Kunnalliselämää ennen konsensusta

Kotouduin Hämeenkyröön 1980-luvun puolivälissä - tai ehkä prosessi on vielä hieman kesken. No, ainakin muutin tänne asumaan. Tuolloin kunnanvaltuusto tapasi kokoontua kerran vuodessa Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta olivat seuraamassa lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Tunnelma oli kyröläisen keveä. Muualta tulleena aisti kokouksissa jännitteitä, joiden arvelin sittemmin heijastuvan sisällisodasta, jonka kokemukset jakoivat pitäjän asujamistoa vielä tuolloinkin. Sillanpään Hurskaan kurjuuden olin nuoruudessani kukenut, nyt tuntui teos heräävän eloon hahmoina ja niminäkin.


Vielä 1980-luvulla saattoi SKDL:n valtuustoryhmä kai vain periaatteen vuoksi panna valtuuston äänestämään aika vähäisistä asioista, vaikka äänetyksen lopputulos oli selvä. Seuraavalla vuosikymmenellä äänesstykset vähenivät. Joskus yksimielisyys tuntui niin tiiviiltä, että poliittisten ryhmien erottamiseen toisistaan olis tarvittu kiilat ja pari kovakuntoista miestä lekoja heiluttamaan. Kovin turhauttavalta tuntuikin koettaa selittää oppilaile oikeiston ja vasemmiston eroja. Tuli mieleen, että ehkä olematonta on hankala selittää.


Viime vuosina on valtuustossa äänestetty kunnan ja sen asukkaiden kannalta keskeisistä asioista. Yhdeksi esimerkiksi voi ottaa kouluverkkokysymyksen. Siinä puolueiden valtuustoryhmät ovat jakautuneet äänestyksissä ainakin näennäisen mielivaltaisesti. Oikeisto - vasemmisto -asetelmalla ei ole ollut mitään merkitystä. Mikä sitten nykyään jakaa valtuutettuja? Ovatko ratkaisevia arvokysymykset, erilaiset arviot tulevaisuudesta, oman äänestäjäkunnan mielipiteen noudattaminen, oman kyläkunnan etu, taloudelliset kysymykset vai mitkä tekijät? Siinäpä olisi tutkasteltavaa.


Sen verran kyröläisen kunnalliselämän taustat jäivät mietityttämään, että sorvasin aiheesta artikkelin Kyrön Jouluun 2006. Tässä juttu, josta on korjattu pari virhettä ja lisätty pari linkkiä.

ENNEN KONSENSUSTA

Hämeenkyröläistä kunnallispolitiikkaa 1945 – 1964

Nykyiselle kyröläiselle kunnallispolitiikalle on tyypillistä voimakas halu yksituumaisuuteen keskeisissä kysymyksissä. Viimeksi tämä pyrkimys yksimielisyyteen tuli esiin valtuustossa keskusteltaessa kunnan kouluverkosta. Kyläkoulujen säilyttämisestä oltiin lähes liikuttavan samanmielisiä; tiuhalle kouluverkolle luvattiin kai rahoituskin. Oikeistoa ja vasemmistoa ei hevin valtuustosta hahmota muuten kuin istumapaikkojen perusteella. Näin ei aina ole ollut. Takavuosikymmeninä oikeisto ja vasemmisto ottivat rajusti yhteen kunnallispolitiikassakin

Sisällissota taustana 1920 – 1930 – lukujen kunnalliselämälle

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Heidän äänimääräänsä kuntakokouksessa vaihteli maksetun veron mukaisesti. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Pitäjälle raskas sisällissota oli päättynyt vasta edellisenä keväänä. Työväkeä ja tilattomia edustava vasemmisto ei kyennyt asettamaan omia ehdokkaita vielä näihin vaaleihin. Hävinneille punaisille hämeenkyröläisille sota aiheutti pahat tappiot. Kaatuneita ja kadonneita oli vähintään 91 ja eri paikkakunnilla teloitettuja ainakin 72. Lisäksi vankileireillä kuoli touko-syyskuun 1918 kuluessa 150 hämeenkyröläistä, minkä lisäksi 12 kyröläistä kuoli leireiltä vapauduttuaan joko siellä saatuun tautiin tai syötyään liian paljon tai sopimatonta ruokaa, jota kuihtunut elimistö ei kestänyt. Punaisten riveissä oli sisällissodassa noin 1450 hämeenkyröläistä, kun pitäjään väkiluku 1915 oli 8776 henkeä.

Porvarillinen pitäjänosa puolestaan kantoi katkeruutta sisällissodan aikana kuukausia jatkuneesta punaisten hallinnosta. Punaiset tappoivat Hämeenkyrössä 16 valkoista, tunnetuimpina uhreina nimismies Väinö Nyström ja kunnallislautakunnan esimies (nykytermein kunnanhallituksen puheenjohtaja) Eero Koskimies.

Vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita jo toisiin kunnallisvaaleihin jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan nimittäin kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Porvarit pystyivät säilyttämään 1920-luvulla enemmistön kunnanvaltuustossa. Toisaalta vasemmistolla oli kolmasosa määrävähemmistö, jonka avulla se pystyi esim. talouskysymyksissä estämään uusien määrärahojen myöntämisen. Vuosiksi 1929–30 vasemmisto sai valtuustoon enemmistön. Kommunisteja laittomin keinoin vastustava Lapuan liike muutti kuitenkin painostustoimillaan valtuuston voimasuhteet. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivatkin kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Sen väkivaltaisempiin toimiin ei kommunistiksi epäiltyjä vastaan Hämeenkyrössä kuitenkaan ryhdytty. Kun Osaran Maamieskoululle ilmestyi heinäkuussa 1930 neljä miestä hakemaan autollaan Pertti Rapiota, kielsivät hämeenkyröläiset Lapuan liikkeen miehet sekä hänen että muiden kyröläisten muiluttamisen. Kommunistien toiminta kiellettiin lailla 1930, mutta se ei lakannut, vaan siirtyi kokonaan maanalaiseksi. Kyröskoskellakin toimi kommunistinen solu, jonka jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Sisäpoliittinen kuohunta rauhoittui Lapuan liikkeen lakkauttamisen jälkeen, ja esimerkiksi Vilho Koskinen ja Pertti Rapio valittiin uudelleen kunnanvaltuustoon jo 1936.

Kunnan toimintakenttä oli ennen sotia paljon nykyistä suppeampi. Kuten sosiaalidemokraatit 1927 totesivat, käytännössä ”ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä” olivat suojeluskunnan määrärahat. Suojeluskunnalle annettava avustus hyväksyttiin oikeiston äänin vuodesta 1920 lähtien, kunnes vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana 1929 – 30 se poistettiin menoarviosta ja korvattiin työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. Vasemmiston kielteisen suhtautumisen takan olivat vuoden 1918 muistot ja käsitys siitä, että suojeluskunnat olivat ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva porvarillinen kuularuiskujumala”. Pelättiin siis sitä, että suojeluskunnat voisivat kääntää aseensa kansanvaltaista valtiomuotoa ja vasemmiston kannattajia vastaan.

Sotavuodet

Talvi- ja jatkosota aiheuttivat pitkän tauon kunnallisvaaleihin. Vuoden 1936 vaaleissa oikeisto säilytti niukan enemmistön valtuustossa numeroin 12 – 11. Tuolloin valittu valtuusto istuikin peräti yhdeksän vuotta. Sodan vuoksi seuraavat vaalit voitiin järjestää vasta syksyllä 1945. Tuolloin valittu valtuusto aloitti toimintansa tammikuussa 1946.

Talvisodan lyhyt aika sujui Hämeenkyrössä poliittisen yksimielisyyden vallassa. Jyrkästi vasemmistolaisittain ajattelevatkin katsoivat velvollisuudekseen rintamalle lähdön ja isänmaan puolustamisen. Talvisodan aikana ulkopoliittisista syistä turvasäilössä olleet johtavat kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran. SNS:ksi lyhennetyn seuran puitteissa kommunistit alkoivat organisoida toimintaansa. Ympäri maata perustettiin paikallisosastoja; Kyröskoskella pidettiin paikallisosaston perustava kokous syksyllä. Seura lakkautettiin joulukuussa 1940, mutta se oli ennättänyt haastaa virallisen ulkopolitiikan ja elvyttänyt äärivasemmiston toimintaa.

