MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

 Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html

Kyröläinen sahti - raittius- vai juovutusjuoma?

 Tämä juttu on ilmestynyt alun perin Kyrön Joulussa 2023. Lehdessä tarinaan liittyy myös runsas kuvitus.

Suomeen olut tuli asutuksen ja kaskiviljelyn mukana. Kalevalan 20. runossa kerrotaan oluen raaka-aineiksi ohra ja humala. Tarvittiin vielä jotain ”oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi”. Oluen seppinä olivat Osmotar, Kapa ja Kalevatar.  Kaunis neiti Kalevatar sai tehtäväkseen etsiä juoman käymisen käynnistäjän. Ensiksi tuli valkoisen oravan tehtäväksi hakea korpikuusen käpyjä ja petäjästä lehvän. Tällä neuvolla ei ottanut juoma nuori noustaksensa, joten Kalevatar lähetti näädän hakemaan vaahtoa tappelevien karhujen suusta. Vieläkään ei ”ottanut olut hapanta”, joten matkaan mehiläinen, lintu liukas. Se toi siivissään mesiheinän siitepölyä, jolla juoma sitten ”kuohui korvien tasalle”:

"Se oli oluen synty,

kalevaisten kaljan alku;

siitä sai hyvän nimensä,

siitä kuulun kunniansa,

kun oli hyväoloinen,

hyvä juoma hurskahille:

pani naiset naurusuulle,

miehet mielelle hyvälle,

hurskahat iloitsemahan,

hullut huppeloitsemahan."

 

Oluen merkityksestä kertoo se, että Kalevalassa kerrotaan oluenpanosta kaksi kertaa vuolaammin kuin maailman luomisen kaltaisesta sivuseikasta.

 

Kyrö sahtialueena

 

Vanhastaan Suomen sahtialueet ovat jääneet Oulu-Kymijoki-linjan länsipuolelle. Sahtialueen itäraja on jokseenkin tarkasti vanha Hämeen ja Savon raja. Ainoa poikkeus on luovutetulle Kannakselle sijoittunut sahtisaareke. Yleensä Savossa ja Karjalassa tehtiin sahdin sijasta miedompaa kaljaa, jota mm. Lönnrot piti kovin kehnona hämäläiseen sahtiin verrattuna. Suurimmassa osassa Länsi-Suomea sahtiperinne on päässyt ajan mittaan hiipumaan.

 

Suur-Kyrö on tunnetusti aluetta, jossa sahtiperinne on säilynyt elävänä nykypäiviin. Suur-Kyröllä tarkoitan tässä Hämeenkyröä ennen vuotta 1641. Tuolloin pitäjään kuuluivat Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Kankaanpää, Karvia ja Honkajoki. Lisäksi saman sahtiperinteen piiriin voi laskea Jämijärven ja Mouhijärven sekä tietysti tuolloin vielä Hämeenkyröön kuuluneen Viljakkalan. Toinen merkittävä sahtialue on Itä-Häme, jossa varsinkin Sysmä, Hartola ja Joutsa tunnetaan merkittävinä sahtipitäjinä.

 

Miksi perinne säilyi juuri näillä alueilla? Kysymykseen lienee vaikea löytää selkeää vastausta. Voi olla, että rannikkoalueilla kaupungeista valui maaseudulle ulkomaankaupan myötä enemmän saksalaistyyppisen oluen suosiminen. Kaupunkeihin ja sittemmin maaseudullekin syntyi panimoita, ja ”puteliolut” valtasi markkinoita. Säätyläistö suosi viinejä ja ulkomaisia väkeviä, kukin varallisuutensa mukaan. Syrjäisemmillä saloseuduilla saattoi pontikka ohittaa sahdin juhlajuomana, kuten Ruovedellä näyttää käyneen. Joka tapauksessa Suur-Kyrössä sahti säilytti asemansa suvereenisti.

 

 Raittiusliike ei sahtia kukistanut

Raittiusaate levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti tätä oikeuttaan jo 1869 kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti lain sallittua kuivatettiin myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890 kuntakokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan vuoden alusta lähtien kestikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta". Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin. Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.

Raittiusväen suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin. Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea juovutusjuomien joukkoon.

Kieltolaki astui voimaan 1919. Se kielsi alkoholipitoisten aineiden valmistuksen ja myynnin. Kieltolaki ei kuitenkaan vaikuttanut sahdin käyttöön maaseudun perinteisenä juhlajuomana. Ilmeisesti viranomaiset ymmärsivät, että perinteeseen puuttuminen oli mahdottomuus. Ja lienee lainvalvojissakin ollut hartaita sahdinystäviä.

Hämeenkyrön raittiuslautakunta otti kantaa sahtiin vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö tiedusteli 1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin, mutta ei myyntiin.

Tiedettä peliin

Filosofian maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo, että kyseessä oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa. Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun paikkakuntia, joille perustettaisiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike. Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.

Hankkeessa kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia. Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena. Ikaalisista saatuja tietoja voi soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.

Haastattelujen perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:

”…sahdin juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet, toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”

Kuusi piti ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.

Täydellistä kesyyntyminen ei ollut ainakaan Jalasjärvellä 1950-luvulla. Toista viikkoa kestäneisiin häihin oli hankittu 1400 litraa sahtia. Ruotsin vävyn kerrotaan ihmeissään laskeneen hääyön aikana pihamaalle langenneita vieraita. Sammahtaneita juhlijoita kertyi 116.

Sillanpää apuun!

Mutta ei parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus myös kirjoittamisen polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taatapäivinään Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi. Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle – ”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin. Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian” saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä. Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin päästä”…

Sahti ei ole suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa yksin Sillanpään varassa. Aleksis Kiven Seitsemän veljestäkin tunsivat sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”: ”Mutta olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissa.”

Huimaustapa totta tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”. Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle. Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.

Väinö Linnan Pohjantähden nuukailijoiden kuninkaana pidetyn Koskelan Jussinkin oli hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Linnan Tuntemattomassa ei rintamaolosuhteissa saatettu sahtia valmistaa. Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi värkättiin turmiollisempaa kiljua.

