Ihmiselon ihanuus ja kurjuus - ja Anna Lepaa

Pari vuotta sitten katselin televisiosta Matti Kassilan ohjaamaa Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Lasse Pöysti teki pääosan enimmäkseen kasvonelkein. Hän esitti päähenkilö Martti Hongistoa, jonka nuoruudenrakastettua Anna Kalmaata näytteli osastaan Jussilla palkittu Liisamaija Laaksonen. Nimi Anna Kalmaa jäi kummittelemaan mieleen, siinä oli jotain tuttua. Piti ottaa nimestä selvää, mutta sitten asia unohtui. Kunnes luin bussissa matkalla Helsinkiin jostain alelaarista eurolla ostettua Eero Ojasen teosta Suuri suomalainen kummituskirja. Siitä kävi ilmi, että kertomus Lepaan Annasta on yksi Suomen historiallisesti vanhimpia tarinoita.

Yhden perustarinan mukaan Anna oli kartanon tytär ja ylhäinen neito, jota rangaistiin ankarasti luvattoman rakkaussuhteen vuoksi. Annan kumppani oli nuori pappismies Magnus, suomalaisittain Maunu. Keskiajan katoliseen tapaan pappi ei voinut avioitua. Isä tai sukulaiset muurasivat Annan rangaistukseksi elävänä kellariin, jossa hän sitten kuoli. Maunu sen sijaan pääsi urallaan pitkälle: hänestä tuli Turun piispa. Vuonna 1450 kuollutta Maunu Tavastia pidetään yleisesti vaikutusvaltaisimpana Turun piispoista. Keskiaikaisten piispojen tapaan hän oli myös merkittävä maallisen vallan käyttäjä. Kertooko tarina sitten todella tapahtuneesta? Piispan sukujuuret olivat olivat ainakin osittain Lepaan seudulla, joten hän olisi voinut liikkua siellä nuoruudessaan 1300-luvulla. Keskiajan suomalaisnaisista on kovin vähän kirjallista tietoa, Lepaan Annastakaan ei ole mainintoja. Anna oli kyllä suosittu nimi suomalaisissa ylimyspiireissä. Nimellä oli kunniakas historia, olihan Anna Jeesuksen äidinäiti. Lepaan kartonoa ei luultavasti ollut olemassa itsenäisenä tilana vielä 1300-luvun lopussa.

Yhden tarinaversion mukaan isä tai suku hukutti Annan Lepaan virtaan. Kummitusjutuissa Annan haamun liikuskelupaikkakin vaihtelee eri tarinaverioissa. Joidenkin mukaan Anna liikkuu ja näkyy jonkinlaisena hahmona Lepaan virran rantatiellä tai rantakoivikossa.  Toisten väittämien mukaan Lepaan kellarista kuuluu selittämätöntä koputtelua, askelia tai huokailua. Joskus taas kellarin vieressä kohoavan tuulimyllyn ikkunassa näkyy outo valo.

Toisen perustarinan mukaan Anna olisi jäänyt henkiin. Hän olisi synnyttänyt Maunu Tavastin aviottoman pojan, Olavi Maununpojan. Olavi tuli sitten Turun piispaksi isänsä jälkeen vuosiksi 1450-60. Tämän version syntyyn lienee vaikuttanut Maunu Tavastin hyvin tunnettu kiintymys Olavi Maununpoikaan. Hänen on sanottu pitäneen tätä kuin ottopoikanaan, tukeneen nuoren miehen opiskelua ja etenemistä  piispanistuimelle. Ja tietysti perinne antaa pojalle oman isän nimi tukee tätä tarinamuunnosta.  Olavi Maununpoika olikin mahdollisesti Maunu Tavastin sisaren tai serkun poika, sukua joka tapauksessa.

Lisäpontta Lepaan Annan tarinalle ovat antaneet viitteet siitä, että Maunu Tavast oli mieltynyt nimeen Anna. Sen mukaan hän olisi aluksi nimennyt Suomeen perustamansa birgittalaisluostarin Pyhän Annan luostariksi ja tuonut Turun tuomiokirkossa esiin Pyhää Annaa. 

Helsingistä palattuani ryhdyin tutkistelemaan kirjahyllyäni saadakseni lisävalaistusta asiaan. Ihmiselon ihanuutta ei löytynyt eikä kurjuuttakaan. Panu Rajalan Sillanpäätutkimus ei tuonut valistusta Lepaan Anna mysteeriin. Siispä joutuin kirjastoon lainaamaan Rajalan toimittamaa Sillanpään koottujen teosten seitsemättä osaa. Ja sieltähän löytyi Ihmiselon lisäksi Panun selvityksiä. Romaanin Lepaan kartanon esikuvana ovat Sillanpään muistot kesältä 1908. Tuolloin juuri ylioppilaaksi lakitettu nuorukainen toimi kotiopettajana Lempäälässä Lopen ja Sotavallan kartanoissa. 

