Hiidenmaljoja ja taikoja

Edellisessä blogikirjoitelmassani käsittelin kahta Kerimäellä käytyä oikeudenkäyntiä, joissa epäitiin taikuutta. Olipa toisessa kyse jopa noituudesta. Nyt pari käräjätarinaa lisää taikuudesta.

Joiko Pekka Turunen Hiidenmaljan?

Tuvat nurkittain asuvat Pekka Heikinpoika Turunen ja Juho Lassinpoika Haverinen olivat huonoissa väleissä keskenään. Riita yltyi sellaiseksi, että Turunen haastoi Haverisen yhdistettyihin kesä- ja syyskäräjiin 1672. Turusen mukaan Haverinen oli polttanut hänen riihensä puimattomine viljoineen edellisenä syksynä ennen Mikkelinpäivää. Molemmat puhuivat pahaa toisistaan pahaa pappien kuullen niin, että kirkkoherra esti heidän pääsynsä ehtoolliselle. Haverinen myönsi ilkeät puheet, mutta kielsi jyrkästi riihen polttamisen, vaikka Turusen todistaja Martti Antinpoika Massinen selitti yöllä palaneen riihen nurkan alta sytytetyksi.

...Fanens skåhl eller på finska till att seija: Hijen Malia,...

Lisäksi Haverinen oli Turusen mukaan syyttänyt häntä lautamies Pekka Makkosen ja lukkari Heikki Toivasen kuullen Hiidenmaljan (Pöytäkirjassa Fanens skåhl, suomeksi Hijen Malia) juomisesta. Tämä oli tapahtunut ennen Mikkeliä kirkkoherra Olaus von Borgenin kerätessä voisaataviaan. Turusen taloon tultuaan kirkkoherra piti jumalanpalveluksen. Haverinen oli sanonut pihalla, ettei Turusen tulisi osallistua ehtoolliselle, koska tämä toistuvasti juonut Hiidenmaljan yhdessä rantasalmelaisen Niilo Koikkalaisen kanssa markkinamatkoilla Lappeenrantaan. Käräjäsalissa Haverinen perui puheensa Hiidenmaljan juomisesta. Kun miehiä vaadittiin oikeudessa valalle asiasta, äityi Haverinen lausumaan: ”Turunen on niin kova, ettei laki pure häneen.” Tästä lausumasta Haverinen joutui heti tilille: hän ymmärsikin oitis myöntää sanansa pikaistuksissa tokaistuksi ja pyysi anteeksi sanomisiaan.

"Turuin är så hårdt at lagen icke bijtar på honom."

Tämän jälkeen tuomari tiedusteli lautamiehiltä ja käräjäväeltä, oliko heillä tietoa Turusen mahdollisista noitamenoista. Käräjärahvas kielsi mitään sellaista tietävänsä, ja nimismies sekä siltavouti olivat samaa mieltä. Lautamiehet lausuivat käsityksenään, että Turusella ja Haverisella oli vanhoja vihoja. Haverisesta lautamiehet antoivat huonon todistuksen: tämä oli ”ränkkä”, hänen kansaan ei kukaan toimeen tullut. Oikeus vapautti lopuksi Turusen taikuussyytteistä. Tuomio alistettiin vielä hovioikeudelle.

Mikä tarkoitettiin Hiidenmaljalla? Hiidenmaljan sijaan useimmiten puhuttiin Ukon maljasta tai Ukon vakoista, tapa, jota Agricolakin paheksui tähän tapaan:

Ja kun kevätkylvö kylvettiin
silloin ukon malja juotiin
Siihen haettiin ukon vakka
niin juopui piika että akka

Savon talonpojat joutuivat maksamaan 1540-luvulla 32 tynnyriä viljaa sakkoina siitä, että olivat juoneet Ukon maljan. Ruotsinkieliset kirjurit nimesivät tuolloin Ukon skandinaavisen ukkosen jumalan mukaan Thoriksi. Hauholla juotiin suuren kuivuuden vallitessa Ukon vakkoja kesällä 1662. Yhdeksän kannua olutta varattiin riittiin ja menoja johtanut Sigfrid Antinpoika lausui vyötäisiään myöten vedessä seisten tarvittavat sanat:

Pyhä Vcko ilman isä
Jumalan käskyläinen
sadetta sinä meilen suo,
ettei kuivuis Kucka kaunis
wilia wihelä waipuis…

Kyse oli siis hedelmällisyysriitistä, joka toteutettiin kylvöaikana tai esim. kuivuuden uhatessa. Joskus Ukon vakat järjestettiin hiisissä eli pyhissä lehdoissa. Jos Turunen todellakin joi Hiidenmaljan, lienee ollut kysymys enemmänkin markkinamatkaan liittyvästä hummailusta kuin varsinaisista palvontamenoista. Voi olla myös kyse siitä, että Haverinen keksi koko jutun aiheuttaakseen vaikeuksia vihamiehelleen. Joka tapauksessa kerimäkeläiset tiesivät Hiidenmaljojen juomisen merkityksen.

Lassi Makkonen koettaa voittaa maariidan taikuudella

Nimismies Elias Burman haastoi Kupialan Lassi Makkosen talvikäräjiin 1707. Syytteen mukaan Makkonen oli edelliskesänä 21.6. Pulkkilassa pidetyssä Laamanninoikeuden istunnossa heittänyt tuomarin pöydän alle pussin, jossa oli muutamia jyviä, kaksi pientä lastua ja hieman kartattua villaa. Makkonen ei saattanut syytettä kiistää. Hän sanoi, ettei mihinkään pahaan pyrkinyt, yritti vain voittaa maariidan, jota kävi naapurinsa Lassi Nylanderin kanssa. Taikaneuvon Makkonen oli saanut joltain tuntemattomaksi jääneeltä karjalaiselta talonpojalta. Asia erikseen, oliko kerimäkeläisillä tarvetta hakea taikaoppeja Karjalasta asti. Nimetön karjalainen talonpoika oli käräjätuvassa toki sopivampi taikakeinojen osaaja kuin esim. oman kylän asukas.

Kun Makkonen oli ensikertalainen eikä häntä muutenkaan tunnettu taikuuden harjoittajana, selvisi hän 40 kuparitaalarin sakolla. Päätös alistettiin vielä hovioikeudelle.

Hävisikö taikuus?

Makkosen tapauksen jälkeen ei Kerimäen käräjillä tietääkseni käsitelty taikuusjuttuja. Taikominen ja loitsiminen ei tietenkään loppunut. Valistuksen myötä 1700-luvulla valtiovalta alkoi menettää kiinnostustaan noituuteen ja taikuuteen. Taikuusjutuissa pitäjäläiset tuntuivat suojelevan epäiltyjä, ellei ollut kyse vahingoittamiseen pyrkivästä taikuudesta. Vihamiehen vahingoittamiseksi tehdyt ilmiannot vähenivät kai siksi, että väärästä ilmiannosta saattoi saada melkoisen rangaistuksen.

Kirkko jatkoi taisteluaan vanhoja uskomuksia vastaa. Daniel Juslenius kyseli piispantarkastuksessa 1737 kuudennusmiehiltä ja isänniltä, oliko Kerimäellä harjoitettu noituutta, taikuutta, juopottelua tai muuta huonoa elämää. Aiheen kysymykseen Juslenius sai huomattuaan seurakuntalaisten kristinuskon taidot heppoisiksi. Siksi saattaisivat pitäjäläiset vähäisten tietojensa takia sortua moisiin synteihin. Seurakuntalaiset luonnollisesti vakuuttivat kyseisten syntien olevan Kerimäellä tyystin tuntemattomia. Kuitenkin jo seuraavana keväänä armovuoden saarnaaja ja myöhempi kirkkoherra Henrik Brunnerus kyseli tuomiokapitulilta, voiko hän päästää ehtoolliselle henkilöitä, jotka eläimiä kuohitessaan lukuja ja puhalteluja, ts. lukivat loitsuja. Myös pyhien lehtojen ja uhripuiden palvojia oli edelleen. Tuomiokapituli vaati Brunnerusta toimittamaan pakanuuteen syyllistyneet oikeuden eteen, ehtoolliselle heitä ei saanut päästää ennen oikeudenkäyntiä. Brunnerus arvioi neuvon mahdottomaksi noudattaa: ei hän ketään oikeuteen haastanut.

Yrjön eli Jyrin päivää vietettiin 1600-luvulla – kuten nykyäänkin – huhtikuun lopulla, 23.4. Silloin oli tapana laskea karjaa laitumelle. Päivä ei enää luterilaisena aikana ollut kirkkopyhä, mutta Savonlinnan ympäristössä ei sinä päivänä edelleenkään tehty töitä. Muutenkin päivään liittyi erityisiä menoja. Matti Hakon mukaan Kumpurannassa kerrottiin, että vielä 1800-luvun lopulla vanhat miehet kävivät Yrjön päivän vastaisena yönä pitämässä jyrinhuutoa suuren kuusen luona mukanaan evästä ja viinaa. Toimituksella pyrittiin suojelemaan karjaa pedoilta ja edistämään viljankasvua. Tavalla lienee suora yhteys Ukon maljoihin tai Hiidenmaljoihin.

Noituuteen ja taikuuteen liittyvät oikeudenkäynnit vähenivät ajan mittaan ja näyttävät loppuneen Kerimäellä kokonaan varsin varhaisessa vaiheessa. Usko noituuden ja taikuuden hyvää tai pahaa tekevään voimaan ei hävinnyt pitkiin aikoihin. Liekö hävinnyt nytkään?

Lähteitä

Matti Hako: Voi maailma, sanoi sepän Iita.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1

Ukon vakoista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vakkajuhlat

Juttu Hiidenmaljasta: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3872256

Lassi Makkosen juttu: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24171510

Noita Juho Rinkisen tapaus

Aiemmin hatuntekijänä mainittu Lorentz Bergh nimitettiin Kerimäen ensimmäiseksi nimismieheksi 1666. Sitä ennen Säämingillä ja Kerimäellä oli yhteinen nimismies. Berghiltä varastettiin kesällä 1670 Yläkuonan rannassa veneestä arkku. Kirkkoherra Olaus von Borgen piti samana päivänä maakirkkoa Yläkuonassa ja kuulutti saarnan jälkeen arkun katoamisesta. Arkku löytyikin samana päivänä rannan ja kylän välistä rikottuna ja tyhjennettynä.

Juttua käsiteltiin Kerimäen syyskäräjillä joulukuun alussa 1670. Bergh epäili rikoksesta Lauri Hannunpoika Hirvosta. Lauri oli ollut rannassa hänen kanssaan, ja kysynyt, onko nimismies saanut kalaa. Lauri kertoi, että Taneli Tuomaanpoika Hirvonen tuli häntä vastaan rantatiellä, tuli rantaan, mutta ei nähnyt arkkua veneessä. Nimismies tuli paikalle ja näki arkun hävinneen, jonka jälkeen Taneli lähti kylälle arkkua kyselemään. Laurikin kyseli arkun perään, kunnes törmäsi rannassa hankkimassa virsutuohia hankkimassa olleeseen Juho Paavonpoika Rinkiseen. Rinkinen lupasi auttaa varkaan etsimisessä, jos saisi jonkin merkin. Hän tuli mukaan rantaan ja vuoli tikun laudasta, jonka päällä arkku oli ollut.

Sen jälkeen nimismies vaati Rinkistä kertomaan tarkemmin tikun käyttöön liittyvistä seikoista. Rinkiseltä kysyttiin, pystyykö hän hankkimaan takaisin varastetun tavaran. ”Nijn Minä Olen tullut horiax”, vastasi syytetty. Edelleen Rinkinen selitti heittävänsä tikun kirkkopihan hautaan. Varasta piinattaisiin niin kauan, kunnes tikku lahoaa. Rinkistä vaadittiin kertomaan, mitä sanoja hän käyttää viskatessaan tikun hautaan. Rinkinen vastasi vain panevansa tikun kahden melkein yhteen kasvaneen puun väliin, jolloin varas saa jonkin taudin, josta ei parane, ellei tunnusta rikostaan. Tähän tapauksen liittyvä tikku oli Rinkisen mukaan hänen kotonaan arkussa, eikä hän ollut siihen koskenut.

"Nijn Minä Olen tullut horiax". Niin hurjaksi arveli Rinkinen tulleensa, että kykenisi kadonneen tavaran palauttamaan.

Tämän jälkeen tuomari kääntyi lautamiesten puoleen ja tiedusteli, onko Rinkisestä kuultu vastaava aiemmin. Lautamiehet olivat haluttomia sanomaan mitään Rinkisestä, vaikka ilmeisesti tiesivät asioiden laidan. Vihdoin pitkien maanittelujen jälkeen Yläkuonan lautamies Heikki Venäläinen tunnusti, että monet kävivät Rinkisen luona etsimässä parannusta hammassärkyyn ja useisiin muihin vaivoihin. Tämän jälkeen tuomari kysyi Rinkiseltä, kuinka parantaminen tapahtui. Rinkinen selitti, että ensin oli langettava polvilleen rukoilemaan Isä meidän. Se jälkeen oli lausuttava runo, jonka käräjäkirjuri talletti parhaan taitonsa mukaan pöytäkirjaan suomenkielisenä:

”Emoinen Neidzyt Marija

Puhalla sulalla suulla

Herran hängellä hyvällä

lemböisellä Leikehtelle

Kiellä kirottomalla

Suulla murehttomalla

toivo niijtä voiteita

Emoinen Neidzy Maria:

Yheksiä woitteiita

yhäksän meren ylidze

meren puolen kymmenett

tåua nijtu woiteita

iholle ihmenoilaisen,

Koriwallen Toivontonman

teckö ala teruäexi

peiwällwn imäneteeixi

aldanurumattomaxi

päldä tuntumattomaxi

Koskia kiwuttomaxi

tuonmiä Kiwut jacainen

ihola inehmoraucan

meille mättäettömellen

nurmella tulettoma

wanhan wahteran vesalle Candoin

Kynnäpäisen pilwillen Pirisewillen

Hattaroille Juoxeuille

Kiwille Litisewille

Kiwille kipu itke

pasies Wainaja Walita

echkä paljon pandoon

iholda ihminen raukan

Corvalta Cowan tekemen”

 

"Emoinen Neidzyt marija...". Alkuosa käräjäpöytäkirjaan talletetusta Rinkisen runosta.

Tämä riitti oikeudelle. Juho Rinkinen tuomittiin kuolemaan veneen laidasta veistetyn tikun avulla harjoitetusta noituudesta. Lisäksi hän oli lukenut suolan päälle (läst uppå salt), ja parantanut useita ihmisiä taian avulla monena vuotena. Örebron säännön 1586 perusteella Rinkinen tuomittiin roviolla poltettavaksi. Kuolemantuomio alistettiin aina hovioikeuden käsiteltäväksi. Melko usein hovioikeus armahti syytetyn tai lievensi tuomiota. Rinkinen katosi talostaan oikeudenkäynnin jälkeen, ja autioksi jäänyttä tilaa yritti ottaa viljelyyn 1670-luvun loppupuolella huonolla menestyksellä Tahvo Tuunainen. Juho Rinkinen -niminen mies tavataan Kiteellä muutama vuosi tapauksen jälkeen, tällä perusteella Rinkinen näyttäisi säästyneen roviolta. Itse varkaustapaus jäi tuolloin selvittämättä. Lauri Hirvosta vastaan ei ollut riittäviä todisteita, joten hänet määrättiin seuraaville käräjille puhdistusvalalle, ts. 12 kunnallisen miehen oli vakuutettava heidät syyttömiksi. Hirvonen ei kyennyt hankkimaan takumiehiä, joten kesäkäräjillä 1671 hän sai tuomion varkaudesta.

Taikuutta, noituutta, kansanparannusta?

Rinkisen tapaus oli joissain suhteissa tyypillinen itäsuomalainen noituusoikeudenkäynti. Syytetty oli mieshenkilö, kuului jopa talollisväestöön. Yläkuonalaiset tunsivat hänet parantajana, luultavasti avun hakijoita tuli naapurikylistäkin. Kyläläisillä ei tuntunut olevan mitään Rinkistä vastaan, päinvastoin häntä pyrittiin suojelemaan oikeudenkäynnin yhteydessä. Usein noitaoikeudenkäynnit liittyivät ihmisten välisiin erimielisyyksiin, riitakumppani ilmiannettiin viranomaisille riidan, kateuden, kunnianloukkauksen tai muun henkilökohtaisen syyn takia. Joskus tehtiin selvästi perättömiä ilmiantojakin. Nyt Rinkisen toiminta tuli ilmi tavallaan vahingossa, varkaustapauksen selvittelyjen yhteydessä. Nimismies Bergh ei näytä olleen asiassa kovin aktiivinen, tuomari oli sen sijaan innokkaampi selvittämään asiaa Epäilemättä myös käräjillä läsnä ollut kirkkoherra Olaus von Borgen oli kiinnostunut näin selvästi kirkon oppeja uhmaavasta tapauksesta.

