torstai 16. kesäkuuta 2016

Inha Savonlinnan seuduilla

Inha Savonlinnan seuduilla

Into Konrad Inha saapui Savonlinnaan laivalla, tietysti. Hänen kaltaiselleen samoojalle junalla kulkeminen olisi ollut kauhistus. Inhan luonnehdinnan mukaan Saimaalla vallitsee sama väljyyden tunne kuin merellä. Tunne ei johtunut aavoista ulapoista, vaan lukuisista salmista, lahdista, syrjäselänteistä ja haaravesistöistä, joita ei ihmisiässä ehtisi kulkemaan. Purjehtija on Saimaalla siis kuin löytöretkeilijä. Inha tunsi myös halua lähteä löytöretkeilijäksi Saimaalle. Hän pohti, että paras kulkuneuvo siihen tarkoitukseen olisi hyvä purjealus tai ”voimavene kajuuttoineen”. Vapaa retkeily ja tutkimusmatkailu Saimaalla jäi kuitenkin Inhalta toteuttamatta.
Pitkän laivamatkan jälkeen Savonlinna tuntui melkein saaristokaupungilta. Ennen rautatien rakentamista kaupunki olikin vesiteiden varassa. Savonlinnaan poikkesivat kaikki pitkämatkaiset matkustajalaivat, ja sieltä haarautui monelle taholle paikallista höyrylaivaliikennettä. Laivoja saapui ja lähti satamasta alati.

Asemastaan laajan sisävesiväylien keskuksena sai Savonlinna viehätyksensä. Savonlinna olikin tavallaan vanhanaikainen ja ”maalauksellinen” kaupunki mataline puutaloineen, puistoineen ja pihapuineen. Kun tähän lisättiin ainutlaatuinen Olavinlinna, saatiin kylpylävieraille ihanteellinen vierailukohde.

Rautatie oli tullessaan murtanut jossain määrin Savonlinnan eristynyttä asemaa. Kyrönsalmi menetti rautatiesillan rakentamisen jälkeen erottavan luonteensa. Inha mielestä silta muutti maisemanluonnetta epäedulliseen suuntaan. Mutta siihen täytyi luonnonystävän mukautua, koska moiset muutokset oivat välttämättömiä. Ja toisaalta rautatien ansiosta voi Savonlinna kylpylaitoksineen hyötyä entistä paremmin kauniista luonnostaan, kun matkustavaiset aiempaa helpommin pääsivät paikalle. Rautatie ei siis kaupunkia tuhonnut, vaan yhden varauksen Inha teki:
”Mutta kyllä Savonlinnaan olisi saatu rautatie muualtakin kuin Punkaharjua pitkin”.
Inhan havaintojen mukaan maiseman luonne muuttui Savonlinnan itäpuolelle mentäessä. Maisema sai samanlaisen luonteen kuin Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Puruveden etelärannan muodosti Pien-Salpausselkä kankaineen. Pohjoisrannalla taas olivat runolliset viljelysvaarat, joista Inha nosti tietysti esille Humuvaaran (Hummovaaran), jossa Lönnrot pysähtyi laulattamaan Juhana Kainulaista. Inha suorastaan herkistyi palautellessaan mieleensä Lönnrotin kuvauksen Kainulaisen herttaisen vanhanaikaisesta kodista. Samalla hän pohdiskeli suomalaisuusmies Rietrikki Polénin ja kirjoituksiin ja omiin kokemuksiinsa perustuen vastakohtaisuuksia seudun talojen välillä. Monessa köyhässä talossa oli säilynyt runojen henki ja ihanteet, vaikka säkeet olivat jo unohtuneet. Rikkaammassa talossa, jossa runoja halveksittiin, elettiin huonossa sovussa ja riettaudessa. Mille pohjalle pitäisi siis rakentaa todellinen kansansivistys, kun uudet elämänpiirteet – usein turmeleviksi katsottavat – väistämättä saapuvat? Miten voi kansa säilyttää omintakeisuutensa, luontaiset henkiset lahjansa ja antaa uuden muodon henkensä ihanteille uudenaikaisen elämä kehyksissä?
Inhan luonnehdinta Puruvedestä ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

”Puruvesi kirkkaine vesineen, avoimine maisemineen on ihanimpia järviä. Asutus ja tuo vanha runopohja kiinnittävät siihen vielä enemmän. Vilkkaalla uteliaisuudella retkeilijä tutustuu jokaiseen uuteen saattajaan, joka airoineen, tuhtoineen astuu hänen kanssaan rantaan. Vaikkei hän runoja osaisikaan, niin on hänen keskustelunsa siitä huolimattakin useimmiten runoutta. Rannan hopeinen vesi, lumivalkoinen vaahto, selän puhdas väri, ne ovat verrattomat. Ei edes sään kolkkous eikä tuulen tuimuus voi hävittää niitä valoisia, runollisia mielialoja, jotka asuvat Puruveden maisemissa.”

Inhan saapuessa Savonlinnaan oli kaupunki täydessä syysmarkkinahumussa, karusellit pyörivät, posetiivit soittivat, maalaisia käveli kadulla hienoisessa humalassa, hyvän vuodentulon mielialassa. Mutta Inha jatkoi matkaansa laivalla Punkaharjun suuntaan. Kuvattuaan luonnonkauneutta monisanaisesti muistutti hän näkökulmista:

”Mikä loppumaton runsaus luonnonkauneutta, ajattelee pääkaupunkilainen salaisella kateudella, tullessaan äkkiä kuin pussista tähän luonnonkauneuteen. Mikä karu ja vaikeasti raadettava maa, huokailee talonpoika, joka on nämä maat kaskennut ja sitten huononpuoleisiksi pelloiksi sulattanut.”

Inha kuvaa saapumista Punkaharjulle luonnon kirkkautta menettämättömäksi rauhoittumiseksi. Kalliot korvaa tyven harju, lehtipuumetsiköt vaihtuvat hongikkoon, joka paistattelee punertavia varsiaan ja vihantia latvojaan lämpöisessä päivänpaisteessa. Vaihtuva maisema johtaa myös mielialan muutokseen:

”Kun vilkkaasta, värikkäästä syysmaisemasta astun Punkaharjun ikiviheriän hongikon pylväskäytäviin, niin valtaa mieleni samanlainen tunnelma, kuin jos kirkonmäeltä, kirjavan rahvaan seasta, äkkiä astuisin kirkkoon, jossa virren päätyttyä jälkisoitto humisee uruista ja seurakunta on kumartunut hiljaiseen rukoukseen. Niin kuin kynttiläkruunu valaisee vain siellä täällä kultasateena valuva koivunlehvä tummia vihantia havuholveja.”


Inhasta Punkaharjulla lisää täällä 

Lähde: I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo 1909.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti