Sahti - tummaa magiaa

Sahti - tummaa magiaa

Voimallinen sahtikulttuuri oli Hämeenkyrössä yksi asia, joka yllätti itäisiltä mailta saapuvan. Päätin joskus kirjoittaa sahdista, mutta aihe oli kova pala purtavaksi. Toista tuhatta vuotta meni artikkelin tekemiseen. Vihdoin vuonna 2010 tämä pieni sahtitarina julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa.

Sahti sivullisen silmin

”Sahtia, lehtori Mielonen” – perään kysymysmerkki, huutomerkki vai piste? Tätä pohdiskelin joskus 1985 Hämeenkyröön muutettuani pitopöydässä. Ilmeisesti kysymysmerkki oli tarpeeton, koska lasi täyttyi aina riippumatta siitä, mitä mutisin. Juomalla ei lasi tyhjentynyt. Huutomerkki olisi kai liioittelua, eihän lausetta esitetty normaalimeteliä suuremmalla volyymilla. Siis kyseessä on toteamus. Piste.

Moni minua aiemmin Hämeenkyröön hairahtunut valitteli joutuneensa käytännöllisen sahtipilan uhriksi. Muualta muuttaneelle uskoteltiin, että ”paikallista kotikaljaahan tämä”. Uhri istutettiin pöytään ja hänelle juotettiin saman tien pari litraa sahtia. Vihdoin vessaan karatessaan ensikertainen sahdinnauttija sotkeutui todennäköisesti kinttuihinsa. Jo vain valaisi hymy tavallisesti perusynseät kyröläiskasvot iloiseen hymyn. Onneton uhri pelkäsi seuraavana aamuna kuolevansa, puolipäivältä jäävänsä eloon ja iltapäivästä jäävänsä sahdin tuhoamaksi loppuiäkseen.

Itse en sahtipyörityksen uhriksi joutunut – ainakaan muistaakseni. Minulle Pähkinäsaaren rajan itäpuolella syntyneenä ja asuneena sahti oli tyystin tuntematon aine ennen Kyröön emigroitumista. Lahdessa asunut serkkuni tosin kertoi kesälomilla käydessään päässeensä Sysmän suunnalla pidetyissä häissä jo alakoululaisena  pyörrytystilaan. Nopealiikkeinen lapsi ennätti saada osansa sahtipöydän antimista ennen kuin vanhemmat ehtivät hätiin.

Jonkin verran sahtikulttuuriin jouduin tutustumaan kunnan henkilökuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Neuvoston keskeisin tehtävä oli ainakin 1980-luvun lopussa järjestää syksyinen juhla kunnan palkollisille. Kunta kustansi ruuan, sahti hankittiin osallistumismaksulla. Juhlat pidettiin perinteisesti Koskilinnassa ja sahtia oli oltava ainakin litra juhlijaa kohti. Parhaimmillaan juhlijoita oli noin 200, joten sahtiakin rahdattiin paikalle melkoiset sammiot. Noina 1980-luvun loppuvuosina sahti opetti konkreettisesti sisäistämään itäisen naapurimaan perestroikan perustermit: kun illalla glas nost, niin aamulla peräst roikaa. Myös hämeenkyröläisiä ruokapitoja järjestettiin, ja meitä tarjoilutöihin eksyneitä hyviteltiin sitten sahtikannuilla ruokatarjoilun tauottua.

Sahdin ystävää minusta ei siis tullut. Olut lämmitti mieltä enemmän, avautuivathan tuohon aikaan Suomen markkinat myös ulkomaisille oluille. Itse asiassa puuhastelin Kyröön Anti-Sahti-Seuraa (ASS), mutta seuran toiminta kuihtui kai mahdottomuuteensa. Jäseniäkin oli vain kolme; heistä yhtä epäiltiin kaiken lisäksi sahdin salakäyttäjäksi. Kolpakollisen sahtia nautin tilaisuuden tullen kernaasti vieläkin, mutta sitten jää muki odottamaan sisuksiltaan vahvempaa käyttäjää.

Mitä sitten kotiseudullani Itä-Suomessa juotiin juhlittaessa? Pidoissa tarjolla oli kotikaljaa, maitoa ja piimää. Alkoholijuomia ei juuri talon puolesta tarjoiltu. Niiden nautiskelu keskittyi johonkin liiterin nurkalle halkopinon taakse. Osa miesväestä siellä liikehti ja palasi pirttiin naama ankarasti punottaen ja henki väkevästi höyryten… Jotkut ”sodankäyneiksi” nimetyt sinne pinon taakse tuupertuivatkin. Tavallisessa maalaistalossa käytettiin alkoholia muutenkin niukasti. Konjakkipullo oli lukkojen takana lähinnä lääkinnällisiin tarkoituksiin. Naisväen tavattoman vähäistä käyttöä varten oli samassa säilössä pullo Muscatia tai jotain muuta väkevää viiniä, kenties marjalikööriäkin.

