Kotouduin Hämeenkyröön 1980-luvun puolivälissä - tai ehkä prosessi on vielä hieman kesken. No, ainakin muutin tänne asumaan. Tuolloin kunnanvaltuusto tapasi kokoontua kerran vuodessa Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta olivat seuraamassa lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Tunnelma oli kyröläisen keveä. Muualta tulleena aisti kokouksissa jännitteitä, joiden arvelin sittemmin heijastuvan sisällisodasta, jonka kokemukset jakoivat pitäjän asujamistoa vielä tuolloinkin. Sillanpään Hurskaan kurjuuden olin nuoruudessani kukenut, nyt tuntui teos heräävän eloon hahmoina ja niminäkin.
Vielä 1980-luvulla saattoi SKDL:n valtuustoryhmä kai vain periaatteen vuoksi panna valtuuston äänestämään aika vähäisistä asioista, vaikka äänetyksen lopputulos oli selvä. Seuraavalla vuosikymmenellä äänesstykset vähenivät. Joskus yksimielisyys tuntui niin tiiviiltä, että poliittisten ryhmien erottamiseen toisistaan olis tarvittu kiilat ja pari kovakuntoista miestä lekoja heiluttamaan. Kovin turhauttavalta tuntuikin koettaa selittää oppilaile oikeiston ja vasemmiston eroja. Tuli mieleen, että ehkä olematonta on hankala selittää.
Viime vuosina on valtuustossa äänestetty kunnan ja sen asukkaiden kannalta keskeisistä asioista. Yhdeksi esimerkiksi voi ottaa kouluverkkokysymyksen. Siinä puolueiden valtuustoryhmät ovat jakautuneet äänestyksissä ainakin näennäisen mielivaltaisesti. Oikeisto - vasemmisto -asetelmalla ei ole ollut mitään merkitystä. Mikä sitten nykyään jakaa valtuutettuja? Ovatko ratkaisevia arvokysymykset, erilaiset arviot tulevaisuudesta, oman äänestäjäkunnan mielipiteen noudattaminen, oman kyläkunnan etu, taloudelliset kysymykset vai mitkä tekijät? Siinäpä olisi tutkasteltavaa.
Sen verran kyröläisen kunnalliselämän taustat jäivät mietityttämään, että sorvasin aiheesta artikkelin Kyrön Jouluun 2006. Tässä juttu, josta on korjattu pari virhettä ja lisätty pari linkkiä.
ENNEN KONSENSUSTA
Hämeenkyröläistä kunnallispolitiikkaa 1945 – 1964
Nykyiselle kyröläiselle kunnallispolitiikalle on tyypillistä voimakas halu yksituumaisuuteen keskeisissä kysymyksissä. Viimeksi tämä pyrkimys yksimielisyyteen tuli esiin valtuustossa keskusteltaessa kunnan kouluverkosta. Kyläkoulujen säilyttämisestä oltiin lähes liikuttavan samanmielisiä; tiuhalle kouluverkolle luvattiin kai rahoituskin. Oikeistoa ja vasemmistoa ei hevin valtuustosta hahmota muuten kuin istumapaikkojen perusteella. Näin ei aina ole ollut. Takavuosikymmeninä oikeisto ja vasemmisto ottivat rajusti yhteen kunnallispolitiikassakin
Sisällissota taustana 1920 – 1930 – lukujen kunnalliselämälle
Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Heidän äänimääräänsä kuntakokouksessa vaihteli maksetun veron mukaisesti. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.
Pitäjälle raskas sisällissota oli päättynyt vasta edellisenä keväänä. Työväkeä ja tilattomia edustava vasemmisto ei kyennyt asettamaan omia ehdokkaita vielä näihin vaaleihin. Hävinneille punaisille hämeenkyröläisille sota aiheutti pahat tappiot. Kaatuneita ja kadonneita oli vähintään 91 ja eri paikkakunnilla teloitettuja ainakin 72. Lisäksi vankileireillä kuoli touko-syyskuun 1918 kuluessa 150 hämeenkyröläistä, minkä lisäksi 12 kyröläistä kuoli leireiltä vapauduttuaan joko siellä saatuun tautiin tai syötyään liian paljon tai sopimatonta ruokaa, jota kuihtunut elimistö ei kestänyt. Punaisten riveissä oli sisällissodassa noin 1450 hämeenkyröläistä, kun pitäjään väkiluku 1915 oli 8776 henkeä.
Porvarillinen pitäjänosa puolestaan kantoi katkeruutta sisällissodan aikana kuukausia jatkuneesta punaisten hallinnosta. Punaiset tappoivat Hämeenkyrössä 16 valkoista, tunnetuimpina uhreina nimismies Väinö Nyström ja kunnallislautakunnan esimies (nykytermein kunnanhallituksen puheenjohtaja) Eero Koskimies.
Vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita jo toisiin kunnallisvaaleihin jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan nimittäin kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan.
