Sisällissodan dokumentteja Hämeenkyröstä

 Olen käsitellyt sisällissotaa Hämeenkyrössä useammassa blogikirjoituksessani. Vuosien mittaan olen kuvannut teemaan liittyviä dokumentteja. Julkaisen tässä muutaman dokumentin selitysten kera. Puhelimella otetut kuvat eivät ole laadukkaita, mutta toivottavasti niistä selon saa.

Kuva 1

Kyröskoskelainen kauppias J.F. Wäinänen velkoi maaliskuussa saataviaan punakaartin esikunnalta kohteliain sanakääntein. Kauppias oli hankalassa tilanteesa, kun joutui itse maksamaan tilaamansa tavarat käteisellä. Samanlaisen  pyynnön esitti kauppias K.J. Koskinen. Lisäksi punakaarti otti tarvitsemiaan tavaroita Kyröskosken Osuuskaupasta ja kyläkauppiailta.

Kuva 2

Punakaartin johto antoi yhdessä elintarvikelautakunnan kanssa lisää ohjeita viljan pakkolunastuksista kaartin ja siviiliväestön muonitukseen. Elintarvikelautakunnassa toimivat edelleen sen porvarilliset jäsenet, kauppias T.V. Mattila ja rahastonhoitaja J.V. Eliala. Ohjeet olivat selkeät, eri asia on sitten se, miten niitä noudatettiin. Kun aseistetut miehet tulivat hakemaan maataloista elintarvikkeita, lienee tilanne usein muistuttanut enemmän ryöstelyä kuin pakkolunastusta.

Hämeenkyrön punakaartit valitsivat aluksi ylipäällikökseen Taavetti Lahtisen ja sitten 12.2.1918 koneenkäyttäjä Vilho Koskisen. Koskinen nautti yleistä luottamusta, mutta ei sopinut oikein rintamapäälliköksi, koska vastusti aseellista toimintaa. Hänen tilalleen ylipäälliköksi nimitettiin 24-vuotias A.E. Leinonen, joka saapui Kyröskoskelle 18.2. Venäjää taitaneen Leinosen mukana sotilasjohtajan tehtäviä tuli hoitamaan venäläinen upseeri A. Sokolov. Suomea taitanutta Sokolovia on pidetty pätevänä sotilasjohtajana. Leinonen laati saavuttuaan oheisen julistuksen, jonka määräsi luettavaksi kaikille rintamajoukoille. Siinä hän korosti kaartilaisille yhtenäisyyden ja yksimielisyyden tärkeyttä, henkilökohtaisten pyyteiden unohtamista, työväen ihanteiden noudattamista ja toverikuria.

Kuva 3

Punakaartit vaativat valkoisiksi epäillyiltä talollisilta oheisen kaltaisia sitoumuksia siitä, etteivät toimita tietoja valkoisten armeijalle. Sitoumuksiin kuului yleensä ilmoittautumisvelvollisuus lähimmässä punaisten esikunnassa. Päivittäiseen ilmoittautumiseen saattoi liittyä myös tahallista nöyryyttämistä. Tämän sitoumuksen ovat allekirjoittaneet Kalle, Eemil ja Vihtori Alanen.

Kuva 4

 Sitoumuksia pidättäytymisestä punakaartien ja työväestön toimintaa vastustaviin hankkeisiin oli kerätty jo ennen sisällisodan alkua, Hämeenkyrössä näin tapahtui jo 18.11. suurlakon yhteydessä. Valkoisten keskeisiä johtomiehiä olivat Jalmari Raipala ja kunnan eläinlääkäri G. Klenberg. He ehtivät siirtyä Kankaanpäähän juuri vallankumouksen alkaessa, Jalmari Raipala ennen iltahämärää 28.1. Illalla punaiset nimittäin asettivat aseistetut vahdit maanteille. Punaiset seurasivat Raipalan toimia aktiivisesti, mutta tämä onnistui kuitenkin livahtamaan, kuten oheisesta punaisten asiakirjasta näkyy.

Kuva 5

Valkoisten joukkojen oli huolto järjestetty paremmin kuin punaisilla. Eipä silti, kyllä valkoistenkin puolella kärsittiin vilua ja nälkää. Luutnantti Karl Lillierin johtamalla hiihtojoukolla oli oma osansa Kyröskosken taistelussa. Näin muonitettiin suksimiehiä taistelun ratkaisupäivinä 22. - 23.3.

Kuva 6

Taistelujen päättymisen jälkeen Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunta sijoitettiin Raipalan taloon. Siellä muonitettiin pitäjään jääneitä Hämeenkyrön suojeluskuntalaisia. Ruokittavia Raipalassa riitti huhtikuussa:

Kuva 7

Raipalassa ruokaili myös kirjailija F.E. Sillanpää. Kynämies oli palkattu 15.4. kirjuritehtäviin, kuten oheiseta dokumentista ilmenee. Ruokaillessaan Raipalassa Sillanpää kuunteli suojeluskuntalaisten juttuja mm. eräästä jääkäristä, joka oli komentanut ruumiskasan päälle valmiiksi asettuneen vanhan miehen pystyyn ja sitten laskenut kuulan läpi. Ilmeisesti näin läksi syntymään Hurskaan kurjuuden Toivolan Juhan tyyppi. Kyseinen teloittaja oli vääpeli Ville Kakko. Tapauksesta Sillanpää loi ensimmäisen version Toivolan Juhan kuolemasta. Kustantaja jätti sen kuitenkin pois kirjasta. Sensuroidun osuuden Sillanpää julkaisi 1929 Kansan Lehdessä

Kuva 8

Hämeenkyrössä osallistuttiin valkoisten joukkojen muonitukseen maaliskuun lopusta lähtien. Leipiä paistettiin ainakin Ahrolassa, Antilassa, Eljalassa, Nummisessa ja Osaralla. Tilinpitoon leivät vietiin joko kappalemäärinä tai kiloina:

Kuva 9

Hämeenkyröönkin koottiin huomattavaa elintarvikevarastoa valkoisen armeijan muonitukseen. Hämeenkyrön muonitusosastoa johtanut Matti Hilden teki 6.4. selvityksen elintarviketilanteesta varastolla:

Kuva 10

Lähteet:

Kuvat 1-7 ja 9-10 Kansallisarkisto Helsinki: Vapaussodan arkisto. Hämeenkyrön punakaartin asiakirjoja ja Porin sotasaaliskonttorin arkisto.

Kuva 8 Kansallisarkisto Turku: Hämeenkyrön piirin nimismiehen arkisto. Kirjediaarit 1918.

Tekoälyä ihmettelemässä

Sain äkillisen päähänpiston käydä testaamaan tekoälyä. Otin teemaksi kohtuullisen tutun tapauksen, vuoden 1918 sisällissodan Suomessa. Tekäly tolkkusi, että hakusanat Sisällissota Suomessa 1918, Vapaussota Suomessa 1918, Kansalaissota Suomessa 1918 ja Punakapina Suomessa 1918 tarkoittavat samaa asia ja tuotti niistä tällaisen vastauksen:

"Punakapina oli aseellinen konflikti, joka tapahtui Suomessa vuonna 1918. Se oli osa Suomen itsenäistymisen jälkeistä levottomuuksien aikaa, joka puhkesi Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan seurauksena.

Sisällissota alkoi tammikuussa 1918, kun Suomessa oli jännitteitä punaisten (työväenliikkeen ja sosialististen ryhmien kannattajat) ja valkoisten (porvarillisen hallituksen ja sen tukijoiden joukot) välillä. Punaiset pyrkivät kaatamaan hallituksen ja ottamaan vallan itselleen, kun taas valkoiset halusivat estää tämän ja säilyttää Suomen itsenäisyyden.

Punakapina alkoi 27. tammikuuta 1918. Punaiset julistivat yleislakon ja aloittivat kapinan eri puolilla Suomea. Pian kapina levisi eri kaupunkeihin, kuten Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun. Punaiset ottivat haltuunsa useita kaupunkeja ja muodostivat niissä punaisia vallankumoushallituksia.

Valkoiset joukot vastasivat nopeasti punaisten hyökkäykseen. He saivat tukea Saksan keisarilliselta armeijalta, joka lähetti apujoukkoja tukemaan valkoisia. Taistelut käytiin eri puolilla maata ja ne olivat hyvin verisiä ja brutaaleja. Valkoiset lopulta voittivat konfliktin huhtikuussa 1918.

Punakapinan jälkeen valkoiset rankaisivat voittonsa jälkeen punaisia rankasti. Tuhansia punaisia vangittiin ja teloitettiin, ja monet joutuivat pakenemaan maasta. Sisällissota jätti syvät haavat suomalaiseen yhteiskuntaan ja jatkoi jännitteitä vuosiksi eteenpäin.

Punakapina on edelleen arka aihe Suomen historiassa, ja sen muistaminen ja tulkinta jakavat mielipiteitä. Sitä pidetään yhtenä Suomen itsenäistymisprosessin ja kansallisen identiteetin muotoutumisen keskeisistä tapahtumista."

Kaveri apuun

Ajattelin sitten ruveta ovelaksi ja pyysin kaveriani tilaamaan tekoälyltä selvityksen aiheesta Kansalaissota Suomessa 1918. Seuraavan vastauksen tuuppasi häneelle:

"Kansalaissota Suomessa vuonna 1918 oli aseellinen konflikti, joka puhkesi Suomen itsenäistymisen aikoihin ja joka jakoi suomalaiset kahteen leiriin. Sodan pääosin punaisten ja valkoisten välillä käyty taistelu oli seurausta poliittisista, sosiaalisista ja kansallismielisistä jännitteistä, jotka olivat kärjistyneet vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymispyrkimysten myötä.

Konfliktin juuret juontavat syvemmälle 1800-luvulle, jolloin Suomessa oli vallalla merkittävä venäläistämispolitiikka. Sota alkoi tammikuussa 1918, kun punakaarti, joka oli työväestön ja sosialististen ryhmien aseellinen järjestö, kapinoi vastauksena valkoisen senaatin aloittamalle aseelliselle toiminnalle. Sota eteni nopeasti, ja pian koko maa oli sodan vallassa.

Taistelut olivat erityisen verisiä ja raakoja. Sodassa käytettiin muun muassa teloituksia, terroria ja julmuuksia molemmin puolin. Valkoisten joukot olivat paremmin organisoituja ja saivat tukea saksalaisilta joukoilta, kun taas punaisten puolella oli enemmän sisäisiä erimielisyyksiä ja heikompi sotilaallinen valmius.

Sodan päätös tuli nopeasti valkoisten voitoksi. Punaisten vastarinta murtui toukokuussa 1918, ja sodan jälkeen valkoiset joukot suorittivat rankaisutoimenpiteitä punaisiin kohdistuen. Tuhansia punaisia vangittiin, teloitettiin tai vangittiin pakkotyöhön. Sodan seurauksena Suomi koki suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, ja sen vaikutukset heijastuivat maan sisäpolitiikkaan vuosikymmenien ajan.

Kansalaissota jätti syvät haavat suomalaiseen yhteiskuntaan, ja sen muistoa on käsitelty jälkeenpäin useissa tutkimuksissa, kirjallisuudessa ja taiteessa. Nykyään Suomessa pyritään ymmärtämään ja sovittelemaan kansalaissodan traumaattisia tapahtumia, ja niitä tarkastellaan osana maan historiaa."

Kumpi selitys parempi? En käynyt pisteittämään vastauksia, kun olen jo eläkkeellä hissanmaikan hommista. 

Kahdenlaista luokkasotaa

Pyysin kaveriani myös kysäisemään tekoälyltä, millainen oli Luokkasota Suomessa 1918.

"Suomen vallankumous vuonna 1918 oli erittäin merkittävä tapahtuma Suomen historiassa. Vallankumous sai alkunsa Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun maa oli joutunut poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin. Taustalla oli Suomen jakautuminen kahteen leiriin: punaisiin ja valkoisiin.

Vallankumouksen syynä oli osittain Venäjällä puhjennut bolševikkivallankumous ja sen vaikutus Suomeen. Bolševikkien vallanotto ja Suomen poliittinen levottomuus johtivat punakaartin, punaisten aseellisen työväenliikkeen, syntymiseen.

Tammikuussa 1918 punakaarti aloitti kapinan Helsingissä. Kapina levisi nopeasti eri puolille maata, ja pian Suomi oli jakautunut punaisten ja valkoisten hallitsemiksi alueiksi. Punaisten johto perusti Helsingissä Suomen kansanvaltuuskunnan, joka julisti Suomen työväenluokan diktatuurin.

Valkoiset, jotka olivat monarkistien, porvariston, maalaisliiton ja saksalaisten tukemana, vastustivat punaisten vallankumousta ja ryhtyivät vastatoimiin. He organisoivat vastavoimaksi suojeluskuntia ja saivat tukea myös Saksalta. Valkoiset valtasivat vähitellen alueita takaisin punaisilta.

Valkoisten ja punaisten välillä käytiin sisällissotaa, joka oli hyvin verinen ja julma. Taisteluiden aikana molemmat osapuolet syyllistyivät väkivaltaan ja teloituksiin. Valkoiset onnistuivat kuitenkin lopulta murskaamaan punaisten vastarinnan.

Sisällissodan päättyessä toukokuussa 1918 valkoiset olivat voittaneet ja saaneet vallan haltuunsa. Punakaartilaisia vangittiin ja tuomittiin sotaoikeuksissa, ja monia teloitettiin. Sisällissodan seurauksena kuoli arviolta 30 000 ihmistä.

Valkoiset hallitsivat Suomea tämän jälkeen autoritaarisesti ja purkivat työväenliikkeen rakenteita. Vallankumouksen jälkeen Suomessa vallitsi pitkään poliittinen jakautuneisuus, mikä heijastui myös myöhempiin poliittisiin tapahtumiin.

Suomen vallankumous vuonna 1918 on yhä arka aihe suomalaisessa historiassa. Se on jättänyt syvät haavat ja vaikuttaa yhä osaltaan maan yhteiskunnalliseen keskusteluun."

Tämähän innosti minutkin kokeilemaan hakua samalla termillä Luokkasota Suomessa 1918. Tällaisen luokkasodan tuuppasi tekoäly luettavakseni;

"Luokkasota Suomessa vuonna 1918 viittaa aikaan, jolloin Suomessa käytiin sisällissota, joka syttyi ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä konflikti oli seurausta Suomen itsenäistymisestä ja sen jälkeisistä poliittisista jännitteistä.

Sisällissodan taustalla oli syvät erimielisyydet Suomen yhteiskunnassa työväenliikkeen ja porvarillisten voimien välillä. Sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset jännitteet johtivat lopulta aseelliseen konfliktiin, jossa punaisina tunnetut työväenliikkeen kannattajat taistelivat valkoisina tunnettujen porvarillisten ja konservatiivisten voimien kanssa.

Konfliktin aikana taistelut käytiin ympäri Suomea eri paikkakunnilla. Punakaarti, työväenliikkeen aseellinen siipi, hallitsi aluksi suurinta osaa Etelä- ja Keski-Suomesta, kun taas valkoiset joukot, jotka koostuivat muun muassa Suojeluskunnista ja Saksan tukemista jääkäreistä, valtasivat Pohjanmaan ja Etelä-Suomen rannikkoseudut.

Sodan aikana molemmat osapuolet tekivät raskaita sotarikoksia ja joukkomurhia, ja konflikti aiheutti valtavia inhimillisiä kärsimyksiä. Valkoiset joukot osoittautuivat lopulta vahvemmiksi ja onnistuivat voittamaan sisällissodan. Punakaartin vastarinta murskattiin, ja sodan jälkeen tuhansia punaisia vangittiin ja teloitettiin.

Sisällissodan vaikutukset olivat pitkäkestoisia Suomen yhteiskunnassa. Konfliktin jälkeen toteutettiin laaja poliittinen puhdistus, jossa vasemmistolaiset vaikuttajat syrjäytettiin ja kommunistinen liike tukahdutettiin. Tämä vaikutti Suomen poliittiseen kehitykseen pitkään, ja yhteiskunnalliset jännitteet jatkuivat vielä pitkään sodan jälkeen.

On tärkeää huomata, että sisällissodasta käytetään Suomessa edelleen hyvin erilaisia tulkintoja ja termejä, ja sen muisto herättää edelleen voimakkaita tunteita. Historioitsijat ja tutkijat jatkavat keskustelua tapahtumien syistä, kulusta ja seurauksista."

Entäs sitten?

Mitäpä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Mielestäni ehkä hirmuisinta tässä on se, että tekoäly pystyy käyttämään suomen kieltä noinkin sujuvasti. Eipähän tekoälyn kehitys tähän jää. Luulenpa, että 5 - 10 vuoden päästä pääsee kokeilemaan myös kiinalaista tai venäläistä (putinilaista) tekoälyä. Sittenpä saa jokainen vaivattomasti tilata halujensa mukaisen suhteellisen koherentin kertomuksen Suomen sisällissodasta. Tai mistä tahansa historian tapahtumasta. Jos olisin vielä opettajan hommissa, joutuisin tietysti tutustumaan tosissani tekoälyn mahdollisuuksiin ja käyttöön opetuksessa. Nyt taidan tyytyä siihen, että kirjoittelen tarinoita sellaisista alkuperäisälähteistä, joihin tekoäly ei vielä pääse käsiksi.

Mutta kannattaahan tekoälyyn tutustua. ChatGPT löytyypi täältä https://chat.openai.com/

Kirkkoherra Olaus Krogeruksen kova kohtalo

 Olaus Krogerus syntyi 1650. Hänen isänsä oli Samuel Olai Krogerus ja äitinsä Anna Bertilintytär Kettunius. Isä Samuel oli pappissukua, hänet nimitettiin Säämingin kirkkoherraksi 1643. Samuelilla ja Annalla oli ainakin seuraavat lapset: Bertil, Karin, Brita, Olaus, Maria ja Johan. Pojista Bertil ja Olaus seurasivat isänsä jälkiä pappisuralle. Maria avioitui isäänsä Säämingin kirkkoherrana seuranneen Matthias Erici Molleniuksen kanssa. Karinin, Britan ja Johanin kohtaloista emme tiedä juuri mitään.

Olaus Krogerus valmistui ylioppilaaksi Turusta 1671. Hän lienee toiminut aluksi opettajana, kunnes sai 1680 nimityksen Viipurin triviaalikoulun rehtoriksi. Kuningas nimitti Olauksen Kerimäen kirkkoherraksi 1692. Tehtävään häntä houkutti varmasti rehtorin tointa parempi palkkaus. Lisäksi häntä houkuttelivat synnyinseuduille sukuyhteydet viereiseen Sääminkiin: sisar Maria oli Säämingin kirkkoherran puoliso. Tosin puoliso oli ehtinyt vaihtua jo kahteen otteeseen. Marian ensimmäinen puoliso Matthias Erici Mollenius kuoli 1680 ja hänen seuraajansa Matthias Hangelius 1684. Maria oli nyt naimisissa kirkkoherra Thomas Jacobi Aganderin kanssa. Myös sisaret Karin ja Brita oleskelivat Säämingissä.

Krogeruksen ensimmäinen vaimo oli Anna Tuomaantytär. Annan ensimmäinen aviomies oli ollut  Kerimäen kirkkoherrana 1659-1679 toiminut Olaus Herman von Borgen. Krogeruksen ja Annan avioliiton solmimisajankohta ei ole tiedossa. Joka tapauksessa Anna oli selvästi puolisoaan vanhempi, ikäeroa saattoi olle parikymmentä vuotta. Annalla oli edellisestä avioliitosta ainakin poika Herman, joka ylioppilaaksi tultuaan päätyi virkaurallaan voudiksi. 

Olaus Krogeruksen toimiessa Kerimäen kirkkoherrana Suomea koettelivat ankarat nälkä- ja tautivuodet 1696-98. Kerimäki näyttää menettäneen väestöstään kolmanneksen. Ennen nälkäkatastrofia pitäjässä oli asukkaita noin 2700, kuolonvuosien jälkeen enintään 1800. Tällainen väestökato vaikuttu tietysti kirkkoherran palkkaetuihin, kun papinverojen maksajien määrä väheni dramaattisesti. Krogerus näyttää pitäneen tilanteessa huolen eduistaan, sillä hän pyrki ottamaan kappalaiselta eräitä tämän vanhoja tulolähteitä mm. lastenhautaamisesta ja ristiäisistä.

Seurakuntalaistensa kanssa Krogerus näyttää tulleen toimeen hyvin. Hän peri edeltäjiltään muutaman maariidan, jotka olivat Savon sekavista maanomistusoloista johtuen perin tavallisia. Krogeruksen virkatoimista ei valituksia esitetty. Mutta tuskin suurista nälkävuosista oli selvitty, kun Krogerukselle ja koko pitäjälle alkoi nousta uusia uhkia,

Venäjä, Tanska ja Puola solmivat 1600-luvun lopussa liiton Ruotsin kukistamiseksi. Ruotsin nuori soturikuningas Kaarle XII kukisti Venäjän joukot Narvan taistelussa 1700. Tämän jälkeen hän vei  armeijansa Puolaan. Suomen suunta jäi avoimeksi Venäjän tsaari Pietari Suurelle, joka miehitti Ruotsille kuuluneen Inkerinmaan ja perusti sinne Pietarin kaupungin. Jo tuolloin Inkerinmaalta saapui jokunen sotapakolainen Kerimäen ja Savonlinnan suunnalle. Sota merkitsi myös ylimääräisiä väenottoja. Kun sato jäi ainakin 1703 ja 1705 heikoksi hallojen takia, kävi siviiliväestön tilanne ahtaaksi.

Laiton avioliitto ja kuolemantuomio

Olaus Krogeruksen puoliso Anna sairasteli vuoden ajan ja kuoli joskus alkuvuodesta 1705. Kirkkoherra selitti taloutensa menneen aivan hunnigolle leskeysaikana, joten hän solmi uuden avioliiton 14.10.1705 edesmenneen vaimonsa sisarentyttären Kristina Schmidtin kanssa. Lisäsyynä avioliitolle Krogerus mainitsi venäläisten Sortavalaan tekemän hyökkäyksen. Se säikäytti hänet, koska hänellä ei ollut ketään vanhuuden varalle hoitamaan ja auttamaan häntä ja omaisuuttaan pakoon vihollisen hyökkäykseltä.  Vihkimisen suoritti ilman kuulutuksia Inkerinmaalta sotaa paennut pappi Simon Agander, joka oleskeli tuolloin Joutsenossa. Agander tutki lankoussuhteen ja katsoi, ettei se muodosta avioestettä. Piispan johtama Viipurin konsistori oli eri mieltä: se erotti 18.4.1706 Krohgeruksen virastaan.

Asiaa käsiteltiin Kerimäen kesäkäräjillä 1707. Nimismies Elias Burman vaati kuolemantuomiota Krogerukselle ja Kristinalle sekä Mooseksen lain että maallisen lain perusteella. Krogerus puolustautui sanomalla, ettei tiennyt kyseenalaista avioliittoa niin ankarasti kielletyksi. Kun avioliiton voi solmia kuninkaan luvalla serkusten kesken, olisi hänen avionsa tullut sallia, koska kysymys ei ollut verisukulaisuudesta vaan enemmänkin lankoudesta. 

Kristina puolestaan selitti, että hän joutui edellisen miehensä kuoleman jälkeen pakenemaan vihollista Kerimäelle. Olaus Krogerus oli puhunut hänelle 8 päivää ennen vihkimistä avioliitosta, johon Kristina ei ollut antanut suostumustaan. Seuraavana sunnuntaina Simon Agander oli kutsunut hänet syytä kertomatta kirkkoherran pappilaan. Siellä Agander oli tiedustellut, kuinka läheistä sukua hän oli Krogerukselle. Kristina oli kertonut olevansa vaimovainajan sisarentytär. Tämän kuultuaan Agander oli sanonut Kristinan ja Krogeruksen voivan solmia avioliiton. Tällä perusteella Kristina oli suostunut vihkimiseen, jota ei siis tiennyt kielletyksi. Hän  jätti asian "Jumalan ja korkean esivallan käsiin, odottaen miehensä kanssa armollista anteeksiantoa". Paikalla oli runsaasti Kerimäen rahvasta, joka valitti suuresti menettäneensä hyvän ja uskollisen sielunpaimenen. Väki pyysi, että valituksen lisäksi pöytäkirjaan merkittäisiin esirukous papin puolesta.

Käräjäoikeuden päätös oli ankara. Avioliittoa ei voinut hyväksyä jumalallisen eikä maallisen lain perusteella, ja tämä Krogeruksen olisi pappismiehenä pitänyt tietää. Moinen avioliitto oli kielletty Leviittain kirjan 18 luvun  14:ssä ja 20 luvun 20:ssä jakeessa ja tämän mukaan myös maallisessa laissa, jotka yhdessä säätivät teosta kuolemanrangaistuksen. Päätös alistettiin hovioikeuden tarkastettavaksi.

