Orjatsaloton joukko Hämeenkyrössä
 |
| Näyttelijä Aarne Orjatsalo. Jotaarkka Pennasen kotialbumista, https://yle.fi/uutiset/3-10079044 |
Lavajärveläisiä lähti Hämeenkyrön kirkonkylään toimittamaan tietoa punaisten retkikunnasta. Kirkonkylässä Hämeenkyrön Komendanttina toiminut luutnantti G. Klenberg hälytti puhelimitse apujoukkoja liikkeelle, sillä kirkonkylässä oli vain pieni joukko valkoisia sotilaita. Sillä välin punaisten joukko kääntyi ennen Viljakkalaa Turkkilan tielle, ajoi edelleen Timiin ja suuntasi Myllymäkeen. Kyrön Sanomissa 7.6.1918 julkaistu jutun mukaan joukko tapasi tienhaarassa muutaman hämeenkyröläisen maanviljelijän. He olivat vetämässä tukkeja ”punikkien polttamalle Osaran talon uudisrakennukselle”. Miehet teeskentelivät olevansa jonkun talon renkejä. Heidänkin kanssaan tehtiin ”hevoskauppaa”, joukko otti hyvävoimaisia hevosia ja jätti jälkeen väsyneitä kopukoitaan. Myllykylässä joukkio täydensi muonavarastojaan Mattilan ja Eljaalan taloissa. Siellä oltiin leipomassa suojeluskuntalaisille. Tuoreet leivät lähtivät punakaartilaisten mukaan. Eljaalasta vietiin myös hevonen. Sen jälkeen punaiset panivat konekiväärinsä asemiin Turkkilan mäelle ja ryhtyivät ampumaan kirkonkylää. Ylöjärveltä valkoisten apuun hälytetty harvalukuinen jääkärivääpeli Ville Kakon johtama joukko saapui Surtikonmäkeen, josta ampumalla he saivat punakaartilaiset vetäytymään Mahnalaan päin. Lähellä punaisten aiemmin surmaaman nimismies Väinö Nyströmin Soinilan taloa punakaartilaiset joutuivat laukaustenvaihtoon Ylöjärveltä lähetetyn majuri Malmbergin johtaman valkoisten noin 20-miehisen ratsupartion kanssa. Laukaustenvaihdon jälkeen punaiset peräytyivät kirkonkylän suuntaan; hehän eivät etsineet taistelua, vaan pakotietä. Nimimerkki U.A.P. raportoi reippain kielikuvin ja valkoisin painotuksin taistelusta Valkoinen Suomi -lehteen.
Oulusta tai sen lähistöltä kotoisin ollut valkosoturi, nimimerkki ”Mestari” kuvasi Liitto-lehdessä kirkonkylän puolustusta, joka oli hänen mukaansa 35 miehen varassa. Oulun ambulanssi eli haavoittuneiden hoito ennätettiin evakuoida Kyröskoskelle varotoimena. Punaisten retkikunnassa oli mukana hämeenkyröläisiä, tarvittiinhan heitä jo paikallistuntemuksen vuoksi oppaina. Lehtijutussa nimettiin heistä kaksi, pappilan torpparit Wille Antila ja Wille Keskinen. Valtiorikosoikeuden kuulustelujen perusteella Antila ei ollut retkellä. Sen sijaan Keskinen oli mukana, mutta Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunta ei esittänyt häntä kohtaan syytöksiä siitä, muista asioista kyllä sitäkin runsaammin. Mukaan pyrki myös Paavo Jokisalo, hän hakeutui Pispalan palokunnantalolle liittyäkseen retkikuntaan, mutta lienee myöhästynyt. Peräydyttyään Mahnalan suunnalta punaisten pakojoukko ei enää pyrkinyt kirkonkylään vaan ajoi Uskelasta Kirkkojärven jään yli Kalkunmäkeen. Valkoiset ampuivat joukkoa kiivaasti Pappilanjoen sillalta kiväärein ja hautausmaalta konekiväärillä. Pitkän etäisyyden vuoksi punakaartilaiset eivät kokeneet tässä vaiheessa ilmeisesti tappiota. Ammuntaa lienee myös häirinnyt punaisten jäältä suuntaama konekiväärituli. Valkoiset laskivat ”Mestarin” mukaan, että punaisten retkikunnassa oli mukana 66 ratsua sekä 148 kuorma- ja sotilashevosta. Neljä rekeä oli varattu naisille ja koko joukkoon arveltiin kuuluvan 400 henkilöä. Kalkunmäen ahteeseen punaisilta jäi 8 hevosta, mutta mahdolliset kaatuneet ja haavoittuneet he ottivat mukaansa. Kaikkiaan jäi retkikunnalta yhden tiedon mukaan jälkeen 14 kuollutta hevosta.