Porvarit pystyivät säilyttämään 1920-luvulla enemmistön kunnanvaltuustossa. Toisaalta vasemmistolla oli kolmasosa määrävähemmistö, jonka avulla se pystyi esim. talouskysymyksissä estämään uusien määrärahojen myöntämisen. Vuosiksi 1929–30 vasemmisto sai valtuustoon enemmistön. Kommunisteja laittomin keinoin vastustava Lapuan liike muutti kuitenkin painostustoimillaan valtuuston voimasuhteet. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivatkin kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.
Sen väkivaltaisempiin toimiin ei kommunistiksi epäiltyjä vastaan Hämeenkyrössä kuitenkaan ryhdytty. Kun Osaran Maamieskoululle ilmestyi heinäkuussa 1930 neljä miestä hakemaan autollaan Pertti Rapiota, kielsivät hämeenkyröläiset Lapuan liikkeen miehet sekä hänen että muiden kyröläisten muiluttamisen. Kommunistien toiminta kiellettiin lailla 1930, mutta se ei lakannut, vaan siirtyi kokonaan maanalaiseksi. Kyröskoskellakin toimi kommunistinen solu, jonka jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Sisäpoliittinen kuohunta rauhoittui Lapuan liikkeen lakkauttamisen jälkeen, ja esimerkiksi Vilho Koskinen ja Pertti Rapio valittiin uudelleen kunnanvaltuustoon jo 1936.
Kunnan toimintakenttä oli ennen sotia paljon nykyistä suppeampi. Kuten sosiaalidemokraatit 1927 totesivat, käytännössä ”ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä” olivat suojeluskunnan määrärahat. Suojeluskunnalle annettava avustus hyväksyttiin oikeiston äänin vuodesta 1920 lähtien, kunnes vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana 1929 – 30 se poistettiin menoarviosta ja korvattiin työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. Vasemmiston kielteisen suhtautumisen takan olivat vuoden 1918 muistot ja käsitys siitä, että suojeluskunnat olivat ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva porvarillinen kuularuiskujumala”. Pelättiin siis sitä, että suojeluskunnat voisivat kääntää aseensa kansanvaltaista valtiomuotoa ja vasemmiston kannattajia vastaan.
Sotavuodet
Talvi- ja jatkosota aiheuttivat pitkän tauon kunnallisvaaleihin. Vuoden 1936 vaaleissa oikeisto säilytti niukan enemmistön valtuustossa numeroin 12 – 11. Tuolloin valittu valtuusto istuikin peräti yhdeksän vuotta. Sodan vuoksi seuraavat vaalit voitiin järjestää vasta syksyllä 1945. Tuolloin valittu valtuusto aloitti toimintansa tammikuussa 1946.
Talvisodan lyhyt aika sujui Hämeenkyrössä poliittisen yksimielisyyden vallassa. Jyrkästi vasemmistolaisittain ajattelevatkin katsoivat velvollisuudekseen rintamalle lähdön ja isänmaan puolustamisen. Talvisodan aikana ulkopoliittisista syistä turvasäilössä olleet johtavat kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran. SNS:ksi lyhennetyn seuran puitteissa kommunistit alkoivat organisoida toimintaansa. Ympäri maata perustettiin paikallisosastoja; Kyröskoskella pidettiin paikallisosaston perustava kokous syksyllä. Seura lakkautettiin joulukuussa 1940, mutta se oli ennättänyt haastaa virallisen ulkopolitiikan ja elvyttänyt äärivasemmiston toimintaa.
Suomen vaivihkainen lähentyminen Saksaan ei jäänyt huomaamatta äärivasemmiston aktivisteilta Hämeenkyrössäkään. Taistelu porvaristolle sisällissodassa apua antaneen Saksan rinnalla tuntui monesta kyröläisestä kommunistista mahdottomalta ajatukselta. SNS:n tultua lakkautetuksi pidettiin Hämeenkyrössä tilaisuuksia, joissa jatkettiin seuran esille nostamien kysymysten käsittelyä. Räystössä tammikuussa 1941 pidetyssä kokouksessa kehotettiin osanottajia sodan syttyessä lähtemään armeijan sijasta metsiin odottamaan neuvostoarmeijan maahanlaskujoukkoja. Kevättalvella Kyröskosken työväentalolla pidetyssä kokouksessa puhujana vieraillut sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä erotettu vasemman laidan kulkija K. H. Wiik vakuutti alustuksessaan, että Saksa tulee häviämään sodan Venäjää vastaan. Toukokuussa Kintuksen tien varrelle helavalkeille kokoontuneet nuoret miehet jatkoivat keskustelua samasta aiheesta. Mahdollisesti tulevassa sodassa Suomi olisi fasistisen Saksan liittolainen: silloin palvelukseenastumismääräystä ei tulisi noudattaa, vaan piiloutua metsiin neuvostojoukkoja odottamaan.
Yleisen liikekannallepanon alkaessa 18.6.1941 kokoontuikin Kyröskoskelle ja kirkonkylään 56 miestä, jotka kieltäytyivät lähtemästä ja suunnittelivat mielenosoituksellista joukkoeroamista kirkosta. Se jäi tekemättä, kun ei kirkkoherraa tavattu virastostaan. Osa miehistä muutti mieltään mennen ilmoittautumaan palvelukseen Honkalaan. Loput pysyivät päätöksessään ja piiloutuivat metsiin.
Kunnanvaltuusto ilmoitti 8.7.1941, että SNS:n toimintaan osallistuneet valtuuston jäsenet eivät enää olleet tervetulleita kokouksiin. Isänmaalliset piirit vaativat metsissä pakoilevien kiinniottamista, mutta nimismiehen ja muutaman konstaapelin voimin oli mahdotonta haravoida Hämeenkyrön metsiä, vaikka apua saatiin suojeluskuntalaisilta. Piileskelyn edellytyksenä oli sukulaisilta, naapureilta ja aatetovereilta saatu ruoka-apu. Sitä pyrittiin estämään määräämällä muutamille metsäkaartilaisten omaisille ulkonaliikkumiskielto.
Metsäkaartilaisten asema vaikeutui talven tullessa. Heidän kiinniottamiseensa käynnistettiin sittemmin Etsivän Keskuspoliisin johdolla laajempia operaatioita, joissa käytettiin apuna myös armeijan joukkoja. Kiinni saaduista metsäkaartilaisista 35 joutui sotaoikeuteen, jossa heidät tuomittiin muutaman vuoden vankeustuomiot. Osa heistä lähetettiin kuitenkin omasta pyynnöstään rintamalle, jossa kaksi heistä kaatui taisteluissa.
Osa metsäkaartilaisista aseistautui aikoen vakaasti pysyä piilossa sodan loppuun saakka. Etsijöiden kanssa syntyneissä kahakoissa tai pakoon yrittäessä ammuttiin viisi metsäkaartilaista. Yksi teki itsemurhan pidätettäessä, yksi kuoli häkään piilokorsussaan ja yhden poliisi pahoinpiteli kuoliaaksi 1943. Lisäksi yksi metsäkaartilaisten majoittajista pahoinpideltiin kuoliaaksi valtiollisen poliisin suojissa. Yksi metsäkaartilainen onnistui piilottelemaan hengissä koko jatkosodan ajan, ja haavoitti 1943 häntä pidättämään tulleen joukko-osaston komentajaa kuolettavasti.
Talvisota oli yhdistänyt sisällissodan erilleen repimät kyröläiset taisteluun yhteistä uhkaa vastaan. Minkä talvisota oli yhdistänyt, sen jatkosota repi osittain auki. Osa äärivasemmistosta ei voinut hyväksyä sotaa fasistisen Saksan rinnalla. Sisällissodan osittain parantumattomat haavat repesivät auki. Kommunisteiksi tunnustautuvat pitivät metsäkaartilaisten ja heidän omaistensa kovaotteista kohtelua suorana jatkona sisällissodan valkoiselle terrorille. Tämä ei voinut olla näkymättä sodan jälkeisinä vuosina arkielämässä ja kunnallispolitiikassa.
Suhteellisen sopuisaa 1945 – 1951
Välirauhan solmimisen jälkeen kunnanvaltuusto totesi kokouksessaan 7.11.1944, että vuonna 1941 valtuuston toiminnasta suljetut henkilöt ovat taas oikeutettuja ja velvollisiakin osallistumaan kunnanvaltuuston kokouksiin. Vuoden 1945 kuluessa tuli esiin kysymys Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella. Se muodostui jatkossa yhdeksi oikeiston ja vasemmiston kiistakapulaksi.
Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa äänestäjä voi valita ehdokkaansa porvarilliselta Hämeenkyrön vaaliliiton tai sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin vaaliliiton listoilta. Vasemmisto sai selkeimmän vaalivoittonsa pitäjän historiassa: voimasuhteet 23-jäsenisessä valtuustossa olivat 14 – 9. Oikeisto säilytti sentään kolmasosan määrävähemmistön. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin jatkosodan aikana pari vuotta turvasäilössä pidetty Pertti Rapio, josta tuli kommunistien vahva mies ja keskeinen kyröläinen kunnallispoliittinen vaikuttaja vuosikymmeniksi. Rapio toimi kunnanvaltuutettuna 1945 – 84, kansanedustajana 1951 – 66 ja oli lisäksi neljästi presidentin valitsijamiehenä.
Uusi valtuusto aloitti työskentelynsä 1946 sopuisasti. Kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenistä sovittiin äänestyksittä. Samoin kävi kaksi vuotta myöhemmin uuden valtuustokauden alkaessa. Vaaleissa vasemmistoenemmistö oli supistunut lukemiin 12 – 11. Oikeiston ja vasemmiston välinen jännite tuli esiin äänestyksissä vain harvoin. Syksyllä 1947 päätettiin vuokrata SKP:n Kyröskosken osastolle 30 aarin tontti äänin 12 – 8. Vähemmistöön jääneen oikeiston puhemiehenä toiminut entinen suojeluskunta-aktivisti, opettaja Matti Lähteenmäki oli sitä mieltä, että asiassa vaadittaisiin määräenemmistö, koska kyse oli kiinteän omaisuuden vuokraamisesta.
Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella käytiin myös pitkällistä vääntöä. Oikeisto vastusti keskeisellä paikalla olevan tontin myymistä lähinnä työväestöä edustavalle osuusliikkeelle. Maakauppa toteutui oikeiston vastustuksesta huolimatta 1952, kun kunta sai samassa yhteydessä ostaa vastikkeeksi tonttimaata Kyröskoskelta Kalle Alaselta. Osuusliikkeen entisessä talossa toimii nykyään mm. Kyröskosken Siwa. Myös taloon tulleen ravintolan B-oikeuksista käytiin kinaa: oikeisto suostui vasta viivyttelyn jälkeen 1954 puoltamaan lääninhallitukselle annettavassa lausunnossa alkoholitarjoiluluvan myöntämistä. Samalla tavalla oikeisto hidasti kymmenen vuotta myöhemmin ravintolan A-oikeuksien saantia. Vastaavasti vasemmisto joutui samana vuonna myöntymään siihen, että kunta rakensi liikenneväylät ja paikoitusalueet linja-autoasemaa varten kirkonkylän sokoslaisen osuusliikkeen pihaan. Vastaan äänestäneiden kansandemokraattien mielestä ”kunta ei ole velvollinen rakentamaan yksityisten pihoihin linja-autolaitureita”. Asioita jarruteltiin puolin ja toisin kokoustekniikkaa elegantisti hyödyntäen. Esitytä ei tarvinnut aina vastustaa, tyhjän äänestäminen riitti estämän monessa kysymyksessä vaaditun 2/3 enemmistön saavuttamisen.
Kunnan suurin rakennushanke sotien jälkeisinä vuosina oli Kyröskosken kansakoulu. Urakan sai vasemmiston äänin tehdäkseen rakennusosuuskunta Kansantuki; oikeisto oli Rakennustoimisto Anttila&Nopan kannalla. Kansantuki ajautui vararikkoon kesällä 1950, ja urakka jäi hieman keskeneräiseksi. Kunta teki sen loppuun omana työnään. Rakennustoimikuntaa johtanut mekaanikko Vilho Koskinen valvoi rakennustyötä tunnontarkasti ja velvollisuutensa ylittäen. Rakennuksesta tulikin vankka, suurempiin saneeraustoimiin käytiin vasta 2000-luvulla.
Talvi- ja jatkosotaan liittyvät kysymykset olivat arkoja etenkin kansandemokraateille. Hautausmaalle pystyttyä vuosien 1939 – 44 sotien muistomerkkiä valtuusto suostui lopulta tukemaan 500 000 markalla; myös 800 000 ja 100 000 markan avustuksia esitettiin. Vasemmiston ehtona oli, että muistomerkkiin tuleva teksti on hyväksytettävä etukäteen valtuustossa. Kun valtuusto 1949 antoi 100 000 markan avustuksen Sasiin Erland Vanhasasin lahjoittamalle maalle rakennettavan urheilukentän tarpeisiin, oli avun ehtona se, että työväestön vastaavia hankkeita tuettaisiin myös.
Vasemmistorintama rakoilee
Sodanjälkeisinä vuosina sosialidemokraatit ja kommunistit kävivät kiivasta valtataistelua monien työväenjärjestöjen herruudesta. Kommunistit pyrkivät valtaamaan tietysti myös Kyrökosken Työväenyhdistyksen, joka säilyi sosialidemokraattien valvonnassa. Sosialidemokraattien keskuudessa pohdittiin yhteistyön katkaisemista kommunistien kanssa jo 1947 kunnallisvaalien yhteydessä. Yhteistyötä jatkettiin vielä. Julkisuudessa se näkyi mm. yhteisinä vappumarsseina ja 1949 yhdessä järjestetyssä hautausmaalle sijoitetun vuonna 1918 surmansa saaneiden punaisten muistomerkin paljastamistilaisuudessa. Käännekohdaksi muodostui 1950 vappujuhla, jossa sosialidemokraattinen juhlapuhuja keskeytettiin ja huudettiin alas. Samana syksynä sosialidemokraatit asettuivat ehdolle kunnallisvaaleissa omalla listallaan. Kommunisteilla oli tuolloin yliote työväestön keskuudessa: sosiaalidemokraattien äänisaalis jäi noin puoleen kansandemokraattien vastaavasta.
Vaaleissa vasemmisto säilytti yhden paikan enemmistön valtuustossa. Puheenjohtajaksi valittiin kansandemokraattien Kalle J. Viljanen. Vuotta myöhemmin kansandemokraatit halusivat puheenjohtajaksi Pertti Rapion, mutta muiden puolueiden äänin Viljanen jatkoi tehtävässään. Vuoden 1953 vaaleissa myös porvaririntama hajosi. Organisaatiotaan vahvistava Maalaisliitto (nykyinen Keskusta) alkoi esiintyä oman ryhmänään vaaleissa. Pian sen kannatus Hämeenkyrössä ohittikin kokoomuksen. Valtuustossa ei nyt äänestetty esim. luottamushenkilöitä nimettäessä enää pelkästään oikeiston ja vasemmiston välillä. Siksi otettiin 1954 lähtien käyttöön suhteellinen vaalitapa. Toimitusta varten valittiin vuosittain kunnanvaltuuston vaalilautakunta, jossa oli aluksi 4, myöhemmin 3 jäsentä tärkeimmistä puolueryhmistä. Menettely pitkitti kokouksia, sillä jokaista vaalia varten tarvittiin 15 minuutin tauko vaalilistojen järjestämiseksi. Samalla muita äänestyksiä varten otettiin käyttöön listat, joihin valtuutettujen mielipiteet avoimissa äänestyksissä merkittiin. Puolueryhmät voivat näin jälkikäteen valvoa jäsentensä äänestyskäyttäytymistä. Ja jäiväthän listat kokouspöytäkirjojen liitteiksi ilahduttamaan historiasta kiinnostuneita…
Työmäärän kasvu ja suhteelliset äänestykset venyttivät valtuuston kokouksia. Kokoukset oli aloitettu perinteisesti klo 10, mutta 1951 ne haluttiin alkavaksi klo 13. Osa valtuutetuista halusi alkamisajaksi klo 18. Äänestyksen, eriävien mielipiteiden ja valitusten jälkeen kokoukset aloitettiin yleensä klo 13. Tämä aiheutti ongelmia pitkämatkalaisille. Kunnanvaltuuston kokous jouduttiin 1950-luvulla lopettamaan useamman kerran, kun pitkämatkalaiset joutuivat poistumaan viimeisillä linja-autoilla ja valtuusto kutistui päätösvallattomaksi. Vuonna 1955 luvattiin linja-autosta myöhästyneille taksikyyti kotiin kunnan kustannuksella; hieman myöhemmin päätös peruttiin ja korotettiin valtuutettujen matkakorvausta. Toisaalta valtuutettujen työskentelyolot paranivat kunnantalon valmistuessa 1955. Jokaiselle ryhmälle voitiin nyt osoittaa oma neuvotteluhuoneensa.
Joissakin kysymyksissä kansandemokraatit alkoivat 1950-luvun alkuvuosien jälkeen äänestää vastoin kaikkien muiden kantaa. Tämä tuli esiin mm. kunnallisveroäyrin hintaa määrättäessä. SKDL vaati säännönmukaisesti markkaa esitettyä alempaa veroäyrin hintaa. Esimerkiksi vuoden 1956 veroäyrin hinnaksi päätettiin 10 markkaa kansandemokraattien kannattaessa 9 markkaa.
Toki oli kysymyksiä, joissa puoluekannalla ei ollut merkitystä. Tie- ja kansakouluasioissa äänestyskäyttäytymiseen vaikutti ratkaisevasti valtuutettujen kotikylä. Omalle kulmakunnalle koetettiin saada kunnan palveluja tai niitä parantaa. Puoluekantaa ei myöskään kysytty kaikkien Suomen kunnanvaltuustojen klassikko-ongelmaan puututtaessa: koiraveroa määrättäessä osa valtuutetuista jätti äänestämättä pitäen kysymystä ilmeisen vähäpätöisenä. Jos kyseessä ei ollut vasemmiston ja oikeiston välinen kiista, jakautuivat valtuutetut kyröläiseen tapaan yhteisten varojen käytössä kahteen ryhmään: säästäväiset ja vielä säästäväisemmät.
Suhteet roudassa – kylmää sotaa Kyrössä
Sosialidemokraatit ja kommunistit olivat useimmissa valtuustoasioissa pitäneet yhtä, vaikka esiintyivät kunnallisvaaleissa omina ryhminään. Sosialidemokraatit katkaisivat tämän perinteen vuoden 1956 kunnallisvaalien jälkeen. Muutokseen olivat kai syinä osaltaan valtakunnallisen tason poliittiset muutokset ja toisaalta ärtymys kansandemokraattien tapaan käyttää kunnanvaltuustoa myös poliittisen propagandan näyttämönä. Vaikka valtuustossa oli vasemmistoenemmistö, valittiin 1957 puheenjohtajaksi SDP:n ja kokoomuksen tukema maalaisliittolainen Kalle Lehtiniemi. Vastaehdokkaana ollut Reino Sjöblom joutui tyytymään kansandemokraattien ääniin. Sosialidemokraatti Sven E. Palosesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja ja maalaisliiton Arvo Pentistä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Järjestäytymiskokouksessa äänestettiinkin sitten kunnalla: 24 nimenhuutoäänestyksen lisäksi järjestettiin henkilövalinnoista 15 suhteellista vaalia.
Kansandemokraatteja tapahtunut vallankeikaus tietysti ärsytti: olihan valtuuston suurin ryhmä syrjäytetty tärkeimpiä luottamustehtäviä jaettaessa. Sama oli tilanne valtakunnallisella tasolla: SKDL oli suurin eduskuntapuolue 1958 – 62, mutta ei päässyt hallitukseen vaikuttamaan päätöksiin. Turhautuneisuuttaan kansandemokraatit purkivat sitten äänestyttämällä valtuustoa runsaasti. Päätöksiin sillä ei vaikutusta ollut, mutta toiminta suunnattiinkin kai osaksi kannattajien ja äänestäjien suuntaan. Äänestämistä hevosottolautakunnan varapuheenjohtajuudesta autoistuvassa yhteiskunnassa ei voi silti pitää kovin dynaamisena kunnallispolitiikkana. Toisaalta kun kansandemokraateilla oli 11 paikkaa eli kolmasosan määrävähemmistö, ei todella tärkeitä päätöksiä talousasioissa voitu tehdä ilman heidän myötävaikutustaan.
Mutta kyllä vasemmistoyhteistyö oli verissä sosialidemokraateillakin. Kun jatkokoululaiset tulivat helmikuussa 1957 seuraamaan kunnanvaltuuston kokousta, esitti kansandemokraattien Nikolai Mäkelä kahvien tarjoamista kunnan kustannuksella myös heille. Paikalla sattui olemaan yhtä paljon vasemmiston ja oikeiston valtuutettuja, joten puheenjohtaja Lehtiniemen äänen ratkaistessa jäivät jatkokoululaiset sumpitta.
Yksi vuodesta toiseen jatkunut äänestysten aihe olivat kunnan avustukset eri järjestöille. Muutamat puolueettomiksi katsotut järjestöt kuten Suomen Punainen Risti, saivat lahjoituksensa ilman toraa. Muuten puolueet vartioivat visusti toisiaan niin, että poliittisluonteisiksi katsotut yhdistykset jäivät tuetta. Vasemmisto piti mm. Pirkan hiihtoa tuolloin porvarillisena puuhasteluna, jolle ei avustusta annettu. Vuonna 1957 avustus tosin lipsahti läpi, mutta seuraavana vuonna sen korvasi Kyröskosken kansakoulun oppilaskuorolle ohjattu raha. Kokeneiden puheenjohtajien nopeat otteet eri äänestystapojen käytössä ja nopeat nuijankopautukset voivat edistää tai jarruttaa asioita – ainakin pienemmissä kysymyksissä. Häviölle jääneet voivat esittää vastalauseensa, jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä tai valittaa asioista. Pienistä avustuksistakin valitettiin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi 1958 kansandemokraatti Reino Sjöblom sai lääninhallituksessa kumotuksi valtuuston päätöksen avustaa Kyösti Kallion patsashanketta.
Pitkällinen kina saatiin aikaiseksi myös paikallisen Lions Clubin kustantaman F. E. Sillanpään patsaan sijaintipaikasta. Kunnantalon tontilta sille ei löytynyt sijaa ja varsinkin kansandemokraatit halusivat sijoittaa muistomerkin kansalaiskoulun ja kirjaston eteen. Lopulta patsas sijoitettiin somistamaan Hämeenkyrön Yhteiskoulun tonttia. Ratkaisu tuskin miellytti kansandemokraatteja, jotka pitivät yksityistä oppikoulua porvariston ideologisena linnakkeena. Kansandemokraatit eivät vastustaneet kunnan takauksia ja avustuksia Yhteiskoululle, mutta halusivat esim. 1958 korvamerkitä osan avustuksesta Yhteiskoulua käyvien vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseen.
Kun valtuuston voimasuhteet olivat lähes tasan, ei kokouksista oltu mielellään poissa. Valtiopäivämiehet Pertti Rapio ja Arvo Pentti joutuivat tietysti eduskuntakiireittensä takia olemaan poissa kohtuullisen usein. Tultuaan kansanedustajaksi 1958 Pentti luopui kunnanhallituksen puheenjohtajuudesta arvellessaan molempien tehtävien hoidon liian raskaaksi. Luvat poissaoloihin anottiin kirjallisesti valtuustolta ja niitä sekä varajäsenten oikeutta olla paikalla kokouksessa vahdittiin 1960-luvun vaihteessa tiukasti.
Maaliskuussa 1960 kunnanvaltuuston kokous jäi päätösvallattomaksi, koska paikalla ei ollut tarpeeksi valtuutettuja. Syynä oli se, että kunnantalolle saapuneet 11 SKDL:n valtuutettua eivät suostuneet tulemaan valtuustosaliin. He ilmoittivat, etteivät astu valtuustosaliin, ennen kuin kunnanhallituksen päätöksellä – kommunistien vastustaessa – vastaanotettu ns. talvisodan risti on poistettu. Seinäkuvaa kutsuttiin myös Summan ristiksi, sillä tapana oli lahjoittaa sen rintamanosan muistoristi, missä ko. kunnan rintamiehet olivat pääasiassa taistelleet. Sen lahjoittivat Hämeenkyrön rintamamiehet. Seuraavassa valtuuston kokouksessa poisjääneet selittivät menettelynsä syitä. Niitä löytyi vuoden 1918 tapahtumista ja sotavuosina 1939 – 44 noudatetusta politiikasta. Muistotaulun vastaanottaminen
”…merkitsisi, että hyväksymme sen mielivaltaisen politiikan, jota oikeistopiirit maassamme koko itsenäisyyden kauden ja varsinkin 30-luvulla harjoitti, joka ei voinut muuta kuin maallemme onnettomiin sotiin johtaa. Nämä syyt sotaan johtaneiksi toteaa myöskin porvariston epäjumala Mannerheim muistelmateoksessaan. Toteamme tällaisella ristillä pyrittävän ylläpitämään sodan henkeä ja lietsomaan kansallisvihaa ajankohtana, jolloin rahanomaiseen olotilaan ja yleiseen aseistariisuntaan pyritään…tällaisella lakkautetun ”aseveliliiton” ristillä häpäistään sodan uhrien muistoa ja annetaan heidän omaisilleen väärä ja valheellinen kuva sodistamme.”
Kaikki SKDL:n valtuutetut viittasivat asiasta kuultuina yhteiseen kirjalliseen selitykseensä. Reino Kotakorpi mainitsi vielä erikseen, että Summassa taistelleena hänelle kyseinen risti kuuluisikin, mutta hän ei halua sen kanssa olla missään tekemisissä. Selitykset eivät valtuuston enemmistöä hellyttäneet: talvisodan seinälaatta sai jäädä paikalleen ja kokouksesta poisjääneet valtuutettuja sakotettiin kahta valtuuston kokouspalkkiota vastaavalla summalla..
Tuomioistuimiakin tarvitaan
Melkoinen äänestysruletti käytiin samaisen vuoden 1960 viimeisessä kokouksessa, joka venyi lähes kahdeksantuntiseksi. Joulun aluspäivinä pidetyssä kokouksessa käsiteltiin seuraavan vuoden talousarviota ja äänestettiin peräti 45 kertaa. Syksyn kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti yhden valtuutetun varassa olleen enemmistönsä ensimmäistä kertaa sodanjälkeisissä vaaleissa. Oikeistoenemmistö kirjattiin lukemin 16 – 15. Uuden valtuuston järjestäytymiskokouksessa tammikuussa 1961äänestettiinkin sitten lautakuntien ja toimielinten kokoonpanoista oikein urakalla. Ilmeisen kiihkeä ilmapiiri ja toistava äänestysruletti aiheuttivat virheitä. Jo kunnanhallituksen varapuheenjohtajasta äänestettäessä tapahtui hairahdus: uurnasta löytyi 32 lippua, vaikka valtuutettuja oli vain 31. Koska virhe ei vaikuttanut vaalin tulokseen, päätti valtuusto yksimielisesti, ettei vaalia uusita.
Seuraava kömmähdys tapahtui kansakoululautakunnan jäsenistä äänestettäessä. Siinä uurnaan jätettiin 31 äänestyslippua. Valtuutettu Urpo Suojanen huomautti kuitenkin, että paikalla oli äänestyksen aikana vain 30 valtuutettua, koska kansandemokraattien Uuno Kuutti oli poissa äänestyksestä. Tämän jälkeen vaali uusittiin. Omien puheittensa perusteella virheen aiheuttajaksi osoiteltiin SKDL:n valtuutettu Eino Salomäkeä.
Edellisen vuosikymmenen äänestysruletin seurauksena oli valtuutetuille alettu jakaa vihkoja, joista irrotettiin lippuäänestyksessä käytettyjä liuskoja. Näiden liuskojen käyttöä ei kontrolloitu eikä niitä leimattu ennen uurnaan panoa. Kun valtuutetut vielä tungeksivat äänestyspöydän luona vuoroaan odottamassa, ei virheitä kannata ihmetellä. Seuraavassa kokouksessa Salomaa esittikin, että äänestysliput leimattaisiin ennen uurnaan pudottamista. Kokoomuksen Aatto Tuomisto vastusti väittäen, että sekään menettely ei poistaisi väärinkäytösten mahdollisuutta. Äänestyksessä valtuutetut jakautuivat Salomaata kannattaneeseen vasemmistoon ja Tuomiston mielipidettä tukevaan oikeistoon. Tasalukemiin 15 – 15 päättyneen äänestyksen ratkaisi puheenjohtajan ääni oikeiston hyväksi. Tämän jälkeen Salomaa esitti äänestysliuskavihkosten keräämistä pois valtuutetuilta. Äänestysliput jaettaisiin valtuutetuille jokaiseen äänestykseen erikseen. Aatto Tuomiston esityksestä oikeisto äänesti tämän kumoon äänin 16 – 15.
Samassa kokouksessa vuodesta 1946 kunnallispolitiikassa toimineen kokeneen kunnallismiehen Eino Salomaan toiminta koululautakunnan puheenjohtajan vaalissa päätettiin alistaa poliisitutkintaan. Omassa selityksessään Salomaa totesi etsineensä ennen äänestystä etsineensä turhaan Kuuttia eteistiloista. Hän piti mahdollisena sitä, että sitten kiireessä saliin palatessaan ja äänestyslippua täyttäessään olisi vahingossa pudottanut kaksi lippua uurnaan. Hänellä oli – kuten kai monella muullakin valtuutetulla - taskuissaan ylimääräisiä lippuja vielä kotonakin. Salomaa katsoi joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Uurnan tyhjyyden ennen äänestystä varmisti vain puheenjohtaja eikä äänestyslippuja leimattu, joten ylimääräiselle lipulle voi olla lukuisia selityksiä. Koska samassa kokouksessa tapahtuneen vastaavan vaalivirheen johdosta ei nostettu meteliä, epäili Salomaa, että haluttiinkin tahallisesti järjestää rettelöitä. Hänen puoluetoverinsa olivat asiasta epäilemättä samaa mieltä.
Huhtikuussa Salomaa tuomittiin vaalipetoksesta neljän kuukauden vankeuteen ja viraltapantavaksi. Juttu eteni Korkeimpaan Oikeuteen, joka vapautti helmikuussa 1962 Salomaan kaikista syytteistä. Hän palasi hoitamaan kunnanvaltuutetun tehtäviä maaliskuussa.
Samaan aikaan oli vireillä jo toinen oikeudenkäynti vaalivilpistä. Joulukuussa 1962 valtuuston istunnossa käydyssä kädennostoäänestyksen jälkeen kansandemokraattien valtuutettu Reino Sjöblom epäili, että joku äänesti salista pois olleen kokoomuksen Artturi Rajalan vuorolla. Valtuusto päätti asian saman tien kunnanhallituksen tutkittavaksi. Syylliseksi epäiltiin Rajalan puoluetoveria, pitkäaikaista valtuutettua ja tuolloista kunnanhallituksen puheenjohtajaa Aatto Tuomistoa. Tuomisto puolustautui seuraavassa kokouksessa kertoen äänestyksen yhteydessä suutahtaneensa ja mananneensa sitä, etteivät valtuutetut huolehdi siitä, että pysyvät paikoillaan silloin kun äänestetään. Kun tämä sattui juuri Rajalan äänestysvuoron aikoihin, saattoi Tuomiston mielestä olla, että puheenjohtaja ja sihteeri olisivat tehneet merkintänsä äänestyslistaan Rajalan kohdalle. Tuomisto huomautti vielä, että hän ei missään tapauksessa äänestänyt muulloin kuin omalla vuorollaan.
Kun Salomaan tapaus oli viety poliisitutkintaan, oli selvää, että Tuomiston menettelyn kohdalla noudatettiin samaa menettelyä. Turun Hovioikeus antoi Tuomistolle varoituksen varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja äänestyspetoksesta. Kummassakin tapauksessa poliittinen vastapuoli pyrki lihottamaan tapahtuneen merkitystä omaksi edukseen.
Jännitys lientyy
Valtuuston riidat ja kiperä tasapainotilanne nostivat vuoden 1964 kunnallisvaalien äänestysaktiivisuuden nykypäivän kannalta katsoen huikeaan 86.0 prosenttiin. Äänestysinto Hämeenkyrössä olikin yksi Turun ja Porin läänin korkeimpia. Voimasuhteet kääntyivät vaihteeksi yhden valtuutetun erolla vasemmiston eduksi. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin tammikuussa 1965 kansandemokraattien Pertti Rapio. Valtuuston varapuheenjohtajien luku nostettiin samalla kahteen.
Kansandemokraatin paluu valtuuston johtoon oli selvää jo edellisvuoden lopussa. Niinpä joulukuun 1964 talousarviokokous oli perin sopuisa. Ainoat äänestykset koskivat sitä, otetaanko pari asiaa käsiteltäväksi kokouksessa. Muutenkin pahin myllerrys valtuustossa alkoi olla ohi. On kuin kyröläinen kunnalliselämä olisi seurannut suurvaltojen kylmän sodan kehityskulkuja. Kylmä sota oli pahimmillaan 1961 – 62 Berliinin muurin rakentamisen ja Kuuban kriisin aikoihin. Samaan aikaan täällä äänestettiin ja vedottiin tuomioistuimiin. Kuuban sodan säikäyttämät suurvallat lähtivät liennytyksen tielle 1963. Kunnalliselämän lietsomat oikeudenkäynnit kai hätkäyttivät valtuutettujakin: liian pitkälle oli menty kiistoissa puolin jos toisin. Seuraavina vuosina meno oli rauhallisempaa, vaikka oikeiston ja vasemmiston jännite vielä kadonnut kunnallispolitiikasta. Äärimmäisyyksiltä vain vältyttiin. Kunnanjohtajan viran perustaminen 1964 lienee osaltaan tasoitellut taistoa. Ennestäänkin ammattitaitoinen valmistelu syveni. Esityslistat paisuivat ja pöytäkirjat lyhenivät.
Yhdessä suhteessa ainakin ilmapiiri ja päätöksenteon ”läpinäkyvyys” parani konkreettisesti. Vuonna 1954 valtuusto kunnioitti hiljaisuudella pitkäaikaisen kunnansihteeri Anna Kummalan poismenoa ja päätti sen jälkeen sallia tupakanpolton kokouksissa. Tammikuussa 1965 valtuusto kielsi järjestäytymiskokouksessaan tupakoinnin salissa.
Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui pikemmin kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä ”punainen lanka” kunnallispolitiikasta katosi 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina. Viimeisten 30 – 40 vuoden kunnallispolitiikasta on viisasta olla sanomatta kovin lopullista sanaa. Niin moni päättäjä on vielä hyväkuntoisena keskuudessamme ja muistaa, kuinka asiat oikein olivat.
Lähteet
Arkistolähteet
Hämeenkyrön kunnan arkisto
Kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pöytäkirjat 1945 – 1964
Kirjallisuus
Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.
Ijäs, Raimo: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrössä. 1974.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti