Eero Alpi perustaa Tampereen Kansan Teatterin - ja muutaman muunkin kiertueteatterin

Tampereen Työväenteatterin näyttelijät jäivät tuuliajolle sisällissodan jälkeen. Teatterin toiminta oli lakannut ja Tampereen työväentalo jäi voittajien käsiin. Aina aktiivinen Eero Alpi näki tilaisuuden koittaneen omalle teatterille. Hän perusti Tampereen Kansan Teatterin, joka sai 1.9.1918 lähtien vuokralle työväentalon juhlasalin ja yläravintolan. Kusti Salan lisäksi kymmenen työttömiksi jääneistä Työväen Teatteri entisistä näyttelijöistä läksi mukaan hankkeeseen. Lisäksi palkattiin uusia näyttelijöitä.

Avajaisjuhla pidettiin jo elokuun viimeisenä päivänä. Tampereen kaupunginvaltuusto oli kutsuttu paikalle. Larin-Kyösti esitti laatimansa juhlarunon ja näytelmänä esitettiin von Numersin Tuukkalan tappelu. Ylesöä kertyi paikalle kohtalaisesti, nähtävästi tavallinen työkansa piti Kansan Teatteria Työväen Teatterin toiminnan jatkajana. Alpi yritti saada senaatilta 10 000 markan valtionapua, joka oli jäänyt 1917 Työväen Teatterilta saamatta. Lehtitiedon mukaan senaatilta saatiin 5000 markan avustus.

Kutsu Tampereen Kansan Teatterin avajaisjuhlaan. Tampereen Sanomat 30.8.1918.

Alpi perusti teatterihankettaan tukemaan neuvottelukunnan, johon pestasi mm. kyröläisiä tuttujaan, nimittäin kirjailijat F.E. Sillanpään ja U.W. Valakorven. Neuvottelukunta muutettiin pian johtokunnaksi, josta Walakorpi erosi tammikuussa 1919. Sillanpää ei osallistunut mitenkään neuvottelukunnan toimintaan, olipahan antanut nimensä ystävänsä Alpin käyttöön ”reklaamitarkoituksessa”. Marraskuussa johtokunnan kokouksesta uutisoitiin Tampereen Sanomissa. Kansan Teatteri anoi kaupungilta 5000 markan avustusta, koska senaatilta oli saatu vain puolet haetusta rahasummasta. perusteena avustukselle käytettiin sitä, että Alpi oli myöntänyt vapaalippuja Pohjolan Jääkäripataljoonan sotilaille. Käytäntö jatkuisi, jos kaupunki myöntäisi avustuksen. Teatterin henkilökunnalla luvatut palkankorotukset riippuisivat kaupungin avustushalukkuudesta. 

Kansan Teatteri esitti aluksi Työväen Teatterin vanhaa ohjelmistoa. Lokakuun alussa ensi-iltaan tuli Alpin oma draama Väkevämmän tiellä, joka oli esitetty Helsingissä jo 1910. Aamulehdessä näytelmä sai kohtuullisen hyvän vastaanoton, muutamia näyttelijäsuorituksia kehuttiin ensiluokkaisiksi. Samoihin aikoihin Kansan Teatteri polkaisi pystyyn isänmaallisesti värittyneen Kivi-juhlan. Nummisuutareista esitettiin muutama näytös, Kusti Sala esitti tutusti Eskon roolin. Varsinaisessa juhlassa Walakorpi lausui runonsa ”Hymni kauneudelle”. Juhlassa esiintyi myös teatteriin perustettu soittokunta, johon kuului työväensoittajia, jotka eivät jaksaneet odotella työväenyhdistyksensä oman harrastustoiminnan aloittamista. Sittemmin soittokunta esiintyi usein näytäntöjen väliajoilla ravintolatiloissa. Alpi oli saanut ravintolankin avatuksi, hän saattoi siis esittäytyä myös ravintoloitsijana.

Loppusyksyn Kansan Teatteri keskittyi keveisiin hupinäytelmiin. Joulusesonkina oli repertuaarissa peräti kuusi näytelmää. Yleisöä riitti, eikä teatterin talousongelmista valitettu ainakaan ulospäin. Alpi laajensi teatterin toiminta kutsumalla Hilda Pihlajamäen Kansallisteatterista ja Paavo Raition Kansan Näyttämöltä vierailijoiksi. Helsinkiläisnäyttelijöiden vierailut osoittautuivat menestyksiksi.

Tammikuun lopulla 1919 Alpi ohjasi itse A. Antrepin ja C.G. Litmarckin laulunäytelmän Nerkingit – oikeammin Nerikeläiset tai Närkeläiset – kuten Aamulehden kriitikko huomautti. Tanssit näytelmään suunnitteli Elsa Nyström ja ensi-illan lopuksi Pohjolan Jääkäripataljoona muisti Alpia ”suurenmoisella kukkatervehdyksellä”. Aamulehden kriitikon mukaan näytelmä ei vastannut korkeita vaatimuksia, ”mutta mielikseen sitä seuraa ja jotain hyvää siitä jälkeenkin jääpi”. Vielä Runebergin päivänä 5.2. vietettiin ”suuren isänmaallisen runoilijan syntymäjuhlaa asianmukaisilla tavalla”.

Kansan Teatterin aika työväentalossa alkoi olla kuitenkin lopuillaan. Tampereen Työväenyhdistys oli saamassa toimintansa raiteilleen ja talonsa takaisin käyttöönsä. Kaupungin rahatoimikamari irtisanoi teatterin vuokrasopimuksen. Alpi jätti irtisanomisen huomioimatta, koska talo oli valtion eikä kaupungin takavarikossa. Kansan Lehden työn jatkajaksi perustettu sosialidemokraattinen Kansan Sana arvosteli ankarasti Alpia, ja katsoi samalla, että osaa Kansan Teatterin näyttelijöistä ei pitäisi ottaa mukaan tulevan Työväenteatterin toimintaan. Alpi ei halunnut luopua teatteristaan, vaan puolustautui porvarillisessa Aamulehdessä. Hänen mukaansa Kansan Teatteria vastaan oli suunnattu pitkäaikainen ”bolshevistinen painostus”, jolla pyrittiin karkottamaan teatteri pois toimitiloistaan.

Alpin vastaanhangoittelu oli hyödytöntä. Valtioneuvosto oli siirtänyt työväentalojen vapauttamisen maaherrojen toimeenpantavaksi. Maaherran päätös Tampereen työväen vapauttamisesta lykkäytyi maaliskuulle, mutta Alpi luopui vuokrasopimuksestaan jo 1.3.1919. Kansan Teatterin toiminta Työväentalossa oli tullut tiensä päähän. Vielä 15.3. järjestettiin ” suureelliset Teatteri-Naamiohuvit”, joiden mahdollinen tuotto oli tarkoitus käyttää Kansan Teatterin toiminnasta koituneiden tappioiden korvaamiseen. Tampereen Työväenteatteri puolestaan pääsi aloittamaan näyttämökautensa vanhalla näyttämöllään elokuussa 1919. Teatteri oli valmis ottamaan kaikki Kansan Teatterin näyttelijät palvelukseensa.

Kansan Teatteri lähtee liikkeelle

Alpi ei jäänyt toimettomaksi. Hän lähti taas liikkeelle. Aamulehden uutisen mukaan Kansan Teatterin riveissä oli edelleen näyttelijöitä, mm. parhaat naisnäyttelijät. Lisäksi oli palkattu neljä uutta miesnäyttelijää. Teatteri esitti lauantaina 12.4. Lempäälässä ja seuraavana päivänä Viialassa Selma Lagerlöfin Suotorpan tytön. Tämän jälkeen teatteri oli lähdössä laajalle maaseutukiertueelle. 

Toukokuun alussa Kansan Teatteri esitti Suotorpan tytön Mikkelissä. Mikkelin Sanomien arvioi näytelmän melko positiivisesti. Teatterin taiteelliset päämäärät olivat korkealla, ja naisnäyttelijöistä erityisesti Siiri Suuronen, Lyyli Eriksson ja Kaisa Kivekäs saivat kiitosta taidoistaan. Miesnäyttelijöiden katsottiin selvinneen heikommin. Kohtalaiset kehut antoi Riihimäen Sanomatkin. ”Näytelmä ja sen esitys oli taidetta”, päätti lehti arvostelunsa. Riihimäellä esitettiin myös Alpin oma Hallin Janne, jota kriitikko luonnehti ”afäärikappaleeksi”. Se oli kirjoitettu sinänsä taitavasti, mutta tarkoitettu vain suuren yleisön viihdyttämiseen. Näytelmän taiteellinen arvo oli vähäinen, ja näyttelijätyö heikonpuoleista. 

Pohjanmaan maaseutua teatteri kiersi perusteellisesti. Seinäjoella näyteltiin jo 22.5. Kiertue jatkui tiivistahtisena: Kurikka, Perälä, Teuva, Kauhajoki, Koskenkorva, Ilmajoki, Lapua, Ostola ja Pihlajavesi, jonne saavuttiin 4.6. Uusi Pohjanmaan kierros alkoi 14.7 Alavudelta. Vaasan Hietaniemen kesäteatterissa esitettiin vielä Suotorpan tyttö 10.8. Kansan Teatterin tuli niin tutuksi Pohjanmaalla, että kolme siinä tilapäisesti näytellyttä miestä koetti käyttää teatterin nimeä hyödykseen omissa näytelmäpuuhissaan. Johtokunnan nimissä Alpi varoitteli  pohjalaisia moisesta ja lupaili samalla teatterinsa saapuvan syyskiertueelle maakuntaan. Mainitut näyttelijät vastasivat Alpille todeten, ettei kukaan näyttelijä hänen teatterissa juuri kuukautta pitempään viihdy. Miehet kiistivät jyrkästi yrittävänsä hyötyä Alpin teatterista, he esiintyivät nimellä Suomen Maaseutunäyttämö.

Kansan Teatteri palasi Seinäjoelle lokakuun lopussa esittämään George Sandin näytelmää Sirkka eli pikku Fadette. Toisena näytöskappaleena oli ruotsalaista alkuperää oleva Salakäytävä. Seinäjoelta matka jatkui Vaasaan, Ylistaroon, Kokkolaan, Raaheen, Kemiin ja Tornioon. Raahessa näytelmäesitys ei   osunut ihan kohdilleen, arvostelija lyttäsi sen perusteellisesti ja totesi johtaja Alpin viihtyvän hyvin Tampereella. Ilmeisesti kriitikko arveli, että Alpia olisi tarvittu kipeästi johtamaan esitystä Raahessa. Pohjanmaalta seurue suuntasi Savon kautta Haminaan, johon kiertue päättyi joulukuun alussa. Miesnäyttelijöistä Arvo Airamo ja Vilho Malinen solmivat Kuopiossa ollessaan sopimukset sikäläisen teatterin kanssa. Alpi metelöi tästä tapansa mukaan kuopiolaislehdessä, mutta sen suurempaa riitaa asiasta ei syntynyt.

Heti vuoden 1920 alussa oli Kansan Teatteri taas liikkeellä. Satakunnan kautta suunnattiin itään: Savo ja Karjala kierrettiin helmikuun loppuun mennessä. Nyt oltiin liikkeellä kolmen näytelmän kanssa, uutena esityksenä entisten lisäksi oli von Numersin Pastori Jussilainen. Kiertue päätettiin lähelle Tamperetta: Lempäälässä esitettiin Sirkka eli pikku Fadette 7.3.

Maaliskuun lopulla Kansan Teatteri lähti taas kiertueelle. Nyt käytiin kaupunkien sijaan pääasiassa pienemmillä paikkakunnilla, mm. Paimiossa, Keravalla, Kausalassa, Loimaalla. Jokioisissa, Salossa ja Lauritsalassa. Usein näyteltiin työväentaloissa. Alpi muisti mainostaa teatteriaan valtiontuen saajana. Näin olikin, vuonna 1920 tieto 35 000 markan valtionavusta tuli toukokuussa. Kiertueen päätyttyä Siiri Suuronen ja Yrjö Brander pestattiin Kuopion Teatteriin. Heistä Siiri Suuronen oli saanut arvostelijoilta kiertueiden aikana useimmat kehut, hänet myös monesti palkittiin kukkasin näytöksen jälkeen.

Alpi ryhtyy näyttelijäksi

Aluksi Satakuntaan suuntautuneen syyskiertueensa Alpi aloitti Vammalasta. Uudeksi naistähdeksi Alpi oli kiinnittänyt Alli Viinikaisen, joka oli aiemmin esiintynyt ”Pittsburgin työväenteatterissa”. Välilä tosin puhuttiin ”Pittsburgin suuresta suomalaisesta teatterista”. Ennakoissa muistettiin kehua sitä, miten Alpi on muistanut vapaussodan veteraaneja vapaalipuilla. Kiertueella esitettiin von Numersin Tuukkalan tappelua. Tällä kertaa Alpi oli mukana tiiviisti, sillä hän esitti yhtä pääosista. Saitaa ja ahnetta karjalaispäällikkö Hankaa esittänyt Alpi sai roolistaan varsin yksimieliset kehut koko kiertueen ajalta, pitipä muuan arvostelija tämän suoritusta näytelmän "ainoana valopilkkuna".

Laiskottelusta Kansan Teatteria ei voi syyttää, sillä Pohjanmaankiertueellaan se esitti kahdessa viikossa 14 näytöstä eri paikossa. Yhtään lepopäivää ei ollut ohjelmaan merkitty! Tahti oli kai liiankin tiivis, sillä SDP:n vasenta laitaa edustanut Vapaa Sana kertoi, että seurue ei esittänyt Äystön työväentalolla näytelmää. Yleisöä oli kertynyt jopa kymmenien kilometrien päästä. Kieltäytymisen syyksi Alpi kertoi sen, että katsojat tulivat paikalle liian myöhään.

Kuumeinen oli Kansan Teatterin esiintymistahti Pohjanmaalla syyskuussa 1920.

Tahti jatkui yhtä kiivaana Keski-Suomessa: 17.9. -22.9 annettiin kuusi näytöstä (Keuruu, Suolahti, Äänekoski, Laukaa, Muurame ja Lievestuore). Matka jatkui Savoon ja Karjalaan, joka kierrettiin Lieksaa ja Nurmesta myöten. Kymeen ja Uudellemaalle edennyt kiertue päättyi Hämeenlinnaan 7.11.1920.

Hengähdysaikaa jäi viikko, kun marraskuun puolivälissä oltiin taas liikkeellä. Tampereen lähipitäjistä suunnattiin Satakuntaan. Nyt näyteltiin K.A. Tawaststjernan Uramon torpan murhaa. Jos paikkakunnalla annettiin kaksi näytöstä, jatkoi Tuukkalan tappelu ohjelmistossa. Satakunnan kierroksen jälkeen seurue jatkoi Keski-Suomeen, josta päädyttiin Mikkelin kautta Karkkilaan. Siellä 13.12. annetun näytöksen jälkeen alkoi kolmiviikkoinen joululoma. Alpi mainosti jo tuolloin seuraavaa kiertuettaan, jolla esitettäisiin Santeri Ivalon Juho Vesaista. Puvustuksen näytelmään oli suunnitellut Santeri Ivalon puoliso Ellinor Ivalo. Teatteriseurueeseen kuului tuolloin kuusi vakituista näyttelijää. Vuodeksi 1921 oli suunniteltu peräti 160 näytöstä. 

Vuoden alussa Alpi joukkoineen lähtikin taas liikkeelle. Tampereen lähikunnista suunnattiin Satakuntaan. Alpi itse näytteli pääosaa Juho Vesaisessa, Alli Viinikaisella oli näytelmässä kolme roolia. Tällä kertaa Alpi ei saanut näyttelijätyöstään kiitoksia, jokunen arvostelija piti hänen voimatonta suoritustaan seurueen kehnoimpana. Ohjelmistossa olivat edelleen myös Tuukkalan tappelu ja Uramon torpan murha. Satakunnasta suunnattiin Pohjanmaalle aina Tornioon saakka. Sieltä laskeuduttiin perinteiseen tapaan Keski-Suomen kautta Savoon ja Karjalaan. Lahden seuduilla oltii maaliskuun loppupuolella. Jossain vaiheessa ennätettiin kai pitää aivan lyhyt tauko, mutta jo huhtikuun loppupuolella oli ohjelmistoon otettu uusi näytelmä, Topeliuksen 50 vuotta myöhemmin. Myyntimenestystä siitä ei tainnut tulla, ainakin Kouvolassa näytös peruttiin yleisön vähäisen kiinostuksen vuoksi. Karjalan ja Savon kierroksella oli näytäntöjä hieman tavallista harvempaan tahtiin. Hauholla kaipailtiin 14.6. Alpin seuruetta turhaan. Jokseenkin runsaslukuinen yleisö pettyi, kun näyttelijät eivät ilmestyneet ollenkaan paikalle. 


Talousvaikeudet kasautuvat

Muutamaa päivää ennen vuodenvaihetta Kansan Teatteri oli jälleen liikeellä. Tällä kertaa uutena näytelmänä oli ruotsalaisen John Jolinin huvinäytelmä Kuusinaamainen mies. Näytelmää esitettiin nyt Alpin mukaan ensimmäistä kertaa suomen kielellä. Kappale esitettiin muutaman kerran Tam-pereen lähistöllä, viimeiseksi Vammalassa 7.1.1922. Varsinainen kiertue alkoi helmikuun alussa Varsinais-Suomesta. Perinteiseen tapaan kierrettiin Itä-Suomi. Viimeinen näytös oli Porissa huhti-kuun alkupuolella. Rahapula näyttää vaivanneen Alpia tuolloin. Porin lähistöllä Pihlavan tyoväenta-lolla piti näytäntö peruuttaa, kun katsojia tuli kovin vähän. Alpi lupasi maksaa puoleen alennetun vuokran, mutta hänellä ei sattunut olemaan mukana "sopivaa rahaa". Alpi lupasi maksun Porissa, mutta sieltä ei miestä enää tavoitettu. Lasku oli jo lähetetty Tampereelle, mutta rahoja ei paikallinen työväenyhdistys ollut saanut.

Alpin "Karjalan turneeksi" nimeamä seuraava kiertue alkoi Kouvolasta 18.5.1922. Mainoksissa Alpi lupasi 10 prosenttia puhtaasta tuotosta Karjalan pakolaisten avustamiseen. Itä-Karjalasta oli tullut vuosina 1919 - 22 yli 11 000 pakolaista. Uutena näytelmänä esitettiin Erckmann-Chatrianin mur-henäytelmää Puolan juutalainen, jonka Alpi oli muokannut teatterilleen sopivaksi. MikkelinSanomien mukaan näyttelijöistä vain Alpi ja Maiju Kivinen saattoivat pitää mielenkiintoa yllä, muuten oli esitys heikonlainen. Viimeinen näytös oli Terijoella 6.6. Tarkoitus näyttää olleen jatkaa kiertuetta vielä Etelä-Karjalassa, mutta suunnitelma jäi toteuttamatta.

Alpi sai vaikeuksista huolimatta kootuksi Kansan Teatterin syyskiertueelle. Se aloitettiin kotipitäjästä Hämeenkyröstä 24.7. Hämeenkyrön Nuorisoseuran talolla esitettiin Tuukkalan tappelu, joka paikallislehden mukaan keräsi täyden tuvan katsojia. Kierrettyään Tampereen ympäristöä suuntasi teatteri Varsinais-Suomeen. Pohjanmaa oli vuorossa syyskuussa. Kiertue päättyi vasta marraskuun puolivälissä Hämeenlinnaan.  Suomen Työmies tyrmäsi viiden hengen voimin näytellyn Tuukkalan tappelun täysin, Vakka-Suomi piti esitystä varsin kelvollisena, vaikka Kansan Teatteri sen mukaan kuului yleensä heikoimpiin kiertäviin teattereihin. Marraskuussa oli vielä muutama esitys Uudellamaalla. Viimeinen Tampereen Kansan Teatterin näytös oli Ruotsinkylän Seuratalolla 23.11.1922. Teatterin toiminta lopahti talousvaikeuksiin ilman sen suurempaa meteliä. Vain Länsi-Uusimaassa oli lyhyt uutinen Kansan Teatterin lakkauttamisesta. Aina aktiivinen Alpi oli jo saman tien perustanut Valistusteatterin, jonka työskentelyn järjestäjäksi mainittiin Taiteellinen Valistustoimisto.

Teatteri Eero Alpi jää lyhytikäiseksi

Valistusteatterista ei kuulunut sen koommin, mutta jo toukokuussa 1923 Mäntsälässä esiintyi Teatteri Eero Alpi. Näytelminä olivat Runar Schildtin Hirsipuumies ja August Blanchen Lemmen leikittelyä. Sen jälkeen teatteri kiersi pitkin Suomea. Jos näytännössä esitettiin vain Hirsipuumies, täydennettiin ohjelmaa Alpin lausuntaesityksellä. Sattumuksilta ei vältytty: 17.10. piti näytellä Värtsilän työväentalolla. Työväenyhdistys hankki hevoset, huoneet, välineet, näytäntöluvan ja muuta tarpeellista. Teatteriseurue ei kuitenkaan saapunut paikalle. Viimeinen Teatteri Eero Alpin näytös esitettiin Sääksmäellä Tarttilan Seuratalolla 28.10.1923.

Teatteri Eero Alpin viimeisen näytöksen mainos Hämeen Sanomissa.

Näkymättömät tulet ja viimeinen kiertue

Kiertueen loputtua Alpi saattoi keskittyä kirjoittamiseen. Hän julkaisi vuoden 1924 kuluessa yhdeksän seuranäytelmää. Melkoinen osa niistä oli kirjoitettu ilmeisesti jo aiempina vuosina. Tällä kertaa Alpi käytti myös salanimiä: S. Salamaa ja Sakari Liekki. Kymmenes julkaistu teksti oli kolminäytöksinen Näkymättömät tulet. Se oli vakava yritys tehdä taiteellisesti merkittävä näytelmä. Se esitettiinkin tuoreeltaan Helsingin Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. 

Helsingin Sanomat näki Alpin tekstissä muutamia heikkouksia, mutta katsoi näytelmän kokonaisuuutena merkitsevän ratkaisevaa edistysaskelta Alpin draamatuotannossa ja näytelmäkirjallisuudessamme yleensä. Uuden Suomen J.L. tunnusti perusteellisessa arviossaan Alpin taidon dialogin ja juonen kuljettajana, mutta henkilökuvien kehityksessä ja syvällisyydessä oli puutteita. Arvostelija kiitti näytelmän eheää ja draamallisesti voimakasta tunnelmaa. Näytelmä kohosi parhaitten kotimaisten näyttämökelpoisten saavutusten joukkoon. Kansallisteatterin tulkinta oli läpeensä eheä ja elämäntuntuinen.

Kansallisteatterin ensi-ilta oli syyskuussa, Tampereen Teatterissa lokakuun puolivaiheilla. Aamulehden Eino Salmelainen antoi Alpille tunnustusta taitavana teatterimiehenä. Näytelmä oli "teknisellä taituruudella rakennettu"; se jännitti ja piti lumoissaan. Sisällössä oli puutteita: henkilökuvat jäivät perustelemattomiksi ja repliikeistä puuttui älyllinen ulottuvuus. Uskonto oli keskeisessä osassa näytelmässä. Salmelaisen mukaan Alpi oli kokenut äkillisen uskonnollisen heräämisen, ja siksi hän oli näytelmässä pyrkinyt korvaamaan runouden uskonnolla. Salmelaista uskonnollinen aines ei vakuuttanut, joskaan hän ei halunnut kyseenalaistaa Alpin elämänkatsomuksen muutoksen vakavuutta. Salmelainen oli käynyt katsomassa Näkymättömät tulet Helsingissä. Tampereen Teatteri oli tehnyt vakavaa työtä, mutta Kansallisteatterin esitys oli syvemmälle tunkeutuva, kirkastuneempi, tunnelmallisempi ja yksinkertaisuudessaan tehoavampi.

Kansan Lehden lyhyt arvio oli melko kielteinen. Nimimerkki T.L. totesi, että näytelmä oli "teknillisesti hyvin kokoonpantu" ja juonen käsittely oli taitavan käden työtä. Sisäisesti näytelmä oli heikko ja henkilökuvat pinnallisia. Teatteri oli ponnistellut ilmeisen ankarasti esityksen onnistumiseksi. Täysin se ei voinut onnistua kappaleen heikkouden vuoksi.

Ensi-illoissa yleisö oli näytelmään tyytyväistä. Helsingissä Alpi laakeroitiin ja kukitettiin, myös Tampereella kukitukset ja suosionositukset kestivät pitkään.

Näytelmän menestys sai Alpin taas liikkeelle. Hän perusti jälleen oman kuusihenkisen teatteriryhmän viemään itse ohjaamansa Näkymättömät tulet maaseutukierrokselle. Seurueen nimeksi tuli Näyttämö Eero Alpi. Kiertue aloitettiin heti joulun jälkeen Hattulan, Loimaan ja Toijalan esityksillä. Arviot esityksestä olivat vaihtelevia. Salossa arvioitiin, etteivät seurueen voimavarat oikein riittäneen näytelmä esittämiseen. Haminassa taas oltiin kohtalaisen tyytyväisiä esitykseen.  Alpia kiiteltiin mm. Mikkelissä ja Kemissä siitä, että hän lähtenyt kiertämään maata vakavahenkisen näytelmän kanssa. Oulun suunnalla Kaiku antoi näytelmästä positiivisen palautteen, Pohjolan Työmies piti myös näytelmää kelvollisena, mutta näyttelijätyötä Alpia lukuunottamatta heikkona. Erikseen lehdessä mainittiin näytelmän konnaa esittäneen Rafael Lindtqvistin roolityö. Se oli yksinkertaisesti "mahdoton". Monet muutkin näytelmästä kirjoittaneet pitivät Lindtqvistin ylinäyttelemistä kehnona suorituksena. Yleensä todettiin yleisön olleen tyytyväistä näytelmään. Viimeinen näytös oli Kemin Työväentalolla 20.2.1925.

Alpi antoi helmikuussa haastattelun Keskisuomalaiseen näytelmäesitystään mainostaakseen. Siinä Alpi kertoi, ettei kuulu modernin draaman luojiin eikä tunnusta "ekspressionistista wärikylläisyyttä". Alpi ilmoittautui "modernin, sairaanloisesti eroottisen näytelmän wiholliseksi". Draamallinen taide oli hukkumassa niin Euroopassa kuin Suomessakin "likaiseen, wetelään suohon". Alpi kertoi eläneensä voimakkaan, omalaatuisen uskonnollisen heräämisen. Uskonnossa hän näki taiteen pelastuksen, ja Näkymättömät tulet oli hänen ensimmäinen voimainkoetuksensa tässä suhteessa.

Taloudellisessa mielessä kiertue koitui Alpin turmioksi. Heti kiertueen jälkeen hän oli Kauppalehden protestilistalla varattomaksi todettuna. Seuraavan vuoden tammikuussa varattoman Alpin velkojen määrä ylitti jo 3000 markkaa

Eero Alpi oli mukana monessa elämänsä aikana, mutta teatteri oli epäilemättä hänen suurin rakkautensa. Vuodet 1917 - 23 hän johti lähes tauotta omaa teatteriaan. Ensin oli Tekijän Teatteri, sitten sisällissodan aikana hetken Suomen Valkoinen Teatteri, sisällisodan jälkeen rohkea ja röyhkeä yritys korvata Tampereen Työväen Teatteri Kansan Teatterilla. Kansan Teatterista tuli sittemmin kiertueteatteri, jonka toiminta päättyi nimella Eero Alpin Teatteri. Viimeisenä voimanponnistuksena oli vielä talvella 1924 - 25 Näyttämö Eero Alpin kiertue. Alpi halusi esitellä teatterinsa vakinaisena, tavallisia kiertuenäytäntöjä ammattitaitoisempana ja pätevämpänä. Vuosien kuluessa tie vei kaupungeista pienemmille ja syrjäisemmille maaseutukylille. Näyttelijät vaihtuivat kyvyiltään vaatimattomampiin, ohjaajan tehtävät jäivät Alpille ja hänen oli ryhdyttävä näyttelemäänkin. Vähitellen teatteri valui seuranäytämötasoiseksi. Alpi lisäsi kiertueisiin valistus- ja lausuntaohjelmaa saadakseen yleisöä liikkeelle. Loppuaikoina hän näyttää pitäneen kiertueteatteriaan toiminnassa lähes pakkomielteisesti. Viimeinen kiertue oli uljas yritys viedä taidetta maakuntiin omalla näytelmällä Näkymättömät tulet. Lopulta hänen annettava periksi taloudellisten tosiasioiden edessä.

Alpi osoitti kykynsä suunnitellessaan ohjelmistoa ja hoitaessaan kiertueiden käytännön järjestelyt. Hän pystyi luonteensa mukaisesti muuttamaan suunnitelmia ja improvisoimaan. Toisaalta hänen luonteeseensa kuului tietty äkkipikaisuus, joka tahtoi aiheuttaa ongelmia.  Esitystahti kiertueilla oli usein tappava, ja rasitukset lienevät vaikuttaneet hänen terveysongelmiinsa. Omasta teatterista luopuminen taisi myös katkeroittaa häntä. Kiertueiden loppuminen mahdollisti kuitenkin keskittymisen näytelmien kirjoittamiseen. Siitä lisää toisella kertaa.

Lähteet:

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväen Teatteri 1901-1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Eero Alpi sisällissodan pännäsoturina

(Alpin aiemmista vaiheista http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpin-nuoruusvuodet.html.)

Eero Alpi ja hänen johtamansa Tekijän teatteri jäivät sisällissodan alkaessa Savonlinnaan. Mahdollisuuksia palata Tampereelle tai Helsinkiin ei ollut. Eipä Alpilla tietysti ollut halujakaan palata: hänelle valkoisten puolelle asettuminen oli itsestäänselvyys. Alpille sota oli vapaussotaa. Tekijän teatteri päätti toimintansa 7.2.1918 annettuun näytökseen. Alpi pestautui Savonlinnan suojeluskunnan esikuntaan. Hän kirjoitteli muutamia juttuja valkoiseen lehdistöön. Niitä julkaistiin Savon, Karjalan ja Keski-Suomen sanomalehdissä.

Savonlinnassa 11.2. päiväämässään kirjoituksessa Alpi tuomitsi kovin sanoin punaisten kapinan. Suurimman syyn kapinasta hän vieritti Työmies-lehden Päätoimittaja Edvard Valpas-Hännisen niskoille. Alpin mukaan Valpas-Hänninen vastasi työväestön pää-äänenkannattajan linjoista, ja määritteli sitä kautta myös muiden työväenlehtien äänensävyn. Valpas-Hännisen kaltaiset yllyttäjät ja villitsijät ”ovat lopullisesti oikeat ja suurimmat syylliset”.

Kymmenen päivää myöhemmin Alpi kirjoitti Rantasalmella jääkäreiden paluun tunnelmissa artikkelin ”Suomen kansan omatunto”. Siinäkin hän käytti punaisista kohtuullisen ronskia kieltä:

”Venäjänmaa on tuomittu hajoamaan kappalaiksi, mutta kuinka moniksi ja minkälaisiksi, se ei meitä enää liikuta. Sen sijaan me elämme oman maamme jalon vapautustaistelun kautta saavutettavan onnen merkeissä, jotka toteutuvat sitä mukaa kuin murhaaja-rosvojen ja heidän likaisten ryssälaumojensa hullu raivo tehdään tehottomaksi sekä molempien hyökkääjien valta tyyten tuhotaan rehellisen suomalaisen kansan väellä ja voimalla.”

Lehti kulkeutui rintamalinjan yli, ja Alpin juttua moitittiin parissa punaisten lehdessä. Kansan Lehdessä taisi olla asialla toinen kyröläinen, Arvo Poika Tuominen. ”Enää” muuttui nimittäin perikyröläisittäin muotoon ”enään” Kansan Lehden lainatessa Alpin juttua. Siinä moitittiin ”kirjailijaa” (lainausmerkit lehdessä) moraalittomuudesta. Kirjoittajan mielestä Alpin ei sovi olla samassa läänissä, kun rehellisyydestä puhutaan. ”Mutta kukin antaa kynttilänsä loistaa omalla tavallaan”, päättyi uutinen.

Suomen Valkoinen Teatteri

Alpi ei muilta kiireiltään unohtanut teatteriasiaa. Savonlinnan Seurahuoneella esitettiin 17.3. Topeliuksen Rantakylän vanha paroni. Alpi organisoi nähtävästi näytännön yhteistyössä suojeluskunnan kanssa. Hän antoi 40 vapaalippua 9. jääkäripataljoonan sotilaille jaettavaksi ja lupasi jatkaa samaa käytäntöä tulevaisuudessakin. Näyttelijät olivat nähtävästi pääasiassa Tekijän teatterin henkilöstöä täydennettynä savonlinnalaisvoimin.

Näytännöt jatkuivat huhtikuun puolivälissä. Alpi otti tässä vaiheessa seurueelleen nimen Valkoinen Teatteri, myöhemmin myös Suomen Valkoinen Teatteri. Nyt esitettiin Eino Leinon Lalli. Alpi oli toimissan totisesti nopea. Kolme päivää Helsingin valloituksen jälkeen 16.4. hän järjesti kaupungin vapautuksen johdosta juhlanäytännön. Wecksellin Daniel Hjortin lisäksi iltaan kuului juhlapuhe, juhlaruno (Alpin käsialaa) ja lausuntaesityksiä. Muutamaa päivää myöhemmin oli vuorossa Juhani Ahon sortovuosista kertova näytelmä Tuomio. Se uusittiin viikkoa myöhemmin; samalla esitettiin myös komedia Kuusinaamainen mies. Sen oli suomentanut Kuopion Työväenteatterin johtajana toiminut Kyösti Aarnio, joka vastasi myös kappaleen ohjauksesta. Kuopion Työväen Teatteri oli lakkautustilassa, joten Aarniolle kelpasi kai mikä tahansa teatterityö.

Kuusinaamainen mies esitettiin myös Rantasalmella 4.5. Valkoinen Teatteri järjesti Rantasalmella vielä 18.5. helluntailauantaina ohjelmallisen, yleisiin tansseihin päättyneen iltaman. Siihen päättyi Valkoisen Teatterin tarina. Kyösti Aarnio suunnisti ensin Joensuuhun teatteriin ja sitten Turun Työväen Teatterin johtajaksi.

Alpi ennätti 6.5. kirjoittaa viestin Hämeenkyröön. Aikaa hänellä oli kirjekortin kyhäämiseen Rantasalmen asemalla 15 minuuttia junaa odotellessa. Kyrön Sanomat oli jo ilmestynyt ensimmäistä kertaa sodan jälkeen ilman päätoimittajaansa, joten hänen viestinsä ennätti vasta seuraavaan numeroon. Alpi päätti viestinsä näin: ”Punainen kurjuus alas! Mutta kosto – se on meitä kaikkia ylemmän Herran.”

Alpi perustaa Suojeluskuntalaisen Lehden

F.E. Sillanpään mukaan pännäpataljoonan ensimmäisessä kynäkomppaniassa Savonlinnan rintamalla palvellut Alpi ennätti toukokuun lopulla Hämeenkyröön. Toimeliaalla miehellä oli jo uusi hanke vireillä. Pakinoitsija v.t. Sarvi eli Sillanpää myi kehnoimpana pitämänsä pakinan – se olikin heikko – Alpille tämän uuteen aikakausilehteen, Suojeluskuntalaisen Lehteen. Hinnaksi tuli tinkaamisen jälkeen kymmenen markkaa ja aski Armiro-tupakkaa. Alpin mielestä tosin halvempaa laatua edustava ” looda Majakkaa”. Tästä tilanteesta Sillanpää sitten värkkäsi Kyrön Sanomiin pakinan, joka toimi samalla Suojeluskuntalaisen lehden puffina.

Suojeluskuntalaisen Lehden näytenumero ilmestyi 1.6.1918. Nopealiikkeinen Alpi oli kehitellyt hyvän liikeidean ja jatkoi kynämiehen vapaussotaansa. Lehden omistussuhteista ei kerrottu mitään näytenumerossa eikä myöhemminkään. Alpilla oli joka tapauksessa ratkaiseva osa hankkeessa, sillä lehden toimitus sijaitsi Tampereella. Muita toimittajia ei ollut, joten kyseessä oli kai Alpin yksityisyritys. Lehden oli helppo saada maksutonta mainosta toimintansa alulle, valkoisen Suomen sanomalehdet suhtautuivat sisällissodan jälkeisessä tilanteessa hankkeeseen ymmärtävästi. Mainoksia lehteensä Alpi pystyi hankkimaan eri puolilta maata. "Tässä tienaa pirun hyvin", väitettiin hänen todenneen lehtihankkeestaan.

Lehden juttupulaa Alpi helpotti kirjoittamalla siihen itse. Tilaa hän tarjosi myös kyröläisille kirjailijatovereille, Sillanpäälle ja U.W. Walakorvelle. Sillanpää kirjoitti lehteen jo elokuussa kirpeään sävyyn valkoisten terroriteoista. Hän tuomitsi valkoisen puolen törkeät omavaltaisuudet. Oikeutta piti toteuttaa eurooppalaisen valtion tavoin, eikä ottaa mallia jostain huligaanikoplasta:

”Kun tutkimatta ja tuomitsematta ammutaan aseeton ja vastarintaa tekemätön punakaartilainen, ehkä jonkun hysteerisen ilmiannon perusteella, niin on se murha, jonka tärkeyttä ei lievennä se, että murhattu ehkä oli isänmaanpetturi ja villitsijä.”

Alpi ilmoitti toimituksen nimissä yhtyvänsä tunnetun kaunokirjailijan ajatuksiin. Walakorven runoja ja muita juttuja Alpi julkaisi lähes joka numerossa. Lokakuussa vapaasotakirjailijaksi heittäytynyt Walakorpi sai romaanistaan Kapina pätkän lehteen. Samassa numerossa Alpi vielä kehui kritiikittä Walakorven runoteoksen Pohjalaiset nousevat. Hyvin toimi kyröläisverkosto.

Suojeluskuntalaisen lehti ilmestyi luvatusti kahden viikon välein kesään 1919 saakka. Elokuusta lokakuuhun ilmestyi vain yksi kaksoisnumero kuukaudessa. Toimituksellisen tekstin osuus niissä oli vähäinen mainosten määrään verrattuna. Alpin aika ei nähtävästi riittänyt lehden asialliseen toimittamisen. Hän nimittäin kiersi tuolloin ympäri maata perustamansa Kansan Teatterin kanssa. 

Kun seuraava numero ilmestyi kolme viikkoa myöhemmin, oli toimitus siirretty Helsinkiin ja päätoimittajaksi nimetty tunnettu aktivisti Elmo E. Kaila. Aktivistit olivat perustaneet Kustannusosakeyhtiö Suunnan, joka otti lehden toimittaakseen. Taiteilijoiden ja kirjailijoiden merkitys lehdessä väheni, Suojeluskuntalaisen Lehdestä tuli enemmänkin ”ammattilehti”. Se alkoi ilmestyä viikoittain vuoden 1920 alusta. Vuonna 1925 nimi vaihtui Hakkapeliitaksi. Laajalevikkinen Hakkapeliitta toimi suojeluskuntien lehtenä järjestön lakkauttamiseen saakka.

Eero Alpi perustaa kiertueteatterin

Hämeenkyröön palattuaan Alpi taisi kaivata kultturellia seuraa. Hän kutsui 1916 kesän kynnyksellä ystävänsä U.W. Valakorven viettämään kesää Hämeenkyröön. Vapaan kirjailijan ja poikamiehen elämää viettänyt Walakorpi otti kutsun vastaan. Kirjailijat viettivät kesän Ahtolan talossa lähellä Laitilan salmea. Miehet viettivät aikaa kirjoitustöissä ja keskenään seurustellen. Joskus haettiin kumppaniksi molemmille tuttu, kotiinsa Töllinmäkeen palannut F.E. Sillanpää, joka oli kirjailijantaipaleensa alussa. Alpi ja Walakorpi taas olivat tuottaneet kumpikin jo pinon kirjoja, Walakorpi lähes kottikärryllisen.

Alpi oli saanut julki edellisvuonna viisi seuranäytelmää. Kesällä 1916 hän kai viimeisteli kolminäytöksisen ”vakavahenkisen talonpoikaisnäytelmän” Rantalassa. Tampereen Työväen Teatteria johtanut Tilda Vuori otti sen syksyn ohjelmistoon. Ensi-ilta oli 17.9.1916. Näytelmä kertoi pehtorista, joka kaiken keinoin koettaa keinotella talon omakseen. Aamulehden Hlm piti kappaletta yksinkertaisena maalaisnäytelmänä, joka oli otettu ohjelmistoon kai vain kotimaisen näytelmäkirjallisuuden suosimiseksi. Kriitikon mielestä myös pehtoria esittänyt Kössi Ojala epäonnistui tehtävässään.

Tampereen Sanomien Viki Kärkkäinen totesi Alpin kokeneeksi tekijäksi. Vuoropuhelut olivat lyhyitä ja hyvin toimintaan liittyviä, repliikit kuvasivat henkilöhahmoja oivaltavasti. Tekstin ”tekninen puoli” oli siis kohdillaan, sen sijaan sisällön puolesta oli paljonkin huomautettavaa. Esimerkiksi päähenkilön, pehtori Aaro Anselmin, luonnekuvaa Kärkkäinen piti kehnosti perusteltuna. Näytelmä oli rakennettu pehtorin uskottavuuden varaan, eikä Kössi Ojala roolin sopiva näyttelijä. Tekijää huudettiin näytöksen lopuksi esiin, mutta miestä ei kuulunut. Toivottavasti hän sai kukkasensa myöhemmin.

Hallin Jannen kanssa kiertueelle

Syksyllä Alpi osallistui aktiivisesti perustamassa Hämeenkyröön paikallislehteä, jonka nimeksi tuli Kyrön Sanomat. Sen näytenumero ilmestyi lokakuussa, ja vuoden 1917 alusta lähtien lehti ilmestyi viikoittain. Alpi oli lehden päätoimittaja, ja varmasti hänen lehtimieskokemuksestaan oli paljon hyötyä lehden toiminnan käynnistämisessä. Muistellessaan myöhemmin lehden alkutaivalta totesi Alpi toimittaneensa paikallislehteä vain kolme kuukautta. Päätoimittajaksi hänet mainittiin lehdessä silti kesäkuuhun 1919 saakka. Samoihin aikoihin Alpi kirjoitti uutta näytelmää, Hallin Jannea. Hän sai maaliskuussa useisiin sanoimalehtiin pikku-uutisen, jossa kertoi viimeistelevänsä näytelmää. Maaliskuun alussa Alpi ilmoitti Kyrön Sanomissa haluavansa ostaa vanhan arkkiviisun Hallin Jannesta, jos sellainen joltain pitäjäläiseltä löytyisi.

Alpi etsi arkkiviisua Hallin Jannesta Kyrön Sanomissa.

Miksi Alpi kiinnostui aiheesta? Syy oli Ernst Lampenin  Matkailulehdessä joulukuun alussa 1916 julkaisema kolmas osa Hämeen matkakertomuksestaan. Siinä hän käsitteli Hallin Jannen tarinaa nojautuen myös käräjäpöytäkirjoihin. Kyseessä oli 1867 Jämsässä tapahtunut postiryöstö ja murha, johon syyllistynyt poikkeuksellisen komeaksi naistenmieheksi mainittu 20-vuotias Hallin Janne sepitti myöhemmin vankilassa Hallin Jannen laulun. Se levisi kansan keskuuteen. Janne ja hänen rikostoverinsa tuomittiin kuolemaan. Ajan tavan mukaan tuomio muutettiin karkotukseksi Siperiaan. Lehden seuraavassa numerossa nimimerkki Ph. H. täydensi vielä tarinaa kertoen omakohtaisen muistelon Yhdysvalloista. Hänen mukaansa Hallin Janne oli selvinnyt Siperiasta sinne ja asettunut Duluthin kaupunkiin Minnesotaan. Siellä hän oli syyllistynyt murhaan, ja kiinni jäätyään tehnyt itsemurhan ennen kuolemantuominsa täytäntöönpanoa. Lampenin juttu ilmestyi myös ruotsinkielisessä Turisttidskrift- lehdessä. Monet sekä suomen- että ruotsinkieliset sanomalehdet innostivat referoimaan Matkailulehden artikkeleita.

Alpi julkaisi Matkailijalehden jutut lyhennettyinä Kyrön Sanomissa 20.4.1917. Tuolloin hän kertoi keskustelleensa aiheesta Lampenin kanssa perusteellisesti, mutta väitti aloittaneensa näytelmän suunnittelun jo aiemmin. Alpi muokkasi tarinasta kolminäytöksisen esityksen. Ensimmäisessä näytöksessä Jannen äiti Katariina ja piika Liina odottavat miestä palaavaksi Hämeenlinnan markkinoilta. Liina on rakastunut Janneen, mutta piikaa himoitsee ensin markkinoilta palaava renki Santtu. Santtu on näytelmän konna, joka yrittää erottaa Liinan Jannesta, ja saada tämän Mattilan talon emännöitsijän, mustalaisverisen ja paheellisen Sandran pauloihin. Sandran luona Janne viettääkin seuraavan yön. Toisessa näytöksessä Hallin kestikievaritalossa pidetään Jannen määräämät tanssit. Santtu yllyttää Jannea tämän vihamiehen, postia kuljettavan Matin kimppuun väittäen tämän rahoineen kosiskelevan Sandraa. Mattilan isännän talostaan myrskyisenä talviyönä karkottama Sandrakin saapuu tansseihin. Santun kavalasti yllyttämä Janne käy tanssien aikana murhaamassa Matin ja ryöstää tältä 10 000 markkaa. 

Kolmannessa näytöksessä Jannen teko selitetään perin raamatullisesti. Katariina paljastaa naineensa Hallin isännän vain isänsä pakotuksesta. Hänen todellinen rakkautensa oli Vaaran Kustaa. Petetty Kustaa sitten makasi Jannea odottavan Katariinan kanssa ja kirosi syntymättömän lapsen. Pojan piti häväistä sukunsa maine Katariinan isän tekemän vääryyden takia. Kustaa lupasi manata vaikka haudastaan mustan enkelin huolehtimaan siitä, että Janne täyttää kirouksen. Pian tämän jälkeen Kustaa kuolikin. Nyt Katariina soimasi itseään, kun oli Kustaan sylissä antanut lapsensa kohdussa tuntea väräyksenä tuon kirouksen. Jumala kosti isäin teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Liina saa selville Santun juonet ja torjuu tämän lähentelyt. Janne palaa vielä tapaamaan äitiään ennen kuin antautuu nimismiehelle. Musta enkeli oli Jannen mukaan hellittänyt otteensa hänestä heti Matin murhan jälkeen. Liina ja Janne vannovat rakkautta, Santtu jää yksin.

Hallin Jannen ensimmäisten esitysten mainos Kyrön Sanomissa.

Hallin Janne esitettiin Kyröskoskella 28.4.1917. Yleisömenestys oli hyvä, lippuja myytiin 237. Päivää myöhemmin kappale näyteltiin kirkonkylässä Nuorisoseuran talolla. Siellä oli tilaa vielä isommalle yleisölle, lippuja meni kaupaksi 339. Kyröskosken esitys oli maailmanensi-ilta. Kun Hallin Janne tuli kovakantisena painosta 1920, väitti Alpi jälkikirjoituksessaan ensi-illan olleen Porin Teatteritalolla 4.5.1918. Tässä miehen muisti oli tarkoituksenmukainen – kuten muuten monesti muulloinkin. Olihan komeampaa saada ensi-ilta kaupunkiteatteriin kuin jollekin seuranäyttämölle. Alpi kertoi, että hänen johtamansa teatterit – kolmas teatteri oli menossa – olivat esittäneet tuohon mennessä Hallin Jannen yli 300 kertaa eri puolilla Suomea.

Kyrön Sanomien aputoimittaja Jalmari Helo arvioi lehtensä päätoimittajan teatteriseurueen esityksen. Hän totesi heti aluksi, ettei ole mikään teatterikriitikko. Helo kertoi nähneensä Tampereella Alpin Rantalassa, jota piti taideteoksena. Hallin Janne ei yltänyt samalle tasalle, mutta toisilla näyttelijävoimilla esitettynä kappale saattaisi olla tehokkaampi. Katsomisen arvoinen näytelmä toki oli. Yleisöä riitti, molemmissa Hämeenkyrön esityksissä katsomo oli täyteen sullottu.

Alpin teatteriseurueessa oli kuusi näyttelijää: Vilho Latva, Jenny Salmi, Anna Elve, Elsa Korhonen, Jukka Kuusisto ja Lennart Vaikonpää. Hallin Jannessa osa heistä esitti useampia rooleja. Tällä joukolla murhenäytelmää esittävä karavaani lähti matkaan, aluksi Satakuntaan päin.

Nimimerkki M.M.S arvioi Satakunnassa Hallin Jannen ”virallisen” ensi-illan melko perusteellisesti. Hänen mielestään kyseessä oli draamallisessa mielessä Alpin paras saavutus. Juonenkehittely oli loogista ja taitavaa, mutta toisaalta ”filmiteatterimaisen” nopeaa. Arvioitsija myönsi, että tämä kyllä sopi tietyllä tapaa kiertueteatterille, mutta henkilöiden sielullisten tilojen kehittely jäi ohueksi. Erityisesti tämä piti paikkansa päähenkilön osalta: Hallin Jannen kääntyminen murhamieheksi jäi vaille järkevää selitystä.

Alpi oli jo kokenut teatteri- ja lehtimies. Näytelmän aiheen valinta kertoi myös miehen kaupallisista vaistoista. Hallin Jannen synkkä tarina oli tuttu kansalle kertomuksina ja arkkiviisun ansiosta, ja Lampenin artikkelia seurannut uutisointi palautti tarinan muistiin. Alpi osasi mainostaa näytelmähankettaan lehdissä. Pieni skandaalinpoikanen syntyi vielä kiertueen alussa, kun monet lehdet uutisoivat Hallin Jannen sukulaisten lähestyneen Alpia asiamiehen välityksellä ja vaatineen käsikirjoitusta nähtäväkseen. Alpi oli siitä kieltäytynyt, mutta ilmoitti, että näytelmällä on taiteelliset tavoitteet. Hän ilmoitti myös noudattaneensa ”humaniteetin vaatimuksia”, joten sukalaisten huoli oli ”tuiki tarpeeton”.

Keski-Suomalaiselle toukokuun puolivälissä sikaria tuprutellut Hallin Jannen ”isä” antoi haastattelun, jossa kehui hyvää yleisömenestystä. Lisäksi hän väitti yhden näytelmän keskushenkilöistä, Mattilan Sandran, seuranneen näytöstä Orivedellä. Samassa numerossa arvioitiin esitys, jonka suurimmaksi puutteeksi katsottiin Hallin Jannen henkilökuvan ohuus. Siiri Suuronen oli jo tuolloin korvannut Jenny Salmen näyttelijäkaartissa. Nuori näyttelijäkunta tuntui olevan vielä lupauksia herättävässä harjoitteluvaiheessa.

Kiertue jatkui kiivasvauhtisena Itä-Suomeen ja lopulta Uudellemaalle. Hämeenkyröön Alpi palasi kesäkuun lopussa. Paikallislehdelle hän kertoi, että kiertueen aikana annettiin 55 esitystä, joita kävi katsomassa noin 14 000 henkeä. Alpi oli kirjoittanut Kyrön Sanomiin pakinoita nimimerkillä Sarvi. Kiertueen ajaksi pakinoitsijaksi palkattiin nimimerkillä v.t. Sarvi toinen kohtuullinen kynämies, F.E. Sillanpää.

Yleislakko katkaisee syyskiertueen

Syyskiertueelle Alpin seurue lähti Tyrväältä 26.8. Tarkoituksena oli kiertää kaupunkeja ja suurempia maalaispitäjiä. Lähes koko näyttelijäkunta vaihtui, vain Siiri Suuronen jatkoi vanhoista. Alpi palkkasi ”ylijohtajaksi” ja ohjaajanäyttelijäksi Kaarlo Aarnin Helsingin Uudesta Teatterista. Aarni eteni myöhemmin urallaan mm. Tampereen teatteri sekä Mikkelin että Rauman kaupunginteattereiden johtajaksi. Yksi näytös esitettiin Tampereen Työväen Teatterissakin. Sillanpää suostui kirjoittamaan siitä puffin Tampereen Sanomiin. ”Hän on muuten mies, joka ei suitsuta muille jumalille kuin taiteen. Sellaisena hän ansaitsee kaikkien kansalaispiirien myötätunnon”, runoili kirjailija Alpista. 

Tampereen Sanomien Eino Palola korosti arviossaan ensin Alpin hyvin tunnettua näyttämösilmää ja sujuvaa juonensommittelua. Miehen taitoihin nähden Hallin Janne oli pettymys. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa se, että näytelmä oli sovitettu kiertueteatterin tarpeisiin. Päähenkilöistä Hallin Jannen ja Mattilan Sandran henkilökuvat jäivät ohuiksi ja perustelemattomiksi. Esitys oli keskinkertaista näyttelijäkunnan epätasaisuuden vuoksi. Parhaiten onnistui Kaarlo Aarni Santun osassa. Lokakuussa kiertue palasi Tampereelle. Tuolloin näyttelijätyö oli lehden mukaan huomattavasti vahvistunut ensiesiintymisestä.

Esityksestä tehdyt arviot noudattelivat Eino Palolan linjaa. Alpi ei ollut kyennyt luomaan päähenkilö Hallin Jannesta ja hänen rikoksestaan uskottavaa kuvaa. Hallin Jannea näytellyt Aku Antila ei saanut juuri kehuja suorituksestaan. Uuden Auran mukaan hän muistutti enemmän ”italialaista Don Juania” kuin suomalaista talonpoikaa niin elkeittensä kuin maskeerauksen puolesta. Toisaalta todettiin säännöllisesti, että esitys veti hyvin yleisöä, joka oli tyytyväistä näkemäänsä. Selkeä myyntimenestys siis.

Kiertueen edetessä Alpi päätti syyskuun loppupuolella nimetä teatterinsa Tekijän teatteriksi. Itä-Suomeen ehdittyään Alpi kertoi marraskuun alussa haastattelussa, että Hallin Janne on esitetty kiertueen aikana jo 70 kertaa. Itä-Suomen kiertue jäi hieman kesken mm. Viipurin ja Lappeenrannan osalta, kun yleislakko 14. – 20.11. lopetti esitykset.

Sisällisota päättää talvikiertueen

Alpin tarkoituksena oli aloittaa uusi kiertue jo joulukuun alussa. Hän etsi sanomalehdessä jo lokakuun puolivälissä kolmea miesnäyttelijää sitä varten. Loppujen lopuksi lähes koko näyttelijäkaarti vaihtui. Nyt Alpi mainosti Tekijän teatteria helsinkiläisteatterina, sieltä useimmat näyttelijät oli palkattukin. Alpi oli kiinnittänyt ”regissööriksi” näyttelijän ja taidemaalarin Yrjö Ramstedtin. Kahdeksan hengen voimin lähdettiin matkaan Tampereen naapurustoon. Näytelmänä oli Rantalan rikollinen, jonka Alpi oli muokannut ainakin nimen puolesta kiertueteatterille sopivammaksi näytelmästään Rantalassa. Harjoitteluaikaa ei juuri jäänyt, Porin puolessa todettiinkin, etteivät näyttelijät osanneet vuorosanojaan. Muutenkin näytelmä oli pitkäveteinen, suosionosoitukset jäivät laimeiksi. Yleisöä oli saatu paikalle runsaasti hyvän ”ennakkoreklaamin” ansiosta. Tampereen Sanomien Eino Palola totesi, ettei näytelmää kannata esittää ”edistyneemmälle yleisölle”. Esitys oli amatöörimaista jutustelua.

Tammikuun alkupuolella Tekijän teatteri suuntasi Itä-Suomeen. Siellä esitettiin Rantalan rikollisen lisäksi Hallin Jannea niillä paikkakunnilla, joilla se oli jäänyt yleislakon vuoksi näkemättä. Parikkalassa teatteri esitti maanantaina 28.1.1918 ensimmäistä kertaa Alpin kaksi seuranäytelmää, Karjapiian kauheat kolttoset ja Valkoinen varis. Seuravana päivänä oli vuorossa Savonlinnan Seurahuoneella Rantalan rikollinen. Humoristiset seuranäytelmät esitettiin kaksi päivää myöhemmin. Karjapiian kauheita kolttosia mainostettiin sillä, että siinä leikitellään savolaisittain. Savolaiseksi mainittu neiti Siiri Suuronen pääosassa puhui savoa!

Tässä vaiheessa seurueelle täytyi olla selvää, että alkanut sisällisota katkaisee kiertueen. Alpi ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan sopeutui tilanteeseen luonteensa mukaisesti nopeasti. Jo sunnuntaina 2.2. Tekijän teatteri piti Seurahuoneella ”dramaattisen iltaman”. Alpi lausui kirjoittamansa runon Suomen sydämen vartijat, jonka hän omisti Savon urhoollisille suojeluskunnille. Lisäksi luvattiin lausuntaa, laulua, pianonsoittoa sekä viulusoolo. Pääohjelmanumerona oli Alpin näytelmä Työ ja rakkaus. Lopuksi tanssittiin.

Tekijän teatteri esitti vielä 7.2. Rantalan rikollisen alennetuin lipunhinnoin. Savonlinnan kokoisessa kaupungissa ei yleisöä riittänyt useampiin. Sisällisota vei Alpinkin huomion, joten tämä jäi Tekijän teatterin viimeiseksi esitykseksi. Pian Alpi palasi teatterinjohtajaksi. Mutta se on taas toinen juttu.

Ilmoitus Tekijän teatterin viimeisestä  näytöksestä Keski-Savossa. 