Teoksen oikovedoksiin saakka Anna Lepaan sukunimi oli Laalahti. Tällä kirjailija kai koetti eksyttää lukijoiden ajatukset Lempäälän kartanoista Aitolahden tunnetulle Laalahden rusthollille. Lopuksi Sillanpää päätyi sukunimeen Lepaa tunnustaen tavallaan kirjallisen muistuman, Eino Leinon näytelmän Maunu Tavast. Samana vuonna 1908 Leino kirjoitti myös runon Lepaan neiti I-III kokoelmaansa Halla. 

Mitä kirjailija mietiskeli, kun valitsi päähenkilöiden  nimiksi Martti ja Anna? Lienee selvää, että hän otti nimet Eino Leinon runosta ja/tai näytelmästä. Sillanpää saattoi tuntea muutenkin kertomuksen Lepaan Annasta. Runossaan Lepaan neiti Leino kertoo, kuinka vanha Maunu Tavast muistelee kammiossaan vaiheitaan ja lankeemustaan: 

"Teki silloin suuren surmansynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat hältä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein."

Leino rinnastaa sekä runossaan että näytelmässään Annan ja Maunun keskiajan kai kuuluisimpaan rakkauskertomukseen, Héloïsen ja Abélardin tarinaan. Maunun lukukammioon ripittäytymään saapunut vanha nunna paljastaa itsensä Anna Lepaaksi ja kertoo Olavin heidän yhteiseksi lapsekseen:

"Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi.”

Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhven yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa,
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi."

Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa Annalla ja Martilla ei ole yhteistä lasta. Teoksen päättävässä Martti Hongiston kirjeen viimeisissä virkkeissä Annan Juhani-pojalle tämä erikseen mainitaan: "Minä en ole sinun isäsi, mutta minä olin sinun äitisi ystävä - ainakin hänen elämänsä varhaisessa keväässä ja taas sen viimeisinä viikkoina. ... Ja lopuksi, Anna Lepaan poika, voi hyvin ja kukoista! Jos tässä kirjeessä on ollut liikaa tunteellisuutta, niin suo se ikämiehelle anteeksi."

Mainittakoon, että kirjeen loppuosa on teosta stilisoimaan pestatun Yrjö Kivimiehen käsialaa. Hän kirjoitti sen "koska kaikella - kirjeelläkin ja romaanillakin - täytyy olla loppunsa." Kun vielä tutkastelin Aarno Laurilan tutkimusta Sillanpäästä, olin valmis lukemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden vailla ennakkokäsityksiä ja -luuloja.

Ja mikäpä hänessä, kannattihan kirja lukea. Se oli toki vähän kokoonharsitun oloinen, paikoin katkelmallinen ja hajanainen. Parhaimmillaan teksti kulki viehättävän sujuvasti, erityisesti Martti Hongiston nuoruusvuosia kuvatessaan. Teksti tuntui terästyvän aina, kun Anna Lepaa ilmestyi näyttämölle. Ja hauskinta on tietysti Hongiston hotelli Tammerissa tapaama kirjailija E.V. Suokselma, neljättä kyynärää pitkä ja 130-kiloinen moottoriturpa, jonka ääni oli kaikkien hovimestarien ja ovenvartijain kauhistus. "Iso-Eevertti" vetäisee sujuvan monisivuisen tajunnanvirtamonologin, jonka katkaisee hetkeksi pöytäseuralaisen satunnainen repliikki. Sitten yksinpuhelu jatkuu, sivutolkulla... Lopulta ovimikot ja paikalle saapunut rouva Suokselma saavat "vauvan vaunuun". Lukija havaitsee jopa ilman kirjallisuudentutkijoiden apua, että Sillanpää kuvaa Suokselmassa omaa ravintoloissa remeltävää 1930-luvun lopun ulkoista hahmoaan. Keski-iän väsymyksestä ja luomistyön kriisistä kärsivä Martti Hongisto taas on Sillanpään sisäinen minä. Ja Hongiston vävyssä Jalmari Roimalassa kirjailija kai kuvaa oman alkoholisminsa synkimpiä hetkiä. 

Enemmän teokseen tuntui kuuluvan ihmiselon arkipäivää ja kurjuutta kuin ihanuutta. Ihanuus keskittyi nuoruusmuistoihin. Tällä iällä täytyneekin käydä kurjuutta minimoidakseen muistelemaan nuoruusvuosia. Sen voisi tehdä vaikka Lepaassa. Lepaan kartano on nykyään Hämeen Ammattikorkeakoulun koulutusyksikkö, jossa voi opiskella niin viinin- kuin oluenvalmistusta. Panimon olutta olen joskus takavuosina käynyt Lepaalla maistamassakin; kelvollista juotavaa oli. Mielessä kummittelee nyt ajatus, että kesällä voisi käydä nauttimassa myös lasillisen Lepaan Annaa.

Lähteet

Aarne Laurila: F.E. Sillanpää vuosina 1888-1958. Otava 1958.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Minerva 2017.

F.E. Sillanpää. Kootut teokset 7. Toimittanut Panu Rajala. Otava 1990.

Tarina kummittelevasta Lepaan Annasta vie historian hämärään.