Yrjö Koskisen erehdys

Nuori Georg Zacharias Forsman otti kirjailijanimekseen Yrjö Koskinen, kun hän 1840-luvun lopussa valmisteli teosta Hämeenkyrön historiasta. Hän sai käsikirjoituksen valmiiksi ilmeisesti jo 1849, vain 19-vuotiaan Helsingin Yliopiston opiskelijana. Erinäisten korjausten ja julkaisun viivästysten jälkeen Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä julkaistiin aikakirjassa Suomi 1851. Hämeenkyrön kunta on kustantanut teoksesta kaksikin uusintapainosta, viimeksi 1980. Nykyään Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä löytyy verkostakin, mm. täältä.

Nykymittapuin Yrjö Koskisen teos on monessa suhteessa vaatimaton. Aikanaan sillä oli suuri mekitys, olihan se ensimmäinen suomenkielinen pitäjänhistoria. Pitäjänkertomuksen lukeminen on mukava kokemus tänäänkin: Yrjö Koskinen osasi kirjoittaa kiinnostavasti. Nuoren miehen lujalla itseluottamuksella hän pani asioita paikalleen, arvosteli aikalaisiaan ja jakeli ohjeita mm. maanviljelyksestä. Tosin ei Yrjö Koskisen itseluottamus vanhemmiten vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Lisämausteen lukemiselle antaa Yrjö Koskisen kieli. Hän opiskeli suomen kielen Hämeenkyrössä, joten kirjoitukseen tuli paikallisia sanontoja ja ilmauksia. Lisäksi hän pyrki kehittelemään ruotsinvoittoisten sanojen tilalle suomenkielisiä ilmauksia. Vaihtelevalla menestyksellä (ks. esimerkkejä s. 36 -37).

On tietysti huomattava, että Yrjö Koskinen toimi erittäin niukkojen lähdemateriaalien varassa. Hänellä oli käytössään Hämeenkyrön seurakunnan arkisto. Jonkin verran hän sai tietoja kirjoista ja painetuista lähteistä. Lisäksi hän keräsi suullista perimätietoa. 

Lähteiden perusteella nuori Yrjö Koskinen kykeni luomaan monessa suhteessa onnistuneen kuvan Hämeenkyrön menneisyydestä. Parissa asiassa hän kuitenkin erehtyi pahasti.

Ensimmäisen kirkon sijainti

Yrjö Koskinen sijoitti aivan oikein Hämeenkyrön kirkkopitäjän perustamisen 1200-luvulle. Sitten hän jatkoi:

"Tämän todistavat sekä kirjoitukset että kansan puheet, mutta polvesta polveen kulkeva sanoma juttelee vielä missä kirjojen todistus on rau'ennut, — seuraavalla tavalla: Emäkirkko oli silloin Viljakkalassa, jossa nyt kappelikirkko on; Pappila oli Peltosaaressa, joka on Inkulan ja Kirkon välillä[35], ja Pappilan sauna läheisessä Saunasaaressa. Rantaa, jossa papin oli tapa, kirkolle tullessansa, maalle nousta kutsutaan vielä Papinsatamaksi. Kuinka tämä seikka on kirjoista unohtunut, voimme siitä ymmärtää, että kirkkoa jo silloinkin Kyrön nimellä kutsuttiin, vaikka ei ollut tään-ajan Kyrössä kun Viljakkalassa. Vielä nytkin sanotaan kappelia välistä Pikku-kyröksi. Mutta ei aikaakaan, jolloin valtakirkko nykyiselle paikallensa muutettiin, enää kirjoista löydy. Kansan puheen mukaan olisi nykyistä edellinen kirkko ollut ensimmäinen tällä paikalla, ja siitä arvaten olisi muutto tapahtunut 16:nnen sataluvun keskupaikoilla."

Yrjö Koskinen sijoitti siis Kyrön ensimmäisen kirkon Viljakkalaan pelkästään "kansan puheisiin" luottaen, asiakirjoista ei hän ei löytänyt tukea käsitykselleen. Kirkon siirtämisen Viljakkalasta Hämeenkyröön hän arveli tapahtuneen sen jälkeen, kun Ikaalinen itsenäistyi 1641. Tämän jälkeen kirkko olisi siirretty Viljakkalasta keskemmälle pitäjää nykyiselle hautausmaalle. Myös kirkon muuttamisen suhteen Yrjö Koskinen luotti suulliseen perimätietoon: 

"Muuttamisesta on tämmöinen juttu: Vanhasta kirkosta otettiin hirsi, jota laskettiin Koskesta alas; minnes tämä maatuisi, sinne olisi uusi kirkko asetettava. Hirsi kulki Kanaensaarelle Kyrösjoen suulla, josta sen aikaiset miehet ajattelemaan, pitäiskö tuonne kirkko tehtämän. Paikka nähtiin kuitenkin järki veteläksi ja rakennus tehtiin vastapäätä kuivalle maalle, jossa vielä nykyisellä ajalla seurakunnan hautausmaa eli kalmisto on."

Yrjö Koskinen sijoitti kirkon rakentamisen vuoteen 1644. Silloin se alkoikin, ja seuraavana vuonna siinä voitiin ilmeisesti pitää jumalanpalveluksia. Mutta kirkko rakennettiin entisen sijoille: kirkko ja pappila ovat sijainneet 1200-luvulta lähtien kiistatta Hämeenkyrössä Kansakoulunopettaja ja kotiseutumies Matti Lähteenmäki näki paljon vaivaa todistaakseen Yrjö Koskisen käsityksen vääräksi. Samoja ajatuksia esitteli O.A. Louhelainen Hämeenkyrön paimenmuistossa jo 1920-luvulla. En käy tässä esittelemään laajemmin perusteluja sille, miksi kirkko on aina sijainnut Hämeenkyrössä. Viittan vain siihen, että vanhin tunnettu kirjallinen todiste asiasta on vuodelta 1466. Olen esitellyt dokumettia toisaalla.

Kyröskosken ikä

Kyröskosken ikään Yrjö Koskinen ei suoranaisesti ottanut kantaa. Tosin hän alaviitteessä mainitsee Rokkakosken nimeen syntyyn liittyvän kansantarinan. Samanlaista tarinaa kerrottiin myös myös Kyröskosken Poltin myllystä. Tämän kertomuksen Malakias Costiander julkaisi runomuotoisena kirjassaan Jaako Kyröskosken Poltissa, jota olen esitellyt aiemmin. Tämä tarina ja muut kertomukset saivat Yrjö Koskisen ilmeisesti pohtimaan uudelleen Kyröskosken ikää. Hän julkaisi 1872 artikkelin Kyröskosken syntymä-aiasta. Siinä Yrjö Koskinen "muutamaan himmeään muinaistaruun" vedoten esitti, että Kyrösjärvi on aikoinaan purkanut vetensä Lavajärven kautta Kirkkojärveen. Samanlaisia kansantarinoita talletti myös E.N. Karhisto.

Koskinen pyrki voimakkaasti perustelemaan käsityksensä. Hän oli tutustunut Suomen  valtionarkiston (nykyinen Kansallisarkisto) vanhoihin asiakirjoihin, joiden nojalla tarkensi käsitystään siitä, että Kyrön asutus oli alkanut nimenomaan Viljakkalasta, ja se oli pitäjän alkuperäinen keskus. Hän käytti myös esimerkkinä 1600-luvun alussa tapahtunutta Iharinkosken syntyä. Kyröskosken synty on voinut olla samanmoinen luonnonmullistus. Yrjö Koskinen kertoi, ettei ole tavannut Kyröskosken nimeä historiallisissa lähteissä ennen vuotta 1645. Hän myönsi, että Kyröskosken synnyn kaltaisesta mullistuksesta olisi pitänyt säilyä selvempää tietoa. Siksi hän arveli, että se ei tapahtunut 1600-luvun alussa, vaan sata tai yli sata vuotta aiemmin. Joka tapauksessa oli selvää, ettei kirkko voinut sijaita Hämeenkyrössä ennen mullistusta, sehän olisi hukkunut vesimassojen alle. Koskinen mainitsi myös Rokkakosken "piru-tarinan". Hänen mukaansa se todisti Rokkakosken Kyröskoskeen verrattuna vanhemmasta iästä. Kyröskoskeen ei Yrjö Koskisen mielestä liittynyt yhtä vanhoja tarinoita, eikä Costianderin runoelma hänen mielestään perustunut mihinkään kansantarinaan.

Koskinen mainitsi myös Kirkkojärven pitkiin ja kapeisiin hiekkakareihin joensuun oikealla puolella. Ne hän katsoi Kyröskosken syntymisen seurauksiksi. Hän myönsi kuitenkin, ettei ole geologi, ja tahtoi jättää geologiset seikat luonnontutkijain haltuun. 

Yrjö Koskisen arvovaltaa osoittaa se, että aluksi geologit yhtyivät hänen näkemyksiinsä. 1900-luvulla tultaessa Yrjö Koskisen näkemykset kiistettiin. Nyt ollaan yksimielisiä siitä, että Kyrösjärven vedet ovat aina purkautuneet Kyröskosken kautta. Koski on syntynyt noin 8000 vuotta sitten.

Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainti Viljakkalassa ja Kyröskosken myöhäinen synty liittyivät välttämättä toisiinsa. Yrjö Koskinen totesi aivan oikein, että asutus eteni aikanaan juuri vesireittejä pitkin. Jos Kyröskoski ja Kyrösjoki (nykyisin Pappilanjoki) olisivat olleet olemassa, asutus olisi edennyt niiden kautta. Siksi oli välttämätöntä, että Kyrösjärven purkautumisväylä kulkisi Viljakkalan kautta. Näin Viljakkala voi olla Kyrön ensimmäinen keskus. 

Mutta miksi oli niin tärkeää tehdä Viljakkalasta keskus ja sitä myötä Kyröskoski historiallisella ajalla syntyneeksi? Haen selitystä Yrjö Koskisen kiivaasta fennomaniasta. Kirjoitetut historialliset lähteet olivat kaikki ruotsinkielisiä. Kansan parissa liikkunut ja vaikutteita imenyt Yrjö Koskinen halusi antaa kansantarinoille merkitystä, koska ne edustivat suomenkielisen kansan näkemystä historiaan. Siksi hän oli halukas nojaamaan "himmeisiin muinaistaruihin" ja pani tässä tapauksessa kirjalliset lähteet tukemaan kansantarinoita.

Kirjallisuutta

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä. Näköispainos 1980. Verkossa https://fi.wikisource.org/wiki/Kertomus_H%C3%A4meenkyr%C3%B6n_pit%C3%A4j%C3%A4st%C3%A4
Yrjö Koskinen: Kyröskosken syntymäaiasta. http://runeberg.org/fivetsoc/15/0086.html
Matti Lähteenmäki: Missä oli Hämeenkyrön ensimmäinen kirkko? Ei painopaikkaa, 1956.