Suomen vaivihkainen lähentyminen Saksaan ei jäänyt huomaamatta äärivasemmiston aktivisteilta Hämeenkyrössäkään. Taistelu porvaristolle sisällissodassa apua antaneen Saksan rinnalla tuntui monesta kyröläisestä kommunistista mahdottomalta ajatukselta. SNS:n tultua lakkautetuksi pidettiin Hämeenkyrössä tilaisuuksia, joissa jatkettiin seuran esille nostamien kysymysten käsittelyä. Räystössä tammikuussa 1941 pidetyssä kokouksessa kehotettiin osanottajia sodan syttyessä lähtemään armeijan sijasta metsiin odottamaan neuvostoarmeijan maahanlaskujoukkoja. Kevättalvella Kyröskosken työväentalolla pidetyssä kokouksessa puhujana vieraillut sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä erotettu vasemman laidan kulkija K. H. Wiik vakuutti alustuksessaan, että Saksa tulee häviämään sodan Venäjää vastaan. Toukokuussa Kintuksen tien varrelle helavalkeille kokoontuneet nuoret miehet jatkoivat keskustelua samasta aiheesta. Mahdollisesti tulevassa sodassa Suomi olisi fasistisen Saksan liittolainen: silloin palvelukseenastumismääräystä ei tulisi noudattaa, vaan piiloutua metsiin neuvostojoukkoja odottamaan.

Yleisen liikekannallepanon alkaessa 18.6.1941 kokoontuikin Kyröskoskelle ja kirkonkylään 56 miestä, jotka kieltäytyivät lähtemästä ja suunnittelivat mielenosoituksellista joukkoeroamista kirkosta. Se jäi tekemättä, kun ei kirkkoherraa tavattu virastostaan. Osa miehistä muutti mieltään mennen ilmoittautumaan palvelukseen Honkalaan. Loput pysyivät päätöksessään ja piiloutuivat metsiin.

Kunnanvaltuusto ilmoitti 8.7.1941, että SNS:n toimintaan osallistuneet valtuuston jäsenet eivät enää olleet tervetulleita kokouksiin. Isänmaalliset piirit vaativat metsissä pakoilevien kiinniottamista, mutta nimismiehen ja muutaman konstaapelin voimin oli mahdotonta haravoida Hämeenkyrön metsiä, vaikka apua saatiin suojeluskuntalaisilta. Piileskelyn edellytyksenä oli sukulaisilta, naapureilta ja aatetovereilta saatu ruoka-apu. Sitä pyrittiin estämään määräämällä muutamille metsäkaartilaisten omaisille ulkonaliikkumiskielto.

Metsäkaartilaisten asema vaikeutui talven tullessa. Heidän kiinniottamiseensa käynnistettiin sittemmin Etsivän Keskuspoliisin johdolla laajempia operaatioita, joissa käytettiin apuna myös armeijan joukkoja. Kiinni saaduista metsäkaartilaisista 35 joutui sotaoikeuteen, jossa heidät tuomittiin muutaman vuoden vankeustuomiot. Osa heistä lähetettiin kuitenkin omasta pyynnöstään rintamalle, jossa kaksi heistä kaatui taisteluissa.

Osa metsäkaartilaisista aseistautui aikoen vakaasti pysyä piilossa sodan loppuun saakka. Etsijöiden kanssa syntyneissä kahakoissa tai pakoon yrittäessä ammuttiin viisi metsäkaartilaista. Yksi teki itsemurhan pidätettäessä, yksi kuoli häkään piilokorsussaan ja yhden poliisi pahoinpiteli kuoliaaksi 1943. Lisäksi yksi metsäkaartilaisten majoittajista pahoinpideltiin kuoliaaksi valtiollisen poliisin suojissa. Yksi metsäkaartilainen onnistui piilottelemaan hengissä koko jatkosodan ajan, ja haavoitti 1943 häntä pidättämään tulleen joukko-osaston komentajaa kuolettavasti.

Talvisota oli yhdistänyt sisällissodan erilleen repimät kyröläiset taisteluun yhteistä uhkaa vastaan. Minkä talvisota oli yhdistänyt, sen jatkosota repi osittain auki. Osa äärivasemmistosta ei voinut hyväksyä sotaa fasistisen Saksan rinnalla. Sisällissodan osittain parantumattomat haavat repesivät auki. Kommunisteiksi tunnustautuvat pitivät metsäkaartilaisten ja heidän omaistensa kovaotteista kohtelua suorana jatkona sisällissodan valkoiselle terrorille. Tämä ei voinut olla näkymättä sodan jälkeisinä vuosina arkielämässä ja kunnallispolitiikassa.

Suhteellisen sopuisaa 1945 – 1951

Välirauhan solmimisen jälkeen kunnanvaltuusto totesi kokouksessaan 7.11.1944, että vuonna 1941 valtuuston toiminnasta suljetut henkilöt ovat taas oikeutettuja ja velvollisiakin osallistumaan kunnanvaltuuston kokouksiin. Vuoden 1945 kuluessa tuli esiin kysymys Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella. Se muodostui jatkossa yhdeksi oikeiston ja vasemmiston kiistakapulaksi.

Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa äänestäjä voi valita ehdokkaansa porvarilliselta Hämeenkyrön vaaliliiton tai sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin vaaliliiton listoilta. Vasemmisto sai selkeimmän vaalivoittonsa pitäjän historiassa: voimasuhteet 23-jäsenisessä valtuustossa olivat 14 – 9. Oikeisto säilytti sentään kolmasosan määrävähemmistön. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin jatkosodan aikana pari vuotta turvasäilössä pidetty Pertti Rapio, josta tuli kommunistien vahva mies ja keskeinen kyröläinen kunnallispoliittinen vaikuttaja vuosikymmeniksi. Rapio toimi kunnanvaltuutettuna 1945 – 84, kansanedustajana 1951 – 66 ja oli lisäksi neljästi presidentin valitsijamiehenä.

Uusi valtuusto aloitti työskentelynsä 1946 sopuisasti. Kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenistä sovittiin äänestyksittä. Samoin kävi kaksi vuotta myöhemmin uuden valtuustokauden alkaessa. Vaaleissa vasemmistoenemmistö oli supistunut lukemiin 12 – 11. Oikeiston ja vasemmiston välinen jännite tuli esiin äänestyksissä vain harvoin. Syksyllä 1947 päätettiin vuokrata SKP:n Kyröskosken osastolle 30 aarin tontti äänin 12 – 8. Vähemmistöön jääneen oikeiston puhemiehenä toiminut entinen suojeluskunta-aktivisti, opettaja Matti Lähteenmäki oli sitä mieltä, että asiassa vaadittaisiin määräenemmistö, koska kyse oli kiinteän omaisuuden vuokraamisesta.

Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella käytiin myös pitkällistä vääntöä. Oikeisto vastusti keskeisellä paikalla olevan tontin myymistä lähinnä työväestöä edustavalle osuusliikkeelle. Maakauppa toteutui oikeiston vastustuksesta huolimatta 1952, kun kunta sai samassa yhteydessä ostaa vastikkeeksi tonttimaata Kyröskoskelta Kalle Alaselta. Osuusliikkeen entisessä talossa toimii nykyään mm. Kyröskosken Siwa. Myös taloon tulleen ravintolan B-oikeuksista käytiin kinaa: oikeisto suostui vasta viivyttelyn jälkeen 1954 puoltamaan lääninhallitukselle annettavassa lausunnossa alkoholitarjoiluluvan myöntämistä. Samalla tavalla oikeisto hidasti kymmenen vuotta myöhemmin ravintolan A-oikeuksien saantia. Vastaavasti vasemmisto joutui samana vuonna myöntymään siihen, että kunta rakensi liikenneväylät ja paikoitusalueet linja-autoasemaa varten kirkonkylän sokoslaisen osuusliikkeen pihaan. Vastaan äänestäneiden kansandemokraattien mielestä ”kunta ei ole velvollinen rakentamaan yksityisten pihoihin linja-autolaitureita”. Asioita jarruteltiin puolin ja toisin kokoustekniikkaa elegantisti hyödyntäen. Esitytä ei tarvinnut aina vastustaa, tyhjän äänestäminen riitti estämän monessa kysymyksessä vaaditun 2/3 enemmistön saavuttamisen.

