Giuseppe Acerbi Kyröskoskea katsomassa

  

Matkamies Mantovasta

Mitä teki italialainen 26-vuotias Mantovan maakunnasta Castel Goffredon kaupungista kotoisin ollut Giuseppe Acerbi Kyröskoskella talvella 1799? Giuseppe oli varakkaan maanomistajan lahjakas poika, joka sai kotoaan eväiksi elämäntaipalelleen laajan sivistys- ja tietopohjan. Jo 1600 -luvulla oli Englannissa ja germaanisissa maissa vakiintunut tapa lähettää nuorukaiset vanhemman opettajan johdolla Euroopan suuriin keskuksiin täydentämään kasvatustaan ja tutustumaan vieraisiin maihin ja niiden elämään. Tärkeätä oli myös solmia suhteita ja opettaa nuori mies liikkumaan korkeissa piireissä. Uskottiin, että tällainen kulttuuripitoinen kiertomatka, le Grand Tour, oli hyödyllinen nuorukaisen myöhemmän uran kannalta.

Giuseppe Acerbi

Acerbi aloitti oman vaelluksensa Euroopassa 1796. Hän tunsi ilmeisesti kutsumusta matkustamiseen, ja perheen taloudellinen asema tarjosi siihen mahdollisuudet. Kyseessä ei ollut kuitenkaan opettajan johdolla tapahtunut le Grand Tour, vaan Acerbi oli liikkeellä omin neuvoin. Matka suuntautui Itävallan ja Saksan kautta Brittein saarille. Paluu kotimaahan kävi Hollannin, Belgian, Saksan, Ranskan ja Sveitsin kautta. Tällä retkellä Acerbi omaksui tavan pitää tarkkaa päiväkirjaa matkansa sattumuksista. Acerbin aikakausi oli päiväkirjojen, kirjeiden ja muistelmien kulta-aikaa ja hänen jälkeenjääneet paperinsa ovat oivallinen lähde historiantutkimukselle.

Maantieteestä oli tullut 1700-luvulla eräänlainen muotitiede. Maantieteen asemaa pönkitti matkakirjallisuus: se sai sangen keskeisen aseman vuosisadan kulttuurielämässä. Matkakirjallisuuden välittämät käsitykset levisivät laajalle. Pian kotiseudun ja kaukaisempienkin maiden tuntemus alkoi kuulua hyvään yleissivistykseen. Ja siihenhän tähtäsi myös matkailu, le Grand Tour. Samaan aikaan Rousseaun synnyttämä luonnonihailu samoin kuin myytti, että villi-ihminen on parempi olento, tempasi mukaansa. Toisin kuin aiemmin, ryhdyttiin nyt suuntaamaan matkoja seuduille, jotka olivat syrjässä valtaväyliltä. Hakeuduttiin villiin luontoon: jylhä ja järisyttävä tulivat luonnonkauneuden uusiksi laatuluokiksi. Kun 1790-luvun vallankumoussodat vaikeuttivat matkustamista ja tukkivat Keski-Euroopan valtaväyliä, kääntyi huomio maanosan pohjoisiin ääriin.

Acerbin mielessä saattoi olla päällimmäisenä matkakirjan kirjoittaminen jo toiselle matkalle lähdettäessä. Hän tutustui ennakolta huolellisesti pohjoisten seutujen oloihin ja laati suurisuuntaisen suunnitelman tutustumiskohteista. Kyse ei ollut nähtävästi kuitenkaan pelkästään kirjallisen kunnianhimon tyydyttämisestä. Acerbin isä omisti silkkikutomon, ja poika käytti osan ajastaa Tukholmassa tutustuakseen silkkikaupan mahdollisuuksiin Ruotsissa. Siten kyseessä näyttää olleen osittain myös liikematka. Yksin ei Acerbin tarvinnut matkustaa. Hänen seuralaisenaan oli Bernardo Bellotti, Bresciassa toimivan rikkaan pankkiirin poika.

Tukholmasta Turkuun

Acerbi matkakumppaneineen saapui Tukholmaan syyskuussa 1798 ja viipyi kaupungissa puolisen vuotta. Eräässä soitannollisessa illassa toverukset tapasivat ruotsalaisen eversti A.F. Skjöldebrandin, joka kiinnostui Acerbin suunnittelemasta matkasta Nordkappiin. On epäselvää, oliko Acerbi suunnitellut matkaa sinne asti jo retkensä alussa. Viimeistään Tukholmassa hän teki kuitenkin päätöksen matkansa ulottamisesta tuohon pohjoiseen maanääreen. Skjöldebrand oli puolestaan ammatiltaan ratsuväen upseeri, mutta sielultaan myös runoilija, kuvataiteilija ja muusikko. Hän oli tuolloin vailla virallisia tehtäviä ja siten vapaa lähtemään. Skjöldebrandilla oli omat suunnitelmansa matkan suhteen. Tuolloin oli matkakuvauksen uudeksi pohjaksi tullut niin sanottu voyage pittoresque, jonka kestäessä kiinnitettiin huomiota nimenomaan maisemiin. Skjöldebrandtin matkakirjan suomenkielisen laitoksen laitoksen toimittajalla voyage pittoresque onkin sattuvasti piirustusmatka. Skjöldebrand aikoikin tehdä retkestään jo alun perin tuollaisen piirustusmatkan.

Anders Fredrik Skjöldebrand

Kolme retkeläisen ja kahden palvelijan seurue lähti 18. maaliskuuta 1799 Tukholmasta ja saapui Turkuun viisi päivää myöhemmin. Turussa merkkivieraat tapasivat mm. Akatemian terävimmät tiedemiehet, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthanin ja kirjastonhoitaja Frans Mikael Franzénin. Heiltä Acerbi sai herätteitä kansanrunouden ja –musiikin harrastukselleen. Keskustelu Porthanin ja Frantzénin kanssa ei rajoittunut pelkästään suomalaiseen runouteen. He olivat nimittäin muutamaa vuotta aikaisemmin tehneet yhdessä matkan pohjoiseen. Sen kestäessä he olivat pistäytyneet myös Kyröskoskella, josta noihin aikoihin alkoi tulla suoranainen matkailunähtävyys. Suorin tie Vaasaan olisi kulkenut pitkin Pohjanlahden rantaa, mutta Porthanin ja Frantzénin innoittamina matkalaiset suuntasivatkin kulkunsa Hämeenkyröön. Seurueen käynti Kyröskoskella lieneekin ollut ensimmäisiä maisemallisten arvojen vuoksi Sisä-Suomeen suunnattu retki.

Kyröskoskea katsomassa

Matkaa Turusta Kyröskoskelle Acerbi ei pitänyt mielenkiintoisen, merkinnät matkapäiväkirjaan jäivät niukoiksi. Matkamiehet majoittuivat Järvenkylään, jota Acerbi piti metsätaipaleen takaisena susien uhkaamana kyläpahasena. Majapaikkaansa hän oli kuitenkin varsin tyytyväinen ja erityisen ihastunut isäntäväkeensä. Matkustavaiset majoittuivat Hollon taloon, jota vuosina 1788–1810 vuokrasi ruotsalainen inspehtori Jonas Spånberg. Tämä sekä suomea että ruotsia puhunut isäntä oli Acerbin mielestä "hyvä ja onnellinen mies". 

Tässä isojakokartassa Järvenkylän talot ovat vielä yhtenä ryppäänä. Hollon talon tontti on merkitty kartaa punaisella ja kirjaimella a) ylimpänä kylän taloista. Kylän taloista kolme siirrettiin muualla vuoden 1864 palon jälkeen. Koko kartta täällä.

Hollon talon paikalla nykyään valitettavasti vain vähäisiä kivijalan jäänteitä: vuonna 1864 raivonnut tulipalo hävitti koko vanhan kyläyhteisön. Muistitiedon mukaan palo sai alkunsa Alasen talon puusepänverstaana käytetystä sivurakennuksesta. Acerbi ikuisti kuitenkin piirustuksiinsa kuvan Hollon talosta.

 Järvenkylässä Acerbi antautui valistusajan matkailijoille ominaiseen filosofointiin maailman menosta. Hänen isäntänsä näytti tulevan toimeen hyvin ja olevan onnellinen. Acerbin mielestä isäntä oli onnellinen sen vuoksi, että hän saattoi mukavasti tyydyttää kaikki ne vaatimattomat tarpeet, joita hänellä oli. Vastakohdaksi tasapainoiselle maanviljelyskantaiselle elämälle Acerbi nosti nautintoja etsivän aikakauden, joka sai monet varakkaat maanomistajat pakenemaan maaseudun rauhasta kaupungin humuun. Se tarkoitti sitä, että maanomistajat vaihtoivat riippumattomuutensa ja arvokkuuteensa joutavanpäiväiseen juhlahumuun ja rihkamaan.

Paitsi lepäämään pysähtyivät matkalaiset Järvenkylään voidakseen käydä ihailemassa läheistä Kyröskoskea. Acerbilla oli suuret odotukset koskesta. Hän halusi nähdä millainen on suuri putous talvella, kun vesimassat syöksyvät suunnattomien jääröykkiöiden keskellä. Tavoitteena oli tietysti nähdä jotain sellaista, mitä ei voinut koskaan kokea Italiassa. Kyröskoski ei pettänyt Acerbin odotuksia. Näin hän kuvasi koskea matkakertomuksessaan:

"Vedet syöksyvät suunnattomien jäämassojen keskelle, jotka siellä täällä kaartuvat kuin synkiksi, ihmeellisten kristallikoristeiden reunustamiksi holveiksi. Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

  

Matkustavaiset kävivät katsomassa vesiputousta useamman kerran, ja tekivät siitä piirroksia eri näkökulmista. Retkillään he pitivät ampuma-aseita mukanaan jänisten, kettujen ja susien varalta. Suden jälkiä näkyi metsissä runsaasti, joten kumppanukset käyttivät päivän sudenmetsästykseen. Menestystä ei tullut, ja Acerbi syytti metsästyskoiran puutetta saaliitta jäämisestä.  Koko Järvenkylän tienoilla ei ollut yhtään koiraa. Acerbin majoittajan Jonas Spånbergin mukaan tämä johtui siitä, että sudet kävivät koirien kimppuun ihan talojen nurkissa, vieläpä asumuksissakin. Matkustavaisten olikin tyydyttävä ammuskelemaan koskikaroja, jotka viihtyivät Kyröskosken ympärillä talvisaikaan. Acerbi halusi nimitäin tutustua tarkemmin tähän häneen putouksen vaaroja uhmaavalla lentotavallaan vaikutuksen tehneeseen lajiin ja luokitella sen. Tosin lintuun osuminen osoittautui liian työlääksi tehtäväksi. Kosken toisella puolen olleet talonpojat tekivät pilkkaa vieraiden typeryydestä, kun nämä tuhlasivat ruutia ja lyijyä lintuihin, joilla ei heidän mielestään ollut juuri mitään arvoa. Kun miehet kuitenkin huomasivat retkeläisten ottavan asian vakavasti ja pettyvän, kun eivät saaneet koskikaroja ammutuksi, tulivat he avuksi.  Näin Acerbi kuvasi tapausta:

”Kohta näimmekin, miten eräs heistä haki pyssynsä, ampui laukauksen ja ryömi sitten sillan yli tuomaan meille yhtä tällaista lintua. Kiitin häntä, mutta huomattuani, että lintu oli päätön, koetin selittää hänelle, etten välittänyt sellaisesta, vaan halusin eheän linnun. Tarkastelin samalla hänen pyssyään; se oli vanha rihlapiippuinen, hyvin pienikaliiberinen ase, joten hän oli siis ampunut linnun luodilla. Näytin hänelle silloin pieniä hauleja ja tai merkkejä, että hän lataisi aseensa niillä. Kelpo mies hämmästyi aika tavalla nähdessään pienet lyijyhaulini, jommoisiin hän ei ollut ilmeisesti aiemmin tutustunut. Hän kieltäytyi tarjouksestani ja latasi pyssynsä tavalliseen tapaan luodilla, mutta ilmoitti aikovansa nyt tuoda minulle linnun eheänä. Niin ystäväni lähti, ampui laukauksen ja toi minulle toisen samaa lajia olevan linnun; hän oli halunnut saada sen niin eheänä kuin suinkin ja oli ampunut sillä tavoin, että kuula oli vain hiukan raapaissut sen kurkkua. Olin hyvin ihmeissäni hänen tarkasta ampumataidostaan, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että kaikki talonpojat käyttivät sellaisia rihlapyssyjä eivätkä juuri koskaan ampuneet harhaan; tällä tavoin ammuttuja viiriäisiä ja muita lintuja he lähettivät suuret määrät Tukholmaan.” 

M.F. Helandin akvatintaetsaus Kyröskoskesta Skjöldebrand luonnoksen perusteella. Acerbin teoksessa ilmestynyt kuva Kyröskoskesta. Acerbi jäljensi Oulussa Skjöldebrandin tekemän luonnoksen koskesta.

Väärinkäsityksiä runonlaulannasta

Matkalaiset käyttivät siis aikaa runsaasti myös piirtämiseen. Hämeenkyröstä kertoviin teksteihinsä he lisäsivät myös piirroksen suomalaisesta talonpoikaistuvasta. Piirroksia vertailtaessa havaitaan, ettei niitä ole tehty samasta kohteesta eikä samasta tilaisuudesta. Molempien kuvassa on myös miespari, jonka sanotaan esittävän suomalaista muinaisrunoa, ”suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa varsin yleistä ajanvietettä”.

Acerbin teoksen piirros suomalaisesta tuvasta.

Ajatus kalevalaisesta runonlaulannasta Kyrössä vain kaksisataa vuotta sitten sai ainakin minut kohottamaan kulmakarvojani. Harhailiko Lönnrot suotta Vienan Karjalassa, eikö retki Kyrön laulumaille olisi riittänyt Kalevalan kokoamiseen? Elsa Enäjärvi-Haavio osoitti jo 50 vuotta sitten sitovasti, etteivät Acerbin ja Skjöldebrandtin piirrokset voineet olla aidon tilanteen mukaisia, niin runsaasti niissä oli kansatieteellisesti harhaanjohtavia yksityiskohtia. Acerbi itsekin tunnusti kirjoittaessaan myöhemmin suomalaisesta kansanelämästä, että vaikka piirroksen eräät yksityiskohdat saattoivat heijastaa todellisuutta, on kuva kokonaisuutena kuitenkin vain sepite, eräänlainen synteesi. Runonlaulantaa Acerbi kumppaneineen ei nähnyt Hämeenkyrössä, he eivät tavanneet runolaulajia itse asiassa koko retkensä aikana.

Mistä Acerbi ja Skjöldebrand saivat sitten käsityksensä siitä että runonlaulajat istuivat vastakkain kädet lukittuina toistensa käsiin ja myötäilivät kanteletta laulullaan ja ruumiinsa liikkeillä toinen toistaan istuimilta kohottaen? Virhe perustuu Porthanin Turussa matkalaisille luovuttaman tutkimuksen De Poësi Fennican käännösvirheeseen ja huolimattomaan tulkintaan. Porthan kertoi, että ”laulajat istuvat joko vierekkäin tai vastakkain niin lähellä, että voivat liittää oikeat kätensä ja polvensa yhteen, toinen luonnollisesti oikean ja toinen vasemman polvensa, joihin he nojaavat kätensä”. Porthanin sanat ”liittää oikeat kädet yhteen”, ovat Acerbin ja Skjöldebrandin matkakirjoissa saaneet tulkinnan ”liittää kädet yhteen”.

Skjöldebrandin ja Acerbin piirroksia tutkiessaan Enäjärvi-Haavio päätyi sellaiseen otaksumaan, että Skjöldebrandin esikuvana oli voinut olla ruotsalaisen talonpoikaismaalarin Pehr Hörbergin maalaus Jouluaatto smoolantilaisessa talonpoikaistuvassa. Se oli vuodelta 1785 ja oli varmasti tuttu taidetta harrastavalle Skjöldebrandille. Hörbergin maalauksessakin on kaksi miestä, jotka pitävät toisiaan molemmin käsin. Kyseessä ei tosin ole runonlaulanta, vaan väkikartun veto. Myös Acerbin muistiinpanot osoittavat, että hän tunsi Hörbergin maineen: erehtyipä hän jostain syystä pitämään tätä suomalaisena. Kun Skjöldebrand tunsi Hörbergin hyvin, on Enäjärvi-Haavio otaksuma suomalaista tupaa esittävän piirroksen taustasta vahvasti perusteltu.

Joka tapauksessa Skjöldebrandin ja Acerbin luoma väärä kuva suomalaisesta runonlaulanta-asennosta osoittautui todella sitkeähenkiseksi. Muistelen, että vielä 1960-luvulla alakansakoulussa opetettiin minullekin tätä "vääräoppista" runonlaulantatapaa. Tuskin sentään enää peruskoulussa… Porthanin kuvauksen oikeellisuuden puolesta puhuvat ensimmäiset muoto- ja valokuvat runonlaulajista. G. Budkowski maalasi 1845 Helsingissä kahden kansanrunoilijan, heinäveteläisen Olli Kymäläisen ja kerimäkeläisen Pietari Makkosen, laulamassa runojaan.

Heilläkin on vain oikeat kädet yhdessä. Kuvassa on niin ikään eräs laulantaan liittyvä yksityiskohta. Kun runoa esitettiin pitkään, tarvitsi kurkku kostuketta: "Ei kumaja kuiva kurkku." Niinpä maalauksessa on pöydällä oluthaarikka. Vapaalla vasemmalla kädellä saattoivat miehet laulun kestäessä kutsua tilaisuuteen mukaan Bacchuksen, Porthanin sanoin "ilon antajan". Vasemmalla kädellä voi toinen laulaja myös sormeilla polvilla lepäävää kanteletta tahdittaakseen laulua, kuten Makkonen tekee Budkowskin maalauksessa. Myös ensimmäinen valokuva runonlaulajista, A. Bernerin 1872 kuvaama otos runoa laulavista Jyrki ja Ontrei Malisesta, vahvistaa Porthanin alkuperäisen kuvauksen totuudellisuuden.

  

Olli Kymäläinen (oikealla) ja Pietari Makkonen G. Budkowskin maalaamina.

Jyrki ja Ontrei Malinen A. Bernerin kuvaamana.

Matka jatkui pohjoiseen

Acerbi seurueineen jatkoi matkaa huhtikuun 1. päivänä 1799. Matkalaiset suuntasivat Järvenkylästä Vaasaan ajaen pitkin Hämeenkangasta. Vaasasta matka jatkui Ouluun, joka tarjosi vieraalleen monenlaista huvia ja ajanvietettä. Siellä Acerbilla oli avautui tilaisuus myös musisointiin. Matkatoveri Bellottin ja kahden oululaisen virkamiehen avulla muodostettiin kvartetti, joka esitti mm. Acerbin Oulussa säveltämiä musiikkikappaleita.

Tornion kautta seurue eteni sitten aina Nordkapiin, Euroopan pohjoiskärkeen Pohjoisen Jäämeren rannalle. Matkan loppuosuus oli ehkä enemmän urheilusuoritusta kuin tutkimusmatkaa. Kunnianhimoinen Acerbi halusi olla ensimmäinen italialainen Nordkapissa. Hän ei nähtävästi tiennyt, että ravennalainen pappi Francesco Negri oli käynyt siellä jo 1663. Tosin hän oli tehnyt loppumatkan meritse pitkin Norjan rannikkoa. Acerbille kuuluu kunnia siitä, että hän ensimmäisenä italialaisena tunkeutui Jäämerelle maitse, läpi vaikeakulkuisten suo- ja erämaa-alueitten. Acerbi ei hyväksynyt retken loppuosalle mukaansa Belottia, vaan taivutteli tämän palaamaan Ouluun väittäen, ettei matkakumppanin terveys kestäisi matka rasituksia. Osaltaan asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei Acerbi halunnut jakaa kunnia Nordkapin valloituksesta toisen italialaisen kanssa.

Acerbin kunnianhimo ja joskus hieman luikurimainen käytös johtivat matkan lopulla hänen ja Skjöldebrandin välien osittaiseen rikkoutumiseen. Asiaa ei parantanut myöhemmin se, että Acerbi käytti myöhemmin julkaisuissaan Skjöldebrandilta saamiaan luonnoksia mainitsematta tämän nimeä. Skjöldebrand julkaisi myös oman teoksen piirustusmatkastaan Tukholmassa neljänä vihkosen vuosina 1801–1802. Acerbin matkakirja ilmestyi 1802 nimenään Travels throgh Sweden, Finlad and Lapland , to the North Cape, in the Years 1798 and 1799. Teos käännettiin heti seuraavana vuonna saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi. Se herätti Ruotsin hallituksen ärtymyksen, kun Acerbi rohkeni piikitellä joitakin ruotsalaisten heikkouksia. Teos lisäsi oleellisesti eurooppalaisten mahdollisuuksia saada kohtuullisen luotettavaa tietoa Suomesta. Acerbi siirtyi teoksensa julkaisemisen jälkeen hetkeksi Englannista Ranskan virkamieheksi, mutta palasi sitten kotiseudulleen. Siellä hän toimi lehtimiehenä ja viininviljelijänä, mutta joutui kiistoihin paikallisten mahtimiesten kanssa. Vuosina 1824–1838 Acerbi toimi Itävallan konsulina Egyptissä, Aleksandriassa. Pyramidien maassa hän luonnollisesti kiinnostui arkeologiasta ja keräsi suuren määrään muinaisesineitä, jotka sitten häikäilemättä ryösti Eurooppaan. Palattuaan kotiseudulleen hän paneutui tilustensa hoitoon ja muistiinpanojensa järjestelyyn. Hän kuoli kotonaan Castel Coffredossa vuonna 1846. 

Skjöldebrand julkaisi myös kirjan matkastaan. Teos Voyage pittoresque au Cap du Nord, avec gravetures (1801-1802) sisälsi nimensä mukaisesti koko joukon piiroksia Suomenmatkalta. Teoksen tuomat tulot auttoivat niukan eläkkeen varassa sinnitellyttä miestä pääsemään eroon veloistaan. Vuonna 1808 Suomen sodan alkaessa Skjöldebrand palasi aktiivipalveluun. Hän palasi Suomeen 1809. Silloin hän oli yksi Ruotsin valtuuskunnan johtajista, kun Ruotsi ja Venäjä neuvottelivat Suomen sodan päättäneen rauhan Haminassa. Sen jälkeen hän kunnostautui sotatoimissa mannermaalla. Skjöldebrand aateloitiin kreiviksi, ja hän toimi valtaneuvoston jäsenenä 1815 - 1838. Skjöldebrand kuoli 1834.            

Kiinnostus Acerbin jatkuu

Kyröskoski oli vain sivupoikkeama Acerbin matkalla. Hänen matkakirjansa pääpaino oli Pohjois-Suomen ja Lapin olojen kuvaamisessa. Eipä ihme, että siellä on lähdetty myös tuotteistamaan Aceria. Turun ja Oulu yliopistot yhdessä Oulun kaupungin kanssa olivat avaamassa yhteyksiä Acerbin kotiseudulle. Vuona 1994 perustettiin Italiassa Acerbi-kirjallisuuspalkinto, jonka sai ensimmäisenä Arto Paasilinna.  Europan Unionin tukema Acerbi-kiertomatkan tuotteistamisprojekti toimi vuosina 1997–1999. Mukana oli 29 pohjoisen kuntaa, niistä 3 norjalaisia. Ideana oli rakentaa yrittäjäverkko, joka yhdessä kulttuurin asiantuntija- ja harrastajatahojen kanssa tuotaisi Acerbin matkareitin historiaan pohjautuvia kiertomatkoja. Matkaa on tarkoitus kaupata erityisesti pohjoisitalialaisille. Sieltä saapuikin kesällä 1999 Acerbin matka juhlavuotena 20 henkilön ryhmä Acerbi-kirjallisuuspalkinto-lautakunnan jäseniä testimatkalle Oulusta Nordkappiin. Onpa Acerbi-suvun nykyinen päämieskin käväissyt Suomessa esi-isänsä jälkiä seuraamassa.

Entä Hämeenkyrö ja Kyröskoski? Täällä tuntuu Acerbin vierailu unohtuneen lähes tyystin. Muistomerkkiä tai –laattaa ei ole palauttamassa mieleen kahden vuosisadan takaista italialaisvierailua. Sopiva paikka muistolaatalle olisi varmasti Koskipuisto, mutta Acerbin kaltaista kulttuurihenkilöä voisi ehkä muistaa muutenkin. Kun kansainvälistyminen ja kansainvälisyyskasvatus on välttämätöntä nykymaailmassa, voitaisiin vuosittain muistaa Acerbi-palkinnolla sitä henkilöä tai järjestöä, joka on voimallisimmin toiminut kansainvälisyyden ja kansojen veljeyttämisen puolesta Hämeenkyrössä.  Pieni rahasumma ja suuri määrä kunniaa motivoisivat näitä uranuurtajia, joiden työ ei aina ole ollut kovin kiitollista tässä pitäjässä. Palkinnon jakamisen voisi omia tehtäväkseen joku muukin taho kuin ikuisessa rahapulassa painiva Hämeenkyrön kunta.

Toki Hämeenkyrön maisemamatkailuprojektissakin olisi hyvä jotenkin huomioida ja hyödyntää Acerbin piipahdus Hämeenkyrössä. Eikä italian kielen ja kulttuurin harrastus ole suinkaan lamassa pitäjässämme. Lehtori Jaakko Laaksonen on jo vuosikausia vetänyt italian kursseja niin F.E. Sillanpään lukiossa kuin kansalaisopistossa. Kyröskoskelainen Iiro Mäkinen lähti puolestaan elokuussa 2000 suorittamaan kansainvälistä ylioppilastutkintoa eli IB-tutkintoa Pohjois-Italiaan Adriatic Collageen. Joten lopuksi terveisiä Suomesta Italiaan: "Saluti dai boschi filnlandesi!"

Lähteitä

Acerbi, Giuseppe: Matka halki Suomen v. 1799. WSOY, 1983.

Saarenheimo, Eero: Retki Euroopan ääreen. Giuseppe Acerbi ja hänen Lapin-matkansa 1799. Otava 1989.
Skjöldebrand, Anders Fredrik: Piirustusmatka Suomen halki Nordkapille 1799. WSOY 1986.

Tämä juttu on julkaistu alun perin Kyrön Joulussa 2000. Olen sittemmin täydentänyt tarinaa, viimeksi 29.3.2020.

Etusananen

Katselin tuossa äsken vanhoja tiedostoja. Kaikennäköistä hölynpölyä löytyi edellisvuosituhannelta lähtien. Yhtä etsimääni en löytänyt sen enempää tiedostona kuin paperiversiona. Piti kaivaa se esille vuoden 1999 Kyrön Joulusta. Jutun runko on kolmisen vuotta vanhempi. Kirjoitin sen Kerimäki-päivän juhlapuheeksi. Osa kuulijoista piti tarinaa juhlapuheeksi hauskana. Naputtelin sen ajan kuluksi uudelleen. Kirjoitusvirheitä oli aika monta, ne korjasin ja tein luultavasti uudet erheet tilalle. Paria virkettä en ymmärtänyt itsekään, ne muokkasin uuteen uskoon.

Itä ja länsi - kohtaavatko kotoseudut?

Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin sitä alkaa ihmetellä itseään ja maailmaa uudella tapaa.

Kun 40 vuoden rajapyykki on hyvän aikaa sitten ohitettu ja omat vanhemmat saateltu kotipitäjän hautausmaa multiin, katselee maailmaa jo keski-ikäisen ihmisen kaksiteholasien läpi.

Taakse katsoessa palaa tietenkin mieleen lapsuudenmaisema. Luulen, että jokaiselle ihmiselle lapsuuden fyysinen ja henkinen maisema tunkeutuu jotenkin ihon alle: siitä on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassa.

Elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vietin itäsavolaisessa Kerimäen pitäjässä. Sen jälkeen tuntumaa Kerimäkeen on pitänyt yllä sukulaissuhteiden lisäksi Vanhan Kerimäen historia, jonka parissa askartelin kymmenen vuoden ajan.

Varsinainen leipätyö on kuitenkin kierrättänyt opiskelupaikka Joensuun lisäksi, Lieksassa, Punkaharjulla, Kiteellä ja viimeksi Hämeenkyrössä. Kiteen pontikkapitäjästä saavuin 1985 Hämeenkyrön sahtiseudulle; nyt yli tusinan oleskeluvuoden jälkeen alan kai mieltää sen lopullisesti kotipaikaksi. Siirtyminen Hämeenkyröön merkitsi myös loikkaa Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolelle. Tämän rajan kulttuurihistoriallisen merkityksen hallitsin teoriassa jo opiskeluaikoina. Koetan nyt jotenkin hahmottaa, miten olen kokenut tuon rajan henkilökohtaisesti käytännössä.

Mitä suomalaiset sitten keskimäärin tietävät nykyisestä kotipitäjästäni Hämeenkyröstä? Keskimäärin ottaen kai Katri Helenan, tuon valtakunnan kuuluisimman miniän. Jotkut saattavat hänen kauttaan muistaa Panu Rajalan, ja sitä kautta jopa F.E. Sillanpään, Suomen ainoan Nobel-kirjailijan (sen vähemmän tunnetun Sillanpään). Sillanpää syntyi Hämeenkyrössä ja koko hänen tuotantonsa sivuaa tavalla tai toisella Kyröä, kuten paikalliset pitäjän nimen lyhentävät. Sillanpään keskeisistä teoksista erityisesti Hurskas kurjuus liittyy kiinteästi Hämeenkyrön historiaan. Tuntuu siltä, ettei kirjailijamestari aina edes viitsinyt muuttaa todella eläneiden henkilöiden nimiä kirjoihinsa. Taatan joulupakinat tekivät varmasti tutiksi vanhemmalle kerimäkeläiselle sukupolvelle Hämeenkyrön maalaukselliset maisemat ja kyröläisen kielen hieman jaarittelevan poljennon.

Kyröläisillä sahti ja sarvi

Hämeenkyrön pitäjän historia ulottuu kauas keskiaikaan. Hämeenkyrön seurakunta perustettiin ilmeisesti 1260-luvulla. pitäjä käsitti yhdeksän nykyistä kuntaa tai kaupunkia se ei ollut pelkästään muinaispitäjä, vaan pikemmin alamaakunta. Paikalliset asukkaat pitivät kiinni itsenäisestä asemastaan niin, että kirkko joutui tekemään heidän kanssaan erillisen sopimuksen verotuksesta. Sitä nimitettiin Kyrön oikeudeksi. Sopimus oli sittemmin esikuvana Pohjanmaalla ja Hämeessä tehdyille vastaaville sopimuksille. Pohjanmaan Kyröjoen seutukunta sai osan asutuksestaan, kuten nimestäkin voi arvata, Hämeenkyrön suunnalta. Itse asiassa vasta 1400-luvulla ryhdyttiin virallisesti puhumaan Hämeenkyröstä, ettei sitä sotkettaisi Pohjanmaan Kyröön, joka oli itsenäistynyt emäalueestaan ilmeisesti jo 1200-luvun puolella.

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu juomasarvi, josta juotiin sahtia. Alkuperäistä punaiseksi ja siniseksi maalattua Kyrön sarvea säilytetään nykyään kirkkoherranvirastossa. Sarvi oli alun perin itse asiassa pakanallinen kulttiesine, josta kyröläiset eivät suostuneet luopumaan kristinuskoon kääntyessään. Sarvea säilytettiinkin 1700-luvulle saakka hopeavitjoissa riippumassa kirkon katossa. Sieltä sitä sitten lainattiin häihin ja muihin suuriin pitoihin.

Itselliset kyröläiset ovat nykyäänkin ylpeitä sekä sahdistaan että sarvestaan. Sahdinvalmistusperinne elää ja voi hyvin, onpa Hämeenkyröön voitettu useita sahdinvalmistuksen suomenmestaruuksiakin. Henkilökohtaisten kokemusten nojalla en osaa suositella sahtia; epäilen ettei se sovi itäsuomalaiselle ruuansulatukselleni. Toisaalta olen tavannut myös kerimäkeläislähtöisiä henkilöitä, jotka ovat kovinkin mieltyneitä sahdin makuun ja vaikutukseen, joten jääköön lopullinen tuomio tässä asiassa kunkin sahdinnauttijan elimistölle.

Virallisesti Hämeenkyrö kuului vanhassa maakuntajaossa Satakuntaan. Satakuntalaisista heimona en paljoa tiedä, oikeastaan muistan vain sen vanhan hokeman, jonka mukaan satakuntalaisissa yhtyy ihailtavalla tavalla hämäläinen hitaus ja varsinaissuomalainen keljumaisuus. Saattaa pitää paikkansakin, eiväthän stereotypiat tyhjästä synny. Pidän kuitenkin hämeenkyröläisiä jo murteensakin puolesta hämäläisinä.

Riävä ja ryökäle

Hämeenkyrössä törmäsin nopeasti sellaiseenkin ilmaisukauheuteen kuin hiano miäs. Aiemmin luulin että sellaista kieltä puhutaan vain tv-sarjassa Reinikainen. Omalaatuista oli totutella siihen, että ilta in ehtoo, päässä pidetään talvella pipaa eikä pipoa, saunassa käytetään vihtaa eikä vastaa. Kun kerimäkeläinen neuloo kintaat ja lapaset, niin kyröläinen kutoo vanttuut tai tumput. Piti totutella kehtaamisen sijaan ilkeämään.

Omista lapsista huomaa sen, että ympäristö on kielen muokkaajana geeniperimää kovin paljon vahvempi. Niinpä vanha perussavolainen sukunimi Mielonen vääntyy lasteni suussa Mialoseksi. Sitä ei tunnu estävän sen enempää kaunis opetus kuin tervaspampulla uhkaaminenkaan. Muuten nuorison kieli Hämeenkyrössä lähenee koko ajan perustamperelaista puheenpartta, jota Suomen kansalle on tehokkaimmin markkinoinut kiekkoleijonien kapteeni Timo Jutila. – Vaikka Jutila varmaan sanoisi, että ansio kuuluu kyllä koko joukkueelle. Tampereen kielessä ulkopuolisen huomio kiintyy yleensä mukavasti sorahtavaan r-kirjaimeen: esimerkiksi matkoilla olija on reisusa, ja kun ihmistä kiukuttaa, häntä riapoo. Hiivaleipä on riävää ja ryäjäke tarkoittaa ryökälettä. Tampereen seudullakin nurkkiin kertyy ryänää eli joutavanpöiväistä omaisuutta, siis roinaa. Yleensä kaikki ärrähenkiset sanat tuntuvat sopivan oivallisesti tamperelaisten suihin.

Tamperelaisia onkin syytä onnitella hyvin toteutetusta imperialismista. Kaupunki on luonut oman talousalueen ja maakunnan eli Pirkanmaan. Pirkanmaa on nielaissut suuren osan Hämettä ja itäisen Satakunnan niin tehokkaasti, että nuorempi väki on tyystin unohtanut vanhat maakunta- ja heimorajat. Ajatus kyröläisistä satakuntalaisina on heille yhtä luonteva kuin mielikuva Paavo Lipposesta teknoa tanssimassa.

Tiukkapipaisia sananlaskuja

Puheesta on helppo luiskahtaa huumorintajuun. Hämäläisissä tahtoo olla tuota Tuntemattoman sotilaan Rokan mainitsemaa vikaa: he puhuvat huumoria tosissaan. Otan esimerkin. Jos joku nimetään Kerimäellä Nätti-Jussiksi, hän on todennäköisesti pitäjän rumin mies. Sen sijaan Hämenkyrössä Nätti-Jussi tahtoo olla todellakin nätti eli komia. Matti Kuusi on määritellyt savolaisen huumorin niin, että se on täynnä älyllistä viisastelua, alinomaista leikkivalehtelua, heikkouksien ja epäkohtien ironista kiittelyä, kaksimielisiä väärinkäsityksiä, passiivisuuden ja mukavuuden liioittelua.

Kun kerimäkeläisen ensisijainen leikinlaskun kohde on vielä yleensä joku toinen, on tosikolla ja kankeakielisellä seurassa hankalaa. Savossa mies ei ole minkään veroinen, jollei pysty pitämään suullisesti puoliaan.. toisaalta vinoilussa on selvät ja hyväksytyt pelisäännöt. Jos savolaiselle puhutaan hämäläiseen tapaan ja hämäläisten pelisääntöjen mukaan ”suoraan”, loppuu kerimäkeläisen huumoritaju lyhyeen.

Kerimäkeläisen huumorin taustojen etsijälle tarjoavat sanaparret kiitollisen maasto.. Elämää on tehty siedettäväksi sananlaskujen avulla. Kerimäkeläinen – kuten itäsuomalainen yleensä – viljelee huumoria, joka kääntää vastoinkäymisen leikiksi ja pilailee vaikeilla elämäntilanteilla. Varsin runsaasti on lausahduksia, jotka korostavat kaiken suhteellisuutta (esimerkiksi Yks yhtä hyvä ku toinnennii), mikä korostaa elämänasenteen maltillisuutta ja suurpiirteisyyttä.

Matti Hako on tallentanut Vanhan Kerimäen historiaan tällaisia ilkikurista elämäntarkkailua ja luonnonläheistä sanailua todistavia sananlaskuja. Esimerkkejä: Sisu kuin kävyn syöjällä; vie viisautes Viipuriin, suat viis pennii; Sillo köyhä korrii, ku on ainuut piällä; Rauhassa ei oo kiirettä eikä nälässä maha halakii. Sen sijaan vain Häme voi synnyttä niin tiukkapipaisen sanalasku kuin ”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”.

Kylään vain kutsusta

Hämeenkyröläisestä poiketen kerimäkeläinen savolaiseen tapaan ei kyllä mielellään sano kyllä tai ei. Mieluummin sanotaan sekä kyllä että ei, esimerkiksi: ”Kyllä se ei oo olematta niin”. Hämeenkyröläistä riivaa se, että savolaiselta ei saa suoraa vastausta. Moista vetkuttelua voi verrata japanilaiseen kohteliaisuuteen. Jyrkkiä konflikteja pyritään välttämään viimeiseen asti, ja kaikkia asioita lähestytään kautta rantain vastapuolen reaktioita tarkkaillen.

Jyrkkien konfliktien välttämistaipumus on johtanut myös siihen, että Kerimäellä eikä yleensäkään Itä-Savossa ole organisoidutta: joukkoliikkeillä ei ole pitäjässä ollut juuri merkitystä. Herännäisyysliikkeillä ei ollut suurta menestystä Kerimäellä, melko niukaksi on jäänyt IKL:n, äkkijyrkän kommunismin tai nuorisoseuraliikkeen merkitys. Tahtimarssille ei kerimäkeläisiä individualisteja ole juuri saatu, eli ”En ou puolesta enkä vastaan, mielumminnii päenvaston”.

Myös ruokakulttuurissa Itä- ja Länsi-Suomen erot ovat hyvin tunnettuja. Keskeinen ravitsija oli kaikkialla Suomessa leipä. Läntisessä Suomessa leivottiin tavallisesti suurleivontana vain pari kertaa vuodessa. Leipiä säilytettiin pitkiä aikoja leipävartaissa tai leipähäkeissä. Kerimäki on puhdasoppista pehmeän leivän aluetta; leipää leivottiin kerran viikossa tai useamminkin. Tärkeän lisän leivontaan toivat rasvaiset piirakat ja kalakukot. Niiden valmistustaito ei ole muuten levinnyt vieläkään Päijänteen länsipuolelle, poikkeuksena siirtokarjalaissaarekkeet.

Kun Hämeenkyrössä lähdetään kyläilemään, tapahtuu se kutsusta. Kutsun syynä voi olla hautajaisten, syntymäpäivien tai häiden lisäksi joku riittävä tapaus: esimerkiksi isäntäperheen hankkima uusi auto. Yksi seuraus vierailusta voi olla vastakutsu parin viikon päästä: naapurikin on saanut hankituksi uuden, hieman kalliimman auton. Läntistä kateutta parhaimmillaan.

Näyttäminen on oleellista kyröläiselle, siksi talot, autot, pelit ja vaimot on saatettava edustuskuntoon. Tärkeää on ensin säästää ja sitten satsataan tavaraan, koska laiskottelu ja rahan tuhlaaminen hetken nautintoihin on tuomittavaa. Tällä omaisuuteen ja työhön kiintymisellä on se hyvä puoli, että ympäristö näyttää siistimmältä kuin itäisessä Suomessa. Pihapiirit antavat jämptin ja täsmällisen vaikutelman – ovat siis viihtyisiä vähän samalla tavalla kuin kasarmialueet. Rakennukset ovat perinteisesti olleet koristeltuja ja maalattuja, samoin huonekalut. Toisaalta itäsuomalaisesta tuntuu siltä, että elämästä voisi löytää hauskempi asioitakin kuin rukinlavan loputtoman hiomisen.

Toki läntisen kateuden laatu on itäistä positiivisempaa. Naapurin menestykseen pyritään nokittamaan omalla vielä paremmalla. Idässä vaikkapa uuden veneen hankkineen naapurin paatti käytäisiin kernaasti upottamassa. Upottaminen tosin jää puheeksi, kuka nyt tosissaan viitsisi nähdä niin isoa vaivaa. Helpommalla pääsee käyttäessään senkin ajan naapurin haukkumiseen.

Paikallaan vai liikkeellä

Talon ja omaisuuden merkitys näkyy Hämeenkyrössä siinäkin, että sukunimiä ei käytetty oikeastaan ennen 1900-luvn loppua. Talot olivat ja pysyivät ja isäntä otti talon nimen. Vielä sodanjälkeisenä aikana kunnalliselämää hallitsivat samat talot, jotka olivat pitäjän napoja jo 1500–1600 –luvuilla. Kerimäellä sen sijaan ihminen syntyi sukuun eikä taloon. Ja talolle nimen antoi isäntä eikä talo isännälle. Tämän voi halutessaan tulkita niin, että ihminen oli omaisuutta tärkeämpi asia.

Piirakoitten ja sujuvasti liikkuvan suun lisäksi uskaltaa Kerimäen vahvoihin puoliin Puruveden ja muidenkin järvien ansiosta veneen ja kalastuksen – sekä tietysti muikkusopan ja kalakukon. Kun näihin lisätään vielä kaskeaminen, huomataan että kerimäkeläisen kulttuurin vahvuudet liittyvät leviävyyteen ja liikkuvuuteen. Erätalous, kaskeaminen ja pitkät yhteydet merenrantakaupunkeihin pitivät kerimäkeläiset ainaisessa liikkeessä. Lisäksi 1800-luvulla miljoonakaupungiksi kasvanut Pietari imi Kerimäeltä voita ja muitakin tuotteita.  Voi sanoa, että liikkuminen oli kerimäkeläisillä verenperinnössä.

Liikkuvuuden lisäksi maastonmuodostuskin lienee vaikuttanut kerimäkeläiseen individualismiin. Järvien ja mäkien rikkoma maisema yhdessä kaskeamisen kanssa aiheutti sen, että talot jäivät kauas toisistaan, eikä tiiviitä kyläyhteisöjä syntynyt.

Hämeenkyrö edustaa tyypillistä länsisuomalaista peltoviljelyaluetta, jossa talot pyrittiin kokoamaan peltojen viereen kyläntontille kimppukyläksi. Tähän tuonaikainen lainsäädäntökin ohjasi. Kun naapuri asui ihan seinän takan, oli selvää, että kenenkään menemiset ja tekemiset eivät salassa pysyneet. Naapurissa nähtiin, mihin aikaan talossa herättiin, tulet sytytettiin ja päivän työt aloitettiin. Yhdenmukaisuuden paine oli suuri eikä ollut mahdollista noudattaa omaa rytmiä ja tapoja joutumatta perustelemaan sitä naapurille. Lisäksi sarkajako pakotti tekemään kaikki peltotyöt yhtaikaisesti. Kerimäellä ei naapuriin juuri näkynyt, joten jokaisessa talossa voi elää tavallaan ja valita vapaammin elämäntyylinsä. Jokaisessa talossa voi myös puhua hiukan omiaan, ts. puhua omaa pienoismurrettaan.

Kaikista eurosuomalaisia?

Professori Matti Sarmela on kuvitellut, millainen ihminen on eurosavolainen. Lainaan hetken hänen puheenvuoroaan, mutta korvaan sanan eurosavolainen sanalla eurokyröläinen.

”Eurokyröläinen saattaa elää kaikissa yhdistyneen Euroopan metropoleissa niin kuin tämän päivän Suomen kyröläisen löytää kaikista maan kaupungeista. Mutta hän ei enää elä yhteisössä, jossain paikassa, vaan mediaympäristössä. Hän on paikaton postlokaali ihminen; hänellä ei syntymäpaikkaa, kotipaikkaa eikä hautausmaata, ei oman suvun pyhää puuta. Hän elää mukana tietoverkoissa, taivaskanavien tiedotusriiteissä, maailmanjohtajien mukana, suursijoittajien elämää. Eurokyröläinen elää ja asuu kansainvälisellä tasolla, hän syö kaikkien kansojen etnisessä ravintolassa yhdenmukaiseksi maustettua teollista ruokaa, kuuntelee kaikkien kansojen kansanmusiikkia, harjoittaa euroseksiä, ja katselee samalla öljyn tahrimaa merimetsoa kuin kaikki muutkin maailman ihmiset. Mitä muuta eurokyröläinen tekee, on vaikea kuvitella. Suomen kyröläinen eli luonnossa, tuotti oman ruokansa ja rakensi oman elinympäristönsä. Eurokyröläinen on kai näyttöpääte tai numero Euroopan työvoima-, sosiaali- ja työvoimatilastoissa. ”

Historiaa tarkasteltaessa 90-luvun lama jäi hirmuisuudestaan huolimatta pieneksi koettelemukseksi. Yksityisektorillahan purjehditaankin jo euron voimalla takki levällään kohti uutta uljasta vuosituhatta. Vanhaan kansankulttuuriin ei ole paluuta, markkinoiden ja talouden kehitys on varmistanut sen. En kuitenkaan usko, että kerimäkeläiset sortuvat eurokerimäkeläisiksi tai eurokyröläisiksi. Kansankulttuuriin sisältyy sitkeää vastarinta ja sillä on verraton kyky ja taito muokata eurosivistäjien puhe ja ideat omintakeiseksi paikalliskulttuuriksi. Niin kerimäkeläiset kuin hämeenkyröläiset näyttävät olevan ihan liian hankalia ihmisiä antautumaan ehdoitta. Itsepäisyys pitää kohtalaisen tehottomina niin Brysselin herrojen, Tamminiemen viestintuojien kuin Moskovan Tiltun sinällään varmasti arvokkaan valistustyön.

Lähteitä:

Hannu Hyttinen: Pipa päässä rotvallin reaunalla

Hämeenkyrön historia I – II

Ilkka Malmberg: Heimoerot esiin ja härnäämään

Vanhan Kerimäen historia I - II

Jälkilauseet

Aikaa jutun ensimmäisestä versiosta on siis tosiaan 16 vuotta. Sen kyllä huomaa. Jonkun asian kirjoittaisin nyt eri tavalla, mutta mitä sitä suotta muuttelemaan…

Mitäpä kuuluu tarinan henkilöille? Päähenkilöistä A. Mielonen on harmaantunut, kaljuuntunut ja pyylevöitynyt kiihtyvällä vauhdilla. Häntä vielä huonommassa hapessa on eittämättä Kerimäen kunta, joka 1.1.2013 liitettiin Savonlinnan kaupunkiin. Miten on käynyt kerimäkeläisyydelle? Sitä täytynee lähteä kesällä vakoilemaan.

Hämeenkyrö on edelleen itsenäinen, muttei enää velaton. Velattomuus tai niukkavelkaisuus tuntui muodostuneen Hämeenkyrön kunnallisen identiteetin keskeiseksi opinkappaleeksi. Nyt saadaan velkaa, toivottavasti vastapainoksi homeettomia ja kunnollisia kouluja, päiväkoteja muita tarpeellisia tiloja. Kyröläinen itsenäisyyshalu lienee niin voimallista, ettei kunnia salli liittymistä Tamperetta tai Pirkanmaata pienempään kaupunkiin.

Sivuhenkilöistä P. Rajalalla ja Katri Helenalla tuntuu menevän oivallisesti, kummallakin omalla tahollaan. Ladut taitavat vielä keväämmällä leikata toisiaan, tosin vain kirjallisella tasolla. FES viettää taas juhlavuotta. Tunnetumpi Sillanpää laulaa edelleen.