Sarvesta

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu sarvi. Samankaltainen sarvi oli Viljakkala-vainaan vaakunassa. Aikanaan ihmettelin sarven tarkoitusta ja sittemmin selvittelin asiaa jonkin verran. Työstin aiheesta artikkelin, joka julkaistiin ensin Kyrön Joulussa ja sitten täydennettynä Hämeenkyrön Sanomissa muistaakseni 2004. Tätä blogia varten etsiskelin valokuvaa sarvesta, mutta en sellaista netistä löytänyt. Kuvasin itsekin sarven joskus kymmenkunta vuotta sitten, mutta johonkin bittiavaruuteen ovat nekin kuvat  kadonneet. Mutta pari vuotta sitten kaksi lukiolaispoikaa innostui pitämään esitelmän sarvesta ja kävivät sen kuvaamassa. Tässä Arttu Timosen ja Ismo Vullin kuvat sarvesta.

KYRÖN SARVEN ARVOITUS

Hämeenkyrön kunnanvaakunaa koristaa kuuluisa Kyrön sarvi. Aikanaan kuntaesitteessäkin toistettiin sarvesta vanhaa tarinaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sen kyröläiselle talonpojalle palkkioksi tämän neuvokkuudesta. Hyvä tarina, mutta ei totta. Samanlaisia kertomuksia neuvokkaasta talonpojasta ja hyvästä kuninkaasta on kerrottu kaikkialla Euroopassa.

Mitä Yrjö Koskinen tiesi sarvesta?

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä ilmestyi 1851. Näin Koskinen kertoi sarvesta:

Vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen…Ennen vanhaan oli tätä sarvea isoissa häissä kuljetettu, josta kirjolle maksetaan määrätty vuokra. Mutta kolmatta kymmentä vuotta tätä ennen veivät varkaat sen kirkosta ja sahasivat palasiksi sillä tapaa muka sen  hopeita riisuaksensa. Sittemmin lahjoitti muutama Turkuun muuttanut kyröläinen uuden siloitellun sarven, jolla on kansi ja jalat uutta hopeaa…muita vähäisempiä varustamattomia sarvia löytyy myös kirkossa, joitten i’ästä ei ole tietoa, suuttuvat nekin olla vanhan-aikuisia kapineita. Mistä nämä sarvet alkuansa lienee, en voi muuta kuin arvaten päättää ja jätän siis muitten tutkittavaksi, eikö niitä ehkä sopisi juontaa siitä, mitä Kyröläisten perisuvusta ja Pirkkalaisista (Birkarloista) ennemmin kirjoituksissani on puhuttu.”

                                            

Lisäksi Koskinen mainitsi, että kyröläisistä yleisesti käytetty ”Kyrönsarven” pilkkanimi johtuu juuri näistä sarvista. Kun kyröläistä sarvipääksi soimattiin, vastasi hän kysymällä halusiko pilkkakirves sinistä vai punaista. Eli halusiko naapuripitäjäläinen sinisen mustelman vai punaista verta koristuksekseen. Kyrönsarvi on siten kauan ollut sekä kyröläisten että naapurien mielenkiinnon kohteena. Siihen liittyviä nasevia sanontoja on talletettu mm. Mouhijärveltä: ”Kuules, Mouhijärven pitkäperse, kuinka Kyrönsarvi kaikuu” ja ”Kyrönsarvi se meiltä nai ja oman sohlonsa sai, sanoi entinen isäntä tyttärestään, joka oli naitu Hämeenkyröön”.

Kansantarinat Kyrön sarvesta

Yrjö Koskinen oli varmasti oikeilla jäljillä päätellessään Kyrönsarven olevan yvin vanhaa perua. Ei voida ajatella, että luterilaisen kirkkoon olisi hankittu ja sen kattoon ripustettu hopeavitjoin juomasarvi. Kyseeseen tulee katolinen aika, jolloin pakanallista juomasarvea siedettiin paremmin. Yrjö Koskinen ei puhunut sanaakaan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajana. Kansan keskuudesta on merkitty muistiin kaksi erityyppistä tarinaa sarven alkuperästä. Toisen mukaan sarvi saatiin Ikaalisista lainaleipien pantiksi. Levinneemmän kertomuksen mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi.

Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan.

Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollika sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kotokyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Tämä Jalmari Helon muokkaama novelli vakiinnutti tavallaan tarinan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajan. Novelli on sävyiltään ja tyyliltään tuttu kansakoulua käyneille ikäluokille. Vakaa suomalainen talonpoika, ilkeät ruotsinherrat ja hyvä, oikeudenmukainen kuningas. Tutun topeliaaniselta kalskahtaa.

Jalmari Helon tarina sarvesta. Kyrön Joulu 1923.

Kustaa Vilkunakin perehtyi sarveen

Tieteellisesti sarven alkuperän ongelmaa tutki kansatieteilijä, professori Kustaa Vilkuna. Hän vieraili F.E. Sillanpään luona Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Mestarin eloisa kuvaus lumoavan kotiseutunsa kulttuurihistoriallisista ja kansatieteellisistä erityispiirteistä sai Vilkunan mielenkiinnon heräämään. Yksi innostuksen hedelmistä ilmestyi Satakuntalaisen Osakunnan kotiseutututkimuksessa numero XIV. Tämä vuonna 1948 ilmestynyt teos omistettiin F.E. Sillanpäälle hänen täyttäessään 60 vuotta. Vilkunan 15-sivuinen tutkielma on edelleen paras tieteellinen selvitys Kyrön sarvesta. Myöhemmin Vilkuna osoitti vielä erikseen Kyrön sarveen kuninkaan lahjana liittyvän tarinan olevan tyypillinen kiertotarina. Siitä lisää täällä.

Vilkuna kertaa sen, mitä Yrjö Koskinen ja kansantarinat kertovat sarvesta. Sen jälkeen hän sivuaa mahdollisuutta, että sarvet olisi lahjoitettu kirkkoon keskiajalla. Sen verran tiedetään, että Turun tuomiokirkon Pyhän kolmen kuninkaan alttarin kirstussa oli 1480 kaksi heloitettu sarvea. Toisesta asiakirjasta ilmenee, että nämä hopeahelaiset sarvet oli saatu lahjana kahdelta aatelimieheltä, nimittäin Ylä-Satakunnan tuomarilta Pentti Lydeckenpoika Djäkniltä ja ritari Henrik Blitziltä. Lahjoitukset voidaan sijoittaa muiden lähteiden perusteella noin vuosiin 1440–1442. Djäkn oli Ruotsissa käyneitä kuninkaan ystäviä, kuten tarinain Ollikan Erkki. Lisäksi Djäknin tiedetään tehneen lahjoituksia Turun tuomiokirkolle ja olleen Naantalin luostarin perustajia, joten hän on voinut hyvinkin lahjoituksillaan muistaa myös kotiseutunsa kirkkoja. Myös maalauksensa ja muotonsa puolesta Kyrön sarvi voisi olla keskiaikainen. Keskiaikainen piirre on myös sarven jalattomuus. Kun siitä juotiin aikanaan vain mietoja juomia, siis mehua ja sahtia, tyhjennettiin sarvi tavallisesti juomalla se kerralla pohjaan. Vasta paloviinan käyttöön tullessa 1500- ja 1600 – luvuilla tuli sarvesta ryyppyastia, johon tarvittiin erillinen jalka pitämään sitä pystyssä ryyppyjen välillä.

Tradition juuret esihistoriallisessa ajassa

Ei ole olemassa mitään kirjallisia lähteitä siitä, että joku ulkopuolinen olisi lahjoittanut juomasarven Hämeenkyrön seurakunnalle. Kustaa Vilkunakin taipuu sille kannalle, että Kyrön sarvi – ei siis esine vaan nimi ja tapa – on keskiaikaa vanhempi. Voidaan näet olettaa, että Satakunnassa olisi elänyt varhaiskristillisistä ajoista saakka tapa säilyttää kirkossa yhteisön omistamaa juomasarvea tai muuta juoma-astiaa, Jos tällainen sarvi joutui hukkateille tai lyötiin juhlahumussa rikki – mikä ei liene ollut harvinaistakaan – hankittiin tai lahjotettiin menetetyn tilalle uusi. Niinhän kävi viimeksi 1820-luvulla, kun Turkuun muuttanut hämeenkyröläinen lahjoitti varastetun ja rikotun sarven tilalle uuden. Täällä tavoin traditio on voinut säilyä elävänä hyvinkin kaukaisilta ajoilta.

Tarinoiden mukaan Kyrön sarvea säilytettiin kirkon katossa hopeavitjoissa vielä 1700-luvulla. Myös Viljakkalan sarvesta on samanlaisia tietoja. Meidän näkökulmastamme kuulostaa oudolta, että kristillisessä kirkossa on säilytetty pakanallista alkuperää olevaa juomasarvea, jota on vielä lainattu ilmeisen vauhdikkaisiin pitojuhliin. Laajentuessaan uusille alueille kristinusko joutui aina tekemään kompromisseja. Kyrö oli muodostunut muinaispitäjäksi jo ennen kristinuskon tuloa. Sen asukkaiden kokoontumis- ja palvontapaikka sijaitsi Kyrönjoen (nykyisen Pappilanjoen) suistossa. Siellä Kanaensaaressa oli pyhä paikka, kalmisto tai hiisi, jossa kasvoi ikivanha puu, kyröläisten käräjäkuusi. Kurki- ja hiisi – nimet muistuttavat vieläkin silloisista palvontakohteista, kalmistoista ja uhrikuusikoista. Kurki on tunnettu hiiden toisintonimenä, ja vasta kristillisenä aikana se sai kielteisen, pakanalliseen pahaan henkeen viittaavan merkityksen. ”Paha kurki” on nykyään mieto voimasana, eikä hiiteen toivottaminenkaan ole kohteliaisuus.

Katolisella kirkolla oli vuosisataiseen kokemukseen nojaava strategia käännytystyössään. Vakiinnuttaessaan asemaansa kirkko asettui muinaiskyröläisten pyhille paikoille. Kirkko rakennettiin Kurjenmäen sivuun ja Kyrönjoen varresta Hiidenlahti otettiin pappilan maiksi. Mutta yhtäkkiä ei voitu ihmisten uskomuksia muuttaa, eikä kirkko halunnut nostattaa tarpeetonta vastarintaa kohtelemalla käännytettäviä liian kovakouraisesti. Siksi on hyvin mahdollista, että muinaispitäjän yhteinen pakanallinen kulttiesine ja siihen liittyvät tavat siunattiin kristilliseen käyttöön.

