Vanhasuomalaisia, nuorsuomalaisia ja aktivisteja Hämeenkyrössä 1899 - 1917

Suomalainen puolue syntyi niin sanotun kieliriidan seurauksena 1860-luvulla. Sen tavoitteena oli saada suomen kieli ruotsin kielen rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Puoluetta nykyaikaisessa mielessä ei vielä syntynyt, kyse oli pikemmin sanomalehti Suomettaren (myöhemmin Uusi Suometar) ympärille kostuneesta väljästä ryhmästä. Puolueen keskeisiä ideologisia johtajia olivat J. V. Snellman, hämeenkyröläislähtöinen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen sekä J. R. Danielson-Kalmari. Ohjelmaltaan puolue oli suomenmielinen ja konservatiivinen.

Vuodesta 1894 suomalaisessa puolueessa tulivat näkyviin erot, jotka johtivat myöhemmin vanha- ja nuorsuomalaisten puolueiden syntymiseen. Nuorsuomalaisten pitkän aikavälin tavoitteena pidettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Liberalismia edusti mm. se, että ennakkosensuuri haluttiin poistaa ja virkavaltaisuutta vähentää.  Nuorsuomalaiset halusivat parantaa maattomien ja työläisten oikeuksia. Kansakoululaitos haluttiin koko maahan ja pakolliseksi. 

Keisari Nikolai II aloitti yhtenäistämispolitiikan - suomalaisten kannalta sortotoimet - helmikuun manifestilla 1899.  Keisarin mielipidettä koetettiin kääntää keräämällä ns. suuri adressi, johon saatiin kerätyksi puolen miljoonan yli 16-vuotiaan suomalaisen nimet. Hämeenkyrössä adressin allekirjoitti lähes kolmannes yli 15-vuotiaista. Talollisista kaksi kolmesta allekirjoitti, mutta tilattomista vai 17,9 %. Kyröskosken tehtaalla lähes kaikki työläiset allekirjoittivat adressin, varaamaankin tehtaan johdon patistelemina. Adressi ei saanut keisaria pyörtämaan päätöstään. 

Aluksi suomalaiset vastustivat yksimielisesti venäläisten toimia. Sorron jatkuessa tuli erimielisyyksiä siitä, miten venäläistämistoimiin tuli suhtautua. Vanhasuomalaiset kannattivat myöntyväisyyslinjaa, nuorsuomalaiset asettuivat ruotsalaisen puoleen kanssa perustuslailliseen rintamaan. Sortotoimiin piti suhtautua passiivisen vastarinnan keinoin. Jyrkimmät perustuslailliset katsoivat sen tehottomaksi keinoksi ja siirtyivät aktivisteiksi. Väkivalta katsottin tarpeelliseksi keinoksi ja myös ajatus Suomen itsenäistämisestä nousi esille. 

Hämeenkyrössä oli vanhasuomalaisuus vallalla

Eräänlainen vedenjakajaksi muodostui suhtautuminen Venäjän 1901 säätämään uuteen asevelvollisuuslakiin. Sen mukaan suomalaisia asevelvollisia voitaisiin määrätä venäläisiin joukko-osastoihin. Käytännössä tämä olisi johtanut vähitellen Suomen oma armeija lakkauttamiseen. Kun asevelvollisuuslaki julkaistiin lukemalla se Hämeenkyrön kirkossa, poitui kirkkokansa ulos viimeistä kuulijaa myöten täyden hiljaisuuden vallitessa. Luultavasti tapahtuman ideoi kirkkoherra J. H. Ilvonen. Samanlaisia protesteja esiintyi nimittäin Kuopion läänissä, jonne juukalaissyntyisellä Ilvosella oli varmasti edelleen yhteyksiä.

Asevelvollisuuslain vastustajat perustivat jo syksyllä 1901 kagaaliksi nimitetyn salAisen järjestön, joka pyrki sabotoimaan rauhallisin keinoin uuden asevelvollisuuslain mukaiset 1902 pidettävät kutsunnat. Kagaalin paikallinen asiamies oli Ikaalisiin tuolloin kuuluneen Osaran kartanon omistaja A. G. Hildén. Salaista propagandatoiminnasta vastasi Hämeenkyrössä tehdasyhtiö Oy Hammarén & C:on johto. Lentolehtisten levittämiseen ja muuhun toimintaa osallistuivat myös Jalmari Raipala sekä Tuokkolan Juho, Jeremias ja Väinö. Lentolehtisten ja kielletyn kirjallisuuden levittämisestä ei pitäjässä kukaan jäänyt tiettävästi kiinni. Isänmaallisena miehenä tunnettu nimismies Väinö Nyström edusti vanhasuomalaisuutta, mutta on selvää, ettei hän järin innokkaasti puuttunut kagaalin toimintaan. Kutsuntalakkoliikkeen keinoja olivat mm. kehotukset asevelvolliselle jäädä pois kutsunnoista. Pappien ei pitäisi kuuluttaa kutsuntoja kirkossa, jolloin ne jäisivät vaille lainvoimaa. Kirkkoherra Ilvonen ja muut papit päättivät noudattaa arkkipiispan kehotusta ja lukivat kuulutukset. Hämeenkyrössä suurin osa asevelvollisista osallistui kutsuntoihin. 

Vanhasuomalaisten eli suomettarien linja oli niskan päällä pitäjässä myös keskusteltaessa vuoden 1903 kutsunnoista. He kannustivat asevelvollisia menemään kutsuntoihin. Vanhasuomalaisen puolueen johtajan Yrjö-Koskisen sana painoi Hämeenkyrössä, jossa kirkkoherra Ilvonen, nimismies Nyström ja suuri osa talollisista noudatti myöntyvyyslinjaa. Yrjö-Koskisen veli Juho Rudolf Forsman asui Hämeenkyrössä ja oli Laitilan sotilasvirkatalon vuokraaja kuolemaansa saakka vuoteen 1903. Hän oli peräti seitsemillä valtiopäivillä talonpoikaissäädyn edustajana. Sukulaisuhteiden ansioista Yrjö-Koskisen politiikalla oli vahva kannatus pitäjässä. Isänsä jälkeen Laitilan vuokraajaksi tullut Eero Koskimies (Forström) oli aluksi kannattanut kutsuntalakkoja, mutta setä Yrjö-Koskinen vakuutti hänet myöntyvyyslinjalle. Nuorsuomalaisten vastarintaa edustivat varsinkin Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset. Sivustatukea he saivat työväenpuolueelta, joka alkoi lähettää omia agitaattoreitaan maaseutua kiertämään. 

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Kesäkuussa 1904 pidettiin Kyröskoskella Satakunnan laulujuhlia. Kesken juhlien tuli tieto, että diktaattorin valtuudet  saanutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov on ammuttu. Juhlaväki puhkesi eläköönhuutoihin. Vihatun Bobrikovin kuolema otettiin vastaan helpotuksen tuntein lähes koko pitäjässä. Jotkut osasivat varmaan aavistella venäläisten vastatoimia. Niitä ei kuulunut, kun sota Japania vastaan alkoi. Ensimmäisen sortokauden päättyi Venäjän sotatappioon Japania vastaan ja sisäisiin levottomuuksiin. Nuorsuomalaiset katsoivat noudattaneensa oikeaa politiikka venäläistämistä vastaan. He irtosivat virallisesti Suomalaisesta puolueesta ja perustivat 1905 Nuorsuomalaisen puolueen. 

Hämeenkyrössäkin jakauduttiin

Suomalaisen puolueen jakautuminen vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin ei tapahtunut kivuttomasti Hämeenkyrössäkään. Vanhasuomalaiset järjestäytyivät paikallisosastoksi jo 1905 kirkkoherra J. H. Ilvosen toimiessa puheenjohtajana. Nuorsuomalaiset organisoituivat vuotta ennen vaaleja kauppias D. A. Lehtosen ja Vihtori Lehtosen johdolla. Jännitteitä suomettarien ja nuorsuomalaisten välillä oli pitäjässä ensimmäisen sortokauden aikana, mutta eduskuntavaalitaistelun tuiskinassa osapuolet riitautuivat perusteellisesti. 