Henki säilyi, köyhyys koitti

Hovioikeuden päätös ei ole tiedossa, sen pöytäkirjat katosivat sodan melskeissä tai tuhoutuivat viimeistään Turun palossa 1827. Voimme kuitenkin päätellä, että hovioikeus lievensi tuomiota, sillä aviopari säilytti päänsä mestaajan pölkyltä. Virkansa Krogerus menetti, ja siitä alkoivat pahat talousvaikeudet. Köyhyydessä kitunut kirkkoherra vetosi vielä kuninkaaseen saadakseen virkansa takaisin. Hän selitti, ettei tiennyt aviota laittomaksi  ja vetosi siihen, että kuninkaan luvalla serkutkin voivat avioitua. Hänen tapauksessaan kyse oli lähinnä lankoudesta. Mukana vetoomuksessa oli myös Kristina Schmidtin äidin Maria Tuomaantyttären kirje kuninkaalle. Hän kertoi Kristinan syntyneen kauan ennen edellistä avioliittoa, joten hän oli samaa sukua kuin tätinsä, mutta eri sukulinjaa. Maria kertoi, että venäläiset olivat ryöstäneet koko hänen omaisuutensa Narvassa, tappaneet lapset ja lapsenlapset, vain Kristina oli elossa. Kerimäelle Maria oli paennut Sortavalasta. Nyt Maria oli "vanha, vaivainen ja koviakokenut leski". Hän pyysi kuningasta palauttamaan vävylleen kirkkoherran viran.

Käräjäpöytäkirjassa mainitaan, että Krogerus ja Kristina olivat ehtineet saada jo lapsenkin. Lapsi oli poika Samuel, joka seurasi sittemmin isänsä jälkiä pappisuralle ja päätyi Kangasniemen kappalaiseksi. Perheen elämä oli niukkaa, kun isä jäi viran menetettyään vaille tuloja. Jo talvikäräjillä 1707 Paavo Honkanen velkoi Krogerukselta hevosenhinnasta jäänyttä velkaa. Krogerus tuomittiin poissaolevana maksamaan vaaditut 13 kuparitaalaria. Vuotta myöhemmin kauppias Henrik Sachlin velkoi entiseltä kirkkoherralta pitemmän ajan kuluessa syntynyttä 168 kuparitaalarin velkaa. Krogerus ei ollut paikalla, häntä edusti vaimo Kristina. Hän myönsi saatavan, mutta pyysi lykkäystä, koska aviopari ei köyhyytensä vuoksi kyennyt maksamaan. Oikeus ei voinut lykkäystä myöntää, vaan Krogeruksen oli maksettava velka viivytyksettä. Samoilla käräjillä Krogeruksen puolesta selitettiin, että hänellä oli saatavia kerimäkeläisiltä. Kuudennusmiehet määrättiin auttamaan Krogerusta saataviensa keräämisessä.  

Krogerus saapui paikalle 1709 syyskäräjille velkomaan kruununvouti Carl Thielin leskeltä Elisabeth Strengbergiltä rästisaatavia vuosilta 1703-1706 Pulkkilan ratsutilalta. Krogerusta vaadittiin vannomaan saatavansa todeksi. Sen hän tekikin. 

Vuonna 1707 Krogerus ja Kristina henkikirjoitettiin Kerimäellä. Heillä oli tuolloin taloudessaan apuna vielä renki ja piika. Vuonna 1708 he olivat siirtyneet asumaan Tynkkylänjoelle Sääminkiin. Palveluväkenä oli piika. Seuraavien vuosien henkikirjoissa avioparista ei löydy merkintää. Ilmeisesti he olivat vajonneet niin pahaan köyhyyteen, etteivät kyenneet maksamaan edes henkirahaa. Tynkkylänjoella he kuitenkin asuivat edelleen, sillä 6.4.1709 avioparille syntyi tyttölapsi, joka sai nimen Anna Maria.

Ruotsi joutui Baltiassa ja Suomen suunnalla entistä ahtaammalle 1709. Pakolaisia saapui nyt joukottain. Ensimmäinen nälkäänkuolleiksi mainittujen joukkohautaus tapahtui Kerimäellä 4.4.1709. Tuolloin haudattiin 44 kylille ja maanteille kuollutta vainajaa. Vuoden loppuun mennessä haudattiin kaikkiaan 145 nimettömäksi jäänyttä pakolaista joukkohautoihin. Kerimäkeläisiä haudattiin 241, kolminkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna. Seuraavana vuonna nimittäminä haudattiin 200 pakolaista, heistä peräti 145 huhtikuussa. Vainajia saattoi olla enemmänkin, tuskinpa kaikkia saatiin kristillisesti haudatuiksi. Kuolleet on mainittu yleensä nälkään nääntyneiksi, mutta varmasti pakolaisten mukana tulleet kulkutaudit aiheuttivat yhtä lailla kuolemia. Luultavasti Itä-Suomeenkin tuli pakolaisvirran myötä ruttoa, keskiajan pahamaineisen Mustan surman ajan mittaan lieventynyttä versiota. Ruttoa esiintyi tuolloin Suomessa viimeistä kertaa.

Venäläisjoukot valtasivat kesällä 1710 Viipurin ja Käkisalmen. Elokuussa vihollinen tunkeutui ensimmäistä kertaa Kerimäelle, mutta joutui peräytymään nopeasti. On epäselvää, milloin Krogerus perheineen päätti lähteä pakoon venäläishyökkäyksiä. Viimeistään tämä lienee tapahtunut sen jälkeen, kun kasakkajoukko vei vangikseen 23.1.1711 Kerimäen kappalaisen Petter Salmeniuksen. Salmenius ei päässyt palaamaan Suomeen, mutta säilytti henkensä, sillä hän toimi pappina Inkerissä muutaman vuoden ennen kuolemaansa. 

Pakoon vihollista

Olaus Krogerus pakeni perheineen Joroisten suuntaan, siellä hänellä oli turvanaan sukulaisia. Ainakin pitäjän kappalainen Henrik Krogerus lienee ollut jotain sukua Olaukselle. Olaus Krogeruksen matka päättyi Joroisiin, missä hän kuoli helmikuussa 1711. Kuolleiden luettelossa mainittu päivämäärä 19.2. lienee ollut hautauspäivä.

Olaus Krogerus lienee ollut jo Kerimäelle saapuessaan jotenkin sairaalloinen mies, sillä hän piti apupappia lähes jatkuvasti. Apulaisen palkka hänen piti maksaa itse. Vaivaisuuteen viittaa myös se kiire, jota hän piti naidessaan Kristinan ensimmäisen puolison kuoltua. Kristina oli miehelleen tuki ja turva, hän hoiti myös miehensä asioita käräjillä esim. 1708. Kristiinan piti olla myös 16. - 17.2.1711 Leppävirran käräjillä vastaamassa kiistassa neljästä heinäkuormasta. Sopimuksen heinistä oli tehnyt Kristina, ei hänen puolisonsa. Miehensä kuoleman vuoksi Kristina ei päässyt paikalle eikä saanut edustajaakaan käräjille. Hänet tuomittiin korvauksiin, mutta kesäkäräjillä hän sai tuomion oikaistuksi ja vielä kolmen kuparitaalarin korvauksen kuluistaan.

Olauksen ja Kristinan avioliitto oli kai melko pian vuoden 1707 oikeudenkäynnin jälkeen katsottu lailliseksi, koska kuolemantuomio oli peruttu ja Kristinaan suhtauduttiin laillisena aviovaimona. Tämä ei auttanut Krogerusta saamaan takaisin virkaansa, sillä Kerimäen kirkkoherraksi oli nimitetty jo 1707 Lars Brunnerus.

Miehensä kuoltua Kristina Schmidt jatkoi pakomatkaa lastensa Samuelin ja Anna Marian kanssa. Hän tapasi leskeksi jääneen Viitasaaren kappalaisen Israel Benedicti Cuneliuksen, jonka kanssa hän meni naimisiin 27.5.1712. Tämä oli siis Kristinan kolmas papin kanssa solmittu avio. Sekin jäi lyhytaikaiseksi, sillä Israel Cunelius haudattiin 13.9.1713 Viitasaarelle. Kristinan kuolinajasta ei ole tarkkaa tietoa, hänen tiedetään olleen elossa vielä 1727. Kristinan tytär Anna Maria avioitui 16-vuotiaana Israel Cuneliuksen pojan Pentin kanssa vuonna 1725. Sekä Anna Maria että hänen veljensä Samuel saivat lapsia, joten Olauksen ja Kristinan suku jatkui.

Olaus Krogeruksen nimikirjoitus 1702 henkikirjassa.

Kirjallisuutta

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia osa I:1. Gummerus 1993. 

Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia (1632-1932) esivaiheineen. Savonlinna 1932.

Veijo Saloheimo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa 1617-1721. Gummerus 1990.

Oliko kaikki ennen paremmin?

 Uutiset henkirikoksista saavat monet varsinkin somessa kiehumaan: ei ennen ihmisiä näin tapettu. Nykyisen murhaepidemian syinä nähdään vapaa kasvatus, kurin puute perheissä, koulussa ja yhteiskunnassa, pakolaiset, maahanmuutto, nuorisojengit, huumeet jne. Tosiasiassa olemme eläneet 2000-luvulla Suomen historian turvallisinta aikaa. Vertailun vuoksi otan käsittelyyn 1920-luvun Hämeenkyrössä. Hämeenkyrön Sanomat alkoi ilmestyä vuoden 1922 alussa, sen kaksi edeltäjää oli lopetettu kannattamattomina. Mitäpä kertoo paikallislehti Hämeenkyrön henkirikoksista 1920-luvulla?  

Maaliskuussa 1922 tappoi työmies Oskari Järvinen haulikonlaukauksella Arvi Ihantolan. Miehet olivat juoneet pirtua Mäensivun torpassa. Sieltä Järvinen oli lähtenyt lautturi Jokisen asunnolle Laitilansalmeen. Kolmen kilometrin matka oli kuitenkin vienyt 3½ tuntia, jona aikana Järvinen oli todistajien mukaan ampunut haulikolla osumatta erästä naisihmistä ja surmannut Ihantolan. Käräjillä Järvinen sai 10 vuotta kuritushuonetta "tahallisesta, joskaan ei harkitusta murhasta", kuten tuolloinen lakitermi kuului.

Seuraava verityö tapahtui saman vuoden elokuussa. Neljä uittomiestä ottivat vastatuulen takia Kirkkojärvellä rokulipäivän ja lähtivät saunareissulle Siuroon. Sieltä Nokialta kotoisin ollut 21-vuotias poikamies Arvo Mäkinen lähti hakemaan Tampereelta viinaa; sitähän oli kieltolaista huolimatta runsaasti tarjolla. Siurossa miehet alkoivat ryypiskelemään ja jatkoivat juopottelua palatessaan laivalla Hämeenkyröön. Tukkilautalla jatkettiin taas ryyppyhommia ja alettiin riidellä jostain vanhasta asiasta. Kinastelua jatkaen soudettiin maihin Heikkilän talon vainiolle, missä rähinä päättyi siihen, että Mäkinen iski puukolla rintaan Ikaalisista kotoisin ollutta Jussi Mettälää rintaan. Mettälä kaatui muutaman askeleen hoiperreltuaan maahan kuolleena. Mäkinen uhkaili vielä seurueen muita jäseniä puukolla, mutta nämä ehtivät pelastautua. Mäkinen ehti vielä käydä uhoamassa Heikkilän ja Gröforsin taloissa, ennen kuin poliisit ehtivät hänet pidättämään. Samalla pidätettiin uittoporukkaan kuulunut parkanolainen Matti Nieminen. Häntä epäiltiin murhaan yllyttäjäksi. Mäkinen tuomittiin kuritushuoneeseen 10 vuodeksi. Tuomioon lisättiin vielä 35 vuorokautta vanhoja viinasakkoja. Nieminen vapautettiin todisteiden puuttuessa.

Tapaus päätyi myös maailmankirjallisuuteen. F.E. Sillanpää seurasi oikeudenkäyntiä ja tilasi myöhemmin käyttöönsä jäljennöksen pöytäkirjasta. Tappo antoi alkusysäyksen romaanille Ihmiset suviyössä. Arvo Mäkistä kutsuttiin kotipaikkansa mukaan Nokiaksi, tällä nimellä hän sitten esiintyi romaanissakin.   

Parin rauhallisemman vuoden jälkeen heilui puukko taas tappavasti. Kesäkuun lopulla 1925 kaksi ryypiskelevää miesporukkaa kohtasi toisensa Järvenkylässä maantiellä. Työmes Oskari Koivistoa puukotettiin selkään. Mies kuoli muutaman minuutin päästä. Ehkä joukon humalatilan takia vangittiin aluksi väärä mies, mutta pian syylliseksi tunnustautui teurastaja Lauri Lehtinen. Kyseessä oli juopotteluun liittynyt kahakka, joten Lehtinen selvisi neljän vuoden kuritushuonetuomiolla.

Seuraavan vuoden elokuussa kahakoitiin Herttualassa. Laviasta kotoisin  ollut työmies Jalmari Jankkari saapui häiriköimään suutari Kalle Hakalan asunnon pihamaalle. Hakala hankki tuekseen haulikon, mutta  Jankkari ei noudattanut poistumiskehotuksia,  vaan lähti tulemaan kohti. Hakala ampui Jankkaria alavatsaan. Ikaalisten sairaalaan toimitettu uhri kuoli seuraavana yönä. Jankkari lienee ollut viinaksia etsimässä, sillä Hakala oli tuomittu edelliskeväänä 100 päiväsakon rangaistukseen viinanmyynnistä, Hänen vaimonsa oli saanut myös sakot viinamyynistä ja sen lisäksi viinakeitosta. Aviopuoliso oli tapahtuma-aikaan suorittamassa vankilassa tuomiotaan. Hakala katsoi toimeensa itsepuolustukseksi. Oikeus huomioi uhkatilanteen, sillä rangaistukseksi tuli vain vuosi vankeutta.

Keväällä 1927 sattui Pappilan kylässä lapsenmurha. Nykyinen lakitermi on lapsensurma. Muuan 18-vuotias palvelija synnytti ja surmasi lapsen. Hän kätki ruumiin talon vintille, josta se löytyi vasta myöhemmin. Käräjillä rangaistukseksi määrättiin vankeutta vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi.

Keväällä 1928 puukotti ikaalislainen Artur Gideon Luojus Pappilan kylässä Tuohelan torpassa Eino Ponkiniemen. Torpassa oli nautikeltu sahtia, mutta väki ei ollut erityisen päihdyksissä. Sen sijaan paikalle saapunut Luojus oli huomattavasti humalassa. Hän piti torpan menoa turhan hiljaisena, pyysi ja sai luvan laulaa. Poistuessaan hän puukotti yllättäen Ponkiniemeä. Pahasti haavoittunutta miestä lähdettiin viemään kunnanlääkärille, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Miesten välillä ei ollut illan kuluessa riitaa, mutta ehkä teon taustalla oli vanhaa kaunaa. Luojus tuomittiin 8 vuodeksi kuritushuoneeseen. Tuomioon lisättiin vielä 8 vuorokautta viinan laittomasta hallussapidosta.

Toukokuun lopussa Kyröspohjassa asustellut mouhijärveläinen Kalle Kustaa Uotila ampui sotilaskiväärillään Tokosten kylän Rossan talossa karjakkona toimineen 20-vuotiaan Alma Raittilan. Sen jälkeen hän yritti itsemurhaakin kahdella luodilla. Pitkäpiippuisella kiväärillä hän ei kuitenkaan onnistunut, vaikka painoi liipasinta varpaallaan. Uotila oli ajanut Frantsilan linja-autoa Hämeenkyrön ja Tampereen välillä. Matkustajat olivat kiinnittäneet huomiota hänen outoon ja hermostuneeseen käyttäytymiseensä. Miehen tiedettiin myös käyttäneen runsaasti alkoholia, vaikka surmatyön tapahtuessa olikin selvin päin. Uotila ei osannut selittää verityönsä syytä, mutta paikkakuntalaiset pitivät sitä mustasukkaisuusmurhana. Uotila kertoi aikoneensa kihloihin uhrin kanssa, mutta tiedettiin, että Raittilalla oli sotaväessä oleva sulhanen. Lisäksi kävi ilmi, että Uotilalla oli menneisyyttä. Hän oli ollut vähällä riistää hengen eräältä naiselta Mouhijärvellä yritettyään ensin tehdä tälle väkivaltaa siinä onnistumatta. Tämän vuoksi hänet oli erotettu ensin Mouhijärven suojeluskunnasta ja sittemmin sekä Hämeenkyrön suojeluskunnasta että koko suojeluskuntajärjestöstä. Liekö Uotila sitten myöhemmin onnistunut itsemurha-aikeissaan, kun asian jatkokäsittelystä ei löydy uutisia lehdistöstä.

Helluntaina 1929 heilui puukko taas. Paikkakunnan nuorisoa oli keräytynyt ensimmäisen ja toisen helluntaipäivän välisenä yönä Riihiojan talon lähellä olevaan tienristeykseen polttamaan helavalkeata. Sen jälkeen mentiin pitämään nurkkatansseja Riihiojalle. Tanssit päättyivät puolenyön tienoilla. Tilaisuudesta lähdettäessä syntyi miesporukassa tappelu, jossa käytettiin puukkoja ja ampuma-aseitakin. Kolme henkilöä sai nujakassa haavoja päähänsä, mutta Riihiojan talon pojalle Tauno Koskiselle kävi huonommin. Hän sai puukosta vasemman kainalon alle ja kuoli melko pian. Puukottajaksi epäiltiin Uuno Laaksosta eli Vastamäkeä, joka kiisti syyllisyytensä. Alkoholia oli nautiskeltu, mutta parikymppiset nuoret miehet eivät olleet sanottavasti humalassa. Lehdistöstä ei löytynyt uutisia tämän tapauksen jatkokäsittelystä.

Saaman vuoden syyskuussa tapahtui henkirikos, joka herätti laajaa huomiota julmuutensa takia. Turkimusojan pientareilta heinää niittänyt työmies teki karmaisevan löydön ojaa ylittävän siltarummun alta. Siellä oli alaston naisen ruumis, jolta puuttui pää. Ruumis tunnistettiin elokuun lopussa kadonneeksi suutarin leski Maria Mäkiseksi. Mäkiseltä oli kadonnut pään lisäksi muutama sata markkaa käteistä rahaa, lisäksi oli kateissa Hämeenkyrön Säästöpankin säästökirja. Sillä oli talletuksia yli 3000 markan edestä. Rikoksesta epäiltynä oli pidätetty 37-vuotias kyröskoskelainen Kosti A. Aalto. Aalto kiisti syyllisyytensä, mutta hänet tuomittiin murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen.

Siis kahdeksassa vuodessa (1922-29) yhdeksän ruumista henkirikosten uhreina. Ainakin kuudessa tapauksessa tekijä oli enemmän tai vähemmän pirtuhumalassa. Näissä tapauksissa sekä tekijä että uhri olivat miehiä. F.E. Sillanpää piti sahtia rauhanomaisena juomana: ”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä." Ja piti kai kuvaus paikkansa ikääntyneiden äijien osalta, mutta paniko sahtikin pirtun tavoin nuoret miehet terhentelemään ja metakoimaan puukon kanssa? Asiaa kannattaisi tutkia, mutta ainakin Hämeenkyrössä 1920-luvun henkirikostapauksissa juotiin nimenomaan pirtua. Tilanne ei ole noista ajoista muuttunut sikäli, että tyypillinen suomalainen henkirikos on ryyppyriitatappo, joka tehdään viikonloppuna teräaseella yksityisasunnossa. Aikuisten miesten välisistä henkirikoksista 80 prosentissa sekä tekijä että uhri ovat rikoshetkellä päissään.

Kuinka paljon on kahdeksan henkirikosta yhdeksässä vuodessa nykyaikoihin verrattuna? Tilastojen mukaan Hämeenkyrössä tapahtui yksi henkirikos sekä 1980-luvulla että 1990-luvulla. Vuosina 2000 - 2009 ei tapahtunut yhtään henkirikosta ja vuosina 2010-2019 kolme henkirikosta. Siis 5 henkirikosta 40 vuodessa. Väkiluvussa ei ole tapahtunut isoja muutoksia: pitäjän väkiluku oli 8671 henkeä vuonna 1920. Väkiluku nousi 1980 lukemasta (9302) vuoteen 2020 mennessä 10401 henkilöön.

Hämeenkyrön kaltaisella kohtalaisen pienellä paikkakunnalla sattuma vaikuttaa henkirikosten määrään. Suurilla paikkakunnilla kehityssuunta näkyy selvemmin. Tampereella tapahtui 1980-luvulla 45 henkirikosta, mutta 2010-luvulla asukasluvun kasvusta huolimatta enää 26. Helsingissä henkirikosten määrä aleni samana ajanjaksona 141:stä 68:aan.

Yhtenä henkirikoskuolleisuutta alentavana tekijänä on mainittava ensihoidon saatavuus ja lääketieteen kehittyminen. Ehkä Hämeenkyrön 1920-luvun henkirikosten uhreista pari olisi selvinnyt 100 vuotta myöhemmin elossa haavoistaan. 

Päätelmäni on joka tapauksessa selvä: Ei ollut kaikki ennen paremmin.

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus - ja Anna Lepaa

Pari vuotta sitten katselin televisiosta Matti Kassilan ohjaamaa Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Lasse Pöysti teki pääosan enimmäkseen kasvonelkein. Hän esitti päähenkilö Martti Hongistoa, jonka nuoruudenrakastettua Anna Kalmaata näytteli osastaan Jussilla palkittu Liisamaija Laaksonen. Nimi Anna Kalmaa jäi kummittelemaan mieleen, siinä oli jotain tuttua. Piti ottaa nimestä selvää, mutta sitten asia unohtui. Kunnes luin bussissa matkalla Helsinkiin jostain alelaarista eurolla ostettua Eero Ojasen teosta Suuri suomalainen kummituskirja. Siitä kävi ilmi, että kertomus Lepaan Annasta on yksi Suomen historiallisesti vanhimpia tarinoita.

Yhden perustarinan mukaan Anna oli kartanon tytär ja ylhäinen neito, jota rangaistiin ankarasti luvattoman rakkaussuhteen vuoksi. Annan kumppani oli nuori pappismies Magnus, suomalaisittain Maunu. Keskiajan katoliseen tapaan pappi ei voinut avioitua. Isä tai sukulaiset muurasivat Annan rangaistukseksi elävänä kellariin, jossa hän sitten kuoli. Maunu sen sijaan pääsi urallaan pitkälle: hänestä tuli Turun piispa. Vuonna 1450 kuollutta Maunu Tavastia pidetään yleisesti vaikutusvaltaisimpana Turun piispoista. Keskiaikaisten piispojen tapaan hän oli myös merkittävä maallisen vallan käyttäjä. Kertooko tarina sitten todella tapahtuneesta? Piispan sukujuuret olivat olivat ainakin osittain Lepaan seudulla, joten hän olisi voinut liikkua siellä nuoruudessaan 1300-luvulla. Keskiajan suomalaisnaisista on kovin vähän kirjallista tietoa, Lepaan Annastakaan ei ole mainintoja. Anna oli kyllä suosittu nimi suomalaisissa ylimyspiireissä. Nimellä oli kunniakas historia, olihan Anna Jeesuksen äidinäiti. Lepaan kartonoa ei luultavasti ollut olemassa itsenäisenä tilana vielä 1300-luvun lopussa.

Yhden tarinaversion mukaan isä tai suku hukutti Annan Lepaan virtaan. Kummitusjutuissa Annan haamun liikuskelupaikkakin vaihtelee eri tarinaverioissa. Joidenkin mukaan Anna liikkuu ja näkyy jonkinlaisena hahmona Lepaan virran rantatiellä tai rantakoivikossa.  Toisten väittämien mukaan Lepaan kellarista kuuluu selittämätöntä koputtelua, askelia tai huokailua. Joskus taas kellarin vieressä kohoavan tuulimyllyn ikkunassa näkyy outo valo.

Toisen perustarinan mukaan Anna olisi jäänyt henkiin. Hän olisi synnyttänyt Maunu Tavastin aviottoman pojan, Olavi Maununpojan. Olavi tuli sitten Turun piispaksi isänsä jälkeen vuosiksi 1450-60. Tämän version syntyyn lienee vaikuttanut Maunu Tavastin hyvin tunnettu kiintymys Olavi Maununpoikaan. Hänen on sanottu pitäneen tätä kuin ottopoikanaan, tukeneen nuoren miehen opiskelua ja etenemistä  piispanistuimelle. Ja tietysti perinne antaa pojalle oman isän nimi tukee tätä tarinamuunnosta.  Olavi Maununpoika olikin mahdollisesti Maunu Tavastin sisaren tai serkun poika, sukua joka tapauksessa.

Lisäpontta Lepaan Annan tarinalle ovat antaneet viitteet siitä, että Maunu Tavast oli mieltynyt nimeen Anna. Sen mukaan hän olisi aluksi nimennyt Suomeen perustamansa birgittalaisluostarin Pyhän Annan luostariksi ja tuonut Turun tuomiokirkossa esiin Pyhää Annaa. 

Helsingistä palattuani ryhdyin tutkistelemaan kirjahyllyäni saadakseni lisävalaistusta asiaan. Ihmiselon ihanuutta ei löytynyt eikä kurjuuttakaan. Panu Rajalan Sillanpäätutkimus ei tuonut valistusta Lepaan Anna mysteeriin. Siispä joutuin kirjastoon lainaamaan Rajalan toimittamaa Sillanpään koottujen teosten seitsemättä osaa. Ja sieltähän löytyi Ihmiselon lisäksi Panun selvityksiä. Romaanin Lepaan kartanon esikuvana ovat Sillanpään muistot kesältä 1908. Tuolloin juuri ylioppilaaksi lakitettu nuorukainen toimi kotiopettajana Lempäälässä Lopen ja Sotavallan kartanoissa. 

Teoksen oikovedoksiin saakka Anna Lepaan sukunimi oli Laalahti. Tällä kirjailija kai koetti eksyttää lukijoiden ajatukset Lempäälän kartanoista Aitolahden tunnetulle Laalahden rusthollille. Lopuksi Sillanpää päätyi sukunimeen Lepaa tunnustaen tavallaan kirjallisen muistuman, Eino Leinon näytelmän Maunu Tavast. Samana vuonna 1908 Leino kirjoitti myös runon Lepaan neiti I-III kokoelmaansa Halla. 

Mitä kirjailija mietiskeli, kun valitsi päähenkilöiden  nimiksi Martti ja Anna? Lienee selvää, että hän otti nimet Eino Leinon runosta ja/tai näytelmästä. Sillanpää saattoi tuntea muutenkin kertomuksen Lepaan Annasta. Runossaan Lepaan neiti Leino kertoo, kuinka vanha Maunu Tavast muistelee kammiossaan vaiheitaan ja lankeemustaan: 

"Teki silloin suuren surmansynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat hältä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein."

Leino rinnastaa sekä runossaan että näytelmässään Annan ja Maunun keskiajan kai kuuluisimpaan rakkauskertomukseen, Héloïsen ja Abélardin tarinaan. Maunun lukukammioon ripittäytymään saapunut vanha nunna paljastaa itsensä Anna Lepaaksi ja kertoo Olavin heidän yhteiseksi lapsekseen:

"Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi.”

Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhven yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa,
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi."

Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa Annalla ja Martilla ei ole yhteistä lasta. Teoksen päättävässä Martti Hongiston kirjeen viimeisissä virkkeissä Annan Juhani-pojalle tämä erikseen mainitaan: "Minä en ole sinun isäsi, mutta minä olin sinun äitisi ystävä - ainakin hänen elämänsä varhaisessa keväässä ja taas sen viimeisinä viikkoina. ... Ja lopuksi, Anna Lepaan poika, voi hyvin ja kukoista! Jos tässä kirjeessä on ollut liikaa tunteellisuutta, niin suo se ikämiehelle anteeksi."

Mainittakoon, että kirjeen loppuosa on teosta stilisoimaan pestatun Yrjö Kivimiehen käsialaa. Hän kirjoitti sen "koska kaikella - kirjeelläkin ja romaanillakin - täytyy olla loppunsa." Kun vielä tutkastelin Aarno Laurilan tutkimusta Sillanpäästä, olin valmis lukemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden vailla ennakkokäsityksiä ja -luuloja.

Ja mikäpä hänessä, kannattihan kirja lukea. Se oli toki vähän kokoonharsitun oloinen, paikoin katkelmallinen ja hajanainen. Parhaimmillaan teksti kulki viehättävän sujuvasti, erityisesti Martti Hongiston nuoruusvuosia kuvatessaan. Teksti tuntui terästyvän aina, kun Anna Lepaa ilmestyi näyttämölle. Ja hauskinta on tietysti Hongiston hotelli Tammerissa tapaama kirjailija E.V. Suokselma, neljättä kyynärää pitkä ja 130-kiloinen moottoriturpa, jonka ääni oli kaikkien hovimestarien ja ovenvartijain kauhistus. "Iso-Eevertti" vetäisee sujuvan monisivuisen tajunnanvirtamonologin, jonka katkaisee hetkeksi pöytäseuralaisen satunnainen repliikki. Sitten yksinpuhelu jatkuu, sivutolkulla... Lopulta ovimikot ja paikalle saapunut rouva Suokselma saavat "vauvan vaunuun". Lukija havaitsee jopa ilman kirjallisuudentutkijoiden apua, että Sillanpää kuvaa Suokselmassa omaa ravintoloissa remeltävää 1930-luvun lopun ulkoista hahmoaan. Keski-iän väsymyksestä ja luomistyön kriisistä kärsivä Martti Hongisto taas on Sillanpään sisäinen minä. Ja Hongiston vävyssä Jalmari Roimalassa kirjailija kai kuvaa oman alkoholisminsa synkimpiä hetkiä. 

Enemmän teokseen tuntui kuuluvan ihmiselon arkipäivää ja kurjuutta kuin ihanuutta. Ihanuus keskittyi nuoruusmuistoihin. Tällä iällä täytyneekin käydä kurjuutta minimoidakseen muistelemaan nuoruusvuosia. Sen voisi tehdä vaikka Lepaassa. Lepaan kartano on nykyään Hämeen Ammattikorkeakoulun koulutusyksikkö, jossa voi opiskella niin viinin- kuin oluenvalmistusta. Panimon olutta olen joskus takavuosina käynyt Lepaalla maistamassakin; kelvollista juotavaa oli. Mielessä kummittelee nyt ajatus, että kesällä voisi käydä nauttimassa myös lasillisen Lepaan Annaa.

Lähteet

Aarne Laurila: F.E. Sillanpää vuosina 1888-1958. Otava 1958.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Minerva 2017.

F.E. Sillanpää. Kootut teokset 7. Toimittanut Panu Rajala. Otava 1990.

Tarina kummittelevasta Lepaan Annasta vie historian hämärään. 

Kunnallisvaalitaistelua Hämeenkyrössä 1930-luvulla

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Sisällisodan jälkeen vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita Hämeenkyrössä toisiin kunnallisvaaleihin, jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Hämeenkyrön valtuustossa oli melko selvä oikeistoenemmistö vuoteen 1929 asti: tuolloin sosialidemokraatit onnistivat saamaan 12 valtuutettu oikeiston 11 vastaan. Näissä joulukuussa 1928 järjestetyissä vaaleissa äänestysaktiivisuus pitäjässä jäi alhaiseksi, vain 30,8 % äänesti. Paljoa sen parempia lukemia ei saavutettu aiemmissakaan vaaleissa.

Kommunistien toimintaa laittomin keinoin vastustava lapuanliike aloitti toimintansa 1929 ja alkoi pian vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. Valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakeihin tehtiin muutoksia, joiden tarkoituksena oli estää kommunistien osallistuminen vaaleihin. Kunnallislakeihin tehdyillä muutoksilla rajoitettiin vaalikelpoisuutta siten, että ehdokkaiksi ei voitu hyväksyä henkilöä, joka "kuuluu sellaiseen yhdistykseen, järjestöön tai muuhun yhteenliittymään, joka toimii Suomen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi tahi tarkoittaa tällaisen toiminnan edistämistä tai tukemista välillisesti tai välittömästi, taikka joka kolmen lähinnä edellisen vuoden kuluessa on työskennellyt sellaisen yhteenliittymän hyväksi tai muulla tavoin edistänyt mainittuun tarkoitukseen tähtäävää toimintaa". Vuoden 1928 kunnallisvaaleissa valtuustoihin oli tullut valituiksi useita valtuutettuja, joiden lainmuutoksen jälkeen katsottiin olevan vailla vaalikelpoisuutta. Jotta nämä edustajat saataisiin vaalikelvottomiksi ja valtuustoista pois, vaalit järjestettiin ennenaikaisina jo kahden vuoden valtuustokauden jälkeen joulukuussa 1930.

Lapuanliikkeen toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Vaalit 1930 ja 1933

Joulukuussa 1930 pidetyissä vaaleissa oikeisto sai selvän enemmistön valtuustoon. Varsinaiselta porvariston yhteislistalta valittiin 13 valtuutettua, kun SDP:n paikkamääräksi tuli 8. Lisäksi vähäosaisten talonpoikien edunajajaksi perustettu Suomen pienviljelijäin puolue sai 2 edustajaa valtuustoon. Pienvuljelijäin puolue oli talousohjelmaltaan melko vasemmistolainen, populistinen ja "herravihainen". Useimmat sen kannattajat olivat kuitenkin arvoiltaan varsin konservatiivisia. Populistipuoletta on hankala sijoittaa oikeisto-vasemmisto -akselille. Puolueen voi katsoa kuuluneen oikeistoon, joten voimasuhteet valtuustossa olivat sen hyväksi 15 - 8. Tosin esim. Aamulehti laski puolueen kuuluvan vasemmistoon. Äänestysprosentti nousi selvästi edellisistä vaaleista, se oli 38,8%. Oikeiston äänimäärä kasvoi, mutta ahtaalle joutunut vasemmisto menetti lähes 200 ääntä. Sosialidemokraateilla oli silti määrävähemmistö valtuustossa.

Seuraavat vaalit pidettiin normaalin aikataulun mukaan joulukuussa 1933. SDP sai yhden lisäpaikan (9) ja vastaavasti porvarien yhteislista menetti yhden (14). Pienviljelijäpuolue säilytti 2 paikkaansa. Äänestysprosentista ei ollut mainintoja sanomalehdissä eikä virallisisa tilastoissakaan.

Oikeiston yhteislistan nimenä 1933 oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Myös pienviljelipuolueella oli vaalimainos paikallislehdessä ennen vaaleja. SDP:n mainosta ei olut lehdessä.

Kunnanvaltuutetut 1934-36.

Vaalitaistelua 1936

Juliste Työväen Arkiston kokoelmissa. Verkossa täällä.

Näin repäisevällä julisteellä läksi SDP Hämeenkyrön kuntavaalitaisteluun 1936. Yksi vaalijulisteen ideoijista oli varmasti Pertti Rapio, joka oli yksi 1930 valtuustosta poistetuista. Sosialistiset ajatukset tulivat 1902 syntyneelle  Rapiolle isänperintönä. Iivari Juho Rapio oli Hämeenkyrön punakaartin johtomiehiä. Hänet tuomittiin Valtiorikosylioikeudessa elinkautiseen vankeuteen, josta hän vapautui armahduslakien ansiosta 1922. Samana vuonna torpparivapautus ulotettiin koskemaan myös pappiloiden torppia. Näin Rapiosta tuli itsenäinen maatila.

Pertti Rapio oli sisällissodan aikoihin 16-vuotias. Koska torppa oli lähellä rintamalinjaa, joutui perhe pakenemaan nahkuri Tuomiselle Prenttiin. Pertti Rapio joutui kuitenkin käymään päivittäin kotona ruokimassa ja hoitamassa karjaa. Valkoisten edetessä Mannanmäellä pakeni perhe Maarianpäivän aattona 22.3. äidin veljen luokse Mustaankylään Rajalan torppaan. Kauemmaksi ei voitu lähteä, kun karja piti käydä päivittäin hoitamassa. Parisen viikkoa perhe piilotteli Rajalassa, sitten rohjettiin palata takaisin. Isä Iivari oli lähtenyt pakomatkalle muiden Hämeenkyrön punaisten lailla kohti Etelä-Suomea. 

Pertti Rapio tuli valituksi Hämeenkyrön kunnanvaltuustoon 23-vuotiaana jo 1925. Vuosina 1926-27 hän opiskeli Työväen Aktemiassa. Rapio edusti sosialidemokraattisessa Kyröskosken Työväenyhdistyksessä vasemmistososialistista tai  kommunistista ajattelutapaa. Pienessä yhdistyksessä ei varsinaisia suuntataisteluja käyty; pikemmin ristiriitoja ja valtataistelua koetettiin välttää. SDP:n puoluetoimikunnan määräyksestä Rapio kuitenkin erotettiin yhdistyksestä 1929. Syynä oli varmaankin se, että Rapio oli 1929 eduskuntavaaleissa ehdokkaana Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliiton listoilla. Vuotta myöhemmin hänet erotettiin puoluekokouksen päätöksellä SDP:stä. Rapio oli jo tuolloin Etsivän keskuspoliisin (nykyisin Suojelupoliisi) listoilla; Työväenjärjestöjen Tiedonantajan mukaan Rapio joutui "ohranakuulustelujen" kohteeksi maaliskuussa 1930.

Pertti Rapion paluu valtuustoon mahdollistui 1936, kun SDP otti hänet puolueen jäseneksi puoluekokouksessaan. Rapio osallistuikin aktiivisesti kunnallisvaalikampanjaan. Aiemmin ei sanomalehtiä käytetty Hämeenkyrön sosialidemokraattien vaalikampanjaoisa, mutta nyt Rapio kirjoitti Kansan Lehteen 7.11.1936 nimimerkillä P.R. vetoomuksen Hämeenkyrön palkkatyöläisiin ja pienviljelijöihin. Alaotsikkona oli "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!" Siinä hän korosti palkkatyöläisten ja pienviljelijöisen etujen yhtäläisyyttä. Kunnanvaltuustoon tuli saada vasemmistoenemmistö, että johtoelimiin ja mm. verolautakuntaan saataisiin työväestön edustus takaamaan, että verotus tapahtuisi tasasuhtaisesti veronmaksajain tuloihin nähden. 

Vasemmiston ongelmana oli saada kannattajansa äänestämään kuntavaaleissa. Pertti Rapion mukaan SDP oli saanut Hämeenkyrössä saman vuoden eduskuntavaaleissa 1474 ääntä ja yhtyneet porvarit 918 ääntä. Tällä perusteella sosialistien pitäisi kyetä voittamaan kuntavaalitkin. Tässä Rapio kyllä oikoi tuloksia, kuten vaalipropagandassa tavallista onkin. Hän näkyy käyttäneen porvareiden äänimääränä maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen yhteenlaskettuja lukemia. Pois jäivät IKL:n ja Suomen pienviljelijäin puolueen äänet. Kumpikin ryhmä sai sattumalta yhtä paljon ääniä, 177. Yhteensä puolueiden äänimäärä oli 354. Joka tapauksessa SDP sai vaalissa enemmän ääniä (53,5%) kuin koko oikeisto. Rapio näyttää käyttäneen sanomalehdissä heti vaalin jälkeen esitettyjä äänimääriä. Lopulliset viralliset tulokset ovat nähtävissä täällä.

Kirjoituksessaan Rapio muistutti, kuinka silloinen ja nykyinen valtuutettu Fraser oli lapuanliikkeen nimissä "puhdistanut" valtuustoa viisi vuotta aiemmin. Nyt olisi aika murtaa lapualaisten yliote ja saada valtuustoon sosialistien enemmistö. Koska porvarien listoilla oli myös pienviljelijöitä, piti heidän äänestämistään varoa. Lopuksi Rapio vaati kaikkia lehden lukijoita levittämään tietoa vaaleista työväenlehtiä lukemattomien keskuuteen. Nukkuvien puolue oli herätettävä. Kyröskosken tehtaan työläisille Rapiolla oli erikseen asiaa: moni heistä ei potkujen pelossa uskaltanut kirjoittaa nimeään valtsijayhdistyksen papereihin. "Uskaltanette kai käydä äänestämässä, kun se toimitus on salainen?" "Työhön vaalivoittomme hyväksi tunnuksella: Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!", päätti Rapio kirjoituksensa.

Pertti Rapio. Kuvan lähde Vasen Kaista

Nähtävästi Rapio oli uudestaan asialla Kansan Lehdessä 28.11. julkaistussa jutussa. Siinä toistettiin samoja teemoja kuin aiemmassa vetoomuksessa palkkatyöläisille ja pienviljelijöille. Kirjoittaja valitti myös vastapuolen ryhtyneen käyttämään "kakaramaisia keinoja" vaalitaistelussa: SDP:n vaalijulisteita oli revitty jopa päiväsaikaan, kun muiden julisteet olivat saaneet olla rauhassa. Kyseinen lehden  numero oli tavallista laajempi, se oli omistettu kunnallisvaalelle. Lehden levikkialueen jokaisesta kunnasta oli ilmeisesti juttu vaalivalmisteluista. 

Hämeenkyröstä oli toinenkin, oletettavasti Rapion kirjoittama juttu. Nimimerkki "Mukana ollut" käytti otsikkoa "Hämeenkyrön vaalivalmistelurintaman tiedot myönteisiä". Arvostelun kohteena oli erityisesti IKL, jonka edustaja oli vaalitilaisuudessa väittänyt, että köyhyys on ihmisen oma asia; "joka ei osaa menojaan järjestää tulojensa mukaan, on köyhä ja laiskuuden takia ihmisiä työttömänä on". Köyhyyden ja työttömyyden poistamista varten lienee liikkeen hengenmiehen Simojoen suunnitelmissa varattu Heinäsaari, huomautti kirjoittaja. - Tällä hän viittasi IKL:n kansanedustajan ja nuorisojärjestö Sinimustien johtajan Elias Simojoen aiheuttamaan skandaaliin. Simojoen kirjeitä oli rikostutkinnan kautta päässyt julkisuuteen. Niin sanotussa Heinäsaari-kirjeessään hän uhosi, että hänen poliittiset vastustajansa päätyisivät Petsamon edustalle Jäämeren Heinäsaarille perustettavaan keskitysleiriin. Nämä Simojokeen kyseenalaistajat saisivat ”viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnella Sinimustien tahdikkaita askeleita vartiotulien ääreltä”. Simojoen yhteydet Viron epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen tulivat ilmi ja Sinimustat-järjestö lakkautettiin. Puheenvuoroissaan korkeaa moraaliaan julistanut pastori puheli poliisikuulusteluissa puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Simojoki joutuikin poliittisten vastustajien ankaraan ryöpytykseen. Hänestä tehtiin valtakunnan suurin kaksinaismoralisti ja valehtelijoiden ennätysmies.

Kansakouluja on liikaa ja kunnalliskotimme on liian hyvä, näin väitti kirjoittaja porvaripuolueisiin kuuluneen Suomen pienviljelijäpuolueen edustajien sanoneen vaalitilaisuudessa. Kirjoittaja totesi, että juuri vähävaraisten lapsille kansakoulu ovat tärkeitä, sillä "rikkaat voivat kustantaa lapsensa vaikka Hitlerin koulutettavaksi". Hämeenkyrön porvarillisen vaaliliiton tunnuksena oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien mielestä köyhäin- ja lastenhoitoon kohdistettu säästäväisyys ei ollut oikeaa säästäväisyyttä. Säästäväisyydeksi sanottiin kuulemma porvarien keskuudessa sitäkin, että he "saavat käyttää kunnan varoja ampumaurheilua harrastavan järjestönsä hyväksi". - Tällä viitettiin tietysti kunnan suojeluskunnalle maksamaan määrärahaan. Sehän oli oikeastaan "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä", kuten SDP:n valtuustoryhmä 1927 totesi. Määräraha hyväksyttiin valtuustossa vuosittain SDP vastustuksesta huolimatta. Vuosina 1929-30 se korvattiin vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. 

SDP:n vaalijulisteiden repimisen "Mukana ollut" käänsi puolueensa eduksi: niiden repimisestä seurannut puhe levisi nopeammin kuin julisteiden rauhaan jättäminen. Vielä kirjoittaja kehotti jättämään vastustajien julisteet rauhaan, vaikka ne olisivat "iikollin kuolinkellojen tai muiden kauhua herättävien kuvien täyttämiä". "Taistelu kutsukoon jokaista käyttämään asettaan, vaalilippua!", päätti "Mukana ollut" juttunsa. Kirjoituksesta ilmeni, että SDP:llä oli toinenkin vaalijuliste. Samoin porvarillisella puolella oli omat vaalimainoksensa. Niistä en ole kuvia löytänyt. Mahtaisiko jollain lukijalla olla?

Porvarilliselta puolelta vastinetta kirjoituksiin tuli Aamulehdessä 1.12.1936. Hämeenkyrön ja sen veronmaksajien "punastuttamiseeen" tähtäävät julisteet saivat kyytiä. Hämeenkyrön kuntatalous todistettiin hyvin hoidetuksi, varsinkin jos sitä verrataan monen sosialistien hallitseman kunnan talouteen. Taloutta oli hoidettu edellisen kuuden vuoden aikana asiantuntevasti, vastuullisesti ja tasapuolisesti. Kunnan uudelleen punaiseksi maalaamisesta oli kirjoittajan helppo viitata vuosien 1917-18 tapahtumiin. Hän uskoi, että äänestäjät muistivat vielä hyvin, kuinka punaisten johtajat valtaansa käyttivät silloin: kauheata kaikkia kohtaan, mutta eniten omiensa vahingoksi.  Veromaksajien varoja kykenevät vastuullisesti käyttämään vain kunnallisasioita tuntevat ja niihin epäitsekkäästi suhtautuvat miehet. Tällaiset miehet löytyvät yksinomaan listalta, jonka tunnuksena on "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien vaaliliitosta taas löytyisi miehiä, jotka hoitaisivat asioita omien ja puolue-etujensa mukaisesti. Eikä heillä ole koeteltua kuntoa eikä edes kykyä perehtyä kunnallisiin tehtäviin, saati sitten niitä hoitaa. Kirjoittaja käytti nimimerkki "Veronmaksaja". Se olikin suosittu nimerkki oikeiston keskuudessa. Nimimerkkiä käyttivät samassa lehdessä myös Virtain ja Kuhmoisten oikeiston listoja suositelleet kirjoittajat. 

Tuohon aikaan paikallislehti ei ottanut kantaa kunnallisvaaleihin. Tietysti Hämeenkyrön Sanomat oli perin juurin porvarillinen lehti, mutta päivänpoliittista keskustelua siinä ei käyty. Marraskuussa lehdessä julkaistiin keskusvaalilautakunnan kustantama vaalilippu, josta selvisivät ehdokkaat, Tuolloin äänestäminen vaalissa tapahtui nimenomaan tämän vaalilipun avulla, siihen vedettiin kuuluisa punainen viiva valitun ehdokaslistan kohdalle. Hämeenkyrössä oli viisi äänestysaluetta, joiden vaalilautakunnat ilmoittelivat lehdessä äänestyspaikkansa  ja -aikansa. Tältä näytti vaalilippu:

Viikkoa ennen vaali oli paikallislehdessä SDP:n ja porvarilistan vaalimainos. Pienviljelijöiden vaaliliiton rahat eivät ilmeisesti riittäneet lehtimainokseen.

Vaalitulos julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa 11.12.1936. Valtuustoon valittiin 12 oikeiston edustajaa (1451 ääntä), 10 SDP:n edustajaa (1239 ääntä) ja 1 Pienviljelijöiden listan edustaja (168) ääntä. Äänestysaktiivisuus oli 59,44%. Vaalien ääniharava oli Pertti Rapio.

Vaalien jälkeen

Tyylistä päätellen Rapio oli asialla, kun Kansan Lehdessä ilmestyi 15.12.1936 Kirje Hämeenkyröstä, alaotsikkona Vaalitaistelun jälkeen. Siinä kirjoittaja todisteli sosialidemokraattien käyneen vaalitaistelua rehellisiä menettelytapoja käyttäen. Porvarien vaaliagitaatio taas oli ollut yhtä räävitöntä kuin surkuteltavaakin: he jakoivat sosialidemokrattien ehdokkaita solvaavia lentolehtisiä pitkin pitäjää. Eräässä "tekeleessä" oli mm. tällainen teksti: "Oletteko kuulleet julistuksen, että Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi. Milloinka Hämeenkyrö on ollut ennen punainen? Vuosina 17 - 18." Sitten seurasi kauhukuvauksia punaisten vallasta, leimattiin ehdokkaat ryssän kätyreiksi ja pidettiin heitä kykenemättöminä hoitamaan kunnan asioita. Kirjoittaja huomautti, että Hämeenkyrö oli punainen viimeksi 1930, kun työväestöllä oli enemmistö valtuustossa. Se enemmistö päättyi, kun porvaristo tuona muilutusvuonna teki valtuustosta tyngän karkottamalla osan SDP:n valtuutetuista. Vaalijulisteessa siis vain kehotettiin äänestämään sosialidemokraatteja, että valtuustoon tulisi vasemmistoenemmistö. Lisäksi porvarit lausuivat "vaalitöherryksessään", että olisivat antaneet vanhojen haavojen parantua umpeen, ellei työläisten vaalijulistuksessa olisi revitty niitä auki. Kumpi on haavojen aukirepimistä: kehotus äänestää sosialidemokraatteja lain suojaamalla tavalla vai se, että "Mäntsälän malliin uhataan hävittää marxilaisuus kansasta ja julistetaan vieraan vallan apureiksi niitä, jotka on asetettu työtätekevän kansanluokan ehdokkaiksi valtuustoon?"

Vaikka Rapio otettiin uudestaan SDP:n jäseneksi, säilytti hän varmasti yhteytensä komunistipiireihin. Kommunistien toiminta oli virallisesti kiellettyä, mutta jatkui "maan alla". Yksi kommunistisolu toimi Kyröskoskellakin, jossa sen jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Vielä 1920-luvun lopussa Neuvostoliitto ohjasi kommunistisia puolueita kompromissittomaan vallankumoukseen. Hitlerin noustua valtaan 1933 muuttui ohjeistus. Saksan muuttuessa uhaksi Neuvostoliitolle ja kommunismille oli kommunistipuolueiden toimintaa ohjaavan Kominternin muutettava politiikkansa läntisille demokratioille myönteiseksi. Kommunistipuolueet alkoivat liittoutua sosialidemokraattien ja keskustan puolueiden kanssa vastustamaan voimistuvia fasistisia ja kansallissosialistisia virtauksia. Kansanrintamapolitiikaksi nimetty yhteistyömuoto sai ensimmäisen merkittävän voiton Ranskassa 1936 vasemmiston ja keskustan muodostaman liittouman voittaessa parlamenttivaalit.

Suomessa kansanrintamapolitiikka johti siihen, että kommunistien kannattajia kehotettiin äänestämään vaaleissa SDP:n vasemman laidan ehdokkaita. SDP:n Hämeenkyrön kunnallisvaalikampanjaan liittyvät jutut Kansan Lehdessä olivat kansanrintamapolitiikan mukaista. Artikkeleiden terävin kärki oli suunnattu lapuanliikkeen ja IKL:n suuntaan. Lukijoita muistutettiin kunnanvaltuuston "puhdistamisesta" 1930, lapuanliikkeen toimeenpanemista kyydityksistä, Mäntsälän kapinasta ja Simojoen toilailuista. Hitlerkin muistettiin mainita. "Vaalijulisteen "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" selitettiin viittaavan vuosien 1929-30 sosialistienemmistöiseen valtuustoon. Toki julisteen laatijat tiesivät, että lukijat yhdistäisivät sen vuoteen 1918. Mutta luultavasti arvioitiin, että tällä tavalla vedottaisiin työväestön tunteisiin ja aktivoitaisiin heitä vaaliuurnille. Samalla kyllä aktivoitiin varmasti myös porvariäänestäjiä liikkeelle. Äänestäjät olivatkin liikkeellä aiempaa aktiivisemmin, 59.44 % heistä kävi uurnilla. Koko maan äänestysaktiivisuus oli selvästi alempi, vain 48 %.

SDP:n kannalta Pienviljelijöiden puolue vei potentiaalisia äänestäjiä. Siksi vaalipropagandassa varoiteltiin äänestämästä puoluetta: ääni sille olisi ääni porvareille. Pienviljelijäpuolue sai kannatusta Hämeenkyrössäkin, vaikka pitäjässä oli vahva sosiaalidemokraattinen pienviljelijöiden edusmies: Frans Mustasilta toimi kansanedustajana  kolmeen otteeseen vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945. 

Frans Mustasilta. Kuvan lähde Wikipedia

Vielä kunnanvaltuuston puheenjohtajaa valittaessa pyrki SDP hajottamaan porvarileiriä, joka oli keskenään jo sopinut puhenjohtajaksi kokoomuksen Matti Lähteenmäen. Pienviljelijöiden valtuutettu esitti puheenjohtajaksi Kalle A. Alasta, jota SDP myös kannatti "pienempänä pahana". Lähteenmäki valittiin puheenjohtajaksi äänin 12-11. Kunnallisvaalit käytiin Hämeenkyrössä - kuten monessa muussakin kunnassa - oikeiston yhteislistan ja vasemmiston yhteislistan välisenä kilpana. Vasta 1950-luvulla puolueet asettuivat vaaleihin omin tunnuksin. Ensin SDP erkani vaaleissa omaksi ryhmäkseen 1950 ja kolme vuotta myöhemmin Maalaisliitto ja kokoomus ryhmittyivät omien tunnustensa alle. Maalaisliiton menestys Hämeenkyrössä oli vaatimatonta kokoomukseen verrattuna sotia edeltävänä aikana. Maalaisliitto sai kuitenkin puoluekoneistonsa viritetyksi 1950-luvulla ja ohitti kokoomuksen kunnanvaltuutettujen määrässä. Vasta tuolloin mahdollistui sosialistien ja porvarien välisen rajan ylittäminen puolueiden sopimuksilla.

Talvisodan ajan Pertti Rapio oli Ryttylässä rakentamassa tähystystorneja. Välirauhan aikana hän toimi aktiivisesti SN-seuran paikallisosastossa. Valtiollinen poliisi lienee seurannut Rapion toimia jo aiemmin, ja hänet otettiin kuulusteltavaksi Tampereelle. Jatkosodan alettua Rapio otettiin ilman oikeudenkäyntiä turvasäilöön ensin Hämeenlinnaan, sitten Köyliöön ja lopulta Karvian varavankilaan.

Sotien jälkeen

Sotien vuoksi kunnallisvaalit jäivät pitämättä 1939 ja 1942, joten 1936 valittu valtuusto toimi peräti vuoteen 1945 saakka. "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" toteutui kunnallisvaaleissa 1945. Tuolloin sosialistit saivat 14 ja porvarit 9 paikkaa valtuustoon. Vasemmistoenemmistö jatkui vuoteen 1960. Sen jälkeen enemmisto oli neljän vuoden ajan oikeistolla. Viimeisen kerran valtuustossa oli vasemmistoenemmistö 1965-68, sen jälkeen on ollut oikeistoenemmistö. 

Pertti Rapio oli kunnanvaltuuston puheenjohtajana1945-51 ja 1965-1968. Kunnanvaltuuston jäsen hän oli vuoteen 1984 saakka. Hämeenkyrön kunnanvaltuustossa hän vaikutti siis seitsemällä vuosikymmenellä, 1925 -1984. Yhtäjaksoinen rupeama ei ollut, koska 1931 - 1936 hän ei voinut asettua ehdokkaaksi vaaleihin. Rapio vaikutti myös valtakunnallisella tasolla: hän oli SKDL:n kansanedustaja 1951- 1966 ja presidentin valitsijamiehenä 1950, 1956, 1962 sekä 1968.

Sotien jälkeisestä kunnallispolitiikasta yhteenvetoa blogissani otsikolla Kunnalliselämää ennen konsensusta.

 

Lähteet:

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistyksen vaiheita vuosilta 1904 - 1974. Ei painopaikkaa, 1974.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste.

Ville Nordlund: Pohjoisen viinitarhan poliittinen profeetta. Elias Simojoen poliittisluontoinen raamatunkäyttö vuosina 1922–1940.  Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Verkossa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305056/Nordlund_Ville_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y Luettu 10.1.2023.

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017.

Punapäällikön kuolema

Anshelm Aaltonen. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Anshelm Miinanpoika Aaltonen  syntyi 15.6.1887 Parkanossa aviottomana lapsena. Hänen isäänsä ei merkitty kirkonkirjoihin. Mutta hyvin tunnettua oli, että isä oli Parkanon paroonina tunnettu persoonallinen aatelismies,  metsänhoitaja Gustaf Wrede af Elimä. Työpaikka Hammarenin paperitehtaalla houkutti Ansuksi kutsutun Aaltosen muuttamaan Kyröskoskelle  elokuussa 1910. Hän asettui asumaan Viktor Leppäsen torppaan tehtaan lähettyville. 

Anshelm Aaltonen syntyneiden luettelossa. Ajan tavan mukaa aviottoman lapsen kohdalle merkittiin "äpärä". Tässä etunimi on kirjoitettu Anshelm. Myöhemmin kirkonkirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Anshelm/Anselm.

Ansu mieltyi saman tien kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhimpaan tyttäreen, Martta Johannaan. Martta muisteli myöhemmin, että Ansu ajoi pois muut saatolle pyrkijät. Kuulutukset otettiin jo lokakuussa, ja avioliitto solmittiin 27.1.1910.

Martta Leppänen oli syntynyt 1888. Perheen toiseksi vanhimpana hänen piti hoitaa paljon nuorempia lapsia. Tehtaan yläpitämää kansakoulua Martta sai kuitenkin käydä neljännelle luokalle. Opettajina olivat neiti Hilma Reina ja Kustaa Paavola. Sitten oli lähdettävä 14-vuotiaana tehtaalle saksikoneelle töihin. Työpäivä oli 12-tuntinen, palkkaa maksettiin markka päivässä ja tilipäivä oli kerran viikossa. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1908 kahdeksantuntiseen työpäivään. Kyröskosken tehdas oli yksi niistä neljästä, joilla työjan muutos jäi lyhyaikaiseksi. Marraskuussa1908 tehdas siirtyi takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijöistä suuri osa meni  lakkoon. Tehdas pantiin kuitenkin pyörimään paikallisen ja myös muualta hankitun rikkurityövoiman avulla. Kotona syntyi kireä tilanne, kun Martta oli lakossa, mutta isä jatkoi tehtaalla työssä. Vanhemmat olivat vihaisia tyttärelle, joka vältteli puhumista heidän kanssaan. Lakkolaiset saivat pientä lakkoavustusta, mutta työtaistelu päättyi toukokuussa 1909 työntekijöiden täydelliseen tappioon. Martan muistikuvien mukaan lakossa oli 30 naista, joista yhdeksän pääsi takaisin tehtaalle. Martta oli yksi heistä.

Martta sai lopputilin tehtaalta heti avioiduttuaan, tämä oli tuon ajan normaali käytäntö. Marraskuusta kevääseen nuoripari asui Martan kotona. Tämän jälkeen Ansu osti Korholta talon. Seuraavat vuodet Martta oli kotona hoitamassa neljää lasta. Ansu työskenteli tehtaalla ja kunnosteli asuntoa vähitellen parempaan kuntoon.

Sisällissodan pyörteisiin 

"Kiire oli pomomiehillä, paljon kokouksia ennen kapinaa. Sota aljettiin ja hävittiin." Näin muisteli Martta kapinaa. Ansu oli epäilemättä yksi pomomiehistä, hänet valittiin punaisten Hämeenkyrön rykmentin I komppanian päälliköksi. Kaikkiaan Kyrön punaiset perustivat yhdeksän komppaniaa. Ensimmäisen komppanian miehiä oli taisteluissa Kalliolevon suunnalla 23.2. Sittemmin he osallistuivat Mannanmäen taisteluihin. Punaisten rintaman romahtaessa Kyröskoskella 23.3.1918 pakeni suurin osa punaisista Kirkkojärveä pitkin Siuroon. Moni otti myös perheen mukaansa. Niin menetteli Ansukin. Hän vei mahdollisesti perheensä jo aiemmin Mahnalaan turvaan, sillä Martta muisteli olleensa lasten kanssa viikon siellä jossain talossa. Talosta pakko-otettiin sitten hevonen ja matka jatkui Masonmaahan Karkkuun kolmeksi viikoksi. Ansu saapui taloon ratsulla ja pyysi isäntää viemään Martan ja neljä lasta takaisin Kyröskoskelle. Isäntä lupasikin, mutta Martta ei totellut, vaan jatkoi Mannerin perhekunnan kanssa pakomatkaa.

Pakolaiset suuntasivat kohti Punkalaidunta ja pysähtyivät siellä Illon kylään, missä punaisten esikunta majaili Viikarin (?) talossa. Talossa Martta oleili lapsineen viikon verran. Heitä kohdeltiin hyvin, sillä Ansu oli kieltänyt punaisilta hevosten ja lehmien otttamisen talosta. Ansu oli jo jatkanut matkaa, ja tässä vaiheessa Martta suostui paluumatkalle. Hän sai jonkun vanhan äijän saattomieheksi. Vammalassa Martta pidätettiin ja vietiin esikuntaan. Hevosen hän kertoi  Mahnalasta otettuksi. Sattuipa vielä niin, että hevosen omistaja osui paikalle ja elikkonsa heti takaisin.

Martta lähetettiin Siuron työväentalolle, saattajaksi pantiin asemies. Hän pelkäsi joutuvansa teloitettuksi, kun muita vankeja vietiin. Siuro olikin valkoinen teloituskeskus. Mutta illankoitteessa Martta vietiin lapsineen laivaan ja lähetettiin Hämeenkyröön. Asemies seurasi mukana. Martta jäi kirkonkylään satamaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa. Vanhemmat kolme osaisivat kävellä Kyröskosken satamasta kotiin seitsenvuotiaan Toinin johdolla.

Satamasta käveltiin Raipalaan suojeluskunnan esikuntaan. Jalmari Raipala oli saunassa, joten Martta käskettiin istumaan ja odottamaan. "Jaaha, päällikön rouva onkin saapunut jo matkoilta", totesi Raipala saunasta palattuaan. Hän käski valjastaa hevosen ja viemään Martan kotiin. Siihen Miisu (Jeremias) Tuokkola sanoi, että kyllä se yhden lapsen kantaakin. Raipala piti päänsä. Koska heillä oli vapaita hevosia, pantiin "hevonen aseisiin", kuten Martta asian ilmaisi. Hän sai määräyksen tulla seuraavana päivänä kuulusteltavaksi Lintolaan, ilman lapsia. Lintolassa oli vankileiri.

Martta vietti levottoman yön. Hän pelkäsi joutuvansa ammutuksi, kun ei lapsia saanut ottaa mukaan. Kuulustelussa lähinnä tiukattiin Ansun olinpaikkaa. Martta vastasi, ettei tiennyt, lie vaikka kuollut. "Ei se  vielä ole kuollut", kuului vastaus. Martta käskettiin kotiinsa lapsia hoitamaan. Liikkuminen kauempana kiellettiin.

Anshelm Aaltosen teloitus

Anshelm Aaltonen oli jäänyt jossain vaiheessa valkoisten vangiksi ja joutunut Toijalan vankileirille. Se oli suhteellisen pieni leiri, enimmillään arviolta 556 vankia. Hämeenkyrön valkoisia kierteli vankileireillä. Tarkoituksena oli vapauttaa tuttuja, ja toisaalta varmistaa pääsyyllisiksi katsottujen teloitukset tai ainakin estää heidän vapauttamisensa. Joku Hämeenkyrön valkoisista tunnisti Aaltosen: "Ansu, mitä sinä täällä teet?" Aaltonen vapautettiin saman tien torstaina 10.5. Hän lähti kohti Kyröskoskea. Viimeistään laivalla hänet tunnistettiin ja Kyröskosken satamassa olivat vastaanottajat valmiina, mm. Östermannit ja Sireliuksen poika. Aaltonen vietiin tehtaan konttoriin, jossa hän pyysi lupaa käydä kotona tapaamassa Marttaa ja lapsia. Lupaa ei hellinnyt, vaan mies vietiin Lintolaan. 

Joku valkokaartilainen toi Martalle viestin Lintolasta, Ansu pyysi käymään. Martta meni sinne sunnuntaina 13. toukokuuta tapaamaan miestään. Evääksi hän vei pullollisen maitoa ja sillin, muuta ruokaa ei ollut. Ansu joi maidon ja käski viemään sillinroikaleen kotio. Ansu oli jo aiemmin kirjoittanut Martalle ohjeet: Käytä lapset kansakoulussa, anna Pentille (vanhin pojista) sormus äläkä myy venettä, se on köyhälle kuin hevonen. Pääset jonkun puunkalikan hakemaan järvien rannoista.

Martan mukaan Anshelm vietiin maanantaiaamuna (14.5.) tapettavaksi, Hänen kaverinsa oli näkemässä, kuinka Ansu ja muutama muu vietiin proomuun. Ansu oli proomuun vietäessä paljain jaloin. 

Anshelm Aaltosen tuomitsi kuolemaan Satakunnan rintamaoikeuden osasto, jonka toimialueeseen kuuluivat Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen. Osaston  lainoppineet jäsenet olivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlar ja lainopin ylioppilas Herman Hautanen. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä Jeremias V.  Tuokkola. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Heidän nimensä eivät ole Hämeenkyrön osalta tiedossa. Rintamaoikeus toimi Hämeenkyrössä 1. - 13.5.1918. Se langetti nähtävästi 18 kuolemantuomiota. Luettelo tuomituista täällä (tapaukset 69-86). Rintamaoikeuden toiminnasta tarkemmin täällä. 

Anshelm Aaltonen on merkitty seurakunnan kuolleiden luettelossa ammutuksi punakaartilaispäällikkönä 20.5. SDP:n laatimassa ns. terroritilastossa on merkintä "Murhattu Porissa paikallisen esikunnan toimesta". Seitsemän muun hämeenkyröläisen Satakunnan rintamaoikeuden kuolemaantuomitseman kohdalla terroritilastossa on merkintä "Wiety Hämeenkyrön vankilasta 13.5. – 18 Siuro-Porin radalle. Murhattu Radan varrella tai Porissa". Kaksi hämeenkyröläistä vietiin muistitietojen mukaan ammuttavaksi Kiikkaan. Kahdeksan ikaalislaista tuomittua taas ammuttiin kuolinilmoitusten ja muiden tietojen mukaan matkalla Ikaalisista Poriin. Muistikuviaan kapinasta 1919 kirjoittaneen, Lintolassakin vankina olleen Emil Jokisen mukaan Aaltonen ammuttiin Tyrväällä täältä sinne sitä varten kuljetettuna. Kansanedustajana useampaan otteeseen toiminut Frans Mustasilta osallistui terroritilaston laatimiseen Hämeenkyrössä. Myös hän vahvisti kertomuksessaan, että teloitettavia vietiin pitäjän ulkopuolelle ammuttaviksi. Anshelm Aaltonen ja joukko muita teloitettavia kuljetettiin siis vesiteitse Siuroon. Heidät ammuttiin luultavasti lähellä Siuroa, ei olisi ollut järkevää kuljettaa heitä Poriin.

Martta kyseli miehensä kohtaloa. Suullisen perimätiedon mukaan Jalmari Raipala vastasi: ”Se on Siurossa tervaamassa sillanpalkkeja”. Martta kertoi myös käyneensä toisen punakaartilaisvaimon kanssa kysymässä kunnallislautakunnalta avustusta lasten elatukseen. Samalla he koettivat saada selville miestensä kohtaloita: "Sanokaa misä miehet ovat, että tulisivat töihin." Yksi miehistä oli vastannut: "Jaanii, se Aaltonen, sehän pitää Pahaojan siltaa kii, kun se oli niin hyvä tukipuu." Siltapuuna oleminen tai sillan tervaaminen oli vuoden 1918 valkoista huumoria. Viitattiin kuolemantuomioon. Samantyyppinen tokaisu punavangeille oli: "Lähretääs Oulun linnaan". Siis teloitettavaksi.

Anshelmin kuolemasta Martta sai tiedon kirkossa: saarnatuolista lueteltiin aviomiehen nimi kuolleiden joukossa. Martta meni sitten Lintolaan kyselemään Anshelmin kelloa. Eteen lyötiin laatikollinen kelloja. Martta ei löytänyt sieltä miehensä kelloa. Häntä kehotettiin ottamaan joku kelloista. Martta ei muiden kelloja huolinut. - Kai sen tappaja sai, totesi hän myöhemmin kellosta. 

Olisiko Anshelm Aaltonen voinut välttää teloituksen, jos ei olisi palannut Kyröskoskelle, vaan piiloutunut jonnekin? Muutamaa päivää myöhemmin palatessaan hän olisi välttänyt kuolemantuomion Hämeenkyrössä, sillä rintamaoikeus oli siirtynyt jo muualle. Todennäköisesti hänet olisi lähetetty johonkin vankileiriin sillä saatteella, että toivotaan pikaista "nappituomiota". Jos Aaltonen olisi viety vankileirille kesäkuussa, hän olisi joutunut valtiorikosoikeuden ensin tuomittavaksi ja sitten vielä armonanomuksen kautta valtiorikosylioikeuden käsittelyyn. Seurauksena olisi ollut varmastikin pitkä vankeustuomio, joka olisi lyhentynyt armahduslakien perusteella. Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että terveys olisi kestänyt vankileirin koettelemukset.

SKDL:n kansanedustajana 1951 - 66 toiminut Pertti Rapio pyrki selvittämään Anshelm Aaltosen kuolemaa laihoin tuloksin. Aaltosen hautapaikkaa ei tiedetä.

Perheenpään kuoleman jälkeen

Martta Aaltonen elätti perhettään aluksi kerjäämällä. Kunnasta hän sai kerran 20 markan avustuksen. Kuultuaan, että punaleskiä otettiin jo tehtaalle, meni hänkin työhakuun. Insinööri Fraser oli todennut, että Anselmi oli mukava mies, mutta kun se meni siihen roistosakkiin. Tämä oli Martalle liikaa: "Siihen sakkiin meni paljon viisaita miehiä", sanoi hän. Sulki oven, sanoi näkemiin ja arveli, ettei toiste enää ovea avaa.

Nuutilalla oli kesällä pieni halkosouvi, ja sinne Martta pääsi töihin. Urakka loppui kuitenkin syksyllä. Martta pääsi sitten sahalle lankkuja kantamaan. Siellä liiterin lattia oli rikki, jalka luiskahti pahasti. Verta tuli rajusti. Martta meni tehtaalle, siellä  mestari Pättiniemi tutki jalan. Pättiniemi passitti Martan tehtaan konttoriin. Siellä hänelle annettiin kengät,  kun oli paljain jaloin ollut töissä. Martan mukaan kenkiä sanottiin "polseviikkikengiksi". Martta lähettettiin kotiinsa parantelemaan jalkaa, sen jälkeen tehtaalle töihin. Töitä riitti muutaman vuoden ajan, mutta sitten kysynnän vähetessä osa punaleskistä irtisanottiin. Se tapahtui uudenvuodenaatona. Lopputili oli 36 markkaa, ja sillä perhe eli kaksi viikkoa. Sitten muuan tehtaan punaleskistä, värikkäänä persoonana tunnettu Rontto-Milja, meni naimisiin. Hän sai tietysti lopputilin ja Martta pääsi hänen tilalleen. Työ oli raskasta puiden pinoamista vaunuihin, muut samassa työssä olivatkin miehiä. Tätä työtä kesti kahdeksan vuotta, kunnes se loppui uusiin järjestelyihin. Insinööri Fraser ilmoitti sitten, että Martasta tehdään hiomon siivooja.

Martan elämä oli taloudellisesti hankalaa. Hän joutui myymään ompelukoneensa ja sormuksensa. Veneen hän myi isälleen. Mökistä oli velkaa Ansun nimissä. Martta sai kuitenkin velan omiin nimiinsä, entiset takuumiehet suostuivat uuteen takaukseen. Tontista oli velkaa myös Poussalle, mutta siitäkin selvittiin. Poussan isäntää Aleksia ja hänen vaimoaan Martta muisteli lämmöllä.

Lastenhoidon järjestäminen oli vaikeaa. Eero, nuorin lapsista, oli vain vuoden ikäinen Martan aloittaessa työn. Seitsenvuotias Aino osasi jonkin verran katsoa nuorempien perään. Sittemmin Eero tahtoi karkailla ja käveli äitiään etsien tehtaalle. Eeron ollessa nelivuotis Martta vei hänet lastenkotiin Lintolaan. Poika ei sinne kotiutunut, Martta haki hänet kotiin muutaman päivän päästä. 

Martta Aaltonen kuvassa vasemmalla. Muut Hilja Poussa, Esteri Leppänen, Sanni Jokinen ja Anni Jokinen. Kuva lienee 1930-luvulta. Valokuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Martta Aaltonen jatkoi hiomon siivoojana lopun työuraansa. Hän irtisanoutui 72-vuotiaana oltuaan tehtaalla töissä yhtäjaksoisesti 45 vuotta. Lisäksi hän oli ennen avioitumistaan ennättynyt olla tehtaalla töissä noin 7 vuotta. Työuraa kertyi yli 50 vuotta.

Martta Aaltonen kuoli yli satavuotiaana vuonna 1989.

Lähteet

Työväen arkisto, ns. Terroritilasto. Verkossa täällä.

Sotasurmasampo 

Aune Mäkynen-Schouwvlieger: Parkanon Parooni. Ihminen roolin ja tarinoiden takana. Parkanon kirjapaino 1994.

Martta Aaltosen haastattelu 24.11.1975. Haastattelijana Vesa Suikka.