Sahtihumala vs. viinakänni

Päihtymys on kuulunut suomalaiseen juhlakulttuuriin kauan. Se sallittiin, oikeastaan sitä pidettiin osana juhlaa. Kyseessä oli yhteisöllinen joukkojuominen, joka jatkui päiväkausia. Silloin nummerruttiin nurmelle nukkumaan, mutta juhlia seurasi viikkoja tai kuukausiakin kestänyt kausi, jolloin alkoholia ei nautittu laisinkaan. Sahtihumalan kuvauksissa toistuu Sillanpäänkin esittämä näkemys: yhteisöllisyys, jonkinlainen flegmaattinen raukeus, jopa velttous. Muuan pappi kuvasi sahti- ja viinahumalan eroa: ”Kun ne sahtia juovat, se menee jäseniin ja nukkuvat. Mutta kun juovat viinaa, se villitsee ja tulevat pahapäisiksi.” Sahti- ja viinajuoppojen välille tehtiin ero: ”Ei se juovuksissa ollut, se oli sahissa.”

Vaikka suurissa sahtijuhlissa juotiin hillittömästi, oli osallistujien kyettävä noudattamaan juhlien etikettiä. Sahti sai jäykkäleukaiset kyröläisetkin pakisemaan vilkkaasti, mutta riitaa ei sopinut haastaa. Erityisesti tappelua pidettiin pahana loukkauksena isäntäväkeä kohtaan.

Sahtiperinteen tulevaisuus

Kyröläisellä sahtiperinteellä on mahtava menneisyys. Siihen katsoen on Hämeenkyrön sahtikulttuurin historiaa tutkittu ja siitä kirjoitettu niukasti. Sahdinvalmistus ja nauttiminen on kyllä jatkunut kohtuullisen kiitettävällä tasolla. Sahdinvalmistuksen suomenmestaruuskisoissa on menestytty vuosikymmenestä toiseen. Löytyypä pitäjästä Suomen vanhin sahtiseura, jo 1975 perustettu Kulttuuri- ja urheiluseura Sahti-75. Sen toiminta on painottunut enemmän sahtiin kuin muuhun urheiluun.

Sahdintekijät, perinteen tuntijat ja aktiiviset sahdinnauttijatkin tuntuvat ikääntyvän niin täällä kuin muuallakin. Uhkaako kyröläistä sahtiperinnettä kuihtuminen tai vallan perikato? Millainen projekti toisi esiin sahtikulttuurin menneisyyden, herättäisi nuorison ja viitoittaisi tien tulevaisuuteen?

Hämeenkyrön kunnanvaakunan keskeinen elementti on kuuluisa Kyrön sarvi. Kirkossa säilytettyä sarvea lainattiin aikanaan suuriin sahtipitoihin. Siihen mahtui noin 1,2 litraa nestettä. Kertaheitolla sen kokenut kyröläinen sahdinnauttija kurkkuunsa kumosi. Velvoittavana tähyää vaakuna kunnantuvan ulkoseinältä: pitäkää sahtiperinne kunniassa.

Lähteitä:

Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat. Kyröskosken Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904.

Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki 1956.

Laitinen Mika – Silvennoinen Johannes – Nikulainen Hannu: Sahti. Elävä muinaisolut. Keuruu 2015.

Nallimaa-Luoto Terhi – Agge Marja: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.

Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4. Otava 1988.

Se kuulu Kyrön sarvi.

Nappulaliiga esitteli sahdintekovälineitä 19.8.2023 Seurahuoneen edustalla.

Ahti Lindberg (keskellä punaisissa housuissa) kertoi sahdinvalmistuksesta 1.8.2023.

Nuori Sillanpää teatterikriitikkona

 Frans Emil Sillanpään tuotannon perusteellisesti tuntevillekin lienee yllätys se, että mies ennätti toimia myös teatteriarvostelijana. Sillanpää arvosteli Helsingin johtavien teattereiden esityksiä  alkuvuodesta 1912 Eero Alpin Näyttämötaide -lehteen. Nämä kirjoitukset Sillanpää sittemmin unohti, vaikka yleensä piti huolen siitä, että vähäisemmätkin tekstinsä tulivat luetteloiduiksi. Aarne Laurilan tutkimuksessa F.E. Sillanpään romaanitaide on luettelo kirjailijan tuotannosta. Siinä on tietoja vuodesta 1901 lähtien, kirjoituksia mm. Koitto- ja Raataja -lehtiin. Vuosien 1911-12 kohdalla ei ole merkintöjä. Panu Rajalakaan ei tuntenut näitä Sillanpään teatteriarvosteluja.

Teatteriarvostelijan toimeen Sillanpään pestasi toinen hämeenkyröläislähtöinen kynämies, Eero Alpi. Alpi (alkujaan Toivonen) oli Sillanpäätä kolmisen vuotta vanhempi opettajapariskunnan ainoa lapsi. Alpi oli kulttuurin monitoimimies: lehtimies, päätoimittaja, runoilija, kirjailija ja lopulta oman kiertueteatterin johtaja. Palkkatyönään hän oli Helsingin Sanomien toimittaja 1905-1910. Lehdestä erottuaan hän perusti Näyttämötaide-lehden 1910. Sitä ilmestyi muutama numero, mutta sitten talousvaikeudet keskeyttivät lehden ilmestymisen. Nopealiikkeinen Alpi oli siirtynyt toimittajaksi Hämeenlinnaan kustannusyhtiö Kariston palvelukseen. Karisto ryhtyi loppuvuodesta 1911 Näyttämötaiteen kustantajaksi. Alpi oli lehden päätoimittaja, samalla myös ainoa toimittaja. Hämeenlinnassa asunut Alpi tarvitsi jonkun helsinkiläisen rapartoimaan pääkaupungin teattereista. Alpin urasta tarkemmin blogissani.

Vaihdokas Kansallisteatterissa

Sillanpää aloitti teatterikriitikon uransa Näyttämötaiteessa helmikuussa 1912. Hän arvioi Selma Anttilan ensimmäisen näytelmän nimeltä Vaihdokas. Anttila oli aikanaan tunnettu kirjailija, naisasian ajaja, sosiaalipoliitikko ja vaikutusvaltainen persoona. Hän oli julkaissut aiemmin proosaa, mutta kokeili nyt kykyjään näytelmäkirjailijana. Heti alkuun Sillanpää totesi, että esitys muodostui edulliseksi poikkeukseksi kaikista hänen Kansallisteatterissa näkemistään vasta-alkajain uutuuksista.  Huomattavan osa Sillanpään arviosta oli näytelmän juonen selvittelyä. Se oli tapana tuon ajan kritiikeissä, mutta tietysti erityisen tarpeen, kun kyseessä oli kokonaan uusi näytelmä.

Näytelmän varsinaiset päähenkilöt olivat Anna Lumiala ja nuori kulkuri Oras eli "vaihdokas". Annalla on ollut ennen avioliittoaan salainen suhde, josta syntyneen lapsen hän on antanut erään Suskan haltuun. Suska tiedettiin "vauvantappajaksi", ja pian hän esittelikin ruumiin Annalle. Suska oli kuitenkin  näyttänyt erään toisen kuolleen lapsen Annalle. Toisaalla tavataan lastenkodin omistaja, neiti Maria, ja hänen kasvattinsa Orvokki. Tämä oli perinyt katunaiseksi luonnehditulta biologiselta äidiltään häikäilemättömän luonteensa. Salaisella retkellään hän tutustuu levottomaan Oraaseen. Rakkaussuhde johtaa siihen, että Oras tilaisuuden koittaessa varastaa Marialta rahaa. Samaan aikaan edulliseen avioon päässyt rouva Lumiala saa tietää, että Oras onkin hänen poikansa.

Toisessa näytöksessä rouva Lumiala on palkannut Oraan palvelukseensa. Eräiden vaiheiden jälkeen Oraan henkilöllisyys paljastuu myös pankinjohtajalle. Aviopuolisoiden välit kylmenevät, kun taas äidin ja Oraan välit lähenevät. Tosin poliisille ilmoitettu varkaustapaus varjostaa tilannetta. Kolmannessa näytöksessä äiti ja poika ovat jo pakenemassa, mutta Oraalle raskaana oleva Orvokki haluaa mukaan. Oras ei enää häntä huoli, joten kostoksi Orvokki ilmiantaa tulevan lapsensa isän. Silloin esiin tulee Suska, joka uskonnollisen tunteen tähden haluaa ottaa varkauden niskoilleen. Oras ei tähän suostu, vaan pakenee.

Neljännessä näytöksessä äiti, Suska ja Orvokki koettavat turhaan pelastaa Oraan. Tämä ei tahdo eikä voi pelastua, sillä Sillanpäätä lainaten "...hänen onnettomuutensa on hänen veressään, sillä äiti on kironnut hänet jo kohdussa". Oras karkaa poliisin käsistä koskeen jättäen äitinsä huolehtimaan Orvokin lapsesta.

Sillanpään näkemys vaihdokkaasta oli varovaisen positiivinen. Näytelmä tempaisi mukaansa alusta lähtien ja jännitys pysyi yllä, mutta jotakin sittenkin puuttui: "Ei synny katsojassa sitä oikeata illusioonia, täydellistä eläytymistä näytelmän tapahtumiin, vaan mielenkiintoa pitää yllä vain halu nähdä, kuinka tekijä älykkäästi johtaa asiat loppuunsa." Lumialan perhe näyttäytyy turhan ylimyksellisenä ja varsinkin Suskalle kirjoitetut repliikit olivat liian tyylikkäitä. Kansallisteatterin esitys oli kauttaaltaan ehjää ja ensiluokkaista. Näyttelijät onnistuivat erinomaisesti, paras oli Jussi Snellman Oraana.

Vaihdokas arvioitiin tuoreeltaan myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa. Hesarin arvostelija moittii muutamia henkilöhahmoja, epäuskottavia repliikkejä ja monin paikoin epäuskottavaksi jäävää juonenkehittelyä. Sitten hän päätyy edulliseen loppuarvosteluun, "sillä näytelmän ratkaisevat piirteet ilmaisevat itsenäisesti toimivaa silmää ja todellista draamallista tajua". Näytelmää lyhentämällä ja tiivistämällä olisi päästy parempaan lopputulokeseen. Kansallisteatterin suoritus oli erinomaisen huoliteltu. Näyttelijät suoriutuivat  oivallisesti. Päivi Horsma  Orvokkina nousi vallan uudelle tasolle, samoin Jussi Snellman. 

Uuden Suomettaren kriitikko kuvasi laajassa arvostelussaan tarkasti näytelmän juonirakenteen. Hän viittasi myös Bjørnstjerne Bjørnsonin pari vuotta aiemmin aiemmin suomeksi julkaistuun teokseen Liput liehumassa. Siinä Bjørnson esittelee muka tieteellistä väitettä siitä, että lapset, joita äidit vihaavat kantaessaa kohdussaan, syntyvät tuhon polte rinnassaan eivätkä ole ojennettavissa kasvatuksellakaan. Näitä ajatuksia Anttila tuo esille varsinkin näytelmän lopussa. Näytelmässä oli sävyltään turhanpäiväisen romanttisia tai ylitunteellisia kohtauksia, eivätkä henkilöiden vuorosanat eivät aina vastanneet heidän sivistystasoaan. Kokonaisuudesaan näytelmä oli kuitenkin sommittelultaan ja keskeiseltä rakenteeltaan jokseenkin jännittävä. Vuoropuhelua tiivistämällä ja tarpeettomia kohtauksia karsimalla siitä olisi saanut paremman. Kansallisteatterin esitys oli kokonaisuutena luotettua tasoa, ja näyttelijät selvisivät pääosin hyvin tehtävistään. Enimmät kehut menivät Piia Hormalle ja Jussi Snellmanille.