Samoilla käräjillä tuli esiin toinenkin taikomustapaus. Taneli Makkonen valitti oikeudelle, että Juhana Toivanen oli väittänyt hänen vaimonsa lypsäneen juhannusyönä Toivasen lehmiä. Tämän paljasti Niilo Naukkarinen kirkkoherralle kirkonkokouksessa kuultuaan asiasta Toivasen väeltä pajassa. Vielä oli Naukkarinen sanonut, että sellaisen tekijä on taikuri (trålpacke). Makkosen vaimo sanoi olleensa sinä iltana renkinsä vaimon kanssa etsimässä karannutta sonniaan, mutta eri suunnalla Toivasen karjasta. Todistajiksi haastetut piiat Elli Niilontytär ja Maria vahvistivat tämän. Rengin vaimo sai sonnin kiinni vyöllä ja talutti sitä sitten. Lautamiehet eivät tienneet Makkosen emännästä mitään taikuuteen viittaavaa, joten hänet vapautettiin kaikista epäilyistä.

Itä-Suomessa ei tunnettu katolisen kirkon alulle panemaa noitadoktriinia. Noitasapattiin liittyviä oikeustapauksia Kyöpelinvuorelle Pirun kanssa orgioita viettämään lentävine naisnoitineen esiintyi Suomessa vain Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Siellä vaikutteet noitasapattijuttuihin tulivat Ruotsista. Noitasapattijuttuja on vain pieni osa arviolta kaikkiaan noin 2000 vuosien 1520 – 1750 välisenä aikana maassamme käydyistä noita- ja taikuusoikeudenkäynnistä.

Juho Rinkinen näyttää olleen yhteisössään arvostettu parantaja, jopa jonkinlainen tietäjä. Rahvas ei hänen toimintaansa paheksunut. Kirkon kannalta Rinkinen oli taikauskon levittäjä, jota vastaan oli puhdasoppisuuden nimissä taisteltava. Ei maallinen valtakaan iloinnut Rinkisen toiminnasta, mutta hovioikeus suhtautui taikuustapauksiin usein kohtalaisen lempeästi. Ja kertoohan Rinkisen loitsu kauniilla tavalla kansanuskon, katolisten vaikutteiden (Neitsyt Maria) ja luterilaisuuden sulautumisesta toisiinsa.

Juho Rinkisen tapaus oli Kerimäellä ainoa kuolemantuomioon johtanut taikuusjuttu. Muutamissa muissa oikeustapauksissa tuli vielä esille taikuuteen liittyviä asioita. Mutta niistä joskus toiste.

Lähteet

Rinkisen oikeusjuttu: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3870621

Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa. Myytin synty.

Raikuun kanavilla

Kesäkuussa Pistäydyin Kerimäellä käydessäni pitkästä aikaa Raikuun kanavilla lähinnä Salpalinjan varustuksia katsastamassa. Edellisestä kerrasta olikin parikymmentä vuotta. Nyt oli järjestetty asiallinen opastus ja luontopolku kolmelle bunkkerille, kahdelle niistä oli johdettu sähkövalokin. Myös opastaulut olivat asialliset ja hyväkuntoiset. Niissä muistutettiin siitä, että Salpalinjan rakentaminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Raikuun seutua varustettiin. Raikuussa on itse asiassa kolme kanavaa: Raikuun, Pistalan ja Nurmitaipaleen kanavat. Siksi olen otsikoinut monikollisesti.

Olavinlinnan etuvartiona

Olavinlinna valmistui 1475. Ruotsi rakennutti sen etuvartioasemaksi Orivirran saartona tunnetun linnakkeen ehkä jo 1490-luvulla. Varmempi tieto linnakkeesta on 1540-luvulta; 1546 venäläiset valittivat ruotsalaisten hakkaavan metsää ja keräävän kiviä Oriveden ja Orivirran rannoilla. Venäläisissä lähteissä mainitaan tuolloin myös ”Stenezbori” eli Kivilinna, jolla epäilemättä tarkoitettiin Oriveden saartoa. Orivirran saarrosta voi lukea lisää täältä ja täältä

Oriveden saarto vartioi läpikulkuliikennettä Haukivedelle ja pohjoisen suuntaan Orivedelle. Venäläiset mainitsivat valituksessaan myös, että savolaiset talonpojat olivat Venäjän puolelle mm. Virtasalmelle. Kyseessä on varmaankin Raikuun Virransalmi. Orivedeltä Puruvedelle kulkeva vesireitti muodostuu kolmesta salmesta, Linnansalmesta, Virransalmesta ja Martinsalmesta. Linnansalmi viittaa siihen, että sielläkin oli jonkinlainen varustus tai vartiopaikka. Sen edustalla on Linnansaari, tosin nykykartoilla nimet ovat saaneet muodon Linnunsalmi ja Linnunsaari. On selvää, että ruotsalaisten oli valvottava Puruveden ja Oriveden välistä liikennettä varsinkin kriisiaikoina.

Pähkinäsaaren rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin 1323. Venäläisten mukaan Olavinlinna oli rakennettu rajan väärälle puolelle. Oriveden saarto ja Raikuun asutus oli varmasti Venäjän puolella. Mutta savolaisasutus eteni vääjäämättä itään päin Ruotsin kruunun tuella. Alkuperäinen rauhankirja oli kadotettu, ja kumpikin osapuoli laati omia väärennyksiään rajalinjan kulusta. Novgorod ja sittemmin Venäjä joutui tyytymään siihen, että rajalinja työntyi itään päin. Vasta 25-vuotisen sodan jälkeen 1595 solmittu Täyssinän rauha työnsi rajalinjan virallisesti Raikuuntaipaleen itäpuolelle.

Raikuun kautta tunkeutui helmikuussa 1590 noin 800 miehen venäläisten sotilaiden ja karjalaisen sissien osasto tuhoamaan Kerimäkeä ja Sääminkiä. Tämän osaston onnistui Olavinlinnasta lähtenyt sotajoukko tuhoamaan nähtävästi Kuonanjoen tienoilla käydyssä taistelussa. Kaksi vuotta myöhemmin venäläiset tuhosivat Oriveden saarron yllätyshyökkäyksellä. Ruotsalaisten ja savolaisten tappiot olivat noin 200 miestä. Linnoitusta ei rakennettu uudelleen, vaan saari Linnasaari oli miehittämätön tai kevyesti varustettu vartiopaikka. Stolbovan rauha 1617 siirsi rajan Kerimäeltä kauas itään, Savo muuttui rajamaakunnasta sisämaakunnaksi. Näissä oloissa ei Orivirran saartoa pidetty tarpeellisena, itse Olavinlinnakin pääsi rappeutumaan.

Raikuukin jäi täysin vartioimattomaksi. Kesälahden Villalaan elokuussa 1656 kokoontunut venäläiskarjalainen joukko-osasto ryntäsi ryöstäen ja polttaen Raikuun, Yläkuonan, Jouhenniemen ja Toroppalan kautta Olavinlinnan porteille saakka. Samaan aikaan toinen joukko-osasto liikkui vesitse tuhoamassa Puruveden saarikyliä. Linnan valtaamista vihollinen ei yrittänytkään, vaan vetäytyi. Kerimäellä ryöstettiin 146 taloa, niistä 92 poltettiin. Syyskuussa Olavinlinna sai vahvistukseksi 250 miestä. Orivirran saarto linnoitettiin uudelleen ja Raikuuseen sijoitettiin vartioasema. Ruptuurin nimen saanut sota päättyi ilman rajamuutoksia aselepoon 1658 ja rauhantekoon 1661. Ruotsin mielenkiinto suuntautui edelleen suurvallan rakentamiseen Euroopan suunnalla, joten Orivirran saarto sai jäädä jälleen rappeutumaan.

Suuren Pohjan sota ulottui Kerimäelle 1711. Tuolloin venäläisjoukot tekivät ensimmäiset iskunsa pitäjän eteläosiin. Olavinlinnan asema kävi kestämättömäksi, ja se antautui venäläisille heinäkuun lopussa 1714. Kerimäellä alkoi isovihan aika. Uudenkaupungin rauha 1721 romutti Ruotsin suurvalta-aseman. Raja siirtyi jo lähelle Kerimäkeä. Revanssia ajaneen hattupuolueen noustua valtaan Ruotsi aloitti sodan Venäjää vastaan 1741. Sota sujui surkeasti, ja pääarmeijan antauduttua Olavinlinnakin antautui laukaustakaan ampumatta elokuussa 1742. Rauha solmittiin Turussa 1743.

Turun rauhasta Kustaan sotaan

Turun rauhassa Venäjä otti Olavinlinnan itselleen. Siksi raja teki Savonlinnan kiilaksi kutsutun koukkauksen pohjoiseen. Raja jakoi Kerimäen kahtia: läntinen osa Venäjälle, itäpuoli Ruotsille. Rauhansopimukseen kuulumaton seuraus oli se, että pitäjä jakautui itse asiassa kolmeen osaan.  Kun rajasta ei päästy yksimielisyyteen, jäi valtioiden väliin riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa sen enempää Venäjälle kuin Ruotsille. Papinveronsa he sentään maksoivat. Seurakunnallisesti Kerimäki pysyi kokonaisuutena: kirkko jäi Venäjän puolelle, mutta siellä kävivät riitamaalaiset ja ruotsinpuoleisetkin.

Raikuun vesiväylän merkitys korostui Turun rauhan jälkeisessä tilanteessa. Nyt se oli ainoa Ruotsin hallitsema vesitie Orivedeltä Puruvedelle ja Kerimäen ruotsalaisen osan suurimpiin kyliin, Yläkuonaan ja Jouhenniemelle. Hallintoa kiinnosti asia sen verran, että se piirrätti kartan maanmittari Friedrich Johan Fonseenilla kartan Raikuun vesireitistä. Kirjallisuudessa toistuu usein maininta siitä, että paikalliset talonpojat kaivoivat kanavan 1750-luvulla. Tuon ajan alkuperäislähteistä en ole löytänyt vahvistusta väitteelle. Joka tapauksessa omaehtoinen kunnostustyö lienee ollut melko vaatimatonta luokkaa. Fonseenin kartta on laadittu ennen väitettyjä kaivuutöitä.

Lisää 

Fonseenin kartta Raikuun vesireitistä 1749. Kartta on digitoituna Kansallisarkiston kokoelmissa. Sitä kannattaa katsoa oheisen linkin kautta: 

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Tässä vapamuotoinen suomennus kartan selitysteksteistä parilla lisäkommentilla varustettuna:

Oriveden Pistalanlahdesta tultiin Hietasalmeen

A Hietasalmi on karkeahiekkapohjainen, sateisena vuonna voidaan kolmilaitaveneellä läpäistä soutaen, kuivana vuonna oli venettä vedettävä. Kolmilaitaveneellä tarkoitti venettä, jossa oli pohjalaudan lisäksi kolme sivulautaa. Tällaista venettä käytettiin yleisesti, sillä tehtiin melko pitkiä kauppamatkoja. Hietalampeen ja Särkipukran kautta tultiin Nurmitaipaleeseen.

B Nurmitaival oli pohjaltaan pikkukiveä ja hiekkaa; veneilyolosuhde oli sama kuin Hietalahdessa.

Nurmitaivalta seurasi Kasarlampi, jonka jälkeen tultiin Kivitaipaleeseen.

C Kivitaipale on pohjaltaan puoliksi karkeaa hiekkaa, puoliksi kalliota. Sateisena kesänä läpi pääsi kolmilaitaveneellä, kuivana kesänä ei Kivitaipaleessa ollut vettä lainkaan. Kivilammin jälkeen tultiin Raikuuntaipaleelle

D Raikuuntaival oli pohjaltaan karkeaa hiekkaa, siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä vain korkean veden aikaan, muulloin ei. Kesätien Kerimäeltä Kiteelle kulki Raikuuntaivalta pitkin. Raikuuntaipaleelta tultiin Martinlampeen, josta vesitie vei Martinsalmeen.

E Martinsalmi oli hiekkapohjainen. Siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä lähes esteettä vesitilanteesta riippumatta. Martinsalmesta saavuttiin Ängervöiselle.

F Virtasalmesta päästiin Puruvedelle. Pääasiassa mutapohjaisessa salmessa ei ollut kulkuesteitä, kuivanakin vuonna vettä oli 3 ¼ kyynärää eli noin kaksi metriä.

Paikallisten asukkaiden lisäksi Raikuun reitti oli hyödyllinen Pohjois-Karjalan talonpojille, joiden matka Venäjän puolelle Lappeenrantaan oli lyhyempi kuin Kerimäen pohjoisenpuolelta kiertävä vesitie. Merkantilismin oppien mukaisesti kauppaa Venäjälle pyrittiin rajoittamaan tulleilla ja kielloilla. Rantasalmella ja Kiteellä oli tulliasemat, joiden kautta kaupan olisi pitänyt kulkea. Raikuun reittiä valvomaan oli sijoitettu kaksi tullimiestä: katsastusmies Carl Barck ja alin tullivirkailija, kansan syökariksi (ruotsin sanasta sökare) nimeämä Thomas Nyman. Tullimiehet asustelivat Tuomas Nousiaisen talossa. Lisäksi Alakuonassa oli yksi tullimies ja Säämingin Vaikontaipaleessa kaksi. Näiden viiden miehen piti sitten valvoa rajakauppaa. Tullimiehet kykenivät jollain tapaa kontrolloimaan kauempaa Kerimäen kautta Venäjälle suuntautuvaa kauppa. Ruotsinpuolen kerimäkeläisten kauppa rajan yli mahdoton valvoa. He voivat liikuskella jatkuvasti laillisesti rajan yli rauhansopimuksen mukaisesti: käydä kirkossa, kalastaa apajillaan ja käydä kaskimaillaan. Lisäksi ruotsinpuolen asukas voi aina sanoa olevansa menossa tai tulossa riitamaalle, joka ruotsalaisen tulkinnan mukaan oli tietysti osa Ruotsia.

Lokakuun alkupuolella 1772 syökari Johan Nyman ja Raikuun isännät Juho, Pekka ja Tuomas Nousiainen joutuivat tappeluun Liperin ja Tohmajärven talonpojista koostuvan venekunnan kanssa. Tappelus sattui 12.10. edeltävänä yönä Raikuun kanavalla, jossa miehet olivat vetämässä venettään matkalla Puruvedelle. Nyman takavarikoi vastarinnasta huolimatta kauppamatkalaisilta 50 leiviskää voita, puolitoista tynnyriä ruista sekä 13 jäniksennahkaa ja hivenen hamppua.

Talonpojat livistivät matkoihinsa, mutta kruununvouti Gabriel Wallenius toimitti heidät juuri ennen joulua pidetyille käräjille. Siellä syytetyt selittivät olleensa matkalla Puruvedelle vaihtaakseen tuotteensa Kerimäen ruotsinpuoleiseen osassa suolaan, koska sitä ei Pohjois-Karjalasta saanut kohtuulliseen hintaan. He kiistivät olleensa matkalla Venäjän puolelle ja väittivät sekä syökäri Nymanin että Nousiaisten olleen päissään. Lisäksi Nymanilta puuttui tullimiehen virkamerkki, joten yön pimeydessä kauppamatkalaiset luulivat roistojen heitä ahdistelevan. Pohjois-Karjalan miehet vapautuivat näin pahoinpitelysyytteistä. Syyttäjä ei pystynyt myöskään osoittamaan, että seurue oli matkalla Venäjän puolelle. Maakauppa oli kiellettyä, mutta Pohjois-Karjala oli saanut sen suhteen erivapauksia epäedullisen maantieteellisen asemansa takia. Maakunnasta oli satojen kilometrien hankala matka lähimpiin rannikkokaupunkeihin. Niinpä kauppamatka Kerimäelle ei ollut laiton. On mahdollista, että sinne he olivatkin menossa: muutamat Jouhenniemen talonpojat näyttävät harjoittaneen melko laajamittaista maakauppaa. Mutta todennäköisemmin miehet olivat matkalla Venäjän puolelle Savonlinnaan. Tavaroiden takavarikkoon kihlakunnanoikeus ei ottanut kantaa, kauppamiehet joutuivat perimään tavaroitaan Rantasalmen tullioikeudelta.

Pohjois-Karjalan miehet jäivät kiinni Raikuuntaipaleessa. Tullimiesten valvonta keskittyi siihen, koska samalla se voivat valvoa Kiteelle johtavaa maantietä. Käräjäpöytäkirjan mukaan kauppamatkalaiset olivat vetämässä venettä, joten mitään merkittävää kanavointia ei paikassa ollut tehty.

Kustaan sota 1788 – 1790 kosketti Raikuuta

Horjuvaa valtaansa pönkittääkseen Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ruotsalaiset onnistuivat miehittämään heinäkuussa Kerimäen ja Punkaharjun, mutta Olavinlinnan piiritys ei tuottanut tulosta. Joukot vetäytyivät, ja pian sotatoimet ehtyivät, kun osa upseeristosta nousi vastustamaan laittomasti hyökkäyssodan aloittanutta kuningasta. Tanska pyrki hyödyntämään tilaisuuden hyökäten Ruotsiin. Tämä herätti isänmaallisen innostuksen Ruotsissa, ja pelasti kuninkaan.

Kerimäellä ei mainittavia sotatoimia ollut venäläisten paluun jälkeen. Venäläiset tyytyivät turvaamaan suojaamaan Punkaharjua ja sieltä Savonlinnaan vievää tietä. Sotilasjohtajien ohella Ruotsin puolella sotatoimia organisoinut nimismies Isaac Falck sai huhtikuussa 1789 varsin tarkat tiedot venäläisten joukkojen asemista Kerimäellä. Hän ilmoitti asiasta sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille, jonka laatiman suunnitelman mukaan Savon prikaatin tuli hyökätä Kerimäelle Rantasalmen ja Säämingin suunnasta. Carpelanin joukot tulisivat apuun Pohjois-Karjalasta Raikuun kautta. Tarvittavia joukkoja ei kuitenkaan saatu, Kerimäen suunnan sijasta Pohjois-Karjalasta hyökättiin Sortavalaan päin.

Olavinlinnan jäätyä venäläisille ei Ruotsi voinut sitä kautta käyttää vähäistä sisävesilaivastoaan sotatoimissa eteläisen Saimaan suunnalla. Pieni sisävesilaivasto, reilu kymmenen tykkijollaa, oli pääosin keskitetty Pohjois-Saimaalle, mutta joitakin jollia oli myös Puumalassa. Siellä joukkoja johtanut majuri Gahn joutui evakuoimaan sotaväkensä. Gahn kuormasi miehet tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin. Yli 600 miehen osasto lähti juhannusaaton aamuyönä soutamaan ja purjehtimaan itään päin. Savonlinna oli venäläisten hallussa, joten joukkojen oli purjehdittava Punkasalmen kautta Puruvedelle. Tämä onnistuikin, ja joukot saapuivat Raikuun kannakselle. Raikuusta alukset kiskottiin suurella vaivalla - ja kölivaurioilla - Paasvedelle. Sieltä joukko souti länteen ja saapui Joroisten Tahkorantaan 6.7. Kaksi tykkipurtta jätettiin suojaamaan Orivirtaa. Maaherra Carpelan oli määrännyt Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan tykkiveneitä. Yksi kanuunakin lähetettiin suojaamaan operaatiota.

Kerimäellä koettiin vielä ennen sodan loppua yksi venäläishyökkäys. Toukokuun ensimmäisenä 1790 venäläiset tunkeutuivat Toroppalan ja Jouhenniemen kautta murtamaan ruotsalaisten etuvartion Yläkuonassa. Joukko jakautui nähtävästi kahtia osan käydessä tekemässä tuhoja Alakuonassa. Pääjoukko jatkoi irtainta ryöstellen Karjalan suuntaan, vahinkoluettelon mukaan yksi talous kärsi menetyksiä Pihlajanniemellä asti. Raikuuseen asti ei uskaltauduttu, nähtävästi siellä tiedettiin tai arveltiin olevan odotettavissa kovempaa vastarintaa.

Yksi motiivi tälle hyökkäykselle näyttää olleen ruotsinpuoleisen Kerimäen nimismiehen Isaac Falckin ahdistelu. Falck oli joutunut ankariin riitoihin pitäjän venäjänpuolisten talonpoikien kanssa. Häntä syytettiin mm. puolueellisuudesta rajan yli käydyissä kaskiriidoissa ja siitä, että hän oli anastanut Venäjän puolen talonpoikien metsiä sahojensa käyttöön. Hyökkääjät tuhosivatkin Falckin Jalaskosken sahan Kumpurannassa ja polttivat kaksi hänen lautojen kuljetukseen käytettyä proomuaan. Toki proomujen polttaminen oli sotilaallisestikin perusteltua. Muuten venäläisjoukkoja oli selvästi kielletty polttamasta asuin- ja talousrakennuksia, vahingot rajoittuivat irtaimeen omaisuuteen.

Rauha solmittiin Värälässa 1790 rajamuutoksitta. Kumpikin osapuoli otti oppia sotakokemuksista. Venäläiset aloittivat Punkaharjulla laajat linnoitustyöt. Punka- ja Tuunaansalmet varustettiin rautaketjuestein estämään Saimaalle tunkeutuminen niiden kautta. Venäjän sisävesilaivaston tukikohdaksi tuli Lappeenranta. Raja katkaisi Puumalassa Venäjän vesiyhteyden Olavinlinnaan. Huollon turvaamiseksi Venäjä rakennutti Suvorovin kanavat takaamaan vesireitin Lappeenrannasta Olavinlinnaan. Ruotsi perusti Varkauteen sisävesilaivastonsa tukikohdan. Raikuun kanavia ei syvennetty, mutta suunnitelmissa varmaan huomioitiin mahdollisuus viedä sieltä kautta tykkiveneitä uhkaamaan venäläisten selustaa.