Syyskuussa 1907 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin kunnallislautakunnan esimieheksi talollinen Vilhelm Isokauppila, joka oli hoitanut tehtävää jo vuodesta 1896 lähtien. Päätöksestä valitti lääninhallitukseen nuorsuomalaisten johtomiehiin kuulunut Väinö Tuokkola. Perusteluna oli se, että Isokauppila ei ollut saanut vastuuvapautta vuoden 1906 tileistä. Maaherra kumosikin päätöksen ja määräsi uuden vaalin. Suomettarelainen enemmistö ei suostunut vaaliin, vaan päätti valittaa päätöksestä Senaattiin ja valitutti omat edustajansa valitusta tekemään. Senaatti sitten aikanaan hyväksyi valituksen ja niin Isokauppila sai pitää tehtävänsä. Samalla vaihtui kuntakokouksen puheenjohtajana toiminut esimieskin, herastuomari Wihtori Tättälän tilalle valittiin kappalainen Kaarlo Töyry. Perustuslaillisten mielestä Tättälä syrjäytettiin siksi, ettei häntä pidetty tarpeeksi luotettavasti suomettarena, Töyry taas sitä oli takuuvarmasti. 

Kuntapolitiikassa vanhasuomalaiset säilyttivät valta-asemansa. Vanhasuomalaisten konservatiivinen ja suomenmielinen ohjelma vetosi  kyröläisiin paremmin kuin Helsinki-keskeiseksi miellettyjen nuorsuomalaisten. Tilaton väki ei tuohon aikaan päässyt juuri vaikuttamaan kunnallispolitiikassa, koska kuntakokoukseen pääsivät osallistumaan vain kunnallisveroa maksavat. Kun äänivalta kokouksessa riippui tulojen määrästä, oli talonpojistolla aina reilusti yli puolet äänimäärästä käytössään. Toisin oli valtakunnanpolitiikassa. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vaalissa Sosiaalidemokraattinen puolue sai Hämeenkyrössä 66,1 % äänistä. Vanhasuomalaisten saalis oli 24,6 % ja nuorsuomalaiset joutuivat tyytymään 6 % osuuteen. 

Hämeenkyröstä ei 1907 valittu valtiopäiville edustajaa, ellei sellaiseksi lasketa kyröläissyntistä, mutta Viljakkalaan asettunutta puuseppä Taavetti Kalliokorpea (SDP). Vuoden 1908 vaaleissa nuorsuomalaiset asettivat ehdokkaakseen kunnanlääkäri J. H. Vuorisen, joka jäi valitsematta. Nimismies Väinö Nyström oli suomettarien ehdokkaana 1909 vaaleissa ja tuli myös valituksi. Hänen taipaleensa eduskunnassa jäi lyhyeksi, sillä keisari hajotti eduskunnan samana vuonna. Pakkasen kartanon torppari Frans Mustasilta tuli 1913 sosialidemokraattien ehdokkaana valituksi. Tämä eduskunta ei enää kokoontunut maailmansodan alettua 1914.

Taistelu nuorisoseurasta

Taisto käynnistyi kunnallispolitiikasta ja johti pian riitaan nuorisoseuran hallinnasta. Hämeenkyrön nuoriseura perustettiin 1895. Ensimmäiset vuotensa se toimi varsin aktiivisesti järjestäen mm. kotikouluja ja aktiivista näytelmätoimintaa. Osapuolet olivat jossain vaiheessa sopineet, että seuran puheenjohtaja oli nuorsuomalainen, sihteeri vanhasuomalainen ja muita johtokunnan jäseniä oli kolme kummaltakin puolelta. Nuorisoseura keräsi  perustamisestaan lähtien rahaa oman toimitalon rakentamiseen. Toimeen ryhdyttiin vuoden 1906 alussa, jolloin rakentamista varten hankittiin piirustukset arkkitehti Lindgreniltä. Samalla otettiin lainaa rakentamista varten. Kyröläksi nimetyn rakennuksen vihkiäisiä vietettiin 29.9.1907, vaikka talo oli vielä hieman keskentekoinen. 