Viimeinen ponnistus Kansan Näyttämöllä

Sillanpää arvioi myös Kansan Näyttämöllä esitetyn Matti Kurikan näytelmän Viimeinen ponnistus. Kansan Näyttämö oli kriisissä: suuri osa kokeneistä näyttelijöistä oli jättäytynyt pois, joten esitys oli valtaosin kokemattomien esiintyjien varassa. Tämä näkyi Sillanpään arvostelussa. Kappale teki "köykäisen kansannäytelmän vaikutuksen". Vanhemmista näyttelijöistä Kaarlo Vuorela oli mukiinmenevä, Yrjö Saarnio ja Kaarlo Saarnio selviytyivät hyvin. Naisosien esittäjiä vaivasi yksitoikoisuus lausumisessa ja plastiikan puutos. Hilja Eskola Annina puhui sellaista suomea kuin helsinkiläinen puotineiti, ja Lauri Pakarinen Vaskjana lauloi väärin. - Helsingin Sanomien arvostelija oli pehmeämmillä linjoilla. Hän totesi esityksen teatterin näyttelijätilanteen vuoksi amatöörimaiseksi, mutta löysi positiivista Sillanpäänkin mainitsemista näyttelijöistä (Vuorela, Saarnio ja Saarnio). Heikommin  suoriutuneita näyttelijöitä hän ei käynyt nimeämään. Uusi Suometar ei arvioinut näytelmää.

Erotaan pois Kansalliteatterissa

Näyttämötaiteen maaliskuun numerossa Sillanpää arvioi Victorien Sardoun näytelmän Erotaan pois. Hän luonnehti sitä farssimaiseksi huvinäytelmäksi, jota mielellään katselee useita kertoja väsymättä - jos esitys on joltistakin. Cypriennen roolin oli aikanaan hoitanut suvereenisti Ida Aalberg. Nyt pääosaa esitti vastikään Keski-Eurooppaan ja Pariisiin suuntautuneelta opintomatkaltaan palannut Helmi Lindelöf. Näyttelijättären taito ja hurmaava persoonallisuus ihastutti Sillanpään perusteellisesti: ..."katselijan on turha yrittää pysyä kylmäverisenä kriitikkona, paras on mennä mukaan vaan". Myös Adolf Lindfors Lindelöfin vastanäyttelijänä saavutti tavallisen erinomaisen tasonsa, tosin pienin muistutuksin. Samoin Jussi Snellman selvisi roolistaan luontevasti ja hillitysti. - Useat kielivirheet olivat ikävä sivuhäiriö.

Helsingin Sanomien kriitikko kiitti myös Helmi Lindelöfin kehitystä näyttelijänä. Ensimmäisessä näytöksessä Lindelöf ei alkuun tavoittanut oikeaa sävyä, mutta toinen näytös oli Lindelöfin ja Lindforsin johdolla erinomaista teatteria. Uuden Suomettaren arvostelija muisteli taas näytelmän olleen ensi kertaa Kansallisteatterissa jo 1889, silloin suurella menestyksellä. Kriitikko oli aikoinaan hurmautunut Ida Aalbergin Cypriennestä, ja totesi, että kenen tahansa suomalaisen näyttelijän on epäkiitollista asettua Cypriennen osaan. Lindelöf oli omaksunut Aalbergilta liikkeitä, oikkuja ja äänenpainoja, mutta ei saanut Cypriennen osaan tämän suuren taiteen leimaa. Kokonaisuuteena hän selvisi hyvin varsinkin toisessa näytöksessä, vaikka jäi tietenkin Aalbergin varjoon. Adolf Lindfors ja Jussi Snellman tekivät varmaa työtä.

Sillanpää mainitsi lyhyesti myös Kansallisteatterissa esitetyn Donitzettin oopperan Lemmen juoma ja Hilma Rantasen vierailunäytäntönä esitetyn Schillerin Maria Stuartin. Tämäkin oli ollut Ida Aalbergin bravuureita, joten Rantanen otti riskin ryhtyessään hankkeeseen. Sillanpään mielestä yritys ei ollut aivan onnellinen. Rantasen esityksestä puuttui osan vaatima ryhti ja ylhäisyys. Lausuminen vaikutti liian pateettiselta, siitä puuttui syvempi sielukkuus. Myös Helsingin Sanomien kriitikko katsoi Rantasen epäonnistuneen osittain. Rantasen "sielullinen asteikko oli jonkin verran ahdas", hänen äänensä oli koleahko ja yksitoikkoinen. Maria Stuartin osa vaatimaa lumousvoimaa hänessä ei ollut tarpeeksi. Uuden Suomettaren arvostelija oli taas niin Ida Aalbergin tulkinnan lumoissa, ettei antanut Rantasen esiintymiselle juuri arvoa. Jo äänenkäyttökin oli epäonnistunutta, ja Maria Stuartin hahmo oli kuiva ja porvarillinen Aalbergiin verrattuna.

Kansan Näyttämö kriisissä

Senaatti oli vienyt Kansan Näyttämöltä valtionavun, joten laitos toimi näyttelijöiden rahoittamana. Kansan Näyttämön surkeaan tilaan Sillanpää kiinnitti huomiota ja lehden aiemmassa numerossa. Nyt hän totesi taidelaitoksen taistelevan kuoleman kanssa. Teatteri yritti urhollisesti täyttää tehtävänsä pääkaupungin toisena suomenkielisenä näyttämönä. Th. Overskoun näytelmän Paholaisen voittaja naisnäyttelijät liikkuivat kömpelön puoleisesti, miesosat olivat onnistuneempia, muutamat oikein hyviäkin. Ilahduttavinta oli se, että katsojia näytäntöön riitti. Siten yleisö esitti vastalauseensa "niitä sortotoimenpiteitä vastaan, joiden alaiseksi Kansan Näyttämö on joutunut".

Samassa lehden numerossa Eero Alpi kirjoitti Kansan Näyttämön tilasta. Hän keskittyi murjomaan toista kyröläissyntyistä teatterimiestä, Kaarle Halmetta. Alpi arvioi, että Kansan Teatterin entinen johtaja Halme pyrki lakkauttamaan näyttämön ja saamaan sille suunnatun kaupungin avustuksen ohjatuksi yhdessä Eino Leinon kanssa perustamalleen kesäteatterille, Helka-näyttämölle. Seurasaareen kaavailtua näyttämöä Alpi kritisoi erikseen vielä toisessakin jutussa. Hänen mielestään olisi katkeraa vääryyttä mennä tuhlaamaan rahoja uuteen, hämäräperäiseen yritykseen, kun Kansan Näyttämö oli vailla mitään tukea ja turvaa. Leinon ja Halmeen suureellisen yhteishankkeen suhteen Alpi oli oikeassa: Helka-näyttömön toiminta päättyi kahden viikon kuluttua ensi-illasta.

Sillanpää raportoi lyhyesti Kansan Näyttämön tilasta vielä huhtikuun numerossa. Siellä esitettiin af Gejerstamin talonpoikaisnäytelmää Junula ja Tanula, joka tuntui saavuttaneen yleisön suosion "karikatyyrimäisellä satiirillaan, lauluillaan ja tansseillaan". Teatterin taiteellinen taso ei hääppöiseksi noussut, mutta Sillanpää ymmärsi tämän johtuvan laitoksen surkeasta rahatilanteesta. Tunnustusta oli annettava siitä, että se pysyi tehtävässään kansan näyttämölaitoksena. Yleisenä muistutuksena arvostelija huomautti, että esitys pyrki muodostumaan liian huitovaksi, jolloin se saa sirkusmaisen leiman. Huomautus kohdistui herra Rautioonkin, joka oli jo kokenut näyttelijä. "Naisesiintyjät ovat heikkoja", päätti Sillanpää kritikkinsä.

Kansallisteatterin ensi-iltoja

Asiaan kuuluvaa velvollisuuttaan täyttäen Kansallisteatteri toi näyttämölle Shakespearea, tällä kertaa komedian Miten haluatte. Näin johdatteli Sillanpää aurinkoiseksi komediaksi luonnehtimaansa klassikkoon: "Jos toiminta ei pahasti seisahtele ja jos esittäjät ovat hyvällä tuulella, niin katselee tällaista näytelmää niinkuin kaunista maisemaa kesäpäivä ja vaikutelma on yhtä raikas ja virkistävä. Se on puhtaasti aistivaikutelma, silmän ja korvan ruokaa, - olkaa hyvä, mitä haluatte!" 

Mahdollisimman lyhyesti juonen selvitettyään totesi kriitikko, että Miten haluatte ei alkuperäisessä muodossaan vedonnut nykykatsojaan. Siksi esitykseen on vaikea saada shakespearelaista tunnelmaa. Se näkyi Kansallisteatterin esityksessä, vaikka se oli huoliteltu sekä näyttelijöisen että näyttämöllepanon suhteen. Pääosan esittäjistä parhaat kehut sai Päivi(ö) Horsma, joka tuntui kehittyvän niin äänenkäytöltään kuin muilta taidoiltaan. Helmi Lindelöf selvisi myös kiitoksin, sen sijaan näytelmän alussa tyylikkäästi esiintynyt Jussi Snellman joutui lopuksi hieman harhateille. 

Huhtikuussa Kansallisteatterissa oli kaksoisensi-ilta. Näyttämölle tuotiin kaksi kotimaista uusien tekijöiden työtä; Eino Kaliman Hilma ja Pontus Artin Sudet. Hilma oli myöhemmin Kansallisteatterin johtajaksi nousseen Kaliman esikoisnäytelmä. Sillanpään mielestä se kuvasi maalaiselämää puhtaan realistisesti. "Asianomaisia oloja tuntevaan katsojaan tekee sen todellisuustajunta aivan suuremmoisen vaikutuksen. Jää ihmettelemään, että nuoren tekijän silmä on niin kehittynyt  näkemään maalaiselämää sen hienoimmissa vivahduksissa. Kaikkien henkilöiden piirteissä on tuttua, silmää hipaisee kuvauksen sattuvuus ja luonteitten syvä ymmärtäminen. Emme juuri muista nähneemme meikeläisiä maalaistyyppejä niin yksityiskohtaisen osuvasti kuvattuina."

Hilmaa arvioidessaan Sillanpää tuntuu päässeen tutulle ja varmalle maaperälle: maalaiselämää  hän oli tarkkaillut terävin silmin ja opinnot mahdollistivat sen arvioinnin psykologisesta näkökulmasta. Sillanpää kehuu varmoin ottein "nuoren tekijän silmää", kehuja oli tosin kuusi vuotta Kalimaa nuorempi. Positiivinen arviota seurasi moite. Näytelmästä voi ottaa minkä tahansa kohdan ja pelkästään sitä tarkastelemalla kaikki sanottu oli totta. Mutta kokonaisuutena näytelmästä puuttui "draamallinen vauhti ja repliikkien iskeväisyys", vasta ne tekevät näyttämötaideteoksen. Nyt näytelmä vaikutti katsojaan kuin hyvä novelli, jota lukiessa nauttii yksityiskohtien hienonherkästä taiteesta ja pienten situatsionien herättämistä tunnelmista. Kaliman näytelmä oli ilmestynyt jo aiemmin painettuna, joten Sillanpään on saattanut se lukea ennen näytöstä. Itse asiassa Hilma oli esitetty 1910 Kansallisteatterissa oppilasnäytöksenä, johon oli myyty lippujakin. Kalima ei ollut tähän antanut lupaa, joten hän kiukutteli teatterin johtokunnalle kirjeessä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa.

Pääosan esittäjistä Sillanpää antoi kohtalaista tunnustusta Aili Rosvallille ja Urho Somersalmelle osoittaen samalla kummankin roolityön heikommat kohdat. Teuvo Puro oli roolissaan "paras maalainen". 

Uuden Suomettaren kriitikko kuvaili laajasti näytelmän juonta. Luonnekuvaukset olivat omintakeisia. Kokonaisuutena Kaliman esikoisteos oli verrattain lupaava, vaikka jotkut repliikit osoittivat vielä psykologista epäkypsyyttä. Helsingin Sanomien arvostelussa Hilma oli laadukas kotimaisten uutuksien sarjassa, useimmat äskettäin esitetyt olivat olleet ilmeisesti melko kelvottomia. Kriitikko luetteli näytelmän - tai näytelmäkokeen - ansioita melkoisen määrän. Näytelmä ei ollut suinkaan heikkouksia vailla, mutta niitä painavampaa oli teoksen vilpittömyys. Sen kautta näytelmä seisoo omalla taiteellisella tasollaan. Näihin arvosteluihin verrattuna tuntuu Sillanpää osuvan tarkemmin ja syvällisemmin näytelmän ytimeen.

Kalima kirjoitti Hilman syksyllä 1909. Se ilmestyi vuotta myöhemmin. 

Lehtimiehenä tunnetun Pontus Artin Sudet oli keskiaikaiseen suomalaiseen ritarilinnaan sijoitettu yksinäytöksinen esitys. Se oli Sillanpään mukaan huomattavasti draamallisempi kuin Hilma. Sudet vaati esittäjiltään pääasiassa äänivaroja ja kehittynyttä deklamatsioonia. Kumpaakaan ei esittäjiltä puuttunut, totesi Sillanpää kuivasti lyhykäisessä kritiikissään. Susiin en voi suhtautua kuin kielteisesti, totesi Helsingin Sanomien arvostelija. Uusi Suometar oli arvioinnissaan suosiollisempi, mutta parhaat kehut näytös sai jostain syystä ruotsinkielisellä puolella, esim. Nya Pressenissä ja Dagens Tidningissä. 

Tämän luulin jääneen Sillanpään viimeiseksi teatteriarvosteluksi Näyttämötaiteessa. Vielä mitä, digitoitujen sanomalehtien pläräily osoitti, että Näyttämötaide ilmestyi myös toukokuussa 1912! Numeroa mainostettiin lukuisissa lehdissä, mm. Helsingin Sanomissa. Lehteä ei löydy digitoituna, kaipa se jostain arkistojen syvyyksistä löytyisi. Joka tapauksessa Sillanpää oli arvioinut siihen Kansallisteatterin Taikalekkerin sekä Kansan Näyttämön Simson ja Delilan. Kritiikkien sisältö jää toistaiseksi arvoitukseksi...

HS 16.5.1912

Syksyllä 1912 Sillanpää päätti Panu Rajalan mukaan viimeisen kerran keskittyä opintoihinsa, tosin huonolla menestyksellä. Hänen tilalleen Helsingin teattereista raportoimaan Alpi pestasi huomattavan uran teatterikriitikkona luoneen Erkki Kivijärven. 

Teatterikriitikosta kirja-arvostelijaksi

Miten arvioida nuoren Sillanpään uraa teatterikriitikkona? Mielestäni hän selvisi tehtävästä vallan kunniallisesti. Sillanpää kehui tarvittaessa reilusti, pyrki löytämään näytöksistä ainakin jotain postiivista, mutta uskalsi rehellisesti lausua tuomionsa kelvottomista esityksistä tai roolisuorituksista. Rutiinin ja pitkän arvostelijauran puute oli jossain suhteessa suorastaan etu; Uuden Suomettaren kriitikko tahtoi unohtua joskus arvosteluissaan edelliselle vuosisadalle. Mielenkiintoisin Sillanpää arvioinneista on Eino Kaliman Hilma. Sen aihe oli arvostelijalle tuttu, ja näytelmä sai hänet pohtimaan teemaa syvällisemmin. Sillanpää tuntuu sisäistäneen esityksen paremmin kuin kriitikkokollegat.

Arvostelijan tehtävistä maksettiin palkkio. Alpi tuskin pystyi maksamaan hevin suuria rahoja, mutta ainaista rahapulaa potevalle ylioppilaalle pienempikin summa oli tervetullut. Olipa teatterikritiikon toimi myös harjoitusta myös Aika-lehdessä 1915 alkaneelle ja seitsemän vuotta kestäneelle kirja-arvostelijan uralle. Kirjallisuuskritiikki oli Sillanpäälle toissijainen harrastus: se toi hieman rahaa ja toisaalta mahdollisuuden seurata kotimaisen kirjallisuuden kehitystä Hämeenkyrössä. Kirja-arvostelijana Sillanpää esiintyi jo 1910. Tuolloin hän arvioi Aamulehdessä luokkatoverinsa ja ystävänsä Lauri Pohjanpään runoteoksen Mielialoja. Läheinen ystävyys näkyi esikoisteoksen voimallisena ylistyksenä. Tätä arvostelua ei ole mainittu Laurilan luettelossa Sillanpään kirjallisista tuotteista. Teatterinkriitikoksi F.E.S. palasi vielä kerran kirjoittamalla Uuteen Suomettareen maaliskuussa 1915 Tampereen Teatterista, missä esitettiin Pohjalaisia ja Ferenc Molnárin näytelmää Satu sudesta. Sillanpää kirjoitti hyvällä itseluottamuksella ja rennolla ranteella humoristisen, paikoitellen piikikkäänkin arvostelun. 

Aamulehti 8.11.1910.

Sillanpään ja Eero Alpin tiet kohtasivat Näyttämötaide-episodin jälkeenkin, tapaamisista täällä. Näyttämötaiteen maaliskuun 1912 numero oli muuten täysin kyröläisvoimin koottu. Sillanpää hoiteli Helsingin teatteriarvostelut, ja Alpi kirjoitti muut jutut. Niistä kahdessa hän mätki kolmatta kyröläistä, Kaarle Halmetta. Liekö sieltä asti peräisin Sillanpään hyvin tunnettu nuiva suhtautuminen Halmeen persoonaan. 

Lähteet

Eino Kalima: Maalla. Kaksi näytelmää. WSOY 1910.

Aarne Laurila; F.E. Sillanpää vuosina 1888-1958. Otava 1958.

Aarne Laurila: F.E. Sillanpään romaanitaide kirjailijan asenteiden ja kertojan aseman kannalta. Otava 1979.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämäkerta 1888 – 1964. SKS 2015.

Panu Rajala: Virvatuli - Eino Leinon elämä.WSOY 2017.

Lapsia sisällissodassa 1918

Vapriikissa oli pitkään avoinna Tampere 1918 -näyttely (nykyään verkossa). Ehdin pistäytyä katsomassa sen useamman kerran. Jokaisella kerralla jäin tuijottelemaan näyttelyn loppupäässä olevaa kuvataulua. Siinä olivat nämä kaksi poikaa: Onni Kokko ja Arvo Koivisto.

Onni Kokko

Arvo Koivisto

Helsinkiläinen 14-vuotias juoksupoika Onni Kokko toimi aluksi jääkäriluutnantti Ossi Peltokankaan adjutanttina ja oli mukana useissa taisteluissa. Onni haavoittui Tampereella 25.3.1918 ja kuoli Vaasan sairaalassa 22.4. ennätettyään saada Mannerheimin myöntämän IV luokan Vapaudenristin. Sodan jälkeen Onni Kokon tarinasta syntyi valkoisten puolella eräänlainen legenda. Sitä pohjusti mm. Ilmari Kianto jutullaan Suomen Kuvalehdessä.  Tyrvääläinen Arvo Koivisto palveli punakaartin lähettinä. Hänet vangittiin Lahdessa 1.5. ja toimitettiin sittemmin Tyrväälle. Siellä häntä kuulusteltiin ja pahoinpideltiin valkoisten esikunnassa.  Lopulta Arvo Koivisto teloitettiin joko 7. tai 8. kesäkuuta 1918.

Onni ja Arvo olivat lapsisotilaita. Lasten osuutta ja asemaa sisällissodassa on tutkittu melko niukasti. Tuulikki Pekkalaisen 2014 ilmestynyt teos Lapset sodassa 1918 valaisee lasten kohtaloa perusteellisesti. Pekkalaisen mukaan taisteluissa kaatui 63 punaisten ja 22 valkoisten riveissä taistellutta. Lisäksi tiedossa on 18 kaatunutta, joiden osapuolta ei ole määritetty. Punaisten lapsia surmattiin 56, valkoisten 7 ja lisäksi 13 lasta, joiden vanhempien osapuolta ei ole selvitetty. Lisäksi 87 lasta kuoli harhaluoteihin, vahingonlaukauksiin,  kraanatinräjähdyksiin ja muihin sodan aiheuttamiin onnettomuuksiin. Kadonneiksi on tilastoitu 35 sodassa lasta. Sodassa menehtyi siten ainakin 301 lasta. Pekkalaisen tutkimuksen jälkeen ovat tiedot sisällisodan aiheuttamista kuolemista vielä tarkentuneet. On mahdollista, että lapsiuhreja oli hieman enemmän.

Sodan jälkeen yli 80 000 punaista sijoitettiin vankileireille. Joukossa oli lähes 1500 lasta, joista 104 kuoli vankeudessa. Pekkalaisen teoksen liitteenä on luettelo suurten leirien lapsivangeista. Kaikista sisällissodan jälkeen pystyyn polkaistuista pienistä ja lyhytaikaisista vankileireistä ei ole säilynyt tietoja, joten todellinen lapsivankien luku lienee ollut jonkin verran suurempi. 

Pekkalaisen laatimasta luettelosta löytyy myös hämeenkyröläisiä. Hämeenlinnassa heitä oli kolme. Toivo Mäkinen (s. 1.8.1902) oli vangittu Vesalassa Lahden lähellä vapunpäivänä. Hänet on ilmeisesti vapautettu ennen kuin vankileirien olosuhteet kävivät todella hankaliksi, arvio Leila Niemenmaa blogikirjoituksessaan. Torpantyttö Lempi Elina Salminen oli vangittu samalla kuin Mäkinen. Lempi mainitaan 15-vuotiaaksi. Hämeenkyrön syntyneiden luettelon mukaan Lempi oli syntynyt 6.4.1902. Vangitsemishetkellä hän oli siten 16-vuotias. Torpan kasvatti Kalle Toivonen (Nurminen) oli syntynyt 8.7.1902. Hän oli Sasista ja työskennellyt Jokelan torpassa. Kalle oli vangittu Janakkalassa 9.5.

Leila Niemenmaa kertoo myös Hämeenlinnassa vankina olleen16-vuotiaan haukijärveläisen Otto Söderlingin kohtalosta. Hän sai valtiorikosoikeudessa kahden vuoden ehdollisen tuomion. Pekkalaisen kirjassa ei mainita Söderlingiä, koska hän oli yli 15-vuotias.

Riihimäen leirissä oli poikaseksi mainittu saksalaisten vappuna Hollolassa vangitsema Uskelasta kotoisin ollut Kalle Pietari Uusimalmi. Vankileirin papereissa syntymäaika on Pekkalaisen mukaan 3.2.1904. Syntyneiden luettelon mukaan Kalle syntyi aviottomana lapsena Wanajan kylään 3.2.1903.  Äidin sukunimeksi on kirjattu Nymalm. Kalle oli vangittaessa siis 15-vuotias. Hän ei oman ilmoituksensa mukaan kantanut asetta, ja hänet ehdotettiin vapautettavaksi 14.5.

Lappeenrannan vankileirille päätyi 4.12.1902 syntyneen, kyytipojaksi ja sekatyömieheksi mainitun Aarne Viktor Idanpoika Laineen taival. Aarne oli vangittu Lahdessa 1.5. Vankileirin papereissa hänen nimensä on virheellisesti Aarne Vihtor Kallenpoika Laine. Aarne oli ollut töissä Hämeenkyrön Leppäsilla. Nähtävästi hänet oli pakotettu kyytipojaksi ja sitä myötä sotilaaksi punakaartiin. Aarne Laine kuoli Lappeenrannan vankileirillä 15-vuotiaana isorokkoon 15.6.1918. 

Työmiehen poika Aimo Arvid Pihl (Piili) joutui Raahen vankileirille. Hän oli syntynyt 3.6.1903, joten vangitsemisen aikaan hän oli 14-vuotias. En löytänyt Arvia Hämeenkyrön syntyneistä, hän lienee muualta muuttaneita. Hämeenkyrön rippikirjaa 1912-21 ei ole vielä digitoitu, joten en ole pystynyt tarkistamaan Arvin enkä muidenkaan tässä mainittujen asuinpaikkaa tai perhesuhteita sisällissodan aikoihin.

Huomiota kiinnittää se, että sekä Lempi Salminen että Kalle Uusimalmi on merkitty vankileiripapereissa vuotta tosiasiallista nuoremmiksi. Olisi esim. Kalle saanut aikuisilta punakaartilaisilta neuvon esiintyä alle 15-vuotiaana? Aikuiset luultavasti tiesivät, että alle 15-vuotiaat eivät ole rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Toukokuussa ei vangittujen henkilötietoja ehditty tarkastamaan. Valtiorikosoikeuksien aloittaessa toimintansa syytetyistä kyllä hankittiin papintodistus mainelauseineen.

Tuulikki Pekkalainen on ottanut tutkimukseensa mukaan 15-vuotiaat. Tätä voi kritisoida, sillä 15 täyttäneet olivat jo lain edessä vastuullisia teoistaan. Pekkalainen huomauttaa, että alle 15-vuotiaat määrättiin vapautettavaksi leireiltä kesäkuussa. Heinäkuussa tämä määräys ulotettiin koskemaan myös 15-vuotiaita. Sotavankilaitoskin piti heitä ilmeisesti lapsina ikärajasta piittamatta. Tosin tämä määräys ei toteutunut leireillä kovin hyvin. Tietysti 15-vuotiaiden mukanaolo tutkimuksessa tarjoaa vertailukohdan heitä nuorempien kohteluun.

Jonkin verran alle 15-vuotiaita joutui myös Valtiorikosoikeuksiin syytetyiksi. Siellä heidät vapautettiin, mutta moni joutui odottamaan vapautustaan kuukausikaupalla, pahimmillaan puolisen vuotta. Onnistuipa Porin valtiorikosoikeus (osasto 141) tuomitsemaan 14-vuotiaan Viljo Salmisen lainvastaisesti kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. 

Käsite "lapsi" oli tuohon aikaan juridisesti määritelty. Alle 15-vuotiaita ei tuomittu rangaistukseen, tarvittaessa heidät voitiin sijoittaa kasvatuslaitokseen. Toisaalta alle 7-vuotiaita ei saanut määrätä kasvatuslaitokseen. Mutta lapsuutta sanan nykyaikaisessa merkityksessä ei ollut olemassa. Alle 12- vuotisten lasten työ teollisuuslaitoksissa oli tosin kielletty 1889 ja samalla 12-14 -vuotiaiden lasten työpäivä oli rajoitettu seitsentuntiseksi. Aivan valtaosa väestöstä eli maataloudessa. Maaseudulla kymmenvuotiaat ja nuoremmatkin osallistuivat maatöihin. Talollisten lapset joutuivat töihin kotonaan. Tilattoman väen jälkeläiset olivat heikommassa asemassa: he saattoivat joutua pikkupiioksi ja -rengeiksi vieraisiin oloihin alle kymmenvuotiaina. Ja 15-vuotias joutui maksamaan jo henkirahaa, hallitsi ansaitsemaansa omaisuutta ja tuli monessa suhteessa kohdelluksi aikuisena. Olipa siihen fyysisiä ja henkisiä edellytyksiä tai ei.

Sotakokemukset aiheuttivat lapsille väjäämättä pitkäaikaisia traumoja. Jälkihoitoa henkisiin vammoihin ei tuona aikana ajateltu eikä tunnettu. Sisällissodan lapsille aiheuttamia traumakokemuksia ei ole myöskään tieteellisesti tutkittu. Esim. Tampereen piirityksessä suuri joukko lapsia altistui sodan hirveyksille riippumatta siitä, olivatko heidän vanhempansa punaisia vai valkoisia vai sivustakatsojia. Huonoimmassa asemassa olivat vankileireille viedyt lapset. Äitien mukana oli aivan pieniä lapsia, ja raskaana olevat naiset myös synnyttivät vankileireillä. Monia hävinneen puolen lapsia kohdeltiin sisällisodan jälkeen kaltoin. "Punikkien kakaroiksi" leimatut lapset kärsivät syrjintää ja huonoa kohtelua niin koulussa kuin työelämään siirtyessäänkin. 

Tuulikki Pekkalainen on tehnyt valtavan työn etsiessään hajanaisista lähteistä tiedot lasten kohtaloista. Hän on koonnut teoksen liiteosaan sodan molempien osapuolten lapsiuhrit, -vangit ja -tuomitut, samoin valtiorikosoikeuksissa istuneet jäsenet ja syyttäjät. Suuren tietomassan käsittely johtaa lukijan kannalta raskaaseen esitystapaan. Pekkalainen höystää runsasta tilastoaineistoa esittelemällä perusteellisesti lukuisia yksittäistapaksia. Karsiminen ja tiivistäminen olisi helpottanut lukemista. Sukutukijoille ja paikallishistoriasta kiinnostuneille Pekkalaisen pohjatyö mahdollistaa sisällisodan lapsikohtaloiden tarkemman tutkimisen.

Tähän loppuun tunnetuin kuva sisällissodan lapsiuhristä. Pojan henkilöllisyyttä on yritetty selvittää moneen otteeseen siinä onnistumatta. Hän on vain kuollut poika kadulla Tampereen taistelun jälkeen.