Vanhan tarinan mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle kyröläiselle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi. Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:
Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan. Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet. Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollikka sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven. Kyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.
Kustaa Vilkuna selvitteli 1948 F.E. Sillanpäälle omistetussa Satakuntalaisen Osakunnan juhlakirjassa sarven alkuperää. Hän päätyi siihen, että sarveen liittyvä traditio on keskiaikaista perua. Sarvi lienee ollut pakanallisen pitäjäyhteisön kulttiesine. Vilkuna palasi vielä sarven alkuperään vielä Kotiseutu-lehdessä 1952. Samaisessa lehdessä oli 1936 ilmestynyt Jalmari Helon kirjaaman tarinan mukainen selitys sarven tulosta Hämeenkyröön. Vilkuna katsoi ilmeisesti tarpeelliseksi vakuuttaa lehden lukijat siitä, että kyseessä oli kansainvälinen kiertotarina, jolla koetetaan selittää tietyt ihmetystä aiheuttavat seikat. Samalla kiinnitettään huomio tietyn henkilön nokkeluuteen. Turkkilan Erkki Ollikalla on monta ”tarinatoveria”, kutsuvieraaksi hallitsijanpöytään joutunutta nokkelaa kansanmiestä, jotka ovat menetelleet yhtä kekseliään tahdikkaasti, kun herrat ovat heitä nolata koettaneet. Tarina on siis kansainvälinen, mutta sovellukset usein tiukasti paikallisia.
Pohjois-Karjalan Nurmeksessa on kerrottu Lukkalainen-nimisetä talonpojasta: Lukanvaarassa asui Lukkalainen, joka oli vuoden 1809 valtiopäivillä. Siellä herrassääty ja aatelisto alkoivat tuumia, mitä talonpoika, joka oli kouluja käymätön ja tyhmä, tekee valtiopäivillä. Keisari laittoi heille ruoka-ajan ensimmäiseksi, ennen kuin työhönsä rupesivat… Aatelisto tuumi: ”Koetellaan nyt tuhmaa talonpoikaa.” Kun käytiin syömään, keisari löi lähintä syömäkumppaniaan suuta vasten. Lyönti lähti miehestä mieheen edelleen. Lukkalainen istui keisarin vieressä, joten hänen olisi pitänyt vuorollaan lyödä keisaria suulle. Lopulta tuli Lukkalaisen vuoro. Hän sanoi: ”Minun isäni oli kyntömies, hän kun pääsi vaon päähän, niin hän läikäsi hevosta selkään ja sanoi: ´Hoi takaisin!´” Ja samalla Lukkalainen löi sitä, joka oli lyönyt häntä. Siitä aatelisto huomasi, että tuhma talonpoika olikin yhtä viisas kuin koulujakäynyt herra.
Porvoon valtiopäivillä ei ollut Lukkalainen-nimistä edustajaa, sen sijaan siellä oli talollinen ja lautamies Henrik Ullgren, joka oli kotoisin Pielisjärven Nurmeksen kylästä. Ullgrenin paikallinen nimi näkyy olleen Heikki Lukkalainen, isonjaon järjestelyissä hänen talonsakin sai nimen Lukanvaara. Myöhemmin tarina sovitettiin Pohjois-Karjalassa kansanrunoilijan tunnettuun sukkelasanaiseen valtiopäivämieheen Antti Puhakkaan, joka oli talonpoikaissäädyssä Liperin tuomiokunnan edustajana 1863 – 1882. Toiset valtiopäivämiehet koettivat saada hänet edes joskus sotkeutumaan sanoissaan tai hämmentymään. Tällä kertaa keisarina pöydän päässä oli Aleksanteri II ja Puhakka hänen oikealla puolellaan. Ruokailun päätyttyä keisarin vasemmalla puolella istunut mies nakkasi lusikkansa viereiselle ja sanoi ”Antaa leikin kiertää!” Kun leikki ehti Puhakan kohdalle, nakkasi tämä lusikan takaisin sen antaneelle ja lausui: ”Kyntäjän tapa on aina vaon päässä kääntyä takaisin!” Toisessa versiossa tarinasta Puhakainen sanoo: ”Meiän muan tapa on jotta kyntäjä kyntäissään kiäntyy aina vaun piässä takasin”.
 |
| Tarinatoveruksista Ollikka pääsi kuninkaan seuraan, mutta valtiopäivämiehenä valokuvattu Antti Puhakka peräti keisarin pöytään. |
Näissä pohjoiskarjalaiset tarinat ovat yhdessä suhteessa sarvijuttua majesteetillisempia, onhan kuningas korvattu peräti keisarilla. Ruotsissakin tarina liittyy valtiopäivämiehiin: talonpoikaissäädyn puhemiehiin Olof Håkanssoniin (1695-1769) ja Josef Hanssoniin (1707-84) sekä tunnettuun kaunopuhujaan Nils Månssoniin (1776-1847). Puheenparret ovat niin ikään samat. Niinpä Josef Hansson kääntäessään koputuksen takaisin vastaan sanoin, jotka ovat kiteytyneet rytmilliseksi lauseparreksi: ”Far min var en åkerman. När han kom till ändan, vände han.” (Isäni oli peltomies. Tultuansa vaon päähän hän pyörsi.) Samanlainen isään vetoava peltomies oli myös Nils Månssonin vastaus. Ruotsissa tarina on liitetty joskus runoilija Carl Michael Bellmaniin, vaikkei tämän isä talonpoika ollutkaan.
