Sarvesta

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu sarvi. Samankaltainen sarvi oli Viljakkala-vainaan vaakunassa. Aikanaan ihmettelin sarven tarkoitusta ja sittemmin selvittelin asiaa jonkin verran. Työstin aiheesta artikkelin, joka julkaistiin ensin Kyrön Joulussa ja sitten täydennettynä Hämeenkyrön Sanomissa muistaakseni 2004. Tätä blogia varten etsiskelin valokuvaa sarvesta, mutta en sellaista netistä löytänyt. Kuvasin itsekin sarven joskus kymmenkunta vuotta sitten, mutta johonkin bittiavaruuteen ovat nekin kuvat  kadonneet. Mutta pari vuotta sitten kaksi lukiolaispoikaa innostui pitämään esitelmän sarvesta ja kävivät sen kuvaamassa. Tässä Arttu Timosen ja Ismo Vullin kuvat sarvesta.

KYRÖN SARVEN ARVOITUS

Hämeenkyrön kunnanvaakunaa koristaa kuuluisa Kyrön sarvi. Aikanaan kuntaesitteessäkin toistettiin sarvesta vanhaa tarinaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sen kyröläiselle talonpojalle palkkioksi tämän neuvokkuudesta. Hyvä tarina, mutta ei totta. Samanlaisia kertomuksia neuvokkaasta talonpojasta ja hyvästä kuninkaasta on kerrottu kaikkialla Euroopassa.

Mitä Yrjö Koskinen tiesi sarvesta?

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä ilmestyi 1851. Näin Koskinen kertoi sarvesta:

Vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen…Ennen vanhaan oli tätä sarvea isoissa häissä kuljetettu, josta kirjolle maksetaan määrätty vuokra. Mutta kolmatta kymmentä vuotta tätä ennen veivät varkaat sen kirkosta ja sahasivat palasiksi sillä tapaa muka sen  hopeita riisuaksensa. Sittemmin lahjoitti muutama Turkuun muuttanut kyröläinen uuden siloitellun sarven, jolla on kansi ja jalat uutta hopeaa…muita vähäisempiä varustamattomia sarvia löytyy myös kirkossa, joitten i’ästä ei ole tietoa, suuttuvat nekin olla vanhan-aikuisia kapineita. Mistä nämä sarvet alkuansa lienee, en voi muuta kuin arvaten päättää ja jätän siis muitten tutkittavaksi, eikö niitä ehkä sopisi juontaa siitä, mitä Kyröläisten perisuvusta ja Pirkkalaisista (Birkarloista) ennemmin kirjoituksissani on puhuttu.”

                                            

Lisäksi Koskinen mainitsi, että kyröläisistä yleisesti käytetty ”Kyrönsarven” pilkkanimi johtuu juuri näistä sarvista. Kun kyröläistä sarvipääksi soimattiin, vastasi hän kysymällä halusiko pilkkakirves sinistä vai punaista. Eli halusiko naapuripitäjäläinen sinisen mustelman vai punaista verta koristuksekseen. Kyrönsarvi on siten kauan ollut sekä kyröläisten että naapurien mielenkiinnon kohteena. Siihen liittyviä nasevia sanontoja on talletettu mm. Mouhijärveltä: ”Kuules, Mouhijärven pitkäperse, kuinka Kyrönsarvi kaikuu” ja ”Kyrönsarvi se meiltä nai ja oman sohlonsa sai, sanoi entinen isäntä tyttärestään, joka oli naitu Hämeenkyröön”.

Kansantarinat Kyrön sarvesta

Yrjö Koskinen oli varmasti oikeilla jäljillä päätellessään Kyrönsarven olevan yvin vanhaa perua. Ei voida ajatella, että luterilaisen kirkkoon olisi hankittu ja sen kattoon ripustettu hopeavitjoin juomasarvi. Kyseeseen tulee katolinen aika, jolloin pakanallista juomasarvea siedettiin paremmin. Yrjö Koskinen ei puhunut sanaakaan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajana. Kansan keskuudesta on merkitty muistiin kaksi erityyppistä tarinaa sarven alkuperästä. Toisen mukaan sarvi saatiin Ikaalisista lainaleipien pantiksi. Levinneemmän kertomuksen mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi.

Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan.

Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollika sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kotokyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Tämä Jalmari Helon muokkaama novelli vakiinnutti tavallaan tarinan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajan. Novelli on sävyiltään ja tyyliltään tuttu kansakoulua käyneille ikäluokille. Vakaa suomalainen talonpoika, ilkeät ruotsinherrat ja hyvä, oikeudenmukainen kuningas. Tutun topeliaaniselta kalskahtaa.

Jalmari Helon tarina sarvesta. Kyrön Joulu 1923.

Kustaa Vilkunakin perehtyi sarveen

Tieteellisesti sarven alkuperän ongelmaa tutki kansatieteilijä, professori Kustaa Vilkuna. Hän vieraili F.E. Sillanpään luona Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Mestarin eloisa kuvaus lumoavan kotiseutunsa kulttuurihistoriallisista ja kansatieteellisistä erityispiirteistä sai Vilkunan mielenkiinnon heräämään. Yksi innostuksen hedelmistä ilmestyi Satakuntalaisen Osakunnan kotiseutututkimuksessa numero XIV. Tämä vuonna 1948 ilmestynyt teos omistettiin F.E. Sillanpäälle hänen täyttäessään 60 vuotta. Vilkunan 15-sivuinen tutkielma on edelleen paras tieteellinen selvitys Kyrön sarvesta. Myöhemmin Vilkuna osoitti vielä erikseen Kyrön sarveen kuninkaan lahjana liittyvän tarinan olevan tyypillinen kiertotarina. Siitä lisää täällä.

Vilkuna kertaa sen, mitä Yrjö Koskinen ja kansantarinat kertovat sarvesta. Sen jälkeen hän sivuaa mahdollisuutta, että sarvet olisi lahjoitettu kirkkoon keskiajalla. Sen verran tiedetään, että Turun tuomiokirkon Pyhän kolmen kuninkaan alttarin kirstussa oli 1480 kaksi heloitettu sarvea. Toisesta asiakirjasta ilmenee, että nämä hopeahelaiset sarvet oli saatu lahjana kahdelta aatelimieheltä, nimittäin Ylä-Satakunnan tuomarilta Pentti Lydeckenpoika Djäkniltä ja ritari Henrik Blitziltä. Lahjoitukset voidaan sijoittaa muiden lähteiden perusteella noin vuosiin 1440–1442. Djäkn oli Ruotsissa käyneitä kuninkaan ystäviä, kuten tarinain Ollikan Erkki. Lisäksi Djäknin tiedetään tehneen lahjoituksia Turun tuomiokirkolle ja olleen Naantalin luostarin perustajia, joten hän on voinut hyvinkin lahjoituksillaan muistaa myös kotiseutunsa kirkkoja. Myös maalauksensa ja muotonsa puolesta Kyrön sarvi voisi olla keskiaikainen. Keskiaikainen piirre on myös sarven jalattomuus. Kun siitä juotiin aikanaan vain mietoja juomia, siis mehua ja sahtia, tyhjennettiin sarvi tavallisesti juomalla se kerralla pohjaan. Vasta paloviinan käyttöön tullessa 1500- ja 1600 – luvuilla tuli sarvesta ryyppyastia, johon tarvittiin erillinen jalka pitämään sitä pystyssä ryyppyjen välillä.

Tradition juuret esihistoriallisessa ajassa

Ei ole olemassa mitään kirjallisia lähteitä siitä, että joku ulkopuolinen olisi lahjoittanut juomasarven Hämeenkyrön seurakunnalle. Kustaa Vilkunakin taipuu sille kannalle, että Kyrön sarvi – ei siis esine vaan nimi ja tapa – on keskiaikaa vanhempi. Voidaan näet olettaa, että Satakunnassa olisi elänyt varhaiskristillisistä ajoista saakka tapa säilyttää kirkossa yhteisön omistamaa juomasarvea tai muuta juoma-astiaa, Jos tällainen sarvi joutui hukkateille tai lyötiin juhlahumussa rikki – mikä ei liene ollut harvinaistakaan – hankittiin tai lahjotettiin menetetyn tilalle uusi. Niinhän kävi viimeksi 1820-luvulla, kun Turkuun muuttanut hämeenkyröläinen lahjoitti varastetun ja rikotun sarven tilalle uuden. Täällä tavoin traditio on voinut säilyä elävänä hyvinkin kaukaisilta ajoilta.

