Kyrön kuulu Käräjäkuusi

Kyröskoski pääsi Kalevalaan, kolmanteen runoon. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, esitteli tietojaan Väinämöiselle:

”Kolme on koskoa kovoa, kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:

Hämehess´ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;

ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Kyröskoski on kai aika yksimielisesti hyväksytty Hämeen Hälläpyöräksi. Kyrön Käräjäkuusta ei Kalevalassa mainita, mutta kansanrunokatkelmissa siihen viitataan kaukana Karjalassa saakka. Tosin seuraavassa Kiihtelysvaarassa 1895 muistiinmerkityssä runossa puhutaan hongasta:

”Kuulin kummat, näin immeet

Hämmeessä käyvessäni

Kyrön suaren honka kuatu..”

Toinenkin, Suojärvellä 1845 kirjattu kansanruno, näyttää viittaavan tänne:

”Annas tuosta riistan juosta,

Rahan karvan katkoella

Poikki Pohjolan joesta

Kanasaarten kainaloitse”

Juuri Kanaensaaren kainaloitse kuljettiin poikki Kyrösjoen (eli Pappilanjoen) Hämeenkyrön ja Pohjanmaan välistä ikivanhaa tietä. Se olikin ainoa maakuntia yhdistävä maantie aina 1600-luvulle saakka. Asiakirjojen perusteella tiedämme, että Käräjäkuusi on sijainnut Kanaensaaressa. Tosin nimitystä Käräjäkuusi ei asiakirjoissa käytetty. Oheisessa J. Hornborgin kartassa vuodelta 1768 puhuttiin vain ” kuusesta, joka paikalla on muinoin seissyt” (hwarest fordom en gran stådt). Heikki Yrjönpoika Käkelä ja Heikki Yrjönpoika Heiska osoittivat kuusen paikan, sillä siitä oli vielä kanto jäljellä (hwaraf stubben ännu ses kunde).

Kartta on kopioitu Pentti Jokisen teoksesta Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982 (s. 12 -13.)

Tuokkolan isojakokartassa 1769 näkyy rajamerkki Kanaensaaren päässä. Kirkko on vanhalla paikallaan.

Kanaensaari oli selvästi vielä saari vuoden 1797 isojakokartassa. Kirkko on tässä jo nykyisellä paikallaan. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10448125

Suuri kuusi asiakirjoissa

Hornborgin kartta liittyi seurakunnan ja Tuokkolan rusthollin sitkeään maariitaan. Laamanninoikeuden määräyksestä syyskäräjillä 1768 kuultiin todistajia asian taustojen selvittämiseksi. Kantajana jutussa oli kirkkoherra Arvid Taulerus ja vastaajana Tuokkolan rusthollia hallinnut hovioikeuden auskultantti Gustav Sahlberg. Osapuolten todistajiksi haastamista henkilöistä osa ilmoittautui jääveiksi. Lopuksi oikeus kuuli seitsemää todistajaa, jotka varsin yksimielisesti selittivät, että Tuokkolan pellot ovat ulottuneet heidän muistinsa ajan aivan kirkkopihan aitaan saakka. Kiista koski lähinnä karttaan kirjaimilla e ja C merkittyjä maakappaleita Kirjaimen e osoittamalle alueelle olisi pitänyt rakentaa kellotapuli, mutta vähitellen alue oli muuttunut Tuokkolan pelloksi. C-kirjaimella merkitty Tuokkolan pelto sijoittui kirkon ja Kirkkojärven väliin. Se oli nykymitoissa noin 50 metriä pitkä, leveys toisella sivulla 23 metriä ja kapeammalla puolen 15 metriä. Alueen nurkassa oli kirjaimella d merkittynä entisen pitäjäntuvan tontti, jonka Tuokkolan aiemmat omistajat olivat ottaneet viljelykseen.

Pitäjäntupa oli siis aikanaan ollut omalla tontillaan, ei kirkkopihassa. Tämän vahvisti todistajista mm. vanha talonpoika Matti Antinpoika Raipalasta. Vastaaja Sahlberg yritti jäävätä 85-vuotiaan Matin tämän iän vuoksi, mutta oikeus piti todistajaa selväjärkisenä. Matti kertoi palvelleensa Tuokkolassa renkinä 15 vuotta ennen isovihaa. Tuolloin isäntänä oli jo 1720 edesmennyt nimismies Karl Hacks. Matti Antinpoika ei kysyttäessä muistanut Kanaensaaressa kasvaneen suurta kuusta. Hänen aikanaan siellä oli kasvanut pientä kuusikkoa. – Matti Antinpojasta siirtyi rengin tehtävistä Raipalan isännäksi 1722 -41. Sen jälkeen hän ikänsä vuoksi jätti isännän tehtävät vävylleen Heikki Sipinpojalle.

Yrjö Jaakonpoika Papunen oli 15 vuotta Matti Antinpoikaa nuorempi. Hän oli palvellut renkinä Tuokkolassa kahdeksan vuotta ja todisti talon peltojen ulottuneen kirkkomaahan saakka, vain vähän yli kyynärän (60 cm) väli erotti pellon kirkkomaan aidasta. Matti Antinpojalla ei ollut muistikuvaa pitäjäntuvasta eikä Kanaensaaren suuresta kuusesta.

Todistajista 45-vuotias itsellinen Yrjö Juhonpoika oli palvellut Tuokkolan edellistä isäntää Erik Litanderia. Yrjökin kertoi Tuokkolan peltojen ulottuneen kirkkopihan rajaan saakka. Lisäksi hänen äitipuolensa, 88-vuotiaana kuollut Marketta Yrjöntytär, oli kertonut näin olleen aiemminkin. Marketta oli myös kertonut kuulleensa pitäjäntuvasta ja Käräjäsaaren isosta kuusesta.

Muiden todistajien lausunnoista ei enempää selvinnyt. Käräjillä kyselty pitäjäntupa oli rakennettu noin 1630, ja sitä oli korjattu ainakin 1659 ja 1675 kirkonkassan varoilla. Yrjö Koskisen mukaa pitäjäntupa oli purettu jo ennen vuotta 1700.

Tässä pöytäkirjaa Matti Antinpojan todistuksesta. Matti kertoo, ettei hän tiedä Kanaensaaren suuresta kuusesta. (Widare frågades witnet om han den tiden sedt någon stor gren på Kanansari holme etc). Lähde http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400530 

Tuokkolan ja pappilan rajariitaa oli käsitelty jo 1766 talvikäräjillä. Silloin todistajien mukaan vanha suntio Sipi Dionysioksenpoika oli eläessään kertonut, että oikea raja kirkkomaan ja Tuokkolan pellon välillä näkyy, kun katsotaan keskimmäisen kirkonoven avaimenreiästä suureen kuuseen, joka vielä siihen aikaan kasvoi Kanaensaaren länsipäässä. Vuonna 1710 suntioksi valittu Sipi Dionysiuksenpoika kuoli 1730 vanhaksi mainittuna. Usein suntioiksi valittiin vanhoja ukkoja, jotka eivät muuhun toimeen kyenneet. Sipi on saattanut olla jo melko iäkäs tullessaan tehtävään 1710, syntynyt ehkä 1600-luvun puolivälin paikkeilla. Hänen miehuutensa aikoina suuri kuusi on varmasti vielä ollut voimissaan

Oliko suuri kuusi Käräjäkuusi?

