Kaarle Halmeen kyröläiset juuret

Hämeenkyröläinen talonpoika Aatu Sasslin vaurastui 1800-luvulla käymällä mm. puutavarakauppaa Poriin. Jumesniemen Kärjen tilan omistanut Sasslin perusti 1847 Jumesniemen kirkko-koulun. Se aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Ensimmäisenä pappina ja opettajana toimi Antero Varelius. Koulu oli ensimmäinen suomenkielinen koulu, johon pääsivät kaikkien yhteiskuntaluokkien lapset. Kirkko-koulu siirrettiin erilliseen rakennukseen 1910, mutta sen opettajina toimivat papit vuoteen 1956. Koulu lakkautettiin 2014.

Aatu ja hänen vaimonsa Ulrika jäivät lapsettomiksi. Aatu alkoi etsiä sukunsa piiristä ottopoikaa tehdäkseen tästä mahdollisesti omaisuutensa perijän. Hanke eteni niin pitkälle, että vuoden 1840 paikkeilla sukulaistalosta Kalkunmäen Suutarasta tuotiin kymmenvuotias Taave, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä suhteen miellytti Aatua. Isosta perheestä tuotu Taave ei kuitenkaan viihtynyt yksinään Kärjellä, vaan karkasi kotiinsa. Osaltaan päätökseen saattoi vaikuttaa se, että poika oli innostunut viulunsoitosta, ja vasta saatu viulu oli jäänyt kotipirttiin.

Aatu luopui ottopoikasuunnitelmista, mutta Taave palasi asumaan Kärjelle kulkiessaan saamaan viulunsoitto-opetusta Maurin talossa Karkussa. Taaven vanhempi veli Kalle Suutara osti kotitalon 1851, ja Taave puolestaan avioitui 1862 edellisenä vuonna leskeksi jääneen Sasin Ala-Kerttulan emännän Eeva Uotilan kanssa. Näin hänestä tuli Ala-Kerttulan isäntä. Viulunsoittajana nuotinlukutaitoisesta Taavesta tuli huomattavasti tavallista maalaispelimannia taitavampi. Hän tutustui viiteen tamperelaiseen Scharlinin veljekseen, jotka muodostivat ensimmäisen tamperelaisen orkesterin. Taave soitti joskus heidän kanssaan kuudentena orkesterin jäsenenä. Heiltä Taave sai myös uusimpien ulkomaalaisten tanssikappaleiden nuotteja.

Taaven saavuttaessa mainetta viulistina papit antoivat  hänelle hieman Suutaraan vivahtavan sukunimen Sundgren. Avioliitosta Taavelle ja Eevalle syntyi kaksi lasta. Vanhempi kuoli kolmivuotiaana. Nuorempi sai nimen Kaarle Albert Sundgren. Kaarle kertoi myöhemmin varhaisen musikaalisen muiston lapsuudestaan. Hänen ollessaan noin viisivuotias tulivat Scharlinin veljekset käymään Yli-Kerttulassa eräänä harvinaisen tuulettomana ja kuulaana kesäiltana. Veljekset ja Taave nousivat talon katolle seisomaan ja soittamaan. Lasta tämä ihmetytti kovin. Myöhemmin Kaarle sai tietää soiton kuuluneen kaikkiin lähikyliin. Jotkut kuuntelijat olivat arvelleet soiton kuuluvan peräti taivaasta.

Taave Sundgren joutui katovuosien seurauksena luopumaan talostaan ja siirtyi 1869 pariksi vuodeksi asumaan Mihariin Sillanpää-nimiseen torppaan. Sundgrenin perhe muutti 1871 Kyröskoskelle, missä Taave ryhtyi kauppiaaksi. Hänellä oli siellä parhaimmillaan kaksikin kauppaa ja kolmannen hän rakensi kirkonkylään. Kyröskosken kaupat myytyään Sundgren asettui perheineen asumaan kirkonkylään.

Kaarle oppi kotonaan aakkoset jo viisivuotiaana, joten hänet lähetettiin isovanhempiansa luo Kalkunmäen Suutarlaan saamaan lisäoppia. Poika lähetettiin sitten1874 Ikaalisten kauppalaan Keturin kouluun opiskelemaan, mutta hän palasi 1875 Hämeenkyröön ensimmäisen kansakoulun aloitettua toimintansa kirjonkylässä.

Teatterin kutsu

Maaseudun yhdistystoimintaa viritteli Yrjö Koskisen ja hänen aatetoveriensa johtama suomalaiskansallinen liike. Liike ajoi kansa sivistystason kohentamista kansakoulujen, suomenkielisten lehtien ja kirjastojen perustamisella – kirjastonhan Yrjö Koskinen oli perustanut Hämeenkyröön jo 1850 parikymmenvuotiaana nuorukaisena. Liikkeen toimintakeinoihin kuuluivat myös yleiset kansanjuhlat, joita ylioppilaat ja lukiolaiset alkoivat järjestää 1870-luvulla maalaispitäjissä.

Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston 16-vuotias oppilas Juho Vilhelm Nystedt (myöhemmin Lähde) järjesti kesällä 1877 Kyröskoskella näytöksen, jossa esitettiin hänen kirjoittamansa näytelmä David ja Goljath. Nystedt oli valmistamassa 12-vuotiasta Kaarle Sundgrenia lyseon pääsytutkintoon. Tässä kaiketi ensimmäisessä Hämeenkyrössä julkisesti esitetyssä näytelmässä Kaarle esitti Daavidin osaa. Samana syksynä Kaarle eli Kalle lähetettiin oppilaaksi Alkeisopistoon Helsinkiin. Koulun oppilaskunnassa harrastettiin aktiivisesti teatteria. Niinpä Nystedtin teatteriseurue esiintyi seuraavana kesänäkin Kyröskoskella mukanaan Kalle Sundgren. Kalle opiskeli Helsingin Alkeisopistossa vuodet 1877 – 1881 laihanlaisin tuloksin. Kirjasto ja Suomalaisen Teatterin näytännöt kiinnostivat häntä enemmän.

Vanhemmat halusivat pojan virkauralle, joten Kaarle jatkoi opintojaan yksityisesti Sasslinin koulun saarnaaja-opettaja K.H. Tervasen johdolla parin vuoden ajan. Päästyään avustamaan henkikirjoittaja Ulneria Kaarle tutustui Hämeenkyrön entiseen nimismieheen Jean Alanderiin, jonka kehotti nuorukaista hakeutumaan töihin lääninhallitukseen. Kaarle Sundgren toimikin 1883–1888 Turun lääninhallituksen ylimääräisenä kanslistina ja hetken Liedon vt. nimismiehenä. Samoihin aikoihin Sundgren esiintyi myös amatöörinäyttelijänä Turussa. Vuonna 1888 teatteri voitti virkamiesuran: Sundgren pestautui Helsinkiin Kaarlo Bergbomin johtaman Suomalaisen Teatterin näyttelijäksi. Bergbomiin Sundgren oli tutustunut Suomalaisen Teatterin vieraillessa Turussa 1886. Suomalainen Teatteri – nykyisin Kansallisteatteri – oli ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri. Samalla Kaarle muutti sukunimensä: Sundgrenista tuli Halme. Hän kunnostautui aikansa parhaana suomen kielen käyttäjänä näyttämöllä ja tuli tunnetuksi erityisesti ryhdikkäänä ja komeana sankariosien esittäjänä.

Halme avioitui 1886 vuonna 1857 Ikaalisissa syntyneen Hulda Olivia Sundellin kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi lasta: Tyyne (1888) ja Aarne (1890). Kumpikin seurasi isänsä jälkiä teatterin pariin. Poika Aarne pidettiin teatterimaailman suurena lupauksena, mutta hän kuoli 1910 vain 20-vuotiaana. Tytär Tyyne Halme (myöhemmin Jauri) kunnostautui näyttelijänä vaativissa tehtävissä.

Halme vuonna 1887. Kuva Halmen muistelmateoksesta Arkadia.