Länsi-Euroopassa pakanalliset juomasarvet alkoivat hävitä kristinuskon levitessä, mutta Pohjoismaissa ne säilyivät keskiajan loppuun saakka. Vanha juomasarvi mukautui Skandinaviassa kirkolliseen käyttöön mm. siten, että kauniissa leikkauksin koristelluissa sarvissa alettiin säilyttää pyhää öljyä tai pyhäinjäännöksiä. Kooltaan ne olivat juomasarvea pienempiä. Lisäksi niihin on tavallisesti kuulunut jalka ja kansi. Juomasarvena säilynyt Kyrön sarvi edustaisi siis varsin vanhaa ja harvinaista perinnettä kirkon piirissä. Outoahan se ei sinänsä olisi: sarvet ovat aikanaan kuuluneet myös jumalien kunnioittamismenoihin. Sarvien ja kousien tyhjentäminen oli muistomaljojen juontia, joista kerrotaan vanhoissa pohjoismaisissa lähteissä ja josta on kuvallisia esityksiä jo 600-luvulta lähtien. Piirissä seisten ja sarvea lieden ympäri kuljettaen juotiin jumalien Torin ja Odinin maljat sekä malja taistelussa kaatuneiden muistolle. Suomessa sarvia käytettiin epäilemättä myös silloin, kun keväällä juotiin ”Ukon vakkoja” sato-onnen turvaamiseksi. ”Silloin ukon Malja ioutin, sijhen haettin ukon wacka, nijn juopui Pijka että Acka”, paheksui Agricola aikanaan vanhaa tapaa.

Myös keskiaikaisissa kiltatuvissa harrastettiin nimikkopyhimysten maljoja. Satakunnassa tämä oli tavallista, koska alueella oli kiltatupia myös kaukana maaseudulla. Muistomaljojen juojalle saattoi käydä köpelöstikin, kuten vanha sananlasku osuvasti todistaa: ”Kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.” Nähtävästi kunkin tuli vuorollaan tyhjentää sama sarvi. Sahtipäältään huonommat joutuivat sitten konttimaan.

Pohjoismaissa on myös perhepiirissä juotu nimipäivinä – siis suojeluspyhimysten muistopäivinä – muistomalja. Keski-Suomessa tätä traditiota nimitettiin vielä 1800-luvulla sarvikahveiksi, mikä on ilmeinen myöhäismuisto entisaikaisesta nimikkopyhimyksen muistosarven tyhjentämisestä. Häissä, joihin Kyrön sarvia vuokrattiin, on sarveen tarttuen ilmaistu morsiuslahjan sisältö ja suuruus, ja sarven tyhjentämisellä vahvistettu näin annettu lupaus. Alkujaan häämenoja kuvaava lienee ollut Keski-Suomessa elävä sanontatapa ”juoda orpanan sarviaisia” jolla tarkoitettiin pieniä kemuja, mutta joka aiemmin on saattanut tarkoittaa sitä sarvien tyhjentämistilaisuutta, jossa uusi aviopuoliso eli sikäläisittäin orpana hyväksyttiin aviopuolison sukuun. Hautajaisissakin malja kuului vanhoihin seremonioihin. Sen tyhjentämistä ei tarkoitettu niinkään nautinnoksi kuin vainajan sielun pelastamiseksi.

Millaisia ovat Kyrön sarvet?

Hämeenkyrön kirkkoa korjattiin 1920-luvulla. Siinä yhteydessä lähetettiin 1820-luvulla varastettu ja rikottu vanha Kyrön sarvi Kansallismuseoon restauroitavaksi. Korjauksen yhteydessä sarveen liitettiin erityinen jalusta. Sarvi on tavallista suurempi: sen pituus on 52 ja suun läpimitta lähes 10 senttimetriä. Nestettä se vetää noin 1.2 litraa. Vilkunan mukaan näin iso sarvi kasvaa vain vasikkana pulkitulle eli salvetulle härälle. Sarven miehuullinen koko vaati siis hintansa kasvattajaltaan. Sarven huippu on maalattu siniseksi ja tyvi punaiseksi. pohjavärin alta näkyy vanhempi maalikerros, joka sinisen kohdalta vaikuttaa nykyistä vaaleammalta. Nykyisen pohjavärin päälle on maalattu vihertäviä lehtiä ja kellertäviä kukkia, jotka lienevät suhteellisen myöhäisiä lisiä.

Vanhan Kyrön sarven lisäksi seurakunnalla on muita sarvia. Yksi niistä on Yrjö Koskisen mainitsema Turkuun muuttaneen hämeenkyröläisen lahja. Se on lähes merin pituinen nelijalkainen sarvi, joka muistuttaa enemmän liskoa kuin juomasarvea. Toinen on ilmeisesti juomasarvena käytetty kookas härän sarvi, joka haalistuneista väreistä päätellen voi olla sangen iäkäs. Tässä sarvessa ei ole jalustaa. Lisäksi Viljakkalan seurakunnalla on oma nykyään kunnantalolla säilössä oleva sarvensa. Se ehkä teetettiin, kun Viljakkalaan rakennettiin saarnahuone, mahdollisesti jo keskiajalla. Sarven käyttötarkoitus oli sama kuin Kyrössä: sitä lainattiin pitäjälle suuriin pitoihin. Viljakkalan sarvi on kooltaan, muodoltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Siinä ei ole kuitenkaan jalustaa.

Sarvien ikä selvitettävissä

Kyrön sarvien ikä on selvitettävissä kohtuullisen tarkasti nykytekniikalla. Helsingin Yliopiston ajoituksiin erikoistuneen laboratorion johtaja, tohtori Högne Jungner kertoo, että uusimmalla tekniikalla sarvesta tarvittava näytemäärä on vain 100- 200 milligrammaa. Se saadaan poraamalla tutkimuskohteeseen halkaisijaltaan 3 – 4 millimetrin reikä. Yhden näytteen analysointi maksaa noin 500 euroa, ja tuloksen saaminen vie kahdesta kolmeen kuukauteen. Jos joku sarvista osoittautuisi tuhatvuotiaaksi tai vanhemmaksikin, todistaisi se vankasti sen puolesta, että Hämeenkyrössä on olut jo esikristillisellä ajalla järjestäytynyt yhteisö kulttimenoineen. Sarvien osoittautuminen nuoremmaksi ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että sarveen liittyvä traditio periytyy pakanalliselta ajalta. Tahto ja rahat sarvien iän määrittämiseksi löytynevät vaivatta Kyrön kaltaisesta vanhasta mahti-, sahti- ja kulttuuripitäjästä.

------

Edit 28.3.2023

Olen useampaan otteeseen aikonut kirjoittaa uusiksi tämän alun perin 2003 kirjoitetun jutun. Joitakin pieniä korjauksia ja täydennyksiä olen tehnytkin. Mutta huomasin, että tarinan korjailu on kuin sen muinaisen alokkaan asento: ei se korjaamalla parane, pitäisi tehdä kokonaan uusi. Siksi ole päättynyt jättää jutun sikseen ja kirjata tähän muutaman lisähuomion.

Kustaa Vilkuna kiinnostui Kyrön sarvesta keskusteltuaan siitä F.E. Sillanpään luona kirjailijan huvilalla Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Hän kirjoitti aiheesta tuoreeltaan elokuussa lyhyen jutun Suomen Kuvalehteen. Se herätti kiinnostusta Hämeenkyrössäkin. Sieltä joku tai useampi avustaja lähetti lisää tarinoita sarvesta Kotiseutu-lehteen. Sen toimitus keräsi tarinat jutuksi lehteen. Vilkuna palasi asiaan myöhemmin. Hän laati laajemman selvityksen sarvesta julkaisten sen 1948 Sillanpään 60-vuotisjuhlakirjassa (s. 69-84). Vilkuna jatkoi vielä aihepiirin selvittelyä Kotiseudussa 1951 artikkelissa Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Lopuksi hän tiivisti vielä edellä mainitut kaksi artikkelia saksankieliseksi yhteenvedoksi Kirchliche Trinkhörner (Suomalaisen muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja 52:2, s. 198-208). 

Yhdessä suhteessa Vilkunan arvioinnit sarven historiasta menevät hieman mynkään. Hän nimittäin piti totena Yrjö Koskisen aikanaan esittämää väitettä Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainnista. Yrjö Koskisen mukaan se sijaitsi Viljakkalassa. Kirkko olisi siirretty nykysijoilleen vasta 1600-luvun alussa. Tähän kytkeytyi myös ajatus siitä, että Kyröskoski olisi syntynyt myöhään, ehkä joskus vuoden 1500 paikkeilla. Sitä ennen Kyrösjärvi olisi purkanut vetensä Kirkkojärveen Viljakkalan kautta. Nämä Yrjö Koskisen näkemykset on sittemmin kumottu. Itsekin olen pohtinut syitä Yrjö Koskisen erehdykseen.

Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 478-9) hopeahelaisesta puhvelinsarvesta, jonka entinen nimismies Finno panttasi 1692 nimismies Johan Hacksille. Finno lienee ostanut sen Turusta tai perinyt esivanhemmiltaan, joita oli ollut sekä pappeina että porvareina Turussa ja sen liepeillä. Finnon isoisä ja tämän isä olivat opiskelleet aikanaan Saksassa ja kenties tuoneet sarven sieltä. Oikeudessa sarven arvoksi arvioitiin vuonna 1700 enintään 30 kuparitaalaria. Finno menetti pian tämän jälkeen koko omaisuutensa Hacksille, joka puolestaan joutui vararikkoon parin vuoden kuluttua. Velkojien joukossa oli mm. Hämeenkyrön kirkko, jonka rahoja Hacks oli kirkonisäntänä toimiessaan käsitellyt. Mahdollisesti kirkko sai aikanaan Hacksin kuolinpesästä tämän hopeahelaisen puhvelinsarven. Lähteiden avulla asiaa ei voi todistaa. Sarveen liittyvä traditiota mahdollisesti saatu sarvi ei voi kuitenkaan selittää. Perinteen täytyy olla paljon vanhempi.

Mielenkiintoista on se, että sarvea ei esiinny kirkon inventaarioissa eikä muissakaan lähteissä 1600-1700-luvuilla. Miksi ei? On viitteitä siitä, että sarvea säilytettiin pitkiäkin aikoja pitäjän taloissa. Miellettiinkö sarvi esineeksi, jota ei varsinkaan puhdasoppisuuden aikana sopinut merkitä kirkon omaisuusluetteloon? Ensimmäisen kerran sarvet tulivat esiin vuoden 1830 inventaariossa. Kyseisen vuoden inventaariossa kirkon sekalaiseen omaisuuteen merkittiin kolme sarvea. Yksi niistä oli "puleerattu", siis kiillotettu. Lisäksi mainitaan yksi vanha, siniseksi ja punaiseksi maalattu ja kolmeen osaan sahattu sarvi. Viimeksi mainitun olivat varkaat sahanneet osiin varastaakseen hopeaketjut. 

Hämeenkyrön seurakunnan inventaarioluettelo 1830.

Hämeenkyrön ja Viljakkalan sarvien ja paikallisen sahtiperinteen tieteellinen selvittely odottelee vielä tekijäänsä.

Lähteet:

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos, Forssa 1980.

Gunnar Suolahti: Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo 1920.

Kustaa Vilkuna: Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948.

Kohti joulukuun kuudetta

(Julkaistu Kyrön Joulussa 2016)

Milloin alettiin puhua itsenäisestä Suomesta Suomessa – ja Hämeenkyrössä? Itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä oli ymmärrettävästi tarve löytää itsenäiselle Suomen valtiolle juuret kaukaa menneisyydestä. Kansallinen historiankirjoitus katsoi menneisyyteen joulukuun kuudennen päivän muodostaman tirkistysluukun kautta. Itsenäistyminen oli vuosisataisen ellei vuosituhantisen vapaudenkaipuun luonnollinen lopputulos. Siihen päädyttiin Jumalan kaitsemana. Ruotsin valta katkaisi jo menneillään olleen kehityksen kohti suomalaista valtiota.  Kansallismielisessä historiankirjoituksessa nuijasota nostettiin suomalaisuuden symboliksi. Se esitettiin kernaasti suomalaisten nousuksi vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan. Historiantutkijoista Pentti Renvall käsitteli sotaa käänteisestä kansallismielisestä näkökulmasta: nuijasota oli henkisesti kehittymättömien Pohjois- ja Itä-Suomen talonpoikien hyökkäys aatelin johtamaa puoli-itsenäistä "Suomen valtiota" vastaan.

Todelliset ajatukset itsenäisestä Suomen valtiosta voitaneen viedä Yrjö Maunu Sprengtportenin tiliin. Tämä aikanaan Kustaa III:n vallankaappausta tukenut aatelismies ja upseeri joutui riitoihin kuninkaan  ja monen muunkin kanssa,  osittain varmasti hankalan ja äkkiväärän luonteensa takia. Sprengtporten erosi Ruotsi armeijan palveluksesta ja siirtyi 1787 Venäjän keisarinnan Katariina II:n palvelukseen vieden mukanaan kopiota Savon kartoista ja puolustussuunnitelmista. Hänen ajatuksenaan oli tehdä Suomesta itsenäinen puskurivaltio Ruotsin ja Venäjän väliin. Tätä Suomea sitten hallitsisi ja johtaisi Sprengtporten aatelitovereineen. Hän sai ajatuksilleen vähäistä kannatusta upseeriston ja muutamien Savon aatelismiesten keskuudesta. Sprengtporten osallistui Kustaan sotaan 1788 – 90 Venäjän puolella haavoittuen Porrassalmen taistelussa. Sodan jälkeen hän menetti Katariinan suosion, koska ei onnistunut taivuttelemaan suomalaisia suosiolliseksi ajatuksilleen.  Hetkeksi Spregtporten palasi vielä parrasvaloihin: hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi 1.12.1808. Hän ei enää saavuttanut suomalaisten suosiota, ja erosi siksi tehtävästään jo seuraavana vuonna. Viimeiset kymmenen vuottaan Sprengtporten vietti eläkkeellä ja unohdettuna Pietarissa.

Venäjään liitettynä Suomi sai autonomian. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää: Venäjällä ei tuohon aikaan ollut sellaista hallintokoneistoa, että valloitettuja alueita olisi voitu hallita Pietarista käsin. Uusia alueita hallittiin aina hyödyntäen paikallista yläluokkaa ja hallintorakenteita. Yllättävää oli autonomian laajuus ja se, miten taitavasti suomalainen yläluokka venytti autonomian rajoja entistä laajemmaksi. Puolan kapinoidessa Venäjää vastaa syveni Suomen autonomia. Oman lainsäädännön, valtiontalouden ja valtiopäivien lisäksi onnistuttiin hankkimaan oma rahayksikkö, markka. Ja lopulta 1878 Suomi sai jopa oman asevelvollisuuden ja armeijan, jonka tehtävä oli puolustaa nimenomaan Suomen aluetta.

Sortovuodet herättävät

Keisari Nikolai II:n julistama helmikuun manifesti 1899 aloitti sortokauden Suomessa. Venäjän kannalta kyse oli yleisvaltakunnallisten lakien ulottamisesta Suomeen, voitiin puhua yleisvaltakunnallistamisesta tai yhtenäistämispolitiikasta. Kyse oli kahden nationalismin yhteentörmäyksestä. Suomessa haluttiin säilyttää autonomiset oikeudet ja mielellään laajentaakin niitä. Venäläisnationalistit halusivat poistaa Suomen ja muidenkin autonomisten alueiden erityisoikeudet.

Suomalaiset koettivat vedota tsaariin kansalaisvaltuuskunnan Pietariin toimittaman Suuren adressin avulla. Pian kävi selväksi, ettei keisarin pää ollut käännettävissä. Suomalaisten oli ratkaistava suhtautumisensa Venäjään. Hämeenkyröläisille tutun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen johtama vanhasuomalaisten myöntyväisyyssuunta katsoi venäläistämistoimien vastustamisen mahdottomaksi: suurvaltana Venäjä voi joka tapauksessa alistaa Suomen. Tuli taipua, vaan ei taittua. Suomen kieltä ja suomalaisuutta oli suojeltava. Sortotoimet voisivat päättyä keisarin tai poliittisten suhteiden vaihtuessa. Nuorsuomalaisten ja ruotsalaisen puolueen muodostama perustuslaillinen rintama puolestaan luotti passiiviseen vastarintaan: virkamiehet eivät saaneet panna toimeen laittomina pidettyjä määräyksiä. Tämä johti pian perustuslaillisten virkamiesten erottamiseen ja korvaamiseen myöntyväisyyssuunnan kannattajilla. Jyrkimmät perustuslailliset katsoivat, että passiivinen vastarinta ei riitä. He muodostivat aktivistijoukon, joka hyväksyi väkivallan ja poliittiset murhat taistelukeinona sortoa vastaan.  Tunnetuin väkivallanteko oli Eugen Schaumanin suorittama Bobrikovin murha, josta tieto Hämeenkyröön saapui kesken Kyröskoskella järjestettyjen laulujuhlien. Tieto kirvoitti juhlakentälle kokoontuneen väkijoukon keskuudesta eläköönhuutoja.

Aktivistit muodostivat ensimmäisen ryhmän, joka asetti selkeästi tavoitteeksi Suomen itsenäisyyden. He eivät uskoneet, että suomalaisille keskeisten oikeuksien palauttaminen olisi mahdollista Venäjän yhteydessä. Aktivistien toiminnan pohjalta syntyi sitten ensimmäisen maailmansodan mahdollistamana jääkäriliike.

Uuden poliittisen voiman muodosti työväenliike. Vuonna 1899 perustettu Suomen Työväenpuolue muutti neljä vuotta myöhemmin Forssan kokouksessa nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi omaksuen samalla jyrkän marxilaisen sosialismin linjan. Rinnan puoluetoiminnan kanssa eteni työväestön ammatillinen järjestäytyminen. Maaseudun tilaton väki ja torpparit olivat Hämeenkyrössä jo 1890-luvulla ilmaisseet tyytymättömyytensä vallitseviin yhteiskunnallisiin oloihin. Aloite työväen järjestäytymiseen lähti kuitenkin Kyröskosken tehdasyhteisöstä. Hämeenkyrön Työväenyhdistyksen nimellä perustettu yhdistys muutti nimensä Kyröskosken Työväenyhdistykseksi ensimmäisessä kokouksessaan 1904. Työväenliikkeen varsinainen tavoite oli sosialismi, mutta käytännön toimina vaadittiin heti kahdeksan tunnin työpäivää sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.  Sortotoimiin sosialidemokraatit omaksuivat perustuslaillisen kannan.

Suuri adressi ja asevelvollisuuskysymys

Hämeenkyrössä yhdyttiin 1899 nopeasti keisarin helmikuun manifestia vastustavaan suureen adressin. Hämeenkyrön adressikokouksessa puhetta johti kunnallislautakunnan puheenjohtaja W. Iso-Kauppila ja sihteerinä toimi Kyröskosken kansakoulun opettaja Kustaa Paavola. Kunnan edustajaksi suurta adressia Pietariin viemään valittiin talollinen Kalle Tarri. Adressin allekirjoitti viikon kuluessa 1613 kyröläistä eli 31,8 % yli 15-vuotiaista. Talollisista mukaan lähti noin kaksi kolmesta, mutta torppareista ja mäkitupalaisista vain 17,9 %. Kyröskoskella adressiin panivat nimensä nähtävästi kaikki tehtaalaiset johdosta työläisiin, mutta vain noin kolmannes työmiesten vaimoista. Arvattavasti nimet kerättiin tehtaalla, joten vaimoista tavoitettiin vain osa.

Suuri adressi ei sortotoimia lopettanut. Vaikutusta ei ollut myöskään 1901 Hämeenkyrössäkin kerätyllä asevelvollisuusadressilla, jolla yritettiin saada keisari perumaan päätöksensä Suomen oman asevelvollisuusarmeija lakkauttamisesta ja liittämisestä Venäjän armeijaan. Mieltä lakia vastaan osoitettiin etukäteen suunnitellusti täälläkin: kun asevelvollisuuslaki kuulutettiin 1.9. Hämeenkyrön ja Viljakkalan kirkoissa, poistui kirkkokansa viimeistä kuulijaa myöten täyden hiljaisuuden vallitessa.

Asevelvollisuuslain perustuslailliset vastustajat perustivat salaisen kagaaliksi nimetyn järjestön, jonka päätehtävä oli kutsuntalakkojen aikaansaaminen ympäri maan. Kagaalin toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Sen paikallisena asiamiehenä toimi Osaran isäntä, maanviljelysneuvos A.G.Hildén. Hämeenkyrön propagandatoimintaa hoiti Kyröskosken tehtaan johtajisto, olihan yksi kagaalin Tampereen johtoryhmän jäsenistä tehtaan omistajiin kuulunut Gösta Sumelius. Talonpojiston johtomiehistä kagaalin toimintaan osallistuivat Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset Juho, Jeremias sekä Väinö. Tavoitteena oli mm. se, etteivät papit lukisi kutsuntakuulutuksia kirkossa, jolloin ne eivät saisi lainvoimaa.

Hämeenkyrössä myöntyvyyslinja oli kuitenkin hallitseva porvariston keskuudessa. Tähän oli osasyynä varmasti vanhasuomalaisten johtajan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen vaikutusvalta pitäjän johtomiehiin.  Niinpä kirkkoherra Juho Ilvonen ja muut papit lukivat kutsuntailmoitukset kirkossa pohtimatta niiden lainmukaisuutta, ja suurin osa asevelvollisista osallistui kutsuntoihin. Myös nimismies Väinö Nyström ja suuri osa talollisista lukeutui vanhasuomalaisten kannattajiin. Ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) vastusti aluksi kutsuntoja, mutta sittemmin Laitilan maisterina tunnettu Eero käänsi kelkkansa setänsä Yrjö-Koskisen vakuutettua hänet siitä, että suvun perinteet vaativat osallistumista kutsuntoihin.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen 1890-luvulla kuvattuna. Museiviraton kokoekmat, kuva löytyy Finnasta.

Ensimmäinen sortokausi päättyi loppuvuodesta 1905 Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Venäjällä syntynyt suurlakko levisi Suomeen ja Hämeenkyröönkin. Kyröskoskella pantiin tehdas seisomaan ja ”kaikki maantiemiehiä myöten olivat lakossa”, kuten työmies Väinö Aalto myöhemmin muisteli. Kyröskoskella pidettiin luultavasti työväenyhdistyksen aloitteesta kansalaiskokous, jossa vaadittiin mm. myöntyvyysmiehistä koostuneen senaatin eroamista ja väliaikaisen, isänmaallisista miehistä koostuvan, asettamista sen tilalle. Myös nelisäätyisistä valtiopäivistä tuli luopua, niiden tilalle tuli saada yksikamarinen eduskunta. Viikon kestänyt suurlakko tuotti tuloksen: keisari perui helmikuun manifestin ja kaikki sen perusteella tehdyt Suomen autonomiaa loukanneet määräykset.

Nämä valtiolliset kysymykset kiinnostivat pitäjän säätyläistöä, johtavaa talonpojistoa ja työväestön valveutuneimpia edustajia. Heidän kauttaan melkoinen osa pitäjän väestöstä sai ainakin jonkinlaisen käsityksen ajan suurista poliittisista kysymyksistä. Mutta eivät kaikki.  Sillanpää tiivistää Hurskaassa kurjuudessa yhden katsannon sortovuosien kokemiseen:

”Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansalliseen kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet”.

Eduskuntauudistuksesta toiseen sortokauteen

Suomen vanhaa nelisäätyistä valtiopäivälaitosta voi pitää 1900-luvun alun Euroopassa jopa maanosan vanhanaikaisimpana. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja yksikamariseen eduskuntaan perustunut radikaali uudistus teki Suomen kansanedustuslaitoksesta maailman moderneimman ja demokraattisimman. Uudistus tuskin olisi ollut mahdollinen ilman taustalla väijyvää venäläistämisen uhkaa. Etuoikeutetuimmat – aateli, papisto ja ruotsinkieliset – luopuivat asemistaan, koska kansa oli pidettävä yhtenäisenä mahdollisten uusien sortotoimien varalta.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Vaalien tulos oli murskavoitto sosialidemokraateille, jotka saivat 80 kansanedustajaa vaaleissa. Hämeenkyrössä puolue korjasi 66,1 % äänistä. Hämeenkyröön oli ennätetty perustaa 12 työväenyhdistystä, joiden voimin vaalityötä saatettiin harjoittaa. Ennen itsenäistymistä järjestettiin kahdeksat eduskuntavaalit, sillä keisari käytti valtaoikeuksiaan ja hajotti eduskunnan peräti neljästi. Sosialidemokraattien ääniosuus Hämeenkyrössä ylitti aina 60 % ja oli ylimmillään 1916 vaaleissa 68,7 %.  Hämeenkyröläinen Pakkasen kartanon torppari Frans Mustasilta valittiin eduskuntaan 1913 vaaleissa puolueen listoilta.

Vanhasuomalaisen puolueen paikallisosasto perustettiin Hämeenkyröön 1905. Sen puheenjohtajan toimi kirkkoherra Johan Henrik Ilvonen. Sihteerikin oli pappismies, kappalainen Kaarlo Töyry.  Vanhasuomalaiset ottivat ohjelmaansa jo 1906 mm. torpparien ja mäkitupalaisten sekä työväestön aseman parantamisen. Puolue menestyikin oikeistopuolueista parhaiten. Vanhasuomalaiset saivat eduskuntaan 59 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä puolue sai 24,6 % äänistä. Vanhasuomalaisiin kuulunut pitäjän nimismies Väinö Nyström valittiin kansanedustajaksi 1909 vaaleissa.

Nuorsuomalainen yhdistys perustettiin Hämeenkyröön kauppias D.A. Lehtosen ja Vihtori Lehtosen johdolla. Nuorsuomalaisten menestys vaaleissa jäi vaatimattomaksi, se sai vain 26 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä äänisaalis oli 6 prosenttia. Puolueen toiminta ja kannatus Hämeenkyrössä jäi vähäiseksi, syynä siihen oli kai osaltaan toiminnan Helsinki-keskeisyys: paikallisia ja sosiaalisia ongelmia tärkeämpi oli Suomen suhde Venäjän ja tiukkojen laillisuusperiaatteiden noudattaminen. Nuorsuomalaisten kannattajat saivat kuitenkin käsiinsä nuorisoseuratoiminnan, josta suivaantuneina vanhasuomalaiset ryhtyivät rakennuttamaan omaa toimitaloa, Suomelaa. Urakoitsija jätettyä työn kesken vuokrasi paikallisosasto talosta huoneita Hämeenkyrön Säästöpankille ja myi sille lopulta koko rakennuksen.

Vanhasuomalaisten varovainen linja hallitsi Hämeenkyrön säätyläisten ja talonpoikien keskuudessa. Tämä vaikutti siihen, että aktivismi ei saanut kannatusta pitäjässä. Siten jääkäreiksikään ei lähdetty Hämeenkyröstä.

Kun keisari oli saanut vakiinnutettua valtansa Venäjällä, alkoi toinen sortokausi alkoi Suomessa 1908. Suomalaiset joutuivat katsomaan oikeuksiensa asteittaista karsimista. Virkakuntaa venäläistettiin ja yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ulotettiin Suomeen. Suomen täydellinen venäläistämisohjelma jäi 1914 alkaneen maailmansodan vuoksi toteuttamatta. Mutta sota toi tietysti mukanaan kansalaisoikeuksien minimoimisen ja sensuurin.

Suomen talous ei sodan alkuaikoina joutunut vaikeuksiin. Venäjän sotatarviketilaukset ja linnoitustyöt estivät laajamittaisen työttömyyden. Hämeenkyröstäkin lähdettiin näihin ns. vallitöihin. Lähimmät työmaat löytyivät Pispalan ja Pitkäniemen suunnalta. Maailmansota kuitenkin paljasti Suomen riippuvuuden viljantuonnista. Elintarvikkeiden hintojen nousu ja suoranainen puute johti jo 1916 säännöstelytoimien ja teuraskarjan pakko-ottoihin. Vuoden 1917 alussa Hämeenkyrön elintarvikehuolto oli jo vaikeuksissa. Helmikuussa perustettiin Kyröskosken asukkaiden vaatimuksesta kuntaan elintarvikelautakunta vastaamaan erityisesti tehdastaajaman ja kirkonkylän ruokapulaan.

Maaliskuu kaiken muuttaa

Venäjällä nopeasti edennyt maaliskuun vallankumous johti keisarin vallasta luopumiseen 16.3. Uusi väliaikainen hallitus kumosi 20.3. kaikki Suomen perustuslakien vastaiset lait ja asetukset. Kyrön Sanomat julkaisi 23.3. manifestin kokonaisuudessaan ja selosti laajasti muitakin vallankumoukseen liittyviä tapahtumia. Lehden pakinoitsija Eero Alpi oli lähtenyt näytelmäkiertueelle, ja hänen sijallaan pakinoi nimimerkki v.t. sarvi eli Frans Emil Sillanpää. Ajankohtaisten tapahtumien vuoksi pakina jäi tavallista lyhyemmäksi. ”Tila ei anna myöten minun nyt laverrella”, kirjasi Sillanpää. Vallanvaihtoa Sillanpää ennätti kommentoida muistuttamalla vanhan ukon papinvaalikommentista: ”Pappi on valittu – paista akka toinenkin silakka.”

Kyrön Sanomat kertoi laajasti Venäjän maaliskuun vallankumouksesta. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Viikkoa myöhemmin vietettiin Kyröskosken Seurahuoneella vallankumouksen uhrien muistojuhlaa, josta Kyrön Sanomat kertoi 6.4. ilmestyneessä numerossaan. Seurahuone oli aistikkaasti kukilla koristettu. Juhla alkoi Kyröskosken jousiorkesterin soitolla. Insinööri Rafael Fraser käsitteli avauspuheessaan päivän merkitystä, ja neiti Anna Alho lausui runon. Opettaja Matti Lähteenmäki puhui kansamme sivistyselämästä ja teknikko M. Alho taas kertoi Suomen uudestaan koittavasta vapaudesta. Välillä laulettiin isänmaallisia lauluja, ja juhla päätettiin seisaaltaan laulettuun Maamme-lauluun. Juhla jätti mielii ”pysywäisen muiston”.

Seurahuoneella ei tehtaan työväkeä näkynyt. Työväki läksi Kyröskosken työväentalolta kahtena osastona lippuineen kohti kirkonkylää viettämään omaa muistojuhlaansa.. Matkalla kulkueeseen yhtyi muista kylistä saapuvia työväenyhdistysten joukkoja. Kirkonkylässä työväenyhdistykset juhlivat Nuorisoseuran talolla, jonne arvioitiin kokoontuneen 1500 henkeä. Työväenyhdistysten juhlaan kuului yhteislaulun, puheiden, runojen ja kertomusten lisäksi ajankohtaisten poliittisten kysymysten käsittely. Yleisten sosialidemokraattien vaatimusten tukemisen lisäksi nimismieheltä ja poliisilta vaadittiin, että heidän on takavarikoitava elintarvikepulan vuoksi kaikki kunnasta löytyvät viljavarastot sekä ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin salapolton, kapakoiden ja porttoloiden hävittämiseksi.  Kyrön Sanomat ei työväen kokouksesta raportoinut, siitä kiinnostuneet saivat lukea tapauksesta tamperelaisesta Kansan Lehdestä, joka oli Työmiehen ohella tärkein tänne levinneistä työväenlehdistä.

Lippukiista

Kyrön Sanomat kuvauksen mukaan pitäjässä vietettiin vallankumouksen uhrien muistojuhla – kuten muuallakin maassa – sangen perusteellisin toimin.

”Juhlapäivänä – perjantaina – oliwat pitäjämme kaikki työt seisauksissa, tehdaslaitokset ja myymälät suljettuina ja kaikilla kouluilla oli lupa. Yleisten ja yksityisten rakennusten katoille oli kohotettu lippu puolitankoon – useimmissa taloissa punainen, kuten oli asianmukaista ja toiwomuksena lausuttu.”

Osa kirkonkylän herrasväestä ei halunnut punalippuja käyttää, vaan veti salkoihinsa siniristilipun. Tämä ei jäänyt huomaamatta Nuorisoseuran talolle kokoontuneelta työväeltä.  Kokouksessa valittiin komitea, jonka tehtäväksi tuli mennä puhuttamaan herroja, ja vaatimaan heitä käyttämään punalippua. Kyrön Sanomissa 6.4. nuorsuomalaisiin kuulunut ja heidän kansanedustajaehdokkaanakin 1908 ollut kunnanlääkäri J.H. Vuorinen protestoi siniristilipun puolesta. Hän kertoi nuoruus- ja opiskeluaikansa vuosina suomalaisuusaatteen puolesta taistelleena tottuneensa käyttämään siniristilippua.

”Siihen aikaan tuli siniwalkoinen lippu suomalaisuuden merkiksi ja sen wärit Suomen kansalliswäreiksi. Minäkin nuoruuden innolla kiinnyin sekä suomalaisuuden asiaan, että siniwalkoiseen lippuun ja heti mieheksi tultuani sen itselleni hankin. …Onko todellakin Suomen kansa jo nykyään hylännyt siniwalkoisen lipun ja unhoittanut sen merkityksen, ettei se tuollaisena suurena wapauden ja rauhan juhlana siedä edes silmäinsä edessä nähdä sitä liehumassa, waan waatii sen heti raastamaan alas.”

J.H. Vuorinen esitti kantansa lippukiistassa Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Tämän lippuepisodin Sillanpää sovitti mukaan Hurskaaseen kurjuuteen. Kirkonkylään matkaava Toivolan Juha komennetaan kyröskoskelaisten marssirivistöön. Näin hän saapui Nuorisoseuralla pidettävän kokoukseen. Ärtyneenä siitä, miten hänet on marssirivistöön komennettu, käytti Juha kokouksessa elämänsä ensimmäisen puheenvuoron lippuasiaa käsiteltäessä. Juhan puheenvuoro oli lyhyt, eikä edes käsitellyt lippuasiaa. Puheen seurauksena hänet valittiin kuitenkin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippujen poistamista. Komitean jäsenenä Juha innostui sanomaan sanansa herroillekin, jotka jälkikäteen tapauksesta jutellessaan sanoivat:

– Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika riesa oli.

Tässä tilanteessa Toivolan Juha ”varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti”.

Kiristyvät suhteet

Maaliskuun jälkeen yhteiskunnalliset suhteet kiristyivät edelleen niin koko maan mitassa kuin Hämeenkyrössäkin. Kevään maatalouslakoilla maaseudun työväki ajoi kahdeksan tunnin työpäivää. Kesken kiireisimpien kevättöiden pidetty lakko saatiin loppumaan 25.5. paikallisella työehtosopimuksella, joka toteutti lakkolaisten vaatimukset. Lakon aikana nähtiin meijerillä välikohtaus, joka onneksi rajoittui kiivaaksi sanasodaksi lakkolaisten ja talonisäntien välillä.

Yhteiskunnallisten suhteiden kiristymistä yksi taustatekijä oli yltyvä elintarvikepula. Venäjältä oli saatu sotavuosina 60 % Suomen leipäviljasta; nyt päättyi viljan tuonti sieltä kokonaan. 

Kunnallislautakunta ja elintarvikelautakunta organisoivat vapunaattona tarkastuksen, jossa kierrettiin tutkimassa pitäjän vilja-aitat ja perunakuopat. Tutkimuksen tulos oli tyly: viljavarastot syötäisiin loppuun elokuun puoliväliin mennessä. Monilla leipä loppui jo ennen juhannusta. F.E. Sillanpää kuvaili 22.6. Kyrön Sanomissa, miten hänen kotikylässään kulki jo keväällä epätoivoisia miehiä, jotka olisivat ostaneet viljaa kalliilla, jos vain talolliset olisivat sitä suostuneet myymään. Jo toukokuussa Sillanpää näki pakinassaan nälän uhkatekijänä ja suuntasi sanansa kaikille kyröläisille: ”Se kansalainen, joka nälän maata uhatessa säilyttää omaatuntoansa rahakukkarossaan, tekee isänmaallisen ja siveellisen rikoksen, kuuluipa hän sitten mihin kansalaisryhmään tahansa.”

Kesän kuluessa Hämeenkyrön elintarvikelautakunta toteutti hallituksen määräyksiin perustuvan viljan myynnin valvonnan. Samalla säännösteltiin voi, sokeri ja juusto. Niitä myytiin vain ostokortteja vastaan. Vähävaraisia jouduttiin lisäksi avustamaan voin, juuston ja maidon saannissa.

Kesän kuluessa synkistyivät syksynkin näkymät, sillä kylmyys ja kuivuus vikuuttivat viljaa paitsi Hämeenkyrössä myös muualla Suomessa. Hämeenkyrössä perustetun elintarvikelautakunnan ja kunnallislautakunnan välisen työnjaon ja valtuuksien epäselvyys vaikeutti osaltaan huoltotoimia. Suurempi hankaloittava tekijä oli kuitenkin alati kärjistyvä yhteiskunnallinen tilanne. Maanviljelijät perustivat Hämeenkyrön Maataloustuottajat yhdistyksen valvoakseen etujaan säännöstelyolosuhteissa. He viittasivat kernaasti kevään maatalouslakkoihin väittäen niiden pahentaneen viljapulaa. Kuluttajat taas uskoivat maanviljelijöiden salaavan osan viljastaan odotellessaan hintojen nousua ja myyvän elintarvikkeita salakaupassa.

Maassa olevien kurittomien venäläissotilaiden ja levottoman ilmapiirin vuoksi Hämeenkyrössäkin heräsi ajatus paikallisen suojelukaartin perustamisesta. Sortovuosina ja niiden jälkeenkin työväen johtomiehiin yhteyttä pitänyt Jalmari Raipala uskoi vielä mahdollisuuteen perustaa työväen ja porvariston yhteinen kaarti järjestystä valvomaan. Useimmat pitäjän työväenyhdistykset suhtautuivat aloitteeseen kielteisesti. Raipalan yrittäessä esitellä asiaa 28.8. työväenyhdistysten kokouksessa Kurjenmäellä, huudettiin hänet esityksineen alas sellaisella voimalla, että hän katsoi parhaaksi poistua paikalta hyvin nopeasti seuranaan olleiden Jalmari Helon ja Väinö Tuokkolan kanssa. Hämeenkyrön Suojeluskunta perustettiin sitten Lintolassa Raipalan johdolla 15.9. porvarillisin voimin. Työväen puolella järjestäytyminen sujui hitaammin. Ensimmäinen kaarti perustettiin tiettävästi 28.10. Kyröskoskella.

Kesällä Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Oikeistopuolueet hyväksyivät toimenpiteen, koska arvioivat voitattavansa eduskuntavaalit. Niin kävikin lokakuussa pidetyissä vaaleissa. Sosialidemokraatit olivat luonnollisesti katkeria vaalitappiostaan.

Venäjällä vanhan ajanlaskun mukaan nimetty lokakuun vallankumous alkoi 7.11. Lenin johtamat bolsevikit kaappasivat vallan käsiinsä. Suomessa tapahtumat johtivat sosialidemokraattien organisoimaan suurlakkoon14.11. Se levisi Hämeenkyröön seuraavana aamuna. Kyröskosken paperitehdas pysäytettiin, puhelinkeskukset miehitettiin ja paperitehtaan virkailijoilta ja järjestysmiehiltä takavarikoitiin aseet. Kolme päivää myöhemmin Siuron ja Hämeenkyrön punakaartilaiset riisuivat aseista Lintolaan kokoontuneen Hämeenkyrön Suojeluskunnan. Samana päivänä Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto Helsingissä päätti lopettaa lakon eduskunnan hyväksyttyä 8 tunnin työpäivän sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden taanneen uuden kunnallislain.

Kyrön Sanomat oli toukokuussa ilmoittanut olevansa ”jyrkästi puolueeton lehti”. Työväestön puolella tämä puolueettomuus ei tyydyttänyt. Lehden suurlakkoa Kyröskoskella koskevaan kirjoitukseen vaati Hämeenkyrön järjestyskaartin johtava toimikunta oikaisun. ”Kyrönsanomain herrat toimittajat näkewät ainoastaan herrain porwarien levottomuuden. Mutta eiwät näe työläisten lewollisuutta, mikä on suurin silloin kun ei tehdä työtä.” Lopuksi toimikunta vaati kirjoituksen julkaisemista uhaten muussa tapauksessa estävänsä lehden julkaisemisen.

Hämeenkyrön järjestyskaarti vaati kovasanaisessti kirjoituksensa julkaistavaksi Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Sillanpään pakinat lehdessä saivat syksyn mittaan entistä vakavampia ja pessimistisempiäkin sävyjä. Suurlakon jälkitunnelmissa pakinassa Polttavia kysymyksiä hän spekuloi tulevaa:

”Saa nähdä kummallako kapitalistien ja työläisten välit selvitetään, rymäkällä vai järjellä. Se riippuu niin monista asioista. Niin moni isäntä on aikojen kuluessa ollut häpeemätön torpparilleen ja moni emäntä häpeemätön piialleen. Niin moni työläinen on ollut häpeemätön isännälleen. Eikä mikään noista häpeämättömyyksistä huku olemattomiin vaan tulee esiin kolmannessa ja neljännessä polvessa.”

Itsenäisyysjulistus jäi vähälle huomiolle

Eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi 6.12.1917 äänin 100 – 88. Oppositiossa olleet sosialidemokraatit äänestivät porvarillisen senaatin esitystä vastaan, koska olisivat halunneet itsenäisyyden toteutuvan Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallituksen kansaa neuvotellen. Hämeenkyrössä ei itsenäisyysjulistus juuri huomiota herättänyt. Kyrön Sanomissa kerrottiin 7.12., että senaatti on kolme päivää aiemmin esittänyt eduskunnalle Suomen julistamista itsenäiseksi. Itsenäisyyden hyväksyminen eduskunnassa ei tähän numeroon luonnollisesti ennättänyt. Sen sijaan lehti kertoi, miten maanviljelijä Vuorenmaan taloon Oksalammilla oli yritetty murtautua ja miten kaksi sarkkilalaista työmiestä oli pidätetty syyllisinä aseelliseen ryöstöön maanviljelijä Jalmari Rautajoen talossa Muotialassa. Muotialan Turvalan aitasta taas oli varastettu 15 hehtolitraa viljaa kairaamalla lattiaan reikä ja valuttamalla jyvät siitä säkkeihin.