Lähteet

Eero Alpi: Hallin Janne. Helsinki 1920.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväenteatteri 1901 – 1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Eero Alpin nuoruusvuodet - sanomalehtimies, runoilija ja näytelmäkirjailija

Eero Johannes Toivonen syntyi Hämeenkyrössä 15.10.1885. Hänen isänsä Kaarlo Paavali ja äitinsä Maria Loviisa (os. Finnberg) olivat kirkonkylän kansakoulun opettajia. Lapsuutensa Eero vietti Pappilanjoen varressa lähellä joen suuta sijainneella koululla. Rakennuksessa toimii nykyään kahvila Kehäkukka. Isä kuoli pojan ollessa parivuotias, mutta äiti jatkoi koulun opettajana vielä pari vuosikymmentä. Eero kävi kuusi luokkaa Tampereen suomalaista yhteiskoulua, mutta jätti koulun kesken 1902 kuudennella luokalla ollessaan. Muutettuaan Helsinkiin hän kävi oppikoulun loppuun, mutta ei näytä suorittaneen ylioppilastutkintoa.

Helsingissä Eero Toivanen otti kirjailijanimen Eero Alpi. Ensimmäisen pienen tarinansa – Mielipuolen syleily – hän sai julki vuoden 1903 alussa ilmestyneessä aikakausilehti Pyrkijässä. Pyrkijä oli Santeri Alkion päätoimittama nuorisoseuraliikkeen lehti. Samoihin aikoihin vasta 17-vuotias nuorukainen aloitti suomentajan uransa. Ensimmäinen käännöstyö oli Gustaf von Numersin näytelmä Tuukan poika. Alpi ennätti uransa aikana suomentaa muiden töidensä ohella 23 teosta. Hän alkoi myös avustaa innokkaasti sanomalehtiä. Aamulehteen hän kirjoitti syyskuussa moniosaisen esittelyn Viipurissa toimineen Suomalaisen Maaseututeatterin näyttelijöistä. Aiheen valintaan  vaikutti se, että teatteria johti tuolloin kyröläislähtöinen Kaarlo Halme. Juuri Halme johdatteli Alpin teatterimaailmaan.

Laajempaa mainetta Alpi sai aluksi runoilijana. Hän kirjoitti aktiivisesti mm. juhlarunoja. Kotipitäjässään Alpi sai tilaisuuden esiintyä kesäkuussa 1904, kun Satakunnan Nuorisoseurain Liitto piti vuosikokouksensa Kyröskosken Harjulla. Vuosikokous tarkoitti tuolloin laajaa laulu-, soitto- ja urheilujuhlaa, kuten oheisesta ohjelmasta ilmenee. Laulujuhlat päätti näytelmäesitys. Ludvig Anzengruberin Isännättömässä talossa  oli korkeatasoisinta Kyrössä nähtyä teatteria. Tämä ei ollut ihme, olihan mukana myös tunnettu näyttelijä Hilma Rantanen.

Kyröskosken laulujuhlien ohjelma

Alpin juhlaruno julkaistiin sittemmin muutamissa sanomalehdissä, mm. Satakunnassa. Juhlassa hän esitti sen F.E. Sillanpään muistikuvien mukaan ”sietämättömän hiljaisella äänellä”. Tosin Kansalainen-lehteen laajan jutun juhlista kirjoittanut paikkakuntalainen kirjeenvaihtaja piti Alpin sekä runon sisällystä, muotoa että esitystä ihmeellisen etevänä. Runo oli selkeästi isänmaallinen ja venäläistämistoimia vastustava, mutta ennätti Alpi mainita siinä Kyröskoskenkin. Runo päättyi ylentäviin tunnelmiin:

”Kerran sun, Suomeni, päiväsi koittaa

Kerran sun aamusi auertaa!

Valon voima kun taistoo ja voittaa

Silloin voittavi myös tää maa!”

Alpi jatkoi aktiivista toimintaansa nuorisoseuraliikkeessä seuraavina vuosina ja esitti juhlarunoja monilla laulujuhlilla. Kyröskosken laulujuhlat kai innoittivat Hämeenkyrön Nuorisoseuraa viettämään seuraavana kesänä huomattavan pontevasti kymmenvuotisjuhlaansa. Kyröskosken Keinuniemessä 6.8.1905 järjestetty juhla keräsi yhteen kyröläislähtöisiä kulttuuripersoonia. Soiton ja sekaköörilaulun lisäksi yleisö sai nauttia Alpin juhlarunosta, jonka esitti näyttelijä Hilma Rantanen. Kaarle Halme antoi lausuntaesityksen, ja ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) esitti nuorisoseuran historiikin. Runolausunta- ja urheilukilpailujen jälkeen oli mahdollisuus siirtyä Seurahuoneelle katsomaan Halmeen näytelmää Purimossa. Näytännön oli valmistellut Hilma Rantanen. 

Kun paikkakunnalle oli saatu kuuluisuuksia, järjestettiin vielä paikallisen tehtaan tuella kulttuuri-ilta13.8. Tilaisuuden avasi Kyröskosken tehtaan soittokunta, avajaispuheen piti Eero Alpi ja Nuorisoseuran sekakuoro esiintyi Eero Ilvosen johdolla. Ilvonen esitti myös pari pianokappaletta ja säesti Hilma Rantasen ja Paavo Koskisen esittämän dueton. Kaarle Halme lausui runon, ja Tyyne Halme esitti Aleksis Kiven runoja. Hilma Rantanen kunnostautui myös sadunkertojana. Lopuksi nähtiin vielä Hilma Rantasen harjoittama Purimossa, jossa hän esitti myös pääosan. Halme ja Rantanen muodostivat tuolloin paheksutun ”susiparin”, he elivät avoliitossa. Halme oli edellisvuonna perustanut Tampereen Teatterin, mutta oli jo eronnut johtajan paikalta. Sekä Halme että Rantanen siirtyivät 1905 Helsinkiin, jossa Rantasesta tuli Helsingin Työväenteatterin johtaja.

Ensimmäiset runokokoelmat

Eero Alpi oli vasta 18-vuotia, kun hänen ensimmäinen runokokoelmansa Kajastuksia ilmestyi 1904. Kovin omaperäinen runoniekka Alpi ei vielä ollut, mutta Uuden Suomettaren arvioitsija piti häntä lupaavana. Tyrmäystuomiota ei tullut Uusimaa-lehdestäkään, kriitikko uskoi Alpin kehitysmahdollisuuksiin. Tampereen Uutisten mukaan Alpi olisi voinut jättää useimmat runoistaan pöytälaatikkoon. Lehti arvioi kuitenkin, että miehessä oli ainesta kehittyä, esimerkkinä tästä oli runo Pyhänuket, jota myös Uusimaa oli kiittänyt. . Runoilijana ei Alpi voinut itseään elättää, joten hän pestautui Helsingin Sanomien toimittajaksi 1905.

Alpin runo Pyhänuket

Alpin toinen runokokoelma Aavikon kotka ilmestyi 1906. Helsingin Sanomissa Alpia pidettiin lupaavana tulokkaana; siitä todistivat mm.  runot Sinihelma ja Älä moiti työwäen lasta. Persoonallinen ääni runoilijalta vielä puuttui, mutta kehitysmahdollisuuksia oli. Savonlinnalaisen Keski-Savon arviossa päädyttiin samaan: Alpilla nähtiin lahjoja murtautua ensiluokkaiseksi runoilijaksi. Aamulehdessä todettiin Alpin hallitsevan jo runomuodon varsin hyvin, sisällöstä puuttui kuitenkin persoonallinen ote, ja valitettavasti pyrkimyskin siihen. Kirjallisuuteen keskittyvässä Aika-lehdessä Aavikon kotka sai nimimerkiltä Y.K. kovemman kohtelun. Alpin esikuvana oli selvästi Eino Leino. Persoonallisuutta puuttui, allegoriat olivat hämäriä ja ikäviä. Joissakin runoissa oli lievää sosialistista sympatiaa. Muodollisesti Alpi sepitteli säkeitään keskinkertaisella kätevyydellä.

Teatteritoimia

Kaarle Halme suomensi Gerhart Hauptmannin Kankurit, jota alettiin esittää Helsingin Työväenteatterissa joulukuussa 1905. Alpi sai kääntää esityksessä alusta loppuun mukana kulkevan kankurilaulun Verituomio, jonka Otto Kotilainen sävelsi. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1912 osaltaan juuri Kankureiden ansiosta. Verituomiota ei kai äänitetty, mutta Alpin sanoittama ja Kotilaisen säveltämä Laulu ihmisyydelle levytettiin. Abraham Ojanperä lauloi ja Oskari Merikanto säesti. Vuonna 1908 äänitetty kappale on kuultavissa täältä.

Alpin runo Verituomio

Helsingin Sanomat  laajassa suorastaan ylisti Ylioppilastalon sietämättömän ahtaissa tiloissa esitettyä näytelmää. Työmiehen kritiikki oli myös ylistävää laatua. Osaltaan menestys katsottiin myös teatterinjohtaja Hilma Rantasen ansioksi.

Uudenvuodenpäivänä 1907 kokoontui Ylioppilastalolle parisataa lähinnä työläispiireihin kuulunutta perustamaan uutta ammattiteatteria Työväenteatterin tilalle. Sen nimeksi tuli Kansan Näyttämö. Mukana oli myös liberaalia kulttuuriväkeä, tärkeänä toimijana Kaarle Halme. Avajaisnäytäntö pidettiin 10.3.1907. Alpi sai kunnian esittää aluksi Puheen taiteelle, jonka jälkeen esitettiin kolme yksinäytöksistä näytelmää. Teatterin taustavoimaksi perustettiin osakeyhtiö, ja lopulta perustava kokous saatiin pidetyksi toukokuussa.

Alpi pääsi dramatisoimaan Kansan Näyttämölle Hall Cainen romaanin Ikuinen kaupunki. Kappale tuli ohjelmistoon joulukuussa 1908. Cainen romaani oli varsin laaja, se oli ilmestynyt suomeksi neliosaisena laitoksena. Alpi joutui tietysti tiivistämään tapahtumia. Uuden Suomettaren nimimerkki W-o:n arvion mukaan Alpi oli juuri sopiva henkilö dramatisoimaan Cainen tekstin, hän osasi tehdä melodraamaa sanan todellisessa merkityksessä. Näytelmä kokonaisuutena sai kehut ja kriitikko arveli siitä kehittyvän kassakappaleen.

Helsingin Sanomissa Jalmari Finne totesi Alpin selvinneen tehtävästään hyvin. Joiltakin osin hän oli turhan uskollinen alkuperäisteokselle, ja näytelmän loppu jäi melodramaattiseksi. Finnen mielestä vaikeudet johtuivat osaltaan Cainen tekstistä; tämä kun ei ollut mikään syvällinen kirjailija. Finne antoi näytelmälle reilut kehut. Myös Suomalaisessa Kansassa Alpi sai kehut. Ainoa ongelmana nimimerkki S. näki sen, että näytelmä oli turhan pitkä. Ikuinen kaupunki oli kuitenkin hyvä valinta ja arvattavasti myös yleisömenestys. Kansan Teatterin esitys oli korkealaatuinen.

Työmiehen kriitikko H.W. totesi Hall Cainen ”kapitalistisen järjestelmän rahantekijäksi”. H.W. totesi kuulleensa, että Pariisissa tunnetuista romaaneista muokataan eläviä kuvia. Hän arveli Alpinkin kenties olevan kyseisen seuran jäsen, kun on laittanut Cainen romaanista suurenmoisia eläviä kuvia. Komeita kohtauksia riitti: kaksintaistelu, gramofonista puhuu kuolleen miehen ääni (Halme!), ammuntaa kadulla, teatterikonna tapetaan, paavilla on poika jne.  Näytelmässä esitetyt käsitykset sosialismista olivat kyllä aivan epätodellisia ja naurettavia, mutta kappaleessa oli romantiikkaa, elämää, urhoollisuutta ja suuria tekoja. Näyttelijäsuoritukset arvioitiin perusteellisesti: Hilma Rantanen pääosassa oli oivallinen.

Ikuinen kaupunki otettiin myös Tampereen Työväenteatterin ohjelmistoon, siellä ensi-iltaa vietettiin 20.2.1909. Tamperelaiset kriitikot eivät jaksaneet käsitellä perusteellisesti Panu Rajalan kaoottiseksi luonnehtimaa kymmenen kuvaelman näytelmää. Yleisö oli innoissaan, näytelmä esitettiin 17 kertaa.

Näytelmäkirjailijaksi

Vuonna 1908 ilmestynyt Alpin ensimmäinen näytelmä Lumimyrsky oli tarkoitettu seuranäyttämöille. Toisen näytelmänsä Alpi sai suoraan Kansan Teatterin lavalle. Rampojen karnevaali sai ensi-iltansa 8.9.1910. Näytelmän päähenkilö on tuomari Paul, joka on viettänyt siveetöntä ylioppilaselämää. Hän pelkää vaimonsa Aunen odottaman lapsen olevan isän ”pilaantuneen veren” saastuttama. Lapsi syntyykin rampana. Erinäisten vaiheiden jälkeen Paul surmaa lapsensa ja lopuksi itsensä.

Helsingin Sanomien Jalmari Finne näki Alpilla olevan kykyä näytelmäkirjailijaksi. Alpi osasi rakentaa juonen ja draamallisia kohtauksi. Näytelmän suurin heikkous oli vuoropuheluissa, jotka olivat liian pitkiä ja esitelmänomaisia. Niissä ”moraliseerattiin” vähemmän kiinnostavasti ajan sivistyneen yleisön turmeltuneisuutta. Heikkouksien takaa näkyi kuitenkin koko ajan Alpin draamallinen kyky.

Työmiehen  nimimerkki H.W. katsoi Alpin näytelmän aatteellisessa mielessä kelvottomaksi. Epäonnistuneet laimeat vuoropuhelut, toiminnan ja taistelu puute vesittivät näytelmää. Kaikesta huolimatta Alpilla on hyvää tahtoa ja kykyä, joista todisti jokseenkin onnistunut ensimmäinen näytös. Rampojen karnevaalin esittäminen oli kaiken kaikkiaan hyvä teko.

Läpeensä pitkät ja väsyttävät dialogit olivat aikakausilehti Päivän kriitikon Oiva R. Kyrön mielestä näytelmän suurin heikkous. Esityksen aihe sinänsä oli kiitollinen, mutta ensikertalaisena Alpilla ei ole ollut tarpeeksi voimaa sen hallitsemiseen. Kaikista virheistä huolimatta näytelmässä oli katsojaa kiinnostavaakin.     

   

Työläisnaisen Hilja Pärssinen näki näytelmän toisin kuin miesarvostelijat. Hän piti näytelmää ankarana vastalauseena ”prostitutsioonijärjestelmää” vastaa. Siltä kannalta kappale ansaitsi kaiken tunnustuksen. – Rientäkää katsomaan, päätti Pärssinen arvionsa. Kovin suurta menestystä näytelmästä ei tullut, sillä pian lippuja myytiin alennettuun hintaan.

Alpi sai toisenkin näytelmän Kansan Teatterin lavalle. Väkevämmän tiellä sai ensi-iltansa 8.9.1910. Se kertoi sahanomistaja Kustaa Saarenpään sortumisesta keinottelijaksi ja rikolliseksi. Työmiehen kriitikko selvitti näytelmän juonen perusteellisesti ja tuomitsi sen pikkuporvarilliseksi ja individualistiseksi. Kokonaisuudessaan näytelmä tuntui kuivalta, se nojasi liiaksi keskusteluihin ja toiminta puuttui.

Helsingin Sanomien Eino Leinon näkemys oli positiivisempi. Puhetta oli toki liikaa, mutta näytelmä piirsi silti eläviä kuvia katsojan eteen. Loppuvaikutus jäi sangen sympaattiseksi ja nuorelle tekijälle edulliseksi. Näyttelijäkunta selvisi tehtävistään kohtuullisen hyvin. Lopuksi huudettiin Alpia esille, mutta hän oli jo poistunut teatterista.

Väkevämmän tiellä julkaistiin 1911. Samalla tuli painosta toinen Alpin kolminäytöksinen esitys, Isäin pahat teot sekä seuranäyttämöille tarkoitettu Kuhnijat. Saman vuonna ilmestyi myös runokokoelma Hetken kuvia. Nimimerkki W-o arvioi sen Uudessa Suomettaressa positiivisesti. Runoihin oli jäänyt vielä sovinnaista, mutta paljon oli mukana omaakin. Runojen sisältö ja muoto olivat sopusoinnussa. Suomalaisen Kansan nimimerkki R. oli paljon kriittisempi. Aiheet olivat tavallisia ja säkeet kulutettuja. Pari runoa oli mainitsemisen Arvoisia: Sotalaulu ja Vieras.

Aikakausilehti Näyttämötaide

Alpi jätti Helsingin Sanomat ja perusti teatterimaailmaa seuraavan Näyttämötaide-lehden. Ensimmäinen numero ilmestyi 5.4.1910. Alpi oli lehden ainoa toimittaja. Avustajiksi hän sai tunnettuja nimiä, mm. Eino Leinon, Kasimir Leinon, Kaarle Halmeen ja Severi Nuormaan. Lehti ei saavuttanut odotettua levikkiä. Tarkoitus oli julkaista seitsemän numero vuoden loppuun mennessä. Neljä nidettä saatiin julki, kaksi viimeistä niistä oli kaksoisnumeroita.

Näyttämötaide olisi kaatunut alkuunsa talousvaikeuksiin, mutta kustannusliike Karisto riensi apuun. Alpi siirtyi Kariston palvelukseen, josta tuli myös hänen teostensa julkaisija. Lehden ilmestymisessä oli lähes vuoden tauko, mutta lokakuussa 1911 Näyttämötaide oli taas saatavilla. Vuonna 1912 lehteä ilmestyi luvatut kahdeksan numeroa. Avustajien joukkoon tulivat mm. Larin-Kyösti, L. Onerva, Maria Jotuni ja V. Tarkiainen. Antoipa Alpi tilaa toiselle kyröläiselle, ylioppilas F.E. Sillanpäällekin. Tämä arvioi helmikuussa 1912 Kansallisteatterin Vaihdokkaan ja Kansan Näyttämön Viimeisen ponnistuksen. Seuraavissa parissa numerossa Sillanpää kirjoitti arviot Kansallisteatterin ja Kansan Näyttämön kaikista esityksistä.

Liian kalliiksi kävi Näyttämötaiteen julkaiseminen Karistollekin. Vuonna 1913 lehdestä ilmestyi kahdeksan numeroa, sitten Näyttämötaide lopetettiin kannattamattomana. Alpi julkaisi lehteä toimittaessaan pari seuranäytelmää, Työ ja rakkaus sekä Illan pimetessä. Alpi jätti Kariston 1915 ja päätti ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi 30-vuotiaana. Paljon oli mies saanut aikaan siihen mennessä: Hän oli toiminut sanomalehtimiehenä, saanut julki kolme runokokoelmaa, hänen näytelmiään oli esitetty ammattiteatterissa, hän oli perustanut aikakausilehden ja ollut mukana nuorisoseuraliikkeessä.

Alpi palasi kotipitäjäänsä Hämeenkyröön. Hänellä oli mielessä uusia suunnitelmia. Mutta niistä toisella kertaa.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Pirkko Koski – Misa Palander (toim.) Kansaa teatterissa. Helsingin Kaupunginteatteri historia. LIKE 2007.
Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväen Teatteri 1901-1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Lisää Alpista bogissani:

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-teatterin.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpi-sisallissodanpannasoturina.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-tampereen-kansan.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/04/eero-alpinviimeiset-vuodet-eero-alpi.html