Vuonna 1907 rakennettu Kyrölä peruskorjattiin ja laajennettiin 1930. Nuorisoseuran lisäksi taloa käytti kunta eri tarkoituksiin, mm. kirjastona ja kansalaiskoulun opetustilana. Kyrölä paloi 1969. Kuva Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

Lipputankoon oli nostettu punakeltainen lippu sinivalkoisen viirin tilalle, ja siitä riemu alkoi. Raivostuneet suomettarelaiset vaativat "ruotsikkolipun" vaihtamista oitis sinivalkoiseen. Asian johdosta järjestettiin 17.11.1907 kokous, jossa syntyi "kamala mellakka". Nuorsuomalaiset raportoivat kokouksesta Tampereen Sanomiin kertoen, että suomettarelaiset olivat hankkineet pitäjältä joukon uusia jäseniä ja nyt kiikuttivat 150 markkaa jäsenmaksuksi niiden puolesta, joilla ei ollut varaa itse maksaa. Jäsenmaksu oli tuolloin markan jäseneltä. Kokouksessa oli paikalla 300-400 henkeä. Kokousta johti maanviljelijä Kaarlo Patanen. Meno ja huuto yltui niin kovaksi, että Patanen katsoi kokouksen jatkamisen mahdottomaksi ja poistui paikalta. Suomettarelaiset valitsivat sitten puheenjohtajaksi Eero Koskimiehen. Nuorsuomalaiset nostivat puolestaan sellaisen äläkän, että hänkin joutui luopumaan ja toteamaan kokouksen jatkamisen mahdottomaksi. Suomettarelaiset poistuivat ja hakivat kirjurilta seuraavana aamuna 150 markkaansa takaisin.

Eero Koskimies.

Aamulehti kannatti vanhasuomalaisia, joten Hämeenkyrön suomettaret esittivät kantansa siinä. Lehdessä väitettiin, että nuorsuomalaiset olivat värvänneet kokoukseen "sosialistiräyhääjiä ja pikkupoikia", joiden möykkäämisellä estettiin Koskimiestä viemästä kokousta loppuun. "Viikinkilipun" käyttöä keskellä supisuomalaista maaseutua pidettiin vallan törkeänä. Tampereen Sanomissa nimimerkki "Joukko seuran jäseniä"  valitteli Aamulehden kirjoituksen kiehuvan sappea ja etikkaa. Punakeltaisesta lipusta huomautettiin, että punainen ja keltainen olivat Suomen vaakunan värit. Tämän vastapuolikin myönsi. Kirjoittajien mielestä muutamien pitäjän suomettarelaisten mahtimiesten "Kyrön-Sarveksi" nimetty epävirallinen seura oli lippuriitojen alullepanija. 

Kannattaa muistaa, että myös punakeltaisella lipuilla oli vahvasti kannatusta tuohon aikaan. Itse asiassa punakeltainen leijonalippu oli ensimmäinen itsenäisen Suomen lippu. Vasta toukokuussa 1918 otettiin käytöön siniristilippu. Punakeltalipulla oli vankka kannatus varsinkin ruotsinkielisten keskuudessa.

Vanhasuomalaiset katsoivat hävinneensä kiistan nuorisoseurasta ja päättivät rakentaa oman toimitalon entiselle pappilan tontille. Suomelaksi nimetyn rakennuksen avajaisia pidettiin maaliskuussa 1910. Urakoitsijan jätettyä rakennustyön kesken vuokrasi Hämeenkyrön Säästöpankki osan huoneista toimitilakseen. Lopulta pankki osti koko kiinteistön. Se palveli sittemmin myös kunnantoimistona, sairaalana ja asuntolana. Oman toimitila innotti myös perustamaan ilmeisen kilpailijan paikalliselle nuorisoseuralle. Kansallismielisen nuorisoliiton nimeksi annettiin juhlavasti Kyrön Karhu. Sen toiminta taisi jäädä vähäiseksi alkuinnostuksen jälkeen.