Kunnan suurin rakennushanke sotien jälkeisinä vuosina oli Kyröskosken kansakoulu. Urakan sai vasemmiston äänin tehdäkseen rakennusosuuskunta Kansantuki; oikeisto oli Rakennustoimisto Anttila&Nopan kannalla. Kansantuki ajautui vararikkoon kesällä 1950, ja urakka jäi hieman keskeneräiseksi. Kunta teki sen loppuun omana työnään. Rakennustoimikuntaa johtanut mekaanikko Vilho Koskinen valvoi rakennustyötä tunnontarkasti ja velvollisuutensa ylittäen. Rakennuksesta tulikin vankka, suurempiin saneeraustoimiin käytiin vasta 2000-luvulla.

Talvi- ja jatkosotaan liittyvät kysymykset olivat arkoja etenkin kansandemokraateille. Hautausmaalle pystyttyä vuosien 1939 – 44 sotien muistomerkkiä valtuusto suostui lopulta tukemaan 500 000 markalla; myös 800 000 ja 100 000 markan avustuksia esitettiin. Vasemmiston ehtona oli, että muistomerkkiin tuleva teksti on hyväksytettävä etukäteen valtuustossa. Kun valtuusto 1949 antoi 100 000 markan avustuksen Sasiin Erland Vanhasasin lahjoittamalle maalle rakennettavan urheilukentän tarpeisiin, oli avun ehtona se, että työväestön vastaavia hankkeita tuettaisiin myös.

Vasemmistorintama rakoilee

Sodanjälkeisinä vuosina sosialidemokraatit ja kommunistit kävivät kiivasta valtataistelua monien työväenjärjestöjen herruudesta. Kommunistit pyrkivät valtaamaan tietysti myös Kyrökosken Työväenyhdistyksen, joka säilyi sosialidemokraattien valvonnassa. Sosialidemokraattien keskuudessa pohdittiin yhteistyön katkaisemista kommunistien kanssa jo 1947 kunnallisvaalien yhteydessä. Yhteistyötä jatkettiin vielä. Julkisuudessa se näkyi mm. yhteisinä vappumarsseina ja 1949 yhdessä järjestetyssä hautausmaalle sijoitetun vuonna 1918 surmansa saaneiden punaisten muistomerkin paljastamistilaisuudessa. Käännekohdaksi muodostui 1950 vappujuhla, jossa sosialidemokraattinen juhlapuhuja keskeytettiin ja huudettiin alas. Samana syksynä sosialidemokraatit asettuivat ehdolle kunnallisvaaleissa omalla listallaan. Kommunisteilla oli tuolloin yliote työväestön keskuudessa: sosiaalidemokraattien äänisaalis jäi noin puoleen kansandemokraattien vastaavasta.

Vaaleissa vasemmisto säilytti yhden paikan enemmistön valtuustossa. Puheenjohtajaksi valittiin kansandemokraattien Kalle J. Viljanen. Vuotta myöhemmin kansandemokraatit halusivat puheenjohtajaksi Pertti Rapion, mutta muiden puolueiden äänin Viljanen jatkoi tehtävässään. Vuoden 1953 vaaleissa myös porvaririntama hajosi. Organisaatiotaan vahvistava Maalaisliitto (nykyinen Keskusta) alkoi esiintyä oman ryhmänään vaaleissa. Pian sen kannatus Hämeenkyrössä ohittikin kokoomuksen. Valtuustossa ei nyt äänestetty esim. luottamushenkilöitä nimettäessä enää pelkästään oikeiston ja vasemmiston välillä. Siksi otettiin 1954 lähtien käyttöön suhteellinen vaalitapa. Toimitusta varten valittiin vuosittain kunnanvaltuuston vaalilautakunta, jossa oli aluksi 4, myöhemmin 3 jäsentä tärkeimmistä puolueryhmistä. Menettely pitkitti kokouksia, sillä jokaista vaalia varten tarvittiin 15 minuutin tauko vaalilistojen järjestämiseksi. Samalla muita äänestyksiä varten otettiin käyttöön listat, joihin valtuutettujen mielipiteet avoimissa äänestyksissä merkittiin. Puolueryhmät voivat näin jälkikäteen valvoa jäsentensä äänestyskäyttäytymistä. Ja jäiväthän listat kokouspöytäkirjojen liitteiksi ilahduttamaan historiasta kiinnostuneita…

Työmäärän kasvu ja suhteelliset äänestykset venyttivät valtuuston kokouksia. Kokoukset oli aloitettu perinteisesti klo 10, mutta 1951 ne haluttiin alkavaksi klo 13. Osa valtuutetuista halusi alkamisajaksi klo 18. Äänestyksen, eriävien mielipiteiden ja valitusten jälkeen kokoukset aloitettiin yleensä klo 13. Tämä aiheutti ongelmia pitkämatkalaisille. Kunnanvaltuuston kokous jouduttiin 1950-luvulla lopettamaan useamman kerran, kun pitkämatkalaiset joutuivat poistumaan viimeisillä linja-autoilla ja valtuusto kutistui päätösvallattomaksi. Vuonna 1955 luvattiin linja-autosta myöhästyneille taksikyyti kotiin kunnan kustannuksella; hieman myöhemmin päätös peruttiin ja korotettiin valtuutettujen matkakorvausta. Toisaalta valtuutettujen työskentelyolot paranivat kunnantalon valmistuessa 1955. Jokaiselle ryhmälle voitiin nyt osoittaa oma neuvotteluhuoneensa.

Joissakin kysymyksissä kansandemokraatit alkoivat 1950-luvun alkuvuosien jälkeen äänestää vastoin kaikkien muiden kantaa. Tämä tuli esiin mm. kunnallisveroäyrin hintaa määrättäessä. SKDL vaati säännönmukaisesti markkaa esitettyä alempaa veroäyrin hintaa. Esimerkiksi vuoden 1956 veroäyrin hinnaksi päätettiin 10 markkaa kansandemokraattien kannattaessa 9 markkaa.

Toki oli kysymyksiä, joissa puoluekannalla ei ollut merkitystä. Tie- ja kansakouluasioissa äänestyskäyttäytymiseen vaikutti ratkaisevasti valtuutettujen kotikylä. Omalle kulmakunnalle koetettiin saada kunnan palveluja tai niitä parantaa. Puoluekantaa ei myöskään kysytty kaikkien Suomen kunnanvaltuustojen klassikko-ongelmaan puututtaessa: koiraveroa määrättäessä osa valtuutetuista jätti äänestämättä pitäen kysymystä ilmeisen vähäpätöisenä. Jos kyseessä ei ollut vasemmiston ja oikeiston välinen kiista, jakautuivat valtuutetut kyröläiseen tapaan yhteisten varojen käytössä kahteen ryhmään: säästäväiset ja vielä säästäväisemmät.

Suhteet roudassa – kylmää sotaa Kyrössä

Sosialidemokraatit ja kommunistit olivat useimmissa valtuustoasioissa pitäneet yhtä, vaikka esiintyivät kunnallisvaaleissa omina ryhminään. Sosialidemokraatit katkaisivat tämän perinteen vuoden 1956 kunnallisvaalien jälkeen. Muutokseen olivat kai syinä osaltaan valtakunnallisen tason poliittiset muutokset ja toisaalta ärtymys kansandemokraattien tapaan käyttää kunnanvaltuustoa myös poliittisen propagandan näyttämönä. Vaikka valtuustossa oli vasemmistoenemmistö, valittiin 1957 puheenjohtajaksi SDP:n ja kokoomuksen tukema maalaisliittolainen Kalle Lehtiniemi. Vastaehdokkaana ollut Reino Sjöblom joutui tyytymään kansandemokraattien ääniin. Sosialidemokraatti Sven E. Palosesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja ja maalaisliiton Arvo Pentistä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Järjestäytymiskokouksessa äänestettiinkin sitten kunnalla: 24 nimenhuutoäänestyksen lisäksi järjestettiin henkilövalinnoista 15 suhteellista vaalia.

Kansandemokraatteja tapahtunut vallankeikaus tietysti ärsytti: olihan valtuuston suurin ryhmä syrjäytetty tärkeimpiä luottamustehtäviä jaettaessa. Sama oli tilanne valtakunnallisella tasolla: SKDL oli suurin eduskuntapuolue 1958 – 62, mutta ei päässyt hallitukseen vaikuttamaan päätöksiin. Turhautuneisuuttaan kansandemokraatit purkivat sitten äänestyttämällä valtuustoa runsaasti. Päätöksiin sillä ei vaikutusta ollut, mutta toiminta suunnattiinkin kai osaksi kannattajien ja äänestäjien suuntaan. Äänestämistä hevosottolautakunnan varapuheenjohtajuudesta autoistuvassa yhteiskunnassa ei voi silti pitää kovin dynaamisena kunnallispolitiikkana. Toisaalta kun kansandemokraateilla oli 11 paikkaa eli kolmasosan määrävähemmistö, ei todella tärkeitä päätöksiä talousasioissa voitu tehdä ilman heidän myötävaikutustaan.

