Isaac Falck - nimismies ja sahojen perustaja

Turun rauha 1743 jakoi Vanhan Kerimäen (myöhemmin Kerimäki, Enonkoski, Savonranta ja Punkaharju) kolmeen osaan. Läntinen osa siirtyi Venäjän haltuun, itäinen osa jäi Ruotsille. Rajanvetoriitojen takia valtioiden väliin jäi vielä ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät olleet kummankaan maan alamaisia. Veroa he eivät maksaneet Ruotsille eivätkä Venäjälle. Papinveronsa he maksoivat, ja seurakunta heitä valvoi valtioita paremmin. 

Riitamaa ruotsalaisessa kartassa 1799.

Ruotsi ja Venäjä järjestivät oman valtion- ja paikallishallinnon hallitsemilleen pitäjänpuolikkaille. Vähäiset Säämingistä Ruotsille jääneet alueet yhdistettiin hallinnollisesti Kerimäkeen. Käräjät pidettiin erikseen Ruotsin ja Venäjän puolella. Tarvittaessa järjestettiin yhteisiä käräjiä riitamaalla, jos siellä oli ratkottavana vakavia rikoksia. Nimismiesten suhteen tehtiin eräänlainen veljesjako. Venäjän puolen nimismiehenä jatkoi Enoch Schening, entisen nimismiehen David Scheningin poika. Ruotsin puolen nimismieheksi tuli hänen veljensä Johan Schening, joka oli toiminut aiemmin Kerimäen apulaisnimismiehenä. Johanin kuoltua 1751 nimismieheksi tuli Christian Bolentz. Hän oli toiminut aiemmin Pohjois-Karjalassa ainakin kantokirjurin tehtävässä.

Tammikuussa 1764 jo 70-vuotiaaksi ikääntynyt Bolentz ilmoitti palkanneensa Ruotsin puolen apulaisnimismieheksi herrasväen palvelijan Isaac Falckin. Isaac Pettersson Falck oli syntynyt 1.3.1737 Osolan kylässä, Kymissä, nykyisen Kotkan alueella. Hänen isänsä oli läänin manttaalikomissaari Petter Andersson Falck ja äitinsä Kristiina Florinus. Petter Falck oli joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Ruotsista, jonne hän myös palasi. Toisaalta on esitetty, että hän olisi lähtöisin Säämingistä, ja olisi kapteeni Abraham Falckin (s. 1675) sukujuurta. Tämä selittäisi tietysti osaltaan sen, miksi hän hakeutui Kerimäelle virkatehtäviin. Bolentzin ja Falckin tekemän sopimuksen mukaan jälkimmäinen hoitaisi nimismiehen tehtäviä ja saisi puolet palkasta lopun mennessä Bolentzille. Falck esitti kreivi Hamiltonin suosituksen. Sen mukaan Falck oli toiminut kreivin palveluksessa jonkinlaisena ostajana (inköpare). Maaherra vahvisti sopimuksen maaliskuussa. Nimismiehen virkamääräyksessä edellytettiin Falckin vastaavan myös vankien kuljetuksesta ja vanginvartioinnista. Nimismiehen ollessa matkoilla siltavouti Juho Svensk toimi vanginvartijana. Svensk oli ainoa Falckin apuri pitäjän pinta-alaltaan laajassa ruotsalaisessa osassa.

Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta koitui pitkällinen kina Falckin ja pitäjäläisten välille. Falck sai talonpojat lupaamaan 1765, että pitäjään rakennettaisiin vankihuone. Lupaus taisi jäädä lunastamatta. Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta pitäjäläiset maksoivat kaksi kappaa viljaa talolta. Sittemmin nimismies vaati maksua suoritettavaksi jokaiselta ruokakunnalta. Kun tähän ei suostuttu, sanoutui Falck 1773 irti vanginvartijan tehtävästä. Kruununvouti Hindrich Martini ja maaherra patistelivat talonpoikia palkkaamaan nimismiehen avuksi neljännesmiehen. Pitäjäläiset suostuivat tähän, mutta onnistuivat viivyttämään päätöstä vielä neljä vuotta. Vihdoin 1777 entinen korpraali Henrik Svensk pestattiin neljännesmieheksi. Vankeinhoito lankesi hänen tehtäväkseen.

Rajanyliset maariidat

Turun rauhaan 1743 sisältyi määräys, jonka mukaan talot säilyttivät vanhat nautintansa rajalinjan yli. Asutushistoriallisista syistä pitäjän venäjänpuoleisella osalla oli kaski-, niitty- ja kalanautintoja huomattavasti enemmän Ruotsin puolella kuin päinvastoin. Myös lähes kokonaan Venäjälle jääneillä Säämingin talonpojilla oli runsaasti kaukonautintoja Kerimäen ruotsalaisosassa. Nimismies Falck joutui heti virkaan astuttuaan osaksi pitäjänosien jatkuvaa riitelyä näistä rajan yli ulottuvista maariidoista. Maariidat kärjistyivät pahiten Ruotsin puolen Hälvän ja Jouhenniemen Herttuaisten ja Venäjän puolen Niinimäen Malkkien välienselvittelyiksi. Niinimäen Pärnäset joutuivat mukaan kiistoihin omasta mielestään syyttä. Jouhenniemen Pekka Herttuainen oli Ruotsin puolen lautamies ja Matti Malkki taas istui Venäjän puolen lautakunnassa. Herttuaisten ja Malkkien kiistoja käsiteltiin 1750-luvun alussa Ruotsin käräjillä. Oikeus määräsi kiistanalaiset maat jaettavaksi osakkaiden kesken. Tämä osoittautui mahdottomaksi, kun valtakunnan rajasta pitäjässä ei päästy yksimielisyyteen. Riita jatkui 1760-luvulla, jolloin Venäjän puolen käräjillä määrättiin Matti Malkki palauttamaan Ruotsin puolelta haettua viljaa ja ruislyhteitä. Matti Malkki valitti asiasta ylemmille viranomaisille ja sai sieltä itselleen suotuisan päätöksen. Sittemmin Venäjän puolen oikeus päätti, että Matti saa viljellä Venäjän puolella sijaitsevia Malkkien ja Herttuaisten yhteisiä maita siihen saakka, kunnes maanmittari jakaisi jakokunnan maat. Jakoja ei kuitenkaan voitu toteuttaa, lopulta Kustaa III kielsi niiden toteuttamisen. 

Ruotsin puolella reagoitiin niin, että maaherra määräsi 1769 Malkit pysymään poissa Ruotsin puolen omistuksiltaan: vastaavasti Herttuaiset eivät enää saaneet nauttia Venäjällä sijainneista maistaan. Päätös oli hankala Malkkien kannalta, sillä heillä oli epäilemättä enemmän nautintoja Ruotsin puolella kuin Herttuaisilla Venäjän puolella. Malkit lupasivat pysyä pois Ruotsin puolelta, jos saisivat korjata vielä keväällä 1769 kylvämänsä viljat. Samana syksynä marraskuussa he kuitenkin pistäytyivät omin luvin jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja veivät mennessään 2440 lyhdettä ruista. Niitä Herttuaiset kokivat sitten turhaan periä takaisin Venäjän puolelta. 

Maariitaa käsittelivät sitten sekä hallinnolliset elimet että tuomioistuimet kummallakin puolen rajaa, lopulta Pietarin ja Tukholman tasolla. Turun hovioikeus teki 1775 välipäätöksen, jonka mukaan Herttuaisten tuli antaa asiassa lisäselvityksiä kiistassa. Toistaiseksi Malkkien ja Pärnästen piti saada nauttia jakokunnan maista Ruotsin puolella. Herttuaiset eivät halunneet tähän suostua, vaan väkivaltaisuudet alkoivat uudestaan. Isaac Falck asettui tukemaan Herttuaisia. Kappalainen Gustaf Hobin piti syksyllä 1777 maakirkkoa Jouhenniemessä. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kastoi lapsia ja piti vihkitoimitusta. Kesken vihkitoimitusta Falck apunaan muutama talonpoika töytyytti Pekka Malkkia pihtipielet paukkuen tupaan. Tarkoituksena oli panna Malkki rautoihin, mutta havaitessaan vihkitoimituksen peräytyi Falck tuvasta. Kappalainen selvitteli asiaa. Kävi ilmi, että Herttuaiset olivat saaneet maaherralta maariitaa koskevan kirjeen. Pekka Malkki halusi, että kappalainen miesten yhteisenä sielunpaimenena lukisi kirjeen ja siis samalla suomentaisi sen. Paavo Herttuainen ei tähän suostunut. Falck taas oli uhannut vangita Pekka Malkin. Malkki oli arvellut, ettei nimismiehen valta siihen riittäisi, olihan Pekka Venäjän alamainen. Tämän jälkeen nimismies oli käynyt raudoituspuuhiin.

Vähän tämän jälkeen parilla pyssyllä varustautuneet Falck, siltavouti Juho Svensk, Paavo Herttuainen sekä muutama talonpoika apunaan karkottivat Malkit Puruveden Vehkasalon kala-apajilta. Vastaavasti Malkit pistäytyivät jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja takavarikoivat 2600 ruislyhdettä. Näihin aikoihin Falck jätti vallesmannin tehtävät. Uusi nimismies Johan Olsonius jatkoi Herttuaiset tukemista ja oli takavarikoimassa heiltä nuottia, veneitä ja suolakalaa Puruvedellä. Nimismiehen apuna olivat Herttuaisten lisäksi siltavouti Svensk ja rajaratsastaja Anders Malmstedt. Tämän jälkeen rajanyliset maariidat jatkuivat vuosikymmeniä päättyäkseen vasta kun koko Suomi oli liitetty Venäjään. Kerimäen rajaseudulla vallitsi nyrkkivallan aika. Riidat johtivat lopulta myös veritekoihin: Pien-Savon kihlakunnantuomari Anders Johan Enwald kertoi 1812 rajanylisten maariitojen johtaneen neljään miestappoon edellisten vuosikymmenien aikana. Maariitoja soviteltiin sitten käräjille esim. 1816. Lopulliset ratkaisut asiaan toi aikanaan isojako.

Isaac Falck huomasi rajariitojen aikana, että venäläiset talonpojat eivät saaneet oikeutta Ruotsissa eivätkä ruotsalaiset talonpojat Venäjällä. Ryhtyessään perustamaan sahoja hän hyödynsi tätä: sahojen tai niiden tarvitsemien tukkimetsien Venäjän puolen talonpoikien oikeudet oli mahdollista ohittaa.

Sahoja perustamaan

Savon metsien tärkeä vientituote oli 1600-luvulla terva. Kukoistavan tervakaupan katkaisi Uudenkaupungin rauha 1721. Vientisatama Viipuri jäi Venäjälle. Jonkin verran tervaa vietiin vielä pitkän ja kehnon tieyhteyden päässä olleen Haminan kautta. Turun rauhassa 1743 Haminakin jäi Venäjälle. Tervantuotanto siirtyi lopullisesti Savosta Pohjanmaan jokien varsille. Savon talonpojat - varmasti herrasväen yllyttäminä - tekivät 1769 valtiopäiville aloitteen vesisahojen perustamisen helpottamiseksi maakunnassa. Näille sahoille piti myöntää oikeus viedä tuotantonsa rajan yli Venäjälle, siis käytännössä Viipuriin edelleen maailmanmarkkinoille lastattavaksi. Porvarissäädyn vastarinnasta piittaamatta muut säädyt ajoivat uudistuksen läpi valtiopäivillä 1771-72. Sahatavara oli kuljetettava Puumalan tulliaseman kautta. Lupa viedä tuotteet Venäjälle olisi voimassa vain siihen saakka, kun Savosta saataisiin vesiväylä Loviisaan. Vesiväylän rakentaminen Suur-Savosta Kymijoen vesistöön oli kyllä suunnitelmissa, mutta hyvin tiedettiin, ettei se valmistuisi aikoihin. Valmistumatta on vieläkin.

Valtiopäiväpäätöksen jälkeen alkoi 1770-luvulla oikea ryntäys sahojen perustamiseksi. Tuolloin Savoon rakennettiin 11 vesisahaa, joista viisi Vanhan Kerimäen pitäjän ruotsinpuoleiseen osaan. Lisäksi  pitäjän venäläiseen osaan perustettiin Putikon saha. Myös Isaac Falck innostui uudesta mahdollisuudesta. Hän pani 1775 vireille Jalaskosken sahan perustamisen. Falck vuokrasi sahan perustamiseen tarvittavat maat Yläkuonan Käyhköiltä, Hirvosilta ja Turtiaisilta. Kaksiteräinen saha oli täysin valmis heinäkuussa 1778, kun paikalla suoritettiin verollepanokatselmus. Sahan pato oli 90 metriä pitkä. Lisäksi Falck oli rakennuttanut toisen padon Välilammen eteläpäähän ja perkauttanut sieltä tulevan joen vedensaannin varmistamiseksi. Sahausoikeudeksi määrättiin 1980 tukkia vuodessa. Katselmustilaisuuteen saapui myös talonpoikia Venäjän puolelta: Säämingin pihlajaniemeläisiä, Kerimäen ruokojärveläisiä ja Niinimäen Juho Pärnänen. He väittivät sahan sijaitsevan maillaan. Falck kiisti heidän maidensa ulottuvan koskeen saakka. Pihlajaniemeläiset veivät asian käräjille, mutta kiista siirrettiin maaherralle. Tuon ajan käytännöt tietäen voi arvata, että Venäjän alamaiset eivät saaneet oikeutta Ruotsin oikeusistuimissa tai hallinnossa. Asia oli tietysti myös toisin päin: Ruotsin vallan alla eläneille ei Venäjän puolella oikeutta annettu. 

Vanhan Kerimäen vesisahat. Jalaskosken saha siirrettiin Matkonkoskelle, joten enimmillään pitäjässä toimi yhtaikaisesti kuusi vesisahaa. Myöhemmin Säimenen sahan toiminta siirrettiin Vuokalaan.

Suunnitellessaan Jalaskosken sahan perustamista Falck aikoi käyttää myös Vaaran kylän metsiä tukinhankinta-alueenaan. Nimismies havaitsi kuitenkin tukkien uittamisen ja Puruveden poikki ja kuljettamisen maanteitse Jalaskoskelle vaivalloiseksi. Niinpä hän pani samaan aikaan Jalaskosken rakentamisen aikaan Susikosken sahan perustamisen.  Se sai privilegionsa syyskuussa 1779, mutta aloitti toimintansa jo ennen kuin lupa saapui kirjeitse perille. Susikoskesta tuli pienimpiä Savon sahoista. Sen vuotuinen sahauskiintiö oli vain 1147 tukkia. Susikoskea maat ympäröivät maat kuuluivat Tuunaansaaren Tuunasten ja Kososten sekä heidän yhtiömiestensä omistukseen. Falck lupautui Ruotsin puolen käräjillä maksamaan sahasta ja sen lastauspaikasta vuokraa Venäjän puolella asuville Tuunasille ja Kososille yhteensä 17 ruplaa vuodessa. Nimismiehen piti maksaa myös kolme äyriä kantorahaa jokaisesta sahalle kaadetusta rungosta. Lisäksi Falckin piti huolehtia siitä, etteivät sahaväen hevoset ja karja pääse sotkemaan talonpoikien kaskipeltoja ja heinäniittyjä. Rinta-aidan tekoon nimismies sai ottaa tykötarpeet Tuunasten ja Kososten metsistä. 

Falck lupasi nöyrästi täyttää sopimuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin viisi maanomistajaa lähetti edustajansa käräjille peräämään sahanomistajalta maksamattomia vuokria. Nyt Falck esitti kihlakunnanoikeuden katselmuspöytäkirjan vuodelta 1770 ja väitti sen perusteella sahan maiden kuuluvankin Vaaraan kylän omistuksiin. Edelleen hän selitti maksavansa sahasta vuotuista veroa Ruotsin kruunulle, joten ei hänen tarvinnut maksaa paikasta muuta vuokraa. Oikeus siirsi asian maaherralle, koska kyseessä oli valtakunnan rajan ylittävä maariita. Turhaan saivat Venäjän puolen isännät vartoilla vuokrarahojaan.

Kustaan sota vaikeuttaa sahatoimia

Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Sota päättyi elokuussa 1790 Väärälän rauhaan aluemuutoksitta. Sota lopetti Savon sahojen toiminnan, sillä sahatavaraa ei voitu tietenkään viedä Viipuriin. Falckin sahat kärsivät eniten sodasta. Sodan aluksi ruotsalaiset miehittivät hetkeksi Punkaharjun ja piirittivät menestyksettä Olavinlinnaa. Pian venäläiset miehittivät uudelleen oman puolensa pitäjästä. Ruotsin puolen tärkein tukikohta oli Yläkuonassa. Isaac Falck järjesteli osaltaan joukkojen huoltoa sotilasjohdon apuna. Talvella 1788-89 Kerimäellä eletiin rauhaomaisen rinnakkaiselon kautta. Sekä syyskäräjät 1788 että talvikäräjät 1789 kyettiin järjestämään normaalisti Yläkuonassa. Tiedot Venäjän puolelta Ruotsin puolelle kulkeutuivat ilmeisen helposti. Falck lähettikin huhtikuussa 1789 Savon ja Karjalan sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille tarkan ilmoituksen venäläisten joukkojen sijoituksesta Kerimäellä. Hänen mukaansa pitäjän venäläiseen osaan oli sijoitettu 646 sotilasta. Falckin tietojen perusteella Carpelan laati suunnitelman yllätyshyökkäyksestä venäläisjoukkojen kimppuun. Hanke raukesi, kun joukkoja tarvittiin muualla.

Syyskäräjiä 1789 ei pidetty Kerimäellä, mutta helmikuussa 1790 kokoonnuttiin talvikäräjille Alakuonaan. Tämän jälkeen Kerimäellä käytiin yksi huomattavampi kahakka, oikeastaan ainoa merkittävämpi taistelu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1790 kasakat mursivat ruotsalaisen etuvartion Yläkuonassa ja etenivät ryöstellen Kumpurantaan saakka. Siellä tuhottiin sodan aikana armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja.

Venäläiset kävivät rikkomassa myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Yläkuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän.

Falck oli aloittanut sahatoimensa luultavasti melko pienin pääomin. Hänellä oli talousvaikeuksia jo ennen Kustaan sodan koettelemuksia. Liperin kanttori Mårten Fabritius tuli Falckin yhtiökumppaniksi 1780-luvulla: hän hankki puolet sahasta. Falckin osuus sahasta pantattiin 1793 viipurilaiskauppias Hans Hindrich Dannebergille. Falck ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten hänen puolikkaansa sahasta siirtyi Dannebergille. Jalaskosken sahan ongelma oli sen sijainti. Matkaa lautojen lastauspaikalle Kumpurantaan kertyi noin seitsemän kilometriä kehnoa tieuraa pitkin. Myös tukkien toimittaminen sahalle oli hankalaa. Mittavista patorakennelmista huolimatta vesi riitti sahaamiseen vain keväisin ja syksyisin. Uudet omistajat - joista tärkein oli viipurilainen Hackmanin kauppahuone - siirsivät sahan Matkonkoskeen. Siellä toiminta alkoi viimeistään vuonna 1800.

Falck joutui luopumaan myös Susikoskesta sahasta. Sekin siirtyi viipurilaiskauppiaalle: sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni omisti sahan 1794.

Falck joutuu ahtaalle

Venäläisjoukkojen Falckin sahoihin ja kotiin tekemät iskut näyttävät tilaustyöltä. Kerimäen venäjänpuoleiset talonpojat ja virkamiehet lienevät pyytäneet näitä iskuja. Muuallekin toki iskettiin, ja kasakoiden mukana näkyy olleen ainakin joissain tapauksissa Venäjän puolen talonpoikia. Ryösteleviä venäläispartioiden varalta maaherra Carpelan varusti talvella 1789 kaikkiaan 50 Kuokkalan ja Simanalan miestä kivääreillä ja ammuksilla. Kovasti kohdeltiin myös maariidoissa perin aktiivista Jouhenniemen Paavo Herttuaista, jonka talo joutui ryöstetyksi sekä 1789 että seuraavana vuonna. Herttuainen kärsi yli 738 riikintaalarin vahingot, talo ryöstettiin ilmeisesti putipuhtaaksi. Yleensä vahingot jäivät alle 100 taalarin. Vahinkoa kärsineitä ruokakuntia oli Ruotsin puolella 106: Yläkuonassa 46, Jouhenniemessä 26, Alakuonassa 17 ja Toroppalassa 10. Lisäksi Simanalassa 5 ja Haverilanjoella sekä Pihlajaniemessä yksi talous. Vahingot keskittyivät irtaimeen omaisuuteen, selvästi joukkoja oli kielletty polttamasta asumuksia. Poikkeuksen muodostivat Falckin sahat ja Kumpurannan makasiini. Ehkä Venäjän puolella ajateltiin, että talojen polttaminen johtaisi vastaiskuihin Ruotsin puolelta.

Paavo Herttuaisen sotavahinkoja vuodelta 1789, alkua pitkästä luettelosta. Kasakat veivät mm. 11 sikaa, 7 leiviskää voita, tynnyrin suolakalaa ja Loviisasta haetun suolatynnyrin. Tarkemmin tuomiokirjassa.

Falckin suhteita Venäjän puolen talonpoikiin kiristi edelleen se, että Kustaan sodan aikana nimismies leikkautti venäläistalonpoikien viljat ja käytti ne sotajoukkojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck pyysi tästä todistusta käräjiltä heti sodan jälkeen ja uudelleen  vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin: Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta.

Kustaan sota oli katkaissut Ruotsin puolella asuvien mahdollisuudet käydä kirkossa. Kirkkomatkat olivat estyneet aiemminkin, kun Kustaa III asetti 1772 itärajalle - osittain poliittisista syistä - ruttosaarron. Kustaan sodan jälkeen Ruotsin puolella asuvat pelkäsivät kirkkoon matkaamista mm. sen takia, että venäläiset kasakat kiusasivat monin tavoin kirkkokansaa. Vuosina 1792 - 93 viriteltiinkin pitäjän Ruotsin puolella hanketta oman seurakunnan perustamisesta. Ajankohta oli sopiva kirkkoherra Herkepaeuksen kuoltua. Aikanaan 1765 oli sovittu, että palaneen kirkon tilalle rakennettaisiin  yhteisvoimin uusi temppeli. Jos Ruotsin puoli joskus eroaisi seurakunnasta, auttaisi Venäjän puoli pitäjää kirkon rakentamisessa Ruotsin puolelle. Asiasta pidettyjen kokousten yhteydessä Falck lupautui toimittamaan sahoiltaan 100 tolttia eli 1200 lautaa, jos Venäjän puoli ei pitäisi kiinni lupauksestaan. Asiaa puitiin Tukholmaa myöten. Lupaa omalle seurakunnan tai kappelin perustamiselle ei hellinnyt. Päätös lienee kariutunut pääkaupungissa osaltaan sen vuoksi, ettei rajakiistassa päästy ratkaisuun. Pelättiin, että riitamaa lipuisi Venäjän alaisuuteen, jos seurakunta jaettaisiin kahtia. Lisäksi on huomattava, että kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä: rajalla oli muitakin samalla tavalla jaettuja seurakuntia. Myös rajanylisiä maariitoja oli muuallakin, Kerimäellä ne vain sattuivat kärjistymään pahiten.

Falck oli siis menettänyt sahansa, mutta virkamiesura jatkui. Hänestä oli tullut kruununvouti ja hän oli saanut lääninasessorin arvon. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi Kumpurantaan. Joulukuun alussa 1801 joukko talonpoikia, torppareita ja loisia kävi noutamassa Falckin Mäkimajanselän kaskesta 900 ruislyhdettä. Pari viikkoa myöhemmin joukko uskaltautui Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Mellastavaa joukkiota kohti ammuttiin talosta. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Kruununvouti Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Falck katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin, muuttokirjojen mukaan hän lähti vaimonsa ja yhden lapsen kanssa uusille asuinsijoille 9.6.1804. Siellä hän kuoli 23.5.1805 päästyään 67 vuoden ikään.

Falckin toimintaa Kerimäellä selvitettäessä on huomattava pitäjän merkillinen tilanne kolmeen osaan jaettuna. Falck muiden ruotsalaisten virkamiesten tapaan asettui puolustamaan oman maansa talonpoikien oikeuksia kaukonautintariidoissa. Vastaavasti Venäjän puolella viranomaiset puolustivat omien alaistensa etuja. Falck käytti sahojensa toiminnan yhteydessä tätä syntynyttä tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi: hän syrjäytti rajantakaisten talonpoikien nautintaoikeudet. Toimillaan hän osaltaan kärjisti rajaseudun väkivaltaisuuksia ja nyrkkivaltaa. Kustaan sodan jälkeen tilanne Kerimäen suunnalla muuttui Ruotsin kannalta vaikeammaksi. Kustaan sota oli osoittanut venäläisille taas Olavinlinnan tärkeyden: vesiyhteydet sinne turvattiin ns. Suvorovin sotakanavat rakentamalla. Kerimäen ruotsinpuoleinen kirkkokansa joutui useampaan otteeseen hankkimaan ns. rajapassit päästäkseen kirkkoon tai asioimaan pappilaan. Lisäksi talonpojat valittivat joutuneensa kasakoiden kiusaamaksi kirkkomatkoillaan. Falckia tultiin uhkailemaan 1801 rajan yli suurella joukolla. Säämingissä tapahtui 1805 välikohtaus, jossa Ruotsin armeijan korpraali Anders Örn sai kuolettavat haavat. Näytti siltä, ettei Ruotsin hatara hallinto Kerimäen suunnalla kyennyt enää turvaamaan alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Falckin kohdalla tämä johti siirtymiseen Kerimäeltä Ilomantsiin.

Poika Anders Henrik Falck nousi merkkimieheksi

Isaac Falck avioitui Helena Olsoniuksen kanssa. Olsonius kuului samaan sukuun nimismieheksi 1777 tulleen Johan Olsoniuksen kanssa. Helenan äiti oli tässäkin jutussa mainitun Pien-Savon kihlakunnanvouti Hindrich Martinin sisar. Avioliitosta syntyi kuusi lasta: Anders Henrik 1772, Christina 1773, Isaac 1781, Catharina Constantina 1783, Jacob 1789 ja Edwardt 1796. Mainittakoon, ettei Jacob löydy Kerimäen kastettujen luettelosta, koska hän sattui syntymään Kustaan sodan aikana. Riuskana miehenä Falck ennätti tehdä myös aviottoman lapsen 1776 Yläkuonan Elin Honkasen kanssa. Tämäkin lapsi sai nimen Anders Henrik. 

Esikoinen Anders Henrik ohjattiin opintielle. Hän aloitti opinnot Turun Akatemiassa 1785 ja tuomarintutkinnon suoritettuaan antautui virkauralle Turun hovioikeuteen 1795. Hän eteni riuskasti virkakoneistossa ja pääsi senaatin oikeusosaston jäseneksi 1816. Virkaura huipentui 1828 - 1833 senaatin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Tätä korkeampaan asemaan ei virkamies Suomessa voinut päätyäkään. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin suosikkina Anders Henrik Falck sai salaneuvoksen arvonimen 1828 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin Suomen Ritarihuoneen jäseneksi. Uuden aatelissuvun numeroksi tuli 192. 

Falck oli senaatin virkojensa ohella Turun ja Porin laamannikunnan laamanni vuodesta 1822 lähtien. Tämän viran hän piti vuoteen 1843, jolloin sai poikansa hoitamaan samaa tehtävää. A. H. Falck eli viimeiset vuotensa Eurassa Kauttuan kartanossa, jonka hänen vaimonsa oli perinyt. Kartanon yhteydessä toimi Kauttuan rautaruukki. Lisäksi Falck omisti 1830 ostamansa Leineperin ruukin Kullaalla. Falck kuoli Eurassa 30.11.1851.

Salaneuvos Anders Henrik Falck. Kuva teoksesta Vanhan Kerimäen historia I:1. Alkuperäinen J.E. Lindhin öljymaalaus, Museoviraston historian kuva-arkisto.

Falck tunnettiin myös suomen kielen suosijana. Hän oli kirjeenvaihtokumppaneitaan oli mm. C.A. Gottlund, joka oli savolaisen kielen ja puheenparren innokas kannattaja. Yhden kirjeistään Falck kirjoitti runomittaan:

Osa Falckin kirjettä Gottlundille 16.9.1832. J.R. Danielsson-Kalmarin artikkelista Aika-lehdessä.

Myös Jaakko Falck muisti runoja

Isaac Falckin pojista myös 1789 syntynyt Jaakko antautui virkamiesuralle. Hän muutti isänsä mukana Ilomantsiin ja eteni aikanaan kruununvoudiksi ja lääninviskaaliksi. Elias Lönnrot kirjasi Jaakko Falckin runoja Ilomantsissa ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828. Tässä alku yhdestä Falckilta saadusta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,

Talvet talli konkaria.

Valjastin tulisen ruunan

Tulisella tanterella.

5 Vesi tippu vempelestä,

Rasva rahkeen nenästä.

Emoseni, vaimo vanha,

Kunpa paitani pesisit

Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:

mitä sen syän sytööpi,

selkä suonet souteloopi,

pää teköö kanan pesiä,

5 jalat villoja vanutti,

perse survo pippuria.

Paha on jäällä painastella,

iljenellä koinastella:

vittu sinkuu sinne tänne,

10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo. Ymmärrettävästi Jaakko Falckin runot eivät päässeet sulostuttamaan Kalevalaa.

Lähteistä

Useimmat tiedot Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1 ja siinä mainitut lähteet. Joitakin lähteitä olen merkinnyt linkkeinä tekstiin. Anu Koskivirta: Riitamaa ja ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015) on tiukan tieteellinen katsaus rajan Kerimäellä muodostamaan ongelmavyyhteen. Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset keskittyy riitamaan asukkaiden asemaan. Alkuperäislähteiden osalta on valitettavia puutteita. Ruotsin puolen läänintilit puuttuvat vuosilta 1776 - 1793. Vielä suurempi haitta on Venäjän puolen käräjien pöytäkirjojen puuttuminen. Yksittäisistä käräjäpäätöksistä löytyy tietoja muista lähteistä. Ruotsin käräjäaineisto on säilynyt. Tietysti olisi tutkimuksen kannalta erinomaista, jos kummankin puolen aineisto olisi säilynyt; se tarjoaisi loistavat mahdollisuudet vertailla lainkäyttöä rajan jakaman pitäjän eri osissa.

Olen käyttänyt sitä lähdeainesta, jonka keräsin pitäjänhistoriaa varten. Isaac Falckista löytyisi lisätietoa käymällä laajemmin läpi arkistoaineistoja.

Maria Mielosen sukujuuria

Isän äitini Maria Pennanen syntyi Kuokkalassa 3.11.1873. Hän kuoli 15.3.1916, muutaman tunnin isäni syntymän jälkeen. Selvitän tässä hieman isoäitini suvun vaiheita Kerimäellä.

Yrjö Pennanen on tallentanut kirjaansa Kerimäen Pennasten vaiheista sukutarinan siitä, kuinka Pennaset saapuivat Kesälahdelta Kerimäelle. Kertomus sijoittaa sijoittaa tapahtumat isonvihan aikaan. Pennasen emäntä oli saanut viestin miehensä kaatumisesta Syrjäsalmella. Suurista tappiosta ärtynyt vihollinen yllätti kylän asukkaat ja telkesi väen riiheen, joka sytytettiin tuleen. Savun noustessa jo riihestä raahasi eräs kasakka vieä Pennasen emäntää sinne. Raskaana oleva emäntä lankesi polvileen rukoilemaan armoa itselleen ja pian syntyvälle lapselleen. Kasakka muisti silloin oman vaimonsa ja lapsensa, sääli raskaana olevaa naista ja päästi tämän pakoon. Etteivät toiset sotilaat olisi huomanneet tätä, neuvoi kasakka emäntää: "Puti puti savun alle." Näin emäntä pelastui savun suojiin. Metsiä ja Puruveden rantoja kierrellen hän saapui Kerimäen  puolelle Raikuun kylään. Raikuussa Pennasen emäntä synnytti esikoisensa. Pojan nimeksi annettiin Heikki. Emäntä avioitui sittemmin Riikonen-nimisen miehen kanssa. Sittemmin Heikin aikuistuttua ja avioiduttua Pennasen emäntä osti Kuokkalasta Sairalanmäen tilan, joka on edelleen suvun hallussa.

Miltä tämä pelastustarina näyttää historiallisten lähteiden valossa? Pennasen suvun tulosuuntana Kesälahti on todennäköinen: Kesälahdella Pennasia asui sekä kirkonkylässä että varsinkin Totkuinniemessä. Yritin aikanani yhdistää Pennasen suvun 1703 Kuokkalassa autiotilan ottaneeseen viljelyyn ottaneeseen Heikki Spanniseen. Arvelin sukunimen muuttuneen Spannisesta Pennaseksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikaansa, sillä Spannisen sukua on ollut Kerimäellä jo 1600-luvun puolella. Spannisia löytyy Kerimäen lisäksi vain pari henkilöä Säämingistä ja Kangasniemeltä. Spannisten suvussa näkyy olleen 1700-luvulla tyttöonnea. Esim. vuosina 1770-1795 kastettiin Kerimäellä lapsia, joiden äidin sukunimi oli Spanninen, kaikkiaan 26. Vastaavasti Spanninen oli isän sukunimenä vain Antti Spannisen lapsilla, kolmeen kertaan, Tämä johti sukunimen harvinaistumiseen niin, että kun Alakuonassa asustellut loismies Antti Spanninen tuli avioduttuaan isäksi vuonna 1853, sai hänen lapsensa sukunimen Spanninen ensimmäistä kertaa Kerimäellä vuoden 1777 jälkeen. Antinkin lapset olivat tyttäriä, joten sukunimi näyttää sammuneen Kerimäellä.

Samoin kävi koko maassa. Väestötietojärjestelmään sijoitettiin kaikki elossa olleet suomalaiset 1960-luvulla, samalla heille annettiin henkilötunnus. Henkilötietojärjestelmä ei tunne yhtään Spanninen-nimistä henkilöä, ei elävää eikä kuollutta.

Pennaset Sairalanmäen Heikki Riikosen talossa

Pennasten suvun vanhimpien vaiheiden selvittämistä hankaloittavat kirkonkirjojen puutteet. Kastettujen ja haudattujen luetteloita on säilynyt vuodesta 1707, mutta niissä on aukkoja ja puutteita. Vanhin rippikirja, jossa Sairalanmäen Pennaset ovat mukana, on vuosilta 1775-87. Siinä mainitaan Sairalanmäen isäntänä 1725 syntynyt Erkki Riikonen ja hänen vaimonaan Anna Nousiainen. Lisäksi perheeseen kuului ottopoika (stiufson) Antti Pennanen, joka oli syntynyt 1737. Kastettujen luettelosta ei löydy vuodelta 1737 Antti Pennasta, joten syntymäpäivä ei ole tiedossa. Antin vaimo oli 1740 syntynyt Walpuri Kiiskinen. Heillä oli seitsemän lasta: Mauno (s. 24.12.1763), Anna (s.1766), Kristiina (s. 10.4.1769), Erkki (s. 29.5.1774), Katariina (s. 28.2.1776), Matti (s. 5.11.1777) ja Antti (s. 19.1.1781). Annan nimeä en löytänyt kastettujen luettelosta, ainoastaan rippikirjasta. 

Rippikirja 1775-1787. Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen

Runsas lapsikuolleisuus oli tyypillistä 1700-luvulle. Pennasten esikoispoika Mauno kuoli 1778, Erkki eli vajaan vuoden ja Matti seitsenvuotiaaksi (kuoli 25.6.1785). Tytär Katariina lienee kuollut heti synnyttyään. Kuolinpäiväksi on merkitty 14.10.1776. En löytänyt hänen nimeään syntyneiden luettelosta. Siten seitsemästä lapsesta vain kolme eli aikuisikään. Taloa jäi aikanaan pitämään nuorin poika Antti.

Kirkonkirjoista ei saa enempää tietoa Erkki Riikosen ja Antti Pennasen välisestä suhteesta. Henkikirjoista on hieman apua. Antti Pennanen ilmestyy henkikirjaan 1755.

Henkikirja 1755

Henkirahaa maksoi tuolloin Erkki Juhonpoika Riikosen ja hänen vaimonsa lisäksi ensimmäistä kertaa ottopoika Antti, joka mainitaan 15-vuotiaaksi. Juuri tuossa iässä alkoi henkirahan maksaminen. Rippikirjan mukaan Antti oli tosin jo 18-vuotias. Niin hän varmaan olikin, mutta talonpoikainen säästäväisyys lie lykännyt verollepanoa. Henkikirjoittajalla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa Antin ikää, olihan kahtiajaetun pitäjän pappila asiakirjoineen Venäjän puolella. Ottopoika otettiin tuohon aikaan yleensä siinä tapauksesessa, ettei avioparilla ollut omia lapsia. Heikki ja Anna Riikosella ei näytä olleen omia lapsia.

Lähteet siis vahvistavat Riikosten ja Pennasten sukujen välillä olleen jonkinlaisen yhteyden. Asiakirjoista ei voi tosin päätellä tarkempaa tästä suhteesta. Sukutarinan maininta siitä, että Sairalanmäki olisi ostettu suvun esiäidin Kesälahdelta tuomin rahoin, näyttää mahdottomalta. Riikoset asuivat hankikirjojen mukaan talossa viimeistään 1688. He eivät olleet kylässä vielä 1682, mutta vuosien 1683-87 henkirjat ovat kadonneet.

Seuraava rippikirja on vuosilta 1787-1801. Erkki Riikonen oli edelleen talon isäntä, mutta vaimo Anna oli kuollut 65-vuotiaana 1786. Erkki kuoli viisi vuotta myöhemmin, haudattujen luettelon mukaan 73-vuotiaana. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 1725, mutta haudattujen luettelon mukaan seitsemisen vuotta aiemmin. Moiset ristiriitaisuudet ovat perin yleisiä Kerimäen kirkonkirjoissa 1700-luvulla.

Rippikirja 1787-1801.  Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen.

Antti Pennasen isännyys

Antti Pennanen oli nyt Sairalanmäen talon isäntä. Vaimo Valpuri Kiiskinen kuoli marraskuussa 1768. Onneksi talossa oli kuitenkin naisväkeä. Tytär Kristiina avioitui 1793 Pekka Käyhkön kanssa. Anna oli solminut avioliiton Taavetti Kososen kanssa joskus ennen vuotta 1787. Sitä aiemmilta vuosilta ei ole säilynyt tietoa vihityistä. Tytärten aviopuolisot olivat kotivävyjä. Työtä varmasti riitti talossa, sillä viljely perustui edelleen osittain runsaasti työvoimaa vaativaan kaskeamiseen. Antti Pennanen lahjoitti puolet tilasta Pekka ja Kristiina Käyhkölle. Lahjoitus vahvistettiin käräjillä 5.12.1795. Tämä käy ilmi eräästä myöhemmästä asiakirjasta. Pekka Käyhkö toi mukanaan taloon oman osuutensa kotitalostaan (Alakuona 3). Myös poika Antti ennätti avioliittoon 1802 Kerimäen kylästä kotoisin olleen Anna Ollintytär Tynkkysen kanssa.

Antti Pennanen oli jossain vaiheessa ottanut Kuokkalan kestikievarin hoidettavakseen, kuten oheisesta henkikirjakuvasta näkyy. Lähdeaineiston aukkojen vuoksi ei ole tietoa siitä, minä vuonna hän tämän toimen aloitti, mutta kestikievarinpitäjänä hänet mainitaan viimeisen kerran 1797.

Henkirja 1794. Sairalanmäen kylässä oli kaksi taloa. Numeron 1 omisti Kerimäen Ruotsin puolen nimismies, asessori Isaac Falck. Talon numero 4 omisti kestikievaria pitänyt Antti Pennanen.

Yrjö Pennanen on tallentanut kertomuksen hevosmiehenä tunnetun Antti Pennasen mustasta orista. Eräänä kesäisenä aamuna kuultiin kovaa töminää ja hevosen hirnahtelua. Musta ori tuli kotiinsa täyttä neliä. Karhu oli hypännyt hevosen selkään upottaen kyntensä syvälle lihaan. Hevonen säntäsi kotiinsa avunhakuun ja laukkasi avoinaisen kujan läpi. Hevonen mahtui avoimista ovista sisään, mutta karhun otsaluu murskautui oviaukon ylähirteen. Hevonen selvisi haavoilla, ja talonväki sai karhupaistia kotiin tuotuna.

Suku kasvaa - talo jaetaan

Antti Pennanen kuoli syksyllä 1805. Kuollessaan hän oli 68-vuotias. Kuolinsyyksi mainitaan "ålder", siis vanhuus. Antti Antinpoika Pennasesta tuli isäntä 24-vuotiaana. Antille ja hänen vaimolleen Annalle syntyi viisi lasta. Vanhin tytär Maria avioitui yläkuonalaisen Pekka Hirvosen kanssa 1825 ja toinen tytär Magdaleena Kuokkalan Matti Luostarisen kanssa viisi vuotta myöhemmin. Pojista vanhin, isänsä mukaan nimetty Antti Antinpoika, syntyi 1810. Hän kuoli kuitenkin jo 1829. Seuraavana syntyi 1814 Mauno, joka Antin kuoltua jäi vanhimpana poikana pitämään taloa. Kolme vuotta myöhemmin syntynyt Petter rakensi avioduttuaan talon Sairalanmäen ulkopalstoille Kattilamäkeen. 

Sairalanmäen talo jaettiin virallisesti 1855 ja Petter Pennasen osuus sai maarekisteriin numerokseen Kattilamäki 7. Talon nimeksi tuli Pennala. Kun Kattilamäessä ei ollut rakennuksia, sai Petter vielä tasingoksi Pennaloiden rajalla sijainneen Toramäen tilan (Kattilamäki 6). Kuokkalan Pennasten talon nimettiin myös Pennalaksi, sen rekisterinumeroksi tuli Kuokkala 6. Isonjaon yhteydessä koko Sairalanmäen kaksitaloisen kylän nimi hävisi. Pennasten tilojen lisäsi Sairalanmäen maista muodostettiin talot Haapalahteen, Riikolaan, Kumpurantaan, Savonrannan Hankavaaraan ja Säämingin Haapalaan. Kuokkalan ja Kattilamäen Pennasten yhteistyö jatkui kiinteänä 1800-luvulla jo käytännön syistäkin. Taloilla oli yhteisiä kaskimaita ja kalavesiä. Pennasilla oli maanomistuksia Savonrannalla ja sitä myötä kalavesiä Orivirran lähellä.  Kalastusmatkaa kertyi hyvinkin 25 kilometriä, josta osa jouduttiin kulkemaan järvien kannasten kautta venettä vetäen.

Antti Antinpoika Pennanen kuoli 1822 vain 42-vuotiaana kuumetautiin. Alaikäisten lasten holhoojaksi määrättiin Olli Tynkkynen, luultavasti Anna-äidin veli. Talossa tarvittava miesvoima oli paljolti Pekka Käyhkön ja hänen poikiensa harteilla. Työvoimapulaa helpottivat torpparit: heitä oli 1830 peräti kuusi. Pekka Käyhkön kuoltua 1828 hänen poikansa hallitsivat puolta talosta. Vuoden 1840 henkikirjan mukaan Antti Pennasen leskelle kuului tilasta puolet, Niilo Pekanpoika Käyhkön osuus oli 1/6 ja Pekka Pekanpoika Käyhkön osuus 1/3.  Rippikirjassa Pennaset ovat omana perhekuntanaan ja Käyhköt omanaan. Käyhköt näyttävät sittemmin isonjaon yhteydessä siirtyneen Hankavaaraan Savonrannalle. Tarkempi asian selvittely vaatisi Kerimäen isojakoasiakirjoihin tutustumista. Niitä ei ole digitoitu, enkä koronaepidemian takia ole lähtenyt Kansallisarkistoon mikrokortteja penkomaan. 

Kuokkalan Pennalan isännäksi jäänyt Mauno Pennanen avioitui 1839 Katariina Antintytär Haverisen kanssa. He saivat neljä lasta. Tyttäret Anna ja Katariina avioituivat. Pojista vanhempi, vuonna 1841 syntynyt  Pekka Juhana Maunonpoika jäi talon isännäksi ja avioitui Enonkosken Hanhivirralta kotoisin olleen Maria Abrahamintytär Östringin kanssa. 

Nuorempi veljeksistä, vuonna syntynyt 1846 Antti Albin Maunonpoika, jäi hänkin taloon ja avioitui 1871 Wilhelmiina (Miina) Redsvenin kanssa. Antille ja Miinalle syntyi kolme lasta. Antti kuoli jo 1880 vain 33-vuotiaana keuhkotautiin, siis luultavasti tuberkuloosiin. Lapsista vuonna 1879 syntynyt Otto kuoli ennen isäänsä: hän eli vain nelisen kuukautta kuollen hinkuyskään (kikhosta). Isättömäksi jääneet tyttäret Emilia (s. 1871) ja Maria (s. 1873) jäivät sittemmin myös vaille äidin huomaa. Miina nimittäin solmi avioliiton Olli Haverisen kanssa 1883, ja pariskunnalle syntyi sittemmin neljä lasta. Olli Haverinen oli tuossa vaiheessa talollinen, mutta myöhemmin hänet merkittiin Miinan kanssa tilattomaan loisväkeen kuuluviksi. Emilia ja Maria jäivät Pennalan taloon, heillehän kuului isänsä osuus tilasta. Tytöille määrättiin ulkopuolinen edunvalvoja. Muistan tätieni aikoinaan moittineen holhousta: tytärten etua ei hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Emilia sairastui 1888 lavantautiin, johon sitten kuolikin, Maria selviytyi aikuiseksi: hän avioitui 1895 isoisäni Paavo Mielosen kanssa. Paavon ja Marian myöhemmistä vaiheista toisaalla blogissani.

Lönnrot Kerimäellä

Elias Lönnrot vaeltamassa, Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta. Museoviraston kokelmat.

Elias Lönnrot lähti 26-vuotiaana ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista 29.4.1828. Hän suuntasi kulkunsa Hämeen ja Savon kautta Karjalaan. Lönnrot saapui Rantasalmelle toukokuun lopussa ja oleili paikkakunnalla viikon. Elias piti tukikohtanaan Rantasalmen pappilaa, siellä hän viihtyi oivallisesti.

Rantasalmelta Kerimäelle

Keskiviikkona 4. kesäkuuta Lönnrot suuntasi kulkunsa Kerimäelle. Hän ei halunnut mennä Savonlinnan kautta, vaan kulki Mustalaan. Sieltä matkamies palkkasi kaksi soutajatarta saattamaan hänet Haukiveden yli. Soutunaiset olivat erään talon miniöitä. Matkalla toinen osoittautui sangen puheliaaksi. Hän kertoi usein Ruotsin vallan aikana soutaneensa järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Savonlinna oli tuolloin Venäjää, joten matkustajat joutuivat Savonlinnan kautta kulkiessaan hankkimaan passin. Kerimäelle ja sitä kautta edelleen Karjalaan matkustavat virkamiehet eivät voineet kulkea vieraan valtion alueen kautta, eikä virkapostiakaan parannut kuljettaa sitä reittiä. Niinpä oli järjestettävä vakinainen lossiyhteys Rantasalmelta Haukiveden yli Säämingin Ruotsinpuoleisen osaan. Mikään nuori neito soutaja ei ollut; lossiyhteys oli lopetettu tarpeettomana jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun koko Suomi liitettiin Venäjään.

Soutumatkan jälkeen Lönnrot hakeutui Juvolan kylään Olsoni-nimisen maatilanomistajan luo. Isäntä tarjosi matkustavaiselle kahvin ja kahviryypyn. Lönnrot ei jäänyt taloon pitemmäksi aikaa, vaan jatkoi matkaansa samana iltana. Hän käveli noin 7 – 8 kilometriä ja saapui reittinsä kolmanteen kylään, jossa yöpyi. Lönnrot kertoi ohittaneensa Juvolan lisäksi toisen kylän, joka kuului Sääminkiin. Tässä hän luultavasti muisti väärin, sillä kyseinen kylä, Päivilä, kuului Kerimäkeen. Lönnrotin yöpyi nähtävästi Muholan kylässä.

Varhain seuraavana aamuna runonkerääjä jatkoi matkaa. Tie tyydytti matkaajaa: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista”. Vähän ennen päivällistä Lönnrot saapui kylään, jossa muuan mies kysyi häneltä napinlävestä riippuvasta huilusta. Miehen pyynnöstä Lönnrot soitteli huiluaan, vaikka vaatimattomana miehenä vähättelikin muusikontaitojaan. Pian soittoa kokoontui kuulemaan koko parvi ihmisiä. Tämä ei ollut Lönnrotille uutta. Hän kertoi, että seisoi melkein joka päivä suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä huilunsa ansiosta. Suomalaiset kansansävelmät viehättivät kuulijoita kovasti. Tämä huvitti kovasti runonkerääjää,  hivelipä jopa miehen itserakkautta. Lönnrot sai tilaisuuden kuvitella itsenä Orfeukseksi tai isänmaallisemmin ajatellen Väinämöiseksi. Mutta soitannollista näytöksistä oli myös käytännön hyöty: kylänväki saapui paikalle, ja Lönnrot sai selville kylän laulun- ja runontaitajat. Tästäkin kylästä löytyi tyttö, joka osasi koko joukon lauluja ja vanhan kansan runoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ansiokkaasti toimittanut Suomen Kansan Vanhat Runot nettiin kaikkien luettaviksi. Sieltä löytyy pari pätkää runosta ”Ylpeä tyttö”, jonka Lönnrot nimesi kyseisen tytön laulamaksi:

”Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.#1
Vielä tälle tyttärelle,
5 Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
10 Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.#2
15 Vielä tästä neitosesta ......
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin.”

Pian tytön äiti tuli kuitenkin muistuttamaan, että tämän oli muun talonväen kanssa lähdettävä kaskenpolttoon. Huilunsoitto ja tytön laulattaminen tapahtui joko Kuokkalassa tai luultavammin Alakuonassa.

Yö Yläkuonassa ja kohti Karjalaa

Lönnrot jatkoi matkaansa käyden vielä useamman talonpojan luona. Hän kirjoitti myös muutamia runoja kahdelta tienvarressa lampaitaan paimentavalta tytöltä. Torstai-iltana hän saapui Yläkuonan kestikievariin, jossa vietti yönsä. Yötä rikastutti pieni episodi, kun kestikievariin saapui kaksi ”herrasnaista” eli säätyläisrouvaa mieshenkilön seurassa. Matkustajille tarkoitetussa kamarissa oli kaksi vuodetta. Aikansa pähkäiltyään Lönnrot päätti esittää nukkuvansa. Naisihmiset sijoittuivat kamarin toiseen vuoteeseen herrasmiehen jäädessä tupaan nukkumaan. Aamulla Lönnrot nousi anivarhain jättääkseen rouville heräämisrauhan. Matkaansa hän ei jatkanut heti, koska halusi tavata naiset. Toisen heistä, Turusta kotoisin olevan neitosen, hän tunsikin. Lönnrot ei matkakertomuksessaan nimennyt naisia.

Matkalla Karjalan suuntaan runonkerääjä pysähtyi päivällisaikaan kylään, jonka nimen kertoi jo unohtaneensa. Kylä oli joko Kumpuranta tai Raikuu. Lönnrot ohjattiin tervanpoltossa olleen talonpojan luo runoja kuulemaan. Sateen takia muistiinpanot jäivät tekemättä, lisäksi tervanpolttaja ohjasi Lönnrotin mielestään paremmin runoja muistavan suutarin puheille. Suutari ei ollut kotonaan, vaan parin kilometrin päässä kyntötalkoissa. Lönnrot kääntyi tieltä oikealle juopertelevaa kapeaa polkua etsimään talkootaloa. Välillä hän kadotti polun lukuisten kaskimaiden takia, mutta pääsi toki perille.

Suutari ja talonväki olivat palanneet äsken raivatulta suolta, joita olivat olleet kyntämässä. Lönnrotin toiveet runojen suhteen eivät toteutuneet, sillä suutari osasi lähinnä jo painettuja hengellisiä runoja. Hän pääsi toki osallistumaan talkoojuhlaan, jossa keskustelut olivat ”tavallista hauskemmat”. Ruokana oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja ”kokkeli-piiroo”. Talossa tunnettiin kalaryyppykin, ja sananparsi ”Ei kala kuivassa elä” oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut oli merkittävästi heikompilaatuista kuin turkulainen tai hämäläinen.

Lönnrot jatkui matkaansa vielä illallisen jälkeen. Sateessa hän kastui vielä läpimäräksi, ja yöpyi sitten kylässä, joka oli hänen mukaansa jokseenkin Savon ja Karjalan rajalla. Todennäköisesti hän vietti yönsä Raikuussa.

Runoja lääninviskaali Falckilta

Kerimäellä opittuihin runoihin Lönnrot törmäsi vielä myöhemminkin. Hän tapasi Ilomantsissa lääninviskaali Jaakko Falckin, joka oli elänyt lapsuutensa Kumpurannassa. Lääninviskaalin isä oli Kerimäen Ruotsinpuolisen osan nimismies Isaac Falck, joka perusti Kerimäelle Jalaskosken ja Susikosken sahat. Mainittakoon, että Jaakon veli Anders Henrik Falck eteni urallaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1828. Samalla hänet aateloitiin. Korkeammalle ei Suomessa virkauralla voinut päästäkään.

Tässä alku yhdestä Jaakko Falckilta tulleesta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,
Talvet talli konkaria.
Valjastin tulisen ruunan
Tulisella tanterella.
5 Vesi tippu vempelestä,
Rasva rahkeen nenästä.
Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:
mitä sen syän sytööpi,
selkä suonet souteloopi,
pää teköö kanan pesiä,
5 jalat villoja vanutti,
perse survo pippuria.
Paha on jäällä painastella,
iljenellä koinastella:
vittu sinkuu sinne tänne,
10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo

Lönnrotin huomioita Savosta ja Kerimäestä

Matkakertomukseensa Lönnrot lisäsi maakuntaa vaihtaessaan muutamia huomioita Savosta ja savolaisista. Hän kuvaili savutupia ja niiden vaatimatonta sisustusta. Kesäisin talonväki nukkui aitoissa, joita olikin runsaasti. Jokaisella pojalla – ainakin naineella – oli oma aittansa, jossa säilytti vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan. Sauna lämmitettiin monessa paikassa joka päivä, joissain taloissa pari tai kolme kertaa viikossa. Lönnrotin mukaan miehet ja naiset eivät kylpeneet yhdessä, vaan miesväki saunoi ensin ja naiset sitten.

Lönnrot hämmästeli sitä, että monet talonpojat olivat rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Syytä kysyttäessä talonpojat selittivät, että russakat heidät moiseen pakottivat. Muuta keinoa kuin kylmyys ei tunnettu niiden nujertamiseksi. Lönnrot pohti tässä, eikö löytyisi jotain russakoiden juomaan sekoitettavaa myrkkyä, joilla ne saisi hengiltä.

Kaskeamista harjoitettiin Lönnrotin mukaan käytännössä joka talossa. Kaskesta saatiin yksi tai joskus kaksi ruissatoa. Sen jälkeen niihin kylvettiin kauraa ja sitten tattaria. Kun oli kulunut 13 – 17 vuotta, voitiin samaan paikkaan palata kaskeamaan.

Kerimäellä Lönnrotia ihmetytti tuulimyllyjen suuri määrä. Hän päätteli jonkun talonpojan saavuttaneen niin suuren taidon rakennustaiteessa, että kykeni valmistamaan tuulimyllyjä.

Savon murretta Lönnrot ylisti Suomen kielen parhaana, ”korvaan kauniisti kajahtavana, sanarikkaana, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaimpana vieraista lainoista”. Eräältä talonpojalta Lönnrot kysyi, mitä nimeä käytettiin juuri ohitettavasta alankopaikasta. Mies vastasi sanovansa sitä ”noroksi”, mutta naapurikylässä ”notkoksi” ja toisessa naapurikylässä ”alangoksi”. Muutamat taas puhuivat ”arosta”. Talonpoika vakuutti, että jokainen lapsikin tunsi toisen kylän käyttämät nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Kerakkeen kahdentumista Lönnrot piti kerimäkeläisenä piirteenä. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen.

Matka jatkuu Karjalaan

Matkakertomuksessaan Lönnrot kertoi saapuneensa Kesälahden pitäjään sunnuntaina 8. kesäkuuta. Villalan kylässä hän kirjoitti muistiin muutamia runoja. Siellä hän myös tiedon seudun etevimmästä runoniekasta, Hummovaaran Juhana Kainulaisesta. Kainulaiselta Lönnrot saikin sitten yli 50 runoa. Kainulaisen tapaamista onkin pidetty jonkinlaisena käänteentekevänä kokemuksena Lönnrotille.

Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Lönnrotin petäjä Hummovaarassa. Tämän puun juurella Lönnrot taltioi Juhana Kainulkaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja yhteensä 2551 säettä. Kuva kirjoittajan. 

Lähteitä

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. Weilin+Göös, Espoo 1981.

Hakusanalla Kerimäki löytyvät runot SKVR tietokannasta:

https://skvr.fi/poems?page=1&per-page=10&text=kerim%C3%A4ki&textnorm&metanorm&refsnorm#%7B%7D

Vehkajoen myllyn vaiheita

Kerimäen Alakuonassa sijaitsevan Vehkajoen myllyn perusti Leppävirralta 1792 kylään muuttanut Henrik Lentz. Lentz ryhtyi tuolloin rajan kahtia jakaman Kerimäen Ruotsinpuoleisen osan siltavoudiksi. Hän toimi samaan aikaan myös Enonkosken sahan kirjurina. Lentzin hankkima tila oli maa- ja henkikirjojen mukaan Simanalan talo numero 4, mutta kirkonkirjat osoittavat miehen perheineen asuneen Alakuonassa. Isonjaon jälkeen tästä Simanalan tilasta muodostettiin yksi talo Alakuonaan ja toinen Simanalaan. Lentzin tila sai maakirjanumerokseen Alakuona 8, ja talo nimettiin omistajasuvun mukaan Lentsiläksi.

Lentz rakennutti Vehkajokeen myllyn 1800-luvun alkuvuosina. Tuolloin hän oli jo luopunut tai luopumassa siltavoudin tehtävistä ikänsä vuoksi. Tuon ajan myllyistä ei ole yleensä säilynyt paljon tietoja, mutta onnettomuudeksi Lentzille ja onneksi historiasta kiinnostuneille mylly sattui palamaan joulukuun lopussa 1808. Paloavun määrittelemiseksi myllyn raunioilla suoritettiin nimismies C.M. Claudelinin johdolla tammikuussa 1809 katselmus, jossa myllyn todettiin olleen kivijaloille pystytetty 8 x 11 metrin suuruinen kaksikerroksinen hirsirakennus. Lentzin yhteydet Enonkosken sahaan näkyvät siinä, että myllyn katto oli sahalautaa. Myllykoneisto oli omassa, noin 5 x 5 metrin kokoisessa tilassa. Myllyyn kuului myös tamppi ryynien valmistamista varten.

Useimmat tuon ajan myllyt olivat vielä yksinkertaisia jalkamyllyjä eli härkinmyllyjä, jossa voima myllyn pyörittämiseen saatiin pystystä siipitukista, jonka alapäähän oli kiinnitetty siivet eli härkinlaudat. Vehkajoen mylly oli jo ratasmylly, jossa myllynkiviä pyöritettiin vesirattaan avulla. Myllyssä oli kaksi raudoitettua vesipyörää ja seitsenrattainen koneisto, yksi kivipari ja viisi tamppia. Lentz oli rakentanut myllyn ansaintatarkoituksessa; se oli tullimylly. Tullimyllyn oli maksettava vuotuista veroa, pienet kotitarvemyllyt selvisivät verotta. Tullia varten kerätyt viljat paloivat, samoin melkoinen määrä Lentzin omia viljoja.

Katselmuksessa selvisi, että kaikkiaan 12 talonpoikaa ja torpparia menetti palon yhteydessä jauhettavia viljojaan. Myllyä käyttivät tietysti alakuonalaiset. Heistä suurimmat tappiot koki Tahvo Turtiainen: 20 kappaa ruista, 6 kappaa vehnää, 12 kappaa kauraa ja 14 kappaa sekaviljaa (kauraa ja ohraa sekaisin). Muut vahinkoja kärsineet oman kylän miehet olivat talolliset Heikki Kosonen, Tahvo Käyhkö ja Akseli Käyhkö sekä torpparit Pekka Jantunen ja Erkki Karvinen.

Naapurikylä Yläkuonan talollinen Niilo Nousiainen menetti palossa 21 kappaa sekaviljaa ja 26 kappaa kauraa. Jouhenniemestä olivat myllylle matkanneet talolliset Heikki Silvennoinen ja Heikki Herttuainen sekä torppari Pekka Seppänen. Heistä tunnetusti vauras kuudennusmies Heikki Herttuainen kärsi isoimman vahingon: kaksi tynnyriä 16 kappaa valmiita ruisjauhoja ja sekä tynnyri kuusi kappaa sekaviljaa meni palossa. Toroppalasta saakka oli jauhatettavaa tuonut Niilo Silvennoinen.

Käräjäpöytäkirjan luetteloa myllyrakennuksen vaurioista.

Lentz oli pestannut mylläriksi Antti Strömdahlin. Hän menetti palossa irtainta omaisuuttaan. Elintarpeista viljaa meni 17 kappaa, kappa herneitä ja neljä sianpotkaa, lisäksi vaatetavaraa paloi. Talonpojat saivat paloapunsa, mutta torpparit ja mylläri eivät olleet korvauksiin oikeutettuja.

Paloavun turvin Lentz rakennutti myllyn uudelleen vanhalle paikalleen Vehkajärven lähelle maantien viereen. Vaivana oli sama ongelma kuin useimpien tuon ajan myllyjen kohdalla: vesi ei tahtonut riittää jauhattamiseen. Keskimääräistä parempi tilanne oli, koska myllyä pystyttiin käyttämään talvisinkin. Henrik Lentz kuoli 78-vuotiaana syyskuussa 1816. Mylly purettiin käytöstä jääneenä ilmeisesti omistajanvaihdoksen yhteydessä.

Mylly uuteen paikkaan

Kulmakuntaa vaivasi ilmeisesti puute myllyistä, joten Lentsilän tilan hankkinut Antti Mohell rakensi uuden myllyn noin 300 metriä entisestä alavirtaan. Vuonna 1847 katsastettu kotitarvemylly kärsi sekin vesipulasta. Parantaakseen myllyn toimintaa aloitti Mohell lapiomiehineen melkoisen urakan. Hän kaivatti lähes sata metriä pitkän ja yli kahden metrin levyisen kanavan Vehkajoen alkupäähän turvatakseen myllyn vedensaannin. Maantien alittavassa kanavassa oli patoluukku.

Mohellin kaivattaman kanavan suu. Maantie kulki tuohon aikaan näillä paikkeilla, joten Mohell joutui kustantamaan paikalle sillan. 

Vanha jokiuoma on nykyään täysin umpeutunut. Mökkitie on katkaissut veden kulun kokonaan.

Näkymä nykyiseltä maantiesillalta Mohellin kanavaan.

Mohellin kaivuutyöt paransivat myllyn vedensaantia, mutta johtivat vanhan jokiuoman vähittäiseen umpeutumiseen. Samalla vesi nousi pilaamaan Mohellin omia ranta- ja jokiniittyjä. Vehkajärven pinnanousu uhkasi myös Simanalan ja Kuokkalan suoviljelmiä, joten Vehkajoen suuhun hakattiin kiintokiveen ylimmän vedenpinnan merkkiviiva, jota Mohell ei saanut patojensa avulla ylittää. Turvattuaan vedensaannin hän alkoi jauhattaa vieraille. Vehkajoen myllystä tuli tullimylly 1858. Vuotuista veroa Mohellin piti maksaa yksi tynnyri 15 kappaa. Mylly näyttää toimineen Mohellien hallussa 1880-luvulle saakka. Sittemmin Lentsilä siirtyi Falckin suvun omistukseen.

Vehkajoen suun kiintokiveen 1850-luvulla hakattu korkein järven pinnantaso on näkyvissä edelleen. Valokuva Lassi Hirvonen.

Viimeinen kukoistus

Henkikirjojen mukaan 1900-luvun alkupuolella Lentsilän omistanut Otto Falck ei asunut talossa, vain vuokralaisia on merkitty asukeiksi. Maanviljelijä Felix Turtiainen hankki Lentsilän omistukseensa 1936. Hän muutti talon nimen Vehkalaksi ja kohensi tilan maanviljelyksen uudelle tasolle. Myös myllyn tila kohennettiin lisäämällä siihen pärehöylä. Sitten Turtiainen hankki myllyyn generaattorin sähkötuotantoa varten. Sähköistämisessä oli mukana myös samoihin aikoihin Alakuonaan kyläsepäksi muuttanut Paavo Sairanen. Myllyltä vedettiin sähkölinja Vehkalaan ja Sairasen taloon. Myllärinä toiminut Albin Makkonen antoi iltaisin ”valomerkin” ennen kuin kytki generaattorin yöksi pois päältä. Paavo Sairasen tupaa valaisi yksi peräti 25 watin lamppu... . Myös Heikki Rinkisen ja Onni Loikkasen talouksiin saatiin sähköä myllyltä.

Sähkölinjat vedettiin Alakuonaan 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Vähitellen talolliset alkoivat hankkia sähkökäyttöisiä myllyjä. Vesimyllyjen aika alkoi olla ohi. Viimeiset vuodet Vehkajoen myllyäkin pyöritettiin sähköllä. Myllyn toiminta loppui 1955. Lahoamaan jäi myös myllyn viereen rakennettu uittoränni, josta viimeinen pölli ui 1948. 

Nimi Vehkajoki on päässyt unohtumaan: Myllyjoesta puhutaan, vaikka virallinen nimi on tietysti edelleen Vehkajoki. Lapsuusvuosilta muistan hatarasti sen, miten korkealla vesi oli keväisin. Maantien ympäristössä oli luhtaa kalamiestä miellyttävä määrä.  Mylläri Albin Makkonen oli jo tuolloin siirtynyt asumaan kotitaloni naapuriin. Tarinoita myllystä lienee vielä iäkkäämpien alakuonalaisten mielissä. Ja varmasti myös viimeisestä mylläristä: Albin Makkonen oli jokseenkin omanlaisensa persoona. Albinin vasemman käden sormet puutuivat. Vain peukalo oli tallella, piipun pesän kohentamistarpeisiin miehen itsensä mukaan. Lopuksi vielä pieni anekdootti Albinista. Kerran hän istui kylätien pientareella hieman liikuttuneessa tilassa. Paikalle sattui pyöräilemään Yrjö Pennanen, maanviljelijä ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Hieman huolestuneena Yrjö tiedusteli, että selviääkö se Albin siitä kotiinsa. Albinin vastaus meni jokseenkin näin: "Kyllä se seleviää. Jos ei seleviäis, tän kylätien pientareet ois täynnä Albin Makkosia." Laittamattomasti sanottu.

Kuva myllystä kesältä 1960. Kuvassa Vehkalan tyttäristä ilmeisesti Riitta Turtiainen. Valokuva Kari Mielosen kokoelmista.

Myllyrakennus oli pystyssä pitkään toiminnan loppumisen jälkeen. Nämä kuvat ovat joulukuulta 1981. Kuvat Kari Mielosen kokoelmista.

Paljon ei ole jäljellä Vehkajoen myllystä. Tämäkin akseli katoaa vähitellen maan poveen. 

Lähteet

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Jyväskylä 1993.

Palokorvausasia käsiteltiin Kerimäen entisen Ruotsin puolen syyskäräjillä 1809, luettavissa täältä.

Raikuun kanavilla

Kesäkuussa Pistäydyin Kerimäellä käydessäni pitkästä aikaa Raikuun kanavilla lähinnä Salpalinjan varustuksia katsastamassa. Edellisestä kerrasta olikin parikymmentä vuotta. Nyt oli järjestetty asiallinen opastus ja luontopolku kolmelle bunkkerille, kahdelle niistä oli johdettu sähkövalokin. Myös opastaulut olivat asialliset ja hyväkuntoiset. Niissä muistutettiin siitä, että Salpalinjan rakentaminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Raikuun seutua varustettiin. Raikuussa on itse asiassa kolme kanavaa: Raikuun, Pistalan ja Nurmitaipaleen kanavat. Siksi olen otsikoinut monikollisesti.

Olavinlinnan etuvartiona

Olavinlinna valmistui 1475. Ruotsi rakennutti sen etuvartioasemaksi Orivirran saartona tunnetun linnakkeen ehkä jo 1490-luvulla. Varmempi tieto linnakkeesta on 1540-luvulta; 1546 venäläiset valittivat ruotsalaisten hakkaavan metsää ja keräävän kiviä Oriveden ja Orivirran rannoilla. Venäläisissä lähteissä mainitaan tuolloin myös ”Stenezbori” eli Kivilinna, jolla epäilemättä tarkoitettiin Oriveden saartoa. Orivirran saarrosta voi lukea lisää täältä ja täältä

Oriveden saarto vartioi läpikulkuliikennettä Haukivedelle ja pohjoisen suuntaan Orivedelle. Venäläiset mainitsivat valituksessaan myös, että savolaiset talonpojat olivat Venäjän puolelle mm. Virtasalmelle. Kyseessä on varmaankin Raikuun Virransalmi. Orivedeltä Puruvedelle kulkeva vesireitti muodostuu kolmesta salmesta, Linnansalmesta, Virransalmesta ja Martinsalmesta. Linnansalmi viittaa siihen, että sielläkin oli jonkinlainen varustus tai vartiopaikka. Sen edustalla on Linnansaari, tosin nykykartoilla nimet ovat saaneet muodon Linnunsalmi ja Linnunsaari. On selvää, että ruotsalaisten oli valvottava Puruveden ja Oriveden välistä liikennettä varsinkin kriisiaikoina.

Pähkinäsaaren rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin 1323. Venäläisten mukaan Olavinlinna oli rakennettu rajan väärälle puolelle. Oriveden saarto ja Raikuun asutus oli varmasti Venäjän puolella. Mutta savolaisasutus eteni vääjäämättä itään päin Ruotsin kruunun tuella. Alkuperäinen rauhankirja oli kadotettu, ja kumpikin osapuoli laati omia väärennyksiään rajalinjan kulusta. Novgorod ja sittemmin Venäjä joutui tyytymään siihen, että rajalinja työntyi itään päin. Vasta 25-vuotisen sodan jälkeen 1595 solmittu Täyssinän rauha työnsi rajalinjan virallisesti Raikuuntaipaleen itäpuolelle.

Raikuun kautta tunkeutui helmikuussa 1590 noin 800 miehen venäläisten sotilaiden ja karjalaisen sissien osasto tuhoamaan Kerimäkeä ja Sääminkiä. Tämän osaston onnistui Olavinlinnasta lähtenyt sotajoukko tuhoamaan nähtävästi Kuonanjoen tienoilla käydyssä taistelussa. Kaksi vuotta myöhemmin venäläiset tuhosivat Oriveden saarron yllätyshyökkäyksellä. Ruotsalaisten ja savolaisten tappiot olivat noin 200 miestä. Linnoitusta ei rakennettu uudelleen, vaan saari Linnasaari oli miehittämätön tai kevyesti varustettu vartiopaikka. Stolbovan rauha 1617 siirsi rajan Kerimäeltä kauas itään, Savo muuttui rajamaakunnasta sisämaakunnaksi. Näissä oloissa ei Orivirran saartoa pidetty tarpeellisena, itse Olavinlinnakin pääsi rappeutumaan.

Raikuukin jäi täysin vartioimattomaksi. Kesälahden Villalaan elokuussa 1656 kokoontunut venäläiskarjalainen joukko-osasto ryntäsi ryöstäen ja polttaen Raikuun, Yläkuonan, Jouhenniemen ja Toroppalan kautta Olavinlinnan porteille saakka. Samaan aikaan toinen joukko-osasto liikkui vesitse tuhoamassa Puruveden saarikyliä. Linnan valtaamista vihollinen ei yrittänytkään, vaan vetäytyi. Kerimäellä ryöstettiin 146 taloa, niistä 92 poltettiin. Syyskuussa Olavinlinna sai vahvistukseksi 250 miestä. Orivirran saarto linnoitettiin uudelleen ja Raikuuseen sijoitettiin vartioasema. Ruptuurin nimen saanut sota päättyi ilman rajamuutoksia aselepoon 1658 ja rauhantekoon 1661. Ruotsin mielenkiinto suuntautui edelleen suurvallan rakentamiseen Euroopan suunnalla, joten Orivirran saarto sai jäädä jälleen rappeutumaan.

Suuren Pohjan sota ulottui Kerimäelle 1711. Tuolloin venäläisjoukot tekivät ensimmäiset iskunsa pitäjän eteläosiin. Olavinlinnan asema kävi kestämättömäksi, ja se antautui venäläisille heinäkuun lopussa 1714. Kerimäellä alkoi isovihan aika. Uudenkaupungin rauha 1721 romutti Ruotsin suurvalta-aseman. Raja siirtyi jo lähelle Kerimäkeä. Revanssia ajaneen hattupuolueen noustua valtaan Ruotsi aloitti sodan Venäjää vastaan 1741. Sota sujui surkeasti, ja pääarmeijan antauduttua Olavinlinnakin antautui laukaustakaan ampumatta elokuussa 1742. Rauha solmittiin Turussa 1743.

Turun rauhasta Kustaan sotaan

Turun rauhassa Venäjä otti Olavinlinnan itselleen. Siksi raja teki Savonlinnan kiilaksi kutsutun koukkauksen pohjoiseen. Raja jakoi Kerimäen kahtia: läntinen osa Venäjälle, itäpuoli Ruotsille. Rauhansopimukseen kuulumaton seuraus oli se, että pitäjä jakautui itse asiassa kolmeen osaan.  Kun rajasta ei päästy yksimielisyyteen, jäi valtioiden väliin riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa sen enempää Venäjälle kuin Ruotsille. Papinveronsa he sentään maksoivat. Seurakunnallisesti Kerimäki pysyi kokonaisuutena: kirkko jäi Venäjän puolelle, mutta siellä kävivät riitamaalaiset ja ruotsinpuoleisetkin.

Raikuun vesiväylän merkitys korostui Turun rauhan jälkeisessä tilanteessa. Nyt se oli ainoa Ruotsin hallitsema vesitie Orivedeltä Puruvedelle ja Kerimäen ruotsalaisen osan suurimpiin kyliin, Yläkuonaan ja Jouhenniemelle. Hallintoa kiinnosti asia sen verran, että se piirrätti kartan maanmittari Friedrich Johan Fonseenilla kartan Raikuun vesireitistä. Kirjallisuudessa toistuu usein maininta siitä, että paikalliset talonpojat kaivoivat kanavan 1750-luvulla. Tuon ajan alkuperäislähteistä en ole löytänyt vahvistusta väitteelle. Joka tapauksessa omaehtoinen kunnostustyö lienee ollut melko vaatimatonta luokkaa. Fonseenin kartta on laadittu ennen väitettyjä kaivuutöitä.

Lisää 

Fonseenin kartta Raikuun vesireitistä 1749. Kartta on digitoituna Kansallisarkiston kokoelmissa. Sitä kannattaa katsoa oheisen linkin kautta: 

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Tässä vapamuotoinen suomennus kartan selitysteksteistä parilla lisäkommentilla varustettuna:

Oriveden Pistalanlahdesta tultiin Hietasalmeen

A Hietasalmi on karkeahiekkapohjainen, sateisena vuonna voidaan kolmilaitaveneellä läpäistä soutaen, kuivana vuonna oli venettä vedettävä. Kolmilaitaveneellä tarkoitti venettä, jossa oli pohjalaudan lisäksi kolme sivulautaa. Tällaista venettä käytettiin yleisesti, sillä tehtiin melko pitkiä kauppamatkoja. Hietalampeen ja Särkipukran kautta tultiin Nurmitaipaleeseen.

B Nurmitaival oli pohjaltaan pikkukiveä ja hiekkaa; veneilyolosuhde oli sama kuin Hietalahdessa.

Nurmitaivalta seurasi Kasarlampi, jonka jälkeen tultiin Kivitaipaleeseen.

C Kivitaipale on pohjaltaan puoliksi karkeaa hiekkaa, puoliksi kalliota. Sateisena kesänä läpi pääsi kolmilaitaveneellä, kuivana kesänä ei Kivitaipaleessa ollut vettä lainkaan. Kivilammin jälkeen tultiin Raikuuntaipaleelle

D Raikuuntaival oli pohjaltaan karkeaa hiekkaa, siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä vain korkean veden aikaan, muulloin ei. Kesätien Kerimäeltä Kiteelle kulki Raikuuntaivalta pitkin. Raikuuntaipaleelta tultiin Martinlampeen, josta vesitie vei Martinsalmeen.

E Martinsalmi oli hiekkapohjainen. Siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä lähes esteettä vesitilanteesta riippumatta. Martinsalmesta saavuttiin Ängervöiselle.

F Virtasalmesta päästiin Puruvedelle. Pääasiassa mutapohjaisessa salmessa ei ollut kulkuesteitä, kuivanakin vuonna vettä oli 3 ¼ kyynärää eli noin kaksi metriä.

Paikallisten asukkaiden lisäksi Raikuun reitti oli hyödyllinen Pohjois-Karjalan talonpojille, joiden matka Venäjän puolelle Lappeenrantaan oli lyhyempi kuin Kerimäen pohjoisenpuolelta kiertävä vesitie. Merkantilismin oppien mukaisesti kauppaa Venäjälle pyrittiin rajoittamaan tulleilla ja kielloilla. Rantasalmella ja Kiteellä oli tulliasemat, joiden kautta kaupan olisi pitänyt kulkea. Raikuun reittiä valvomaan oli sijoitettu kaksi tullimiestä: katsastusmies Carl Barck ja alin tullivirkailija, kansan syökariksi (ruotsin sanasta sökare) nimeämä Thomas Nyman. Tullimiehet asustelivat Tuomas Nousiaisen talossa. Lisäksi Alakuonassa oli yksi tullimies ja Säämingin Vaikontaipaleessa kaksi. Näiden viiden miehen piti sitten valvoa rajakauppaa. Tullimiehet kykenivät jollain tapaa kontrolloimaan kauempaa Kerimäen kautta Venäjälle suuntautuvaa kauppa. Ruotsinpuolen kerimäkeläisten kauppa rajan yli mahdoton valvoa. He voivat liikuskella jatkuvasti laillisesti rajan yli rauhansopimuksen mukaisesti: käydä kirkossa, kalastaa apajillaan ja käydä kaskimaillaan. Lisäksi ruotsinpuolen asukas voi aina sanoa olevansa menossa tai tulossa riitamaalle, joka ruotsalaisen tulkinnan mukaan oli tietysti osa Ruotsia.

Lokakuun alkupuolella 1772 syökari Johan Nyman ja Raikuun isännät Juho, Pekka ja Tuomas Nousiainen joutuivat tappeluun Liperin ja Tohmajärven talonpojista koostuvan venekunnan kanssa. Tappelus sattui 12.10. edeltävänä yönä Raikuun kanavalla, jossa miehet olivat vetämässä venettään matkalla Puruvedelle. Nyman takavarikoi vastarinnasta huolimatta kauppamatkalaisilta 50 leiviskää voita, puolitoista tynnyriä ruista sekä 13 jäniksennahkaa ja hivenen hamppua.

Talonpojat livistivät matkoihinsa, mutta kruununvouti Gabriel Wallenius toimitti heidät juuri ennen joulua pidetyille käräjille. Siellä syytetyt selittivät olleensa matkalla Puruvedelle vaihtaakseen tuotteensa Kerimäen ruotsinpuoleiseen osassa suolaan, koska sitä ei Pohjois-Karjalasta saanut kohtuulliseen hintaan. He kiistivät olleensa matkalla Venäjän puolelle ja väittivät sekä syökäri Nymanin että Nousiaisten olleen päissään. Lisäksi Nymanilta puuttui tullimiehen virkamerkki, joten yön pimeydessä kauppamatkalaiset luulivat roistojen heitä ahdistelevan. Pohjois-Karjalan miehet vapautuivat näin pahoinpitelysyytteistä. Syyttäjä ei pystynyt myöskään osoittamaan, että seurue oli matkalla Venäjän puolelle. Maakauppa oli kiellettyä, mutta Pohjois-Karjala oli saanut sen suhteen erivapauksia epäedullisen maantieteellisen asemansa takia. Maakunnasta oli satojen kilometrien hankala matka lähimpiin rannikkokaupunkeihin. Niinpä kauppamatka Kerimäelle ei ollut laiton. On mahdollista, että sinne he olivatkin menossa: muutamat Jouhenniemen talonpojat näyttävät harjoittaneen melko laajamittaista maakauppaa. Mutta todennäköisemmin miehet olivat matkalla Venäjän puolelle Savonlinnaan. Tavaroiden takavarikkoon kihlakunnanoikeus ei ottanut kantaa, kauppamiehet joutuivat perimään tavaroitaan Rantasalmen tullioikeudelta.

Pohjois-Karjalan miehet jäivät kiinni Raikuuntaipaleessa. Tullimiesten valvonta keskittyi siihen, koska samalla se voivat valvoa Kiteelle johtavaa maantietä. Käräjäpöytäkirjan mukaan kauppamatkalaiset olivat vetämässä venettä, joten mitään merkittävää kanavointia ei paikassa ollut tehty.

Kustaan sota 1788 – 1790 kosketti Raikuuta

Horjuvaa valtaansa pönkittääkseen Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ruotsalaiset onnistuivat miehittämään heinäkuussa Kerimäen ja Punkaharjun, mutta Olavinlinnan piiritys ei tuottanut tulosta. Joukot vetäytyivät, ja pian sotatoimet ehtyivät, kun osa upseeristosta nousi vastustamaan laittomasti hyökkäyssodan aloittanutta kuningasta. Tanska pyrki hyödyntämään tilaisuuden hyökäten Ruotsiin. Tämä herätti isänmaallisen innostuksen Ruotsissa, ja pelasti kuninkaan.

Kerimäellä ei mainittavia sotatoimia ollut venäläisten paluun jälkeen. Venäläiset tyytyivät turvaamaan suojaamaan Punkaharjua ja sieltä Savonlinnaan vievää tietä. Sotilasjohtajien ohella Ruotsin puolella sotatoimia organisoinut nimismies Isaac Falck sai huhtikuussa 1789 varsin tarkat tiedot venäläisten joukkojen asemista Kerimäellä. Hän ilmoitti asiasta sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille, jonka laatiman suunnitelman mukaan Savon prikaatin tuli hyökätä Kerimäelle Rantasalmen ja Säämingin suunnasta. Carpelanin joukot tulisivat apuun Pohjois-Karjalasta Raikuun kautta. Tarvittavia joukkoja ei kuitenkaan saatu, Kerimäen suunnan sijasta Pohjois-Karjalasta hyökättiin Sortavalaan päin.

Olavinlinnan jäätyä venäläisille ei Ruotsi voinut sitä kautta käyttää vähäistä sisävesilaivastoaan sotatoimissa eteläisen Saimaan suunnalla. Pieni sisävesilaivasto, reilu kymmenen tykkijollaa, oli pääosin keskitetty Pohjois-Saimaalle, mutta joitakin jollia oli myös Puumalassa. Siellä joukkoja johtanut majuri Gahn joutui evakuoimaan sotaväkensä. Gahn kuormasi miehet tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin. Yli 600 miehen osasto lähti juhannusaaton aamuyönä soutamaan ja purjehtimaan itään päin. Savonlinna oli venäläisten hallussa, joten joukkojen oli purjehdittava Punkasalmen kautta Puruvedelle. Tämä onnistuikin, ja joukot saapuivat Raikuun kannakselle. Raikuusta alukset kiskottiin suurella vaivalla - ja kölivaurioilla - Paasvedelle. Sieltä joukko souti länteen ja saapui Joroisten Tahkorantaan 6.7. Kaksi tykkipurtta jätettiin suojaamaan Orivirtaa. Maaherra Carpelan oli määrännyt Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan tykkiveneitä. Yksi kanuunakin lähetettiin suojaamaan operaatiota.

Kerimäellä koettiin vielä ennen sodan loppua yksi venäläishyökkäys. Toukokuun ensimmäisenä 1790 venäläiset tunkeutuivat Toroppalan ja Jouhenniemen kautta murtamaan ruotsalaisten etuvartion Yläkuonassa. Joukko jakautui nähtävästi kahtia osan käydessä tekemässä tuhoja Alakuonassa. Pääjoukko jatkoi irtainta ryöstellen Karjalan suuntaan, vahinkoluettelon mukaan yksi talous kärsi menetyksiä Pihlajanniemellä asti. Raikuuseen asti ei uskaltauduttu, nähtävästi siellä tiedettiin tai arveltiin olevan odotettavissa kovempaa vastarintaa.

Yksi motiivi tälle hyökkäykselle näyttää olleen ruotsinpuoleisen Kerimäen nimismiehen Isaac Falckin ahdistelu. Falck oli joutunut ankariin riitoihin pitäjän venäjänpuolisten talonpoikien kanssa. Häntä syytettiin mm. puolueellisuudesta rajan yli käydyissä kaskiriidoissa ja siitä, että hän oli anastanut Venäjän puolen talonpoikien metsiä sahojensa käyttöön. Hyökkääjät tuhosivatkin Falckin Jalaskosken sahan Kumpurannassa ja polttivat kaksi hänen lautojen kuljetukseen käytettyä proomuaan. Toki proomujen polttaminen oli sotilaallisestikin perusteltua. Muuten venäläisjoukkoja oli selvästi kielletty polttamasta asuin- ja talousrakennuksia, vahingot rajoittuivat irtaimeen omaisuuteen.

Rauha solmittiin Värälässa 1790 rajamuutoksitta. Kumpikin osapuoli otti oppia sotakokemuksista. Venäläiset aloittivat Punkaharjulla laajat linnoitustyöt. Punka- ja Tuunaansalmet varustettiin rautaketjuestein estämään Saimaalle tunkeutuminen niiden kautta. Venäjän sisävesilaivaston tukikohdaksi tuli Lappeenranta. Raja katkaisi Puumalassa Venäjän vesiyhteyden Olavinlinnaan. Huollon turvaamiseksi Venäjä rakennutti Suvorovin kanavat takaamaan vesireitin Lappeenrannasta Olavinlinnaan. Ruotsi perusti Varkauteen sisävesilaivastonsa tukikohdan. Raikuun kanavia ei syvennetty, mutta suunnitelmissa varmaan huomioitiin mahdollisuus viedä sieltä kautta tykkiveneitä uhkaamaan venäläisten selustaa.

Suomen sodan alkaessa venäläiset joukot tunkeutuivat elokuussa 1808 vastarintaa kohtaamatta Raikuun kautta Pohjois-Karjalaan. Tämän jälkeen sotaa ei ole käyty Raikuussa, mutta sotimiseen on kyllä valmistauduttu.

Venäjän valta – puolustussuunta muuttuu

Venäjän vallan alkuaikoina Raikuulla ei ollut sotilaallista merkitystä. Sisävesiliikenteen merkitys Savossa kasvoi voimakkaasti Saimaan kanavan valmistuttua 1856. Maaherra ehdotti 1855 Raikuun kanavoimista. Hanke toteutui verrattain suppeana 1858 - 59 Kanavasta tuli alun pitäen vain veneliikenteelle sopiva Laivaliikeene oli aina kulkenut Kerimäen pohjoispuolitse, eivätkä viranomaiset ryhtyneet kustantamaan laivaliikenteelle kilpailevaa kanavayhteyttä, varsinkin kun matkaa Joensuusta Savonlinnaan lyhentävä Oravin avokanava oli valmistumaisillaan. Paikalliselle veneliikenteelle ja uittotoiminalle kanavasta oli toki hyötyä.

Kun Saksa ja Venäjä ajautuivat 1890-luvulla vastakkaisiin liittokuntiin, ryhtyi Venäjä laajoihin linnoitustoimiin Suomessakin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä linnoitti Raikuun kanava itäpuolta Saksan hyökkäyksen varalta.

Salpalinja Raikuussa

Salpalinjaa alettiin rakentaa Suomen puolustuksen selkärangaksi heti talvisodan jälkeen. Se on yhä maamme historian suurin rakennushanke. Raikuu oli sotilaallisesti tärkeä kohde, ja se linnoitettiin varsin tehokkaasti. Kanavan länsirannalle rakennettiin 1940 -1941 pääasema, jossa oli muun muassa yhdeksän teräsbetonikorsua ja yksi luola. Kilometri pääaseman eteen kenttälinnoitettiin vielä Tervolammen etuasema. Keväällä 1941 Raikuuta linnoittamassa oli 500 miestä. 

Salpalinjan luontopolku Raikuussa on Pistalan kanavan läheisyydessä. Luontopolulla voi tutustua kolmeen bunkkeriin, panssariesteisiin ja kivimuuriin. Yhden bunkkerin rakentamiseen tarvittiin betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5000 kappaletta. 

 

Panssariesteitä Raikuun kanavan sillalta kuvattuna.

Salpalinjan luontopolku lähtee Pistalan kanavan länsipuolelta.

Ainutlaatuinen Salpalinjalla on Raikuun kylmämuurattu panssarieste. Se on 1,5 kilometriä pitkä. Muurin korkeus on noin 2,5 metriä.

Yhdessä bunkkereista on panssarintorjuntatykin ampuma-aukko. Ampuma-ala suuntautuu Pistalan kanavalle.

Luontopolun kolmanteen bunkkeriin laskeudutaan varsin syvälle...

...joten bunkkerin lattiaa peittää tuhti jääkerros kesäisinkin.

Samaisen bunkkerin konekiväärin ampuma-aukko.

Raikuun Salpalinjaan  liittyy myös tämä Uunraunion tykkiasema Kerimäellä. Asemia rakennettiin kolme. Niihin varattiin 152 - ja 229-millisiä rannikkomörssäreitä.

Kerimäki – saari vai ei?

Muistaakseni jo kansakoulussa käytiin keskusteluja siitä, onko Kerimäki saari. Nimitys Kerimäensaari on harvemmin käytetty, yleiseti käytetetään termiä Sääminginsalo. Kysehän on juuri Raikuun kannaksesta: tekeekö kanavan katkaisema maayhteys jostain paikasta saaren? Muilta suunnilta katsoen Kerimäki on varmasti saari. Vastaus lienee periaatteessa selkeä: Kerimäki ei ole saari. Sitä se ei ollut selkeästi saari ennen kanavan rakentamista, koska karttaselityksen mukaan ainakin Kivitaival oli kuivina kesinä vedetön. Ellei sitten ajatella, että Kerimäki oli sateisina kesinä saari, kuivina kesinä ei… Joskus olen kuullut Kerimäkeä nimitettävän saarennoksi, siis ”melkein saareksi”. Vajaat tuhat vuotta sitten vedenpinta oli niin korkealla, että Kerimäki oli varmasti saari. Mutta toisaalta sen ajan ihmisille asialla tuskin oli mitään merkitystä.

Vaan kuinkas ollakaan, pitkällisten kiistojen jälkeen Sääminginsalo on myönnetty virallisesti saareksi! Sen pinta-ala on 1 069 neliökilometriä ja sitä ympäröivät joka puolella noin 76 metrin korkeudella merenpinnasta olevat järvet. Sääminginsalo on siten Suomen toiseksi suurin sisävesisaari. Ja jos kamppaamme suurimpanan sisävesisaarena pidetyn Soisalon pois pelistä sillä perusteella, että sitä ympäröivät vedet eivät ole samalla tasalla, onkin Sääminginsalo Suomen suurin sisävesisaari. https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4minginsalo

Lähteet:

Raikuun vesitien kartta Kansallisarkistossa, digitoituna  http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II.
Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Historiallisia tutkimuksia 265.
Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Lauri Pohjannoro: Kerimäen historia II.

Vaijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia 3.