MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

  Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Pontikkaa!

 Osana Hämeenkyrön Landefest-tapahtumaa esitteli Nappulaliiga Kyröskosken Seurahuoneella 22.3.2026 pontikankeiton historiaa ja välineistöä asiasta kiinnostuneille, joita pistäytyikin paikalla sanomaa kuulemassa noin 60 henkeä. Kertoilin paloviinan valmistuksen historiasta ja Ahti Lindberg esitteli isänsä aikanaan valmistamat tuotantovälineet.

Paloviinan valmistustaidon leviäminen

Alkoholin tislauksen aloittivat kiinalaiset jo noin 3000 vuotta sitten. Arabialaiset alkemistit kehittivät tislainlaitteita ja tislasivat etyylialkoholia Lähi-idässä noin 800-luvulla. Sitä kautta alkoholin tislaus levisi Eurooppaan. Täällä tislaus eteni luostarien kautta 1100- ja 1200-luvuilla. Alkoholia nimitettiin "elämänvedeksi" (aqua vitae). Viinanpolttotaito saapui Suomeen 1500-luvulla. Talonpojat oppivat sen 1600-luvulla. Viinan polttaminen oli Suomessa täysin vapaata vuoteen 1733.

Pontikka on laittomasti viljasta tai nykyään sokerista käyttämällä ja tislaamalla valmistettua viinaa. Pontikkaa valmistetaan kaikkialla maailmassa, jopa sellaisissa maissa, joissa laillinen alkoholi on laadukasta, halpaa ja helposti saatavilla. Pontikkaa tehdään esimerkiksi viinirypäleistä tai luumuista, aprikooseista tai kirsikoista, rusinoista, durrasta, riisistä, banaanista, taateleista, Mongoliassa jopa hevosenmaidosta.

Sana pontikka on mukaillen lainattu ruotsin sanasta 'pontak', jolla on 1700-luvulla tarkoitettu erästä Bordeaux'n seudulta tuotettua punaviiniä. Sana esiintyy ensimmäistä kertaa painettuna Suomessa 1776. Nimi perustuu alkuaan viinintuottajasuvun sukunimeen Pontac. Tämä on 1800-luvulla muuntunut suomalaisten johdosten kaltaiseksi muotoon 'pontikko' tai 'pontikka'.

Valtio alkoi 1700-luvulla rajoittaa viinanpolttoa. Raittiuden edistämisestä ei ollut kysymys vaan rahasta. Valtio koitti eri keinoin saada viinasta mahdollisimman paljon verotuloja. Lyhyen aikaa oli voimassa kieltolakikin (1756-60). Vuonna 1775 kuningas Kustaa III kielsi kotitarvepolton kokonaan. Viinanvalmistuksesta tehtiin valtion yksinoikeus, ja eri puolille valtakuntaa perustettiin valtion omistamia kruununpolttimoita, joista lähin oli Tampereella. Talonpojat siirtyivät salapolttoon – siis pontikankeittoon – ja kotipoltto sallittiin taas 1788.

1800-luvulla talollisilla oli oikeus pitää viinapannua, mutta siitä oli maksettava veroa. Yksi syy viinanpolton rajoituksiin oli se, että pelättiin katovuosina katastrofia: syömävilja kuluisi viinanpolttoon ja väki kuolisi nälkään keväällä. Niinpä 1829 rajoitettiin viinanpolttoaika kolmeen kuukauteen. Sitten aika sijoitettiin kevätkuukausiin, ettei syömäviljaa heti syksyllä viinaksi poltettaisi.

Vuodesta 1841 lähtien viinapannut kerättiin polttoajan jälkeen sinetöityinä kokoamispaikkoihin salapolttelun estämiseksi. Polttoaikaa lyhennettiin sitten kuudeksi viikoksi. Ja lopulta säädettiin vuonna 1866 rahvasta kauhistuttanut laki: "Vuonna kuusikymmentä kuus' tuli Suomeen laki uus', Viinaa kiellettiin keittämäst' juomapäiviä viettämäst'."

Talonpoikien viinanpoltto muuttui laittomaksi, pontikankeitoksi. Mutta ei se loppunut…

Kieltolaki kiihdytti pontikankeittoa

Kaikkia alkoholijuomia koskeva valtakunnallinen kieltolaki tuli voimaan 1919. Sitä ei parane kuvata menestykseksi. Jo 1920 Hämeenkyrön käräjillä käsiteltiin kymmeniä viinajuttuja. Talvikäräjillä 1923 käsiteltiin lähes kaksi päivää kieltolain rikkomuksia. Päätoimittaja U. W. Valakorpi ihmetteli Hämeenkyrön Sanomissa, josko raippa- tai jalkapuurangaistukset pitäisi ottaa uudelleen käyttöön. Sakkorangaistusten ainoa seuraus kun oli se, että tuomitut nostivat viinan hintaa sakkonsa kuitatakseen.

Pirtua alkoi virrata Virosta, mutta pontikankeittäjillekin aukeni komea markkinarako. Sahdin perinteistä käyttöä juhlajuomana ei ymmärtääkseni Hämeenkyrössä kieltolain aikana edes yritetty estää. Mahdotonta se olisi ollutkin.

Kunnanvaltuusto koitti tukea kieltolainvalvontaa perustamalla raittiuslautakunnan. Siihen ei oikein tahtonut löytyä jäseniä: nähtävästi työ koettiin mahdottomaksi. Parhaansa raittiuslautakunta yritti, mutta työn tulokset jäivät niukoiksi. Kunnallinen raittiuslautakunta lopetti työnsä kieltolain kumoamisen myötä 1933. Sen työtä jatkoi kunnan ja paikallisten raittiusjärjestöjen yhdessä pitämä toimikunta.

Raittiuslautakunta heräteltiin henkiin sotien jälkeen valtuuston päätöksellä joulukuussa 1944. Lautakunta patisteli useampaan kertaan poliisia tiukentamaan otettaan viinanpolton ja huvipaikoilla tapahtuvan laittoman viinamyynnin hillitsemiseksi. Liikkuvaa poliisiakin haluttiin avuksi ja huvitilaisuuksien järjestysmiehiltä vaadittiin pontevampia toimia laittomuuksien hillitsemiseksi. Kyröskosken kahviloita tulisi poliisin tarkemmin valvoa. Poliisin resurssien niukkuus myönnettiin, siksi kaivattiin pitäjään poliisiautoa ja esim. 3 – 4 poliisia kolme kuukauden komennukselle avuksi taistelussa väkijuomien laitonta valmistusta ja kauppaa vastaan. Pontikkatehtaiden paljastamiseksi alettiin maksaa vihjepalkkioita. Tehtaan löytymiseen johtaneet ilmiannot palkittiin ja palkkion saajien nimet luvattiin salata. Lautakunnan ja käräjien pöytäkirjoja pikaisesti silmäillessä syntyy käsitys, että vesajärveläiset olivat asukaslukuunsa suhteutettuna tavallista pontevampia pontikantuottajia. Tai sitten he vain jäivät kiinni keskimääräistä useammin.

Kirjallista pontikointia

Pontikankeitto oli laitonta, mutta aina ei virkavalta siihen jaksanut puuttua. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa saavuttaa Jooseppi Kenkkunen maisen vaelluksensa yhden huippukohdan saunottaessaan nimismiehen saunariihessään. Kieltolaki on voimassa, mutta se ei estä nimismiestä nautiskelemasta Joosepin keittämää pontikkaa:

”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassa olevan lain mukaan on rikollinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen, että hän tässä vielä enemmän oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa – ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut.”