Kyrö oli järjestäytynyt muinaispitäjäksi ehkä jo 1100-luvulla, viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kyröläisille kristinusko oli jo tuttua, kun katolinen kirkko perusti tänne seurakunnan joskus 1260 – 1270 – luvuilla. Kirkko ja pappila rakennettiin entisen hiiden ja polttokalmiston tienoille, sillä vanhoja palvontapaikkoja ei voitu jättää kilpailemaan uuden uskonnon kanssa. Riitoja ja rikoksia käsiteltiin edelleen pitäjänkäräjillä, joista Hämeenkyrössäkin on merkkejä. Käräjäkuusi voisi olla muisto muinaisista kansanomaisista käräjistä, vaikka 1700-luvulla se tunnettiinkin lähinnä suurena kuusena, rajamerkkinä. Varhaisella keskiajalla pitäjänkäräjiä istuttiin usein kirkkojen läheisyydessä joko taivasalla tai niitä varten rakennetuissa pitäjäntuvissa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinteen jatkamisesta tai ainakin isäntien epävirallisista neuvonpidoista on säilynyt tietoja. Rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Syytä kieltoon olikin, sillä yhteisistä asioista piti tuolloin jo päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. Lähipitäjistä Vesilahdelta ja Pirkkalasta on tietoa 1500-luvun pitäjäntuvista, joten on mahdollista, että Kyrössäkin on sellainen ollut jo ennen noin 1630 rakennettua.

Kanaensaari liittyy myös tarinoita Hämeenkyrön kirkon paikan valinnasta. Yhden kertomuksen mukaan Untilan kylästä työnnettiin vesille tukki, joka Kyröskosken läpi ajauduttuaan pysähtyi Kanaensaaren rantaan. Siihen tehtiin kirkko. Toisen tarinan mukaan Kyrösselän pohjoispäästä laskettiin vesille hirsi, jolle oli aseteltu kana. Tuuli sitten kuljetti hirren kanoineen kosken kautta Kanaensaarelle, joka sai näin nimensäkin. Kanaensaari ei pienuutensa ja vetisyytensä vuoksi kelvannut kirkon paikaksi, mutta nämäkin tarinat kertovat paikan erityismerkityksestä. Saari lienee ollut pakanuuden aikainen pyhä paikka. Saaren pienuuden huomioon ottaen on pakanuuden aikainen hiisi tai kalmisto sijainnut mantereen puolella. Käräjäkuusikin on ollut eräänlainen opaste tai maamerkki. Käräjiä pidettiin vielä 1400-luvulla mantereen puolella joka avotaivaan alla tai myöhemmin kenties pitäjäntuvassa. ”Suuri kuusi” on asiakirjatietojen mukaan lahonnut ja kaatunut 1600-luvulla. Se on voinut siis kasvaa jo 1400 –luvulla ja erottua muista kuusista.  Puu saattoi siis olla hyvinkin Kyrön kuulu Käräjäkuusi.

Kanaensaari nykyään

Saarena Kanaensaari voi huonosti. Se ei nimittäin ole enää saari, kuten kartasta näkyy:

https://www.google.fi/maps/@61.6318353,23.195899,18z Vielä 1811 isojakokartassa Kanaensaari oli nimensä mukaisesti saari. Vuonna 1816 perustettu koskenperkausjohtokunta otti Siuronkosken perkaamisen kohteeksi hämeenkyröläisten aloitteesta. Vuosina 1818 - 1819 syvennettiin ylintä koskea niin,  että Kirkkojärven pinta aleni melkoisesti. Pitäjänkokous päätti 1823 jatkaa kosken perkaamista tulvien ehkäisemiseksi. Työ tehtiin 1824 - 25. Lopuksi Siuronkoskeen rakennettiin hirsinen pato vedenkorkeuden säätelemiseksi. Tässä vaiheessa Kanaensaaren saarielämä lopahti.

Koskenperkauksen seurauksena Tuokkolan kylän kylän vesijättömaat jaettiin 1852 talojen kesken. Jakoa kuvaavassa kartassa Kanaensaari oli osa kiinteää maata.

Tuokkolan kylän vesijättömaiden jako 1852.

Kartassa näkyvä maakappale 27 oli selitteen mukaan kivetöntä savimaata, ympäröivä maa (26) oli hyvätuottosta niittyä. Savimaa oli entinen Kanaensaari.

Kartoissa käytetään maakappaleesta nykyään nimeä Kanainsaari, mutta käytän nimeä Kanaensaari, jota myös Hämeenkyrön historian I osassa käytetään. 1700-luvun asiakirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Kanaensaari, Kanainsaari, Kanansaari ja Kanasaari. 

Lähteitä

Hämeenkyrön syyskäräjät 1768 (§ 120) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400526

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Pentti Jokinen: Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982. Saarijärvi 1982.

Kuka hullu halusi poliitikoksi?

 Kirjahyllyä selatessani osui käteen Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirja Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (pokkarin painovuosi 2015). Muistin kirjan aikaan lukeneeni, mutta vilkaisin uudelleen. Arvelin nimittäin, että 2026 pitää olla vielä hullumpi halutakseen poliitikoksi... Näin kirjoittajat luonnehtivat poliitikon ammattia:

"Kuka hullu haluaa ammatin, joka keikkuu vuodesta toiseen arvostetuimpien ammattien listan häntäpäässä? Kuka hullu haluaa olla poliitikko, kun jaettavana on lähinnä leikkauksia ja huononnuksia? Kuka hullu haluaa olla some-tuomioistuimen valvottavana ympäri vuorokauden ja vuoden? Kuka hullu jaksaa muodostaa mielipiteitä keskisuuresta yrittämisestä, turvetaloudesta, vesilaista ja soten pienimmistä yksityiskohdista? Kuka hullu haluaa työn, johon pitää hakea ripustamalla kadunvarteen iso kuva omasta naamasta? Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, päättämätön, historian huonoin, väärässä, tuhoamassa kaiken hyvän maailmasta?"

Hyviä kysymyksiä yli 10 vuoden takaa, ajalta, jolloin sometuomioistuimen valvonta oli paljon nykyistä lievempää. Ennen oli kaikki paremmin, sanotaan. Vaan oliko mukavampaa olla poliitikko? Vilkaistaanpa historiaa. Rajoitun katsauksessa Hämeenkyröön, laajempi tarkastelu ylittäisi niukat voimavarani.

Politiikka voidaan määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Sitä kyröläiset harjoittivat jo ennen kuin katolinen kirkko ja Ruotsin valtio alkoivat tunkeutua paikalle komentoa pitämään. Käräjienpidosta kertoo Kanaensaaressa kasvanut Käräjäkuusi, josta tarinaa täällä. Saari oli liian pieni käräjien pitopaikaksi, mutta sen liepeillä muinaiset kyröläiset kokoontuivat päättämään asioistaan. Saapuessaan katolinen kirkko luonnollisesti otti muinaispitäjän pyhät paikat haltuunsa ja rakennutti sinne kirkon.  Pitäjänkäräjät pidettiin edelleen samassa paikassa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinne jatkui pitkään, sillä rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Asioista piti nyt päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. 

Käräjien ohella paikallisia maallisia ja kirjollisia asioita alettiin käsitellä vuodesta 1726 lähtien myös kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa. Niiden merkitys kasvoi 1800-luvulla. Käsiteltäviä asioita kertyi pitäjäkokoukselle liiankin kanssa, niinpä valtiopäivillä erotettiin maalliset asiat erikseen kuntakokouksen päätettäviksi. Hämeenkyrössä kunnallisuudistus pantiin toimeen ripeästi, kuntakoukset aloittivat toimintansa 1866. Siellä ratkottiin asioita yhteisymmärryksessä tai kiistellen. Erimielisyydet jäivät sanakäytön asteelle, nyrkit eivät heiluneet. Puoluepolitiikka tuli kiistoihin mukaan vasta 1900-luvun alkaessa, taustana suhtautuminen Venäjän yhtenäistämispolitiikkaan eli sortotoimiin. Tästä juttua blogissani täällä. Kiistely oli kiivasta, mutta väkivallalta vältyttiin.

Uusi voimatekijä 1900-luvun alun paikallispolitiikassa oli Hämeenkyrössäkin työväenliike. Sen merkitys kunnallispolitiikassa jäi melko vähäiseksi, koska äänioikeus kuntakokouksessa perustui veronmaksukykyyn. Siksi talolliset ja säätyläisväki käyttivät valtaa kunnallisissa asioissa. Vahvin työväenyhdistys oli tehdaskylässä Kyröskoskella, mutta myös kylille syntyi runsaasti yhdistyksiä. Kyröskoskella ammattiyhdistystoiminta oli tärkeä osa työväestön järjestäytymistä. Sen kautta joutui moni järjestäytynyt työntekijä taloudellisiin vaikeuksiin. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1907 kahdeksantuntiseen työpäivään. Läskelän, Mäntän, Äänekosken ja Kyröskosken tehtaiden omistajat päättivät kuitenkin syksyllä 1907 siirtyä takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijät ryhtyivät lakkoon, jota työnantajat mursivat parhaansa mukaan rikkurien avulla. Vaikeinta oli viidellä perheellä (yhteensä 34 henkeä), jotka tehdas irtisanoi asunnoistaan. Puolen vuoden lakkoilun jälkeen työntekijäpuoli kärsi täydellisen tappion. Osa lakkolaisista pääsi takaisin töihin, mutta aktiivisimmat lakkolaiset jäivät vaille työtä, vaikka osalle rikkureistakin riitti töitä. Tehdas käytti tilaisuutta hyväkseen ja suoritti laajamittaisen puhdistuksen työntekijöidensä keskuudessa.

Sisällisota oli kohtalokas monelle poliitikoille - ja sivulliselle

Punakaarti kaappasi vallan Hämeenkyrössä 28.1.1918. Punaisen terrorin yhteydessä surmattiin 13 hämeenkyröläistä. Tapauksisista tarkempi kuvaus täällä. Heistä eniten mukana politiikassa olivat nimismies Väinö Nyström ja Laitilan tilan vuokraaja Eero Koskimies. Nyström oli vanhasuomalaisten ehdokkaana useissa eduskuntavaaleissa ja tuli kertaalleen valituksikin. Koskimies taas toimi kunnallislautakunnan puheenjohtajana vuodesta 1910 lähtien. Muut ammutut olivat suojeluskunnan perustajia tai jäseniä. Joidenkin uhrien surmaamiseen ovat vaikuttaneet selvästi myös henkilökohtaiset kostomotiivit. Muutama suojeluskuntahankkeessa keskeisesti mukana ollut ehti pakenemaan viime hetkellä punaisten vallankaappausta valkoisten puolelle Kankaanpään tai Ikaalisten suuntaan. Esimerkiksi Jalmari Raipala ja J.V. Tuokkola olisivat tuskin henkeään säilyttäneet, jos vangiksi olisivat jääneet.

Hämeenkyrön kunta maalautti 1919 muotokuvat Eero Koskimiehestä (ylempi kuva ja Väinä Nyströmistä (alempi kuva). Taiteilija oli hämeenkyröläinen Eino Heljo.

Valkoinen terrori pitäjässä oli määrällisesti punaista terroria moninkertaisesti suurempaa. Luettelo terrorin uhreista, taisteluissa kaatuneista ja vankileireillä kuolleista on täällä. Hämeenkyrön punaisia teloitettiin kotipitäjässä 51 ja muualla 31. Taisteluissa kaatui 76  ja vankileireillä kuoli 169 punaista. Lisäksi kateisiin jäi 8. Monet punaisten johtajista teloitettiin. Tarkempia tietoja heidän kohtalostaan täällä, suluissa olevat numerot viittaavat em. luettelon numeroihin. Punakaartin päällikkö Kaarlo Linne (95) ammuttiin Tampereella ja hänen vaimonsa (44) Hämeenkyrössä. Punaisten kunnallislautakunnan puheenjohtaja Hugo Wiitaniemi (27) ammuttiin Hämeenkyrössä, samoin punaisten nimismiehenä toiminut Kaarle Leino (60). Kyröskosken komppanianpäällikkönä toiminut Anshelm Aaltonen (69) teloitettiin toukokuussa, samoin punaisten johtomiehiin kuulunut Kaarlo Metsäpuro (96). Kirkonkylän sosialistien johtoon kuulunut Taavi Järvi (239a) kuoli Tammisaaren vankilassa ja hänen vaimonsa Wilhelmiina (51) ammuttiin Hämeenkyrössä. 

Anshelm Aaltonen

Punaisten johtajista henkensä säilyttivät lähinnä ne, jotka olivat piilossa välittömältä kostolta vankileireillä. Tällaisia miehiä olivat mm. Iivari Rapio, Vilho Koskinen, Ville Antila ja Nikolai Mäkelä. Antila ja Mäkelä olivat komppanianpäälliköitä, samoin useasta murhasta valtiorikosoikeudessa elinkautiseen tuomittu Viljo Virtanen. Hän vapautui armahduslakien myötä vankeudesta 1926. Sosialidemokraattien riveistä kansanedustajaksikin 1914 noussut Frans Mustasilta pysyi sivussa punaisten toiminnasta ja kävi punakaartin esikunnassa puhumassa Pakkasen kartanon omistajan C. G. Estlanderin puolesta. Syksyllä 1918 Mustasilta pidätettiin ja vietiin valtiorikosoikeuteen Tampereelle. Estlander todisti Mustasillan puolesta ja hänet vapautettiin. Frans Mustasilta toimi kansanedustajan vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945.

Frans Mustasilta vuoden 1910 paikkeilla.

Punaisten uhrien määrästä on helppo huomata, että useimmat heistä kuuluneet punaisten johtajiin. Vankileireillä kuoli suuri määrä ihmisiä, jotka olivat lähteneet vain joukon mukana pakoon pitäjän vallanneita valkoisia. Osa heistä ei kuulunut punakaartiin eikä osallistunut merkittävästi kapinatoimiin. He jäivät sotaa käyvien osapuolien vihanpidon sivullisiksi uhreiksi. Konkreettisesti tulilinjojen väliin ammutuksi tuli hieman vähälahjaiseksi mainittu mainittu Juho Hollo (208). Iisakki Kittiä (202) voi taas pitää punaisen terrorin punaisena uhrina.

Sisällissodasta lapualaisvuosien kautta talvisotaan

Kunnallispolitiikassa Hämeenkyrössä selkeä jakolinja 1920-1930 -luvuilla kulki oikeiston ja vasemmiston välillä. Laajemmin kunnallispolitiikasta juttua täällä. Yleensä kunnanvaltuustossa oli oikeistoenemmistö, poikkeuksena vuodet 1928-30. Tuolloin vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi Frans Mustasilta. Jatkuva kiistanaihe oli suojeluskunnalle maksettava avustus. Vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana se korvattiin työllisyyden hoitoon tarkoitetulla määrärahalla. Tämä oli sosialidemokraattien mielestä "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä". Monissa asioissa siis voitiin toimia puoluejaosta piittaamatta.

Sodan osapuolten välien kireys näkyi tietysti myös pitäjäläisten arkielämässä. Voittanut puoli saneli sen, miten elettiin. Kansakoulu, kirkko, Suojeluskunta ja Kyröskoskella tehdas määrittelivät elämisen julkisivun. Sisällissodan hävinneiden puolella oltiin katkeria. Voittanutta osapuolta oli vaikea uhmata avoimesti ja julkisesti. Mutta vastarintaa voitiin tehdä suojelemalla "omiksi" katsottuja. Vankileiriltä 1918 paennut entinen punakaartilainen Taavetti Hämäläinen piilotteli syrjäkylillä tukijoidensa avulla vuoteen 1927 saakka. Tapauksesta enemmän täällä.

Oikeistoradikaalin lapuanliikkeen toiminta vuodesta 1929 lähtien alkoi vaikuttaa myös Hämeenkyrössä. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja. Kyydityksiä eli muilutuksia Hämeenkyrössä ei tapahtunut. Pohjanmaalta tulleet lapualaiset aikoivat vuoden 1930 lopulla muiluttaa Pertti Rapion, mutta paikalliset lapuanliikkeen johtomiehet kielsivät Rapion ja muiden kyröläisten kyydittämisen. Huhuja liikkui myös aikeista muiluttaa kirjailija F.E. Sillanpää. 

Kuntavaaleissa oli normaalisti vain oikeiston ja vasemmiston listat. Oikeiston listoilla olivat niin maalaisliittolaiset, kokoomuslaiset kuin myöhemmin lapuanliikkeen työ jatkajaksi perustetun IKL:n edustajatkin. Populismiin kallellaan ollut Suomen pienviljelijäin puolue sai pari paikka valtuustoon 30-luvulla. Vahvin kannatus ainakin eduskuntavaaleissa oli kokoomuksella, toisena oli maalaisliitto. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa IKL ja pienviljelijäin puolue saivat saman äänisaaliin. Vasemmalla oli sosialidemokraattien ohella myös kommunistien ehdokkaita, joskaan he eivät virallisesti kommunisteiksi tunnustautuneet. Sosialidemokraattien puoluetoimikunta erotti siksi Pertti Rapion puolueesta 1929, mutta otti hänet takaisin jäseneksi 1936. Vuonna1930 valtuustosta erotetut Rapio ja Vilho Koskinen palasivatkin kunnanvaltuuston jäseniksi1936 vaaleissa. Kommunistien toiminta oli 1930-luvulla kiellettyä. Käytännössä se jatkui maanalaisena. Kyröskoskellakin toimi yksi maanalainen kommunistisolu, jonka jäsenet levittivät salaa kiellettyä kirjallisuutta. Etsivä Keskuspoliisi piti tietysti silmällä kommunistien toimintaa tehdasyhteisössä. 

Jonkinlaista lientymistä vasemmiston ja oikeiston välisissä suhteissa näkyi 1930-luvun lopussa. Vuonna 1937 vietettiin Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlaa. Kunnan järjestämän juhlatilaisuuden yhdeksi puhujaksi kelpuutettiin Pertti Rapio, joka puheensa lopuksi kohotti isänmaalle kolminkertaisen eläköönhuudon, johon juhlayleisö täydestä sydämestä yhtyi. Taustalla oli valtakunnanpolitiikan muutos: ensimmäinen maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyön varaan rakennettu punamultahallitus oli aloittanut toimintansa samana vuonna. Työväen Urheiluliiton alainen Kyröskosken Kiskojat kohtasi toimintansa alkuvaiheilla monenmoista hankaluutta. Iltamien järjestäminen oli seuran tärkein tulonlähde, mutta nimismieheltä oli vaikea tai lähes mahdotonta saada lupia iltamien järjestämiseen. Kiskojat haki lupaa päästä yhtenä iltana viikossa tehtaan urheilukentälle. Tehtaan johtaja Fraser ei tähän suostunut. Sen sijaan Poussan talon isäntäväki antoi luvan urheilla maillaan Poussanharjussa. Vuonna 1937 Fraser vihdoin myöntyi antamaan kiskojalaisille luvan tehtaan kentän käyttöön. Paikallislehti Hämeenkyrön Sanomat puolestaan uutisoi ensimmäistä kertaa Kiskojien kilpailuista 1936. Sitä ennen seuraa ei lehden kannalta ollut olemassakaan.

Sotavuodet 

Kuuluisa talvisodan henki testattiin, kun hämeenkyröläiset tehdastyöläiset, maaseudun työväki, suojeluskuntalaiset ja maanviljelijät joutuivat taisteluun Summassa. Niissä taisteluissa kai varsinaisesti luotiin talvisodan henki: eri lähtökohdista ponnistaneiden miesten oli pakko luottaa toisiinsa. Tulikokeesta selvittiin. Tämä pakollinen lähentyminen jatkui välirauhan aikana ja sosiaalidemokraattien osalta kuluttavan jatkosodan aikana.

Jatkosodan alkaessa yksituumaisuus rikkoutui. Liikekannallepanon yhteydessä 48 miestä jättäytyi syrjään. Heistä 35 ilmoittautui ajan mittaan viranomaisille tai otettiin kiinni. Osa miehistä valitsi vankeustuomion sijaan lähdön rintamalle, jossa neljä heistä kaatui ja kaksi kuoli sotavankeudessa Neuvostoliitossa. Yksi metsäkaartilainen kuoli häkämyrkytykseen, yksi ampui itsensä pidättämisen yhteydessä, yksi kuoli sellissä pahoinpideltynä ja viisi ammuttiin tulitaisteluissa pidättämisen yhteydessä. Neljä metsäkaartilaista onnistui piilottelemaan koko sodan ajan jäämättä kiinni.

Miksi metsäkaartiin mentiin? Motiiveja oli erilaisia, mutta suurella osalla metsäkaartilaisia oli sukutaustaa vuoden 1918 tapahtumista. Omaisia tai läheisiä sukulaisia oli kaatunut, joutunut terrorin uhriksi, kuollut vankileireillä tai ollut vangittuna. Joillakin oli henkilökohtaista kokemusta kommunistisesta maanalaisesta toiminnasta. Talvella 1941 lakkautetun kommunistisen Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran harjoittama propaganda löysi Hämeenkyrössä otollisia kuulijoita tämän ryhmän piirissä. Osa sotaan lähtöön kieltäytyneistä ei luultavasti miettinyt asiaa kovin perusteellisesti, enemmänkin mentiin "joukon mukana". Talvisodan kovat kokemukset ja sotaväsymys olivat joidenkin kohdalla ratkaiseva tekijä. Poliittisesti tietoisimmille ratkaiseva tekijä saattoi olla se, että sotaan oltiin lähdössä fasistisen Saksan liittolaisena. 

Yksi erityisesti hämeenkyröläisten punaisten puolella olleiden saksalaisvihamielisyyttä lietsonut tekijä oli Tarinmaan taistelu 1918. Hämeenkyrön punaiset olivat pakoretkellään 26.4.1918 asettuneet Janakkalan Tarinmaassa taisteluhautoihin torjumaan saksalaisten hyökkäystä. Saksalaisjoukot vyöryttivät taisteluhaudat kahdesta suunnasta. Taistelun lopuksi saksalaiset teloittivat joukon kyröläisiä On mahdotonta sanoa, kuinka suuri osa 46 kuolleesta punaisesta kaatui taistelussa ja kuinka moni teloitettiin. Joka tapauksessa tieto tapahtumasta tuli Hämeenkyröön pakoon päässeiden ja myöhemmin vankeudesta vapautuneiden kautta. Jatkosodan alkaessa metsäkaartilaisia oli pitäjässä koko maan huomioiden todella paljon, kun heitä talvisodan oli vain kolme. Moni talvisodassa taistellut katsoi ilmeisesti mahdottomaksi lähteä rintamalle taistelemaan Saksan rinnalla.

Metsäkaartilaisten joukosta piirtyy esiin kova ydin: miehet, joita voi nimittää militanteiksi. He aseistautuivat ja kävivät avoimeen vastarintaan. Pidättäjille ei haluttu antautua, viimeinen luoti varattiin itselle. Kommunistinen ideologia oli omaksuttu syvällisesti, viha vallitsevaa järjestelmää kohtaan oli heltymätön. 

Jako kahteen jatkui 1980-luvulle

Sodan jälkeisinä vuosina kunnallispolitiikkaa leimasi vasemmiston ja oikeiston välinen jyrkkä jako. Kahden ensimmäisessä kuntavaalissa oli edelleen vain oikeiston ja vasemmiston listat. Vasemmalla puolueiden erimielisyydet johtivat siihen, että sosialidemokraatit lähtivät 1950 vaaleihin omalla listallaan. Kolme vuotta myöhemmin paikallisosastonsa ja tukimiesverkostonsa kuntoon saanut Maalaisliitto teki pesäeron kokoomukseen; näin äänestäjät voivat valita neljältä listalta ehdikkaita kunnanvaltuustoon. Myöhemmin Liberaalinen Kansanpuolue, Suomen Kristillinen Liitto ja Suomen Maaseudun Puolue saivat yksittäisiä edustajia kunnanvaltuustoon. 

Kunnanvaltuustossa oli vasemmistoenemmistö vuoteen 1960 saakka. Tällä tosin ei ollut entistä merkitystä 1956 vaalien jälkeen, sillä sosialidemokraatit lopettivat kai henkilökysymysten vuoksi yhteistyön SKDL:n kanssa. Niinpä vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi maalaisliiton Kalle Lehtiniemi. Tämä johti tilanteesen, jossa SKDL katkeroituneena äänestytti lukuisista asioista, vaikka tiesi etukäteen häviävänsä. Kireys näkyi myös siinä, että kunnanvaltuuston äänestyksissä sattuneet epäselvyydet johtivat oikeusjuttuihin, joista toisessa yksi valtuutettu sai tuomionkin. Sodanjälkeisestä kunnallispolitiikasta tarkemmin täällä.

Vuosina 1961-64 valtuustossa oli oikeistoenemmistö, vuosina 1965-68 vasemmistoenemmistö viimeistä kertaa.Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä tilanne kunnallispolitiikasta näyttää kadonneen 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina.

Kyröläiset linnakundit eduskunnassa

Useita hämeenkyröläisiä ja täällä syntyneitä valittiin eduskuntaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Aloitetaan Arvoista. Mannerheim-ristin ritari, everstiluutnantti Arvo Pentti oli keskeinen toimija luomassa maalaisliitolle vahvaa organisaatiota Hämeenkyröön. Kunnanvaltuustosta hän ponnisti merkittäväksi valtakunnantason poliitikoksi. Kansanedustajana hän toimi 1958 - 1970. Sodanjälkeiseen asekätkentäjuttuun Pentti osallistui toimimalla kätkennän johtajana Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirissä. Hän oli pidätettynä 22 kuukautta, minkä jälkeen hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen. Arvo Pentistä tuli Urho Kekkosen luottomies: hän toimi neljässä hallituksessa puolustusministerinä ja lopuksi Suojelupoliisin päällikkönä. Kekkosen Suomessa asekätkentään osallistuminen ei ollut este politiikassa etenemiselle, nimittihän hän puolustusvoimain komentajaksi virkaiältään vanhempien upseerien ohi Yrjö Keinosen, joka niinikään oli Mannerheim-ristin ritari ja asekätkijä. Myös pääesikunnan päällikkönä 1966-68 toiminut kenraaliluutnantti Reino Arimo oli asekätkijöitä.

Arvo Pentti rintamalla jatkosodan aikana.

Toinen Arvo, Arvo "Poika" Tuominen syntyi Hämeenkyrössä 1894. Tampereelle siirryttyään hän tempautui mukaan sosialidemokraattien toimintaan ja päätyi lehtimieheksi Kansan Lehteen. Sisällisodan jälkeen hän radikalisoitui ja siirtyi kommunisten riveihin. Tämä johti pian tuomioihin: Tuominen istui vankilassa 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Kun toiminta Suomessa oli jokseenkin mahdotonta, hän siirtyi Moskovaan. Päästyään Tukholmaan 1938 Tuominen ei enää palannut Neudostoliittoon ja talvisodan aikana hän kehotti Suomen työväestöä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomeen Tuominen uskalsi palata pysyvästi vasta 1950-luvulla. Hänen kolmiosaiset muistelmansa olivat myyntimenestys ja aiheuttivat tietysti pahennusta Neuvostoliitossa. Tuomisesta tuli tamperelaisen sosialidemokrattisen Kansan Lehden päätoimittaja ja myös kansanedustaja vuosiksi 1958-62. Tuohon aikaan Tampere oli eri vaalipiirissä kuin Hämeenkyrö.

Arvo Tuominen Kansan Lehden päätoimittajana.

Jo aiemmin mainittu Pertti Rapio otettiin monien muiden kommunistien tapaan turvasäilöön ilman oikuedenkäyntiä jatkosodan aikana. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana sodan jälkeen toiminut Rapio oli kansanedustajana vuodet 1951-66. Kansanedustajakautensa jälkeen hän jatkoi kunnanvaltuutettuna vuoteen 1984 saakka. Hän tuli toimineeksi kunnanvaltuustossa yli 60 vuotta.

Pertti Rapio.

Agronomi Matti Raipala viljeli päätoimenaan kotitilaansa Lintolaa. Sotien aikana kapteeni Raipala toimi komppanianpäällikkönä ja myös kaukopartion johtajana. Hänet tunteneet rintamamiehet muodostivat tukijoukon, joka auttoi Raipalan eduskuntaan vuosiksi 1954-70. Myös Matti Raipala oli mukana asekätkentäjutun suojeluskuntahaarassa. Hän sai kolmen kuukauden ehdollisen rangaistuksen.

Matti Raipala kansanedustajana 1966.

Näiden kansanedustajien poliittinen taival osoittanee, että isänmaata voi palvella monella tapaa. Aatteen vuoksi joutui vaarantamaan tulevaisuutensa ja turvallisuutensa.

 Uudelle vuosituhannelle

Perussuomalaiset ja vihreät tulivat uusina puolueina mukaan kunnanvaltuustoon vuosituhannen vaihtuessa. Vihreät on jäänyt kannatukseltaan pieneksi, mutta perussuomalaisten kannatus nousi merkittävästi. Huippu saavutettiin 2021 vaaleissa, joissa puolue nousi valtuuston suurimmaksi. Tampereen luoteispuolelle kertyikin tuolloin ryväs kuntia, joissa perussuomalaiset olivat suurin puolue. Hämeenkyrön lisäksi näitä olivat Ylöjärvi, Kihniö, ja Kankaanpää. Tämän lisäksi naapurikaupunki Ikaalisissa perussuomalaiset saivat yhtä monta paikkaa kuin keskusta, joka sai suuremman äänimäärän. Naapurikaupungeissamme Ylöjärvellä ja Ikaalisissa on valtuustotyöskentely ollut viime vuodet varsin riitaisaa. Kiistat ovat liittyneet ymmärtääkseni juuri perussuomalaisten työskentelytapaan politiikassa. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut Hämeenkyrössä. Tämä on varmasti ennen kaikkea henkilökysymys. Toisaalta Hämeenkyrössä kunnan taloudellinen asema on sellainen, että tuskin yksikään valtuutettu uskoo sen parantuvan populistisin äänensävyin tai tempuin.

Hämeenkyrössäkin perusteellisimmin politiikkaan ryhtyneiden ajatusten taustana on ollut jokin aate. Nehän taas ovat tuontitavaraa. Kyröläiset sen enempää kuin suomalaisetkaan eivät keksineet kristinuskoa, liberalismia, sosialismia, nationalismia tai fasismia. Aatteet ovat tänne silti kotiutuneet ja saaneet tietysti maahamme sopivia paikallisia tulkintoja. Trumpismikin tänne kotiutuu ja saa suomalaiset erityispiirteet. Naapuruus Ukrainaan raivopäisesti hyökkäävän Venäjän kanssa vaatii meillä peittämään trumpismin Putiniin suuntaaman kateudensekaisen ihailun. "Unkarin tie on meidänkin tiemme" -tapainen retoriikka ei suomalaisia innosta, mutta ajatuspajojen tohtorit ja maisterit kyllä muokkaavat trumpismin tänne sopivaksi keitokseksi.

Vaan oliko siis ennen mukavampi olla poliitikko? Ei ollut silloin, kun kahteen vihamieliseen leiriin jakauduttiin. Silloin saattoi päästä hengestään, joutua pahoinpidellyksi tai vangituksi. Konsensuksen aikana oli poliitikon elo helpompaa nykyiseen verrattuna: ei sometuomioistuin jakanut häpeää, eivät moralistit pahantahtoisena joukkona kytänneet. Lakkia nostan niille, jotka jonkinlainen sisäinen palo nykyisenä aikana saa politiikkaan lähtemään. 

Mutta voiko palata aika, jolloin poliitikkaan lähtevä saa henkensä puolesta pelätä? Niin voi käydä silloin, kun vihan vimmalla ja raivolla jaetaan ihmisiä kahteen laumaan. Somea ja algoritmeja syytetään tästä vastakkainasettelusta, nyt kai tekoälyjäkin. Niitä löytynee pian jokaiselle ryhmälle sopivia tietoja suoltavia. Vaan kai tässä pohjimmiltaan ihmisistä on kyse, emme taida päästä pakoon vastuutamme. Jos vastakkainasettelu tappamiseksi päästetään, pääsevät hengestään poliitikkojen lisäksi monet sivulliset. 

 

Kirjallisuutta:

Ville Blåfelt ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Juva 2015.

Mika Lampi: Yksimielisyyden varjossa. Hämeenkyrön metsäkaartilaisuus jatkosodan aikana.

Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampere 2000.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Kalle Viljanen (toim.): Kyröskosken T.Y:n V,- ja U.-Seura Kiskojat r.y. 25-vuotias 1922-1947. Kangasala 1948.

Sarvesta

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu sarvi. Samankaltainen sarvi oli Viljakkala-vainaan vaakunassa. Aikanaan ihmettelin sarven tarkoitusta ja sittemmin selvittelin asiaa jonkin verran. Työstin aiheesta artikkelin, joka julkaistiin ensin Kyrön Joulussa ja sitten täydennettynä Hämeenkyrön Sanomissa muistaakseni 2004. Tätä blogia varten etsiskelin valokuvaa sarvesta, mutta en sellaista netistä löytänyt. Kuvasin itsekin sarven joskus kymmenkunta vuotta sitten, mutta johonkin bittiavaruuteen ovat nekin kuvat  kadonneet. Mutta pari vuotta sitten kaksi lukiolaispoikaa innostui pitämään esitelmän sarvesta ja kävivät sen kuvaamassa. Tässä Arttu Timosen ja Ismo Vullin kuvat sarvesta.

KYRÖN SARVEN ARVOITUS

Hämeenkyrön kunnanvaakunaa koristaa kuuluisa Kyrön sarvi. Aikanaan kuntaesitteessäkin toistettiin sarvesta vanhaa tarinaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sen kyröläiselle talonpojalle palkkioksi tämän neuvokkuudesta. Hyvä tarina, mutta ei totta. Samanlaisia kertomuksia neuvokkaasta talonpojasta ja hyvästä kuninkaasta on kerrottu kaikkialla Euroopassa.

Mitä Yrjö Koskinen tiesi sarvesta?

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä ilmestyi 1851. Näin Koskinen kertoi sarvesta:

Vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen…Ennen vanhaan oli tätä sarvea isoissa häissä kuljetettu, josta kirjolle maksetaan määrätty vuokra. Mutta kolmatta kymmentä vuotta tätä ennen veivät varkaat sen kirkosta ja sahasivat palasiksi sillä tapaa muka sen  hopeita riisuaksensa. Sittemmin lahjoitti muutama Turkuun muuttanut kyröläinen uuden siloitellun sarven, jolla on kansi ja jalat uutta hopeaa…muita vähäisempiä varustamattomia sarvia löytyy myös kirkossa, joitten i’ästä ei ole tietoa, suuttuvat nekin olla vanhan-aikuisia kapineita. Mistä nämä sarvet alkuansa lienee, en voi muuta kuin arvaten päättää ja jätän siis muitten tutkittavaksi, eikö niitä ehkä sopisi juontaa siitä, mitä Kyröläisten perisuvusta ja Pirkkalaisista (Birkarloista) ennemmin kirjoituksissani on puhuttu.”

                                            

Lisäksi Koskinen mainitsi, että kyröläisistä yleisesti käytetty ”Kyrönsarven” pilkkanimi johtuu juuri näistä sarvista. Kun kyröläistä sarvipääksi soimattiin, vastasi hän kysymällä halusiko pilkkakirves sinistä vai punaista. Eli halusiko naapuripitäjäläinen sinisen mustelman vai punaista verta koristuksekseen. Kyrönsarvi on siten kauan ollut sekä kyröläisten että naapurien mielenkiinnon kohteena. Siihen liittyviä nasevia sanontoja on talletettu mm. Mouhijärveltä: ”Kuules, Mouhijärven pitkäperse, kuinka Kyrönsarvi kaikuu” ja ”Kyrönsarvi se meiltä nai ja oman sohlonsa sai, sanoi entinen isäntä tyttärestään, joka oli naitu Hämeenkyröön”.

Kansantarinat Kyrön sarvesta

Yrjö Koskinen oli varmasti oikeilla jäljillä päätellessään Kyrönsarven olevan yvin vanhaa perua. Ei voida ajatella, että luterilaisen kirkkoon olisi hankittu ja sen kattoon ripustettu hopeavitjoin juomasarvi. Kyseeseen tulee katolinen aika, jolloin pakanallista juomasarvea siedettiin paremmin. Yrjö Koskinen ei puhunut sanaakaan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajana. Kansan keskuudesta on merkitty muistiin kaksi erityyppistä tarinaa sarven alkuperästä. Toisen mukaan sarvi saatiin Ikaalisista lainaleipien pantiksi. Levinneemmän kertomuksen mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi.

Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan.

Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollika sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kotokyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Tämä Jalmari Helon muokkaama novelli vakiinnutti tavallaan tarinan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajan. Novelli on sävyiltään ja tyyliltään tuttu kansakoulua käyneille ikäluokille. Vakaa suomalainen talonpoika, ilkeät ruotsinherrat ja hyvä, oikeudenmukainen kuningas. Tutun topeliaaniselta kalskahtaa.

Jalmari Helon tarina sarvesta. Kyrön Joulu 1923.

Kustaa Vilkunakin perehtyi sarveen

Tieteellisesti sarven alkuperän ongelmaa tutki kansatieteilijä, professori Kustaa Vilkuna. Hän vieraili F.E. Sillanpään luona Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Mestarin eloisa kuvaus lumoavan kotiseutunsa kulttuurihistoriallisista ja kansatieteellisistä erityispiirteistä sai Vilkunan mielenkiinnon heräämään. Yksi innostuksen hedelmistä ilmestyi Satakuntalaisen Osakunnan kotiseutututkimuksessa numero XIV. Tämä vuonna 1948 ilmestynyt teos omistettiin F.E. Sillanpäälle hänen täyttäessään 60 vuotta. Vilkunan 15-sivuinen tutkielma on edelleen paras tieteellinen selvitys Kyrön sarvesta. Myöhemmin Vilkuna osoitti vielä erikseen Kyrön sarveen kuninkaan lahjana liittyvän tarinan olevan tyypillinen kiertotarina. Siitä lisää täällä.

Vilkuna kertaa sen, mitä Yrjö Koskinen ja kansantarinat kertovat sarvesta. Sen jälkeen hän sivuaa mahdollisuutta, että sarvet olisi lahjoitettu kirkkoon keskiajalla. Sen verran tiedetään, että Turun tuomiokirkon Pyhän kolmen kuninkaan alttarin kirstussa oli 1480 kaksi heloitettu sarvea. Toisesta asiakirjasta ilmenee, että nämä hopeahelaiset sarvet oli saatu lahjana kahdelta aatelimieheltä, nimittäin Ylä-Satakunnan tuomarilta Pentti Lydeckenpoika Djäkniltä ja ritari Henrik Blitziltä. Lahjoitukset voidaan sijoittaa muiden lähteiden perusteella noin vuosiin 1440–1442. Djäkn oli Ruotsissa käyneitä kuninkaan ystäviä, kuten tarinain Ollikan Erkki. Lisäksi Djäknin tiedetään tehneen lahjoituksia Turun tuomiokirkolle ja olleen Naantalin luostarin perustajia, joten hän on voinut hyvinkin lahjoituksillaan muistaa myös kotiseutunsa kirkkoja. Myös maalauksensa ja muotonsa puolesta Kyrön sarvi voisi olla keskiaikainen. Keskiaikainen piirre on myös sarven jalattomuus. Kun siitä juotiin aikanaan vain mietoja juomia, siis mehua ja sahtia, tyhjennettiin sarvi tavallisesti juomalla se kerralla pohjaan. Vasta paloviinan käyttöön tullessa 1500- ja 1600 – luvuilla tuli sarvesta ryyppyastia, johon tarvittiin erillinen jalka pitämään sitä pystyssä ryyppyjen välillä.

Tradition juuret esihistoriallisessa ajassa

Ei ole olemassa mitään kirjallisia lähteitä siitä, että joku ulkopuolinen olisi lahjoittanut juomasarven Hämeenkyrön seurakunnalle. Kustaa Vilkunakin taipuu sille kannalle, että Kyrön sarvi – ei siis esine vaan nimi ja tapa – on keskiaikaa vanhempi. Voidaan näet olettaa, että Satakunnassa olisi elänyt varhaiskristillisistä ajoista saakka tapa säilyttää kirkossa yhteisön omistamaa juomasarvea tai muuta juoma-astiaa, Jos tällainen sarvi joutui hukkateille tai lyötiin juhlahumussa rikki – mikä ei liene ollut harvinaistakaan – hankittiin tai lahjotettiin menetetyn tilalle uusi. Niinhän kävi viimeksi 1820-luvulla, kun Turkuun muuttanut hämeenkyröläinen lahjoitti varastetun ja rikotun sarven tilalle uuden. Täällä tavoin traditio on voinut säilyä elävänä hyvinkin kaukaisilta ajoilta.

Tarinoiden mukaan Kyrön sarvea säilytettiin kirkon katossa hopeavitjoissa vielä 1700-luvulla. Myös Viljakkalan sarvesta on samanlaisia tietoja. Meidän näkökulmastamme kuulostaa oudolta, että kristillisessä kirkossa on säilytetty pakanallista alkuperää olevaa juomasarvea, jota on vielä lainattu ilmeisen vauhdikkaisiin pitojuhliin. Laajentuessaan uusille alueille kristinusko joutui aina tekemään kompromisseja. Kyrö oli muodostunut muinaispitäjäksi jo ennen kristinuskon tuloa. Sen asukkaiden kokoontumis- ja palvontapaikka sijaitsi Kyrönjoen (nykyisen Pappilanjoen) suistossa. Siellä Kanaensaaressa oli pyhä paikka, kalmisto tai hiisi, jossa kasvoi ikivanha puu, kyröläisten käräjäkuusi. Kurki- ja hiisi – nimet muistuttavat vieläkin silloisista palvontakohteista, kalmistoista ja uhrikuusikoista. Kurki on tunnettu hiiden toisintonimenä, ja vasta kristillisenä aikana se sai kielteisen, pakanalliseen pahaan henkeen viittaavan merkityksen. ”Paha kurki” on nykyään mieto voimasana, eikä hiiteen toivottaminenkaan ole kohteliaisuus.

Katolisella kirkolla oli vuosisataiseen kokemukseen nojaava strategia käännytystyössään. Vakiinnuttaessaan asemaansa kirkko asettui muinaiskyröläisten pyhille paikoille. Kirkko rakennettiin Kurjenmäen sivuun ja Kyrönjoen varresta Hiidenlahti otettiin pappilan maiksi. Mutta yhtäkkiä ei voitu ihmisten uskomuksia muuttaa, eikä kirkko halunnut nostattaa tarpeetonta vastarintaa kohtelemalla käännytettäviä liian kovakouraisesti. Siksi on hyvin mahdollista, että muinaispitäjän yhteinen pakanallinen kulttiesine ja siihen liittyvät tavat siunattiin kristilliseen käyttöön.

Länsi-Euroopassa pakanalliset juomasarvet alkoivat hävitä kristinuskon levitessä, mutta Pohjoismaissa ne säilyivät keskiajan loppuun saakka. Vanha juomasarvi mukautui Skandinaviassa kirkolliseen käyttöön mm. siten, että kauniissa leikkauksin koristelluissa sarvissa alettiin säilyttää pyhää öljyä tai pyhäinjäännöksiä. Kooltaan ne olivat juomasarvea pienempiä. Lisäksi niihin on tavallisesti kuulunut jalka ja kansi. Juomasarvena säilynyt Kyrön sarvi edustaisi siis varsin vanhaa ja harvinaista perinnettä kirkon piirissä. Outoahan se ei sinänsä olisi: sarvet ovat aikanaan kuuluneet myös jumalien kunnioittamismenoihin. Sarvien ja kousien tyhjentäminen oli muistomaljojen juontia, joista kerrotaan vanhoissa pohjoismaisissa lähteissä ja josta on kuvallisia esityksiä jo 600-luvulta lähtien. Piirissä seisten ja sarvea lieden ympäri kuljettaen juotiin jumalien Torin ja Odinin maljat sekä malja taistelussa kaatuneiden muistolle. Suomessa sarvia käytettiin epäilemättä myös silloin, kun keväällä juotiin ”Ukon vakkoja” sato-onnen turvaamiseksi. ”Silloin ukon Malja ioutin, sijhen haettin ukon wacka, nijn juopui Pijka että Acka”, paheksui Agricola aikanaan vanhaa tapaa.

Myös keskiaikaisissa kiltatuvissa harrastettiin nimikkopyhimysten maljoja. Satakunnassa tämä oli tavallista, koska alueella oli kiltatupia myös kaukana maaseudulla. Muistomaljojen juojalle saattoi käydä köpelöstikin, kuten vanha sananlasku osuvasti todistaa: ”Kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.” Nähtävästi kunkin tuli vuorollaan tyhjentää sama sarvi. Sahtipäältään huonommat joutuivat sitten konttimaan.

Pohjoismaissa on myös perhepiirissä juotu nimipäivinä – siis suojeluspyhimysten muistopäivinä – muistomalja. Keski-Suomessa tätä traditiota nimitettiin vielä 1800-luvulla sarvikahveiksi, mikä on ilmeinen myöhäismuisto entisaikaisesta nimikkopyhimyksen muistosarven tyhjentämisestä. Häissä, joihin Kyrön sarvia vuokrattiin, on sarveen tarttuen ilmaistu morsiuslahjan sisältö ja suuruus, ja sarven tyhjentämisellä vahvistettu näin annettu lupaus. Alkujaan häämenoja kuvaava lienee ollut Keski-Suomessa elävä sanontatapa ”juoda orpanan sarviaisia” jolla tarkoitettiin pieniä kemuja, mutta joka aiemmin on saattanut tarkoittaa sitä sarvien tyhjentämistilaisuutta, jossa uusi aviopuoliso eli sikäläisittäin orpana hyväksyttiin aviopuolison sukuun. Hautajaisissakin malja kuului vanhoihin seremonioihin. Sen tyhjentämistä ei tarkoitettu niinkään nautinnoksi kuin vainajan sielun pelastamiseksi.

Millaisia ovat Kyrön sarvet?

Hämeenkyrön kirkkoa korjattiin 1920-luvulla. Siinä yhteydessä lähetettiin 1820-luvulla varastettu ja rikottu vanha Kyrön sarvi Kansallismuseoon restauroitavaksi. Korjauksen yhteydessä sarveen liitettiin erityinen jalusta. Sarvi on tavallista suurempi: sen pituus on 52 ja suun läpimitta lähes 10 senttimetriä. Nestettä se vetää noin 1.2 litraa. Vilkunan mukaan näin iso sarvi kasvaa vain vasikkana pulkitulle eli salvetulle härälle. Sarven miehuullinen koko vaati siis hintansa kasvattajaltaan. Sarven huippu on maalattu siniseksi ja tyvi punaiseksi. pohjavärin alta näkyy vanhempi maalikerros, joka sinisen kohdalta vaikuttaa nykyistä vaaleammalta. Nykyisen pohjavärin päälle on maalattu vihertäviä lehtiä ja kellertäviä kukkia, jotka lienevät suhteellisen myöhäisiä lisiä.

Vanhan Kyrön sarven lisäksi seurakunnalla on muita sarvia. Yksi niistä on Yrjö Koskisen mainitsema Turkuun muuttaneen hämeenkyröläisen lahja. Se on lähes merin pituinen nelijalkainen sarvi, joka muistuttaa enemmän liskoa kuin juomasarvea. Toinen on ilmeisesti juomasarvena käytetty kookas härän sarvi, joka haalistuneista väreistä päätellen voi olla sangen iäkäs. Tässä sarvessa ei ole jalustaa. Lisäksi Viljakkalan seurakunnalla on oma nykyään kunnantalolla säilössä oleva sarvensa. Se ehkä teetettiin, kun Viljakkalaan rakennettiin saarnahuone, mahdollisesti jo keskiajalla. Sarven käyttötarkoitus oli sama kuin Kyrössä: sitä lainattiin pitäjälle suuriin pitoihin. Viljakkalan sarvi on kooltaan, muodoltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Siinä ei ole kuitenkaan jalustaa.

Sarvien ikä selvitettävissä

Kyrön sarvien ikä on selvitettävissä kohtuullisen tarkasti nykytekniikalla. Helsingin Yliopiston ajoituksiin erikoistuneen laboratorion johtaja, tohtori Högne Jungner kertoo, että uusimmalla tekniikalla sarvesta tarvittava näytemäärä on vain 100- 200 milligrammaa. Se saadaan poraamalla tutkimuskohteeseen halkaisijaltaan 3 – 4 millimetrin reikä. Yhden näytteen analysointi maksaa noin 500 euroa, ja tuloksen saaminen vie kahdesta kolmeen kuukauteen. Jos joku sarvista osoittautuisi tuhatvuotiaaksi tai vanhemmaksikin, todistaisi se vankasti sen puolesta, että Hämeenkyrössä on olut jo esikristillisellä ajalla järjestäytynyt yhteisö kulttimenoineen. Sarvien osoittautuminen nuoremmaksi ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että sarveen liittyvä traditio periytyy pakanalliselta ajalta. Tahto ja rahat sarvien iän määrittämiseksi löytynevät vaivatta Kyrön kaltaisesta vanhasta mahti-, sahti- ja kulttuuripitäjästä.

------

Edit 28.3.2023

Olen useampaan otteeseen aikonut kirjoittaa uusiksi tämän alun perin 2003 kirjoitetun jutun. Joitakin pieniä korjauksia ja täydennyksiä olen tehnytkin. Mutta huomasin, että tarinan korjailu on kuin sen muinaisen alokkaan asento: ei se korjaamalla parane, pitäisi tehdä kokonaan uusi. Siksi ole päättynyt jättää jutun sikseen ja kirjata tähän muutaman lisähuomion.

Kustaa Vilkuna kiinnostui Kyrön sarvesta keskusteltuaan siitä F.E. Sillanpään luona kirjailijan huvilalla Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Hän kirjoitti aiheesta tuoreeltaan elokuussa lyhyen jutun Suomen Kuvalehteen. Se herätti kiinnostusta Hämeenkyrössäkin. Sieltä joku tai useampi avustaja lähetti lisää tarinoita sarvesta Kotiseutu-lehteen. Sen toimitus keräsi tarinat jutuksi lehteen. Vilkuna palasi asiaan myöhemmin. Hän laati laajemman selvityksen sarvesta julkaisten sen 1948 Sillanpään 60-vuotisjuhlakirjassa (s. 69-84). Vilkuna jatkoi vielä aihepiirin selvittelyä Kotiseudussa 1951 artikkelissa Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Lopuksi hän tiivisti vielä edellä mainitut kaksi artikkelia saksankieliseksi yhteenvedoksi Kirchliche Trinkhörner (Suomalaisen muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja 52:2, s. 198-208). 

Yhdessä suhteessa Vilkunan arvioinnit sarven historiasta menevät hieman mynkään. Hän nimittäin piti totena Yrjö Koskisen aikanaan esittämää väitettä Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainnista. Yrjö Koskisen mukaan se sijaitsi Viljakkalassa. Kirkko olisi siirretty nykysijoilleen vasta 1600-luvun alussa. Tähän kytkeytyi myös ajatus siitä, että Kyröskoski olisi syntynyt myöhään, ehkä joskus vuoden 1500 paikkeilla. Sitä ennen Kyrösjärvi olisi purkanut vetensä Kirkkojärveen Viljakkalan kautta. Nämä Yrjö Koskisen näkemykset on sittemmin kumottu. Itsekin olen pohtinut syitä Yrjö Koskisen erehdykseen.

Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 478-9) hopeahelaisesta puhvelinsarvesta, jonka entinen nimismies Finno panttasi 1692 nimismies Johan Hacksille. Finno lienee ostanut sen Turusta tai perinyt esivanhemmiltaan, joita oli ollut sekä pappeina että porvareina Turussa ja sen liepeillä. Finnon isoisä ja tämän isä olivat opiskelleet aikanaan Saksassa ja kenties tuoneet sarven sieltä. Oikeudessa sarven arvoksi arvioitiin vuonna 1700 enintään 30 kuparitaalaria. Finno menetti pian tämän jälkeen koko omaisuutensa Hacksille, joka puolestaan joutui vararikkoon parin vuoden kuluttua. Velkojien joukossa oli mm. Hämeenkyrön kirkko, jonka rahoja Hacks oli kirkonisäntänä toimiessaan käsitellyt. Mahdollisesti kirkko sai aikanaan Hacksin kuolinpesästä tämän hopeahelaisen puhvelinsarven. Lähteiden avulla asiaa ei voi todistaa. Sarveen liittyvä traditiota mahdollisesti saatu sarvi ei voi kuitenkaan selittää. Perinteen täytyy olla paljon vanhempi.

Mielenkiintoista on se, että sarvea ei esiinny kirkon inventaarioissa eikä muissakaan lähteissä 1600-1700-luvuilla. Miksi ei? On viitteitä siitä, että sarvea säilytettiin pitkiäkin aikoja pitäjän taloissa. Miellettiinkö sarvi esineeksi, jota ei varsinkaan puhdasoppisuuden aikana sopinut merkitä kirkon omaisuusluetteloon? Ensimmäisen kerran sarvet tulivat esiin vuoden 1830 inventaariossa. Kyseisen vuoden inventaariossa kirkon sekalaiseen omaisuuteen merkittiin kolme sarvea. Yksi niistä oli "puleerattu", siis kiillotettu. Lisäksi mainitaan yksi vanha, siniseksi ja punaiseksi maalattu ja kolmeen osaan sahattu sarvi. Viimeksi mainitun olivat varkaat sahanneet osiin varastaakseen hopeaketjut. 

Hämeenkyrön seurakunnan inventaarioluettelo 1830.

Hämeenkyrön ja Viljakkalan sarvien ja paikallisen sahtiperinteen tieteellinen selvittely odottelee vielä tekijäänsä.

Lähteet:

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos, Forssa 1980.

Gunnar Suolahti: Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo 1920.

Kustaa Vilkuna: Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948.