Suomela myytiin Säästöpankille ja se palveli myös kunnantoimistona, sairaalana ja asuntolana. Suomela purettiin vuonna 1960-luvun loppupuolella. Kuva Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

F. E. Sillanpää kirjoitti 1920 paikallislehteen Nuorisoseuran historiikin sen täyttäessä 25 vuotta. Hän totesi tuolloin seuran olleen välillä pahoissa talousvaikeuksissa. Hädän hetkellä oli apua saatu paikalliselta tehdasyhtiöltä, apteekkari Victor Törnwallilta ja Jalmari Raipalalta. Tehdasyhtiön omistajat ja johto olivat ruotsinkielisiä, samoin apteekkari Törnwall. Nuorsuomalaisten linja sai siis tukea ruotsinkielisiltä, yhdistihän heitä vanha perustuslaillinen näkemys. Myös sosialistien keskuudesta oli tukea, vuokrattiinhan Kyrölää heidänkin kokouksiinsa.

Aktivismia Hämeenkyrössä

Jyrkimmät perustuslailliset hylkäsivät passiivisen vastarinnan 1903 ja katsoivat, että oli aika siirtyä väkivallan tielle. Eugen Schauman murhasi Bobrikovin oma-aloitteisesti, mutta aktivistit olivat jo valmistautuneet murhaamaan kenraalikuvernöörin. Toiminnan vakiinnuttamiseksi perustettiin Suomen aktiivinen vastustuspuolue 1904. Höyrylaiva John Grafton toi Suomeen japanilaisten rahoittaman aselastin. Laiva ajoi karille ja upotettiin hankkeen salaamiseksi venäläisiltä. Aktivistit saivat osan aseista, osa joutui venäläisten haltuun. 

Suomen aktiivinen vastustuspuolue perusti 1906 Voimaliiton taistelujärjestökseen. Sen oli tarkoitus olla urheilujärjestöksi naamioitunut poliittinen järjestö, jonka jäsenet harrastaisivat sotilaallista harjoitusta, ampumaharjoituksia ja mm. hiihtoa, jota tarvittaisiin sotaretkillä. Voimaliitto sai käyttöönsä John Graftonin aseiden lisäksi heinäkuussa 1906 Närpiöön salakuljettetuja kiväärejä. Tästäkin aselastista osa jäi venäläisten käsiin ja saman tien Voimaliitto lakkautettiin.

Venäjän sisäministeri, kenraalikuvernööri ja maaherrat määräsivät syksyllä 1907 alaisensa virkamiehet etsimään sotilasaseita alueeltaan. Näitä aseita riitti myös Hämeenkyröön ja Ikaalisiin. Tullihallituksen kanneviskaali haastoi Tampereen raastuvanoikeuteen Hämeenkyröstä Jalmari Raipalan ja Väinö Tuokkolan sekä Ikaalisista piirieläinlääkäri Eräsen ja agronomi Wegeliuksen  kiellettyjen sotilaskiväärien säilyttämisestä. Kävi selville, että Väinö Tuokkolan veli, teknikko Juho Tuokkola oli ostanut aseet Vaasasta kesällä 1906 noin 25 markan kappalehintaan. Vastaajat tietysti vakuuttivat, etteivät kuuluneet Voimaliittoon. Kiväärit oli ostettu "osaksi kuriositeetin takia niiden oudon rakenteen ja muodon vuoksi", osaksi hirvenmetsästystä varten. Ostaessaan vastaajat eivät tienneet moisten aseiden olevan kiellettyjä, eivätkä saattaneet tietää, että niitä ei oltu asianmukaisesti tullattu... Vastaajien asiamies todisteli mm. aseiden takavarikointiin johtaneen kotietsinnän olleen laiton. Monimutkaiset lainopilliset perustelut vakuuttivat raastuvanoikeuden, joka kumosi aseiden takavarikon ja palautti ne omistajilleen. Tullihallituksen edustaja valitti tietysti tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus oli asiasta eri mieltä, vastaajat hävisivät ja menettivät kiväärinsä.