Viikon kuluttua lehti noteerasi tapauksen mm. siteeraamalla laajasti Helsingin Sanomia: ”Maailmanhistoria tuskin osoittaa yhtään esimerkkiä siitä, että sorrettu kansa itsenäiseksi julistautuessansa olisi ilmaissut niin vähän riemun tunteita kuin Suomen kansan kohdalla.” Itsenäisyyttä ei sen kummemmin juhlittu Hämeenkyrössäkään. Ihmisten mieliä kalvoivat yhä syvenevät yhteiskunnalliset ristiriidat ja jyrkentyvät asenteet. Edessä aukeava vuosi oli alkamassa pahojen aavistusten vallassa. Työttömyys, elintarvikepula ja epätietoisuus tulevasta täyttivät ihmisten mielen itsenäisyyden juhlinnan sijasta. Oltiin matkalla kohti kansallista onnettomuutta, sisällissotaa.

Joulukuun kuudes juhlapäiväksi

Suomessa käytiin 1918 verinen sisällissota ja sen jatkeeksi vielä valtiomuototaistelu monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeistossa ajateltiin Suomen irtautuneen Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja itsenäisyyttä haluttiin juhlia valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää.

Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa. Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi ja 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.

Itsenäisyyden alkuaikoina itsenäisyyspäivä oli selvästi oikeistolainen juhla. Jo 1930-luvulla sosialidemokraatit alkoivat kiinnittyä mukaan juhlamenoihin. Sotien jälkeen mukaa päivän juhlintaa tuli sotien ja sodassa kaatuneiden muistaminen. Itsenäisyyspäivästä kehkeytyi Suomessa valtiojohtoinen ja hyvin vakavamielinen juhla.

Itsenäisyyspäivän vieton ovat vakiintuneet vuosikymmenien mittaan. Valtakunnalliset tilaisuudet toistetaan pienimuotoisempina lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Lipunnostot, juhlajumalanpalvelukset, seppeleenlaskut sankarihautausmaille kunniavartioineen, kunnan järjestämä itsenäisyysjuhla ja kynttilöiden poltto ovat pitkäaikaista perinnettä. Kunniamerkkejä jaetaan, puolustusvoimien paraatia seurataan ja itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa taitaa kerätä vieläkin lähes puolet kansasta vastaanotinten ääreen. Ja silloin tällöin uudempia traditioitakin syntyy: Laineen Tuntematon sotilas on nähty kuvaruudussa itsenäisyyspäivänä vuodesta 2000 lähtien.

Mitä merkitsee itsenäisyyspäivä kyröläisille nyt? Varmasti paljon enemmän kuin 1917.  Mutta mitään yhtenäistä kyröläistä merkitystä emme joulukuun kuudennelle löydä. Joillekin liittyminen Euroopan unioniin merkitsi itsenäisyyden menettämistä. He ehkä viettäisivät kansallispäivää itsenäisyyspäivän sijaan. Mikä on siirtolaisten ja pakolaisten asema itsenäisessä Suomessa? Miten vastaamme taas kiristyvään sotilaspoliittiseen tilanteeseen: liittoutumalla vai pysymällä omillemme? Tällaiset itsenäisyyden luonteeseen ja tulkintaan liittyvät kysymykset leijuvat traditioon nojaavan yhtenäisen itsenäisyyspäivän vieton taustalla.

Lähteet

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistys ry, 1974.  

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset 2. Keuruu 1988

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4  Luettu 2.5.2016.

E.N. Karhiston runo Kyröskoskesta

Käsittelin E.N. Karhistoa aiemmin blogissani. Esittelen nyt muutamin kommentein lisäiltynä hänen runonsa Kyröskoskesta. Runon lähtökohtana on Karhiston kyröskoskelaiselta Konstu Salolta tallettama tarina Kyröskosken Alisesta myllystä:

Kyröskosken Alanen mylly

Konstu Salon osa

Kun nimeäni mainitaan,

mua Alaseksi usein sanotaan.

Olen satoja vuosia seisonut

ja kyröläisiä palvellut

kolkossa kallion kolossa, -

kosken kuohuissa kovissa.

Olen viljaa paljon jauhanut

josta Kyrö on leipää paistanut.

On vielä muitakin muistoja, -

miespolven aikana saatuja.

Halla usein viljat kadotti, -

petun silloin miehet myllytti.

Monet liedet sammui, kylmeni

ihmiset hautaan katosi.

Tavat oli yksinkertaiset, -

pettuineen, - koivunkuorinen.

Tanokkaat oli silloin jalassa, -

kaikki parhaat oli salassa.

Nyt käydään silkkisukissa, -

ja jauhaa myllyt nisua.

Ei kukaan muista entistä, -

aikaa jäyhää, visua.

Tämän jälkeen Karhisto alkoi runoilla itse. Olen säilyttänyt Karhiston omaperäisen välimerkkien käytön muuttamattomana. En ole myöskään puuttunut hänen nykyisestä poikkeavaan tapaansa käyttää yhdyssanoja. Aivan selvät lyöntivirheet olen korjannut:

Myllärillä kukko lauloi laskullensa aurinkoa helmikuista,

päivänkerän painuessa korpeen, - neljän aikaan.

Kirkas on pakkaspäivän iltarusko.

Kullankeltaiseksi kuvitti se

Kyröskosken jylhät rotkot.

Isopauhu kuohui maata järisyttäin.

Suuret luppokuuset, - rotko syrjäin,

talviusmaisessa puvussansa korottivat

latvojansa kohden korkeutta; -

Kuin varjoa synkkää kammoten, ja kalpea,

jonka heittää helmikuinen iltayö.

Koski Suomen kuulu, - maailman kuulu, -

Satakunnan suurin, -

väsymättä, pelkäämättä uursi

ikivanhaa kiviperustaansa

Vuohikoskin, Isopauhuin sekä Patakuohuin.

Kirkontornin korkeudesta se viersi

Kyrösselän tuulten myllertämät -,-

syvät -, rautapito vesiryöpyt.

Pyöritteli mennessänsä Kyröskosken

neljättoista myllynkivet; -

jauhain viljaa, pelua ja kertaa.

Ehkä usein jauhoi pettuakin silloin

koska kyröläiset sodasta sai palkaksi ja

arvomerkeiksensä autuuden ja arvet, -

virkamerkki- eli ”nappiherrain”

huoltaessa tarkoin siitä, että

heille sekä jälkeläisillensä riitti

olemista sekä valtaa.

Pelusta ja petustakin antoi mylly voimaa silloin, -

koska Kyrönakat kolmin kynti pellot; -

kaksi hevosena, yhden ohjatessa sahraa, -

Isonvihan kaadettua miehet Kyrönmaasta; -

Isonryssän tsaari Pietari, kun käski

tappaa sukupuuttoon kyröläiset, - -

jotka aina Satakunnassa ja Pohjanmaalla

oli harmina ja vastuksena silloin,

koska Höökariikin maata kurittaa ja lannistella

tahtoi Noukorodi, Moskova ja Isoryssä.

---------------------------------------------------

Ehtoin alkaa myllyvuorot, -

huomenehtooseen ne loppuu. –

Sellainen on ollut ikivanha myllylahkoin tapa.

------------------------------------------------

Runon alkuosassa Karhisto mukailee Malakias Kostianderin runoelmaa Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Kostianderin teokseen voi tutustua täällä. Runossa esiintyvä kansan käyttämä Höökariikki (usein myös Hooperiikki) tulee Karhiston mukaan ruotsin sanoista ”Höga Riket”, siis korkea valtiovalta vapaasti suomentaen.

Koskenkara, - Kyröskosken musta talvipääsky.

joukkoansa johti myllyjalkaan yöksi, -

samalla kun saapui myllyttäjä myllyvuorollensa.

Myllyttäjän tavat tiesi talvipääsky, -

- eivät ahdistele, eivät vainoo.

Paitsi kerran, - jolloin vonkanokka roomalainen saapui

Italiasta ja Englannista katsoon

Kyröskosken talviriehumista. Silloin

Acerbille näytti eräs myllyttäjä, -

kuinka talvipääskyn tapaa pieni kuula, -

kyrönmiesten pyssynkäynnistä kun tuleekin, -

Tappaa silloin, niin kuin peto, - eli tekisitkö

niin kuin tekee kotitöitään.

----------------------------------------------

Karhisto marssitti sitten näyttämölle ”vonkanokka roomalaisen”, Giuseppe Acerbin. Lähdeluettelossaan hän mainitsee Jooseph Acerbin teoksen Travels (London 1802). Acerbin teos ilmestyi suomeksi vasta 1953 (Matka halki Suomen v. 1799), tuolloinkin lyhenneltynä. Uusi suomennos julkaistiin 1983. Runoon on kuvattu Acerbin kokemukset kyröläisestä tarkkampujasta, joka järjesti lähes vahingoittumattoman koskikaran Acerbin tutkittavaksi. Näin Acerbi kertoi tilanteesta:

”Kohta näimmekin, miten eräs heistä haki pyssynsä, ampui laukauksen ja ryömi sitten sillan yli tuomaan meille yhtä tällaista lintua. Kiitin häntä, mutta huomattuani, että lintu oli päätön, koetin selittää hänelle, etten välittänyt sellaisesta, vaan halusin eheän linnun. Tarkastelin samalla hänen pyssyään; se oli vanha rihlapiippuinen, hyvin pienikaliiberinen ase, joten hän oli siis ampunut linnun luodilla. Näytin hänelle silloin pieniä hauleja ja tai merkkejä, että hän lataisi aseensa niillä. Kelpo mies hämmästyi aika tavalla nähdessään pienet lyijyhaulini, jommoisiin hän ei ollut ilmeisesti aiemmin tutustunut. Hän kieltäytyi tarjouksestani ja latasi pyssynsä tavalliseen tapaan luodilla, mutta ilmoitti aikovansa nyt tuoda minulle linnun eheänä. Niin ystäväni lähti, ampui laukauksen ja toi minulle toisen samaa lajia olevan linnun; hän oli halunnut saada sen niin eheänä kuin suinkin ja oli ampunut sillä tavoin, että kuula oli vain hiukan raapaissut sen kurkkua. Olin hyvin ihmeissäni hänen tarkasta ampumataidostaan, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että kaikki talonpojat käyttivät sellaisia rihlapyssyjä eivätkä juuri koskaan ampuneet harhaan; tällä tavoin ammuttuja viiriäisiä ja muita lintuja he lähettivät suuret määrät Tukholmaan.” 

Tarkemmin Acerbin ja kumppanien vierailusta Kyröskoskella voit lukea tästä.

Myllykuorman kanssa myllyttäjä laskee

huiman mäen puoliväliin, - helereellä

Koskeen menikin sekä juhta että kuorma, -

mutta hevonen on raju liinaharja, -

isäntänä sillä itse Lempi, --

luinen, pystypäinen, miehenmitta.

------------------------------------------------

Reestä kantaa viljan myllyyn, -  alas

ahteesta joka monen päätä huimaa.

Kantaa myöskin myllyyn lämmitys- ja tarvepuunsa, -

sekä ison eväskontin.

Hevosensa huollettuaan, laskee veden myllynsiipiin; -

alkaa mylly kolkkaan.

Veistellessä tekopuitaan, - kuunteleepi

myllyttäjä myllyn ääntä, -

ettei tyhjää pääse jauhaan, huhtoon

kipeniä, - myllyn polttaan.

-----------------------------------------------

Muistaa veistellessään eväskontin,

kaivaa siitä nauriit, -

peittää kuumaan kiukaan tuhkaan.

Odotellen naurishaudan kypsymistä

muistuu mieleen hiiliin katsellessa

monet tarut sekä muistot. Hymähtelee:

Itse kaivoin Kyröskosken uoman, -

Kun en vanhaan myllyyn Kirmonmaassa

saanut myllyvuoroani.

Kuivui vanha uoma Kyrösvetten. –

menettivät hiidet kulkutiensä

Siuroon ja Pohjanmaalle.

Suistui hiitten paasipurret haaksirikkoon

Virren vaarin laulaessa ristin Kristuksesta,

Nyt on minua vastaan hiidenkansa.

---------------------------------------

Tässä Karhisto ottaa runoon mukaan runoon Taavetti Heleniukselta ja ilmeisesti muiltakin kuulemansa tarinan miehestä nimeltä Lempi (tai Lempo), joka kaivoi Kyröskosken uoman. Kertomuksen mukaan Kyrösselän vedet purkautuivat Kirmonmaan (eli Kaitojärven tai Korpisillan) kautta Lavajärveen, ja sieltä edelleen Kirkkojärveen. Mennessään Kirmonmaahan myllyyn ei Lempi päässyt jauhattamaan, koska ei ollut hänen ”vooronsa”. ”Pyydelköön perkele teidän myllyjänne, saan minä myllyn itsellenikin”, tokaisi Lempi. Meni sitten ja kaivoi Kyröskosken uoman ja rakensi koskeen ensimmäisen myllyn, Viljakkalan Alasen myllyn.

Kyrösjärven pinta putosi rajusti, kun Lempi (toisten mukaan Sankari) oli avannut Kyröskosken. Hiidet eli pirut pelästyivät veden pakenemista ja sysäsivät suuret kallionlohkareet vesille purjehtiakseen niillä. Kesken matkan alkoivat upotettuna olleet Kyrön kirkonkellot soida, pappi saarnata ja Virren vaari laulaa virsiä. Hiisien kivipurret tekivät silloin haaksirikon.

Lempin Karhisto yhdistää Viljakkalan Lemmon taloon. Ja ehkä hieman humoristisesti Kalevalan Lemminkäiseenkin…

Yrjö Koskinen ja muutama muu tutkija oletti 1800-luvulla, että Kyrösjärvi olisi todella purkanut vetensä aikoinaan Lavajärven kautta. Kyröskoski olisi syntynyt myöhemmin. Maantieteilijät osoittivat kuitenkin 1900-luvulla kiistattomasti, että noin 8000 vuotta sitten maanpinnan kohotessa järveksi eriytyneen Kyrösjärven laskureitti on aina kulkenut Kyröskosken kautta.

Viimein rupes naurishauta kypsyyn, -

tuntuu niin kuin vaimenisi kosken pauhu.

Lakkaa mylly jauhamasta viljaa, -

hällättäen niin kuin jauhais männynkuorta.

Aukeneepi myllynovi kirahtaen, -

lentää vaajat myllynsammakosta, -

pidättäen mylly jauhamasta.

Kuulee turski myllyttäjä

äänen mäkisevän kuin vuohen, -

inisevän niin kuin yökön, --

kukan mielipuolisen hekotuksen:

”Myllytulta mä tulin ottaan.

Rokkaa kiehuvaa kun annat, eli

naurishautaa paistunutta, -

jatkaa saat sä jauhatustas”.

-----------------------------------------

Katsoi myllyn ovisuuhun myllyttäjä.

Näki myllyn ovenkamanassa ylähuulen

niin kuin kukon nokan.

Kynnyksellä lepäs alahuuli

niin kuin kontinkieli eli sian alaleuka.

Vastasipa turski myllyttäjä puhujalle:

”Minulle ne maksaa tullin, -

jotka eivät lahkoon kuulu.

Sinulla ei ole vuoroa eikä jauhamista”.

----------------------------------------------

Olet suurisuinen, - ähkyi peikko, -

katso sentään, - onko kukaan, - koskaan,

nähnyt suuta suurempaakaan?

----------------------------------------------

Hairas puisen myllylapionsa Lempi.

Työnsi asun tulisimpaan hiilustaan, -

jota heitti lapionsa täyden peikon kitaan, -

ärjähtäen: Oletkohan suurisuinen koskaan

syönyt kuumempaakaan naurishautaa?

---------------------------------------------

Ryntäs Horna myllynoventiestä, -

ryönähti kuin kulovalkee kuivaan ryteikköön. –

-- Vuoret lellui, - koski kuivui, -

Hataraharjun kangas kaikui.

Sieppas riena Manninharjun kalliosta

suuren paaden, -

myllyn kokohisen kivenkaikaleen.

Heittää sinkahutti kiven, -

myllyä tavoitti takansa, - ei tavannut. Ulvoi:

”Poltti Lemmenvilja suussa, -

tässä hiittenviljaa jauhaa polton myllyn”.

---------------------------------------------

Siitä asti Hiidenkivi, -

Poltinkivi, Pirunkivi, Kuohunkivi,

antoi taruaiheet monet.

Nimitettiin Poltinkiven mukaan

Poltin mylly sekä Poltin ahde.

Myllyssä kun jauhoi kostulaiset, -

kuuli vanhat tarut Costiander, -

yhdisteli niitä Poltin myllyyn,

pani Utera Jaakon mylläriksi, -

vaikka Rokkakoskelta on taru

saanut alkunsa sinämielessä kun

mitä kertoo Costiander, kuten

saamme tietää Yrjö Koskiselta, -

kun hän kertoo ”Kyröskosken syntyasiasta”.

--------------------------------------------------

Karhisto jatkoi runoelmaansa yhdistelemällä Costianderin teosta ja Yrjö Koskisen Kertomusta Hämeenkyrön pitäjässä, joka ilmestyi 1852. Näin Yrjö Koskinen Rokkakoskea koskevassa alaviitteessään:

”Tässä maininnen seuraavan kansan tarinan: Rokkakosken myllyssä kerta mies jauhatti, papupata kiehumassa. Tuli peikko myllyn oveen, pani alihuulensa kynnykselle, ylihuulensa päälykselle; »oletkos semmoista suuta nähnyt?» kysyi. Mies otti padan rokkanensa ja paiskoi peikon kitaan, kysyen: »Oletkos semmoista lientä maistanut?» Peikko uikuen parkuen mä'elle hyppäämään. Tästä saatiin nimeksi Rokkakoski.”

Karhisto pyrki siis kuulemiensa tarinoiden avulla osoittamaan, että Poltin mylly sai nimensä Yrjö Koskisen kertomasta tarinasta. Poltinkivi, Pirunkivi ja Kuohunkivi olivat siis toisintonimiä koskea jakavalle mahtavalle Patakalliolle. Costianderin kertoma tarina olisi alun perin viitannut Rokkakoskeen.

– Karhiston mainitsema ”Utera Jaakko” tarkoittaa uutteraa Jaakkoa.

Mitä kertoa olis voinut tietäjälle mylly, -

jonka ovi sekä seinät oli kriipusteltu täyteen

kuvioita, puumerkkejä eli ”tavaimia”?

Kaikki kokoontuivat sinne myöskin trullit, -

punnitessaan villojansa.

Mitä tunsivatkaan ihmisrukat, -

jotka taikuuteensa saattoi uskoon,

että paholaisen kanssa olivat he aviossa.

Uskoi moni, - ehkä löylynlyömä, - trulli, että

Pitkäperjantaita vasten yöllä, - Pääsiäisenäkin

sekä Pyhäänpäivän-, niinkuin muina juhlaöinä,

ajoivat he luudanvarrenpäällä ratsastaen

Karkun Pirunvuoreen, - taikka Väinänmaahan Inkulassa,

jossa Kööpeliksi nimitettiin vuorta

jonne trullit sekä noidat ennen kulki

seurustellessansa paholaisen kanssa, -

kuten myöskin vanhatpiiat.

Usein parhaat trullit saivat isännältään, -

Lusifeerukseslta, Peltsepuupilta ja Perkeleeltä

luvan mennä Turunmaahan, - luuta ratsunansa.

Siellä korkeen vuoren päällä näkyi Turuun linna, -

sekä arkkipiispan kirkko, - joissa

noituus oli mahtavampaa maassa, -

vaikkei siellä vallinnutkaan musta noituus, - -

Pirin väkitiedot siellä

taistelivat Lusiferin valtaa vastaan.

------------------------------------------

Tuskin Lempi, - pystypäinen myllynrakentaja tiesi

mitä viljaa joutuu jauhaan mylly; -

taikauskoa, tarua ja vanhaa tietoakin.

Muualla kun vaan Kyrönmaassa

täytynyt on käydä myllyttäjän joka myllyn oveen

kriipusteli viat, viat, viatinsa tähden alle.

Kerran tapahtunee, että nousee ”tähti”.

Katoavat silloin eksytykset, pimeys ja uskottelut.

Fiat! Fiat! Fiat! Tapahtukoon! Tapahtukoon! Tapahtukoon!

Runonsa loppusäkeissä Karhisto kertoo myllyjen oviin ja seiniin ”kriipustelluista” kuvista, puumerkeistä, runoista ja myllyttäjien nimistä, joista myös Costiander puhuu teoksessaan. Karhiston väittämän mukaan Alasen myllyn oven yläpulmassa oli ollut noidan ”tavain” ja sen yläpuolella tähden alla ”väkisanat”: ”viat. viat. viat”. Karhisto arveli muilla mailla käyneen myllyttäjän näin kirjoittaneen tarkoittaen latinan sanaa ”fiat”.  Mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun eksytykset, pimeys ja uskottelut kerran katoavat ”tähden” noustessa? Ehkä silloin nousisi Karhiston ajattelussaan suosima muinaisusko noituuksineen uudelleen esiin ja valtaan.

Lähteet:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa säilytettävästä Kyrön Kirjasta olen saanut lainaksi kopiot Mikko Rajalalta ja Pentti Lehtiniemeltä.

Malakias Kostiander: Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Helsinki 1845.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos 1981.