Mutta kyllä vasemmistoyhteistyö oli verissä sosialidemokraateillakin. Kun jatkokoululaiset tulivat helmikuussa 1957 seuraamaan kunnanvaltuuston kokousta, esitti kansandemokraattien Nikolai Mäkelä kahvien tarjoamista kunnan kustannuksella myös heille. Paikalla sattui olemaan yhtä paljon vasemmiston ja oikeiston valtuutettuja, joten puheenjohtaja Lehtiniemen äänen ratkaistessa jäivät jatkokoululaiset sumpitta.

Yksi vuodesta toiseen jatkunut äänestysten aihe olivat kunnan avustukset eri järjestöille. Muutamat puolueettomiksi katsotut järjestöt kuten Suomen Punainen Risti, saivat lahjoituksensa ilman toraa. Muuten puolueet vartioivat visusti toisiaan niin, että poliittisluonteisiksi katsotut yhdistykset jäivät tuetta. Vasemmisto piti mm. Pirkan hiihtoa tuolloin porvarillisena puuhasteluna, jolle ei avustusta annettu. Vuonna 1957 avustus tosin lipsahti läpi, mutta seuraavana vuonna sen korvasi Kyröskosken kansakoulun oppilaskuorolle ohjattu raha. Kokeneiden puheenjohtajien nopeat otteet eri äänestystapojen käytössä ja nopeat nuijankopautukset voivat edistää tai jarruttaa asioita – ainakin pienemmissä kysymyksissä. Häviölle jääneet voivat esittää vastalauseensa, jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä tai valittaa asioista. Pienistä avustuksistakin valitettiin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi 1958 kansandemokraatti Reino Sjöblom sai lääninhallituksessa kumotuksi valtuuston päätöksen avustaa Kyösti Kallion patsashanketta.

Pitkällinen kina saatiin aikaiseksi myös paikallisen Lions Clubin kustantaman F. E. Sillanpään patsaan sijaintipaikasta. Kunnantalon tontilta sille ei löytynyt sijaa ja varsinkin kansandemokraatit halusivat sijoittaa muistomerkin kansalaiskoulun ja kirjaston eteen. Lopulta patsas sijoitettiin somistamaan Hämeenkyrön Yhteiskoulun tonttia. Ratkaisu tuskin miellytti kansandemokraatteja, jotka pitivät yksityistä oppikoulua porvariston ideologisena linnakkeena. Kansandemokraatit eivät vastustaneet kunnan takauksia ja avustuksia Yhteiskoululle, mutta halusivat esim. 1958 korvamerkitä osan avustuksesta Yhteiskoulua käyvien vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseen.

Kun valtuuston voimasuhteet olivat lähes tasan, ei kokouksista oltu mielellään poissa. Valtiopäivämiehet Pertti Rapio ja Arvo Pentti joutuivat tietysti eduskuntakiireittensä takia olemaan poissa kohtuullisen usein. Tultuaan kansanedustajaksi 1958 Pentti luopui kunnanhallituksen puheenjohtajuudesta arvellessaan molempien tehtävien hoidon liian raskaaksi. Luvat poissaoloihin anottiin kirjallisesti valtuustolta ja niitä sekä varajäsenten oikeutta olla paikalla kokouksessa vahdittiin 1960-luvun vaihteessa tiukasti.

Maaliskuussa 1960 kunnanvaltuuston kokous jäi päätösvallattomaksi, koska paikalla ei ollut tarpeeksi valtuutettuja. Syynä oli se, että kunnantalolle saapuneet 11 SKDL:n valtuutettua eivät suostuneet tulemaan valtuustosaliin. He ilmoittivat, etteivät astu valtuustosaliin, ennen kuin kunnanhallituksen päätöksellä – kommunistien vastustaessa – vastaanotettu ns. talvisodan risti on poistettu. Seinäkuvaa kutsuttiin myös Summan ristiksi, sillä tapana oli lahjoittaa sen rintamanosan muistoristi, missä ko. kunnan rintamiehet olivat pääasiassa taistelleet. Sen lahjoittivat Hämeenkyrön rintamamiehet. Seuraavassa valtuuston kokouksessa poisjääneet selittivät menettelynsä syitä. Niitä löytyi vuoden 1918 tapahtumista ja sotavuosina 1939 – 44 noudatetusta politiikasta. Muistotaulun vastaanottaminen

”…merkitsisi, että hyväksymme sen mielivaltaisen politiikan, jota oikeistopiirit maassamme koko itsenäisyyden kauden ja varsinkin 30-luvulla harjoitti, joka ei voinut muuta kuin maallemme onnettomiin sotiin johtaa. Nämä syyt sotaan johtaneiksi toteaa myöskin porvariston epäjumala Mannerheim muistelmateoksessaan. Toteamme tällaisella ristillä pyrittävän ylläpitämään sodan henkeä ja lietsomaan kansallisvihaa ajankohtana, jolloin rahanomaiseen olotilaan ja yleiseen aseistariisuntaan pyritään…tällaisella lakkautetun ”aseveliliiton” ristillä häpäistään sodan uhrien muistoa ja annetaan heidän omaisilleen väärä ja valheellinen kuva sodistamme.”

Kaikki SKDL:n valtuutetut viittasivat asiasta kuultuina yhteiseen kirjalliseen selitykseensä. Reino Kotakorpi mainitsi vielä erikseen, että Summassa taistelleena hänelle kyseinen risti kuuluisikin, mutta hän ei halua sen kanssa olla missään tekemisissä. Selitykset eivät valtuuston enemmistöä hellyttäneet: talvisodan seinälaatta sai jäädä paikalleen ja kokouksesta poisjääneet valtuutettuja sakotettiin kahta valtuuston kokouspalkkiota vastaavalla summalla..

Tuomioistuimiakin tarvitaan

Melkoinen äänestysruletti käytiin samaisen vuoden 1960 viimeisessä kokouksessa, joka venyi lähes kahdeksantuntiseksi. Joulun aluspäivinä pidetyssä kokouksessa käsiteltiin seuraavan vuoden talousarviota ja äänestettiin peräti 45 kertaa. Syksyn kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti yhden valtuutetun varassa olleen enemmistönsä ensimmäistä kertaa sodanjälkeisissä vaaleissa. Oikeistoenemmistö kirjattiin lukemin 16 – 15. Uuden valtuuston järjestäytymiskokouksessa tammikuussa 1961äänestettiinkin sitten lautakuntien ja toimielinten kokoonpanoista oikein urakalla. Ilmeisen kiihkeä ilmapiiri ja toistava äänestysruletti aiheuttivat virheitä. Jo kunnanhallituksen varapuheenjohtajasta äänestettäessä tapahtui hairahdus: uurnasta löytyi 32 lippua, vaikka valtuutettuja oli vain 31. Koska virhe ei vaikuttanut vaalin tulokseen, päätti valtuusto yksimielisesti, ettei vaalia uusita.

Seuraava kömmähdys tapahtui kansakoululautakunnan jäsenistä äänestettäessä. Siinä uurnaan jätettiin 31 äänestyslippua. Valtuutettu Urpo Suojanen huomautti kuitenkin, että paikalla oli äänestyksen aikana vain 30 valtuutettua, koska kansandemokraattien Uuno Kuutti oli poissa äänestyksestä. Tämän jälkeen vaali uusittiin. Omien puheittensa perusteella virheen aiheuttajaksi osoiteltiin SKDL:n valtuutettu Eino Salomäkeä.

Edellisen vuosikymmenen äänestysruletin seurauksena oli valtuutetuille alettu jakaa vihkoja, joista irrotettiin lippuäänestyksessä käytettyjä liuskoja. Näiden liuskojen käyttöä ei kontrolloitu eikä niitä leimattu ennen uurnaan panoa. Kun valtuutetut vielä tungeksivat äänestyspöydän luona vuoroaan odottamassa, ei virheitä kannata ihmetellä. Seuraavassa kokouksessa Salomaa esittikin, että äänestysliput leimattaisiin ennen uurnaan pudottamista. Kokoomuksen Aatto Tuomisto vastusti väittäen, että sekään menettely ei poistaisi väärinkäytösten mahdollisuutta. Äänestyksessä valtuutetut jakautuivat Salomaata kannattaneeseen vasemmistoon ja Tuomiston mielipidettä tukevaan oikeistoon. Tasalukemiin 15 – 15 päättyneen äänestyksen ratkaisi puheenjohtajan ääni oikeiston hyväksi. Tämän jälkeen Salomaa esitti äänestysliuskavihkosten keräämistä pois valtuutetuilta. Äänestysliput jaettaisiin valtuutetuille jokaiseen äänestykseen erikseen. Aatto Tuomiston esityksestä oikeisto äänesti tämän kumoon äänin 16 – 15.

Samassa kokouksessa vuodesta 1946 kunnallispolitiikassa toimineen kokeneen kunnallismiehen Eino Salomaan toiminta koululautakunnan puheenjohtajan vaalissa päätettiin alistaa poliisitutkintaan. Omassa selityksessään Salomaa totesi etsineensä ennen äänestystä etsineensä turhaan Kuuttia eteistiloista. Hän piti mahdollisena sitä, että sitten kiireessä saliin palatessaan ja äänestyslippua täyttäessään olisi vahingossa pudottanut kaksi lippua uurnaan. Hänellä oli – kuten kai monella muullakin valtuutetulla - taskuissaan ylimääräisiä lippuja vielä kotonakin. Salomaa katsoi joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Uurnan tyhjyyden ennen äänestystä varmisti vain puheenjohtaja eikä äänestyslippuja leimattu, joten ylimääräiselle lipulle voi olla lukuisia selityksiä. Koska samassa kokouksessa tapahtuneen vastaavan vaalivirheen johdosta ei nostettu meteliä, epäili Salomaa, että haluttiinkin tahallisesti järjestää rettelöitä. Hänen puoluetoverinsa olivat asiasta epäilemättä samaa mieltä.

Huhtikuussa Salomaa tuomittiin vaalipetoksesta neljän kuukauden vankeuteen ja viraltapantavaksi. Juttu eteni Korkeimpaan Oikeuteen, joka vapautti helmikuussa 1962 Salomaan kaikista syytteistä. Hän palasi hoitamaan kunnanvaltuutetun tehtäviä maaliskuussa.

Samaan aikaan oli vireillä jo toinen oikeudenkäynti vaalivilpistä. Joulukuussa 1962 valtuuston istunnossa käydyssä kädennostoäänestyksen jälkeen kansandemokraattien valtuutettu Reino Sjöblom epäili, että joku äänesti salista pois olleen kokoomuksen Artturi Rajalan vuorolla. Valtuusto päätti asian saman tien kunnanhallituksen tutkittavaksi. Syylliseksi epäiltiin Rajalan puoluetoveria, pitkäaikaista valtuutettua ja tuolloista kunnanhallituksen puheenjohtajaa Aatto Tuomistoa. Tuomisto puolustautui seuraavassa kokouksessa kertoen äänestyksen yhteydessä suutahtaneensa ja mananneensa sitä, etteivät valtuutetut huolehdi siitä, että pysyvät paikoillaan silloin kun äänestetään. Kun tämä sattui juuri Rajalan äänestysvuoron aikoihin, saattoi Tuomiston mielestä olla, että puheenjohtaja ja sihteeri olisivat tehneet merkintänsä äänestyslistaan Rajalan kohdalle. Tuomisto huomautti vielä, että hän ei missään tapauksessa äänestänyt muulloin kuin omalla vuorollaan.

Kun Salomaan tapaus oli viety poliisitutkintaan, oli selvää, että Tuomiston menettelyn kohdalla noudatettiin samaa menettelyä. Turun Hovioikeus antoi Tuomistolle varoituksen varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja äänestyspetoksesta. Kummassakin tapauksessa poliittinen vastapuoli pyrki lihottamaan tapahtuneen merkitystä omaksi edukseen.

Jännitys lientyy 

Valtuuston riidat ja kiperä tasapainotilanne nostivat vuoden 1964 kunnallisvaalien äänestysaktiivisuuden nykypäivän kannalta katsoen huikeaan 86.0 prosenttiin. Äänestysinto Hämeenkyrössä olikin yksi Turun ja Porin läänin korkeimpia. Voimasuhteet kääntyivät vaihteeksi yhden valtuutetun erolla vasemmiston eduksi. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin tammikuussa 1965 kansandemokraattien Pertti Rapio. Valtuuston varapuheenjohtajien luku nostettiin samalla kahteen.

Kansandemokraatin paluu valtuuston johtoon oli selvää jo edellisvuoden lopussa. Niinpä joulukuun 1964 talousarviokokous oli perin sopuisa. Ainoat äänestykset koskivat sitä, otetaanko pari asiaa käsiteltäväksi kokouksessa. Muutenkin pahin myllerrys valtuustossa alkoi olla ohi. On kuin kyröläinen kunnalliselämä olisi seurannut suurvaltojen kylmän sodan kehityskulkuja. Kylmä sota oli pahimmillaan 1961 – 62 Berliinin muurin rakentamisen ja Kuuban kriisin aikoihin. Samaan aikaan täällä äänestettiin ja vedottiin tuomioistuimiin. Kuuban sodan säikäyttämät suurvallat lähtivät liennytyksen tielle 1963. Kunnalliselämän lietsomat oikeudenkäynnit kai hätkäyttivät valtuutettujakin: liian pitkälle oli menty kiistoissa puolin jos toisin. Seuraavina vuosina meno oli rauhallisempaa, vaikka oikeiston ja vasemmiston jännite vielä kadonnut kunnallispolitiikasta. Äärimmäisyyksiltä vain vältyttiin. Kunnanjohtajan viran perustaminen 1964 lienee osaltaan tasoitellut taistoa. Ennestäänkin ammattitaitoinen valmistelu syveni. Esityslistat paisuivat ja pöytäkirjat lyhenivät.

Yhdessä suhteessa ainakin ilmapiiri ja päätöksenteon ”läpinäkyvyys” parani konkreettisesti. Vuonna 1954 valtuusto kunnioitti hiljaisuudella pitkäaikaisen kunnansihteeri Anna Kummalan poismenoa ja päätti sen jälkeen sallia tupakanpolton kokouksissa. Tammikuussa 1965 valtuusto kielsi järjestäytymiskokouksessaan tupakoinnin salissa.

Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui pikemmin kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä ”punainen lanka” kunnallispolitiikasta katosi 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina. Viimeisten 30 – 40 vuoden kunnallispolitiikasta on viisasta olla sanomatta kovin lopullista sanaa. Niin moni päättäjä on vielä hyväkuntoisena keskuudessamme ja muistaa, kuinka asiat oikein olivat.

Kunnanvaltuuston pöytäkirjat tarjoavat hyllymetriä leveän – tai pikemmin kapean – tirkistysreiän takavuosien kyröläisyhteisöön. Kunnallispolitiikka oli tuolloin miehisen vallan näyttämö.  Sisällissodan jakamassa yhteisön arkielämässä ihmiset kokivat varmasti hyvin monin tavoin historian painon niskoissaan. Tähän arkikokemukseen olisi tunkeuduttava haastattelujen ja muistelmien kautta. Suullisen perimän välityksellä voisi luoda laajan ja täysipainoisen tutkimuksen siihen, miten järkyttävä kokemus ohjasi ihmisten ajattelua vuosikymmenien ajan

Lähteet

Arkistolähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pöytäkirjat 1945 – 1964

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.

Ijäs, Raimo: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrössä. 1974.

Kunnallisvaalitaistelua Hämeenkyrössä 1930-luvulla

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Sisällisodan jälkeen vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita Hämeenkyrössä toisiin kunnallisvaaleihin, jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Hämeenkyrön valtuustossa oli melko selvä oikeistoenemmistö vuoteen 1929 asti: tuolloin sosialidemokraatit onnistivat saamaan 12 valtuutettu oikeiston 11 vastaan. Näissä joulukuussa 1928 järjestetyissä vaaleissa äänestysaktiivisuus pitäjässä jäi alhaiseksi, vain 30,8 % äänesti. Paljoa sen parempia lukemia ei saavutettu aiemmissakaan vaaleissa.

