Elias Lönnrot Kyröskoskea katsomassa

Elias Lönnrot oleili loppukesän 1841 Laukon kartanossa, jossa hän oli ollut kotiopettajana neljän kesän ajan ylioppilaana ollessaan. Lönnrot oli lähtenyt tammikuussa 1841 kymmenennelle matkalleen. Se oli kuitenkin keskeytynyt Petroskoissa passimuodollisuuksiin. Jouduttuaan palaamaan takaisin kotimaahansa hän vietti aikaa professorin toimesta eläkkeelle siirtyneen Laukon isännän Johan Agapetus Törngrenin perheessä. Lönnrot käytti aikaansa tutkimustuloksiensa kokoamiseen ja lepäämiseen.

Lönnrotin Kyrön-matka ei ollut keräys- eikä tutkimusmatka, vaan pieni virkistysmatka kesken kirjallisia töitä tutkimusmatkain välillä. Lönnrotin mittakaavassa kyse oli pikemmin piipahduksesta kuin matkasta. Hän lähti tälle toivioretkelle Adolf Törngrenin ja Frans von Beckerin kanssa tiistaina 24.8.1841 kello 10 aamupäivällä. Adolf Törngren oli kartanonisännän 17-vuotias poika, ja Frans taas vuotta vanhempi ylioppilas, Lönnrotin yliopisto-opettajan Reinhold von Beckerin poika. Matkaa taitettiin soutuveneellä, apuna käytettiin purjetta, kun tuulensuunta sattui olemaan suotuisa. Päivällisaikaan miehet olivat saapuneet peninkulman edettyään Luoto-nimiseen saareen. Päivä oli lämmin, joten toverukset virkistäytyivät uimalla ja eväitä nauttien. Retkeläiset oli kutsuttu Sankilan rustholliin, jonne matkaa oli ¾ peninkulmaa (noin 7,5 kilometriä). Sankilan herrasväki oli vieraillut viikkoa aiemmin onnittelemassa Johan Törngreniä tämän täyttäessä 69 vuotta. Tuolloin he kutsuivat Lönnrotin kumppaneineen teatterinäytäntöön, jonka Pirkkalan vallassukuiset aikovat panna toimeen 24.8. Raholassa. 

Lönnrot arveli nähneensä riittävästi kaikenlaisia näytelmiä. Hän jätti nuoret toverinsa katsomaan näytelmää ja suuntasi itse kulkunsa iltapäiväksi ja illaksi Nokian kauniiseen kartanoon. Sekin oli Laukon isännän omistuksessa. Talo sijaitsi Nokianvirran eteläpuolella, muutaman kivenheiton päässä kosken yläpuolella. Sieltä voi nähdä Pirkkalan kivikirkon yläosan ja Viikin kartanon virran toisella puolella. Lönnrot kehui kovasti itään Pyhäjärvelle (Lönnrotilla Pirkkalan järvi) avautuvaa maisemaa. Huonosti nukutun yön jälkeen Lönnrot käyskenteli kartanon puutarhassa odotellen teatterilaisia saapuvaksi. Nämä palasivat iltapäivällä kolmen aikaan mukanaan ylioppilas Reinholm, joka hänkin aikoi käydä Kyrössä. Sittemmin tohtoriksi väitellyt Henrik August Reinholm tunnettiin kansatieteilijänä ja runonkerääjänä. Matkaa ei päästy jatkamaan, sillä Becker oli vallan huonokuntoinen: nenä punotti ja silmät vuosivat vettä.  Nuha ja yövalvominen kurittivat nuorta miestä, vaikka toiset kiusoitellen selittivät oireita ”muiden seikkojen seurauksiksi”.

Beckerin silmät olivat yhtä huonossa kunnossa seuraavana aamuna, joten hän sai jäädä jälkeen muusta seurueesta. Vireämpikuntoiset ajoivat Haapaniemeen ¾ peninkulmaa mukiinmenevää ratastietä pitkin. Haapaniemestä edettiin 1 ½ virstaa (noin 1,5 kilometriä) Kuloveden poikki Siuron myllylle ja sahalle. Sieltä käveltiin sitten peninkulma Mahnalaan. Polut olivat mukiinmeneviä, ja niiden varsilla oli torppia ja taloja. Viimeiset pari kilometriä olivat maantietä. Mahnalassa pysähdyttiin kahville. Lönnrot totesi, että vesitie olisi ollut pari virstaa lyhyempi. 

Mahnalasta matkattiin Hämeenkyrön kirkolle mäkistä tietä pitkin. Kirkolta jatkettiin matkaa neljän virstan päähän koskelle. Puolet matkasta oli maantietä, puolet huonoa myllytietä. Sitten Lönnrot kuvaili koskea:

”Koski kiertelee idästä länteen tai oikeammin koillisesta lounaaseen. Ensimmäinen kolmasosa koskea syöksyy 45 asteen kulmana ja näytti ensin, matkan päästä nähdessämme sen, lämpiämässä olevalta saunalta, joka on savun peitossa. Sen molemmin puolin on korkeita kalliota ja hiekkamäkiä, joiden harjoilla kasvaa metsää. Toiset kaksi kolmannesta koskea ovat, lukuunottamatta vähäistä jyrkempää askelmaa, loivemmat putoukseltaan. Jyrkempi putous kulkee oikeastaan kahta uraa, joista pohjois- tai luoteispuolella oleva leveämpi nyt oli vaan parin sylen levyinen, mutta on kevättulvan aikana enempää kuin kahta vertaa leveämpi. Toinen ura kulkee vuoren yli ja siinä vaahdoten hyppeli juuri niin paljo vettä, että kolme myllyä sai siitä riittämään asti. Molempien keskushaarojen välillä korkea kalliosaari. Pohjoispuolella kaikkiaan 6 myllyä, 4 jyrkimmän putouksen partaalla ja vastakkaisella rannalla 3. – Mylly- eli mylläritorppia on useita. Koko kosken sanottiin olevan 15 sylen (n. 30 metriä) mittainen, mutta näytti minusta olevan ainakin sata askelta, joka siis olisi kahta vertaa enempi. Metsää joka puolella ”   

Koskinäkymä innoitti Lönnrotin runolliseksi. Liekö sitten ollut kyse pikaisesta inspiraatiosta vai muistuma jonkun muun laatimasta runosta:

”Oupphörlig ses du ila;

o när får du engång hvila!

Andras fart tar engång slut, 

du blott hvila aldrig ut.”

Elias Lönnrotin matkat -teoksen toimittanut Aukusti Niemi lisäsi runoon alaviitteen ”suomeksi jokseenkin näin”:

”Taukoomatta rientävän näyt;

milloin vihdoin lepohon käyt!

Toisten kerran raukee riento

Sulla ain´ on sama into.”

Illan hämärtyessä matkamiehet samosivat Hämeenkyröön pappilaan. Sinne he eivät jääneet yöksi, sillä kirkkoherra Erik Johan Friberg oli kuollut halvauskohtaukseen kuusi päivää aiemmin, 20.8.1841. Seurue saapui Mahnalaan kello 10 illalla. Yöpymispaikkaa Lönnrot ei mainitse, mutta olettaisi heidän levänneen paikallisessa kestikievarissa, jota piti Taavetti Heikinpoika Nikkilä.

Seuraavana aamuna (27.8.) paluumatka jatkui samaa tietä kävellen kuin mennessä. Lönnrot kuvaili matkalla näkemäänsä: ”Rahvas kaikkialla syysaskareissa: puitiin, pellavia liotettiin, hernettä korjattiin, humaloita poimittiin. Siuron mies, joka ei ollut tahtonut työtä tekemällä opettaa isännällensä pahoja tapoja ja sen vuoksi oli ryypännyt itsensä humalaan.”

Vesistön ylittäminen tuotti hankaluuksia, sillä rannalla ei ollut venettä. ”Tulimme Knuutilaan: ei sielläkään. Ippilään: ei sielläkään. Viimein meidät huomattiin vastaiselta rannalta ja tultiin veneillä noutamaan. Kova tuuli. Veneet täällä huonot verrattuna Kajaanin läänin veneisiin. Tavallisesti täällä saa huonon veneen, missä ei ole viskainta. Niissä istuu epävarmana.”

Venematkan jälkeen retkeläiset söivät ja joivat kahvit Haapaniemessä. Sieltä käveltiin Nokialle niin, että virta jäi vasemmalle kädelle. Huviretki oli ohi, ja Lönnrotin mieli paloi jatkamaan kesken jäänyttä tutkimusmatkaa. Hän pääsi liikkeelle 31.10.1841. Matka suuntautui aluksi Lappiin ja jatkui sieltä aina Arkangeliin asti.

Lähteet: 

Elias Lönnrotin matkat. II osa. Vuosina 1841-1844. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 98. Helsinki, 1902.

Hämeenkyrön historia II.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Agapetus_T%C3%B6rngren (Johan Agapetus Törngren)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Frans_Josef_von_Becker (Frans Josef von Becker)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_August_Reinholm (Henrik August Reinholm)

Google Mapsista voi seurailla Lönnrotin matkareittiä: https://www.google.com/maps/@61.3428249,23.513862,13.25z

A. W. Linsenin pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan vuonna 1847. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn, mutta kulki paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee Unus homo nobis currendo restituit rem (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken). Kuvan lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_L%C3%B6nnrot#/media/Tiedosto:Lonnrot4.jpg

Lönnrot Kerimäellä

Elias Lönnrot vaeltamassa, Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta. Museoviraston kokelmat.

Elias Lönnrot lähti 26-vuotiaana ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista 29.4.1828. Hän suuntasi kulkunsa Hämeen ja Savon kautta Karjalaan. Lönnrot saapui Rantasalmelle toukokuun lopussa ja oleili paikkakunnalla viikon. Elias piti tukikohtanaan Rantasalmen pappilaa, siellä hän viihtyi oivallisesti.

Rantasalmelta Kerimäelle

Keskiviikkona 4. kesäkuuta Lönnrot suuntasi kulkunsa Kerimäelle. Hän ei halunnut mennä Savonlinnan kautta, vaan kulki Mustalaan. Sieltä matkamies palkkasi kaksi soutajatarta saattamaan hänet Haukiveden yli. Soutunaiset olivat erään talon miniöitä. Matkalla toinen osoittautui sangen puheliaaksi. Hän kertoi usein Ruotsin vallan aikana soutaneensa järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Savonlinna oli tuolloin Venäjää, joten matkustajat joutuivat Savonlinnan kautta kulkiessaan hankkimaan passin. Kerimäelle ja sitä kautta edelleen Karjalaan matkustavat virkamiehet eivät voineet kulkea vieraan valtion alueen kautta, eikä virkapostiakaan parannut kuljettaa sitä reittiä. Niinpä oli järjestettävä vakinainen lossiyhteys Rantasalmelta Haukiveden yli Säämingin Ruotsinpuoleisen osaan. Mikään nuori neito soutaja ei ollut; lossiyhteys oli lopetettu tarpeettomana jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun koko Suomi liitettiin Venäjään.

Soutumatkan jälkeen Lönnrot hakeutui Juvolan kylään Olsoni-nimisen maatilanomistajan luo. Isäntä tarjosi matkustavaiselle kahvin ja kahviryypyn. Lönnrot ei jäänyt taloon pitemmäksi aikaa, vaan jatkoi matkaansa samana iltana. Hän käveli noin 7 – 8 kilometriä ja saapui reittinsä kolmanteen kylään, jossa yöpyi. Lönnrot kertoi ohittaneensa Juvolan lisäksi toisen kylän, joka kuului Sääminkiin. Tässä hän luultavasti muisti väärin, sillä kyseinen kylä, Päivilä, kuului Kerimäkeen. Lönnrotin yöpyi nähtävästi Muholan kylässä.

Varhain seuraavana aamuna runonkerääjä jatkoi matkaa. Tie tyydytti matkaajaa: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista”. Vähän ennen päivällistä Lönnrot saapui kylään, jossa muuan mies kysyi häneltä napinlävestä riippuvasta huilusta. Miehen pyynnöstä Lönnrot soitteli huiluaan, vaikka vaatimattomana miehenä vähättelikin muusikontaitojaan. Pian soittoa kokoontui kuulemaan koko parvi ihmisiä. Tämä ei ollut Lönnrotille uutta. Hän kertoi, että seisoi melkein joka päivä suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä huilunsa ansiosta. Suomalaiset kansansävelmät viehättivät kuulijoita kovasti. Tämä huvitti kovasti runonkerääjää,  hivelipä jopa miehen itserakkautta. Lönnrot sai tilaisuuden kuvitella itsenä Orfeukseksi tai isänmaallisemmin ajatellen Väinämöiseksi. Mutta soitannollista näytöksistä oli myös käytännön hyöty: kylänväki saapui paikalle, ja Lönnrot sai selville kylän laulun- ja runontaitajat. Tästäkin kylästä löytyi tyttö, joka osasi koko joukon lauluja ja vanhan kansan runoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ansiokkaasti toimittanut Suomen Kansan Vanhat Runot nettiin kaikkien luettaviksi. Sieltä löytyy pari pätkää runosta ”Ylpeä tyttö”, jonka Lönnrot nimesi kyseisen tytön laulamaksi:

”Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.#1
Vielä tälle tyttärelle,
5 Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
10 Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.#2
15 Vielä tästä neitosesta ......
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin.”

Pian tytön äiti tuli kuitenkin muistuttamaan, että tämän oli muun talonväen kanssa lähdettävä kaskenpolttoon. Huilunsoitto ja tytön laulattaminen tapahtui joko Kuokkalassa tai luultavammin Alakuonassa.

Yö Yläkuonassa ja kohti Karjalaa

Lönnrot jatkoi matkaansa käyden vielä useamman talonpojan luona. Hän kirjoitti myös muutamia runoja kahdelta tienvarressa lampaitaan paimentavalta tytöltä. Torstai-iltana hän saapui Yläkuonan kestikievariin, jossa vietti yönsä. Yötä rikastutti pieni episodi, kun kestikievariin saapui kaksi ”herrasnaista” eli säätyläisrouvaa mieshenkilön seurassa. Matkustajille tarkoitetussa kamarissa oli kaksi vuodetta. Aikansa pähkäiltyään Lönnrot päätti esittää nukkuvansa. Naisihmiset sijoittuivat kamarin toiseen vuoteeseen herrasmiehen jäädessä tupaan nukkumaan. Aamulla Lönnrot nousi anivarhain jättääkseen rouville heräämisrauhan. Matkaansa hän ei jatkanut heti, koska halusi tavata naiset. Toisen heistä, Turusta kotoisin olevan neitosen, hän tunsikin. Lönnrot ei matkakertomuksessaan nimennyt naisia.

Matkalla Karjalan suuntaan runonkerääjä pysähtyi päivällisaikaan kylään, jonka nimen kertoi jo unohtaneensa. Kylä oli joko Kumpuranta tai Raikuu. Lönnrot ohjattiin tervanpoltossa olleen talonpojan luo runoja kuulemaan. Sateen takia muistiinpanot jäivät tekemättä, lisäksi tervanpolttaja ohjasi Lönnrotin mielestään paremmin runoja muistavan suutarin puheille. Suutari ei ollut kotonaan, vaan parin kilometrin päässä kyntötalkoissa. Lönnrot kääntyi tieltä oikealle juopertelevaa kapeaa polkua etsimään talkootaloa. Välillä hän kadotti polun lukuisten kaskimaiden takia, mutta pääsi toki perille.

Suutari ja talonväki olivat palanneet äsken raivatulta suolta, joita olivat olleet kyntämässä. Lönnrotin toiveet runojen suhteen eivät toteutuneet, sillä suutari osasi lähinnä jo painettuja hengellisiä runoja. Hän pääsi toki osallistumaan talkoojuhlaan, jossa keskustelut olivat ”tavallista hauskemmat”. Ruokana oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja ”kokkeli-piiroo”. Talossa tunnettiin kalaryyppykin, ja sananparsi ”Ei kala kuivassa elä” oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut oli merkittävästi heikompilaatuista kuin turkulainen tai hämäläinen.

Lönnrot jatkui matkaansa vielä illallisen jälkeen. Sateessa hän kastui vielä läpimäräksi, ja yöpyi sitten kylässä, joka oli hänen mukaansa jokseenkin Savon ja Karjalan rajalla. Todennäköisesti hän vietti yönsä Raikuussa.

Runoja lääninviskaali Falckilta

Kerimäellä opittuihin runoihin Lönnrot törmäsi vielä myöhemminkin. Hän tapasi Ilomantsissa lääninviskaali Jaakko Falckin, joka oli elänyt lapsuutensa Kumpurannassa. Lääninviskaalin isä oli Kerimäen Ruotsinpuolisen osan nimismies Isaac Falck, joka perusti Kerimäelle Jalaskosken ja Susikosken sahat. Mainittakoon, että Jaakon veli Anders Henrik Falck eteni urallaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1828. Samalla hänet aateloitiin. Korkeammalle ei Suomessa virkauralla voinut päästäkään.

Tässä alku yhdestä Jaakko Falckilta tulleesta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,
Talvet talli konkaria.
Valjastin tulisen ruunan
Tulisella tanterella.
5 Vesi tippu vempelestä,
Rasva rahkeen nenästä.
Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:
mitä sen syän sytööpi,
selkä suonet souteloopi,
pää teköö kanan pesiä,
5 jalat villoja vanutti,
perse survo pippuria.
Paha on jäällä painastella,
iljenellä koinastella:
vittu sinkuu sinne tänne,
10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo

Lönnrotin huomioita Savosta ja Kerimäestä

Matkakertomukseensa Lönnrot lisäsi maakuntaa vaihtaessaan muutamia huomioita Savosta ja savolaisista. Hän kuvaili savutupia ja niiden vaatimatonta sisustusta. Kesäisin talonväki nukkui aitoissa, joita olikin runsaasti. Jokaisella pojalla – ainakin naineella – oli oma aittansa, jossa säilytti vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan. Sauna lämmitettiin monessa paikassa joka päivä, joissain taloissa pari tai kolme kertaa viikossa. Lönnrotin mukaan miehet ja naiset eivät kylpeneet yhdessä, vaan miesväki saunoi ensin ja naiset sitten.

Lönnrot hämmästeli sitä, että monet talonpojat olivat rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Syytä kysyttäessä talonpojat selittivät, että russakat heidät moiseen pakottivat. Muuta keinoa kuin kylmyys ei tunnettu niiden nujertamiseksi. Lönnrot pohti tässä, eikö löytyisi jotain russakoiden juomaan sekoitettavaa myrkkyä, joilla ne saisi hengiltä.

Kaskeamista harjoitettiin Lönnrotin mukaan käytännössä joka talossa. Kaskesta saatiin yksi tai joskus kaksi ruissatoa. Sen jälkeen niihin kylvettiin kauraa ja sitten tattaria. Kun oli kulunut 13 – 17 vuotta, voitiin samaan paikkaan palata kaskeamaan.

Kerimäellä Lönnrotia ihmetytti tuulimyllyjen suuri määrä. Hän päätteli jonkun talonpojan saavuttaneen niin suuren taidon rakennustaiteessa, että kykeni valmistamaan tuulimyllyjä.

Savon murretta Lönnrot ylisti Suomen kielen parhaana, ”korvaan kauniisti kajahtavana, sanarikkaana, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaimpana vieraista lainoista”. Eräältä talonpojalta Lönnrot kysyi, mitä nimeä käytettiin juuri ohitettavasta alankopaikasta. Mies vastasi sanovansa sitä ”noroksi”, mutta naapurikylässä ”notkoksi” ja toisessa naapurikylässä ”alangoksi”. Muutamat taas puhuivat ”arosta”. Talonpoika vakuutti, että jokainen lapsikin tunsi toisen kylän käyttämät nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Kerakkeen kahdentumista Lönnrot piti kerimäkeläisenä piirteenä. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen.

Matka jatkuu Karjalaan

Matkakertomuksessaan Lönnrot kertoi saapuneensa Kesälahden pitäjään sunnuntaina 8. kesäkuuta. Villalan kylässä hän kirjoitti muistiin muutamia runoja. Siellä hän myös tiedon seudun etevimmästä runoniekasta, Hummovaaran Juhana Kainulaisesta. Kainulaiselta Lönnrot saikin sitten yli 50 runoa. Kainulaisen tapaamista onkin pidetty jonkinlaisena käänteentekevänä kokemuksena Lönnrotille.

Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Lönnrotin petäjä Hummovaarassa. Tämän puun juurella Lönnrot taltioi Juhana Kainulkaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja yhteensä 2551 säettä. Kuva kirjoittajan. 

Lähteitä

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. Weilin+Göös, Espoo 1981.

Hakusanalla Kerimäki löytyvät runot SKVR tietokannasta:

https://skvr.fi/poems?page=1&per-page=10&text=kerim%C3%A4ki&textnorm&metanorm&refsnorm#%7B%7D