Teatterisotien mies

Soinilaisittain tiivistäen: missä Kaarle Halme, siellä teatterisota. Suomalaisesta Teatterista hän lähti ovet paukkuen 1901. Bergbomin ja Halmeen – kahden kiivasluonteisen herran – välejä oli pitkään hiertänyt se, että Halme oli jo vuosia käynyt lehdistön kautta polemiikkia Bergbomia vastaan Eino Leinon sivustatuella. Halme ei sietänyt Bergbomin autoritaarista johtamistapaa ja piti teatterin näyttelemistapaa vanhanaikaisena ja liian tunnepitoisena. Halme siirtyi Ruotsalaisen Teatterin näyttelijäksi, mutta rivinäyttelijän osa ei häntä pitkään tyydyttänyt. Leinon mukaan ”imperatorisen luonteen” omannut Halme alkoi etsiä omaa teatteria johdettavakseen. Hän tunnusteli tilannetta Tampereella 1903, mutta ei saanut riittävää vastakaikua. Suomalaisen Maaseututeatterin johtajuus Viipurissa vapautui Kasimir Leinon jälkeen samoihin aikoihin, joten Halme lähtikin johtajaksi Viipuriin, maan kakkosteatteriin.

Halme oli ankara johtaja, hän mm. puuttui rajusti näyttelijöiden alkoholinkäyttöön, ja ajautui riitoihin johtokunnan kanssa. Keväällä 1904 hän poistui Viipurista kuuden näyttelijän kanssa Tampereelle kesken kauden viimeisten esitysten. Tampereen porvarisväki oli nyt lämminnyt teatterin perustamiselle, varsinkin kun Halme pani viehättävimmät näyttelijättärensä Hilma Rantasen ja Elli Tompurin asialle keräämään rahasitoumuksia. Näin Halme perusti Tampereen Teatterin, jota ryhtyi itse johtamaan. Näytäntökausi alkoi syyskuussa 1904, ja tammikuuhun mennessä Halme oli suututtanut näyttelijät ja johtokunnan. Hän poistui Helsinkiin vieden mennessään mukanaan ystävättärensä Hilma Rantasen. Tosin Halme palasi vielä päiväksi. Hän perui eronsa, mutta vastentahtoisesti teatterin johtajaksi lupautunut vasta 25-vuotias Elli Tompuri osoitti luontonsa. Halme lähti maitojunalla takaisin Helsinkiin.

Kaarle Halme toimi vuodet 1905–1907 puhetaidon ja lausunnan opettajana Helsingissä, mutta alkoi samalla seurata ja ohjata Helsingin Työväenyhdistyksen näytelmäpiiriä. Tätä kautta hän oli keskeisesti mukana työväenteatterin muuttamisessa ammattiteatteriksi. Sen toiminta päätettiin käynnistää 1907 Kansan Näyttämön nimisenä. Johtokunnassa keskeisiä olivat monet tuoreet työväenliikkeen johtomiehet ja kansanedustajat. Osakkaista kolmannes oli porvaritaustaisia.

Kaarle Halme johti Kansan Näyttämöä 1907 – 1911. Halmeen taitoa johtajana ja ohjaajana on kiitelty. Hän näyttää saaneen kiivautensa jotenkin kurin noina vuosina. Halmeella oli menossa sosialistinen kautensa, mutta hänen poliittinen kehityksensä kulki kauemmas työväenliikkeestä. Hän oli ollut porvarillinen nuorsuomalainen ja lähentynyt työväenliikettä ehkä omien teatteri-intressiensä takia. Lakkojen tematiikkaa hän piti ohjelmistossa kuitenkin esillä. Yksi Halmeen kompastuskivi oli hänen taipumuksensa raunioittaa teatterin talous esityttämällä omia näytelmiään. Varsinaisena päämääränä hänellä oli paluu Kansallisteatteriin. Johtajaksi. Se jäi haaveeksi.

Halme kuvattuna Kansan Näyttämön johtajan huoneessa. Kuva Halmeen muistelmateoksesta Arkadia.

Halme palasi Viipuriin vielä vuodeksi 1912–1913.  Hän olisi halunnut jatkaa sen jälkeenkin etäjohtajana Helsingistä käsin, mihin Viipurin johtokunta ei tietenkään suostunut. Halme ennätti osallistua myös Eino Leinon Helka-näyttämön suunnitteluun ja toimintaan sateisena kesänä 1912. Siitä tuli maamme ensimmäinen ulkoilmateatteri. Sen toimipaikaksi saatiin hieman epäedullinen paikka Helsingin Seurasaaressa.  Tarkoituksena oli esittää koko Kalevala Eino Leinon sovittamina kuvaelmina, mutta sateinen kesä tuotti valtavat tappiot. Helka-näyttämö lakkautettiin kahden viikon toiminnan jälkeen.

Halme osoitti monipuolisuuttaan ryhtymällä myös elokuvan palvelukseen. Vuosina 1913 – 1915 hän ohjasi neljä mykkäfilmiä, joista kaksi oli myös hänen käsikirjoittamiansa. Näyttelijät olivat hänen vanhoja tuttujaan, ystävätär Hilma Rantanen esitti naispääosan kolmessa elokuvassa.

Vuonna 1915 Halme perusti Teatteri Kaarlo Halmeen, joka kierteli maata esiintymässä. Teatteri jatkoi toimintaansa vuoteen 1922. Seuraavana vuonna Halme sai valtion taiteilijaeläkkeen. Sen turvin hän keskittyi näytelmien, romaanien ja omien muistelmiensa kirjoittamiseen. Uuden mediankin Halme hallitsi: hän kirjoitti 1930-luvulla kymmenen radiokuunnelmaa. Näytelmiä kertyi peräti 43. Suurin osa niistä oli pienimuotoisille seuranäyttämöille tarkoitettuja kappaleita, joita harrastajateatterit esittivät. Halme oli myös perustamassa Näytelmäkirjailijaliittoa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana 1922 – 23. Muistelmateoksensa Arkadia Halme julkaisi 1928.

Yhteydet kotiseudulle säilyivät

Kaarle Halme vieraili Hämeenkyrössä tapaamassa vanhempiaan. Ansioluettelossaan hän ilmoitti perustaneensa Hämeenkyrön vapaapalokunnan ja toimineensa sen johtajana 1884 – 1886. Huhtikuussa 1886 hän näytteli Heinijärven Tättälässä näytelmässä Ainoa hetki. Kappale esitettiin VPK:n hyväksi toimeenpantujen arpajaisten yhteydessä. Saman vuoden kesäkuussa Hämeenkyrön VPK:ssa oli Aamulehden uutisen mukaan ainakin 37 jäsentä. Halme lienee toiminut asiassa lähinnä innoittajana, koska asui tuolloin Turussa hoitamassa virkaansa.

Halme johdatteli kyröläissyntyisen Eero Alpin teatterimaailmaan. Alpi oli innokkaana nuorisoseuramiehenä organisoimassa Kyröskosken laulujuhlia kesällä 1904. Halme oli juuri perustanut Tampereen Teatterin, jossa oli näyttelijänä myös hänen ystävättärensä Hilma Rantanen. Alpi lienee houkutellut hänet laulujuhlille ohjaamaan paikallisen nuorisoseuran esittämän Ludvig Anzengruberin näytelmän Isännättömässä talossa. Esitys oli epäilemättä taiteellisesti vaativin Hämeenkyrössä nähdyistä teatterikappaleista.

Hämeenkyrön Nuorisoseuraa vietti seuraavana kesänä kymmenvuotisjuhlaansa. Kyröskosken Keinuniemessä 6.8.1905 järjestetyssä juhlassa lausui Alpin juhlarunon Hilma Rantanen. Kaarle Halme antoi lausuntaesityksen. Lopuksi Seurahuoneelle esitettiin Halmeen näytelmää Purimossa. Sen oli ohjannut Hilma Rantanen. Vilkas teatteriharrastus vakiintui Hämeenkyrössä kiinteäksi osaksi nuorisoseuratoimintaa osaltaan Eero Alpin ja Halmeen toiminnan ansiosta.

Lokakuussa 1914 Nuorisoseura esitti Halmeen kolminäytöksisen kappaleen Kaksintaistelu. Tekijä itse, ”ollen sattumalta paikkakunnalla”, oli lupautunut valvomaan näytelmän ohjausta.  Hämeenkyröön hetkeksi 1916 asettunut Alpi saattoi vaikuttaa siihen, että Näyttämö Kaarle Halme poikkesi 26.10 esittämään Nuorisoseurantalolla Shakespearen Othellon. Halme itse esitti luonnollisesti pääosan. Alpi arvioi näytelmän Tampereen-esityksen ja totesi esityksen olevan täysi Halmeen roolityön varassa. Vuonna 1918 Halme lupasi paikallislehdessä, että kaikki pitäjän seurat ja yhdistykset saavat vapaasti käyttää hänen näytelmiään pitäjän rajojen sisäpuolella.

Elokuussa 1920 Halme vietti jälleen kesää Hämeenkyrössä. Hän ohjasi ensin suojeluskunnan vuosijuhlassa 8.8. esitetyn seuranäytelmänsä Ennustus. Hämeenkyrön Nuorisoseuran 25-vuotisjuhla pidettiin 22.8. Halme suostui ohjaamaan tilaisuudessa esitetyn näytelmänsä Egyptin pimeys. 

Kolme vuotta myöhemmin kyröläiset saivat tilaisuuden katsoa Halmeen näytelmäseurueen esittämän Strindbergin Kuolemantanssin. Kyseessä oli Halmeen 35-vuotisjuhlakiertue: se jäi myös hänen viimeiseksi kiertueekseen. Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U.W. Walakorpi arvioi esityksen. Siihen miehellä oli valmiudet, toimihan hän samaan aikaan myös Tampereen Sanomien teatteriarvostelijana. Walakorpi totesi esityksen onnistumisen jääneen yksin Halmeen hartioille; muiden näyttelijöiden kyvyt eivät riittäneet Strindbergin tulkitsemiseen. Halme – iästään huolimatta – oli edelleen näyttämön kuningas. Sanoissa oli edelleen sähköinen voima ja ilmehtiminen oli mestarillista. Jatkoistakin Walakorpi kertoi lyhyesti: ”Näytännön jälkeen kutsuivat muutamat ystävät hänet vaatimattomaan illanviettoon, missä aika kului hupaisasti, vanhoja muistoja verestellen, aamupuoleen asti.”

Halme koetteli taitojaan myös romaanikirjailijana. Vuonna 1914 ilmestynyt Valkoinen hirvi jäi harjoitelmaksi. Vuonna 1925 ilmestyi Kyläraittien kuningas, tekijän satakuntalaiseksi kertomukseksi määrittelemä romaani. U.W. Walakorpi arvioi teoksen tuoreeltaan Hämeenkyrön Sanomissa. Hänen mukaansa Halme oli nyt onnistunut paljon paremmin. Teoksen miljöönä oli Satakunta, tarkemmin määriteltynä Hämeenkyrö. Halme oli kerännyt teokseen muistoja ja perimätietoa ja sijoittanut kirjan tapahtumat 1800-luvun alkuvuosikymmenille. 

Teoksen päähenkilö oli Laikan Otto, kylänraittien kruunaamaton kuningas, joka ruumiillisten ja henkisten voimiensa takia oli tunnettu kolmessa läänissä. Otto hallitsi voimillaan tuon ajan raittinujakoita, joissa sai käyttää vain lihasvoimaa ja nyrkkejä. Panu Rajalan mukaan Laikan Oton esikuva oli Yli-Vakerin isäntä eli Vakerin Ville, jota F.E. Sillanpääkin kuvasi lyhyesti varhaisessa lapsuusmuistelossaan. Eino Leinon mukaan Halme oli vakuuttunut olevansa länsisuomalaisen muinaisen kuningassuvun jälkeläinen. Suuria elkeitä ja dramaattisia käänteitä Halmeenkin uraan mahtuukin, häntä voi pitää Aarne Orjatsalon vertaisena näyttämöiden miespuolisena diivana. Laikun Ottoon Halme taisi heijastella omia ihanteitaan tai ehkä ihanneminäänsä. Tietty mahtipontisuus näkyy romaanissa - kuten Halmeen persoonallisuudessakin. Walakorpi kiitteli osuvaa kansantapojen kuvausta ja piti teosta hauskana kansankuvauksena. Syvempiä näköaloja henkilöidensä sielunelämään ei kirja pyrkinytkään avaamaan. Varsinkin hämeenkyröläisten arveli Walakorpi tutustuvan teokseen suurella mielenkiinnolla.

Myös Aamulehden pääarvostelija O.A. Kallio piti romaania Hämeenkyrön maisemiin sijoitettuna. Hän kiitteli sivistyshistoriallista ja kansatieteellistä tarkkuutta. Draamallista jännittävyyttäkin oli mukana niin, että teoksesta muodostui huomattava saavutus. Satakunnan Kansan J.P. korosti myös teoksen satakuntalaista luonnetta: se antoi pätevän kuvan maakunnan oloista ennen kansallista herätystä. Runsaasti replikoitu teos sovitettiin myös elokuvaksi. Jorma Nortimon ohjaama ja Kalle Kaarnan käsikirjoittama Kyläraittien kuningas tuli valkokankaalle 1945.

Saman vuoden syksyllä Halme julkaisi toisen romaanin nimeltään Silmukorven nuori Epra. Sen päähenkilö oli Kyläraittien kuninkaan Laikan Ottoa muistuttava ruumiinvoimien jättiläinen. Tapahtumat oli nyt sijoitettu 1800-luvun lopulle, lähinnä 1870-luvulle. Maalaispoika Epra muuttaa kaupunkiin, jossa ei kuitenkaan viihdy. Hän palaa lopuksi takaisin maalle. Tässä suhteessa teos onkin varsinainen maahengen ylistys. Halme näyttää käsittelevän lapsuus- ja nuoruusvuosiensa tapahtumia ja aatevirtauksia. Walakorpi antoi positiivisen arvion Tampereen Sanomissa. Muuten teos jäi vähemmälle huomiolle kuin Kyläraittien kuningas, jota arvioitiin myös pääkaupungin lehdissä.

Vuonna 1925 Halme lahjoitti Hämeenkyrön Nuorisoseuralle kaikki siihen asti kirjoittamansa näytelmät. Uutisen mukaan lahjoitettuja kirjoja oli yhteensä 100 kappaletta. Tämän jälkeen yhteydenpito Hämeenkyröön näyttää hiljenneen. Halmeen isä oli kuollut 1911 ja äiti kuoli 1928. Henkilökohtaiset syyt vierailla kotiseudulla vähenivät.

Halmeen vanhempien hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.

Toisen kyröläisen kirjailijan, F.E. Sillanpään, kanssa Halme ei tullut oikein toimeen. Sillanpään 1936 kirjoittama arvio Halmeesta oli hapan: ”Kaarle Halme on nykyään Suomen suurin elossa oleva näyttelijä – joka tosin on niin mahtava hämeenkyröläinen talonpoika, ettei suvaitse lahjojaan käyttää ei meidän nöyrempien iloksi eikä myöskään nuorempien opettamiseksi.” 

  

Elämänsä viimeisen vuosikymmenen Halme vietti Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä. Hänen viimeinen kirjallinen työnsä liittyi Hämeenkyröön. Halme kirjoitti voimakkaasti ihannoivan teoksen Aatu Sasslinista, Jumesniemen kirkon ja koulun perustajasta. Kirjan nimeksi tuli Suurtekojen mies.

Monipuolisen uran tehnyt Kaarle Halme kuoli Helsingissä 20.9.1946. Hän oli kuollessaan 81-vuotias. Hämeenkyrön kunnan seppeleen hänen haudalleen laski tohtori Eero Ilvonen.

Lähteet

Kaarle Halme: Kyläraittien kuningas. Satakuntalainen kertomus. Otava 1925.

Kaarle Halme: Suurtekojen mies. Kuvauksia suomalaisen talonpojan Aatu Kärjen lahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta 1800-luvun alkupuoliskolla. Otava 1945.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Kulissien takana: viisi sukupolvea Kaarle Halmeen esivanhempia. Kyröskosken kansalaisopiston sukututkimuspiirin julkaisu N:o 4. Kyröskoski 1989.

Pentti Paavolainen: Suomen teatterihistoria. https://disco.teak.fi/teatteri/4-1-teatterien-perustajia-tahtia-ja-tyomyyria/

Yrjö Raevuori: Suutaran suku. Tampere 1931.

Panu Rajala: Tunteen tulet, taiteen tasot. Tampereen Teatteri 1904 – 2004. Hämeenlinna 2004.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle_Halme

Eero Alpin viimeiset vuodet

Eero Alpi päätti viimeisen teatterikiertueensa helmikuussa. Sen jälkeen hän joutui talousvaikeuksiin, kuten aiemmin kerroin. Alpi jatkoi vapaana kirjailijana ja toimittajana. Hän oli mm. Käsityö- ja teollisuuslehden toimitussihteerinä 1926 – 27. Samoihin aikoihin Alpi oli tekemässä myös aikansa tunnetuinta pilalehteä, Tuulispäätä. Hän kirjoitti siihen omalla nimellään 1926 koko joukon pakinoita teatterikiertueidensa kokemuksista. Tarinoihin sisältyi niin ylä- kuin myötämäkiä, hauskoja sattumuksia kuin kommelluksiakin. Pakinoiden kevyen sävyn taustalta tuli esiin myös tuon ajan kiertue-elämän armoton rasittavuus. Alpi kirjoitteli myös runoja ja lyhyempiä juttuja Tuulispäähän nimimerkillä Kanttori Sepeteus.

Alpi jatkoi myös näytelmätehtailuaan. Vuonna 1925 tuli painosta viisi näytelmää ja seuraavana vuonna yksi. Alpi kirjoitteli novelleja ja lyhyitä tarinoita Viikko-Sanomiin, Uuteen Suomeen, Suomen Kuvalehteen, Suomen Sosialidemokraattiin ja lukuisiin muihin lehtiin. Monissa novelleissaan hän palasi lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin. Tarinat sijoittuivat ”H:n pitäjään” tai suoraan Hämeenkyröön. Ajallisesti useimmat kertomukset sijoittuivat 1800-luvun lopulle. Vuonna 1927 hän julkaisi parhaimpina pitämistään novelleista kokoelman, joka sai nimen Ihmisten tie. Etelän kustantajilta ei tainnut enää luottoa riittää, sillä Alpi painatti teoksen Oulussa mm. Nyyrikkiä julkaisseen H.W. Marjamaan kirjapainossa. Ihmisen tie sai kehut Viikko-Sanomissa; arvostelussa kiitettiin teoksen myötätuntoa vähäväkisiä ja vaatimattomia ihmisiä kohtaan. Alpi oli kirjoittanut harrassävyisen ja sympaattisen novellikokoelman. Myös Helsingin Sanomien lyhyt arvio oli kohtelias.

Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin on tullut Ihmisten tiestä kappale, jonka Alpi on omistanut Huugo Jalkaselle. Jalkanen oli kirjailija ja Uuden Suomen kirjallisuus- ja teatterikriitikko.

Alpi teki myös vielä ponnistuksen saadakseen näytelmänsä suuremmille estradeille. Kansallisteatterin näyttämölle ei Lankeemus enää päässyt, mutta se esitettiin Helsingissä Kansan Näyttämöllä. Uuden Suomen kriitikko totesi Alpin kokeneeksi teatterimieheksi ja kyvykkääksi dramaturgiksi. Nyt mies sortui liialliseen realismiin, eikä näytelmä päässyt yhtä syvälliselle tasolle kuin Näkymättömät tulet aikanaan. Näyttelijöiden ja ohjaajan panosta kriitikko kiitteli, samoin kuin Sosialidemokraatin arvioitsija. Muuten Sosialidemokraatissa nähtiin näytelmä positiivisemmin kuin Uudessa Suomessa.

Ylioppilaslehden L.A. suhtautui Lankeemukseen penseämmin. Hänestä Alpin kirjailijankyvyt riittivät kyllä seuranäyttämöille ja ”ehkä hiukan korkeimmillekin portaille” teatterihierarkiassa. Mutta Alpin tuotteiden pääsyä maan päänäyttämöille kriitikko ei ymmärtänyt, vaikka sanoi ymmärtävänsä kotimaisen näytelmätuotannon vaalimisen tärkeyden. Turun Sanomien arvostelija lyttäsi sekä Alpin että Lankeemuksen perusteellisesti. Alpi tottuneena teatterimiehenä – termi oli arvioitsija mielestä tusinaklisee – kykeni järjestämään näytelmä ulkoisesti kuntoon. Sisällön suhteen Alpi oli ”pikkurealisti”, joka monisti todellisuutta summittaisesti ja orjallisesti. Hänessä ei ole runoilijaa, ei näkijää eikä luojaa. Näyttelijät tekivät tinkimättä parhaansa, mutta työhön käytetty energiamäärä olisi ollut ehkä parempi käyttää jonkin hyvän ulkomaalaisen kappaleen esittämiseen kuin Lankeemuksen kaltaisen kotimaisen näytelmän saamiseen parrasvaloihin.

