Inha Savonlinnan seuduilla

Inha Savonlinnan seuduilla

Into Konrad Inha saapui Savonlinnaan laivalla, tietysti. Hänen kaltaiselleen samoojalle junalla kulkeminen olisi ollut kauhistus. Inhan luonnehdinnan mukaan Saimaalla vallitsee sama väljyyden tunne kuin merellä. Tunne ei johtunut aavoista ulapoista, vaan lukuisista salmista, lahdista, syrjäselänteistä ja haaravesistöistä, joita ei ihmisiässä ehtisi kulkemaan. Purjehtija on Saimaalla siis kuin löytöretkeilijä. Inha tunsi myös halua lähteä löytöretkeilijäksi Saimaalle. Hän pohti, että paras kulkuneuvo siihen tarkoitukseen olisi hyvä purjealus tai ”voimavene kajuuttoineen”. Vapaa retkeily ja tutkimusmatkailu Saimaalla jäi kuitenkin Inhalta toteuttamatta.

Pitkän laivamatkan jälkeen Savonlinna tuntui melkein saaristokaupungilta. Ennen rautatien rakentamista kaupunki olikin vesiteiden varassa. Savonlinnaan poikkesivat kaikki pitkämatkaiset matkustajalaivat, ja sieltä haarautui monelle taholle paikallista höyrylaivaliikennettä. Laivoja saapui ja lähti satamasta alati.

Asemastaan laajan sisävesiväylien keskuksena sai Savonlinna viehätyksensä. Savonlinna olikin tavallaan vanhanaikainen ja ”maalauksellinen” kaupunki mataline puutaloineen, puistoineen ja pihapuineen. Kun tähän lisättiin ainutlaatuinen Olavinlinna, saatiin kylpylävieraille ihanteellinen vierailukohde.

Rautatie oli tullessaan murtanut jossain määrin Savonlinnan eristynyttä asemaa. Kyrönsalmi menetti rautatiesillan rakentamisen jälkeen erottavan luonteensa. Inha mielestä silta muutti maisemanluonnetta epäedulliseen suuntaan. Mutta siihen täytyi luonnonystävän mukautua, koska moiset muutokset oivat välttämättömiä. Ja toisaalta rautatien ansiosta voi Savonlinna kylpylaitoksineen hyötyä entistä paremmin kauniista luonnostaan, kun matkustavaiset aiempaa helpommin pääsivät paikalle. Rautatie ei siis kaupunkia tuhonnut, vaan yhden varauksen Inha teki:

”Mutta kyllä Savonlinnaan olisi saatu rautatie muualtakin kuin Punkaharjua pitkin”.

Inhan havaintojen mukaan maiseman luonne muuttui Savonlinnan itäpuolelle mentäessä. Maisema sai samanlaisen luonteen kuin Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Puruveden etelärannan muodosti Pien-Salpausselkä kankaineen. Pohjoisrannalla taas olivat runolliset viljelysvaarat, joista Inha nosti tietysti esille Humuvaaran (Hummovaaran), jossa Lönnrot pysähtyi laulattamaan Juhana Kainulaista. Inha suorastaan herkistyi palautellessaan mieleensä Lönnrotin kuvauksen Kainulaisen herttaisen vanhanaikaisesta kodista. Samalla hän pohdiskeli suomalaisuusmies Rietrikki Polénin ja kirjoituksiin ja omiin kokemuksiinsa perustuen vastakohtaisuuksia seudun talojen välillä. Monessa köyhässä talossa oli säilynyt runojen henki ja ihanteet, vaikka säkeet olivat jo unohtuneet. Rikkaammassa talossa, jossa runoja halveksittiin, elettiin huonossa sovussa ja riettaudessa. Mille pohjalle pitäisi siis rakentaa todellinen kansansivistys, kun uudet elämänpiirteet – usein turmeleviksi katsottavat – väistämättä saapuvat? Miten voi kansa säilyttää omintakeisuutensa, luontaiset henkiset lahjansa ja antaa uuden muodon henkensä ihanteille uudenaikaisen elämä kehyksissä?

Inhan luonnehdinta Puruvedestä ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

”Puruvesi kirkkaine vesineen, avoimine maisemineen on ihanimpia järviä. Asutus ja tuo vanha runopohja kiinnittävät siihen vielä enemmän. Vilkkaalla uteliaisuudella retkeilijä tutustuu jokaiseen uuteen saattajaan, joka airoineen, tuhtoineen astuu hänen kanssaan rantaan. Vaikkei hän runoja osaisikaan, niin on hänen keskustelunsa siitä huolimattakin useimmiten runoutta. Rannan hopeinen vesi, lumivalkoinen vaahto, selän puhdas väri, ne ovat verrattomat. Ei edes sään kolkkous eikä tuulen tuimuus voi hävittää niitä valoisia, runollisia mielialoja, jotka asuvat Puruveden maisemissa.”