Hämeenkyrön kirkolta Pakkasen kartanoon oli lähetty joukkue, joka sai puhelimitsen määräyksen palata takaisin punaisten retkikunnan hyökkäyksen takia. K. F. Lindströmin johtama joukko törmäsi punaisiin Herttualassa lähellä kunnan vaivaistaloa. Varsinaista taistelua ei syntynyt punaisten joukuon ylivoiman vuoksi. Kaksi Lindströmin joukon jälkipään miestä, suojeluskuntalaiset Lehtiniemi ja Viljakka, jäivät punaisten vangoksi. He kuitenkin keksivät väittää olevansa työläisiä, jotka oli pakotettu valkoisten armeijaan. Siksi he olivat tahallaan jättäytyneet jälkeen päästäkseen mukaan punaisten joukkoon. Miehet pääsivät punaisten kuormastoon ja onnistuivat pakenemaan myöhemmin.
Herttualassa punaisten kolonnaa vastaan tuli hämeenkyröläinen työmies Taavetti Isotalo. Hän oli ollut valkoisten hevosmiehenä Karkun rintamalla. Isotalon hevonen vietiin ja hänet heitettiin tiensivuun. Kolonnan alkupään punaiset olisivat päästäneen miehen menemään, kun häneltä oli saatu hyvä hevonen. Joukon loppupäässä ei armoa tunnettu: "Ei lasketa lahtaria menemään, mukaan on tultava". Isotalo pakotettiin juoksemaan köydellä hevoseen sidottuna punaisten ratsumiesten rinnalla. Hän etsi tilaisuutta paeta ja onnistuikin livahtamaan maantieaidan yli kiven taakse piiloon. Sieltä hänet kuitenkin löydettiin. Entistä tiukemmin vartioituna joutui pahasti väsynyt Isotalo juoksemaan ja liukastelemaan pakkasen kovettamalla pimeällä tiellä. Isotalo kuvasi joukossa olleen venäläisiä, suomalaisia, miehiä ja naisia, humalaisia ja krapulaisia. Väkijuomia oli mukana runsaasti.
Edetessään punaisten joukko vangitsi Märrin vanhan isännän ja tämän hoivissa olleen pikkulapsen. Heidät vapautettiin kuitenkin isännän neuvottua tien kohti Mouhijärveä. Jossakin matkan varrella punakaartilaiset vangitsivat Kalle Välimäen, joka livahti tiehensä, mutta joutui jättämään hevosensa pakolaisjoukolle. Joukko jatkoi matkaansa Pakkasen kartanoon Haukijärvelle, katkoi mennessään puhelinlangat ja kaatoi pari puhelinpylvästä. Kaksi kartanoa vartioinutta miestä yllätettiin. Arthur Yrjälä ammutiin, mutta Karl Smedbergillä oli parempi onni. Punaiset luulivat haavan ohimoonsa saanutta miestä kuolleeksi ja veivät hänen päällysvaatteensa. Alusvaatteisilleen jäänyt Smedberg pelastui takaisin valkoisten riveihin. Kartanon kohdalla joukkio törmäsi valkoisten lähettinä Pakkaseen matkalla olleen mouhijärveläiseen Juho Ala-Nappaan. Hänet ammuttiin. Pakkasesta koottiin muonavaroja, jonka jälkeen matka jatkui Pukaran kautta Mouhijärvelle.