Kommunistien toimintaa laittomin keinoin vastustava lapuanliike aloitti toimintansa 1929 ja alkoi pian vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. Valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakeihin tehtiin muutoksia, joiden tarkoituksena oli estää kommunistien osallistuminen vaaleihin. Kunnallislakeihin tehdyillä muutoksilla rajoitettiin vaalikelpoisuutta siten, että ehdokkaiksi ei voitu hyväksyä henkilöä, joka "kuuluu sellaiseen yhdistykseen, järjestöön tai muuhun yhteenliittymään, joka toimii Suomen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi tahi tarkoittaa tällaisen toiminnan edistämistä tai tukemista välillisesti tai välittömästi, taikka joka kolmen lähinnä edellisen vuoden kuluessa on työskennellyt sellaisen yhteenliittymän hyväksi tai muulla tavoin edistänyt mainittuun tarkoitukseen tähtäävää toimintaa". Vuoden 1928 kunnallisvaaleissa valtuustoihin oli tullut valituiksi useita valtuutettuja, joiden lainmuutoksen jälkeen katsottiin olevan vailla vaalikelpoisuutta. Jotta nämä edustajat saataisiin vaalikelvottomiksi ja valtuustoista pois, vaalit järjestettiin ennenaikaisina jo kahden vuoden valtuustokauden jälkeen joulukuussa 1930.

Lapuanliikkeen toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Vaalit 1930 ja 1933

Joulukuussa 1930 pidetyissä vaaleissa oikeisto sai selvän enemmistön valtuustoon. Varsinaiselta porvariston yhteislistalta valittiin 13 valtuutettua, kun SDP:n paikkamääräksi tuli 8. Lisäksi vähäosaisten talonpoikien edunajajaksi perustettu Suomen pienviljelijäin puolue sai 2 edustajaa valtuustoon. Pienvuljelijäin puolue oli talousohjelmaltaan melko vasemmistolainen, populistinen ja "herravihainen". Useimmat sen kannattajat olivat kuitenkin arvoiltaan varsin konservatiivisia. Populistipuoletta on hankala sijoittaa oikeisto-vasemmisto -akselille. Puolueen voi katsoa kuuluneen oikeistoon, joten voimasuhteet valtuustossa olivat sen hyväksi 15 - 8. Tosin esim. Aamulehti laski puolueen kuuluvan vasemmistoon. Äänestysprosentti nousi selvästi edellisistä vaaleista, se oli 38,8%. Oikeiston äänimäärä kasvoi, mutta ahtaalle joutunut vasemmisto menetti lähes 200 ääntä. Sosialidemokraateilla oli silti määrävähemmistö valtuustossa.

Seuraavat vaalit pidettiin normaalin aikataulun mukaan joulukuussa 1933. SDP sai yhden lisäpaikan (9) ja vastaavasti porvarien yhteislista menetti yhden (14). Pienviljelijäpuolue säilytti 2 paikkaansa. Äänestysprosentista ei ollut mainintoja sanomalehdissä eikä virallisisa tilastoissakaan.

Oikeiston yhteislistan nimenä 1933 oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Myös pienviljelipuolueella oli vaalimainos paikallislehdessä ennen vaaleja. SDP:n mainosta ei olut lehdessä.

Kunnanvaltuutetut 1934-36.

Vaalitaistelua 1936

Juliste Työväen Arkiston kokoelmissa. Verkossa täällä.

Näin repäisevällä julisteellä läksi SDP Hämeenkyrön kuntavaalitaisteluun 1936. Yksi vaalijulisteen ideoijista oli varmasti Pertti Rapio, joka oli yksi 1930 valtuustosta poistetuista. Sosialistiset ajatukset tulivat 1902 syntyneelle  Rapiolle isänperintönä. Iivari Juho Rapio oli Hämeenkyrön punakaartin johtomiehiä. Hänet tuomittiin Valtiorikosylioikeudessa elinkautiseen vankeuteen, josta hän vapautui armahduslakien ansiosta 1922. Samana vuonna torpparivapautus ulotettiin koskemaan myös pappiloiden torppia. Näin Rapiosta tuli itsenäinen maatila.

Pertti Rapio oli sisällissodan aikoihin 16-vuotias. Koska torppa oli lähellä rintamalinjaa, joutui perhe pakenemaan nahkuri Tuomiselle Prenttiin. Pertti Rapio joutui kuitenkin käymään päivittäin kotona ruokimassa ja hoitamassa karjaa. Valkoisten edetessä Mannanmäellä pakeni perhe Maarianpäivän aattona 22.3. äidin veljen luokse Mustaankylään Rajalan torppaan. Kauemmaksi ei voitu lähteä, kun karja piti käydä päivittäin hoitamassa. Parisen viikkoa perhe piilotteli Rajalassa, sitten rohjettiin palata takaisin. Isä Iivari oli lähtenyt pakomatkalle muiden Hämeenkyrön punaisten lailla kohti Etelä-Suomea. 

Pertti Rapio tuli valituksi Hämeenkyrön kunnanvaltuustoon 23-vuotiaana jo 1925. Vuosina 1926-27 hän opiskeli Työväen Aktemiassa. Rapio edusti sosialidemokraattisessa Kyröskosken Työväenyhdistyksessä vasemmistososialistista tai  kommunistista ajattelutapaa. Pienessä yhdistyksessä ei varsinaisia suuntataisteluja käyty; pikemmin ristiriitoja ja valtataistelua koetettiin välttää. SDP:n puoluetoimikunnan määräyksestä Rapio kuitenkin erotettiin yhdistyksestä 1929. Syynä oli varmaankin se, että Rapio oli 1929 eduskuntavaaleissa ehdokkaana Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliiton listoilla. Vuotta myöhemmin hänet erotettiin puoluekokouksen päätöksellä SDP:stä. Rapio oli jo tuolloin Etsivän keskuspoliisin (nykyisin Suojelupoliisi) listoilla; Työväenjärjestöjen Tiedonantajan mukaan Rapio joutui "ohranakuulustelujen" kohteeksi maaliskuussa 1930.

Pertti Rapion paluu valtuustoon mahdollistui 1936, kun SDP otti hänet puolueen jäseneksi puoluekokouksessaan. Rapio osallistuikin aktiivisesti kunnallisvaalikampanjaan. Aiemmin ei sanomalehtiä käytetty Hämeenkyrön sosialidemokraattien vaalikampanjaoisa, mutta nyt Rapio kirjoitti Kansan Lehteen 7.11.1936 nimimerkillä P.R. vetoomuksen Hämeenkyrön palkkatyöläisiin ja pienviljelijöihin. Alaotsikkona oli "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!" Siinä hän korosti palkkatyöläisten ja pienviljelijöisen etujen yhtäläisyyttä. Kunnanvaltuustoon tuli saada vasemmistoenemmistö, että johtoelimiin ja mm. verolautakuntaan saataisiin työväestön edustus takaamaan, että verotus tapahtuisi tasasuhtaisesti veronmaksajain tuloihin nähden. 

Vasemmiston ongelmana oli saada kannattajansa äänestämään kuntavaaleissa. Pertti Rapion mukaan SDP oli saanut Hämeenkyrössä saman vuoden eduskuntavaaleissa 1474 ääntä ja yhtyneet porvarit 918 ääntä. Tällä perusteella sosialistien pitäisi kyetä voittamaan kuntavaalitkin. Tässä Rapio kyllä oikoi tuloksia, kuten vaalipropagandassa tavallista onkin. Hän näkyy käyttäneen porvareiden äänimääränä maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen yhteenlaskettuja lukemia. Pois jäivät IKL:n ja Suomen pienviljelijäin puolueen äänet. Kumpikin ryhmä sai sattumalta yhtä paljon ääniä, 177. Yhteensä puolueiden äänimäärä oli 354. Joka tapauksessa SDP sai vaalissa enemmän ääniä (53,5%) kuin koko oikeisto. Rapio näyttää käyttäneen sanomalehdissä heti vaalin jälkeen esitettyjä äänimääriä. Lopulliset viralliset tulokset ovat nähtävissä täällä.

Kirjoituksessaan Rapio muistutti, kuinka silloinen ja nykyinen valtuutettu Fraser oli lapuanliikkeen nimissä "puhdistanut" valtuustoa viisi vuotta aiemmin. Nyt olisi aika murtaa lapualaisten yliote ja saada valtuustoon sosialistien enemmistö. Koska porvarien listoilla oli myös pienviljelijöitä, piti heidän äänestämistään varoa. Lopuksi Rapio vaati kaikkia lehden lukijoita levittämään tietoa vaaleista työväenlehtiä lukemattomien keskuuteen. Nukkuvien puolue oli herätettävä. Kyröskosken tehtaan työläisille Rapiolla oli erikseen asiaa: moni heistä ei potkujen pelossa uskaltanut kirjoittaa nimeään valtsijayhdistyksen papereihin. "Uskaltanette kai käydä äänestämässä, kun se toimitus on salainen?" "Työhön vaalivoittomme hyväksi tunnuksella: Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!", päätti Rapio kirjoituksensa.

Pertti Rapio. Kuvan lähde Vasen Kaista

Nähtävästi Rapio oli uudestaan asialla Kansan Lehdessä 28.11. julkaistussa jutussa. Siinä toistettiin samoja teemoja kuin aiemmassa vetoomuksessa palkkatyöläisille ja pienviljelijöille. Kirjoittaja valitti myös vastapuolen ryhtyneen käyttämään "kakaramaisia keinoja" vaalitaistelussa: SDP:n vaalijulisteita oli revitty jopa päiväsaikaan, kun muiden julisteet olivat saaneet olla rauhassa. Kyseinen lehden  numero oli tavallista laajempi, se oli omistettu kunnallisvaalelle. Lehden levikkialueen jokaisesta kunnasta oli ilmeisesti juttu vaalivalmisteluista. 

Hämeenkyröstä oli toinenkin, oletettavasti Rapion kirjoittama juttu. Nimimerkki "Mukana ollut" käytti otsikkoa "Hämeenkyrön vaalivalmistelurintaman tiedot myönteisiä". Arvostelun kohteena oli erityisesti IKL, jonka edustaja oli vaalitilaisuudessa väittänyt, että köyhyys on ihmisen oma asia; "joka ei osaa menojaan järjestää tulojensa mukaan, on köyhä ja laiskuuden takia ihmisiä työttömänä on". Köyhyyden ja työttömyyden poistamista varten lienee liikkeen hengenmiehen Simojoen suunnitelmissa varattu Heinäsaari, huomautti kirjoittaja. - Tällä hän viittasi IKL:n kansanedustajan ja nuorisojärjestö Sinimustien johtajan Elias Simojoen aiheuttamaan skandaaliin. Simojoen kirjeitä oli rikostutkinnan kautta päässyt julkisuuteen. Niin sanotussa Heinäsaari-kirjeessään hän uhosi, että hänen poliittiset vastustajansa päätyisivät Petsamon edustalle Jäämeren Heinäsaarille perustettavaan keskitysleiriin. Nämä Simojokeen kyseenalaistajat saisivat ”viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnella Sinimustien tahdikkaita askeleita vartiotulien ääreltä”. Simojoen yhteydet Viron epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen tulivat ilmi ja Sinimustat-järjestö lakkautettiin. Puheenvuoroissaan korkeaa moraaliaan julistanut pastori puheli poliisikuulusteluissa puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Simojoki joutuikin poliittisten vastustajien ankaraan ryöpytykseen. Hänestä tehtiin valtakunnan suurin kaksinaismoralisti ja valehtelijoiden ennätysmies.

Kansakouluja on liikaa ja kunnalliskotimme on liian hyvä, näin väitti kirjoittaja porvaripuolueisiin kuuluneen Suomen pienviljelijäpuolueen edustajien sanoneen vaalitilaisuudessa. Kirjoittaja totesi, että juuri vähävaraisten lapsille kansakoulu ovat tärkeitä, sillä "rikkaat voivat kustantaa lapsensa vaikka Hitlerin koulutettavaksi". Hämeenkyrön porvarillisen vaaliliiton tunnuksena oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien mielestä köyhäin- ja lastenhoitoon kohdistettu säästäväisyys ei ollut oikeaa säästäväisyyttä. Säästäväisyydeksi sanottiin kuulemma porvarien keskuudessa sitäkin, että he "saavat käyttää kunnan varoja ampumaurheilua harrastavan järjestönsä hyväksi". - Tällä viitettiin tietysti kunnan suojeluskunnalle maksamaan määrärahaan. Sehän oli oikeastaan "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä", kuten SDP:n valtuustoryhmä 1927 totesi. Määräraha hyväksyttiin valtuustossa vuosittain SDP vastustuksesta huolimatta. Vuosina 1929-30 se korvattiin vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. 

SDP:n vaalijulisteiden repimisen "Mukana ollut" käänsi puolueensa eduksi: niiden repimisestä seurannut puhe levisi nopeammin kuin julisteiden rauhaan jättäminen. Vielä kirjoittaja kehotti jättämään vastustajien julisteet rauhaan, vaikka ne olisivat "iikollin kuolinkellojen tai muiden kauhua herättävien kuvien täyttämiä". "Taistelu kutsukoon jokaista käyttämään asettaan, vaalilippua!", päätti "Mukana ollut" juttunsa. Kirjoituksesta ilmeni, että SDP:llä oli toinenkin vaalijuliste. Samoin porvarillisella puolella oli omat vaalimainoksensa. Niistä en ole kuvia löytänyt. Mahtaisiko jollain lukijalla olla?

Porvarilliselta puolelta vastinetta kirjoituksiin tuli Aamulehdessä 1.12.1936. Hämeenkyrön ja sen veronmaksajien "punastuttamiseeen" tähtäävät julisteet saivat kyytiä. Hämeenkyrön kuntatalous todistettiin hyvin hoidetuksi, varsinkin jos sitä verrataan monen sosialistien hallitseman kunnan talouteen. Taloutta oli hoidettu edellisen kuuden vuoden aikana asiantuntevasti, vastuullisesti ja tasapuolisesti. Kunnan uudelleen punaiseksi maalaamisesta oli kirjoittajan helppo viitata vuosien 1917-18 tapahtumiin. Hän uskoi, että äänestäjät muistivat vielä hyvin, kuinka punaisten johtajat valtaansa käyttivät silloin: kauheata kaikkia kohtaan, mutta eniten omiensa vahingoksi.  Veromaksajien varoja kykenevät vastuullisesti käyttämään vain kunnallisasioita tuntevat ja niihin epäitsekkäästi suhtautuvat miehet. Tällaiset miehet löytyvät yksinomaan listalta, jonka tunnuksena on "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien vaaliliitosta taas löytyisi miehiä, jotka hoitaisivat asioita omien ja puolue-etujensa mukaisesti. Eikä heillä ole koeteltua kuntoa eikä edes kykyä perehtyä kunnallisiin tehtäviin, saati sitten niitä hoitaa. Kirjoittaja käytti nimimerkki "Veronmaksaja". Se olikin suosittu nimerkki oikeiston keskuudessa. Nimimerkkiä käyttivät samassa lehdessä myös Virtain ja Kuhmoisten oikeiston listoja suositelleet kirjoittajat. 

Tuohon aikaan paikallislehti ei ottanut kantaa kunnallisvaaleihin. Tietysti Hämeenkyrön Sanomat oli perin juurin porvarillinen lehti, mutta päivänpoliittista keskustelua siinä ei käyty. Marraskuussa lehdessä julkaistiin keskusvaalilautakunnan kustantama vaalilippu, josta selvisivät ehdokkaat, Tuolloin äänestäminen vaalissa tapahtui nimenomaan tämän vaalilipun avulla, siihen vedettiin kuuluisa punainen viiva valitun ehdokaslistan kohdalle. Hämeenkyrössä oli viisi äänestysaluetta, joiden vaalilautakunnat ilmoittelivat lehdessä äänestyspaikkansa  ja -aikansa. Tältä näytti vaalilippu:

Viikkoa ennen vaali oli paikallislehdessä SDP:n ja porvarilistan vaalimainos. Pienviljelijöiden vaaliliiton rahat eivät ilmeisesti riittäneet lehtimainokseen.

Vaalitulos julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa 11.12.1936. Valtuustoon valittiin 12 oikeiston edustajaa (1451 ääntä), 10 SDP:n edustajaa (1239 ääntä) ja 1 Pienviljelijöiden listan edustaja (168) ääntä. Äänestysaktiivisuus oli 59,44%. Vaalien ääniharava oli Pertti Rapio.

Vaalien jälkeen

Tyylistä päätellen Rapio oli asialla, kun Kansan Lehdessä ilmestyi 15.12.1936 Kirje Hämeenkyröstä, alaotsikkona Vaalitaistelun jälkeen. Siinä kirjoittaja todisteli sosialidemokraattien käyneen vaalitaistelua rehellisiä menettelytapoja käyttäen. Porvarien vaaliagitaatio taas oli ollut yhtä räävitöntä kuin surkuteltavaakin: he jakoivat sosialidemokrattien ehdokkaita solvaavia lentolehtisiä pitkin pitäjää. Eräässä "tekeleessä" oli mm. tällainen teksti: "Oletteko kuulleet julistuksen, että Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi. Milloinka Hämeenkyrö on ollut ennen punainen? Vuosina 17 - 18." Sitten seurasi kauhukuvauksia punaisten vallasta, leimattiin ehdokkaat ryssän kätyreiksi ja pidettiin heitä kykenemättöminä hoitamaan kunnan asioita. Kirjoittaja huomautti, että Hämeenkyrö oli punainen viimeksi 1930, kun työväestöllä oli enemmistö valtuustossa. Se enemmistö päättyi, kun porvaristo tuona muilutusvuonna teki valtuustosta tyngän karkottamalla osan SDP:n valtuutetuista. Vaalijulisteessa siis vain kehotettiin äänestämään sosialidemokraatteja, että valtuustoon tulisi vasemmistoenemmistö. Lisäksi porvarit lausuivat "vaalitöherryksessään", että olisivat antaneet vanhojen haavojen parantua umpeen, ellei työläisten vaalijulistuksessa olisi revitty niitä auki. Kumpi on haavojen aukirepimistä: kehotus äänestää sosialidemokraatteja lain suojaamalla tavalla vai se, että "Mäntsälän malliin uhataan hävittää marxilaisuus kansasta ja julistetaan vieraan vallan apureiksi niitä, jotka on asetettu työtätekevän kansanluokan ehdokkaiksi valtuustoon?"

Vaikka Rapio otettiin uudestaan SDP:n jäseneksi, säilytti hän varmasti yhteytensä komunistipiireihin. Kommunistien toiminta oli virallisesti kiellettyä, mutta jatkui "maan alla". Yksi kommunistisolu toimi Kyröskoskellakin, jossa sen jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Vielä 1920-luvun lopussa Neuvostoliitto ohjasi kommunistisia puolueita kompromissittomaan vallankumoukseen. Hitlerin noustua valtaan 1933 muuttui ohjeistus. Saksan muuttuessa uhaksi Neuvostoliitolle ja kommunismille oli kommunistipuolueiden toimintaa ohjaavan Kominternin muutettava politiikkansa läntisille demokratioille myönteiseksi. Kommunistipuolueet alkoivat liittoutua sosialidemokraattien ja keskustan puolueiden kanssa vastustamaan voimistuvia fasistisia ja kansallissosialistisia virtauksia. Kansanrintamapolitiikaksi nimetty yhteistyömuoto sai ensimmäisen merkittävän voiton Ranskassa 1936 vasemmiston ja keskustan muodostaman liittouman voittaessa parlamenttivaalit.

Suomessa kansanrintamapolitiikka johti siihen, että kommunistien kannattajia kehotettiin äänestämään vaaleissa SDP:n vasemman laidan ehdokkaita. SDP:n Hämeenkyrön kunnallisvaalikampanjaan liittyvät jutut Kansan Lehdessä olivat kansanrintamapolitiikan mukaista. Artikkeleiden terävin kärki oli suunnattu lapuanliikkeen ja IKL:n suuntaan. Lukijoita muistutettiin kunnanvaltuuston "puhdistamisesta" 1930, lapuanliikkeen toimeenpanemista kyydityksistä, Mäntsälän kapinasta ja Simojoen toilailuista. Hitlerkin muistettiin mainita. "Vaalijulisteen "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" selitettiin viittaavan vuosien 1929-30 sosialistienemmistöiseen valtuustoon. Toki julisteen laatijat tiesivät, että lukijat yhdistäisivät sen vuoteen 1918. Mutta luultavasti arvioitiin, että tällä tavalla vedottaisiin työväestön tunteisiin ja aktivoitaisiin heitä vaaliuurnille. Samalla kyllä aktivoitiin varmasti myös porvariäänestäjiä liikkeelle. Äänestäjät olivatkin liikkeellä aiempaa aktiivisemmin, 59.44 % heistä kävi uurnilla. Koko maan äänestysaktiivisuus oli selvästi alempi, vain 48 %.

SDP:n kannalta Pienviljelijöiden puolue vei potentiaalisia äänestäjiä. Siksi vaalipropagandassa varoiteltiin äänestämästä puoluetta: ääni sille olisi ääni porvareille. Pienviljelijäpuolue sai kannatusta Hämeenkyrössäkin, vaikka pitäjässä oli vahva sosiaalidemokraattinen pienviljelijöiden edusmies: Frans Mustasilta toimi kansanedustajana  kolmeen otteeseen vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945. 

Frans Mustasilta. Kuvan lähde Wikipedia

Vielä kunnanvaltuuston puheenjohtajaa valittaessa pyrki SDP hajottamaan porvarileiriä, joka oli keskenään jo sopinut puhenjohtajaksi kokoomuksen Matti Lähteenmäen. Pienviljelijöiden valtuutettu esitti puheenjohtajaksi Kalle A. Alasta, jota SDP myös kannatti "pienempänä pahana". Lähteenmäki valittiin puheenjohtajaksi äänin 12-11. Kunnallisvaalit käytiin Hämeenkyrössä - kuten monessa muussakin kunnassa - oikeiston yhteislistan ja vasemmiston yhteislistan välisenä kilpana. Vasta 1950-luvulla puolueet asettuivat vaaleihin omin tunnuksin. Ensin SDP erkani vaaleissa omaksi ryhmäkseen 1950 ja kolme vuotta myöhemmin Maalaisliitto ja kokoomus ryhmittyivät omien tunnustensa alle. Maalaisliiton menestys Hämeenkyrössä oli vaatimatonta kokoomukseen verrattuna sotia edeltävänä aikana. Maalaisliitto sai kuitenkin puoluekoneistonsa viritetyksi 1950-luvulla ja ohitti kokoomuksen kunnanvaltuutettujen määrässä. Vasta tuolloin mahdollistui sosialistien ja porvarien välisen rajan ylittäminen puolueiden sopimuksilla.

Talvisodan ajan Pertti Rapio oli Ryttylässä rakentamassa tähystystorneja. Välirauhan aikana hän toimi aktiivisesti SN-seuran paikallisosastossa. Valtiollinen poliisi lienee seurannut Rapion toimia jo aiemmin, ja hänet otettiin kuulusteltavaksi Tampereelle. Jatkosodan alettua Rapio otettiin ilman oikeudenkäyntiä turvasäilöön ensin Hämeenlinnaan, sitten Köyliöön ja lopulta Karvian varavankilaan.

Sotien jälkeen

Sotien vuoksi kunnallisvaalit jäivät pitämättä 1939 ja 1942, joten 1936 valittu valtuusto toimi peräti vuoteen 1945 saakka. "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" toteutui kunnallisvaaleissa 1945. Tuolloin sosialistit saivat 14 ja porvarit 9 paikkaa valtuustoon. Vasemmistoenemmistö jatkui vuoteen 1960. Sen jälkeen enemmisto oli neljän vuoden ajan oikeistolla. Viimeisen kerran valtuustossa oli vasemmistoenemmistö 1965-68, sen jälkeen on ollut oikeistoenemmistö. 

Pertti Rapio oli kunnanvaltuuston puheenjohtajana1945-51 ja 1965-1968. Kunnanvaltuuston jäsen hän oli vuoteen 1984 saakka. Hämeenkyrön kunnanvaltuustossa hän vaikutti siis seitsemällä vuosikymmenellä, 1925 -1984. Yhtäjaksoinen rupeama ei ollut, koska 1931 - 1936 hän ei voinut asettua ehdokkaaksi vaaleihin. Rapio vaikutti myös valtakunnallisella tasolla: hän oli SKDL:n kansanedustaja 1951- 1966 ja presidentin valitsijamiehenä 1950, 1956, 1962 sekä 1968.

Sotien jälkeisestä kunnallispolitiikasta yhteenvetoa blogissani otsikolla Kunnalliselämää ennen konsensusta.

 

Lähteet:

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistyksen vaiheita vuosilta 1904 - 1974. Ei painopaikkaa, 1974.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste.

Ville Nordlund: Pohjoisen viinitarhan poliittinen profeetta. Elias Simojoen poliittisluontoinen raamatunkäyttö vuosina 1922–1940.  Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Verkossa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305056/Nordlund_Ville_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y Luettu 10.1.2023.

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017.