Inhan saapuessa Savonlinnaan oli kaupunki täydessä syysmarkkinahumussa, karusellit pyörivät, posetiivit soittivat, maalaisia käveli kadulla hienoisessa humalassa, hyvän vuodentulon mielialassa. Mutta Inha jatkoi matkaansa laivalla Punkaharjun suuntaan. Kuvattuaan luonnonkauneutta monisanaisesti muistutti hän näkökulmista:

”Mikä loppumaton runsaus luonnonkauneutta, ajattelee pääkaupunkilainen salaisella kateudella, tullessaan äkkiä kuin pussista tähän luonnonkauneuteen. Mikä karu ja vaikeasti raadettava maa, huokailee talonpoika, joka on nämä maat kaskennut ja sitten huononpuoleisiksi pelloiksi sulattanut.”

Inha kuvaa saapumista Punkaharjulle luonnon kirkkautta menettämättömäksi rauhoittumiseksi. Kalliot korvaa tyven harju, lehtipuumetsiköt vaihtuvat hongikkoon, joka paistattelee punertavia varsiaan ja vihantia latvojaan lämpöisessä päivänpaisteessa. Vaihtuva maisema johtaa myös mielialan muutokseen:

”Kun vilkkaasta, värikkäästä syysmaisemasta astun Punkaharjun ikiviheriän hongikon pylväskäytäviin, niin valtaa mieleni samanlainen tunnelma, kuin jos kirkonmäeltä, kirjavan rahvaan seasta, äkkiä astuisin kirkkoon, jossa virren päätyttyä jälkisoitto humisee uruista ja seurakunta on kumartunut hiljaiseen rukoukseen. Niin kuin kynttiläkruunu valaisee vain siellä täällä kultasateena valuva koivunlehvä tummia vihantia havuholveja.”

Inhasta Punkaharjulla lisää täällä 

Lähde: I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo 1909.

Into Konrad Inha Punkaharjulla

Punkaharjulla paistaa aurinko aina – ainakin matkailumainoksissa. Kyllä ei eilen (12.6) paistanut. Kun tallasin eilen Tuunaansalmen siltaa pitkin, iski tuuli vaahtopäiseltä Puruvedeltä kimppuun. Tuntui, että olisi pitänyt laitella kiviä tuulipuvun taskuun maakosketuksen varmistamiseksi. Lämpömittari plussan puolella kuitenkin, Suomen suvi suloisimmillaan. Hyviä puolia unohtamatta: ei itikan itikkaa. Mutta sadetta pidellessä esiin Kostulan kansakoulun opettajakirjaston teos numero 43 vuodelta 1921. Nimilehdelle on präntätty:

SUOMEN MAISEMIA

NÄKEMÄNSÄ MUKAAN KUVAILLUT

I.K. INHA

PORVOOSSA, 1909

WERNER SÖDESTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA

Into Konrad Inha, syntyään Konrad Into Nyström, kävi Punkaharjulla useamman kerran. Hän kertoi saapuneensa paikalle niin keväällä, kesällä kuin syksyllä. Kiireinen matkustaa Punkaharjulle junalla, mutta paras tapa on vesitie. Syvimmälle Inhan mieleen painui syksyinen matka iloisten tovereiden kanssa. Tuolloin ”kesän hekkuma oli silloin jo luonnosta kadonnut, mutta syksyn raikkaus tullut sijaan”.  Matkaa taitettiin tähtikirkkaana yönä aikaan. Inha kertoi, ettei olisi osannut matkasta nauttia niin paljon, ellei olisi aiemmin päiväsaikaan matkaa taittanut. Vaikka reitti oli vilkkumajakoilla viitottu, ylisti Inha laivamiesten taitoja, kun he pimeässä ja sumuissa selvisivät saarten ja karikkojen sokkeloissa törmäämättä maahan tai toisiin laivoihin. Mutta tuolle retkelle sattui kuulakas ilma. Öiseen aikaankin liikennettä väylällä riitti:

”Täydellä vauhdilla kiidettiin eteenpäin, rikottiin selillä tähtikenttä toisensa jälkeen, tähyttiin mustia maanhaamuja, joita liikkui ohitsemme, katseltiin vastaantulijain tuli. … Toinen valoryhmä toisensa jälkeen ilmestyi eteemme, punaisia, viheriäisiä, valkoisia tulia, ikään kuin olisi vastaamme uinut kokonaisia kyliä, milloin matkustajalaivoja, valaistuna kuin palatsi, milloin hinaaja, perässään puolenkymmentä lotjaa.”

Venetsialaiseksi illaksi tätä näytelmää muuan matkustajista nimitti.

Inha kiersi kameransa kanssa Suomen perusteellisesti. Hän väitti käyneensä jokaisessa Suomen tuolloisessa pitäjässä. Hän tunsi tietysti kirjallisuudesta ja osin maalauksistakin kuuluisimmat Suomen maisemat ennen kohteisiin saapumistaan. Usein hän näyttää jännittäneen ensikokemusta maisemaisänmaallisuuden maineeseen nostamista paikoista: onko paikka ennakkomainetta vastaava, tarjoaako se merkittävän kokemuksen?