Mouhijärven Häijääseen valkoiset olivat saaneet varoituksen lähestyvästä pakolaisjoukosta. Kymmenkunta valkoista asettui asemiin Yli-Sarkin talon luo. Puoliltaöin huhtikuun 7. päivän vastaisena yönä syntyi tulitaistelu, jonka turvin aiemmin vangittu Taavetti Isotalo sai uuden pakotilaisuuden. Hän ryömi vetiseen ojaan, alitti aidan ja ryömi likomäräksi kastuen satakunta metriä kuulien vinkuessa yli. Hetkeksi hän piiloutui kivikasan suojiin ja onnistui sitten siirtymään metsän suojiin. Kastuneet vaatteet jäätyivät, mutta tuntikausiin Isotalo ei uskaltanut liikkua pelätessään ilmituloa. Ammunnan lakattua hän tohti suunnata kulkunsa kotiaan kohti. Kertomansa mukaan Isotalo sairasteli hyvän aikaa ylirasituksen, vilustumisen ja pahoinpitelyjen aiheuttamien vammojen vuoksi.
Häijäästä matka Tupurlan kylään. Siellä Tiaisen talossa menetti henkensä valkoisten joukkoihin liittynyt turkulainen poliisi Frans Lehtonen. Hän oli tiedustelumatkalla Mouhijärven suunnalla, mutta joutui yöpymään Tiaisen talossa hevosensa sairastuttua. Muistitiedon mukaan Lehtonen surmattiin pistimillä vuoteeseensa.
Tupurlasta pakojoukkio suuntasi etelään ylittäen Turun-Porin -radan Nohkuan luona. Tyrisevän kylästä otettiin vielä mukaan yksi talonisäntä. Punaiset saapuivat Suoniemelle 7. huhtikuuta aamutunteina. Joukko oli ollut liikkeellä tuolloin jo puolitoista vuorokautta käytännölliseti katsoen lepäämättä. Osa joukosta varmasti lepäsi, mutta vähäinen suojuluskuntaosasto riisuttiin aseista. Nämä olivat erehtynet luulemaan valkoisia käsivarsinauhoja käyttäneitä pakomatkalaisia suojeluskuntalaisiksi. Kylästä vietiin suojeluskuntalaisten aseet, hevosia ja muonaa. Noin kolmen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui muutaman kilometrin päässä olleeseen Sarkolan kylään. Sielläkin suojeluskuntalaiset yllätettiin valkoisin käsivarsinauhoin. Heidät pidätettiin, mutta useimmat vapautettiin saman tien. Mukaan otetut suojeluskuntalaiset pääsivät myöhemmin vapaiksi.
Pakojoukko suuntasi nyt kulkunsa Tottijärven ja Vesilahden syrjäkylien kautta punaisten puolelle. Mitään varsinaista rintamalinjaa seudulla ei ollut, vain osapuolten satunnaiset ratsupartiot liikkuivat alueella. Retkikunta saavutti punaisten joukot Vesilahden Narvassa huhtikuun 7. päivänä ennen illan pimenemistä. Ainakin osa joukosta jaksoi juhlia onnistunutta pakomatkaa tyhjentämällä jäljelle jäänyttä konjakkilastia. Seuraavana päivänä "orjatsalolaiset" siirtyivät Viialaan.
Uhkarohkeasti Tampereen saarrosta ulosmurtautunut joukkio selvisi perille vähäisin tappion. Valkoisten propagandan mukaan liikkeellä oli epätoivoinen ”hurja joukko”, joka oli valmis mihin tahansa. Tosiasiassa pakoretken täydellinen onnistuminen perustui siihen oikeaksi osoittautuneeseen arvioon, ettei Tamperetta piirittäneillä ollut varaa pitää suuria osastoja suojaamassa selustaansa.
Miksi ryhmästä tuli ”Orjatsalon joukko”?
Aarne Alarik Orjatsalo (1883-41) oli näyttelijä, teatterinjohtaja, kirjailija ja seikkailija. Orjatsalo kuului hämeenkyröläislähtöiseen varakkaaseen Riddelin-sukuun. Aarne liittyi sosialidemokraattisen puolueen jäseneksi 1903 ja kolme vuotta myöhemmin hän otti sosialististen aatteidensa vuoksi sukunimekseen Orjatsalo. Hän oli lähes kaksi metriä pitkä komea mies, jota pidettiin Suomen parhaana näyttelijänä. Orjatsalo tunnettiin sosialisminsa lisäksi myös naisseikkailuistaan. Vuonna 1906 Orjatsalolla oli skandaalinkäryinen suhde näyttelijä Ain’ Elisabet Pennasen kanssa. Suhteesta syntyi avioton lapsi Jarno Pennanen, josta tuli toimittaja ja kirjailija. Jarno Pennasen toisesta avioliitosta syntyi Jotaarkka Pennanen. Hänet tunnetaan ohjaajana.
Aarne Orjatsalo oli maaliskuussa 1918 Tampereella. Hän lausui 20.3. juhlarunon vallankumoussankareiden hautajaisissa. Sen jälkeen hän poistui Helsinkiin, mahdollisesti viimeisellä junalla 23.3. Helsingistä hän oli pitämässä puhetta 29.3. ”Orjatsalon joukon” paetessa Tampereelta hän jo Viipurissa. Mistä sitten moinen nimi punaisten pakoretkikunnalle?
Tampereen valtauksen jälkeen valkoisten sanomalehdissä mainittiin Orjatsalo ensiksi Vaasa-lehdessä 8.4. Tuolloin todettiin vain, että Orjatsalo on paennut Tampereelta monien muiden punajohtajien tavoin. Tampereen Sanomat kertoi 10.4., että ”surullisen kuuluisa tuulihattu Aarne Orjatsalo livisti ensimmäisenä” punaisten johtomiehistä Tampereelta. Samat tiedot toistettiin mm. Suupohjan Kaiussa ja Raahen Sanomissa sekä Satakunnan Kansassa.
Ensimmäisen kerran Orjatsalon johtaman joukon paosta uutisoitiin Savonlinnassa ilmestyneessä Keski-Savossa 16.4. Kaksi päivää myöhemmin sama juttu oli luettavissa savonlinnalaisessa Itä-Savossa, Kajaanin Kaiussa ja Saarijärven Paavossa sekä oululaisessa Kalevassa. Tamperelaiseen Aamulehteen uutinen ehti vasta 20.4. ja Tampereen Sanomiin päivää myöhemmin. Myös kuopiolainen Savotar, Ilkka ja joensuulainen Korpi-Jaakko julkaisivat jutun, ajallisesti viimeisenä Korpi-Jaakko 23.4. Sen jälkeen Orjatsalon joukosta ei puhuttu, mutta muuten miestä kyllä löylytettiin perusteellisesti valkoisten lehdistössä.
Mutta miksi oheinen ensimmäinen juttu Orjatsalon joukosta ilmestyi tapahtumien kannalta syrjäisessä Savonlinnassa?
Sotapropagandan kannalta uutinen oli hieman kyseenalainen, vaikka pakenijajoukon kokoa oli pienennetty. Orjatsalon korostettiin päässeen pakoon vain ”pienen joukon” ja konjakkilastin kanssa. Lisäksi arveltiin miehen jäävän pian kiinni. Heikki Ylikankaan mukaan joukko kuljettikin mukaan useita korillisia konjakkia. Osa väestä oli koko ajan tuhdisti humalassa. Konjakkia tarvittiin pitämään ”humooria yllä”.
Uutisen alussa mainittu S.V.T. oli Vaasan senaatin helmikuussa perustama valkoisen Suomen virallinen tietotoimisto. Uutisessa puhutaan myös Paikallistietotoimistosta, jolta on saatu tieto Orjatsalon joukon lisäksi Hämeenkyrössä murhatuista nimismies Väinö Nyströmistä, hänen pojastaan Laurista ja yli kymmenestä talollisesta. Uutisen nopean julkaisun takana lienee ollut hämeenkyröläislähtöinen lehtimies, kirjailija ja kiertueteatterin johtaja Eero Alpi. Hän juuttui teattereineen Savonlinnaan sisällissodan puhjetessa. Sodan alettua hän pestautui Savonlinnan suojeluskunnan esikuntaan ja toimi kirjailija F.E. Sillanpään sanoin ”pännäpataljoonan kynäkomppaniassa Savonlinnan rintamalla”. Hän kirjoitteli valkoisten lehtiin ja järjesti myös teatterinäytöksiä Savonlinnassa ja sen lähikunnissa. Uutinen levisi sitten muihin lehtiin jokseenkin samansisältöisenä. Lopun ”kostovaatimus” oli mukana Itä-Savon jutussa, muualla se oli poistettu. Kajaanin Kaiun juttuun ennätettiin lisätä tieto siitä, että Orjatsalo on ehtinyt jo Viipuriin jatkamaan kiihotuspuheitaan. Alpi kirjoitti uutisen jatkoksi myös kiivaan herjauksen Orjatsaloa vastaan. Se julkaistiin oululaisessa Liitto-lehdessä 19.4. Jutun mukaan kirjoitus olisi ilmestynyt jo Tampereen Sanomissa. Alpi lienee kirjoitustaan sinne tarjonnutkin, mutta ei lehti sitä julkaissut. Sen sijaan Raahe-lehdessä ilmestyi Orjatsalon mätäpaiseeksi ja häpeäbasilliksi leimannut lyhyt kirjoitus:
Avoimeksi jää se, kuka Hämeenkyröstä lähetti ”yksityisen varman tiedon” Orjatsalon joukosta. Tieto Orjatsalon osuudesta on joka tapauksessa peräisin Hämeenkyröstä. On arveltu, että Orjatsalo olisi tunnistettu väärin jo Mattilan ja Eljaalan taloissa. Isoisästään elämäkerran kirjoittanut Jotaarkka Pennanen kertoo vanhempiensa Jarno Pennasen ja Anja Vammelvuon uskoneen loppuun asti, että Aarne Orjatsalo oli mukana pakojoukossa. Märrin talon emäntä kertoi heille, että hänellä oli ollut kunnia auttaa Orjatsaloa vuonna 1918. Tämä oli jäänyt jälkeen muista saatuaan ilmeisesti jonkinlaisen sydänkohtauksen. Emäntä oli auttanut avaamaan lääkepullon korkin, kun Orjatsalo ei saanut sitä itse auki. Märrin talon vanha isäntä Jaakko Oskari Braxen oli Aarne Orjatsalon pikkuserkku, joten Jotaarkka Pennasen vanhemmat pitivät tunnistusta ja kertomusta uskottavana. Pakojoukko kulki varmasti Märrin talon kautta, sillä se vangitsi Märrin vanhan isännän hetkeksi aikaa. Mutta varmaa on se, että Orjatsalo oli tapahtuma-aikaan Viipurissa. Kun käsitys Orjatsalosta joukon johtajana yleistyi Hämeenkyrössä, taisi tarina saada vahvistusta useammalta ”silminnäkijältä”.
Orjatsalosta saatiin pian lisää uutisia. Ilkassa kerrottiin 17.4., että Orjatsalo olisi värvännyt Turusta kolmisensataa ”matruusi-anarkistia” Tampereelle lupaamalla näille helpon voiton ”muutamasta kymmenestä lahtariherrasta”. Rintamalle lähteneistä palasi viikon päästä parikymmentä eloonjäänyttä etsimään Orjatsaloa, joka oli jo saanut asiasta vihiä ja purjehtinut turvallisille seuduille. Juttua levitettiin sitten yli kymmenessä sanomalehdessä, viimeiseksi Korpi-Jaakossa 16.5. Tarina oli normaalia sotapropagandaa vailla todellisuuspohjaa. Mielenkiintoinen se sikäli, että jutun mukaan Orjatsalo olisi poistunut Tampereelta hyvissä ajoin ennen pakoretkikuntaa. Tällaiset ristiriitaisuuksiin tuskin kukaan kiinnitti huomiota.
Valkoinen lehdistö kaatoi paljon muutakin Orjatsalon niskaan. Yksi syy oli Orjatsalon maaliskuussa esittämä väite siitä, että valkoiset olivat ampuneet Punaisen Ristin sairaanhoitajattaria. Lisäksi Orjatsalo oli tunnettu, näkyvä ja karismaattinen hahmo. Hänen sosialistiset ajatuksensa ja asettuminen punaisten puolelle näyttää herättäneen poikkeuksellista katkeruutta valkoisten puolella. Toukokuussa levisi huhuja siitä, että Orjatsalo olisi löydetty Lahden vankileiriltä. Helsingin Sanomat torjui uutisen 24.5. Lehti kertoi sen sijaan huhuiltavan, että mies on nähty Moskovassa. Siellä tai Pietarissa mies olikin. Hän liittyi upseerina brittien värväämään Muurmannin legioonaan vuosiksi 1918-19. Sieltä hän siirtyi Englannin kautta Yhdysvaltoihin.
Jälkikaikuja
Eero Alpille selvisi pian Hämeenkyröön ja Tampereelle paluun jälkeen, ettei Orjatsalo ollut mukana pakoretkellä Hämeenkyrön kautta. Perustamassaan Suojeluskuntalaisen lehdessä hän valitti heinäkuun alussa ”publisistisen valehtelemisen” yleisyyttä myöntäen samalla, että se oli tiedotonta, ei tahallista ja johtuu pintapuolisesta asioihin tutustumisesta. Yhtenä esimerkkinä epätotuudenmukaisuuksista hän piti puhetta ”Roisto Orjatsalon” ns. Hämeenkyrön retkestä. Sanottu ”suur-huijari” ei ollut retkellä, vaan esiintyi jo samaan aikaan kansankiihottajana Viipurissa. Kyrön Sanomat vastasi tähän pian ja ilmoitti oikaisevansa tätä pientä ”oikeisupätkää”. Toimitus kertoi kuulleensa luotettavalta taholta Orjatsalon osuudesta retkikuntaan Hämeenkyrössä. ”Itse emme kyllä herraa kasvoista kasvoihin nähneet”, päättyi oikaisu. Hauskaksi tilanteen teki se, että Alpi oli edelleen muodollisesti Kyrön Sanomien päätoimittaja. Tätä tehtävää hän ei ollut hoitanut kevään 1917 jälkeen, vaikka miehen nimi komeili lehden vastaavana toimittajan vielä vuoden 1919 alkupuolen. Tosiasiassa lehteä toimitti nahkuri ja monitoimimies Jalmari Helo. Hän myös kirjoitti lehteen jutun Orjatsalon joukosta nimimerkillä -lo.
Käsitys Orjatsalon mukana olosta pakojoukossa jäi elämään valkoisen Suomen historiankirjoituksessa. K. V. Kaukovalta julkaisi 1921 teoksen Tampereen seudun kapinahistoria. Siinä hän kertoo (s. 421), että Tampereelta pakeni hevosilla noin 300 miestä, ”etupäässä päälliköitä”. Paenneiden joukossa olivat mm. Ali Aaltonen, K. M. Evä, Aatto Koivunen, Aarne Orjatsalo ym. Kaukovalta ei nimittänyt ryhmää Orjatsalon joukoksi. Hän väitti liioitellen retkikunnan surmanneen Hämeenkyrössä ainakin 10 henkeä.
Eversti J.O. Hannulan Suomen vapaussodan historia muodostui aikanaan valkoisen Suomen vapaussotatutkimuksen perusteokseksi. Hannulan kaaduttua jatkosodassa toimitti Helsingin yliopiston yleisen historian professori Arvi Korhonen vuonna 1956 teoksesta viidennen painoksen. Siinäkin mainittiin edelleen Ali Aaltosen ja K.M. Evän lisäksi Orjatsalo pakenijoiden johtomiehinä (s. 230). Hannulan mukaan joukkoon kuului kolmesataa miestä, etupäässä päälliköitä ja venäläisiä. Venäläisten laajasta osallistumisesta joukkoon ei ole myöhemmän tutkimuksen mukaan näyttöä.
Armahduslait mahdollistivat Aarne Orjatsalon paluun Suomeen 1920-luvun lopulla. Häneen liittyvä lehtikirjoittelu kiihtyi taas rajusti, kun mies saapui puolisonsa Toini Aaltosen kanssa Suomeen 27.4.1929. Orjatsalo tiesi joutuvansa kuulusteltavaksi ja mahdollisesti oikeuden eteenkin vuoden 1918 tapahtumista. Hän varmaankin arvioi, että tuomio olisi vapauttava. Orjatsalo pääsi esiintymään työväen teattereissa Helsingissä ja Viipurissa. Tampereen Työväen Teatterissa hän esiintyi enimmäistä kertaa 23.4.1929. Tampereen porvarilliset lehdet eivät huomioineet teatterivierailua mitenkään, mutta muistelivat aktiivisesti vuoden 1918 tapahtumia. Aamulehdessä viitattiin Hämeenkyrön murhiin, joskaan ei väitetty suoraan Orjatsalon niitä tehneen. Tampereen Sanomat otti jopa yhteyttä Etsivän Keskuspolisin päällikköön Esko Riekkiin. Lehti kyseli tämän kantaa Tampereella esiintyviin kulkupuheisiin, joiden mukaa Orjatsalo olisi syyllistynyt Sorvaniemen ja Alakomin murhiin. Ympäripyöreästi vastannut Riekki totesi EK:n olevan tietoinen Orjatsaloa koskevista huhuista niin Tampereen suunnalla kuin muuallakin maassa. Hän sanoi, ettei ollut löydetty sen enempää Mouhijärveltä kuin Hämeenkyröstäkään yhtään henkilöä, joka olisi nähnyt Orjatsalon seudulla murhien tapahtuma-aikaan. Niinpä Orjatsalo on pitänyt vapauttaa pätevien todisteiden puuttuessa. Tietysti Riekki tiesi, ettei Orjatsalo ollut mukana pakojoukossa. Koskihan yksi valtiopetossyytteistä nimenomaan Orjatsalon Hämeenkyrön tapahtumien aikaan Viipurissa pitämää puhetta.
Kansan Lehti oli paremmin selvillä tilanteesta ja moitti Aamulehteä suoranaisesta valehtelusta. Aamulehti kielsi syyttäneensä Orjatsaloa murhista, mutta väitti tämän olleen mukana pakoretkellä vedoten vapaussotakirjallisuuteen. Kesäkuussa Aamulehti julkaisi vielä yleisönosastossa nimimerkillä J. L-g-s, kirjoituksen, jossa kehotettiin viranomaisia tutkimaan vanhoja punaisten kuulustelujen asiakirjoja vuodelta 1918. Sieltä voisi löytyä todisteita Orjatsalon osuudesta pakoretkelle osallistumiseen ja sen johtamiseen. Nimimerkin takana oli hovioikeuden auskultantti Jonas Lagus, joka vastasi sotaoikeuden auditöörinä punavankien kuulustelusta Siuron suunnalla. Myös Uusi Suomi julkaisi Laguksen kirjoituksen.
Koska kyseessä oli valtiopetosjuttu, se käsiteltiin hovioikeudessa. Kansan Lehti käsitteli oikeudenkäyntiä laajasti. Etsivän Keskuspoliisin raportissa ja kanneviskaalin syytekirjelmässä mainittiin edelleen Hämeenkyrön murhat, mutta kanneviskaali kyllä ilmoitti, ettei Orjatsaloa syytetä murhista. Kyse oli vain hänen Helsingissä ja Viipurissa pitämistään puheista. Kanneviskaalina toimi monien muiden valtiopetosoikeudenkäyntien tapaan Olavi Honka, joka sittemmin tuli tunnetuksi oikeuskanslerina ja presidenttiehdokkaanakin. Hovioikeus kuuli todistajia kertaalleen kesäkuussa ja uudelleen heinäkuussa. Päätöksensä oikeus antoi marraskuussa. Viipurin puheesta ei saatu riittävää selkoa ja Helsingin puheen katsottiin syyllistävän vain avunantoon valtiopetoksessa, ei yllytykseen. Syyteoikeus avunannosta valtiopetokseen oli vanhentunut, joten Orjatsalo vapautettiin.
Orjatsalo kiersi esiintymässä työväennäyttämöillä ympäri Suomea. Syksyllä 1930 hän asettui Sörnäisten Työväen Näyttämön johtajaksi. Tehtävä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan hänet vapautettiin tehtävästä jo tammikuussa 1931. Syynä olivat erilaiset ristiriidat sekä teatterin henkilökunnan että muun johdon kanssa. Ongelmia aiheutti myös Orjatsalon runsas alkoholinkäyttö. Pääosin ajan oikeistolaisen ilmapiirin ja kokemansa häirinnän vuoksi Orjatsalo suunnitteli paluuta Amerikkaan jo kesällä 1930. Tampereella hänen teatterinäytöksiään oli häiritty, ja lapuanliikkeen kiristäessä otettaan Orjatsalo palasi helmikuussa 1931 Yhdysvaltoihin. Siellä hän keuhkosyöpään newyorkilaisessa varattomien sairaalassa uudenvuodenpäivänä 1941.
Käsitys Orjatsalon joukosta jäi elämään vapaussotakirjoihin ja -kirjoituksiin. Usein tosin käytettiin lainausmerkkejä: ”Orjatsalon joukko”. Näin otsikoi hämeenkyröläinen opettaja ja kotiseutumies Matti Lähteenmäki kirjoittaessaan Hämeenkyrön suojeluskunnan historiikin 1938 (s. 124). Asiasta perillä ollut Lähteenmäki lienee tiennyt, ettei Orjatsalo mukana retkellä ollut. Mutta toisinkin kerrottiin vapaussotatarinoissa. Oululainen Kaleva kertoi 1937, että Orjatsalo ampui Hämeenkyrössä pistoolilla olkapäähän 17-vuotiasta Heimo Merenheimoa, joka onnistui kutenkin kuin ihmeen kaupalla livistämään punaisten kynsistä. Merenheimo ei ollut enää vahvistamassa tarinaa, hän oli kuollut Itä-Karjalan retkellä 1919. Totta on se, että Merenheimo oli toverinsa kanssa tunnustelijana ottamassa selvää Häijäätä lähestyvästä joukkiosta ja haavoittui laukaustenvaihdossa. Tapauksesta kertovassa lehtiuutisessa ei 1918 mainittu mitään Orjatsalosta.
Sotien jälkeen mielenkiinto ”Orjatsalon joukkoon” alkoi hiipua, alkoihan ainakin historioitsijoille olla selvää, ettei Orjatsalo nimeään kantaneessa retkikunnassa mukana ollut. Aarne Orjatsaloon on kiinnitetty enemmän huomiota teatterissa ja kirjallisuudessa. Anja Vammelvuo kirjoitti Orjatsalosta 1970-luvun puolivälissä näytelmän Tulee aika toinenkin. Sen ensi-ilta oli 1982 Turun kaupunginteatterissa. Näytelmän ohjasi Orjatsalon pojanpoika Jotaarkka Pennanen, ja pääosaa esitti sopivan karismaattinen Hannu Lauri. Näytelmässä Orjatsalo on mukana pakoretkikunnassa kohtauksessa 19, Lavajärvi. Legenda Orjatsalon joukosta pysyi elossa.
------
Edit. 27.9.2023
Kirjoittaessani tätä juttua alkuvuodesta 2022 harmittelin sitä, ettei "Orjatsalon joukosta" ole käytettävissä mitään yleiskatsausta. Tilanne muuttui, kun Tuomas Hopun teos Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta ilmestyi 2023. Hoppu käsittelee varsin perusteellisesti tämän punaisten pakojoukon vaiheita (s. 213 - 249). Samalla tulee käsitellyksi toinen, Pyhäjärven kautta paennut joukko (s. 185 - 197). Hopun teoksen avulla olen täydentänyt juttuani. Lisäyksinä ovat mm. Taavetti Isotalon tapaus sekä Artturi Yrjälän, Karl Smedbergin ja Frans Lehtisen kohtalot. Häijäästä poistumisen jälkeiset retkikunnan vaiheet perustuvat kokonaan Hopun tutkimukseen.
Tuomas Hoppu käyttää pakojoukosta johtajansa mukaan nimitystä Lehtimäen joukko. Retkikuntaa johti Tampereen punaisten puolustuksen ylipäällikkä Verner Lehtimäki. Lehtimäen joukko onkin mielestäni oiva nimitys. Se erottaa joukon Pyhäjärven kautta paenneista. Ehkäpä Lehtimäen joukko korvaa seuraavan sadan vuoden kuluessa legendan Orjatsalon joukosta. Oman juttuni otsikossa päätin säilyttää sentään Orjatsalon...
Lähteet
J.O. Hannula: Suomen vapaussodan historia. Viides painos. Tarkistanut ja alkulauseen kirjoittanut Arvi Korhonen. Porvoo 1956.
Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Vastapaino 2023.
K.V. Kaukovalta: Tampereen seudun kapinahistoria. Helsinki 1921.
Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 2. Helsinki 1981.
M. Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930. Tampere 1838.
Terhi Nallinmaa-Luoto – Maria Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.
Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Hansaprint Oy, Turenki 2017.
Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1993.
Anja Vammelvuo: Tulee aika toinenkin. Keuruu 1983.
Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. Yhdeksäs painos, Porvoo 2004.
Muurmannin legioona Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Muurmannin_legioona
Aarne Orjatsalo Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Orjatsalo
Viittaukset lehtiin on merkitty linkkeinä tekstiin.