Suomen sodan alkaessa venäläiset joukot tunkeutuivat elokuussa 1808 vastarintaa kohtaamatta Raikuun kautta Pohjois-Karjalaan. Tämän jälkeen sotaa ei ole käyty Raikuussa, mutta sotimiseen on kyllä valmistauduttu.

Venäjän valta – puolustussuunta muuttuu

Venäjän vallan alkuaikoina Raikuulla ei ollut sotilaallista merkitystä. Sisävesiliikenteen merkitys Savossa kasvoi voimakkaasti Saimaan kanavan valmistuttua 1856. Maaherra ehdotti 1855 Raikuun kanavoimista. Hanke toteutui verrattain suppeana 1858 - 59 Kanavasta tuli alun pitäen vain veneliikenteelle sopiva Laivaliikeene oli aina kulkenut Kerimäen pohjoispuolitse, eivätkä viranomaiset ryhtyneet kustantamaan laivaliikenteelle kilpailevaa kanavayhteyttä, varsinkin kun matkaa Joensuusta Savonlinnaan lyhentävä Oravin avokanava oli valmistumaisillaan. Paikalliselle veneliikenteelle ja uittotoiminalle kanavasta oli toki hyötyä.

Kun Saksa ja Venäjä ajautuivat 1890-luvulla vastakkaisiin liittokuntiin, ryhtyi Venäjä laajoihin linnoitustoimiin Suomessakin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä linnoitti Raikuun kanava itäpuolta Saksan hyökkäyksen varalta.

Salpalinja Raikuussa

Salpalinjaa alettiin rakentaa Suomen puolustuksen selkärangaksi heti talvisodan jälkeen. Se on yhä maamme historian suurin rakennushanke. Raikuu oli sotilaallisesti tärkeä kohde, ja se linnoitettiin varsin tehokkaasti. Kanavan länsirannalle rakennettiin 1940 -1941 pääasema, jossa oli muun muassa yhdeksän teräsbetonikorsua ja yksi luola. Kilometri pääaseman eteen kenttälinnoitettiin vielä Tervolammen etuasema. Keväällä 1941 Raikuuta linnoittamassa oli 500 miestä. 

Salpalinjan luontopolku Raikuussa on Pistalan kanavan läheisyydessä. Luontopolulla voi tutustua kolmeen bunkkeriin, panssariesteisiin ja kivimuuriin. Yhden bunkkerin rakentamiseen tarvittiin betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5000 kappaletta. 

 

Panssariesteitä Raikuun kanavan sillalta kuvattuna.

Salpalinjan luontopolku lähtee Pistalan kanavan länsipuolelta.

Ainutlaatuinen Salpalinjalla on Raikuun kylmämuurattu panssarieste. Se on 1,5 kilometriä pitkä. Muurin korkeus on noin 2,5 metriä.

Yhdessä bunkkereista on panssarintorjuntatykin ampuma-aukko. Ampuma-ala suuntautuu Pistalan kanavalle.

Luontopolun kolmanteen bunkkeriin laskeudutaan varsin syvälle...

...joten bunkkerin lattiaa peittää tuhti jääkerros kesäisinkin.

Samaisen bunkkerin konekiväärin ampuma-aukko.

Raikuun Salpalinjaan  liittyy myös tämä Uunraunion tykkiasema Kerimäellä. Asemia rakennettiin kolme. Niihin varattiin 152 - ja 229-millisiä rannikkomörssäreitä.

Kerimäki – saari vai ei?

Muistaakseni jo kansakoulussa käytiin keskusteluja siitä, onko Kerimäki saari. Nimitys Kerimäensaari on harvemmin käytetty, yleiseti käytetetään termiä Sääminginsalo. Kysehän on juuri Raikuun kannaksesta: tekeekö kanavan katkaisema maayhteys jostain paikasta saaren? Muilta suunnilta katsoen Kerimäki on varmasti saari. Vastaus lienee periaatteessa selkeä: Kerimäki ei ole saari. Sitä se ei ollut selkeästi saari ennen kanavan rakentamista, koska karttaselityksen mukaan ainakin Kivitaival oli kuivina kesinä vedetön. Ellei sitten ajatella, että Kerimäki oli sateisina kesinä saari, kuivina kesinä ei… Joskus olen kuullut Kerimäkeä nimitettävän saarennoksi, siis ”melkein saareksi”. Vajaat tuhat vuotta sitten vedenpinta oli niin korkealla, että Kerimäki oli varmasti saari. Mutta toisaalta sen ajan ihmisille asialla tuskin oli mitään merkitystä.

Vaan kuinkas ollakaan, pitkällisten kiistojen jälkeen Sääminginsalo on myönnetty virallisesti saareksi! Sen pinta-ala on 1 069 neliökilometriä ja sitä ympäröivät joka puolella noin 76 metrin korkeudella merenpinnasta olevat järvet. Sääminginsalo on siten Suomen toiseksi suurin sisävesisaari. Ja jos kamppaamme suurimpanan sisävesisaarena pidetyn Soisalon pois pelistä sillä perusteella, että sitä ympäröivät vedet eivät ole samalla tasalla, onkin Sääminginsalo Suomen suurin sisävesisaari. https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4minginsalo

Lähteet:

Raikuun vesitien kartta Kansallisarkistossa, digitoituna  http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II.
Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Historiallisia tutkimuksia 265.
Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Lauri Pohjannoro: Kerimäen historia II.

Vaijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia 3.