Punkaharjusta Inha totesi, ettei siellä ole oikeastaan mitään, joka tekisi vaeltajaan paikan maineen mukaisen vaikutuksen ensisilmäyksellä. Ensimmäiseksi mieleen painuu viihdykäs rauhallisuuden tunne. Mutta hiekkarannat, harjunpyöreä selänne, kanervikot, oksattomat hongikot on katsoja nähnyt jo monella Suomen kankaalla. Kävelyretkillä Punkaharjun ominaisluonne vähitellen selviää:

”Se on luonnon erottama kappale yksinkertaisinta vanhinta luontoa, muistomerkiksi jäänyt selkien ja mantereitten välille. Luonto on siihen kasannut vain hietikoita ja kivikoita, varta vasten jättänyt pois hyötymaat, jotka ihmistä houkuttelisivat, ja tälle karulle maaperälle kylvänyt pelkkää petäjää, kaikkein vaatimattominta, mutta siitä suolimatta melkein kauneinta puutamme. Punkaharjulla ihminen on kerrankin käsittänyt luonnon viittauksen ja jättänyt tuon yksinkertaisen puiston häiritsemättä kasvamaan. Mitä on tehty, avattu siellä täällä vähän näköalaa, johdettu harjun selkää mutkitteleva maantie, on tehty vain siinä tarkotuksessa, että luonnon aikomukset sitä paremmin esiintyisivät.”

Inha kuvaili Punkaharjun vaihtelevia näköaloja innostuneesti löytäen lopulta maiseman keskeisimmän elementin:

”Mutta mitä olisi tämä kaikki ilman korkeata hongikkoa, joka ehjänä, tasaisena kattaa koko harjun ja seisoo rannoilla mitä uljaimpina rintamina. Kun vesi on tyynenä ja nämä rintamat kuvautuvat veden kalvoon, hohtavat kauas selälle, kun illan ruskot loistavat rungoilla ja koko luonto on vaipunut hartauteen, silloin on Punkaharju ihaninta.”

Inha kommentoi myös Punkaharjulle rakennettua rautatietä, jota yleisesti hänen mukaansa kiitetään siitä, ettei se mainittavasti häiritse harjun maisemia. Hän myöntää, että rautatie on istutettu maisemaan sitä pahemmin rikkomatta. Inha arvosti ja kuvasi kulttuurimaisemia, mutta piti kai koskematonta luontoa ja erämaata vielä tärkeämpänä. Mutta paremmin olisi Punkaharju luonteensa ja ominaisuutensa säilyttänyt, jos rautatietä ei olisi rakennettu ja Tuunaansalmea ja Punkasalmea silloitettu:

”Se (Punkaharju) on menettänyt rauhansa, sidottu jokapäiväisen elämänlevottomaan kiireeseen. Vaikkapa rata olisikin melkein näkymättömissä, niin muistuttavat kimakat vihellykset sen läsnäoloa. Leikkaukset, penkereet ja komeat kaarisillat häiritsevät luonnon yksinkertaista, mutta kuitenkin sanomattoman arkaa rakennetta”.

Vaan kuinka ollakaan, ilmastonmuutos saapui Punkaharjulle tätä kirjoittaessani. Kävely harjulle todistaa, että Inha oli oikeassa. Punkaharjun kruunu on korkea, ilta-auringossa kylpevä ja veden kalvoon heijastuva hongikko.

Aurinko paistaa, on taas kesä. Ja itikat.

Kuvailun lisäksi Inha tietysti kuvasi Punkaharjua. Voit hakea Inhan kuvia täältä: https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=inha+punkaharju&type=AllFields

Punkaharjulla kävellessäni otin itsekin muutaman kuvan. Huomattavasti helpommalla pääsin kuin Inha, kännykkä tuulipuvun taskussa ei paljon painanut. Samoille paikoille huomasin hakeutuneeni kuin Inha. Hänen ajoistaan on metsä selvästi kasvanut ja tahtoo joissain paikoissa peittää järvinäköalan.

Valtionhotellista Inha otti useampia kuvia. Saimi Hoyer ja kumppanit avaavat hotellin 23.6.2016 Nimeksi tulee Hotelli Punkaharju, Valtionhotelli-nimi saa väistyä historiaan.

Punkaharjulla on lukuisa määrä vaeltajien tallaamia polkuja. Niiden lisäksi on Metsähallitus ilahduttanut kulkijoita kivituhkalla päällystetyllä polulla, jolla kelpaa huonojalkaisemmankin turistin astella. Pariin kohtaan on rakenneltu kiviset portaat. Nämä kai kestävät seuraavaan jääkauteen, jos pohjatyöt on kunnolla tehty.

Runebergin kummulta lienee otettu eniten Punkaharjuaiheisia kuvia. Tässä näköalaa Puruvedelle päin.

Tämä kuva on Takaharjulta. Varsinainen Punkaharju on jorpakon toisella puolella.

Uuttakin on Punkaharjun luontoon ilmestynyt Inhan vierailujen jälkeen. Itkukuusi toivottaa tervetulleeksi arboretumiin.