Edellä esitetyt leikit - paitsi Kyrön sarvea koskeva - ovat yhdessä suhteessa puutteellisia: talonpoikaa ei palkita neuvokkuudestaan. Hyvän pitäisi saada palkkansa sadun lopuksi. Ruotsista löytyykin tällainen talonpojan nerokkuuden palkitseva tarina, joka selittää ylhäisaatelisen Bonde-suvun sukunimen syntyä. Kun aatelisuvun nimi on Bonde (= Talonpoika), tarvittiin moiselle selitys. Bonde-suvun vanhimmalla kotiseudulla Smoolannin suunnalla on kerrottu juttua taitavasta talonpojasta, jonka kuningas pyysi rinnalleen pöytään. Kateelliset aatelimiehet aloittivat taas korvapuustileikin, mutta talonpoika pyörsi korvapuusti takaisin kuten hänen isänsä vaon päässä eikä lyönyt kuningasta. Tästä kuningas ihastui niin, että intoutui lausumaan: ”Et ole enää talonpoika (bonde), vaan tästä lähtien on nimesi kreivi Bonde” (Talonpoika). Ruotsissa on kirjattu 26 toisintoa tästä tarinasta.
Samaa Bonde-tarinaa on kerrottu Suomessakin. Se on kirjattu 1935 Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä Koivistolta: Ruotsin kuningas piti kerran päivälliset ja kutsui tilaisuuteen joukon aatelismiehiä sekä lisäksi erään suomalaisen talonpojan, johon kuningas oli mielistynyt sen vuoksi, että tämä oli kunnostautunut sodassa. Talonpoika pääsi kuninkaan rinnalle istumaan, mutta Ruotsin herrat eivät ollenkaan suvainneet talonpoikaa ja koettivat keksiä jotain kepposta hänen tuhokseen. Viimein he keksivät sellaisen leikin, että pöydässä ensimmäinen herra löi lievästi toista heraa kämmenellään korvalle, toinen löi kolmatta, kolmas neljättä jne. Kun lyönti saapui talonpojan korvalle, olisi tämän sääntöjen mukaan pitänyt lyödä vasempaa vieruskumppaniaan, kuningasta, korvalle, mutta talonpoika kääntyikin lyöjää kohti ja sanoi: ”Suomalainen maksaa samalla mitalla takaisin”, ja läimäytti oikeaa vieruskumppaniaan korvalle. Kuningas ihastui niin tätä teosta, että antoi talonpojalle aatelisarvon, hän sai nimekseen Bonde.
Ei ole yllättävää, että tarina on merkitty muistiin Viipurin lähistöllä. Jo ensimmäinen nimeltä tunnettu Viipurin linnanisäntä Pietari Joninpoika (1320-1336) lienee ollut Bonde-sukua. Tord Rörikinpoika Bonde isännöi linnaa ansiokkaasti 1400-luvun alussa. Hänen Suomessa kasvanut poikansa Kaarle piti loistavaa hovia Viipurin linnassa 1440-luvulla. Vaalikuninkuuden aikana hänet valittiin kolmasti Ruotsi kuninkaaksi hallitsijanimellä Kaarle VIII. Kuninkaaksi noussut Bonde (Talonpoika) tarjoaa kiitollisen kohteen selitystarinoille. Siis samaa tarinaa on ehkä kerrottu Suomessa jo1300-luvulla Bonde-suvun esi-isistä ja 1800-luvulla Antti Puhakasta.
Näyttää siis siltä, että hämeenkyröläinen juomasarvitarina voi olla perua keskiajalta saakka. Sarveen liittyvä traditio on säilynyt vuosisadasta toiseen, sarvi toki lienee vaihtunut. Siihen liittyvässä tarinassa henkilö on voinut vaihtua tai tarina saada piirteitä useista henkilöistä. Sarvitarinan mainitsemasta herrainpäivämiehestä, Erkki Erkinpoika Ollikasta, ei ole tietoa historiallisissa lähteissä. Sen sijaan kyröläinen Matti Matinpoika Ollikka oli valtiopäivämiehenä 1746-47, jolloin kuninkaana oli Fredrik I. Joskus olen nähnyt sarvitarinan niin kirjattuna, että tätä Matti Ollikkaa on väitetty Erkki Ollikaksi. Paikallisiin mahtimiehiin tarinat on aina liitetty. Tiedä sitten, vaikka keskiajalla Kyrössä olisi vaikuttanut mahtitalonpoika nimeltä Erkki Ollikka.
------
Tarina kuninkaan taitavalle talonpojalle lahjoittamasta lienee juurtunut niin syvälle iäkkäämpien kyröläisten mieleen niin, että he luultavasti hylkivät aikanaan ja kai tulevaisuudesssakin Vilkunan käsityksiä sarven historiasta teoriaherran puuhasteluna. Ainakin Jalmari Helo uusi tarinansa Hämeenkyrön Sanomissa vielä 1950-luvun lopulla. Ns. kummikuntaliike keräsi Ruotsissa rahaa sodanjälkeisinä vuosina Suomen auttamiseksi. Hämeenkyrölle lahjoitetut rahat (2 miljoonaa markkaa) käytettiin terveystalon rakentamiseen. Vuonna 1950 käyttöönsä vihityn talon kustannuksista tämä muodosti yli viidenneksen. Hämeenkyröä avustaneet kunnat yhdistetiin Ruotsin kuntareformin yhteydessä Östersundin kaupunkiin. Hämeenkyrön kunnan lähetystö pistäytyi siellä 1970-luvun lopussa kiittämässä saadusta tuesta ja luovutti samalla kunnan viirin kaupungille. Luovutuspuheessa toistettiin tarina kuninkaasta ja Ollikasta, kuten kuvasta näkyy. Kuninkaaksi oli tällä kertaa nimetty Kustaa III, vaikka Ollikan valtiopäivämiehenä ollessa kuninkaana olikin Fredrik I.
 |
| Sarvitarinaa ruotsiksi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti