Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille
I. K. Inha matkusti ensi kertaa Pielisen vesistöön aikaisin
alkukesästä. Hän lähti matkaan ensimmäisellä sinä kesänä Savonlinnasta
Joensuuhun yrittäneellä laivalla. Oli jo kesäkuu, mutta jäiden pelättiin vielä vaikeuttavan
matkantekoa. Laiva lähti ani varhain aamulla matkaan, mutta jokunen tunti
myöhemmin Inha heräsi karkeaan rohinaan: jää pysäytti laivan. Oltiin
Haukivedellä lämpimässä auringonpaisteessa, mutta jäälautat estivät kulun.
Kivisillä selkäsaarilla koivut olivat vasta puhkeamassa lehteen.
Mantereella oli jo täysi lehti puissa, ja Etelä-Saimaa lainehti
kauttaaltaan avoimena. Kesän viivästyminen ei siis johtunut siitä, että olisi
oltu paljon pohjoisempana. Haukivesi vain oli niin laaja, että jäiden sulaminen
otti aikansa. Inha totesikin tämän luonnonilmiön osoittavan konkreettisesti
Itä-Suomen vesistöjen laajuuden.
Syntyneessä tilanteessa Inha saattoi tarjota apua laivan kapteenille.
Hän oli seurannut edellisenä talvena kirjeenvaihtajana Murtajan työtapoja
Hangon jäissä. Inhan neuvosta takakannelle koottiin kansilasti ja matkustajat,
joita oli ”muutama kymmenkunta rahvaanmiestä”. Näin saatiin vähänläntä laiva
kohottamaan nokkansa melko korkealle ja painamaan potkurinsa riittävän syvälle.
Se oli Murtajan asento, kun takasäiliöt olivat täynnä vettä. Sitten tehtiin
uusi yritys:
”Puskettiin täydellä vauhdilla jään reunaan,
kokka kohosi vielä kappaleen, jännityksellä katselivat kaikki, miten nämä
Murtajan konstit sisävesillä menestyisivät… jää murtui, lautat hajosivat, eikä
laivamme enää pysähtynytkään, vaan leikkasi tasaisesti edeten uoman jääkenttäin
halki.”
Läpi päästiin, ja Inhasta tuli toviksi päivän sankari. Kapteeni kutsui
hänet komentosillalle, tarjosi kahvit sekä naukun ja kiitteli Inhaa hyvästä
avusta. Inha arveli, että joku äreä vanha merikarhu olisi harmitellut joutuessaan
ammatissaan nolatuksi. Mutta siivo ja säyseä sisävesien kippari kiitteli
kauniisti.
Orivedelle saavuttaessa Inha huomioi järven melkein saarettomaksi ja
kulkusuuntaan lähes valtavan aavaksi. Aivan oikein hän arvioi Oriveden aavuuden,
vaikka Laatokalle tietenkään järvi ei voinut vertoja vetää. Matkustajalle ei
jäänyt vaikutelmaa rannoista eikä viljelyksistä, rannat ovat niin kaukana
laivareitistä. Orivettä seurasi Pyhäjärvi, joka sekin oli laaja. Laajuutta
korosti vielä rantojen mataluus. Pyhäjärven jatkona olivat vielä Höytiäinen ja
Viinijärvi kapeitten kannasten takana. Höytiäinen laski aiemmin Viinijärveen,
mutta hallinnasta riistäytynyt järvenlasku johti 1859 siihen, että Höytiäisestä
vesi karkasi suoraan Pyhäjärveen. Inha arveli tuolloin vielä melko verestä
murtolaaksoa maamme suurimmaksi nuoreksi luonnonmullistuksen jäljeksi.
Joensuusta Pieliselle
Inha arvioi Joensuun maisemallisesti mitä ikävimmäksi kaupungiksi.
Joensuun läpi virtaava Pielisjoki satamineen pelasti kuitenkin melko paljon.
Kaupungin kohdalla oli koski ja kanavakin. Inhan mielestä Joensuu muistutti paljon
Pohjanmaan rannikkokaupunkia. Lakea maa ja melkoinen joki olivat molemmille
luontaiset.
Joensuusta Inha jatkoi matkaansa Pielisjokea ja sen kanavia pitkin
pohjoiseen. Pielisen kanavaa hän piti toisenlaisena kuin Saimaan kanavaa.
Kaikkialla lähestyi sydänmaa jokea, maisemassa oli pohjoisempi, karumpi leima.
Vain alkumatkan joki oli varsinaista jokea, ylempänä se muuttui virtojen ja
koskien sitomaksi järvijonoksi. Koskipaikat ohitettiin lyhyitä kallioon
hakattuja kanavia myöten. Laivaliikenne oli vähäisempää kuin alavesillä, mutta
tukkiliikenne vilkkaampaa. Uittoon liittyvät olot oli uittoyhdistys Inhan
mielestä järjestänyt mallikelpoisesti.
Pielisjoen komeimmat maisemat löytyivät ”laulukkaasta” Enosta. Siellä
Kaltimonkoskella Pielisjoki katkaisi Pohjois-Karjalan vaarajonot. Kanava oli
louhittu kallioon kosken sivuitse, ja paikalle oli perustettu myös
paperitehdas. Inha ihasteli näköaloja Kaltimovaaralle ja toisella suunnalla
Suppuravaaroille. Maisemaa hän piti tunturiluonteisena, koska vaarojen rinteet
ja laet olivat suureksi osaksi yhtä paljaita, avoimia ja pensaikkoisia kuin
pohjolan tunturitkin. Syy metsättömyyteen tosin oli toinen kuin tuntureilla:
kaskiviljely, jota Inha nimitti myös ahoviljelyksi. Maat oli jo niin moneen
kertaan kaskettu, että viertäjien täytyi kaataa nuorta vesakkoa ja vierittää
näitä risuja maata pitkin saadakseen kasken palamaan. Tämän vuoksi maisema oli
täynnä ahomaita, osa vielä harmaina kivikkoina, jotkut ahot nuorena pensaikkona
ja jossain kasvoi jo kaskikelpoista vesakkoa. Talot olivat pieniä ja niin
pellotkin. Mutta mihinpä vainiota maamies tekisi, kun kivi paistaa esiin joka
puolelta. Ahotut rinteet olivat siis Enon miehen varsinaiset viljelykset.
Rahvas oli köyhää, mutta Inhan mukaan useat kauneimmista kansanlauluistamme ja
sävelmistämme ovat syntyneet juuri näissä maisemissa.
Enosta Pieliselle päin kuljettaessa muuttuivat seudut vielä
autiommiksi. Ahvenisen kautta pääsi Pieliselle, sinne oli saatu jo sekä maantie
että rautatiesilta. Mutta jos matkustaja halusi nähdä oikeita saloseutuja ja
kaikkein alkuperäisintä saloväestöä, piti hänen poiketa Rahkeenvedestä
Koitajokeen ja nousta sitä pitkin Ilomantsin salovesille. Mustana kuin terva,
mutta kuitenkin selkeänä kuohui Koitajoen vesi lukuisissa koskissaan. Koitere
oli kaunis ja saarekas erämaajärvi. Lopulta päästään Ilomantsin rautajärviin,
joissa vanhat teollisuuslaitokset ovat kuin yritteliäisyyden ja viljelyksen
pieniä keitaita. Mutta Inha arveli harvan lähtevän tuolle vaivalloiselle
taipaleelle, jossa jalkapatikka oli usein ainoa kulkutapa ja yösijat ja ruoat
”huonosti korvaavat päivän rasitukset”. Useimmat suuntasivat Pieliselle, jonka
rannoilla tapasi voimallisempaa asutusta. Inhan silmissä Lieksa, Juuka ja
Nurmes olivat suuria ja edistyneitä yhteiskuntia, jotka toimeliaisuudessaan
muistuttivat Länsi-Suomen parhaita seutuja. Lieksan taajaman takana olivat
Pankakosken tehtaat komeassa koskessa, jota matkailijan kannatti käydä
katsomassa. Nurmeksessa oli rautatehtaansa ja Juuassa kivilouhoksensa. Ja uusia
kehitysmahdollisuuksia teollisuudelle näytti olevan. Mutta viljelys ja
alkuperäiset erämaan olot olivat täällä silti lähempänä toisiaan kuin missään.
Inha kertoi, että Lieksa kylänraitilla purilaat – joista hän käytti nimitystä
aisaresla – olivat rattaiden ohella tavallinen ajoneuvo.
Kolilla
Inha kävi Kolilla monta kertaa. Suomen maisemia kirjoittaessaan hän ei
edennyt paikasta toiseen tekemiensä matkojen mukaisesti, vaan poimi
impressioita maisemista eri matkoilta ja yhdisteli niitä vapaasti. Kolin esittelyyn
hän valitsi matkan, jonka hän teki erään Italiasta juuri palanneen taitelijan
seurassa. Inha ei maalaria nimennyt, mutta tiedämme, että kyseessä oli Eero
Järnefelt. Jean Sibeliuksen lankomies läksi Inhan kanssa Helsingistä Kuopioon
ja sieltä edelleen Juukaan. Matkalla Juukaan Järnefelt ei innostunut
syksyisistä vaaramaisemista, vaan epäili, tokko Kolikaan tuntuisi miltään
Apenniinien vuoriston jälkeen. Taiteilijan tyyneys lamasi Inhaakin. Hän alkoi
epäillä Kolin taikaa, vaikka oli vuosia aiemmin siellä käydessään syvästi
paikkaan ihastunut.
Kumppanukset astuivat laivaan Juuassa ja saapuivat Kolin rantaan
iltamyöhään, pilkkopimeässä. Rantaa ei näkynyt, mutta tyven kertoi myrskyisen
matkan jälkeen maan olevan lähellä.
”Kun sattumalta katsoin taivaalle, huomasinkin
maan ja taivaan hävinneen rajaviivan ylhäällä huimaavassa korkeudessa! Siellä
juoksi vaarain ulkopiirre taivaankannella, jolla pilvet nopeaan kiitivät ja
aukeamista pilkisti yksinäisiä tähtiä. Miten huimaavan korkeaksi
mielikuvituksessani äkkiä kohosi tuo pimeä seinämä edessäni! Hämmästys valtasi
mieleni – tuskin olisi vaara voinut täydellisemmin yllättää. Luulen, että tämä
välitön vaikutus kohotti Apenniinienkin taakkaa toverini mielessä.”
Vaan vielä oli selvittävä maihin. Rantasilta ei erottunut vaaran
sysimustasta varjosta lainkaan. Kapteeni pysäytti laivan kuulostellakseen
laiturin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kapteeni huikkasi kovaäänisesti
saadakseen vastauksen, mutta mitään ei kuulunut kaiun hälvennyttyäkään. Lopulta
kuului pimeydestä pienen tytön hoikka ääni:
– Täällä silta on!
Öinen saapuminen satamaan herkisti seuraavana aamuna kumppanukset
sopivaan mielentilaan katsomaan sitä valtavaa valo- ja värinäytelmää, joka
Ukko-Kolin kukkulalta avautuu. Koli oli Inhan mielestä parhaimmillaan syksyllä –
kuten muuten Punkaharjukin. Pohjois-Karjalan syksyiset vaaramaisemat loistivat
kirkastettua vaaleutta lehden kellastuttua. Kellastuivathan puut muuallakin,
mutta muualla ei enää ollut kaskeamisen jäljiltä vesoittuvia avaria ahoja ja
lehtoja. Metsäjärvet lainasivat oman sinensä lisäksi ympäriltään keltaista ja
sekoittivat siitä omituista hehkuvaa sinivihreää, joka jalokiven eloisalla
värillä loisti laakson pohjasta. Puolet maisemasta oli tätä hohtavaa kultamerta,
mutta toisen puolen täytti Pielisen aava lainehtiva pinta repäisevän sinisenä.
Se ei ollut enää kesän hempeää sineä, vaan voimakasta, syysvihurien syventävää
sineä, joka mantereenkin väriuhkeuden rinnalla piti puoliaan.
Inha kuvaili useamman sivun verran Kolilta eri suuntiin avautuvia
näkymiä. Lopuksi hän palaa vielä kalevalaisuuteen ja kaskeamisen merkitykseen maisemien
viehätyksen luojana:
”Mutta mahtavuutensa ohella näillä
maisemilla on aivan omituinen viehätyksensä. Se on tuo ahoviljelyksen ja
paimentolaisuuden vanha, lapsuuden aikainen sävy, joka kiertelee rinteitä ja
laaksoja ja kaikista uusista viljelyihanteista huolimatta yhä koskettaa ihmeen
herkkiä kieliä rinnassamme. Kenpä ei olisi oppinut rakastamaan kivikkoista
marjaista ahoa, karjankellon säännöllistä kiertokulkua, kaskia, savuja,
tuohitorven luikutusta, paimenten pajatusta ja leikinlyöntiä! ...Nämä ovat noita
ammoin raattuja ahoja, vanhoja laulun maita, joista runo laulaa ja joilla se suureksi
osaksi on syntynytkin, ja tämä tieto keventää askeltani, kun painun vaaralta
laaksoon, kohoan laaksosta uudelle vaaralle, palaan löytämilleni paikoille,
mieli täynnään auvoista rentoisuutta.”
Väliin Inha ihannoi teksteissään kaskeamista, mutta kyllä hän tunsi
työtavan raskauden ja näki myös kaskikauden lähestyvän loppuaan. Inhallekin oli
varmasti tuttu matkakumppani Järnefeltin maalaus Kaski
eli Raatajat rahanalaiset, joka antoi realistisen lohduttoman kuvan
kaskenraatajista. Hän kyllä näki mökkiläisen kaataneen kaskensa puolikasvuiseen
lepikkoon nylkeäkseen vielä uudelleen kaskeamisen uuvuttamia metsiä. Mutta silti
Inhan mielestä runolliselta kannalta katsoen ei mökkiläinen näe siinä raiskausta,
vaan ikivanhan rakkaan viljelysmuodon, jonka avulla koko Suomi aikanaan
raivattiin asutukselle. Musta kaskikin myhäilee, kun sen ympärillä nokiset
raatajat rakentavat aitansa, leikkiä laskien ja nauraen, niin että valkoiset
hampaat loistavat.
Vaaralta Pielisen rantaa laskeuduttuaan Inha vielä löysi sopivan paikan
matkailumajalle. Siihen tulisi rakentaa vanhan suomalaisen talonpoikaistalon
mallinen majatalo tupineen, luhtineen, aittoineen ja tuohikattoineen. Ja
samalla majapaikan yhteydessä voisi vielä säilyttää kaskeamisen, joka
edistyksen mukana väistämättä katoaisi Koliltakin. Pienen kasken voisi silloin tällöin
polttaa, perata ja kylvää muistoksi jälkipolville menneistä ajoista.
Inhan pelot siitä, että Eero Järnefelt ei Apenniinien jälkeen antaisi
Kolille arvoa, olivat aivan turhia. Perillä Järnefelt paljasti käyneensä jo aiemmin
Kolilla Juhan Ahon kanssa. Mutta tuolloin oli mukana romantiikkaa ja vaimot.
Siitä tuli vähän sotkua, mutta nyt oli aikaa maisemille. Järnefelt maalasi
luonnostensa ja valokuvien perusteella 1899 öljyvärityön Syysmaisema
Pielisjärveltä. Tästä panoraamamaalauksesta tuli sortovuosina yksi
suomalaisuuden ikoni. Järnefelt palasi vielä usein Kolille, viimeisen kerran
1936.
 |
| Järnefelt: Näkymä Kolilta (1923) |
Järnefelt: Maisema Kolilta (1930)
 |
| Eero Järnefelt viimeistä kertaa Kolilla 1936 |
Matka jatkui
Järnefeltin tehdessä luonnoksiaan pystytti Inha kameransa eri puolille
Kolia. Kuvia voit katsella täältä.
Kolilta kumppanusten matka jatkui Kuopioon, Iisalmeen, Kajaanin ja lopulta
Vuokattiin. Vuokatissa Inha innostui tekemään maantieteellisiä tutkimuksia
punnituskoneellaan. Täällä myös kumppanusten tiet erosivat. Järnefelt suuntasi
Helsinkiin jättäen Inhan punnituskoneineen Vuokatin rinteitä tutkimaan.
Kirjansa lukijaa Inha ei vienyt Vuokatin suuntaan. Hän jakoi teoksensa
alalukuihin, joista yhden otsikkona oli Itä-Suomen matkailumaisemat. Siinä hän
kuljetti lukijaa Saimaan kanavalta Vuoksen, Imatran, Mikkelin, Savonlinnan,
Punkaharjun ja Joensuun kautta Kolille. Kokonaisuuden hän päätti kertomukseen
Vaellus erämaassa. Siinä hän kuvasi luonnon lisäksi yhden köyhän ja syrjäisen
mökin ukon kohtaloa. Inha toimitti lopulta kirkolta jauhosäkin ”oman mielensä
viihdytykseksi”, koska selvästi pelkäsi perheen joutuvan suoranaisen
nälkäkuoleman uhriksi. Mutta jonkin aikaa katseli Inha kansanrunouden silmien
sijasta raatajan silmillä, ja näki korven kolkkouden, armottoman kylmyyden, vihamielisen
voiman, ihmisen ja hänen viljelyksensä vainolaisen.
Kirjallisuus
I.K. Inha: Suomen maisemia. WSOY Porvoo 1909
Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015.
