maanantai 28. tammikuuta 2013


Etusananen

Katselin tuossa äsken vanhoja tiedostoja. Kaikennäköistä hölynpölyä löytyi edellisvuosituhannelta lähtien. Yhtä etsimääni en löytänyt sen enempää tiedostona kuin paperiversiona. Piti kaivaa se esille vuoden 1999 Kyrön Joulusta. Jutun runko on kolmisen vuotta vanhempi. Kirjoitin sen Kerimäki-päivän juhlapuheeksi. Osa kuulijoista piti tarinaa juhlapuheeksi hauskana. Naputtelin sen ajan kuluksi uudelleen. Kirjoitusvirheitä oli aika monta, ne korjasin ja tein luultavasti uudet erheet tilalle. Paria virkettä en ymmärtänyt itsekään, ne muokkasin uuteen uskoon.

Itä ja länsi - kohtaavatko kotoseudut?

Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin sitä alkaa ihmetellä itseään ja maailmaa uudella tapaa.

Kun 40 vuoden rajapyykki on hyvän aikaa sitten ohitettu ja omat vanhemmat saateltu kotipitäjän hautausmaa multiin, katselee maailmaa jo keski-ikäisen ihmisen kaksiteholasien läpi.

Taakse katsoessa palaa tietenkin mieleen lapsuudenmaisema. Luulen, että jokaiselle ihmiselle lapsuuden fyysinen ja henkinen maisema tunkeutuu jotenkin ihon alle: siitä on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassa.

Elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vietin itäsavolaisessa Kerimäen pitäjässä. Sen jälkeen tuntumaa Kerimäkeen on pitänyt yllä sukulaissuhteiden lisäksi Vanhan Kerimäen historia, jonka parissa askartelin kymmenen vuoden ajan.

Varsinainen leipätyö on kuitenkin kierrättänyt opiskelupaikka Joensuun lisäksi, Lieksassa, Punkaharjulla, Kiteellä ja viimeksi Hämeenkyrössä. Kiteen pontikkapitäjästä saavuin 1985 Hämeenkyrön sahtiseudulle; nyt yli tusinan oleskeluvuoden jälkeen alan kai mieltää sen lopullisesti kotipaikaksi. Siirtyminen Hämeenkyröön merkitsi myös loikkaa Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolelle. Tämän rajan kulttuurihistoriallisen merkityksen hallitsin teoriassa jo opiskeluaikoina. Koetan nyt jotenkin hahmottaa, miten olen kokenut tuon rajan henkilökohtaisesti käytännössä.

Mitä suomalaiset sitten keskimäärin tietävät nykyisestä kotipitäjästäni Hämeenkyröstä? Keskimäärin ottaen kai Katri Helenan, tuon valtakunnan kuuluisimman miniän. Jotkut saattavat hänen kauttaan muistaa Panu Rajalan, ja sitä kautta jopa F.E. Sillanpään, Suomen ainoan Nobel-kirjailijan (sen vähemmän tunnetun Sillanpään). Sillanpää syntyi Hämeenkyrössä ja koko hänen tuotantonsa sivuaa tavalla tai toisella Kyröä, kuten paikalliset pitäjän nimen lyhentävät. Sillanpään keskeisistä teoksista erityisesti Hurskas kurjuus liittyy kiinteästi Hämeenkyrön historiaan. Tuntuu siltä, ettei kirjailijamestari aina edes viitsinyt muuttaa todella eläneiden henkilöiden nimiä kirjoihinsa. Taatan joulupakinat tekivät varmasti tutiksi vanhemmalle kerimäkeläiselle sukupolvelle Hämeenkyrön maalaukselliset maisemat ja kyröläisen kielen hieman jaarittelevan poljennon.

Kyröläisillä sahti ja sarvi

Hämeenkyrön pitäjän historia ulottuu kauas keskiaikaan. Hämeenkyrön seurakunta perustettiin ilmeisesti 1260-luvulla. pitäjä käsitti yhdeksän nykyistä kuntaa tai kaupunkia se ei ollut pelkästään muinaispitäjä, vaan pikemmin alamaakunta. Paikalliset asukkaat pitivät kiinni itsenäisestä asemastaan niin, että kirkko joutui tekemään heidän kanssaan erillisen sopimuksen verotuksesta. Sitä nimitettiin Kyrön oikeudeksi. Sopimus oli sittemmin esikuvana Pohjanmaalla ja Hämeessä tehdyille vastaaville sopimuksille. Pohjanmaan Kyröjoen seutukunta sai osan asutuksestaan, kuten nimestäkin voi arvata, Hämeenkyrön suunnalta. Itse asiassa vasta 1400-luvulla ryhdyttiin virallisesti puhumaan Hämeenkyröstä, ettei sitä sotkettaisi Pohjanmaan Kyröön, joka oli itsenäistynyt emäalueestaan ilmeisesti jo 1200-luvun puolella.

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu juomasarvi, josta juotiin sahtia. Alkuperäistä punaiseksi ja siniseksi maalattua Kyrön sarvea säilytetään nykyään kirkkoherranvirastossa. Sarvi oli alun perin itse asiassa pakanallinen kulttiesine, josta kyröläiset eivät suostuneet luopumaan kristinuskoon kääntyessään. Sarvea säilytettiinkin 1700-luvulle saakka hopeavitjoissa riippumassa kirkon katossa. Sieltä sitä sitten lainattiin häihin ja muihin suuriin pitoihin.

Itselliset kyröläiset ovat nykyäänkin ylpeitä sekä sahdistaan että sarvestaan. Sahdinvalmistusperinne elää ja voi hyvin, onpa Hämeenkyröön voitettu useita sahdinvalmistuksen suomenmestaruuksiakin. Henkilökohtaisten kokemusten nojalla en osaa suositella sahtia; epäilen ettei se sovi itäsuomalaiselle ruuansulatukselleni. Toisaalta olen tavannut myös kerimäkeläislähtöisiä henkilöitä, jotka ovat kovinkin mieltyneitä sahdin makuun ja vaikutukseen, joten jääköön lopullinen tuomio tässä asiassa kunkin sahdinnauttijan elimistölle.

Virallisesti Hämeenkyrö kuului vanhassa maakuntajaossa Satakuntaan. Satakuntalaisista heimona en paljoa tiedä, oikeastaan muistan vain sen vanhan hokeman, jonka mukaan satakuntalaisissa yhtyy ihailtavalla tavalla hämäläinen hitaus ja varsinaissuomalainen keljumaisuus. Saattaa pitää paikkansakin, eiväthän stereotypiat tyhjästä synny. Pidän kuitenkin hämeenkyröläisiä jo murteensakin puolesta hämäläisinä.

Riävä ja ryökäle

Hämeenkyrössä törmäsin nopeasti sellaiseenkin ilmaisukauheuteen kuin hiano miäs. Aiemmin luulin että sellaista kieltä puhutaan vain tv-sarjassa Reinikainen. Omalaatuista oli totutella siihen, että ilta in ehtoo, päässä pidetään talvella pipaa eikä pipoa, saunassa käytetään vihtaa eikä vastaa. Kun kerimäkeläinen neuloo kintaat ja lapaset, niin kyröläinen kutoo vanttuut tai tumput. Piti totutella kehtaamisen sijaan ilkeämään.

Omista lapsista huomaa sen, että ympäristö on kielen muokkaajana geeniperimää kovin paljon vahvempi. Niinpä vanha perussavolainen sukunimi Mielonen vääntyy lasteni suussa Mialoseksi. Sitä ei tunnu estävän sen enempää kaunis opetus kuin tervaspampulla uhkaaminenkaan. Muuten nuorison kieli Hämeenkyrössä lähenee koko ajan perustamperelaista puheenpartta, jota Suomen kansalle on tehokkaimmin markkinoinut kiekkoleijonien kapteeni Timo Jutila. – Vaikka Jutila varmaan sanoisi, että ansio kuuluu kyllä koko joukkueelle. Tampereen kielessä ulkopuolisen huomio kiintyy yleensä mukavasti sorahtavaan r-kirjaimeen: esimerkiksi matkoilla olija on reisusa, ja kun ihmistä kiukuttaa, häntä riapoo. Hiivaleipä on riävää ja ryäjäke tarkoittaa ryökälettä. Tampereen seudullakin nurkkiin kertyy ryänää eli joutavanpöiväistä omaisuutta, siis roinaa. Yleensä kaikki ärrähenkiset sanat tuntuvat sopivan oivallisesti tamperelaisten suihin.

Tamperelaisia onkin syytä onnitella hyvin toteutetusta imperialismista. Kaupunki on luonut oman talousalueen ja maakunnan eli Pirkanmaan. Pirkanmaa on nielaissut suuren osan Hämettä ja itäisen Satakunnan niin tehokkaasti, että nuorempi väki on tyystin unohtanut vanhat maakunta- ja heimorajat. Ajatus kyröläisistä satakuntalaisina on heille yhtä luonteva kuin mielikuva Paavo Lipposesta teknoa tanssimassa.

Tiukkapipaisia sananlaskuja

Puheesta on helppo luiskahtaa huumorintajuun. Hämäläisissä tahtoo olla tuota Tuntemattoman sotilaan Rokan mainitsemaa vikaa: he puhuvat huumoria tosissaan. Otan esimerkin. Jos joku nimetään Kerimäellä Nätti-Jussiksi, hän on todennäköisesti pitäjän rumin mies. Sen sijaan Hämenkyrössä Nätti-Jussi tahtoo olla todellakin nätti eli komia. Matti Kuusi on määritellyt savolaisen huumorin niin, että se on täynnä älyllistä viisastelua, alinomaista leikkivalehtelua, heikkouksien ja epäkohtien ironista kiittelyä, kaksimielisiä väärinkäsityksiä, passiivisuuden ja mukavuuden liioittelua.

Kun kerimäkeläisen ensisijainen leikinlaskun kohde on vielä yleensä joku toinen, on tosikolla ja kankeakielisellä seurassa hankalaa. Savossa mies ei ole minkään veroinen, jollei pysty pitämään suullisesti puoliaan.. toisaalta vinoilussa on selvät ja hyväksytyt pelisäännöt. Jos savolaiselle puhutaan hämäläiseen tapaan ja hämäläisten pelisääntöjen mukaan ”suoraan”, loppuu kerimäkeläisen huumoritaju lyhyeen.

Kerimäkeläisen huumorin taustojen etsijälle tarjoavat sanaparret kiitollisen maasto.. Elämää on tehty siedettäväksi sananlaskujen avulla. Kerimäkeläinen – kuten itäsuomalainen yleensä – viljelee huumoria, joka kääntää vastoinkäymisen leikiksi ja pilailee vaikeilla elämäntilanteilla. Varsin runsaasti on lausahduksia, jotka korostavat kaiken suhteellisuutta (esimerkiksi Yks yhtä hyvä ku toinnennii), mikä korostaa elämänasenteen maltillisuutta ja suurpiirteisyyttä.

Matti Hako on tallentanut Vanhan Kerimäen historiaan tällaisia ilkikurista elämäntarkkailua ja luonnonläheistä sanailua todistavia sananlaskuja. Esimerkkejä: Sisu kuin kävyn syöjällä; vie viisautes Viipuriin, suat viis pennii; Sillo köyhä korrii, ku on ainuut piällä; Rauhassa ei oo kiirettä eikä nälässä maha halakii. Sen sijaan vain Häme voi synnyttä niin tiukkapipaisen sanalasku kuin ”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”.

Kylään vain kutsusta

Hämeenkyröläisestä poiketen kerimäkeläinen savolaiseen tapaan ei kyllä mielellään sano kyllä tai ei. Mieluummin sanotaan sekä kyllä että ei, esimerkiksi: ”Kyllä se ei oo olematta niin”. Hämeenkyröläistä riivaa se, että savolaiselta ei saa suoraa vastausta. Moista vetkuttelua voi verrata japanilaiseen kohteliaisuuteen. Jyrkkiä konflikteja pyritään välttämään viimeiseen asti, ja kaikkia asioita lähestytään kautta rantain vastapuolen reaktioita tarkkaillen.

Jyrkkien konfliktien välttämistaipumus on johtanut myös siihen, että Kerimäellä eikä yleensäkään Itä-Savossa ole organisoidutta: joukkoliikkeillä ei ole pitäjässä ollut juuri merkitystä. Herännäisyysliikkeillä ei ollut suurta menestystä Kerimäellä, melko niukaksi on jäänyt IKL:n, äkkijyrkän kommunismin tai nuorisoseuraliikkeen merkitys. Tahtimarssille ei kerimäkeläisiä individualisteja ole juuri saatu, eli ”En ou puolesta enkä vastaan, mielumminnii päenvaston”.

Myös ruokakulttuurissa Itä- ja Länsi-Suomen erot ovat hyvin tunnettuja. Keskeinen ravitsija oli kaikkialla Suomessa leipä. Läntisessä Suomessa leivottiin tavallisesti suurleivontana vain pari kertaa vuodessa. Leipiä säilytettiin pitkiä aikoja leipävartaissa tai leipähäkeissä. Kerimäki on puhdasoppista pehmeän leivän aluetta; leipää leivottiin kerran viikossa tai useamminkin. Tärkeän lisän leivontaan toivat rasvaiset piirakat ja kalakukot. Niiden valmistustaito ei ole muuten levinnyt vieläkään Päijänteen länsipuolelle, poikkeuksena siirtokarjalaissaarekkeet.

Kun Hämeenkyrössä lähdetään kyläilemään, tapahtuu se kutsusta. Kutsun syynä voi olla hautajaisten, syntymäpäivien tai häiden lisäksi joku riittävä tapaus: esimerkiksi isäntäperheen hankkima uusi auto. Yksi seuraus vierailusta voi olla vastakutsu parin viikon päästä: naapurikin on saanut hankituksi uuden, hieman kalliimman auton. Läntistä kateutta parhaimmillaan.

Näyttäminen on oleellista kyröläiselle, siksi talot, autot, pelit ja vaimot on saatettava edustuskuntoon. Tärkeää on ensin säästää ja sitten satsataan tavaraan, koska laiskottelu ja rahan tuhlaaminen hetken nautintoihin on tuomittavaa. Tällä omaisuuteen ja työhön kiintymisellä on se hyvä puoli, että ympäristö näyttää siistimmältä kuin itäisessä Suomessa. Pihapiirit antavat jämptin ja täsmällisen vaikutelman – ovat siis viihtyisiä vähän samalla tavalla kuin kasarmialueet. Rakennukset ovat perinteisesti olleet koristeltuja ja maalattuja, samoin huonekalut. Toisaalta itäsuomalaisesta tuntuu siltä, että elämästä voisi löytää hauskempi asioitakin kuin rukinlavan loputtoman hiomisen.

Toki läntisen kateuden laatu on itäistä positiivisempaa. Naapurin menestykseen pyritään nokittamaan omalla vielä paremmalla. Idässä vaikkapa uuden veneen hankkineen naapurin paatti käytäisiin kernaasti upottamassa. Upottaminen tosin jää puheeksi, kuka nyt tosissaan viitsisi nähdä niin isoa vaivaa. Helpommalla pääsee käyttäessään senkin ajan naapurin haukkumiseen.

Paikallaan vai liikkeellä

Talon ja omaisuuden merkitys näkyy Hämeenkyrössä siinäkin, että sukunimiä ei käytetty oikeastaan ennen 1900-luvn loppua. Talot olivat ja pysyivät ja isäntä otti talon nimen. Vielä sodanjälkeisenä aikana kunnalliselämää hallitsivat samat talot, jotka olivat pitäjän napoja jo 1500–1600 –luvuilla. Kerimäellä sen sijaan ihminen syntyi sukuun eikä taloon. Ja talolle nimen antoi isäntä eikä talo isännälle. Tämän voi halutessaan tulkita niin, että ihminen oli omaisuutta tärkeämpi asia.

Piirakoitten ja sujuvasti liikkuvan suun lisäksi uskaltaa Kerimäen vahvoihin puoliin Puruveden ja muidenkin järvien ansiosta veneen ja kalastuksen – sekä tietysti muikkusopan ja kalakukon. Kun näihin lisätään vielä kaskeaminen, huomataan että kerimäkeläisen kulttuurin vahvuudet liittyvät leviävyyteen ja liikkuvuuteen. Erätalous, kaskeaminen ja pitkät yhteydet merenrantakaupunkeihin pitivät kerimäkeläiset ainaisessa liikkeessä. Lisäksi 1800-luvulla miljoonakaupungiksi kasvanut Pietari imi Kerimäeltä voita ja muitakin tuotteita.  Voi sanoa, että liikkuminen oli kerimäkeläisillä verenperinnössä.

Liikkuvuuden lisäksi maastonmuodostuskin lienee vaikuttanut kerimäkeläiseen individualismiin. Järvien ja mäkien rikkoma maisema yhdessä kaskeamisen kanssa aiheutti sen, että talot jäivät kauas toisistaan, eikä tiiviitä kyläyhteisöjä syntynyt.

Hämeenkyrö edustaa tyypillistä länsisuomalaista peltoviljelyaluetta, jossa talot pyrittiin kokoamaan peltojen viereen kyläntontille kimppukyläksi. Tähän tuonaikainen lainsäädäntökin ohjasi. Kun naapuri asui ihan seinän takan, oli selvää, että kenenkään menemiset ja tekemiset eivät salassa pysyneet. Naapurissa nähtiin, mihin aikaan talossa herättiin, tulet sytytettiin ja päivän työt aloitettiin. Yhdenmukaisuuden paine oli suuri eikä ollut mahdollista noudattaa omaa rytmiä ja tapoja joutumatta perustelemaan sitä naapurille. Lisäksi sarkajako pakotti tekemään kaikki peltotyöt yhtaikaisesti. Kerimäellä ei naapuriin juuri näkynyt, joten jokaisessa talossa voi elää tavallaan ja valita vapaammin elämäntyylinsä. Jokaisessa talossa voi myös puhua hiukan omiaan, ts. puhua omaa pienoismurrettaan.

Kaikista eurosuomalaisia?

Professori Matti Sarmela on kuvitellut, millainen ihminen on eurosavolainen. Lainaan hetken hänen puheenvuoroaan, mutta korvaan sanan eurosavolainen sanalla eurokyröläinen.

”Eurokyröläinen saattaa elää kaikissa yhdistyneen Euroopan metropoleissa niin kuin tämän päivän Suomen kyröläisen löytää kaikista maan kaupungeista. Mutta hän ei enää elä yhteisössä, jossain paikassa, vaan mediaympäristössä. Hän on paikaton postlokaali ihminen; hänellä ei syntymäpaikkaa, kotipaikkaa eikä hautausmaata, ei oman suvun pyhää puuta. Hän elää mukana tietoverkoissa, taivaskanavien tiedotusriiteissä, maailmanjohtajien mukana, suursijoittajien elämää. Eurokyröläinen elää ja asuu kansainvälisellä tasolla, hän syö kaikkien kansojen etnisessä ravintolassa yhdenmukaiseksi maustettua teollista ruokaa, kuuntelee kaikkien kansojen kansanmusiikkia, harjoittaa euroseksiä, ja katselee samalla öljyn tahrimaa merimetsoa kuin kaikki muutkin maailman ihmiset. Mitä muuta eurokyröläinen tekee, on vaikea kuvitella. Suomen kyröläinen eli luonnossa, tuotti oman ruokansa ja rakensi oman elinympäristönsä. Eurokyröläinen on kai näyttöpääte tai numero Euroopan työvoima-, sosiaali- ja työvoimatilastoissa. ”

Historiaa tarkasteltaessa 90-luvun lama jäi hirmuisuudestaan huolimatta pieneksi koettelemukseksi. Yksityisektorillahan purjehditaankin jo euron voimalla takki levällään kohti uutta uljasta vuosituhatta. Vanhaan kansankulttuuriin ei ole paluuta, markkinoiden ja talouden kehitys on varmistanut sen. En kuitenkaan usko, että kerimäkeläiset sortuvat eurokerimäkeläisiksi tai eurokyröläisiksi. Kansankulttuuriin sisältyy sitkeää vastarinta ja sillä on verraton kyky ja taito muokata eurosivistäjien puhe ja ideat omintakeiseksi paikalliskulttuuriksi. Niin kerimäkeläiset kuin hämeenkyröläiset näyttävät olevan ihan liian hankalia ihmisiä antautumaan ehdoitta. Itsepäisyys pitää kohtalaisen tehottomina niin Brysselin herrojen, Tamminiemen viestintuojien kuin Moskovan Tiltun sinällään varmasti arvokkaan valistustyön.

Lähteitä:
Hannu Hyttinen: Pipa päässä rotvallin reaunalla
Hämeenkyrön historia I – II
Ilkka Malmberg: Heimoerot esiin ja härnäämään
Vanhan Kerimäen historia I - II

Jälkilauseet

Aikaa jutun ensimmäisestä versiosta on siis tosiaan 16 vuotta. Sen kyllä huomaa. Jonkun asian kirjoittaisin nyt eri tavalla, mutta mitä sitä suotta muuttelemaan…

Mitäpä kuuluu tarinan henkilöille? Päähenkilöistä A. Mielonen on harmaantunut, kaljuuntunut ja pyylevöitynyt kiihtyvällä vauhdilla. Häntä vielä huonommassa hapessa on eittämättä Kerimäen kunta, joka 1.1.2013 liitettiin Savonlinnan kaupunkiin. Miten on käynyt kerimäkeläisyydelle? Sitä täytynee lähteä kesällä vakoilemaan.

Hämeenkyrö on edelleen itsenäinen, muttei enää velaton. Velattomuus tai niukkavelkaisuus tuntui muodostuneen Hämeenkyrön kunnallisen identiteetin keskeiseksi opinkappaleeksi. Nyt saadaan velkaa, toivottavasti vastapainoksi homeettomia ja kunnollisia kouluja, päiväkoteja muita tarpeellisia tiloja. Kyröläinen itsenäisyyshalu lienee niin voimallista, ettei kunnia salli liittymistä Tamperetta tai Pirkanmaata pienempään kaupunkiin.

Sivuhenkilöistä P. Rajalalla ja Katri Helenalla tuntuu menevän oivallisesti, kummallakin omalla tahollaan. Ladut taitavat vielä keväämmällä leikata toisiaan, tosin vain kirjallisella tasolla. FES viettää taas juhlavuotta. Tunnetumpi Sillanpää laulaa edelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti