaan oliko mukavampaa olla poliitikko? Vilkaistaanpa historiaa. Rajoitun katsauksessa Hämeenkyröön, laajempi tarkastelu ylittäisi niukat voimavarani.

Politiikka voidaan määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Sitä kyröläiset harjoittivat jo ennen kuin katolinen kirkko ja Ruotsin valtio alkoivat tunkeutua paikalle komentoa pitämään. Käräjienpidosta kertoo Kanaensaaressa kasvanut Käräjäkuusi, josta tarinaa täällä. Saari oli liian pieni käräjien pitopaikaksi, mutta sen liepeillä muinaiset kyröläiset kokoontuivat päättämään asioistaan. Saapuessaan katolinen kirkko luonnollisesti otti muinaispitäjän pyhät paikat haltuunsa ja rakennutti sinne kirkon.  Pitäjänkäräjät pidettiin edelleen samassa paikassa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinne jatkui pitkään, sillä rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Asioista piti nyt päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. 

Käräjien ohella paikallisia maallisia ja kirjollisia asioita alettiin käsitellä vuodesta 1726 lähtien myös kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa. Niiden merkitys kasvoi 1800-luvulla. Käsiteltäviä asioita kertyi pitäjäkokoukselle liiankin kanssa, niinpä valtiopäivillä erotettiin maalliset asiat erikseen kuntakokouksen päätettäviksi. Hämeenkyrössä kunnallisuudistus pantiin toimeen ripeästi, kuntakoukset aloittivat toimintansa 1866. Siellä ratkottiin asioita yhteisymmärryksessä tai kiistellen. Erimielisyydet jäivät sanakäytön asteelle, nyrkit eivät heiluneet. Puoluepolitiikka tuli kiistoihin mukaan vasta 1900-luvun alkaessa, taustana suhtautuminen Venäjän yhtenäistämispolitiikaan eli sortotoimiin. Tästä juttua blogissani täällä. Kiistely oli kiivasta, mutta väkivallalta vältyttiin.

Uusi voimatekijä 1900-luvun alun paikallispolitiikassa oli Hämeenkyrössäkin työväenliike. Sen merkitys kunnallispolitiikassa jäi melko vähäiseksi, koska äänioikeus kuntakokouksessa perustui veronmaksukykyyn. Siksi talolliset ja säätyläisväki käyttivät valtaa kunnallisissa asioissa. Vahvin  työväenyhdistys oli tehdaskylässä Kyröskoskella, mutta myös kylille syntyi rynsaasti yhdistyksiä. Kyröskoskella ammattiyhdistystoiminta oli tärkeä osa työväestön järjestäytymistä. Sen kautta joutui moni järjestäytynyt työntekijä taloudellisiin vaikeuksiin. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1907 kahdeksantuntiseen työpäivään. Läskelän, Mäntän, Äänekosken ja Kyröskosken tehtaiden omistajat päättivät kuitenkin syksyllä 1907 siirtyä takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijät ryhtyivät lakkoon, jota työnantajat mursivat parhaansa mukaan rikkurien avulla. Vaikeinta oli viidellä perheellä (yhteensä 34 henkeä), jotka tehdas irtisanoi asunnoistaan. Puolen vuoden lakkoilun jälkeen työntekijäpuoli kärsi täydellisen tappion. Osa lakkolaisista pääsi takaisin töihin, mutta aktiivisimmat lakkolaiset jäivät vaille työtä, vaikka osalle rikureistakin riitti töitä. Tehdas käytti tilaisuutta hyväkseen ja suoritti laajamittaisen puhdistuksen työntekojöidensä keskuudesa.

Sisällisota oli kohtalokas monelle poliitikoille - ja sivulliselle

Punakaarti kaappasi vallan Hämeenkyrössä 28.1.1918. Punaisen terrorin yhteydessä surmattiin 13 hämeenkyröläistä. Tapauksisista tarkempi kuvaus täällä. Heistä eniten mukana politiikassa olivat nimismies Väinö Nyström ja Laitilan tilan vuokraaja Eero Koskimies. Nyström oli vanhasuomalaisten ehdokkaana useissa eduskuntavaaleissa ja tuli kertaalleen valituksikin. Koskimies taas toimi kunnallislautakunnan puheenjohtajana vuodesta 1910 lähtien. Muut ammutut olivat suojeluskunnan perustajia tai jäseniä. Joidenkin uhrien surmaamiseen ovat vaikuttaneet selvästi myös henkilökohtaiset kostomotiivit. Muutama suojeluskuntahankkeessa keskeisesti mukana ollut ehti pakenemaan viime hetkellä punaisten vallankaappausta valkoisten puolelle Kankaanpään tai Ikaalisten suuntaan. Esimerkiksi Jalmari Raipala ja J.V. Tuokkola olisivat tuskin henkeään säilyttäneet, jos vangiksi olisivat jääneet.

Hämeenkyrön kunta maalautti 1919 muotokuvat Eero Koskimiehestä (ylempi kuva ja Väinä Nyströmistä (alempi kuva). Taiteilija oli hämeenkyröläinen Eino Heljo.

Valkoinen terrori pitäjässä oli määrällisesti punaista terroria moninkertaisesti suurempaa. Luettelo terrorin uhreista, taisteluissa kaatuneista ja vankileireillä kuolleista on täällä. Hämeenkyrön punaisia teloitettiin kotipitäjässä 51 ja muualla 31. Taisteluissa kaatui 76  ja vankileireillä kuoli 169 punaista. Lisäksi kateisiin jäi 8. Monet punaisten johtajista teloitettiin. Tarkempia tietoja heidän kohtalostaan täällä, suluissa olevat numerot viittaavat em. luettelon numeroihin. Punakaartin päällikkö Kaarlo Linne (95) ammuttiin Tampereella ja hänen vaimonsa (44) Hämeenkyrössä. Punaisten kunnallislautakunnan puheenjohtaja Hugo Wiitaniemi (27) ammuttiin Hämeenkyrössä, samoin punaisten nimismiehenä toiminut Kaarle Leino (60). Kyröskosken komppanianpäällikkönä toiminut Anshelm Aaltonen (69) teloitettiin toukokuussa, samoin punaisten johtomiehiin kuulunut Kaarlo Metsäpuro (96). Kirkonkylän sosialistien johtoon kuulunut Taavi Järvi (239a) kuoli Tammisaaren vankilassa ja hänen vaimonsa Wilhelmiina (51) ammuttiin Hämeenkyrössä. 

Anshelm Aaltonen

Punaisten johtajista henkensä säilyttivät lähinnä ne, jotka olivat piilossa välittömältä kostolta vankileireillä. Tällaisia miehiä olivat mm. Iivari Rapio, Vilho Koskinen, Ville Antila ja Nikolai Mäkelä. Antila ja Mäkelä olivat komppanianpäälliköitä, samoin useasta murhasta valtiorikosoikeudessa elinkautiseen tuomittu Viljo Virtanen. Hän vapautui armahduslakien myötä vankeudesta 1926. Sosialidemokraattien riveistä kansanedustajaksikin 1914 noussut Frans Mustasilta pysyi sivussa punaisten toiminnasta ja kävi punakaartin esikunnassa puhumassa Pakkasen kartanon omistajan C. G. Estlanderin puolesta. Syksyllä 1918 Mustasilta pidätettiin ja vietiin valtiorikosoikeuteen Tampereelle. Estlander todisti Mustasillan puolesta ja hänet vapautettiin. Frans Mustasilta toimi kansanedustajan vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945.

Frans Mustasilta vuoden 1910 paikkeilla.

Punaisten uhrien määrästä on helppo huomata, että useimmat heistä kuuluneet punaisten johtajiin. Vankileireillä kuoli suuri määrä ihmisiä, jotka olivat lähteneet vain joukon mukana pakoon pitäjän vallannneita valkoisia. Osa heistä ei kuulunut punakaartiin eikä osallistunut merkittävästi kapinatoimiin. He jäivät sotaa käyvien osapuolien vihanpidon sivullisiksi uhreiksi. Konkreettisesti tulilinjojen väliin ammutuksi tuli hieman vähälahjaiseksi mainittu mainittu Juho Hollo (208). Iisakki Kittiä (202) voi taas pitää punaisen terrorin punaisena uhrina.

Sisällissodasta lapualaisvuosien kautta talvisotaan

Kunnallispolitiikassa Hämeenkyrössä selkeä jakolinja 1920-1930 -luvuilla kulki oikeiston ja vasemmiston välillä. Laajemmin kunnalispolitiikasta juttua täällä. Yleensä kunnanvaltuustossa oli oikeistoenemmistö, poikkeuksena vuodet 1928-30. Tuolloin vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi Frans Mustasilta. Jatkuva kiistanaihe oli suojeluskunnalle maksettava avustus. Vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana se korvattiin työllisyyden hoitoon tarkoitetulla määrärahalla. Tämä oli sosialidemokraattien mielestä "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä". Monissa asioissa siis voitiin toimia puoluejaosta piittaamatta.

Sodan osapuolten välien kireys näkyi tietysti myös pitäjäläisten arkielämässä. Voittanut puoli saneli sen, miten elettiin. Kansakoulu, kirkko, Suojeluskunta ja Kyröskoskella tehdas määrittelivät elämisen julkisivun. Sisällissodan hävinneiden puolella oltiin katkeria. Voittanutta osapuolta oli vaikea uhmata avoimesti ja julkisesti. Mutta vastarintaa voitiin tehdä suojelemalla "omiksi" katsottuja. Vankileiriltä 1918 paennut entinen punakaartilainen Taavetti Hämäläinen piilotteli syrjäkylillä tukijoidensa avulla vuoteen 1927 saakka. Tapauksesta enemmän täällä.

Oikeistoradikaalin lapuanliikkeen toiminta vuodesta 1929 lähtien alkoi vaikuttaa myös Hämeenkyrössä. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja. Kyydityksiä eli muilutuksia Hämeenkyrössä ei tapahtunut. Pohjanmaalta tulleet lapualaiset aikoivat vuoden 1930 lopulla muiluttaa Pertti Rapion, mutta paikalliset lapuanliikkeen johtomiehet kielsivät Rapion ja muiden kyröläisten kyydittämisen. Huhuja liikkui myös aikeista muiluttaa kirjailija F.E. Sillanpää. 

Kuntavaaleissa oli normaalisti vain oikeiston ja vasemmiston listat. Oikeiston listoilla olivat niin maalaisliittolaiset, kokoomuslaiset kuin myöhemmin lapuanliikkeen työ jatkajaksi perustetun IKL:n edustajatkin. Populismiin kallellaan ollut Suomen pienviljelijäin puolue sai pari paikka valtuustoon 30-luvulla. Vahvin kannatus ainakin eduskuntavaaleissa oli kokoomuksella, toisena oli maalaisliitto. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa IKL ja pienviljelijäin puolue saivat saman äänisaaliin.Vasemmalla oli sosialidemokraattien ohella myös kommunistien ehdokkaita, joskaan he eivät virallisesti kommunisteiksi tunnustautuneet. Sosialidemokraattien puoluetoimikunta erotti siksi Pertti Rapion puolueesta 1929, mutta otti hänet takaisin jäseneksi 1936. Vuonna1930 valtuustosta erotetut Rapio ja Vilho Koskinen palasivatkin kunnanvaltuuston jäseniksi1936 vaaleissa. Kommunistien toiminta oli 1930-luvulla kiellettyä. Käytännössä se jatkui maanalaisena. Kyröskoskellakin toimi yksi maanalainen kommunistisolu, jonka jäsenet levittivät salaa kiellettyä kirjallisuutta. Etsivä Keskuspoliisi piti tietysti silmällä kommunistien toimintaa tehdasyhteisössä. 

Jonkinlaista lientymistä vasemmiston ja oikeiston välisissä suhteissa näkyi 1930-luvun lopussa. Vuonna 1937 vietettiin Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlaa. Kunnan järjestämän juhlatilaisuuden yhdeksi puhujaksi kelpuutettin Pertti Rapio, joka puheensa lopuksi kohotti isänmaalle kolminkertaisen eläköönhuudon, johon juhlayleisö täydestä sydämestä yhtyi. Taustalla oli valtakunnanpolitiikan muutos: ensimmäinen maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteityön varaan rakennettu punamultahallitus oli aloittanut toimintansa samana vuonna. Työväen Urheiluliiton alainen Kyröskosken Kiskojat kohtasi toimintansa alkuvaiheilla monenmuista hankaluutta. Iltamien järjestäminen oli seuran tärkein tulonlähde, mutta nimismieheltä oli vaikea tai lähes mahdotonta saada lupia iltamien järjestämiseen. Kiskojat haki lupaa päästä yhtenä iltana viikossa tehtaan urheilukentälle. Tehtaan johtaja Fraser ei tähän suostunut. Sen sijaan Poussan talon isäntäväki antoi luvan urheilla maillaan Poussanharjussa. Vuonna 1937 Fraser vihdoin myöntyi antamaan kiskojalaisille luvan tehtaan kentän käyttöön. Paikallislehti Hämeenkyrön Sanomat puolestaan uutisoi ensimmäistä kertaa Kiskojien kilpailuista 1936. Sitä ennen seuraa ei lehden kannalta ollut olemassakaan.

Sotavuodet 

Kuuluisa talvisodan henki testattiin, kun hämeenkyröläiset tehdastyöläiset, maaseudun työväki, suojeluskuntalaiset ja maanviljelijät joutuivat taisteluun Summassa. Niissä taisteluissa kai varsinaisesti luotiin talvisodan henki: eri lähtökohdista ponnistaneiden miesten oli pakko luottaa toisiinsa. Tulikokeesta selvittin. Tämä pakollinen lähentyminen jatkui välirauhan aikana ja sosiaalidemokraattien osalta kuluttavan jatkosodan aikana.

Jatkosodan alkaessa yksituumaisuus rikkoutui. Liikekannallepanon yhteydessä 48 miestä jättäytyi syrjään. Heistä 35 ilmoittautui ajan mittaan viranomaisille tai otettiin kiinni. Osa miehistä valitsi vankeustuomion sijaan lähdön rintamalle, jossa neljä heistä kaatui ja kaksi kuoli sotavankeudessa Neuvostoliitossa. Yksi metsäkaartilainen kuoli häkämyrkytykseen, yksi ampui itsensä pidättämisen yhteydessä, yksi kuoli sellissä pahoinpideltynä ja viisi ammuttiin tulitaisteluissa pidättämisen yhteydessä. Neljä metsäkaartilaista onnistui piilottelemaan koko sodan ajan jäämättä kiinni.

Miksi metsäkaartiin mentiin? Motiiveja oli erilaisia, mutta suurella osalla metsäkaartilaisia oli sukutaustaa vuoden 1918 tapahtumista. Omaisia tai läheisiä sukulaisia oli kaatunut, joutunut terrorin uhriksi, kuollut vankileireillä tai ollut vangittuna. Joillakin oli henkilökohtaista kokemusta kommunistisesta maanalaisesta toiminnasta. Talvella 1941 lakkautetun kommunistisen Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran harjoittama propaganda löysi Hämeenkyrössä otollisia kuulijoita tämän ryhmän piirissä. Osa sotaan lähtöön kieltäytyneistä ei luultavasti miettinyt asiaa kovin perusteellisesti, enemmänkin mentiin "joukon mukana". Talvisodan kovat kokemukset ja sotaväsymys olivat joidenkin kohdalla ratkaiseva tekijä. Poliittisesti tietoisimmille ratkaiseva tekijä saattoi olla se, että sotaan oltiin lähdössä fasistisen Saksan liittolaisena. 

Yksi erityisesti hämeenkyröläisten punaisten puolella olleiden saksalaisvihamielisyyttä lietsonut tekijä oli Tarinmaan taistelu 1918. Hämeenkyrön punaiset olivat pakoretkellään 26.4.1918 asettuneet Janakkalan Tarinmaassa taisteluhautoihin torjumaan saksalaisten hyökkäystä. Saksalaisjoukot vyöryttivät taisteluhaudat kahdesta suunnasta. Taistelun lopuksi saksalaiset teloittivat joukon kyröläisiä On mahdotonta sanoa, kuinka suuri osa 46 kuolleesta punaisesta kaatui taistelussa ja kuinka moni teloitettiin. Joka tapauksessa tieto tapahtumasta tuli Hämeenkyröön pakoon päässeiden ja myöhemmin vankeudesta vapautuneiden kautta. Jatkosodan alkaessa metsäkaartilaisia oli pitäjässä koko maan huomioiden todella paljon, kun heitä talvisodan oli vain kolme. Moni talvisodassa taistellut katsoi ilmeisesti mahdottomaksi lähteä rintamalle taistelemaan Saksan rinnalla.

Metsäkaartilaisten joukosta piirtyy esiin kova ydin: miehet, joita voi nimittää militanteiksi. He aseistautuivat ja kävivät avoimeen vastarintaan. Pidättäjille ei haluttu antautua, viimeinen luoti varattiin itselle. Kommunistinen ideologia oli omaksuttu syvällisesti, viha vallitsevaa järjestelmää kohtaan oli heltymätön. 

Jako kahteen jatkui 1980-luvulle

Sodan jälkeisinä vuosina kunnallispolitiikkaa leimasi vasemmiston ja oikeiston välinen jyrkkä jako. Kahden ensimmäisessä kuntavaalissa oli edelleen vain oikeiston ja vasemmiston listat. Vasemmalla puoleiden erimielisyydet johtovat siihen, että sosialidemokraatit lähtivät 1950 vaaleihin omalla listallaan. Kolme vuotta myöhemmin paikallisosastonsa ja tukimiesverkostonsa kuntoon saanut Maalaisliitto teki pesäeron kokoomukseen; näin äänestäjät voivat valita neljältä listalta ehdikkaita kunnanvaltuustoon. Myöhemmin Liberaalinen Kansanpuolue, Suomen Kristillinen Liitto ja Suomen Maaseudun Puolue saivat yksittäisiä edustajia kunnanvaltuustoon. 

Kunnanvaltuustossa oli vasemmistoenemmistö vuoteen 1960 saakka. Tällä tosin ei ollut entistä merkitystä 1956 vaalien jälkeen, sillä sosialidemokraatit lopettivat kai henkilökysymysten vuoksi yhteistyön SKDL:n kanssa. Niinpä vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi maalaisliiton Kalle Lehtiniemi. Tämä johti tilanteesen, jossa SKDL katkeroituneena äänestytti lukuisista asioista , vaikka tiesi etukäteen häviävänsä. Kireys näkyi myös siinä, että kunnanvaltuuston äänestyksissä sattuneet epäselvyydet johtivat oikeusjuttuihin, joista toisessa yksi valtuutettu sai tuomionkin. Sodanjälkeisestä kunnallispolitiikasta tarkemmin täällä.

Vuosina 1961-64 valtuustossa oli oikeistoenemmistö, vuosina 1965-68 vasemmistoenemmistö viimeistä kertaa.Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä tilanne kunnallispolitiikasta näyttää kadonneen 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina.

Kyröläiset linnakundit eduskunnassa

Useita hämeenkyröläisiä ja täällä syntyneitä valittiin eduskuntaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Aloitetaan Arvoista. Mannerheim-ristin ritari, everstiluutnantti Arvo Pentti oli keskeinen toimija luomassa maalaisliitolle vahvaa organisaatiota Hämeenkyröön. Kunnanvaltuustosta hän ponnisti merkittäväksi valtakunnantason poliitikoksi. Kansanedustajana hän toimi 1958 - 1970. Sodanjälkeiseen asekätkentäjuttuun Pentti osallistui toimimalla kätkennän johtajana Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirissä. Hän oli pidätettynä 22 kuukautta, minkä jälkeen hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen. Arvo Pentistä tuli Urho Kekkosen luottomies: hän toimi neljässä hallituksessa puolustusministerinä ja lopuksi Suojelupoliisin päällikkönä. Kekkosen Suomessa asekätkentään osallistuminen ei ollut este politiikassa etenemiselle, nimittihän hän puolustusvoimain komentajaksi virkaiältään vanhempien upseerien ohi Yrjö Keinosen, joka niinikään oli Mannerheim-ristin ritari ja asekätkijä. Myös pääesikunnan päällikkönä 1966-68 toiminut kenraaliluutnantti Reino Arimo oli asekätkijöitä.

Arvo Pentti rintamalla jatkosodan aikana.

Toinen Arvo, Arvo "Poika" Tuominen syntyi Hämeenkyrössä 1894. Tampereelle siirryttyään hän tempautui mukaan sosialidemokraattien toimintaan ja päätyi lehtimieheksi Kansan Lehteen. Sisällisodan jälkeen hän radikalisoitui ja siirtyi kommunisten riveihin. Tämä johti pian tuomioihin: Tuominen istui vankilassa 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Kun toiminta Suomessa oli jokseenkin mahdotonta, hän siirtyi Moskovaan. Päästyään Tukholmaan 1938 Tuominen ei enää palannut Neudostoliittoon ja talvisodan aikana hän kehotti Suomen työväestöä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomeen Tuominen uskalsi palata pysyvästi vasta 1950-luvulla. Hänen kolmiosaiset muistelmansa olivat myyntimenestys ja aiheuttivat tietysti pahennusta Neuvostoliitossa. Tuomisesta tuli tamperelaisen sosialidemokrattisen Kansan Lehden päätoimittaja ja myös kansanedustaja vuosiksi 1958-62. Tuohon aikaan Tampere oli eri vaalipiirissä kuin Hämeenkyrö.

Arvo Tuominen Kansan Lehden päätoimittajana.

Jo aiemmin mainittu Pertti Rapio otettiin monien muiden kommunistien tapaan turvasäilöön ilman oikuedenkäyntiä jatkosodan aikana. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana sodan jälkeen toiminut Rapio oli kansanedustajana vuodet 1951-66. Kansanedustajakautensa jälkeen hän jatkoi kunnanvaltuutettuna vuoteen 1984 saakka. Hän tuli toimineeksi kunnanvaltuustossa yli 60 vuotta.

Pertti Rapio.

Agronomi Matti Raipala viljeli päätoimenaan kotitilaansa Lintolaa. Sotien aikana kapteeni Raipala toimi komppanianpäällikkönä ja myös kaukopartion johtajana. Hänet tunteneet rintamamiehet muodostivat tukijoukon, joka auttoi Raipalan eduskuntaan vuosiksi 1954-70. Myös Matti Raipala oli mukana asekätkentäjutun suojeluskuntahaarassa. Hän sai kolmen kuukauden ehdollisen rangaistuksen.

Matti Raipala kansanedustajana 1966.

Näiden kansanedustajien poliittinen taival osoittanee, että isänmaata voi palvella monella tapaa. Aatteen vuoksi joutui vaarantamaan tulevaisuutensa ja turvallisuutensa.

 Uudelle vuosituhannelle

Perussuomalaiset ja vihreät tulivat uusina puolueina mukaan kunnanvaltuustoon vuosituhannen vaihtuessa. Vihreät on jäänyt kannatukseltaan pieneksi, mutta perussuomalaisten kannatus nousi merkittävästi. Huippu saavutettiin 2021 vaaleissa, joissa puolue nousi valtuuston suurimmaksi. Tampereen luoteispuolelle kertyikin tuolloin ryväs kuntia, joissa perussuomalaiset olivat suurin puolue. Hämeenkyrön lisäksi näitä olivat Ylöjärvi, Kihniö, ja Kankaanpää. Tämän lisäksi naapurikaupunki Ikaalisissa perussuomalaiset saivat yhtä monta paikkaa kuin keskusta, joka sai suuremman äänimäärän. Naapurikaupungeissamme Ylöjärvellä ja Ikaalisissa on valtuustotyöskentely ollut viime vuodet varsin riitaisaa. Kiistat ovat liittyneet ymmärtääkseni juuri perussuomalaisten työskentelytapaan politiikassa. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut Hämeenkyrössä. Tämä on varmasti ennen kaikkea henkilökysymys. Toisaalta Hämeenkyrössä kunnan taloudellinen asema on sellainen, että tuskin yksikään valtuutettu uskoo sen parantuvan populistisin äänensävyin tai tempuin.

Hämeenkyrössäkin perusteellisimmin politiikkaan ryhtyneiden ajatusten taustana on ollut jokin aate. Nehän taas ovat tuontitavaraa. Kyröläiset sen enempää kuin suomalaisetkaan eivät keksineet kristinuskoa, liberalismia, sosialismia, nationalismia tai fasismia. Aatteet ovat tänne silti kotiutuneet ja saaneet tietysti maahamme sopivia paikallisia tulkintoja. Trumpismikin tänne kotiutuu ja saa suomalaiset erityispiirteet. Naapuruus Ukrainaan raivopäisesti hyökkäävän Venäjän kanssa vaatii meillä peittämään trumpismin Putiniin suuntaaman kateudensekaisen ihailun. "Unkarin tie on meidänkin tiemme" -tapainen retoriikka ei suomalaisia innosta, mutta ajatuspajojen tohtorit ja maisterit kyllä muokkaavat trumpismin tänne sopivaksi keitokseksi.

Vaan oliko siis ennen mukavampi olla poliitikko? Ei ollut silloin, kun kahteen vihamieliseen leiriin jakauduttiin. Silloin saattoi päästä hengestään, joutua pahoinpidellyksi tai vangituksi. Konsensuksen aikana oli poliitikon elo helpompaa nykyiseen verrattuna: ei sometuomioistuin jakanut häpeää, eivät moralistit pahantahtoisena joukkona kytänneet. Lakkia nostan niille, jotka jonkinlainen sisäinen palo nykyisenä aikana saa politiikkaan lähtemään. 

Mutta voiko palata aika, jolloin poliitikkaan lähtevä saa henkensä puolesta pelätä? Niin voi käydä silloin, kun vihan vimmalla ja raivolla jaetaan ihmisiä kahteen laumaan. Somea ja algoritmeja syytetään tästä vastakkainasettelusta, nyt kai tekoälyjäkin. Niitä löytynee pian jokaiselle ryhmälle sopivia tietoja suoltavia. Vaan kai tässä pohjimmiltaan ihmisistä on kyse, emme taida päästä pakoon vastuutamme. Jos vastakkainasettelu tappamiseksi päästetään, pääsevät hengestään poliitikkojen lisäksi monet sivulliset. 

 

Kirjallisuutta:

Ville Blåfelt ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Juva 2015.

Mika Lampi: Yksimielisyyden varjossa. Hämeenkyrön metsäkartilaisuus jatkosodan aikana.

Suomen historian pro gradu -tukielma. Tampere 2000.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Kalle Viljanen (toim.): Kyröskosken T.Y:n V,- ja U.-Seura Kiskojat r.y. 25-vuotias 1922-1947. Kangasala 1948.