Tarinoiden mukaan Kyrön sarvea säilytettiin kirkon katossa hopeavitjoissa vielä 1700-luvulla. Myös Viljakkalan sarvesta on samanlaisia tietoja. Meidän näkökulmastamme kuulostaa oudolta, että kristillisessä kirkossa on säilytetty pakanallista alkuperää olevaa juomasarvea, jota on vielä lainattu ilmeisen vauhdikkaisiin pitojuhliin. Laajentuessaan uusille alueille kristinusko joutui aina tekemään kompromisseja. Kyrö oli muodostunut muinaispitäjäksi jo ennen kristinuskon tuloa. Sen asukkaiden kokoontumis- ja palvontapaikka sijaitsi Kyrönjoen (nykyisen Pappilanjoen) suistossa. Siellä Kanaensaaressa oli pyhä paikka, kalmisto tai hiisi, jossa kasvoi ikivanha puu, kyröläisten käräjäkuusi. Kurki- ja hiisi – nimet muistuttavat vieläkin silloisista palvontakohteista, kalmistoista ja uhrikuusikoista. Kurki on tunnettu hiiden toisintonimenä, ja vasta kristillisenä aikana se sai kielteisen, pakanalliseen pahaan henkeen viittaavan merkityksen. ”Paha kurki” on nykyään mieto voimasana, eikä hiiteen toivottaminenkaan ole kohteliaisuus.

Katolisella kirkolla oli vuosisataiseen kokemukseen nojaava strategia käännytystyössään. Vakiinnuttaessaan asemaansa kirkko asettui muinaiskyröläisten pyhille paikoille. Kirkko rakennettiin Kurjenmäen sivuun ja Kyrönjoen varresta Hiidenlahti otettiin pappilan maiksi. Mutta yhtäkkiä ei voitu ihmisten uskomuksia muuttaa, eikä kirkko halunnut nostattaa tarpeetonta vastarintaa kohtelemalla käännytettäviä liian kovakouraisesti. Siksi on hyvin mahdollista, että muinaispitäjän yhteinen pakanallinen kulttiesine ja siihen liittyvät tavat siunattiin kristilliseen käyttöön.

Länsi-Euroopassa pakanalliset juomasarvet alkoivat hävitä kristinuskon levitessä, mutta Pohjoismaissa ne säilyivät keskiajan loppuun saakka. Vanha juomasarvi mukautui Skandinaviassa kirkolliseen käyttöön mm. siten, että kauniissa leikkauksin koristelluissa sarvissa alettiin säilyttää pyhää öljyä tai pyhäinjäännöksiä. Kooltaan ne olivat juomasarvea pienempiä. Lisäksi niihin on tavallisesti kuulunut jalka ja kansi. Juomasarvena säilynyt Kyrön sarvi edustaisi siis varsin vanhaa ja harvinaista perinnettä kirkon piirissä. Outoahan se ei sinänsä olisi: sarvet ovat aikanaan kuuluneet myös jumalien kunnioittamismenoihin. Sarvien ja kousien tyhjentäminen oli muistomaljojen juontia, joista kerrotaan vanhoissa pohjoismaisissa lähteissä ja josta on kuvallisia esityksiä jo 600-luvulta lähtien. Piirissä seisten ja sarvea lieden ympäri kuljettaen juotiin jumalien Torin ja Odinin maljat sekä malja taistelussa kaatuneiden muistolle. Suomessa sarvia käytettiin epäilemättä myös silloin, kun keväällä juotiin ”Ukon vakkoja” sato-onnen turvaamiseksi. ”Silloin ukon Malja ioutin, sijhen haettin ukon wacka, nijn juopui Pijka että Acka”, paheksui Agricola aikanaan vanhaa tapaa.

Myös keskiaikaisissa kiltatuvissa harrastettiin nimikkopyhimysten maljoja. Satakunnassa tämä oli tavallista, koska alueella oli kiltatupia myös kaukana maaseudulla. Muistomaljojen juojalle saattoi käydä köpelöstikin, kuten vanha sananlasku osuvasti todistaa: ”Kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.” Nähtävästi kunkin tuli vuorollaan tyhjentää sama sarvi. Sahtipäältään huonommat joutuivat sitten konttimaan.

Pohjoismaissa on myös perhepiirissä juotu nimipäivinä – siis suojeluspyhimysten muistopäivinä – muistomalja. Keski-Suomessa tätä traditiota nimitettiin vielä 1800-luvulla sarvikahveiksi, mikä on ilmeinen myöhäismuisto entisaikaisesta nimikkopyhimyksen muistosarven tyhjentämisestä. Häissä, joihin Kyrön sarvia vuokrattiin, on sarveen tarttuen ilmaistu morsiuslahjan sisältö ja suuruus, ja sarven tyhjentämisellä vahvistettu näin annettu lupaus. Alkujaan häämenoja kuvaava lienee ollut Keski-Suomessa elävä sanontatapa ”juoda orpanan sarviaisia” jolla tarkoitettiin pieniä kemuja, mutta joka aiemmin on saattanut tarkoittaa sitä sarvien tyhjentämistilaisuutta, jossa uusi aviopuoliso eli sikäläisittäin orpana hyväksyttiin aviopuolison sukuun. Hautajaisissakin malja kuului vanhoihin seremonioihin. Sen tyhjentämistä ei tarkoitettu niinkään nautinnoksi kuin vainajan sielun pelastamiseksi.

Millaisia ovat Kyrön sarvet?

Hämeenkyrön kirkkoa korjattiin 1920-luvulla. Siinä yhteydessä lähetettiin 1820-luvulla varastettu ja rikottu vanha Kyrön sarvi Kansallismuseoon restauroitavaksi. Korjauksen yhteydessä sarveen liitettiin erityinen jalusta. Sarvi on tavallista suurempi: sen pituus on 52 ja suun läpimitta lähes 10 senttimetriä. Nestettä se vetää noin 1.2 litraa. Vilkunan mukaan näin iso sarvi kasvaa vain vasikkana pulkitulle eli salvetulle härälle. Sarven miehuullinen koko vaati siis hintansa kasvattajaltaan. Sarven huippu on maalattu siniseksi ja tyvi punaiseksi. pohjavärin alta näkyy vanhempi maalikerros, joka sinisen kohdalta vaikuttaa nykyistä vaaleammalta. Nykyisen pohjavärin päälle on maalattu vihertäviä lehtiä ja kellertäviä kukkia, jotka lienevät suhteellisen myöhäisiä lisiä.

Vanhan Kyrön sarven lisäksi seurakunnalla on muita sarvia. Yksi niistä on Yrjö Koskisen mainitsema Turkuun muuttaneen hämeenkyröläisen lahja. Se on lähes merin pituinen nelijalkainen sarvi, joka muistuttaa enemmän liskoa kuin juomasarvea. Toinen on ilmeisesti juomasarvena käytetty kookas härän sarvi, joka haalistuneista väreistä päätellen voi olla sangen iäkäs. Tässä sarvessa ei ole jalustaa. Lisäksi Viljakkalan seurakunnalla on oma nykyään kunnantalolla säilössä oleva sarvensa. Se ehkä teetettiin, kun Viljakkalaan rakennettiin saarnahuone, mahdollisesti jo keskiajalla. Sarven käyttötarkoitus oli sama kuin Kyrössä: sitä lainattiin pitäjälle suuriin pitoihin. Viljakkalan sarvi on kooltaan, muodoltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Siinä ei ole kuitenkaan jalustaa.

Sarvien ikä selvitettävissä

Kyrön sarvien ikä on selvitettävissä kohtuullisen tarkasti nykytekniikalla. Helsingin Yliopiston ajoituksiin erikoistuneen laboratorion johtaja, tohtori Högne Jungner kertoo, että uusimmalla tekniikalla sarvesta tarvittava näytemäärä on vain 100- 200 milligrammaa. Se saadaan poraamalla tutkimuskohteeseen halkaisijaltaan 3 – 4 millimetrin reikä. Yhden näytteen analysointi maksaa noin 500 euroa, ja tuloksen saaminen vie kahdesta kolmeen kuukauteen. Jos joku sarvista osoittautuisi tuhatvuotiaaksi tai vanhemmaksikin, todistaisi se vankasti sen puolesta, että Hämeenkyrössä on olut jo esikristillisellä ajalla järjestäytynyt yhteisö kulttimenoineen. Sarvien osoittautuminen nuoremmaksi ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että sarveen liittyvä traditio periytyy pakanalliselta ajalta. Tahto ja rahat sarvien iän määrittämiseksi löytynevät vaivatta Kyrön kaltaisesta vanhasta mahti-, sahti- ja kulttuuripitäjästä.

------

Edit 28.3.2023

Olen useampaan otteeseen aikonut kirjoittaa uusiksi tämän alun perin 2003 kirjoitetun jutun. Joitakin pieniä korjauksia ja täydennyksiä olen tehnytkin. Mutta huomasin, että tarinan korjailu on kuin sen muinaisen alokkaan asento: ei se korjaamalla parane, pitäisi tehdä kokonaan uusi. Siksi ole päättynyt jättää jutun sikseen ja kirjata tähän muutaman lisähuomion.

Kustaa Vilkuna kiinnostui Kyrön sarvesta keskusteltuaan siitä F.E. Sillanpään luona kirjailijan huvilalla Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Hän kirjoitti aiheesta tuoreeltaan elokuussa lyhyen jutun Suomen Kuvalehteen. Se herätti kiinnostusta Hämeenkyrössäkin. Sieltä joku tai useampi avustaja lähetti lisää tarinoita sarvesta Kotiseutu-lehteen. Sen toimitus keräsi tarinat jutuksi lehteen. Vilkuna palasi asiaan myöhemmin. Hän laati laajemman selvityksen sarvesta julkaisten sen 1948 Sillanpään 60-vuotisjuhlakirjassa (s. 69-84). Vilkuna jatkoi vielä aihepiirin selvittelyä Kotiseudussa 1951 artikkelissa Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Lopuksi hän tiivisti vielä edellä mainitut kaksi artikkelia saksankieliseksi yhteenvedoksi Kirchliche Trinkhörner (Suomalaisen muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja 52:2, s. 198-208). 

Yhdessä suhteessa Vilkunan arvioinnit sarven historiasta menevät hieman mynkään. Hän nimittäin piti totena Yrjö Koskisen aikanaan esittämää väitettä Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainnista. Yrjö Koskisen mukaan se sijaitsi Viljakkalassa. Kirkko olisi siirretty nykysijoilleen vasta 1600-luvun alussa. Tähän kytkeytyi myös ajatus siitä, että Kyröskoski olisi syntynyt myöhään, ehkä joskus vuoden 1500 paikkeilla. Sitä ennen Kyrösjärvi olisi purkanut vetensä Kirkkojärveen Viljakkalan kautta. Nämä Yrjö Koskisen näkemykset on sittemmin kumottu. Itsekin olen pohtinut syitä Yrjö Koskisen erehdykseen.

Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 478-9) hopeahelaisesta puhvelinsarvesta, jonka entinen nimismies Finno panttasi 1692 nimismies Johan Hacksille. Finno lienee ostanut sen Turusta tai perinyt esivanhemmiltaan, joita oli ollut sekä pappeina että porvareina Turussa ja sen liepeillä. Finnon isoisä ja tämän isä olivat opiskelleet aikanaan Saksassa ja kenties tuoneet sarven sieltä. Oikeudessa sarven arvoksi arvioitiin vuonna 1700 enintään 30 kuparitaalaria. Finno menetti pian tämän jälkeen koko omaisuutensa Hacksille, joka puolestaan joutui vararikkoon parin vuoden kuluttua. Velkojien joukossa oli mm. Hämeenkyrön kirkko, jonka rahoja Hacks oli kirkonisäntänä toimiessaan käsitellyt. Mahdollisesti kirkko sai aikanaan Hacksin kuolinpesästä tämän hopeahelaisen puhvelinsarven. Lähteiden avulla asiaa ei voi todistaa. Sarveen liittyvä traditiota mahdollisesti saatu sarvi ei voi kuitenkaan selittää. Perinteen täytyy olla paljon vanhempi.

Mielenkiintoista on se, että sarvea ei esiinny kirkon inventaarioissa eikä muissakaan lähteissä 1600-1700-luvuilla. Miksi ei? On viitteitä siitä, että sarvea säilytettiin pitkiäkin aikoja pitäjän taloissa. Miellettiinkö sarvi esineeksi, jota ei varsinkaan puhdasoppisuuden aikana sopinut merkitä kirkon omaisuusluetteloon? Ensimmäisen kerran sarvet tulivat esiin vuoden 1830 inventaariossa. Kyseisen vuoden inventaariossa kirkon sekalaiseen omaisuuteen merkittiin kolme sarvea. Yksi niistä oli "puleerattu", siis kiillotettu. Lisäksi mainitaan yksi vanha, siniseksi ja punaiseksi maalattu ja kolmeen osaan sahattu sarvi. Viimeksi mainitun olivat varkaat sahanneet osiin varastaakseen hopeaketjut. 

Hämeenkyrön seurakunnan inventaarioluettelo 1830.

Hämeenkyrön ja Viljakkalan sarvien ja paikallisen sahtiperinteen tieteellinen selvittely odottelee vielä tekijäänsä.

Lähteet:

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos, Forssa 1980.

Gunnar Suolahti: Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo 1920.

Kustaa Vilkuna: Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948.