Alpi näyttää saanen raha-asiansa jotenkin kuntoon, sillä 1929 häntä ei näy enää protestilistoilla. Tässä apuna oli muutama apuraha. Kordelinin Säätiöltä Alpi sai 5000 markkaa, WSOY:ltä tuli 1500 markan apurahan terveyden hoidattamista varten ja Suomen Kirjailijaliiton Ahlström-rahastolta niin ikään 1500 markkaa. Alpi kirjoitti vielä muutaman näytelmän ja 1930 Seuranäyttämöiden käsikirjan, johon tiivisti runsaat kokemuksensa ja tietonsa alalta. Nuoruuden näytelmä Lumimyrskyssä esitettiin kuunnelmana radiossa 1929. Terveysongelmat varjostivat Alpin viimeisiä vuosia. Panu Rajalan mukaan hän sortui lopulta epämääräiseen seuraan, pirtuun ja huumeisiin. Nimerkki H. Käpälämäki muisteli 1936 Työväen Näyttämölehdessä Alpin luopuneen viime vuosinaan alkoholista, mutta kirjoittaneen  viimeisiä näytelmiään kokaiinin voimin. Nimimerkin takana oli sosialidemokraattinen lehtimies ja kansanedustajanakin toiminut Vihtori Huhta. Eero Alpi kuoli Helsingissä 24.7.1933 vain 47 vuoden iässä. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa todettiin, että viimeisinä aikoina Alpi oli ”merkitty mies”, joka kävi toivotonta taistelua sairaalloisuuttaan vastaan. Lähinnä häntä jäi suremaan jo 90-vuotias äiti.

Eero Alpi oli mukana monessa. Hän oli toimelias lehtimies, runoilija, kustannusvirkailija, näytelmäkirjailija, novellisti, teatterinjohtaja, ohjaaja, näyttelijä ja nuorisoseuramies. Hän perusti kaksi aikakausilehteä ja oli mukana perustamassa Hämeenkyrön paikallislehteä. Hän oli rohkeutensa ja järjestelykykynsä tuli esiin kiertueteattereiden toiminnan järjestämisessä. Teatteri ja näytelmäkirjallisuus olivat hänen suurin rakkautensa. Toiminnan hajautuminen monelle alalle lienee vaikuttanut siihen, ettei hän koskaan onnistunut nousemaan näytelmäkirjailijana aivan eturiviin.

Alpi teki pääosan elämäntyöstään Hämeenkyrön ulkopuolella, mutta vieraili säännöllisesti kotipitäjässään 1920-luvun lopulle saakka. Vasta tuolloin hänen iäkäs äitinsä muutti Tampereelle. Kiintymys ja kiinnostus Hämeenkyröön näkyi myös monissa hänen novelleissaan, joiden tapahtumat hän sijoitti kotiseudulleen. Hämeenkyrön Sanomien muistokirjoituksessa kirjailijatoveri U.W. Walakorpi tiivisti hyvin Alpin parhaat puolet. Walakorven mukaan Alpi oli voimiensa päivinä ”säteilevä, hauska toveri, jonka seurassa ei milloinkaan tullut ikävä. Hänessä oli luontaista herttaisuutta ja sydämellisyyttä, hän oli avulias ja aina täynnänsä uusia suunnitelmia ja ajatuksia, jotka hän myöskin sangen usein kypsytti teoiksi hänelle ominaisella joustavuudella ja järjestelykyvyllä”.   

                               

Alpi oli eläessään Näytelmäkirjailijain liiton hallituksen jäsen ja Kirjailijaliiton hallituksen varajäsen. Järjestöt paljastivat 17.12.1938 hänen haudallaan Helsingin uudella hautausmaalla vaatimattoman muistokiven. Tilaisuudessa puhui kirjailija Yrjö Soini, ja haudalle laskettiin järjestöjen seppeleet.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Titaanien teatteri. Tampereen Työväen Teatteri 1918-1960. Tampere 1995.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.