Jalmari Raipalalla ja Tuokkolan veljeksillä oli tietysti yhteydet aktivisteihin. Tärkeä side aktivistien toimintaan oli Jalmari Raipalan vanhin veli Viktor Adrian Raipala. Hän oleili Yhdysvalloissa ilmeisesti vuodet 1900 - 1904. Muistokirjoituksen mukaan Raipala oli joutunut santarmien vangitsemaksi, mutta hänet onnistuttiin vapauttamaan ja saattamaan maanpakoon. Viktor Adrian Raipala näyttää olleen "nuori kapinallinen", hän ei innostunut Raipalan isännyydestä, vaikka olisi siihen vanhimpana poikana ollut oikeutettu. Suomeen palattuaan hän toimi Turussa liikemiehenä, nähtävästi vaihtelevalla menestyksellä. Sisällissodan jälkeen hän oli Suomen yleisesikunnan tiedustelun palvelussa toimien Karjalassa, päätukikohtana ilmeisesti Viipuri. Tiedustelun arkistot on hävitetty, joten Raipalan toimista on hankala saada tarkempaa selkoa. Turkulaislehteen hän antoi haastattelun erään tapauksen tienoilta. Myös miehen kuolema 1923 tapahtui epäselvissä olosuhteissa. Joka tapauksessa hänet ammuttiin. Ampuja oli joidenkin tietojen mukaan "hänen paras ystävänsä Metsäpirtissä" tai "polseviikit Raudussa".

Perustuslaillisuus oli yhdistänyt nuorsuomalaisia ja työväenliikettä. Jalmari Raipala kelpasi vielä 1907 puhujaksi sosialidemokraattien Kyröskosken Seurahuoneella pitämään juhlaan. Sittemmin välit viilenivät, osaltaan varmaan niiden käräjillekin menneiden riitojen vuoksi, joita Raipalalla oli torppareidensa kanssa. Nuorsuomalaisten ja suomettarien kiistat hiljenivät, kun työväestö ja maaseudun tilattomat punalippujen alle järjestäytyessään alkoivat muodostaa uhkatekijän talollisille ja muulle säätyläisväelle. Suomettarelaisen ilmapiirin hallitsevuus pitäjässä näkyy mm. siinä, ettei Hämeenkyröstä ollut lainkaan lähtijöitä jääkäriliikkeeseen.

Vuoden 1917 kiihkeissä tunnelmissa Jalmari Raipala, Väinö Tuokkola ja nahkuri Jalmari Helo menivät 28.8. työväenyhdistysten kokoukseen Kurjenmäelle. Raipala luki yleisölle Satakunnan Järjestyskunnan säännöt ja ehdotti niiden mukaisen porvarien ja työväestön yhteisen järjestyskaartin perustamista. Raipala buuattiin alas sellaisella vimmalla, että miehet katsoivat parhaaksi poistua kokouksesta ripeästi.

Vasemmalla Jalmari Raipala, keskellä J.V. Tuokkola ja oikealla tuntematon kyröläismies. Lammi, s.58.

Kun ei yhteistä suojeluskuntaa saatu aikaan, kutsui Raipala 15.9.1917 joukon isäntiä omistamalleen Lintolan tilalle perustamaan Hämeenkyrön Suojeluskunnan. Sen johtomiehiä päällikkönä toimineen Raipalan lisäksi olivat eläinlääkäri Gotthelm Klenberg, apteekkari Victor Törnwall ja maanviljelijät Evert Kauppi, V. Seppälä, Eero Koskimies sekä Osaran kartanon omistaja Artur G. Hildén. Kaikki Koskimiestä lukuunottamatta olivat vanhaa perustuslaillista rintamaa, siellä oltiin aktiivisia toimimaan. Tosin vastakkainasettelu nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten välillä oli jo väistynyt: puolueet olivat jo Hämeenkyrössä 1917 eduskuntavaaleissa vaaliliitossa. Sisällisotaan johtava kehitys oli käynnissä. Paikallispolitiikassakin tuli jako kahtia: porvarit vastaan sosialistit.

Lähteitä:

Esko Lammi: Isänmaan parhaaksi II.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 - 31.12.1930.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Hämeenkyrön historia III.

Hämeenkyrön Vanhan Keskustan historiakierros.

Viitteet sanomalehtiin merkitty linkkeinä tekstiin.