Ruuneperista

Tämä tarina ilmestyi Kyrön Joulussa 2004. Tuolloin vietettiin Runebergin juhlavuotta; runoilijan syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.

RUNEBERG, SUOMEN SOTA JA KYRÖLÄISET

Matala katse kansallisrunoilijaan

Tänä vuonna on vietetty kansallisrunoilija J.L. Runebergin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Minulla on ongelma Runebergiin suhtautumisessa. Se linna – siis  Väinö Linna. Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen tutustumisen muistan oikein hyvin. Kotitaloni Tuntematon oli nidottu, pehmeäkantinen kansanpainos, jossa oli liitteenä kuvasarja Suomi-Filmin samannimisestä elokuvasta. Kannessa oli muistaakseni Määttä konekivääreineen. Aloitin teoksen lukemisen 60-luvun alussa kahdeksanvuotiaana. Pääsin noin sivulle 60; jääkärikapteeni Kaarna ennätti tapattaa itsensä. Sitten isävainaani takavarikoi teoksen ja siirsi sen lukittuun kirjakaappiin. En osaa siitä häntä moittia, konfiskointi oli varmasti viisas teko.

Yksitoistavuotiaana oli jo oppinut salaa lukemisen taidon. Kesäinen maalaistalo ja valoisat kesäyöt tarjosivat lukuisan määrän mahdollisuuksia saattaa loppuun luku-urakka. Nuorelle pojalle se oli vavahduttava kokemus: siihen asti luettujen poikaromaanien sankarit selvisivät aina. Linna sen sijaan tapatti Kaarnan lisäksi niin Koskelan, Kariluodon kuin Hietasenkin. Tuntematon sotilas oli minulle siis loikkaus aikuisten maailmaan ja aikuisten romaanitaiteeseen.

Tuntemattomasta sotilaasta löytyy kirjan alkupuolelta repliikki, joka kai on määrännyt suhteeni Runebergiin ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinoihin. Koskela murtaa venäläisten asemat kasapanoksellaan ja kovin uhrauksin bunkkerilinja puhkaistaan. Kansanpainoksen sivulla 86 Hietanen polttaa taistelun jälkeen kamalaa mahorkkatötteröä ja voiton tuoman huolettoman mielialan vallassa hän alkaa rupatella:

”Verinen päivä, poja. Kuis se oikke mene se laulu, ku koulus opettetti? See et: Ihanainen päivä oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katselle. Vai olik se runo, tai joku muu sellane? Toiset tekivät sitten pilaa Hietasen runoilusta, joka varsinkin Vanhalaa nauratti tavattomasti. Hietala jatkoi vielä: - Semmotti koulus opetetti. Mist mää ne niin tarkast muista.”

Kansakoulu teki kyllä hyvää työtä kansallisten suurmiesten elämänvaiheiden setvimisessä jo alaluokilla. Keräilimme tietoja niin Aleksis Kivestä, Elias Lönnrothista, Sakari Topeliuksesta kuin Runebergistä. Runeberg jäi jo tuolloin kaukaisimmaksi näistä hahmoista. Kansan keskuudesta ponnistaneet Lönnroth ja Kivi tuntuivat läheisimmiltä. Oppikoulussa luetettiin Runebergia jonkin verran, mutta 1960-luvulla meidän oppilaiden vastarinta hänen ilmaisuaan kohtaan oli suorastaan raivokasta: kansallisrunoilijasta jäi muistiin vain tuo oppositioasenne.

Runebergin sotasankarit jäivät minulle kalvakkaiksi hahmoiksi, joita oli vaikea tavoittaa koukeroisen runokielen takaa. Toista olivat Linnan verevät ja todeksi koetut hahmot, jotka saivat sitten vielä ”edwinlaineelaiset” kasvot. En voi vieläkään ajatella Rokkaa näkemättä sielun silmien edessä Reino Tolvasta, Vänrikki Koskela tulee pysymään Matti Raninina, Lahtinen saa Veikko Sinisalon kasvonpiirteet ja kyrmyniska Hietanen suolamuikkua Mäkelälta anovan Heikki Savolaisen hahmon. Kaikista vilpittömistä ponnisteluista huolimatta tulen aina katsomaan Runebergin Vänrikkejä matalasta näkövinkkelistä: von Tööpeln ratsasti aukkoja katsellen…

Suomen sodan alkuvaiheet Kyrössä

Miten Suomen sota sitten koetteli hämeenkyröläisiä? Useimmat kyröläiset sotamiehet olivat sotatiellä jo 1807. He taistelivat Ruotsin riveissä Pommerissa Englannin, Venäjän ja Itävallan joukkojen kanssa Ranska vastaan ja palasivat Kyröön vasta lokakuussa. Sotilaat ennättivät olla kotona vain kolme kuukautta ennen uuden lähtökäskyn tuloa. Helmikuussa 1808 kyröläiset marssivat Porin rykmentin riveissä rajaa puolustamaan. Venäläisten hyökättyä ylipäällikkö V.M. Klingspor määräsi armeijan peräytymään. Runebergin kuvaus Klingsporista on määrittänyt suomalaisten suhtautumisen marskiin 150 vuotta:

” Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvovallansa komennon,

Antaa käskyjä kuin Klercer, mutta käskee pakohon.”

Suomalainen historiankirjoitus on pitänytkin ylipäällikköä melkoisena mätämunana.

Perääntymiskäskyn saatuaan katkeroituneet kyröläiset sotamiehet joutuivat marssimaan kotiseutunsa halki 11.3. kohti Pohjanmaata ja jättämään kotiseutunsa, omaisensa ja omaisuutensa taisteluitta vihollisen käsiin. Runsaassa lumessa ja 30 asteen pakkasessa perääntyminen oli hankalaa. Ensimmäiset venäläiset joukot saapuivat Mahnalaan 17.3. Rovasti Polviander, tuomari Skalm ja kappalainen Rönnbäck luovuttivat heille pitäjäläisten puolesta 9 tynnyriä ohraa ja toista tynnyriä kauraa. Pitäjän säätyläiset noudattivat arkkipiispan ohjetta ja maan johtavien miesten esimerkkiä: ylivoimainen vihollinen otettiin vastaan mahdollisimman ystävällisesti ja maata väestöineen koetettiin suojella tuholta. Venäläisjoukkoja johtanut eversti Kulnev maksoi viljan 50 ruplalla 7 kopeekalla. Myöhemmiltä tulijoilta korvaukset jäivät usein maksamatta. Runeberg tekikin Kulnevista yhden venäläissankareistaan:

                      ”Mon´ äiti kertoo kauhuaan,

kun kursaamatta Kulnev tuo

kehdolle astui suorastaan

pienoisen armaan luo;

mut lisää: Lasta suuteli

hän vain ja nauroi lempeesti

kuin kuvansakin seinällä

jos astut lähemmä.”

Pitääkseen suomalaiset rauhallisina ja järjestääkseen huollon Suomen armeijaa seuraaville joukoilleen, venäläisten ylipäällikkö kenraali Buxhoevden lupasi kirkoissa luetulla kuulutuksella verohelpotuksia. Samalla rahvas määrättiin luovuttamaan Venäjän armeijalle elintarvikkeita, joista luvattiin maksaa täysi korvaus. Samoin luvattiin korvata joukkojen mahdollisesti aiheuttamat vahingot. Venäläisten määräämät tavaranajot panivat usein liikkeelle koko pitäjän hevoskannan. Hämeenkyrön talvikäräjät jouduttiin lopettamaan huhtikuussa kesken, koska pitäjästä määrättiin 200 hevosta ajamaan venäläisen armeijan muonaa Ikaalisista Pohjanmaalle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että toisen maailmansodan aikana Hämeenkyröstä luovutettiin yhtaikaisesti sotatoimiin 270 hevosta.

Venäläismiehitys ärsytti

Suomen armeija saavutti samoihin aikoihin ensimmäiset voitot venäläisistä Siikajoen ja Revonlahden taisteluissa. Tieto venäläisten perääntymisestä saavutti Hämeenkyrön muonakuljetuksia ajaneiden kyytimiesten mukana ja yllytti osaltaan kyröläisrahvasta vastarintaan. Nimismies Carl Johan Enckell kuulututti kirkoissa ankarat uhkaukset kyyditysvelvollisuutta pakoileville talonpojille ja torppareille. Samalla hän määräsi pitäjäläisten pistoolit ja kiväärit kerättäväksi talteen. Venäläisten joukkojen vaatimat viljan pakkoluovutukset pahensivat viljapulaa ja herättivät närää, varsinkin kun venäläiskomentajat eivät juuri Kulnevin jälkeen näytä välittäneen maksaa siitä, mitä ottivat. Talonpoikien niskoittelu näkyi siinä, ettei heitä saatu vannomaan uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille: kesäkuussa vain 21 talonpoikaa eli joka kymmenes suostui siihen.

Kyröläiset teki haluttomiksi valantekoon varmasti myös raskas kyytirasitus. Matkallaan Pohjanmaalle venäläiset kuriirit ottivat usein rahvaan hevoset ja kärryt ilman korvausta, ja monet kyydittävistä kävivät kyytimiesten kimppuun ryöstäen heidän eväänsä. Kyytimiehille ei kerrottu matkan määränpäätä, tai se ilmoitettiin väärin: luvatusta matkanpäästä piti usein jatkaa uuteen kohteeseen, vaikka eväät ja rehu olivat lopussa. Lokakuun puoliväliin mennessä nykyisen Hämeenkyrön alueen asukkailta oli otettu 94 hevosta ja saman verran ajopelejä, enimmäkseen raudoitettuja kärryjä sekä vastaava määrä hevosten valjaita.

Heinäkuussa Hämeenkyrössä huhuttiin, että parhaat miehet otettaisiin Venäjän armeijaan. Kyröläiset varamiehet reagoivat näihin tietoihin livahtamalla muutaman miehen ryhmissä metsien läpi Pohjanmaalle Suomen armeijaan. Syyskuuhun mennessä heitä ilmoittautui Kyrön komppaniaan useita kymmeniä. Venäläiset keskittivät voimiaan Lapualle, jonne suomalaiset hyökkäsivät 14.7. Suomalaisille menestyksekkäässä taistelussa kaatuivat Kyrön komppaniasta sotamiehet Heikki Friberg ja Juho Lind. Lapuan taistelun jälkeinen yritys saada kyröläisiltä uskollisuudenvaloja keisarille herätti vielä entistäkin vähemmän innostusta: ainakin rovasti Polviander valitti talonpoikien röyhkeydestä ja tottelemattomuudesta.

Venäläiset lähettivät Hämeenkyrön kautta täydennysjoukkoja Pohjanmaalle. Ratsuväkeä majaili viikkotolkulla Uskelassa tyhjentäen Käkelän, Käenmäen, Salosen ja Heiskan heinävarastot. Näiden talojen pellot jäivät sitä paitsi lähes kokonaan kylvämättä, koska venäläiset olivat repineet ja polttaneet aidat niiden ympäriltä. Pahimmat vahingot koki kirkonseutu, jonka kyliin joukkoja yleensä ensin majoitettiin. Tammikuussa 1809 tehdyssä tutkimuksessa nimismies merkitsi muistiin hämeenkyröläisten ilmoitukset sotatuhoista. Tavaraa oli hävinnyt joka kylästä, ovia ja ikkunoita oli rikottu, eloja ja niittyjä syöty puhtaiksi. Ryöstöt tapahtuivat useina eri ajankohtina ja rosvoiluun syyllistyvät eri joukko-osastot. Viimeiset olivat ehkä Hämeenkyrössä marraskuussa 1808 majailleiden ulaanien tekemiä.

Sodan loppuvaiheet

Sillä välin kyröläiset sotilaat vetäytyivät muun armeijan mukaa lohduttoman mielialan vallitessa kohti pohjoista. Taisteluihin miehet eivät enää osallistuneet, sitä paitsi syyskuun lopussa alkoi sodan ensimmäinen aselepo. Lokakuussa palkittiin Kyrön komppanian vääpeli Laude, sotamies Heikki Lätt ja muuan korpraali mitalilla luultavasti Lapuan taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta. Heikki Lätt oli sotaan lähtiessään jo 63-vuotias, vanhin tai vanhimpia Suomen sotaan osallistuneista rivimiehistä. Hän lienee saanut osallistua sotatoimiin erityisen urhoollisuutensa vuoksi. Muiden mielialaa prenikkojenjako tuskin suuremmin kohensi. Lokakuussa muutama kyröläinen karkasi, ja marraskuusta lähtien perääntyvää joukkoa alkoivat vaivata sairaudet vilun ja nälän lisäksi. Sairastuneet makasivat lääkkeittä yhtyeensullottuina ahtaissa sairastuvissa oljilla, jotka lopuksi mätänivät heidän alleen. Tähän kurjuuteen menehtyi ainakin neljä kyröläissotilasta, mahdollisesti useampiakin.

Maaliskuussa 1809 Venäjä irtisanoi aselevon ja pakotti Suomen armeijan perääntymään nykyisen Ruotsin puolelle Kalixiin, jossa suomalaiset antautuivat, marssivat Kemiin ja luovuttivat siellä aseensa. Sen jälkeen miehet marssivat komppanioittain kotiseudulleen, jonne saavuttiin toukokuun alkuun mennessä. Sodan aikana kuoli ainakin 18 kyröläissotilasta. Useimmat lesket ja suurin osa henkiin jääneistä sai 1810-luvulla pienen eläkkeen. Kotipuolessa sota aiheutti välillisesti paljon enemmän menetyksiä, sillä vuonna 1809 kuoli Hämeenkyrössä kolme kertaa niin paljon väkeä kuin syntyi. Useimmat kuolivat kesällä riehuneisiin punatauti- ja muihin epidemioihin.

Hämeenkyrössä talonpojat niskoittelivat, mutta eivät ryhtyneet sissitoimintaan miehittäjiä vastaan. Rahvas nousi ase kädessä venäläisiä vastaan mm. länsirannikolla, Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Miehitysrasitusten lisäksi gerillasodan motiivina oli pelko venäläisen maaorjuusjärjestelmän ulottamisesta Suomeen. Talonpoikien vastarinnasta on vaiettu eikä sitä ole tutkittu kovin perusteellisesti. Se, että kyröläiset eivät nousseet avoimeen vastarintaan, pelasti pitäjän pahemmalta hävitykseltä.

Vielä yksi Kyröön liittyvä detalji Vänrikeistä. Runossa Döbeln Juuttaalla kerrotaan Brakelin komppanian eli kyröläisten komppanian Larm-rumpalista, joka oli osallistunut jo Kustaan sotaan ja oli nyt jo vanha ja kankea, mutta vakuutti jaksavansa vielä rummuttaa, kun Döbeln komentaisi hyökkäykseen. Onko tapaus todenperäinen? Brakelin komppaniassa oli todella jo Kustaan sotaan osallistunut rumpali Matti Alarm. Kuten Kalervo Laukkanen osoitti Hämeenkyrön Sanomissa 5.2.2004, oli Runebergin ruotsinkielisessä runossa rumpalina Nord (loppusointuna ”ord”). Nimelle Nord on vaikea keksiä loppusointua suomen kielessä, niinpä suomentaja Cajander teki rumpalista Larmin (loppusoinnuksi tuli sitten ”mieliharmin”). Runeberg toimi siis tässäkin kohti vapaasti runoilijana, ei historiantutkijana.

Suurmies Runeberg

Vaikka Runebergin tuotanto ei saa poskiani innosta hehkumaan, tunnustan hänet epäröimättä suurmieheksi. Mutta mikä sitten teki hänestä suurmiehen? Ensinnäkin Runeberg halusi suurmieheksi. Tie kansallisrunoilijaksi eteni määrätietoisesti. Hän etsi ja valitsi itselleen vaimon, joka oli tottunut vaatimattomaan elämään ja valmis myös auttaman kirjallisten tulojen hankkimisessa. Hän orientoitui venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen 1830-luvun lopusta lähtien ja sai vastikkeeksi hallitsijalta vuodesta 1839 lähtien suuren vuosittaisen stipendin. J. J. Nervander – kilpailija ja kadehtija – kirjoitti A. I. Arwidssonille  Ruotsiin 1840 seuraavasti:

”Sinä kai tiedät, että Runeberg on kirjoittamassa loppusoinnutonta Venäjällä tapahtuvaa runoelmaa, Nadeschdaksi kutsuttua. Cygnaeuksen mukaan se tulee olemaan erinomainen. En ole kuullut enempää kuin yhden säkeistön, ´Venäjän äiti Katariina´, ja se on tarpeeksi. Loppusoinnuton se on, ja se on hyvä. Sen paremmin sen voi kääntää venäjäksi, ja saada suosionosoituksia. Luultavasti kirjailija on tasapainottelukyvyllään saanut aikaan senkin, ettei se loukkaa ruotsalaista yleisöä mitenkään liikaa.”

Runebergin tavoitteli piispanvirkaakin. Vuoden 1850 vaalissa hän jäi neljännelle sijalle. Seuraavan kerran 1864 oli jo myöhäistä: runoilija oli halvaantunut loppuiäkseen. Runeberg sai kuitenkin taloutensa järjestetyksi ilman piispanvirkaakin. Hänen ei tarvinnut myöskään hakeutua johonkin tuottoisaan, mutta työteliääseen kirkkoherranvirkaan. Hän sai edellä mainitun stipendin lisäksi kruunulta toisen 1850-luvulla ”poikiensa kasvattamista varten”. Kirjailijantyö tuotti tuloja, ja ottaessaan eron lehtorinvirastaan hän sai eläkkeekseen täyden palkan vain 53-vuotiaana. Näin keisari-istuin turvasi Runebergille taloudellisesti vakaan aseman.

Vänrikki Stoolin ensimmäinen osa ilmestyi 1848. Sen runoista osa oli kirjoitettu jo 1835 – 1836. Runeberg näyttää työstäneen Vänrikkien runoja erityisesti 1846, mutta työ jäi keskeneräiseksi. Miksi kokoelma piti saattaa painoon juuri 1848 puolivalmiina?  Vastaus on – ainakin Matti Klingen mielestä - Maamme-runo. Maamme kirjoitettiin 1846. Sitä tarvittiin nyt Euroopan hulluna vuotena ohjaamaan ylioppilasnuorisoa sellaiseen isänmaallisuuteen, joka ei vaarantaisi suhteita Venäjään ja keisariin. Kukanpäivä juhla 13. toukokuuta rakennettiin tietoisesti mielenilmaukseksi, jossa yliopistonuoriso otti etäisyyttä niin mannermaan kuin Ruotsin vallankumouksellisiin ja radikaaleihin virtauksiin. Fredrik Cygnaeus organisoi juhlan ja piti juhlapuheen, Pacius sävelsi uudelleen Maamme-laulun ja Topelius tulkitsi kirjoituksillaan juhlan suurelle yleisölle. Juhlan lojalistinen ja esteettinen isänmaallisuus tyydytti keisaria niin, että yliopisto ja Suomi välttivät rajun taantumusaallon, joka iski Euroopan kulttuurielämään monin paikoin hullun vuoden jälkeen.

Juhlassa keskeisen aseman saavuttanutta Maamme-runoa ei ollut vielä julkaistu missään Runebergin omassa teoksessa. Vänrikki Stoolin tarinat täytyi siis päästää julkisuuteen tavallaan puolivalmiina nimenomaan Maamme-laulun takia. Tämä ilmenee siitäkin, että Vänrikki Stoolin tarinat varustettiin nuottiliitteellä, Paciuksen Maamme-laulun sävellyksellä, joka oli sovitettu sekä yksinlauluksi pianon säestyksellä että mieskvartetille. Kansallishymniksi tarkoitettu laulu haluttiin levittää juuri 1848 laajan yleisön tietoisuuteen. Suuren menestyksen saanut laulu oli pohjimmilta luonteeltaan passiivinen ja konservatiivinen.

Maamme riittäisi jo yksinään takaamaan Runebergille suurmiehen aseman Suomessa, mutta Runeberg pystyi enempäänkin. Hän loi suomalaisten tajuntaan kuvan siitä, että hävitystä Suomen sodasta syntyi kuitenkin kunniallisella ja maineikkaalla tavalla Suomi, Suomen suuriruhtinaskunta. Tämän Runeberg teki vierittämällä vastuun tappiosta ruotsalaisen sodanjohdon niskoille. Vastuussa olivat kuningas Kustaa IV Adolf ja sotamarski V. M. Klingspor. Molemmille omistettiin runo; lisäksi runossa Viapori ristiinnaulittiin linnoitusta ja sen antautumista johtanut vara-amiraali Cronstedt. Näissä negatiivisissa runoissa Runeberg syyllistää tappiosta nuo kolme miestä: he hävisivät sodan. Sodan sankareita olivat suomalaiset sotilaat aina rivimiehestä, Sven Dufvasta, majureihin ja eversteihin saakka. Runebergin kuva sodasta oli tässä suhteessa yksipuolinen ja suoraan sanoen virheellinen: se unohtaa suomalaisten epäonnistumiset, joidenkin suomalaisten upseerien taisteluhaluttomuuden, säätyläisten veljeilyn miehittäjän kanssa ja talonpoikien joissain osin maata pitkään jatkuneen sissisodan. Silti runebergiläinen kuva hallitsi kouluopetusta 1960-luvulle saakka.

Runebergin ja muiden kansallisromantikkojen tehtävä oli rakentaa tietoisuus Suomesta ja suomalaisuudesta. Nationalismin vaatimuksen mukainen itsenäinen valtio Suomi  ei ollut eikä itsenäisyydestä tohdittu vielä haaveilla. Runeberg toteutti kansallisrunoilijan tehtävänsä luomalla Suomeen maisemaisänmaallisuuden, joka jatkuu tänäkin päivänä, nyt EU:n rahoittamin kansallismaisemaprojekteina. Maamme ja Heinäkuun viides edustavat Vänrikeissä kirkkaimmin tätä maisemaisänmaallisuutta.

Runeberg teki siis maisemasta ja hävitystä sodasta suomalaisuuden perusta. Tässä löytyykin yhtymäkohta Linnaan. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta lukiessaan tahtoo unohtaa tyystin sen, että häviäjiä oltiin. Jollakin merkillisellä tavalla molemmat tekevät häviöistä voiton. Linnankin hopealle jääneet aika velikullat alkavat tuntua voittajilta – ainakin Neuvostoliiton tuhon jälkeen.

Runebergin nousun suurmieheksi vaikutti hänen runoilijankykyjensä lisäksi – hänen moraalisia hyveitään väheksymättä – hyvä poliittinen hoksnokka ja taitava tasapainoilu Venäjän ja ruotsalaisuuden välissä. Oivallisia suomalaisia ominaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Klinge, Matti                       Poliittinen Runeberg. WSOY 2004.

Laukkanen, Kalervo           Kyröläisrumpaliko Vänrikki Stoolin tarinoissa? Hämeenkyrön Sanomat 5.2.2004.

Linna, Väinö                       Tuntematon sotilas. WSOY 1956.

Nallinmaa-Luoto, Terhi       Hämeenkyrön historia II. Vammala Kirjapaino Oy 1990.

Persson, Anders                 Suomen sodan unohdetut sankarit. Otava 1988.

Runeberg, J.L.                    Vänrikki Stoolin tarinat. Suomentanut Paavo Cajander. Karisto 1978.