Joel Lehtosen Putkinotkon heleä kesäpäivä päättyy sisällissotaa ennakoivaan tummuvaan iltaan, Ananias Käkriäisen ”harhalaukaukseen” ja pontikankeiton kuvaukseen. Hevonpään saaren piiloisessa onkalossa Juutas ja Ananias kumppaninaan Mauno Kypenäinen valmistelevat keittopaikkaa. Tähän kuvaukseen päättyy romaani:

”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

Pontikkaa on käsitelty myös elokuvissa. Itse asiassa ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva vuodelta 1907 oli nimeltään Salaviinanpolttajat. Se oli myös ensimmäinen Venäjän keisarikunnassa tehty fiktioelokuva. Elokuva ei ole valitettavasti säilynyt, mutta Helsingin Sanomissa selitetiin aikanaan filmin juoni:

»Kaksi viinan polttajaa ovat korpeen rakentaneet salapolttimon, jossa salaa polttaa kituuttavat viinaa kaikessa rauhassa ja sovinnossa, ovatpa vielä sikanassunkin sinne kulettaneet rankkia syömään. Saatuaan keitoksensa valmiiksi ja maistettuaan iloliemensä hyvyyttä tulee heidän luokseen kaikkien tuttava Junkkari korpirojua ostamaan. Maistettuaan ostamaansa tavaraa ja saatuaan keittäjiltä muutamia naukkuja kaupantekijäisiksi ryhtyvät ystävykset kortinlyöntiin joka kuitenkin päättyy ilmitappeluun Junkkarin tekemän pelipetoksen vuoksi. Tappelun parhaillaan riehuessa huomaa Junkkari kutsumattomia vieraita, nimismiehen ja poliisin, saapuvan paikalle ja lähtee käpälämäkeen, jättäen mestarit viinoineen ruununmiesten kouriin tekemään tiliä luvattomista toimistaan.»

Pontikankeitolla ja nautiskelulla oli synkät puolensa. Mikko Niskasen osittain tositapahtumiin perustuva Kahdeksan surmanluotia on suomalaisen elokuvan merkkiteos. Tauno Pasanen ampui neljä poliisia surmanneet laukaukset 1969, siis 57 vuotta sitten. Tuolloin pontikankeitto ja keittäjiä jahtaavat poliisit olivat vielä yleinen näky syrjäseuduilla.

Korpirojusta kerrostalojen keittiöön

Kieltolain jälkeenkin pontikkaa tehtiin maaseudulla yleisesti 1960-luvulle saakka. Suomalaisina pontikkapitäjinä muistetaan erityisesti Kitee, Haapavesi, Kinnula, Pihtipudas ja Kihniö. Yhteistä näille paikkakunnille oli mm. etäisyys lähimmästä Alkosta. Kirkonkylästä matkaa lähimpään viinakauppaan saattoi olla 70 – 80 kilometriä, syrjäkyliltä reilusti yli 100 kilometriä. Toimin ennen Hämeenkyröön tuloa pari vuotta opettajan Kiteellä. Pontikan keittely soilla oli jo ohimennyttä aikaa, kuulemani mukaan pontikka värkättiin sokerista talojen nurkissa ja keittiöissä. Mutta vielä 70-luvulla Kekkoselle tarjottiin kunnollista suolla värkättyä viljapontikkaa.

Eläkeikää lähestynyt kiteeläinen opettajakollegani muisteli kaihomielen lapsuutensa kesiä ennen sotia. Hän kertoi nousseensa kesän alussa koulujen loputtua vaaran huipulle. Ympärillä avautuivat laajat suoalueet. Sieltä nousivat ojanpenkereiltä lukuisat savut… juhannus on pelastettu!

Pontikan tislaus siirtyi Suomessa 1960-luvulta alkaen metsistä kaupunkeihin. Kun pientislausvälineitten myynti ja markkinointi kiellettiin, tislaaminenkin hiipui. Pontikan keitto on Suomessa 2020-luvulle tultaessa lähes tyrehtynyt, ja sitä harjoitetaan nykyään enää lähinnä harrastusmielessä. Pontikan valmistusta ei Suomessa enää pidetäkään alkoholipoliittisena ongelmana.

Vaaratonta ei pontikankeitto ollut. Koska keittovälineet olivat usein heikkolaatuisia ja tekijät osaamattomia, pontikka jää toisinaan myrkylliseksi, kun asetonia ja metanolia ei osata poistaa tisleestä. Niiden nauttiminen voi johtaa pahoinvointiin, sokeutumiseen ja kuolemaan. Tislauslaitteet voivat myös helposti vuotaa tai räjähtää. Jos pontikkapannu on suuri, räjähdys voi surmata kaikki lähelläolijat.

Kyröläiset pontikkavehkeet

Ahti Lindberg esitteli isänsä tekemät kuvassa näkyvät kupariset pontikkavehkeet. Rankkiastian toimi muuripata. Se suljettiin huolellisesti kannella. Höyry sai nousta kolonniin, josta se johdettiin jäähdyttäjään. Jäähdyttäjä oli upotettu vesiastiaan, jossa oli mahdollisimman kylmää vettä. Talvella vettä kylmennettiin jääpalasilla tai lumella. Koska kuparista eroaa myrkyllisiä ainesosia, oli jäähdytin tinattu huolellisesti sisäpuolelta. Jäähdyttimestä pontikka valui sitten tiputusputken kautta pullotettavaksi. Kyröskoskella ei juuri puhuttu pontikasta, vaan käytettiin yleisesti nimitystä roju.

Pontikkavehkeet tehtiin perinteisesti kuparista. Sellainen pontikkapannu saattoi olla 1700-luvulla talonpojan arvokkain yksittäinen esine. Sen arvo voi parhaimmillaan lähennellä hevosen hintaa.

Kupariset pontikkapannut saivat väistyä 1970-luvulla uuden materiaalin tieltä. Vapaa-ajan metalliksi nimetystä ruostumattomasta teräksestä alettiin värkätä pontikkapannuja. Kyröskosken kaltaisessa tehdaskylässä oli tarjolla niin raaka-ainetta kuin ammattitaitoisia tekijöitä. Pontikanteko siirtyi omakotitalojen nurkkiin tai kerrostalojen keittiöihin. Pikahiiva nopeutti käymisprosessia ja termostaatit huolehtivat oikeasta lämpötilasta. Yleensä pontikkaa valmistettiin taajamassa vain omaan käyttöön. Myyntiin pontikkaa tuli syrjäkyliltä, mutta tämäkin liiketoiminta taisi tulla tiensä päähän vuosisadan loppuun mennessä.

Lopuksi Nappulaliiga tarjosi asiasta kiinnostuneille mahdollisuuden HAISTAA pontikkaa. Kaatelin asiantuntijoiden keskitasoiseksi arvioimaa pontikkaa kristalliseen aromilasiin. Ehta haju, arvelivat nenäänsä käyttäneet.

Pontikkamuseo? 

Toimiessani opettajana Kiteellä tulin ajatelleeksi, että kunta sopisi mainiosti pontikkamuseon paikaksi. Ajatushan oli kuolleena syntynyt, kuten täältä ilmenee. Pontikantekolaitteita lienee kymmenissä ellei sadoissa suomalaisissa pitäjänmuseoissa. Niin Hämeenkyrössäkin. Kuvan komea pannu on Laitilan talosta museoon saatu.

 Hämeenkyrön museon pontikkapannu.

Yhtenäinen laajempi museoesittely pontikan historiasta puuttuu. Suomeen ei varmasti perusteta pontikkamuseota, mutta jokin suurista museoista voisi ottaa teeman vaihtuvaan näyttelyynsä. Pontikankeiton sijasta voisi puhua talonpoikaisen paloviinanvalmistuksen historiasta. Tai miksi ei saman tien viinanvalmistuksen historia Suomessa, laillisen ja laittoman. Hyvin järjestetty näyttely tekisi kunniaa paloviinan teon taidolle ja taiteelle. Digitalisoituna näyttely säilyisi tuleville sukupolvillekin.