Kirjailijat sahdin markkinoijina

Sahtiin tutustui sentään kirjallisuuden välityksellä. Johan kansakoulussa opastettiin Seitsemän veljeksen kautta väkijuomien kiroja välttämään. Lauri sortui neljäntenä päivänä Hiidenkivellä Toukolan härkien piirittämänä ryypiskelyyn. Viinaakin keitettiin. Veljekset hakivat Jukolan vanhan viinapannun ja aloittivat päiväkausia kestäneen ilonpidon kuuden miehen voimalla; Hiidenkivellä läksynsä oppinut Lauri pysyi visusti erossa voimajuomasta. Simeoni ja Eero varustettiin sitten ruistynnyrillä ja kymmenellä viinakannulla Hämeenlinnan rommia, puteliolutta, nahkiaisia, silliä ja vehnäsiä ostamaan. Huonostihan siinä kävi, varsinkin Simeonille, joka matkallaan näki ”itse Lusifeeruksen”

Mutta tunsivathan veljekset sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”.

”Mutta olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissa.”

Huimaustapa tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”. Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle. Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.

Väinö Linnan Pohjantähden nuukailevan Koskelan Jussinkin oli hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Loistava kuvaus vie mennessään. Tuntemattoman sotilaan kiljumellakka Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi tarkensi eron kiljun ja sahdin välillä. Kiljua valmistettiin idässäkin, mutta oman kylän pojat eivät siihen juuri sortuneet. Keskioluen vapautumien meidät kai kiljunteolta pelasti. Keskiolut  vapautui 1969: kaveriporukkamme oli tuolloin 14 – 16 vuoden iässä, ja alkoholikokeilut aloitettiin useimmiten keskioluen nautiskelulla. Olimme jostain kuulleet, että olut oli juotava mahdollisimman nopeasti humalatilan varmistamiseksí. Tällä strategialla tavoite saavutettiin, mutta usein myös sivuvaikutukset olivat ankaria. Kokemus opetti sittemmin, että perille pääsee hitaammin kiiruhtaenkin.

Pontikka idän ihmejuomana

Mutta vielä helpompi oli savolaisen sisäistää itäisten merkkikirjailijoiden juomakuvaukset. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa saavuttaa Jooseppi Kenkkunen maisen vaelluksensa yhden huippukohdan saunottaessaan nimismiehen saunariihessään. Kieltolaki on voimassa, mutta se ei estä nimismiestä nautiskelemasta  Joosepin keittämää pontikkaa:

”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassa olevan lain mukaan on rikollinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enemmän oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa – ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut.”

Semmoinen oli köyhän elämän yksi kohokohta.

Vielä läheisempi on Joel Lehtosen näkemys viina-asiaan, olihan hän syntyisin naapuripitäjä Säämingistä. Hänen äitinsä Karoliina Heikarainen oli tuttu näky myös Kerimäellä, jossa oli kirjoilla osan elinvuosistaan. Vanhat kerimäkeläiset muistivat lapsuudessani vielä hyvin Karoliinan. Niin naapurimökin Iitakin, jolta helsinkiläistynyt ja Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta oppia hankkinut tätini koitti udella Joel Lehtosen isän henkilöllisyyttä. – Noo, arvannoonko tuota tieteee, vastasi Iita ja jäi hymyilemään hyvin tietäväisen näköisenä…arvoitukseksi jäi.

Lehtosen Putkinotkon heleä kesäpäivä päättyy sisällissotaa ennakoivaan tummuvaan iltaan, Ananias Käkriäisen ”harhalaukaukseen” ja pontikankeiton kuvaukseen. Hevonpään saaren piiloisessa onkalossa Juutas ja Ananias kumppaninaan Mauno Kypenäinen valmistelevat keittopaikkaa. Tähän kuvaukseen päättyy romaani:

”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

Lehtosen ihmishahmoihin, kielimaisemaan ja kesän kuvaukseen samaistun vaivatta. Sellaistahan siellä oli, vielä 1960-luvullakin. Pontikankeittoahan kotikylässäni  tosin ei harjoitettu, kauempana vallesmannista sijaitsevissa naapurikylissä semmoista huhuttiin tapahtuneen. Pontikankeitto traditioineen ja kiroineen kuvittui myös valkokankaalle Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa unohtumattomasti. Salapolttajien ilmeisiin, katseisiin ja ruumiinkieleen tiivistyi tuon ajan suomalainen alkoholipolitiikka ja –kulttuuri.

Kitee lienee ollut aikanaan Suomen kuuluisin pontikkapitäjä. Sinne eksyin opettajaksi 1980-luvun alkupuolella. Kiteeläisten suhtautuminen pontikkaan kirkasti muuten vaikeaselkoisen sivistyssanan merkityksen: ambivalentti oli oikea sana kuvaamaan suhdetta. Kiteeläiset halusivat olla ylpeitä pontikastaan, mutta toisaalta lainrikkomisella ei parannut rehvastella. Kunta pystytti sikäläisen valtatien varteen pullonmuotoiset mainostaulut, joissa kehotettiin kääntymään Kiteelle, ”Keski-Karjalan kaupuntiin” – kaupunkihan Kitee ei vielä ollut. Kristillisen liiton kunnanvaltuutetut riensivät ankaraan taistoon mainostaulujen poistamiseksi. Itse koitin virattomana opettajana nimimerkin suojista yllyttää useammassakin yleisönosastokirjoituksessa kiteeläisiä perustamaan pontikkamuseon suojelemaan katoavaa kansanperinnettä. Suosittelen toiminnallista museota, jossa kirkasta tiputeltaisiin pulloihin turisteille poisvietäväksi. Tuon ajan suomalaisen alkoholipolitiikan tuntien tämä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Myöhemmin tosin Kiteen kirkasta Alkoon tuottava tehdas perustettiin. Punkaharjulle.

Pontikkakausi oli Kiteellä jo 1980-luvulla taittunut. Pitäjään oli perustettu Alko ja ravintoloita, väkijuomia ei tarvinnut enää Joensuuhun lähteä hakemaan. Perinne surkastui pontikan tuottamiseksi siisteissä keittiöolosuhteissa. Eläkevuosien kynnyksellä ollut opettajakollega muisteli joskus haikein mielin vanhoja aikoja. Hänen lapsuudessaan juhannuksen lähetessä  laajoilta soilta ja vaarojen rinteiltä alkoi nousta savuja taivaanrannalle. Kiteen kirkkaan tuotanto mittumaarin juhlistamiseksi oli alkanut.

Kunnallista sahtipolitiikkaa

Raittiusaate levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti tätä oikeuttaan jo 1869  kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti lain sallittu kuivatettiin  myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890 kuntakokokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan vuoden alusta lähtien keskitikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta". Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin. Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.

Raittiusväen suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin. Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea juovutusjuomien joukkoon.

Kaikkia alkoholijuomia koskeva valtakunnallinen kieltolaki säädettiin 1919. Sitä ei parane kuvata menestykseksi. Jo 1920 Hämeenkyrön käräjillä käsiteltiin kymmeniä viinajuttuja. Talvikäräjillä 1923 käsiteltiin lähes kaksi päivää kieltolain rikkomuksia. Päätoimittaja U. W. Valakorpi ihmetteli Hämeenkyrön Sanomissa, josko raippa- tai jalkapuurangaistukset pitäisi ottaa uudelleen käyttöön. Sakkorangaistusten ainoa seuraus kun oli se, että tuomitut nostivat viinan hintaa sakkonsa kuitatakseen. Sahdin perinteistä käyttöä juhlajuomana ei ymmärtääkseni Hämeenkyrössä kieltolain aikana edes yritetty estää. Mahdotonta se olisi ollutkin.

Kunnanvaltuusto koitti tukea kieltolainvalvontaa perustamalla raittiuslautakunnan. Siihen ei oikein tahtonut löytyä jäseniä: nähtävästi työ koettiin mahdottomaksi. Parhaansa raittiuslautakunta yritti, mutta työn tulokset jäivät niukoiksi. Kunnallinen raittiuslautakunta lopetti työnsä kieltolain kumoamisen myötä. Sen työtä jatkoi kunnan ja paikallisten raittiusjärjestöjen yhdessä pitämä toimikunta.

Raittiuslautakunta heräteltiin henkiin sotien jälkeen valtuuston päätöksellä joulukuussa 1944. Lautakunta patisteli useampaan kertaan poliisia tiukentamaan otettaan viinanpolton ja huvipaikoilla tapahtuvan laittoman viinamyynnin hillitsemiseksi. Liikkuvaa poliisiakin haluttiin avuksi ja huvitilaisuuksien järjestysmiehiltä vaadittiin pontevampia toimia laittomuuksien hillitsemiseksi. Kyröskosken kahviloita tulisi poliisin tarkemmin valvoa. Poliisin resurssien niukkuus myönnettiin, siksi kaivattiin pitäjään poliisiautoa ja esim. 3 – 4 poliisia kolme kuukauden komennukselle avuksi taistelussa väkijuomien laitonta valmistusta ja kauppaa vastaan. Pontikkatehtaiden paljastamiseksi alettiin maksaa  vihjepalkkioita. Tehtaan löytymiseen johtaneet ilmiannot palkittiin  ja palkkion saajien nimet luvattiin salata. Lautakunnan ja käräjien pöytäkirjoja pikaisesti silmäillessä syntyy käsitys, että vesajärveläiset olivat asukaslukuunsa suhteutettuna tavallista pontevampia pontikantuottajia. Tai sitten he vain jäivät kiinni keskimääräistä useammin.

Sahtiin raittiuslautakunta otti kantaa vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö kyseli 1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin, mutta ei myyntiin.

Raittiusväki jaksoi muistuttaa myöhemminkin sahdin turmiollisuudesta. Vilkaisemalla pikaisesti Hämeenkyrön Sanomien vuoden 1947 vuosikerran törmää useampaan kirjoitukseen asiasta. Kesällä vaadittiin sahdin – tuon inhottavan juoman, jota vielä usein pirtulla terästetään - poistamista kotiemme juhlista. Tilalle tehtäköön tavallista kaljaa. Viljakkalainen nimimerkki Syrjäseudun äiti valitti juoppouden lisääntyneen sotien jälkeen, mutta surullisinta oli, että paikkakunnalle pinttyneestä kotitekoisen päihdyttävän sahdin valmistuksesta ei tohdittu luopua. Nimimerkki – e – a vetosi ennen joulua lehdessä, ettei myrkytettäisi joulua, ilon ja rauhan juhlaa, valmistamalla ”iloa ja elämää tuhoavaa sahtia”.

Tieteellinen katse sahtiin

OY ALKO AB perustettiin kieltolain päättyessä. Sen perustehtävä oli aikanaan skitsofreeninen: myydä alkoholia ja pitää suomalaiset raittiina. Erityisesti maaseutu oli säilytettävä kuivana. Vauraan Alkon rahoja käytettiin myös tutkimustoimintaan. Maan parhaat yhteiskuntatieteelliset kyvyt voitiin tarvittaessa panna asialle. Filosofian maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo että kyseessä oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa. Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun paikkakuntia, joille perustettiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike. Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.

Hankkeessa kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia. Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena. Ikaalisista saatuja tietoja voinee soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.

Haastattelujen perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:

”…sahdin juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet, toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”

Kuusi piti ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.

Sillanpää apuun!

Mutta ei parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus varmasti myös kirjoittamisen polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taatapäivinään Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi. Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle – ”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin. Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian” saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä. Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin päästä”…

Sahdin asema Sillanpään tuotannossa olisi jo sinänsä pienen tutkimuksen aihe. Hän kuvaa sahtihumala tai sahtipöhnää  jonkinlaisen rauhallisuuden tilana. Vahingot sahdista ovat vähäisemmät kuin kirkkaasta viinasta, puhumattakaan nyt epäpuhtaan pontikan tai kiljun aiheuttamista tuhoista. Pitääkö olettamus, jos käymme tutkimaan asiaa esim. käräjäpöytäkirjoista? Millaisia eroja vahva sahtiperinne aiheutti alkoholikulttuurissa verrattuna sahdittomiin alueisiin? Kunnanvaakunaa koristava sahtisarvikin voitaisiin ajoittaa pienin kustannuksin. Onko seurakunnan omistama sarvi säilynyt peräti pakanuuden ajoilta?

Tällaisia kysymyksiä kyröläiset pitänevät teoriaherrojen rötöstelynä. Kyröläisen suhde sahtiin on mutkaton: tehdään ja juodaan pois.

Lähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Raittiuslautakunnan pöytäkirjat

Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat

Kyröskosken Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904

Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki 1956.

Nallimaa-Luoto, Terhi – Agge, Marja: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.

Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä  eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4. Otava 1988.

Sahdin asemaakin pohdiskellut Kyröskosken Raittiusseura sai oman lipun 1904. Kokouksessa esiteltyjen piirrosten perusteella sen hankkiminen uskottiin opettaja Kyösti Paavolan ja neiti Suoma Aleniuksen tehtäväksi. Raittiusseuran lippu kuuluu Kyröskosken Perinneyhdistyksen kokoelmiin.