Punaista terroria Hämeenkyrössä 1918

 

Hämeenkyröläiset uhrit

Nimismies Aleksander Väinö Nyström (s. 12.9.1857) ja hänen poikansa metsänhoitaja Lauri Nyström (s. 4.8.1894) murhattiin ja ruumiit heitettiin Siuron koskeen 31.1.1918. Väinö Nyström läksi Viljakkalaan selvittelemään sikäläisen poliisikonstaapelin vangitsemistapausta. Lauri lähti mukaan hänen turvakseen vaaralliseksi arvatulle matkalle. Matkalla Nyströmit kohtasivat punakaartilaisia, jotka käännyttivät heidät Kyröskoskelle. Sieltä heidät ohjattiin Siuroon punaisten esikuntaan. Siuron asemalle oli tullut Pohjanmaalta nimismies Nyströmille osoitettu lähetys tyhjiä viljasäkkejä. Punaisten esikunnassa oletettiin, että Hämeenkyrön kruununmakasiininhoitajana Väinö Nyström oli toimittanut viljaa Pohjanmaalle ja nyt säkkejä oli palautettu uutta lastia varten.

Nimismiestä kuulusteltiin ensin punaisten esikunnassa. Hänet aiottiin lähettää sieltä edelleen Tampereelle, mutta ilmeisesti esikunta ei päässyt yksimielisyyteen asiassa. Nyströmien kohtalo vietiin punakaartin yleisen kokouksen päätettäväksi. Myöhemmin tehdyissä punavankien kuulusteluissa kokouksen kulusta kerrottiin erilaisia versioita, pyrkihän jokainen kuulusteltava tietysti vähättelemään osuuttaan tapauksessa. Yhden kertomuksen mukaan kokous tuomitsi Nyströmit ammuttaviksi ja määräsi teloittajiksi siurolaisen ajurin Nestori Mattilan ja Siurossa asuneen, mutta Hämeenkyrössä kirjoilla olleen työmies Vihtori Peltosen. Vihtori Peltonen myönsi kuulusteluissa, että kokous oli määrännyt hänet, Nestori Mattilan ja erään Lauri Vesan tappamaan Nyströmit. Peltonen väitti kuitenkin eronneensa Mattilasta ja Vesasta ja menneensä metsään veriteon ajaksi. Mattila ja Vesa olivat sitten kaksin ampuneet Nyströmit.

Väinö ja Lauri Nyström

Todistajana kuultu siurolainen työmies August Siren näki Mattilan ja Peltosen kuljettavan Nyströmejä sillalle. Hän väitti kuulleensa, kuinka Mattila sanoi Peltoselle. ”Ammu sinä poika, kyllä minä ammun isän”. Siren kertoi myös kuulleensa ampumisen ja ruumiiden putoamisen veteen. Todistajana kuultiin myös entistä punakaartilaista Kalle Heinosta Siurosta. Hän kertoi olleensa vahtipalveluksessa Siuron työväentalolla kyseisenä iltana. Hän näki Mattilan ja Peltosen vievän Nyströmit ulos. Miehet palasivat noin 15 minuutin kuluttua ilman Nyströmejä. Ketään ei saanut sillä aikaa laskea ovesta ulos.

Väinö Nyström ennätti toimia 35 vuotta Hämeenkyrön nimismiehenä. Hänellä oli työnsä ohella lukuisia kunnallisia ja muita luottamustehtäviä. Väinö Nyströmiä pidettiin yleisesti pätevänä ja tunnollisena nimismiehenä.  Virkatehtäviä hoitaessaan hän kuitenkin joutui moneen otteeseen hankauksiin torpparien ja työväestön kanssa. Hän käräjöi myös torpparinsa Matti Myllyojan kanssa metsänkäyttöoikeuksista.

Vihtori Peltosen osuus Nyströmien murhaan näyttää selvältä. Hänellä oli ilmeisesti myös henkilökohtaista kaunaa Väinö Nyströmiä kohtaan. Peltosten perhe asui Jumesniemen Kärjen talon mäkitupalaisina. Kirjallisuudessa on mainittu Peltoset torppareina, mutta perheen isä Taavetti Peltonen oli mäkitupalainen sekä henkikirjan että kirkonkirjojen mukaan. Muistitiedon mukaan Kärjen talon isäntä, maanviljelijä Johannes Nikolai Futka olisi karkottanut Vihtori Peltosen ja hänen nuoremman veljensä Fransin mäkituvasta. Apuna olisi tarvittu nimismies Nyströmiä.

Vihtori Peltonen teloitettiin Siurossa 7.4. syytettynä Nyströmien murhasta. Veli Frans teloitettiin samalla kertaa. Häntä ei syytetty murhasta, vaan muista rikoksista. Hämeenkyrössä oletettiin Nyströmien olevan Tampereella vangittuina. Ruumiit löydettiin Siuron koskesta vasta kun valkoiset saivat Siuron haltuunsa. Väinö ja Lauri Nyström haudattiin Hämeenkyrössä 11.4.1918.

Untilan Joutin talo isäntä, maanviljelijä Verner Aleksi Jouti ammuttiin 1. 2. 1918 kotitalossaan aamulla kello kuuden aikaan. Suojeluskuntaan kulunut Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen tietoon tullut uhri Hämeenkyrössä. Paikkakuntalaisista koostunut parinkymmenen miehen punaisten joukko tuli etsimään aseita talosta. Karjarakennuksesta löydettyä isäntää ammuttiin selkään asuintalon rappusille haulikolla hirvipanosta käyttäen. Isäntä kuoli hetken kuluttua. Valtiorikosylioikeus katsoi ampujaksi komppanianpäällikkö Viljam Virtasen. Hänet tuomittiin tästä ja osallisuudesta muihin murhiin kuolemanrangaistukseen. Virtanen oli ainoa valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomittu kyröläinen. Valtiorikosoikeus teki päätöksensä 5.9.1918. Virtanen kiisti syytteet. Kuolemantuomioita ei enää pantu toimeen, joten Virtanen vapautui 1926.

Verner Aleksi Jouti

Palon Makkaruksen isäntä, maanviljelijä August Ferdinand Råman-Mattila (s. 23.4.1879) murhattiin 13. 2.1918. Isännältä oli varastettu aseiden etsinnän yhteydessä 8000 markkaa rahaa. Hänet haettiin 13.2. kotoaan Sasin esikuntaan ilmoittaen, että raha-asia selviää siellä. Sasista isäntä vietiin kirkonkylän esikuntaan, jossa joku ampui hänet ja heitti ruumiin Pappilanjokeen. Hevonen löytyi seuraavana päivänä yksin Mahnalanselältä, verinen reki perässään. Råman-Mattilan ruumis löydettiin Pappilanjoesta vasta alkukesästä.

Osaran kartanon isäntä, maanviljelysneuvos Arthur Gideon Hildén (s. 31.7.1857) murhattiin 15. 2. 1918 Kyröskosken itäpuolella ns. Myllyahteessa. Hilden pidätettiin kertaalleen, mutta hänet vapautettiin. Toisen kerran Hildénin vangitsi joukko Ikaalisten punakaartin miehiä 15.2.1918. Osaran isäntä kuljettiin kuulusteluihin ensin Viljakkalan ja sitten Nuutin esikuntaan. Sieltä ikaalislaiset komppanianpäälliköt Väinö Leppänen ja Väinö Lindeman veivät Hildénin Kyröskosken itäpuolelle Myllyahteeseen, ampuivat hänet, ryöstivät ruumiin ja heittivät sen koskeen. Hämeenkyrön, Viljakkalan, Ikaalisten ja Jämijärven punakaartien esikunnat asettivat Leppäsen ja Lindemanin syytteeseen murhista ja ryöstöistä. Syytetyt myönsivät Hildénin murhan. Kuulustelujen jälkeen heidät lähetettiin ylemmän vallankumoustuomioistuimen tutkittaviksi Tampereelle. Siellä heidät nähtävästi armahdettiin. Tapahtumia 1919 muistiinmerkinnyt entinen punakaartilainen Emil Jokinen kertoi tietonaan, että venäläiset matruusit olisivat pakottaneet vapauttamaan miehet.

Väinö Lindeman teloitettiin Tampereella 13.4.1918. Väinö Leppänen ei jäänyt tuoreeltaan kiinni. Hänet vangittiin 1928 Helsingissä, missä hän oli toiminut peltiseppänä. Turun hovioikeus tuomitsi Leppäsen elinkautiseen. Armahduslakien perusteella tuomio muunnettiin 12 vuoden kuritushuonetuomioiksi. Uusi Aura -lehdessä oli melko laaja kuvaus oikeudenkäynnistä.

Tämänkin murhan taustalla tuntuu olleen henkilökohtaisia syitä. Maatalouden kaikinpuolisesta kehittämisestä innostunut Hildén tunnettiin vaativana isäntänä. Jos hänen torpparinsa ei kyennyt täyttämään vuokraehtoja, oli edessä häätö. Työmies-lehdessä viitattiin mm.  Iivari Marjamäen 1904 tapahtuneeseen häätöön. Muistitiedon mukaan asiat kärjistyivät erityisesti Virkajärven Riikin torpassa Siellä asui  mm. liikuntakyvytön  halvaantunut mummo. Torppa oli saanut häätöilmoituksen, koska torppari ei ollut pystynyt hoitamaan velvoitteitaan kartanoon. Häätö toteutettiin siten, että vanhus kannettiin lakanoilla ulos, ja torpan uunit ja ikkunat rikottiin. Leppänen ja Lindeman olivat muistitiedon mukaan sukulaissuhteissa häädettyihin Osaran torppareihin. – Osaran kartano kuului tuolloin Ikaalisten pitäjään, joten sillä perusteella Hildén kuuluu terrorin ikaalislaisiin uhreihin. Hildén toimi kuitenkin aktiivisesti Hämeenkyrössä ja oli mm. perustamassa pitäjään suojeluskuntaa. Siksi on syytä käsitellä hänen murhaansa tässä yhteydessä.                                                                                                                                                                    

Suojeluskuntaan kuulunut talollisenpoika Taavetti Artturi Harvia (s.20.6.1891) ammuttiin samana päivänä (15.2.1918) kuin A.G. Hildén. Harvia vangittiin sisarensa luona Untilan Ihantolassa. Todennäköisesti Harvian murhan takana oli sama Ikaalisten punakaartiin kuulunut joukko kuin Hildénin tapauksessa.

Suojeluskuntaan kuulunut Vesajärven Hirvon tilan isäntä, maanviljelijä Vihtori Iivari Hirvo ammuttiin kotinsa läheisyydessä 17. 2.1918. Aseistautuneet punakaartilaiset hakivat hänet illalla kotoaan Suodenniemen esikuntaan kuulusteltavaksi, mutta ampuivatkin hänet noin 600 metrin päässä kotoaan. Suojeluskuntalaisten käsityksen mukaan murha oli suunniteltu Vesajärven paikallisesikunnassa.

Kaikkien kohdalla jako punaisen ja valkoisen terrorin uhreihin ei ole yksioikoista. Järvenkylässä asunut sekatyömies ja myös karjakauppiaaksi mainittu Iisakki Kitti (s. 3.2.1891) haettiin kotoaan ja murhattiin Nuutin talon lähistöllä 18.2.1918. Hän ei osallistunut poliittiseen toimintaan, mutta tunnettiin porvarillisten lehtien tilaajana. Muodollisesti häntä epäiltiin yhteydenpidosta rintaman yli valkoisiin. Kyseessä näyttää kuitenkin olleen pelkästään yksityisestä vihanpidosta Kitin ja punaisten komppanianpäällikkö Viljam Virtasen välillä. Suojeluskunnan esikunnan jäsen J.W. Tuokkola piti Kittiä "jako-sosialistina", hänen mielestään kyse oli kostomurhasta. Virtanen oli todistanut käräjillä Kittiä vastaan jossain mullivarkausjutussa. Siitä oli alkanut miesten vihanpito. Lisäksi Kitti säilytti karjakauppojensa vuoksi kotonaan huomattavia rahasummia, ja oli ilmaissut pelkonsa Virtasen aikeita kohtaan.

Virtasen katsottiin valtiorikosylioikeudessa mm. murhanneen edellä mainitun Aleksi Joutin ja määränneen komppaniaansa kuuluneet ikaalislaiset punakaartilaiset Frans Lampisen ja Väinö Halmeen murhaamaan Iisakki Kitin. Väinö Halmela kaatui Tampereen taisteluissa ja Frans Lampinen teloitettiin valtiorikosoikeuden päätöksellä 5.10.1918. Sotasurmatilastossa Iisakki Kitti lasketaan punaiseksi.  

Suojeluskuntaan kuulunut Jumesniemen Kärjen talon isäntä, maanviljelijä Johannes Nikolai Futka (s. 3.12.1869) murhattiin 28.2.1918 Enonselän jäällä. Kaksi aseistettua punaista tuli tuon päivän iltana Kärjen taloon. He ilmoittivat tulleensa käskystä vangitsemaan isännän ja vievänsä hänet kuulusteltavaksi Siuroon. Saattajat ampuivat Futkan noin 1½ kilometrin päässä talosta Enonselällä. Ruumiin he jättivät läheiseen saareen, josta isännän vaimo ja poika sen seuraavana päivänä löysivät. On mahdollista, että aiemmin mainittujen Peltosten veljesten riidat Futkan kanssa ovat vaikuttaneet isännän murhaamiseen.

Talollisen poika Veini Valfrid Linnainmaa (s. 14.8.1899) ammuttiin 3.3.1918. Suojeluskuntaan kuulunut Linnainmaa pakotettiin kyyditsemään punakaartilaisia Ikaalisten taisteluihin. Hän sai luvan palata kotiin, mutta joutui matkalla vahtimiesten pidättämäksi. Kun kävi ilmi, että hänen veljensä Martti oli Kankaanpäässä valkoisten puolella, arveltiin Veinin pyrkineen sinne. Veini Linnainmaa vietiin Viljalassa metsään ja ammuttiin siellä 3.3. Martti Linnainmaa, Oskari Ylä-Vakeri ja Toivo Lahtinen löysivät alusvaatteisilleen ryöstetyn ruumiin metsästä.

Vesajärven Jokiniemen talon isäntä, maanviljelijä Vilhelm Jokiniemi (s. 29.4.1872) ammuttiin 21.3.1918 kotitalonsa läheisyydessä. Jokiniemen taloon saapui illalla kolme tuntematonta punakaartilaista hakemaan isäntää esikuntaan. He sanoivat, etteivät tiedä syytä hakemiselle. Mahdollisesti oli tarkoitus pidättää suojeluskuntaan kuulunut Jokiniemi ja estää häntä antamasta tietoja valkoisille. Esikuntaan isäntää ei viety, vaan hakijat ampuivat hänet jo puolen kilometrin päässä talosta, ryöstivät rahat ja jättivät ruumiin tien varteen.

”Laitilan maisteri”, maanviljelijä Juho Eero Lemmitty Koskimies (s. 20.1.1880) murhattiin kotinsa läheisyydessä 23.3.1918. Koskimies viljeli vuokraamaansa Laitilan sotilasvirkataloa, toimi Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajana ja oli Hämeenkyrön suojeluskunnan perustajia syksyllä 1917. Illalla 23.3. punaisten rintaman murtuessa Kyröskoskella tuli Laitilan virkataloon tuntemattomia punakaartilaisia, jotka veivät mennessään Eero Koskimiehen, murhasivat hänet rannassa parinsadan metrin päässä kotitalostaan ja ryöstivät ruumiin. Punakaartilainen Iivari Rapio kertoi kuulusteluissa kuulleensa, että Koskimiehen Forssan tykkiväen päällikkö. Tämän hän oli kuullut pakomatkalla Tuure Linneltä. Tämä voi hyvin pitää paikkaansa, on muutakin muistitietoa kyseisen tykkiväen päällikön väkivaltaisuudesta. Toisaalta joku paikkakuntalainen lienee osoittanut Koskimiehen tapettavaksi, tuskin ulkopaikkakuntalainen muuten olisi tiennyt hänen kimppuunsa käydä.

Talollisen poika Oskari Sorvaniemi (s. 3.7.1873) ammuttiin 6.4.1918. Murhaajat kuuluivat Tampereen piirityksestä murtautuneeseen ns. Orjatsalon joukkoon. Aarne Orjatsalo ei ollut mukana tässä hänen mukaansa nimetyssä joukossa, vaan oleskeli tuolloin Viipurissa. Jotkut miehistä poikkesivat Sorvaniemen taloon ja ampuivat tervehtimään tulleen Oskari Sorvaniemen, jonka joku heistä nähtävästi tunsi.

Joukkion  matka jatkui Lavajärvelle, jossa ammuttiin suojeluskuntaan kuulunut Alakomin talon isäntä maanviljelijä Frans Juho Alakomi (s. 22.8.1865), Hänellä oli kotonaan kivääri ja valkoinen käsivarsinauha.  Frans Alakomi oli rientänyt kysymään miehiltä, mitä he täällä tekivät, kun Tamperetta piiritettiin. Joukkiolla oli valkoiset käsivarsinauhat, sekä Sorvaniemi että Alakomi luulivat aluksi olevansa tekemisissä valkoisen joukko-osaston kanssa. Punaiset ottivat isännän rekeensä, veivät Lepistön torpan kohdalle Viljakkalaan päin mennessä maantien oikealle puolelle noin 50 metriä maantiestä talvitielle, jossa ampuivat hänet ja lävistivät ruumiin vielä kiväärinpistimellä selkäpuolelta läpi. Surmatulta vietiin kello, rahat ja saappaat.

Muualta tulleita Hämeenkyrössä  uhriksi joutuneita

Asianajaja, lakitieteen kandidaatti Jaakko Alvari Rekola (25.7.1881) teloitettiin ilmeisesti 2.2.1918. Hän oli Mannerheimin käskystä matkalla Tampereelle suorittamaan jotain tehtävää. Viljakkalan punakaartilaiset saivat Rekolan kiinni ja veivät hänet Kyröskosken esikuntaan kuulusteltavaksi. Rekola sai siellä lupalapun matkustaa Siuroon. Sinne häntä lähti saattamaan 5 – 6 miestä, jotka ampuivat hänet noin kilometrin päässä kirkonkylästä, ryöstivät ruumiin ja upottivat sen Pappilanjokeen.

Luutnantti Valfrid Ernhard Nykänen (s. 8.1.1894) teloitettiin helmikuun alkupuolella. Nykänen oli toiminut Venäjän armeijassa lentäjänä. Hän yritti päästä Satakunnan rintamalta valkoisten puolelle Helsinkiin tarkoituksenaan hakea joku punaisten lentokoneista valkoisten puolelle. Kyytimies vei kuitenkin Nykäsen majatalon sijasta Viljakkalan työväentaloon, josta hänet lähetettiin Kyröskoskelle punaisten esikuntaan kuulusteltavaksi. Siellä hänet ammuttiin. Ruumis löytyi Kyröskosken alta vasta myöhään keväällä.

Valfrid Nykänen

Tampereen teknillisen opiston oppilas Kaarlo Mauno Friberg (s. 25.4.1896) murhattiin 12.2.1918. Friberg yritti päästä hiihtäen valkoisten puolelle, mutta joutui Hämeenkyrössä punaisten vangiksi suksimäystimen jouduttua epäkuntoon. Punaiset surmasivat Fribergin ja heittivät ruumiin Kyröskoskeen, josta se löydettiin jäitten lähdettyä. 

Ikaalislainen kansakoulunopettaja Anton Kallioniemi (s. 7.1.1885) teloitettiin 28.2.1918. Hänet ja talollisen Oskari Leppihalmeen vangitsi luultavasti punaisten ratsupartio Kurjen koulun lähettyvillä. Miehet vietiin Kyröskoskelle punaisten esikuntaan. Leppihalmi jätettiin henkiin, mutta Kallioniemi ammuttiin. Ikaalisten taistelujen jälkeen valkoiset löysivät hänen ruumiinsa Sarkkilan metsästä Sarkin talon läheltä.

Anton Kallioniemi

Hämeenkyrössä teloitetuksi joutuivat lähinnä isännät, jotka olivat olleet syksyllä 1917 perustamassa pitäjään suojeluskuntaa. Monessa tapauksessa (esim. Hildén, Nyström ja Futka) tappamisiin näyttää sisältyneen henkilökohtaisia kostomotiiveja. Samoin kostosta näyttää olleen kyse Iisakki Kitin tapauksessa, hän oli punaterrorin punainen uhri. Komppanianpäällikkö Viljam Virtanen herätti toimillaan kauhua valkoisten puolella, mutta niin myös punaisten keskuudessa. Valtioylirikosoikeus piti häntä syyllisenä Verner Joutin murhaan ja katsoi hänen olleen rikoksentekijä tai yllyttäjä Hildénin ja Harvian tapauksissa. Lisäksi hänen katsottiin määränneen Kitin murhan ja syyllistyneen yksin tai yhdessä toisten kanssa Jaakko Rekolan murhaan. Hämeenkyröläinen erikoisuus ovat ns. Orjatsalon joukon tekemät kaksi murhaa. Nehän tapahtuivat pari viikkoa sen jälkeen, kun varsinaiset taistelut pitäjässä olivat päättyneet. 

Hildénin murhaajien lähettäminen Tampereelle tuomittaviksi osoittaa, että punaisten puolella yritettiin rajoittaa väkivallantekoja. Joukossa lienee ollut kuitenkin niin paljon Virtasen tavoin asennoituneita  miehiä, että murhia tehtiin. Epäselvää on, miten päätöksiä teloituksista tehtiin esim. Valfrid Nykäsen tapauksessa, jossa valkoisen armeijan luutnantti oli siviilipuvussa ylittämässä rintamalinjaa. Oletettavasti punaisten esikunta teki tällaisessa tapauksessa päätöksen miehen teloittamisesta. Samoin luulisi tapahtuneen Kaarlo Fribergin kohdalla. Vihtori Hirvon murha näyttäisi paikallisesikunnan suunnittelemalta.

Muualla punaisen terrorin uhriksi joutuneet hämeenkyröläislähtöisiä

Uudenkaupungin metsänvartijana toiminut Väinö Eevert Jaakkola (s. 6.9.1886) murhattiin 11. 2.1918 Uudenkaupungin. Punakaartilaiset vangitsivat Jaakkolan illalla Lounais-Suomen piirimielisairaalassa, jossa hän oli tapaamassa morsiantaan, sairaalan ylihoitajatarta. Jaakkolaa lähdettiin viemään Uuteenkaupunkiin, mutta puolimatkassa vartijat ampuivat hänet ja ryöstivät ruumiin.

Filosofian kandidaatti Åke Viktor Törnwall (s. 13.3.1892) murhattiin 9.2.1918 Pyhtäällä. Törnwall lähti 6.2. kahden muun miehen kanssa Karhulasta pyrkiäkseen valkoisten puolelle. Hän jäi kolme päivää myöhemmin punaisten vangiksi lähellä Pyhtään kirkkoa ja ammuttiin. Åke Törnwallin isä oli Hämeenkyrön pitkäaikainen apteekkari Viktor Törnwall.

Valkoisen terrorin uhreista täällä.

Lähteet

Kansallisarkisto, Digitaaliarkisto: Valtiorikosylioikeuden aktit  http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=24326 (Viljam Virtanen) ja http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=9247 (Frans Lampinen)

Toivo Lahtinen: Kertomus nuoruusvuosiltani. Toimittanut tytär Maire Raunio1998. Toivo Lahtinen toimi pakotettuna kyytimiehenä punaisille Hämeenkyrössä.

Kuvauksia vuodelta 1917 ja 1918.  Emil Jokisen (s.1892) muistelmat ja päiväkirjat, editoinut Pekka Laine.

Lauri Lepola: Verinen Siuro. Tampere 2011,

Ahti Lindbergin kokoamia muistitietoja A.G. Hildenin murhasta ja Riikin torpan tapahtumista.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930. Tampereen Kivipaino 1938.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853 – 2000- Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Jyväskylä 2007.

Kenttäoikeuksien toiminta Hämeenkyrössä 1918

Hämeenkyrössä käytiin kiivaita taisteluja sisällissodassa. Taistelut huipentuivat 17.3 – 23.3.1918 Kyröskosken pohjoispuolella. Illalla 23.3. punaisten puolustus romahti. Seuravan yön kuluessa punaiset pakenivat Kirkkojärven jäätä myöten Siuron suuntaan.

Mannerheim oli antanut 25.2.1918 kuulutuksen,  jossa annettiin määräyksiä mm. punakaartilaisten vangitsemisesta. Henkilöt, jotka tavattaisiin aseistettuna tai hävittämässä teitä, siltoja jne., tuli ampua paikalla. Avoimessa taistelussa aseensa laskenut punakaartilainen voitiin päällikön harkinnan mukaan vangita. Mitä niille tehtäisiin, joita ei vangittu, jätettiin sanomatta. Persoonallinen viha tai hetkellinen kiihtymys tai muu ajattelemattomuus eivät kuitenkaan saaneet aiheuttaa väärinkäytöksiä. Sota- ja kenttäoikeuksien perustaminen oli toistaiseksi kielletty. Kuulutuksen sanamuoto oli kuitenkin sellainen, että sillä voitiin perustella näkemystä, jonka mukaan periaatteessa jokainen punakaartiin osallistunut voitiin ampua.

Kyröskosken valtauksen yhteydessä valkoiset saivat vangeiksi koko joukon punaisia, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Ilmeisesti kaikki heidät ammuttiin välittömästi puhdistus- ja kostotoimina ilman oikeudenkäyntiä. Ammuttujen nimiä on mahdoton selvittää sitovasti. Sotasurmasampon mukaan Hämeenkyrössä kaatui tai katosi mm. 21 Kiskon kunnan punakaartilaista maaliskuussa 1918. Osa heistä kaatui tietysti taisteluissa, ja joidenkin kohdalla tiedot ovat ristiriitaisia, he saattoivat kaatua myöhemminkin. Kiskon punakaartilaisia oli Kyröskosken suunnalla noin 250 miestä osana turkulaisten osastoa. Toistakymmentä kiskolaista lienee ammuttu heti vangitsemisen jälkeen.

Nämä välittömät puhdistus- ja rankaisutoimet kohdistuivat tietysti myös hämeenkyröläisiin punakaartilaisiin. Aikavälillä 24. – 25.3. Hämeenkyrössä ammuttiin Sotasurmasampon tietojen mukaan ainakin 8 hämeenkyröläistä, 4 kiskolaista ja 3 ikaalislaista. Näinä päivinä ei varmastikaan noudatettu mitään oikeudellisia menettelyjä, vaan miehittäjät ampuivat punaisia puhdistustoimena. Usein ampujina mainitaan ”pohjalaiset”, mutta ainakin yhdessä tapauksessa myös hämeenkyröläinen valkosotilas.

Suojeluskunnan esikunta tuomitsi

Valkoisten vallattua määräsi Satakunnan rintaman sotatoimia johtanut ruotsinmaalainen eversti Ernst Linder Hämeenkyrön komendantiksi pitäjän eläinlääkärinä toimineen Gotthelm Klenbergin, joka ylennettiin sittemmin reservin luutnantiksi. Suojeluskunnan paikallispäälliköksi nimitettiin Jalmari Raipala ja hänen lähimmiksi apulaisikseen Urho Seppälä, J.V. Tuokkola ja Evert Kauppi. Nämä miehet muodostivat käytännössä suojeluskunnan esikunnan. Esikunta alkoi kuulustella vangittuja punaisia ja jakaa heille tuomioita. Käytännössä kenttäoikeuden näyttävät muodostaneen Jalmari Raipala, Jeremias ”Missu” Tuokkola ja Gotthelm Klenberg. Sosialidemokraattinen puolue kokosi sisällissodan jälkeen tietoja sodassa punaisten puolella menehtyneistä (ns. terroritilasto). Tilastossa todetaan useimmiten, että tuossa vaiheessa vankeja on teloitettu ”suojeluskunnan esikunnan toimesta”. Seurakunnan kuolleiden luetteloon on vainajien kohdalle merkitty tässä vaiheessa ”ammuttu punasena”.

Pari kuolemantuomiota päätettiin paikallisesikunnissa ainakin terroritilaston perusteella. Puuseppä Evert Wihtori Laine ammuttiin Mahnalassa 26.3.1918 siellä sijainneen esikunnan kuulustelun jälkeen. Räätäli Kalle Kustaa Taavetinpoika Wirtanen ammuttiin Herttualan Myllymäkeen samassa kylässä sijainneen rintamaesikunnan toimesta 28.3. Pääasiassa vankeja kuulusteli suojeluskunnan esikunta. Osa kuulustelluista lähetettiin pohjoiseen, aluksi Kankaanpäähän. Siellä heitä kuulusteltiin ja useimmat lähetettiin edelleen Pohjanmaalle vankileireille. Osa kuulusteltavista määrättiin pakkotöihin paikkakunnalle. Kuolemaantuomitut ammuttiin Raipalan talon lähistöllä ”yleisellä teloituspaikalla”. Epäselviä tietoja on myös yksittäisistä teloituksista hautausmaalla.

Huhtikuun kenttäoikeus

Hämeenkyrön kenttäoikeuden toimintaa on hankala selvittää. Pöytäkirjat lienee tuhottu aikoja sitten. Seurakunnalliset lähteet, terroritilasto ja muistitieto antavat ristiriitaisia tietoja tapahtumista. Hämeenkyröstä terroritilastoon liittyvän kertomuksen allekirjoittanut, kansanedustajana kolmasti toiminut Frans Mustasilta selvitti, että kuulusteluja toimitti sittemmin Pohjois-Satakunnan tiedusteluosasto. Sen nimenkirjoittajana toimi Johan Heineman. Mustasillan mukaan hän ei kuitenkaan kuulustellut kaikkia, ”vaan vietiin mäkeen ilman tutkimusta”. Huhtikuun alussa Hämeenkyrössä toimi kuitenkin jonkinlainen kenttäoikeus. Sen puheenjohtaja oli Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johannes Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendantiksi määrätty Gotthelm Klenberg. Tämä kokoonpano on kirjattu SDP:n tilastoon 11.4. teloitetun punaisten nimismiehen Kaarlo Leivon kohdalle. Juhani Piilonen on huomauttanut (s. 623, lähdeviite 235), että Heinemann ei ole voinut olla 11.4. läsnä Hämeenkyrössä, sillä hänet oli määrätty samaan aikaan Poriin perustamaan vankileiriä.  Leivo on kuitenkin voitu tuomita useita päiviä aiemmin, sillä hänet ja joukko muita tuomittuja haluttiin ampua Pohjankankaalla nimismies Väinö Nyströmin ja hänen poikansa hautajaispäivänä 11.4. Pohjankankaalla teloitettiin kahdeksan tai yhdeksän Hämeenkyrön ja Ikaalisten punaista. Ruumiit vietiin sitten Ikaalisten joukkohautaan. Yksi teloittajista ja nimenomaan Leivon ampunut oli todistetusti Taavetti Virtanen, eli ”Kraakka-Virtanen”, jolle maksettiin palkkaa vankien ampumisista. Varatuomari Brynolf Kyrklund oli Paimion piirin nimismies, mutta tähän siviilivirkaansa hän ei enää palannut. 

Valkoiset sotilasjohtajat perustivat tällaisia kenttäoikeuksiksi, sotaoikeuksiksi tai rintamaoikeuksiksi nimitettyjä tutkijalautakuntia. Niistä puhuttaessa on käytetty termiä ”oikeus”, vaikka niiden toimintaa ei voi pitää tuomioistumina sanan oikeudellisessa merkityksessä. Kyse oli enemmän kurinpidosta ja rauhoittamistoimista. Hämeenkyrössä huhtikuun alussa toimineesta kenttäoikeudesta oikeastaan ainoa tieto on sen kokoonpano. Ei ole tiedossa, kuka kenttäoikeuden nimitti ja millaiset valtuudet sille annettiin.

Tämä oikeusistuin ei näytä kokoontuneen huhtikuun alun jälkeen. Hämeenkyrössä ei luultavasti teloitettu punaisia 11.4. jälkeen, ennen kuin seuraava tuomioistuin aloitti toimintansa.

Satakunnan rintamaoikeuden toiminta Hämeenkyrössä

Eversti Ernst Linder perusti 26.4.1918 antamallaan päiväkäskyllä Satakunnan rintamaoikeuden. Se toimi kolmena osastona, jotka kiersivät paikkakunnalta toiselle pitämässä istuntoja. Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen kuuluivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlarin ja lainopin ylioppilas Herman Hautasen toimialueeseen. Hautanen oli toiminut tutkintotuomarina Siurossa jo kuukauden ajan ja Mattlarkin pari viikkoa. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä J.V.  Tuokkola ja Ikaalisissa Antero Selänne. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Heidän nimensä eivät ole Hämeenkyrön osalta tiedossa.

Punavangit tuli jakaa kolmeen luokkaan: vaaralliset ja suuria rikoksia tehneet voitiin tuomita teloitettaviksi, vähemmän vaaralliset ja vähäisempiin rikoksiin syyllistyneet tuli pitää toistaiseksi vangittuina ja jokseenkin tai aivan varmasti syyttömät vapauttaa tai määrätä pakkotyöhön valvonnan alaisina. 

Ainakin Hautanen siirtyi jo vapunpäivänä Hämeenkyröön. Juhani Piilosen eri lähteistä keräämän arvion mukaan tutkijalautakunta tuomitsi kuolemaan seitsemän hämeenkyröläistä (Sastamalan historia 3, s. 516). Piilonen ei nimeä teloitettuja. Samoin muistitietona on puhuttu neljästä tai seitsemästä tämän rintamaoikeuden kuolemaan tuomitsemasta punavangista.

Seurakunnan kuolleiden luetteloon on merkitty ammutuksi kenttäoikeuden päätöksellä 10.5. Wäinö Johannes Koskinen. SDP:n terroritilaston mukaan hänet ammuttiin jo 9.4. Pidän tätä tietoa uskottavampana. Kuolleiden luettelossa ovat 14.5. merkinnällä ”Ammuttu Porissa punaisina” Viljo Paavali Alanko, Emil Konstantin Haapanen ja Kalle Johannes Lindgren sekä Kalle Evert Rajala-Kalliomäki (viimeksi mainittu yhdessä kolmen muun kanssa ilman päivämäärää). SDP:n tilastossa on neljä päivämäärällä 13.5. murhatuksi merkittyä hämeenkyröläistä: Kalle Rajala-Kalliomäki (merkitty myös kuolleiden luetteloon) ja Engelbert Männistö, Evertti Lähteenmäki sekä Urho Wirta. Näiden neljän kohdalla on merkintä ”Wiety Hämeenkyrön vankilasta 13.5. – 18 Siuro-Porin radalle. Murhattu Radan varrella tai Porissa.” Viljo Alangosta SDP:n tilastossa mainitaan: ”Ammuttu Porissa 14.5. – 18 Hämeenkyrön kenttäoikeuden päätöksellä.” Männistö ja Lähteenmäki on mainittu papiston tilastossa ”luultavasti ammuttuina” ilman päivämäärää. Sen sijaan Urho Wirtaa en ole löytänyt muista lähteistä kuin SDP:n tilastosta. 

Näiden lisäksi rintamaoikeus tuomitsi ilmeisesti kuolemaan veljekset Matti ja Vihtori Rikalan. Lavajärven Työväenyhdistys julkaisi oheisen kuolinilmoituksen Suomen Sosialidemokraatissa 13.6.1919. Sen mukaan veljekset vietiin Hämeenkyröstä 13.5.18, ampumapaikka tuntematon. On väitetty, että heidät teloitettiin Kiikassa 8. – 9.5. välisenä yönä. Muistitiedon mukaan teloitusta johti jääkärivääpeli Ville Kakko, jolla olikin laajaa kokemusta kyröläisten teloittamisesta. Sotasurmissa Vihtori Rikalan kotikunnaksi on merkitty Ylöjärvi. 

Myös plutoonanpäällikkönä toiminut Anshelm Aaltonen tuotiin Lintolaan kenttäoikeuden tuomittavaksi. Aaltosen puoliso pääsi tapaamaan miestään Lintolaan. Kuolleiden luettelossa Aaltosen kuolinpäiväksi on merkitty 20.5. lisämerkinnällä ”Ammuttu punaisten päällikkönä”.  SDP:n tilastossa Aaltosesta ei ole kuolinpäivää, ainoastaan merkintä ”Murhattu Porissa Paikallisen Esikunnan toimesta”. Muistikuviaan kapinasta 1919 kirjoittaneen Emil Jokisen mukaan (s. 35) Aaltonen ammuttiin kesäkuussa Tyrväällä täältä sinne sitä varten kuljetettuna. Aaltosen puolison mukaan Anshelm kuljetettiin proomussa teloitettavaksi, mutta ampuminen on tapahtunut toukokuussa.

Näin olisi siis kenttäoikeuden päätöksellä ammuttu todennäköisesti seuraavat kymmenen hämeenkyröläistä: Aaltonen, Alanko, Haapanen, Lindgren, Lähteenmäki, Männistö, Rajala-Kalliomäki, Rikala Matti, Rikala Vihtori ja Virta. Heistä Aaltonen ja Rikalan veljekset olisi viety muualle ammuttavaksi. Tämä on mahdollista, Frans Mustapääkin totesi kertomuksessaan, että teloitettavia vietiin pitäjän ulkopuolelle ammuttavaksi. Hämeenkyrön hautausmaan suuri joukkohauta oli jo luotu umpeen, joten ruumiiden hautaaminenkin muodosti ongelman. Muistitiedon mukaan Hämeenkyrössä toukokuussa teloitetut ammuttiin ja haudattiin Lintolan talon takana sijainneeseen mutakuoppaan. Heitä on saattanut olla muistitiedon mainitsemat seitsemän.

Lisäksi tutkijalautakunnan päätöksellä ammuttiin myös ikaalislaisia (Piilonen ei mainitse ikaalislaisia uhreja). Heikki Ristilän kuolinpäivämääräksi on SDP:n tilaston mukaan arveltu 17.5. Papiston tilastossa todetaan ”Ollut vankina Hämeenkyrössä mutta sitte sieltä hävinnyt”. Onni Lautasalon tietojen mukaan Ristilä vangittiin Hämeenkyrössä huhtikuussa ja ammuttiin Hämeenkyrössä 12.5. Lautasalo toteaa Konsta(ntin) Salosesta: ”Vankina Hämeenkyrössä. Ammuttiin sotaoikeuden tuomiolla”. Salosen aviopuoliso julkaisi 6.6.1919 miehensä kuolinilmoituksen Suomen Sosialidemokraatissa. 

Onni Lautasalon mukaan kolme Haapasen veljestä (Kaarle, Taavetti ja Väinö) ja Otto Vilho Salonen tuotiin vankeina Tampereelta Hämeenkyrön vankilaan ja edelleen Ikaalisten kautta Kankaanpäähän. Matkalla Poriin heidät ammuttiin itse kaivamiinsa hautoihin 13.5. ”Olleet vankina Hämeenkyrön Lintolassa jossa luullaan mestatuiksi toukok. 1918”, ilmoitetaan papiston tilastossa Haapasen veljeksistä. Salosen kohdalla papiston tilastossa merkintä: ”Tuotu punavankina Tampereelta Hämeenkyröön, josta Lintulasta viety tietämättömiin. Mestattu?” Myös kuolinilmoituksessa mainitaan teloituspäiväksi 13.5. ja paikaksi matkalla Poriin.

Hämeenkyrössä tuomittiin myös nähtävästi kaksi Ikaalisten punakaartissa toiminutta jämijärveläistä. Työmies Frans Arvid Mäkelä toimi Ikaalisten ja Luhalahden punaisten esikuntapäällikkönä, hänet ammuttiin Hämeenkyrössä toukokuussa 1918 Onni Lautasalon tietojen mukaan. Papiston tilastossa hänet arvellaan mestatuksi.  Onni Lautasalon tiedoissa on lisäksi Jämijärvellä kirjoilla ollut Taavetti Palmroos. Lautasalon mukaan Palmroos ”Vangittiin 6.4. Teloitettiin Ikaalisten suojeluskunnan esikunnan toimesta, toukokuussa, matkalla Poriin”. Taavetti Palmroos ammuttiin Onni Lautasalon mukaan matkalla Ikaalisista Poriin 14.5.1918

Ikaalislaiset ammutut olisivat siis kolme Haapasen veljestä, Heikki Ristilä, Konstantin Salo, Otto Salonen ja jämijärveläiset teloitetut Frans Mäkelä ja Taavetti Palmroos. Teloitukset olisivat jääneet Ikaalisten suojeluskunnan tehtäväksi, ja ne olisi toteutettu kuljetettaessa vankeja Ikaalisten kautta Poriin. Tämä vaikuttaa uskottavalta, Hämeenkyrön suojeluskunta tuskin halusi niskoilleen kannaltaan ylimääräisiä teloituksia. Näin Satakunnan rintamaoikeuden Hämeenkyrössä pidetyissä istunnoissa olisi jaettu kuolemantuomio 18 punavangille. Laskelmaa ei voi lähdeaineiston hajanaisuuden vuoksi pitää varmana.  

Omaisille ammuttujen kohtalo jäi usein epäselväksi Pertti Männistön (Engelbert Männistön) sisar kyseli 14.5.1919 tamperelaisessa Kansan Sanassa veljensä kohtaloa. Pertti oli viety sisaren mukaan vuotta aiemmin Hämeenkyrön vankileiriltä (siis Lintolasta), eikä hänestä ole kuultu sen koomin. 

Kuolemanrangaistus saattoi uhata melko harmittomiakin henkilöitä, kuten Laitilan lautturi Alfred Jokista, joka oli kuulunut Mahnalan työväenyhdistyksen perustajiin. F.E. Sillanpää riensi Jokisen ampumisaikeista kuultuaan puolustamaan lautturi henkeä: ”Jos te nyt tapaatte Jokisen, teissä ei ole vähääkään ihmisyyttä!” Jokisen kuulustelupöytäkirja on säilynyt Kansallisarkistossa Turussa. Kuvassa pöytäkirjan ensimmäinen sivu. Sen mukaan 65-vuotias Jokinen oli vangittuna Lintolassa yli viikon ajan (27.4. – 7.5.). Arkistossa on säilynyt melkoinen nippu pöytäkirjoja.  Kuolemaantuomittujen kuulusteluja siellä ei ole.

 Oikeuteen joutuivat myös perimätiedon mukaan punaisten pääesikuntaan kuulunut Iivari Rapio ja VII komppanian päällikkö Ville Antila, molemmat pappilan torppareita. Kertomuksen mukaan miehet pelasti vanha kirkkoherra Ilvonen, joka saapui juosten pappilasta Raipalaan ilmoittamaan, ettei hänen alaisiaan saanut tappaa. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä miehet olivat toukokuussa Lahdessa vankileirillä. Suojeluskunnan esikunta lähetti Rapiosta 4.6.1918 lausunnon Lahteen. Siinä Rapiolle esitettiin ”liiankin lievänä kuolemanrangaistusta”. Samana päivänä esikunta lausui myös Ville Antilasta, joka oli vangittu 1.5.1918 Hollolassa Vesalan kylässä ja viety sieltä Lahden vankileirille. Myös Antilalle esitettiin ”kuolemanrangaistusta, mikä sittenkin on liian lievä pikemmin kuin ankara”. Rapio ja Antila saivat aikanaan elinkautisen tuomion, ja vapautuivat sittemmin armahduslakien myötä.

Kenttäoikeus siirtyi Ikaalisiin

Kenttäoikeus siirtyi Hämeenkyröstä Ikaalisiin. Siellä se istui 14. – 15.5.1918 ja tutki kaikkiaan 40 punavankia. Oikeus tuomitsi kaksi jämijärveläistä ja ikaalislaiset Toivo Mansolahden, Tuomas Lamminperän, Kalle Auvisen, Feliks Lehdon, Heikki Salmen ja Sven Harjun ammuttaviksi. Kuolemantuomiot olisi pitänyt vahvistuttaa Satakunnan alueen korkeimmalla sotilasviranomaisella, mutta niin ei menetelty. Valkoisten päämaja oli jo 11.5. kieltänyt teloitukset, mutta kun Porin piiriesikunta ilmoitti asiasta Ikaalisten komendantille 16.5., se muutti kiellon muotoon, ettei sotavankeja saanut ampua ilman sotaoikeuden päätöstä. Vastaavia menettelyjä tapahtui eri puolilla maata: alemmissa portaissa oli halua toimittaa puhdistuksia ja jakaa kuolemantuomioita päämajan kielloista piittaamatta.  Niinpä tuomitut marssitettiin Jämijärven Lauttakankaalle, jossa heidät ammuttiin ja sitten haudattiin aamuyöstä 17.5. 

Rintamaoikeus siirtyi jakamaan tuomioita Ikaalista Mouhijärvelle, jossa se toimi 16. – 18.5. Sitten työskenneltiin Siurossa (20.5.), Karkussa (21. – 24.5.) ja lopulta uudelleen Mouhijärvellä (26.5. – 13.6.). Päämaja oli kieltänyt teloitukset jo 11.5. lähetetyllä sähkeellä. Mattlar ja Hautanen jakoivat kuitenkin kuolemantuomioita Karkussa vielä 24.5. Laki valtiorikosoikeuksista vahvistettiin 29.5. Mattlar ja Hautanen jatkoivat tuomitsemista Mouhijärvellä vielä pari viikkoa, mutta eivät jakaneet enää kuolemantuomioita.

Satakunnan rintamaoikeuden pöytäkirjat on pääosin hävitetty. Ajankohdasta ei ole tietoa, mutta se lienee tapahtunut viimeistään syksyllä 1944 suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä. Karkun osalta useimpien juttujen pöytäkirjat ovat säilyneet. Niiden perusteella on voitu luoda jonkinlainen kuva tutkijalautakunnan työskentelystä. Sitä aiemmin Hämeenkyrössä toimineiden ”kenttäoikeuksien” toiminta jää vielä enemmän hämärän peittoon.

Kenttäoikeuksien tuomitsemista henkilöistä tarkemmin täällä.

Lähteet

Kansallisarkisto, Turku: Hämeenkyrön nimismiespiirin arkisto Hb:1.2. Punakaartilaisia koskevat kuulustelupöytäkirjat.

Kuolleiden luettelo Hämeenkyrö 1918. Luetteloon pääsy vaatii Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenyyttä.

Sotasurmasampo 1914 – 22 https://sotasurmat.narc.fi/

SDP:n tilasto, ks. https://yksa.disec.fi/Yksa4/download/140298987414200/file/4a9248aa-4c6b-476f-ba59-4d85899dc36a/

Kuvauksia vuodelta 1917 ja 1918.  Emil Jokisen (s.1892) muistelmat ja päiväkirjat, editoinut Pekka Laine.

Antero Jyränki: Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa. Art House 2014.

Esko Lammi: Isänmaan parhaaksi II. Suojeluskunta- ja lottatyötä Kyrösjärven seudulla. Tampere 2007.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853 – 2000 – Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Gummerus 2007.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1997. 

 Orjatsaloton joukko Hämeenkyrössä

Näyttelijä Aarne Orjatsalo. Jotaarkka Pennasen kotialbumista, https://yle.fi/uutiset/3-10079044

Iltapimeällä 5.4.1918 muutama punaisten johtomies organisoi pakoretken Tampereen piirityksestä. Kaupungista valkoisten huomamatta Näsijärven kevään ohentamaa jäätä pitkin edenneeseen joukkoon kuuluivat myös kaikki keskeisimmät Tampereen punaisten päälliköt, mm. Verner Lehtimäki, Ali Aaltonen ja Kustaa Mikko Evä. Joukko suuntasi yllättäen pohjoiseen valkoisten lujasti hallitsemille alueille. Noin 400 – 700 hengen pakolaisjoukko eteni Ylöjärven kautta vesi- ja metsäteitä seuraillen Hämeenkyröön. Seuraavana aamuna muutama miehistä poikkesi Lavajärvellä Sorvaniemen taloon ampuen heitä tervehtimään tulleen Oskari Sorvaniemen. Sorvaniemi kuului suojeluskuntaan ja hänellä oli kotonaan kivääri sekä valkoinen käsivarsinauha. Lavajärveltä matka jatkui Komin kylään, jossa poikettiin Ala- ja Ylä-Komin taloihin. Komissa ammuttiin talollinen Frans Alakomi. Hän oli rientänyt kysymään miehiltä, mitä he täällä tekivät, kun Tamperetta piiritettiin. Punaiset ottivat isännän rekeensä, veivät Lepistön torpan kohdalle Viljakkalaan päin mennessä maantien oikealle puolelle noin 50 metriä maantiestä talvitielle, jossa ampuivat hänet ja lävistivät ruumiin vielä kiväärinpistimellä selkäpuolelta läpi. Surmatulta vietiin kello, rahat ja saappaat. Talosta vietiin lisäksi kolmivuotias tamma ja reki. Samoin vietiin naapuritalosta Yliseltä hevonen.

Lavajärveläisiä lähti Hämeenkyrön kirkonkylään toimittamaan tietoa punaisten retkikunnasta. Kirkonkylässä Hämeenkyrön Komendanttina toiminut luutnantti G. Klenberg hälytti puhelimitse apujoukkoja liikkeelle, sillä kirkonkylässä oli vain pieni joukko valkoisia sotilaita. Sillä välin punaisten joukko kääntyi ennen Viljakkalaa Turkkilan tielle, ajoi edelleen Timiin ja suuntasi Myllymäkeen. Kyrön Sanomissa 7.6.1918 julkaistu jutun mukaan joukko tapasi tienhaarassa muutaman hämeenkyröläisen maanviljelijän. He olivat vetämässä tukkeja ”punikkien polttamalle Osaran talon uudisrakennukselle”. Miehet teeskentelivät olevansa jonkun talon renkejä. Heidänkin kanssaan tehtiin ”hevoskauppaa”, joukko otti hyvävoimaisia hevosia ja jätti jälkeen väsyneitä kopukoitaan. Myllykylässä joukkio täydensi muonavarastojaan Mattilan ja Eljaalan taloissa. Siellä oltiin leipomassa suojeluskuntalaisille. Tuoreet leivät lähtivät punakaartilaisten mukaan. Eljaalasta vietiin myös hevonen. Sen jälkeen punaiset panivat konekiväärinsä asemiin Turkkilan mäelle ja ryhtyivät ampumaan kirkonkylää. Ylöjärveltä valkoisten apuun hälytetty harvalukuinen jääkärivääpeli Ville Kakon johtama joukko saapui Surtikonmäkeen, josta ampumalla he saivat punakaartilaiset vetäytymään Mahnalaan päin. Lähellä punaisten aiemmin surmaaman nimismies Väinö Nyströmin Soinilan taloa punakaartilaiset joutuivat laukaustenvaihtoon Ylöjärveltä lähetetyn majuri Malmbergin johtaman valkoisten noin 20-miehisen ratsupartion kanssa. Laukaustenvaihdon jälkeen punaiset peräytyivät kirkonkylän suuntaan; hehän eivät etsineet taistelua, vaan pakotietä. Nimimerkki U.A.P. raportoi reippain kielikuvin ja valkoisin painotuksin taistelusta Valkoinen Suomi -lehteen.

Oulusta tai sen lähistöltä kotoisin ollut valkosoturi, nimimerkki ”Mestari” kuvasi Liitto-lehdessä kirkonkylän puolustusta, joka oli hänen mukaansa 35 miehen varassa. Oulun ambulanssi eli haavoittuneiden hoito ennätettiin evakuoida Kyröskoskelle varotoimena. Punaisten retkikunnassa oli mukana hämeenkyröläisiä, tarvittiinhan heitä jo paikallistuntemuksen vuoksi oppaina. Lehtijutussa nimettiin heistä kaksi, pappilan torpparit Wille Antila ja Wille Keskinen. Valtiorikosoikeuden kuulustelujen perusteella Antila ei ollut retkellä. Sen sijaan Keskinen oli mukana, mutta Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunta ei esittänyt häntä kohtaan syytöksiä siitä, muista asioista kyllä sitäkin runsaammin. Mukaan pyrki myös Paavo Jokisalo, hän hakeutui Pispalan palokunnantalolle liittyäkseen retkikuntaan, mutta lienee myöhästynyt. Peräydyttyään Mahnalan suunnalta punaisten pakojoukko ei enää pyrkinyt kirkonkylään vaan ajoi Uskelasta Kirkkojärven jään yli Kalkunmäkeen. Valkoiset ampuivat joukkoa kiivaasti Pappilanjoen sillalta kiväärein ja hautausmaalta konekiväärillä. Pitkän etäisyyden vuoksi punakaartilaiset eivät kokeneet tässä vaiheessa ilmeisesti tappiota. Ammuntaa lienee myös häirinnyt punaisten jäältä suuntaama konekiväärituli. Valkoiset laskivat ”Mestarin” mukaan, että punaisten retkikunnassa oli mukana 66 ratsua sekä 148 kuorma- ja sotilashevosta. Neljä rekeä oli varattu naisille ja koko joukkoon arveltiin kuuluvan 400 henkilöä. Kalkunmäen ahteeseen punaisilta jäi 8 hevosta, mutta mahdolliset kaatuneet ja haavoittuneet he ottivat mukaansa. Kaikkiaan jäi retkikunnalta yhden tiedon mukaan jälkeen 14 kuollutta hevosta.

Hämeenkyrön kirkolta Pakkasen kartanoon oli lähetty joukkue, joka sai puhelimitsen määräyksen palata takaisin punaisten retkikunnan hyökkäyksen takia. K. F. Lindströmin johtama joukko törmäsi punaisiin Herttualassa lähellä kunnan vaivaistaloa. Varsinaista taistelua ei syntynyt punaisten joukuon ylivoiman vuoksi. Kaksi Lindströmin joukon jälkipään miestä, suojeluskuntalaiset Lehtiniemi ja Viljakka, jäivät punaisten vangoksi. He kuitenkin keksivät väittää olevansa työläisiä, jotka oli pakotettu valkoisten armeijaan. Siksi he olivat tahallaan jättäytyneet jälkeen päästäkseen mukaan punaisten joukkoon. Miehet pääsivät punaisten kuormastoon ja onnistuivat pakenemaan myöhemmin.

Herttualassa punaisten kolonnaa vastaan tuli hämeenkyröläinen työmies Taavetti Isotalo. Hän oli ollut valkoisten hevosmiehenä Karkun rintamalla. Isotalon hevonen vietiin ja hänet heitettiin tiensivuun. Kolonnan alkupään punaiset olisivat päästäneen miehen menemään, kun häneltä oli saatu hyvä hevonen. Joukon loppupäässä ei armoa tunnettu: "Ei lasketa lahtaria menemään, mukaan on tultava". Isotalo pakotettiin juoksemaan köydellä hevoseen sidottuna punaisten ratsumiesten rinnalla. Hän etsi tilaisuutta paeta ja onnistuikin livahtamaan maantieaidan yli kiven taakse piiloon. Sieltä hänet kuitenkin löydettiin. Entistä tiukemmin vartioituna joutui pahasti väsynyt Isotalo juoksemaan ja liukastelemaan pakkasen kovettamalla pimeällä tiellä. Isotalo kuvasi joukossa olleen venäläisiä, suomalaisia, miehiä ja naisia, humalaisia ja krapulaisia. Väkijuomia oli mukana runsaasti. 

Kirjallisuudessa on mainittu, että punaisten joukko vangitsi Märrin vanhan isännän ja tämän hoivissa olleen pikkulapsen. Yrjö Norokorpi on tarkentanut tiedon. Kyseessä olivat Märrin talon 68-vuotias vanhaisäntä Karl Herman Vitalis Braxen ja hänen 4-vuotias poikansa Heikki (Yrjö Norokorven isä). He olivat hakemassa heiniä Vihastensuon ladosta Kirkkojärven rannalta. Siellä punaisten retkikunta vangitsi heidät kuulustelua varten.  Kuulustelussa Karl Braxen huomasi kysyä, oliko Aarne Orjatsalo retkeläisten mukana. Orjatsalo oli hänen serkkunsa poika ja tuttu mies. Orjatsalo ei ollut mukana, mutta tieto sukulaissuhteesta saattoi vaikuttaa siihen, että vangitut saivat asiallisen kohtelun. Karl Braxen lupasi vangitsijoilleen, että tulee pojan kanssa joukkion mukana Märrin ohi yleiselle tielle Hiukkasten risteykseen ja neuvoo ajoreitin Herttualan kautta Mouhijärvelle. Braxen ja poika vapautettiin parituntisen vankeuden jälkeen Märrin talon lähellä.

Jossakin matkan varrella punakaartilaiset vangitsivat Kalle Välimäen, joka livahti tiehensä, mutta joutui jättämään hevosensa pakolaisjoukolle. Joukko jatkoi matkaansa Pakkasen kartanoon Haukijärvelle, katkoi mennessään puhelinlangat ja kaatoi pari puhelinpylvästä. Kaksi kartanoa vartioinutta miestä yllätettiin. Arthur Yrjälä ammutiin, mutta Karl Smedbergillä oli parempi onni. Punaiset luulivat haavan ohimoonsa saanutta miestä kuolleeksi ja veivät hänen päällysvaatteensa. Alusvaatteisilleen jäänyt Smedberg pelastui takaisin valkoisten riveihin. Kartanon kohdalla joukkio törmäsi valkoisten lähettinä Pakkaseen matkalla olleen mouhijärveläiseen Juho Ala-Nappaan. Hänet ammuttiin. Pakkasesta koottiin muonavaroja, jonka jälkeen matka jatkui Pukaran kautta Mouhijärvelle.

Mouhijärven Häijääseen valkoiset olivat saaneet varoituksen lähestyvästä pakolaisjoukosta. Kymmenkunta valkoista asettui asemiin Yli-Sarkin talon luo. Puoliltaöin huhtikuun 7. päivän vastaisena yönä syntyi tulitaistelu, jonka turvin aiemmin vangittu Taavetti Isotalo sai uuden pakotilaisuuden. Hän ryömi vetiseen ojaan, alitti aidan ja ryömi likomäräksi kastuen satakunta metriä kuulien vinkuessa yli. Hetkeksi hän piiloutui kivikasan suojiin ja onnistui sitten siirtymään metsän suojiin. Kastuneet vaatteet jäätyivät, mutta tuntikausiin Isotalo ei uskaltanut liikkua pelätessään ilmituloa. Ammunnan lakattua hän tohti suunnata kulkunsa kotiaan kohti. Kertomansa mukaan Isotalo sairasteli hyvän aikaa ylirasituksen, vilustumisen ja pahoinpitelyjen aiheuttamien vammojen vuoksi.

Häijäästä matka Tupurlan kylään. Siellä Tiaisen talossa menetti henkensä valkoisten joukkoihin liittynyt turkulainen poliisi Frans Lehtonen. Hän oli tiedustelumatkalla Mouhijärven suunnalla, mutta joutui yöpymään Tiaisen talossa hevosensa sairastuttua. Muistitiedon mukaan Lehtonen surmattiin pistimillä vuoteeseensa.

Tupurlasta pakojoukkio suuntasi etelään ylittäen Turun-Porin -radan Nohkuan luona. Tyrisevän kylästä otettiin vielä mukaan yksi talonisäntä. Punaiset saapuivat Suoniemelle 7. huhtikuuta aamutunteina. Joukko oli ollut liikkeellä tuolloin jo puolitoista vuorokautta käytännölliseti katsoen lepäämättä. Osa joukosta varmasti lepäsi, mutta vähäinen suojuluskuntaosasto riisuttiin aseista. Nämä olivat erehtynet luulemaan valkoisia käsivarsinauhoja käyttäneitä pakomatkalaisia suojeluskuntalaisiksi. Kylästä vietiin suojeluskuntalaisten aseet, hevosia ja muonaa. Noin kolmen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui muutaman kilometrin päässä olleeseen Sarkolan kylään. Sielläkin suojeluskuntalaiset yllätettiin valkoisin käsivarsinauhoin. Heidät pidätettiin, mutta useimmat vapautettiin saman tien. Mukaan otetut suojeluskuntalaiset pääsivät myöhemmin vapaiksi.

Pakojoukko suuntasi nyt kulkunsa Tottijärven ja Vesilahden syrjäkylien kautta punaisten puolelle. Mitään varsinaista rintamalinjaa seudulla ei ollut, vain osapuolten satunnaiset ratsupartiot liikkuivat alueella. Retkikunta saavutti punaisten joukot Vesilahden Narvassa huhtikuun 7. päivänä ennen illan pimenemistä. Ainakin osa joukosta jaksoi juhlia onnistunutta pakomatkaa tyhjentämällä jäljelle jäänyttä konjakkilastia. Seuraavana päivänä "orjatsalolaiset" siirtyivät Viialaan.  

Uhkarohkeasti Tampereen saarrosta ulosmurtautunut joukkio selvisi perille vähäisin tappion. Valkoisten propagandan mukaan liikkeellä oli epätoivoinen ”hurja joukko”, joka oli valmis mihin tahansa. Tosiasiassa pakoretken täydellinen onnistuminen perustui siihen oikeaksi osoittautuneeseen arvioon, ettei Tamperetta piirittäneillä ollut varaa pitää suuria osastoja suojaamassa selustaansa.

Miksi ryhmästä tuli ”Orjatsalon joukko”?

Aarne Alarik Orjatsalo (1883-41) oli näyttelijä, teatterinjohtaja, kirjailija ja seikkailija. Orjatsalo kuului hämeenkyröläislähtöiseen varakkaaseen Riddelin-sukuun. Aarne liittyi sosialidemokraattisen puolueen jäseneksi 1903 ja kolme vuotta myöhemmin hän otti sosialististen aatteidensa vuoksi sukunimekseen Orjatsalo. Hän oli lähes kaksi metriä pitkä komea mies, jota pidettiin Suomen parhaana näyttelijänä. Orjatsalo tunnettiin sosialisminsa lisäksi myös naisseikkailuistaan. Vuonna 1906 Orjatsalolla oli skandaalinkäryinen suhde näyttelijä Ain’ Elisabet Pennasen kanssa. Suhteesta syntyi avioton lapsi Jarno Pennanen, josta tuli toimittaja ja kirjailija. Jarno Pennasen toisesta avioliitosta syntyi Jotaarkka Pennanen. Hänet tunnetaan ohjaajana. 

Aarne Orjatsalo oli maaliskuussa 1918 Tampereella. Hän lausui 20.3. juhlarunon vallankumoussankareiden hautajaisissa. Sen jälkeen hän poistui Helsinkiin, mahdollisesti viimeisellä junalla 23.3. Helsingistä hän oli pitämässä puhetta 29.3. ”Orjatsalon joukon” paetessa Tampereelta hän jo Viipurissa. Mistä sitten moinen nimi punaisten pakoretkikunnalle?

Tampereen valtauksen jälkeen valkoisten sanomalehdissä mainittiin Orjatsalo ensiksi Vaasa-lehdessä 8.4. Tuolloin todettiin vain, että Orjatsalo on paennut Tampereelta monien muiden punajohtajien tavoin. Tampereen Sanomat kertoi 10.4., että ”surullisen kuuluisa tuulihattu Aarne Orjatsalo livisti ensimmäisenä” punaisten johtomiehistä Tampereelta. Samat tiedot toistettiin mm. Suupohjan Kaiussa ja Raahen Sanomissa sekä Satakunnan Kansassa. 

Ensimmäisen kerran Orjatsalon johtaman joukon paosta uutisoitiin Savonlinnassa ilmestyneessä Keski-Savossa 16.4. Kaksi päivää myöhemmin sama juttu oli luettavissa savonlinnalaisessa Itä-Savossa, Kajaanin Kaiussa ja Saarijärven Paavossa sekä oululaisessa Kalevassa. Tamperelaiseen Aamulehteen uutinen ehti vasta 20.4. ja Tampereen Sanomiin päivää myöhemmin. Myös kuopiolainen Savotar, Ilkka ja joensuulainen Korpi-Jaakko julkaisivat jutun, ajallisesti viimeisenä Korpi-Jaakko 23.4. Sen jälkeen Orjatsalon joukosta ei puhuttu, mutta muuten miestä kyllä löylytettiin perusteellisesti valkoisten lehdistössä.

Mutta miksi oheinen ensimmäinen juttu Orjatsalon joukosta ilmestyi tapahtumien kannalta syrjäisessä Savonlinnassa? 

Sotapropagandan kannalta uutinen oli hieman kyseenalainen, vaikka pakenijajoukon kokoa oli pienennetty. Orjatsalon korostettiin päässeen pakoon vain ”pienen joukon” ja konjakkilastin kanssa. Lisäksi arveltiin miehen jäävän pian kiinni. Heikki Ylikankaan mukaan joukko kuljettikin mukaan useita korillisia konjakkia. Osa väestä oli koko ajan tuhdisti humalassa. Konjakkia tarvittiin pitämään ”humooria yllä”.

Uutisen alussa mainittu S.V.T. oli Vaasan senaatin helmikuussa perustama valkoisen Suomen virallinen tietotoimisto. Uutisessa puhutaan myös Paikallistietotoimistosta, jolta on saatu tieto Orjatsalon joukon lisäksi Hämeenkyrössä murhatuista nimismies Väinö Nyströmistä, hänen pojastaan Laurista ja yli kymmenestä talollisesta. Uutisen nopean julkaisun takana lienee ollut hämeenkyröläislähtöinen lehtimies, kirjailija ja kiertueteatterin johtaja Eero Alpi. Hän juuttui teattereineen Savonlinnaan sisällissodan puhjetessa. Sodan alettua hän pestautui Savonlinnan suojeluskunnan esikuntaan ja toimi kirjailija F.E. Sillanpään sanoin ”pännäpataljoonan kynäkomppaniassa Savonlinnan rintamalla”. Hän kirjoitteli valkoisten lehtiin ja järjesti myös teatterinäytöksiä Savonlinnassa ja sen lähikunnissa. Uutinen levisi sitten muihin lehtiin jokseenkin samansisältöisenä. Lopun ”kostovaatimus” oli mukana Itä-Savon jutussa, muualla se oli poistettu. Kajaanin Kaiun juttuun ennätettiin lisätä tieto siitä, että Orjatsalo on ehtinyt jo Viipuriin jatkamaan kiihotuspuheitaan. Alpi kirjoitti uutisen jatkoksi myös kiivaan herjauksen Orjatsaloa vastaan. Se julkaistiin oululaisessa Liitto-lehdessä 19.4. Jutun mukaan kirjoitus olisi ilmestynyt jo Tampereen Sanomissa. Alpi lienee kirjoitustaan sinne tarjonnutkin, mutta ei lehti sitä julkaissut. Sen sijaan Raahe-lehdessä ilmestyi Orjatsalon mätäpaiseeksi ja häpeäbasilliksi leimannut lyhyt kirjoitus:

 

Avoimeksi jää se, kuka Hämeenkyröstä lähetti ”yksityisen varman tiedon” Orjatsalon joukosta. Tieto Orjatsalon osuudesta on joka tapauksessa peräisin Hämeenkyröstä. On arveltu, että Orjatsalo olisi tunnistettu väärin jo Mattilan ja Eljaalan taloissa. Isoisästään elämäkerran kirjoittanut Jotaarkka Pennanen kertoo vanhempiensa Jarno Pennasen ja Anja Vammelvuon uskoneen loppuun asti, että Aarne Orjatsalo oli mukana pakojoukossa. Märrin talon emäntä kertoi heille, että hänellä oli ollut kunnia auttaa Orjatsaloa vuonna 1918. Tämä oli jäänyt jälkeen muista saatuaan ilmeisesti jonkinlaisen sydänkohtauksen. Emäntä oli auttanut avaamaan lääkepullon korkin, kun Orjatsalo ei saanut sitä itse auki. Märrin talon vanha isäntä Jaakko Oskari Braxen oli Aarne Orjatsalon pikkuserkku, joten Jotaarkka Pennasen vanhemmat pitivät tunnistusta ja kertomusta uskottavana. Pakojoukko kulki varmasti Märrin talon kautta, sillä se vangitsi Märrin vanhan isännän hetkeksi aikaa. Mutta varmaa on se, että Orjatsalo oli tapahtuma-aikaan Viipurissa. Kun käsitys Orjatsalosta joukon johtajana yleistyi Hämeenkyrössä, taisi tarina saada vahvistusta useammalta ”silminnäkijältä”. 

Orjatsalosta saatiin pian lisää uutisia. Ilkassa kerrottiin 17.4., että Orjatsalo olisi värvännyt Turusta kolmisensataa ”matruusi-anarkistia” Tampereelle lupaamalla näille helpon voiton ”muutamasta kymmenestä lahtariherrasta”. Rintamalle lähteneistä palasi viikon päästä parikymmentä eloonjäänyttä etsimään Orjatsaloa, joka oli jo saanut asiasta vihiä ja purjehtinut turvallisille seuduille. Juttua levitettiin sitten yli kymmenessä sanomalehdessä, viimeiseksi Korpi-Jaakossa 16.5. Tarina oli normaalia sotapropagandaa vailla todellisuuspohjaa. Mielenkiintoinen se sikäli, että jutun mukaan Orjatsalo olisi poistunut Tampereelta hyvissä ajoin ennen pakoretkikuntaa. Tällaiset ristiriitaisuuksiin tuskin kukaan kiinnitti huomiota.

Valkoinen lehdistö kaatoi paljon muutakin Orjatsalon niskaan. Yksi syy oli Orjatsalon maaliskuussa esittämä väite siitä, että valkoiset olivat ampuneet Punaisen Ristin sairaanhoitajattaria. Lisäksi Orjatsalo oli tunnettu, näkyvä ja karismaattinen hahmo. Hänen sosialistiset ajatuksensa ja asettuminen punaisten puolelle näyttää herättäneen poikkeuksellista katkeruutta valkoisten puolella. Toukokuussa levisi huhuja siitä, että Orjatsalo olisi löydetty Lahden vankileiriltä. Helsingin Sanomat torjui uutisen 24.5. Lehti kertoi sen sijaan huhuiltavan, että mies on nähty Moskovassa. Siellä tai Pietarissa mies olikin. Hän liittyi upseerina brittien värväämään Muurmannin legioonaan vuosiksi 1918-19. Sieltä hän siirtyi Englannin kautta Yhdysvaltoihin.

Jälkikaikuja

Eero Alpille selvisi pian Hämeenkyröön ja Tampereelle paluun jälkeen, ettei Orjatsalo ollut mukana pakoretkellä Hämeenkyrön kautta. Perustamassaan Suojeluskuntalaisen lehdessä hän valitti heinäkuun alussa ”publisistisen valehtelemisen” yleisyyttä myöntäen samalla, että se oli tiedotonta, ei tahallista ja johtuu pintapuolisesta asioihin tutustumisesta. Yhtenä esimerkkinä epätotuudenmukaisuuksista hän piti puhetta ”Roisto Orjatsalon” ns. Hämeenkyrön retkestä. Sanottu ”suur-huijari” ei ollut retkellä, vaan esiintyi jo samaan aikaan kansankiihottajana Viipurissa. Kyrön Sanomat vastasi tähän pian ja ilmoitti oikaisevansa tätä pientä ”oikeisupätkää”. Toimitus kertoi kuulleensa luotettavalta taholta Orjatsalon osuudesta retkikuntaan Hämeenkyrössä. ”Itse emme kyllä herraa kasvoista kasvoihin nähneet”, päättyi oikaisu. Hauskaksi tilanteen teki se, että Alpi oli edelleen muodollisesti Kyrön Sanomien päätoimittaja. Tätä tehtävää hän ei ollut hoitanut kevään 1917 jälkeen, vaikka miehen nimi komeili lehden vastaavana toimittajan vielä vuoden 1919 alkupuolen. Tosiasiassa lehteä toimitti nahkuri ja monitoimimies Jalmari Helo. Hän myös kirjoitti lehteen jutun Orjatsalon joukosta nimimerkillä -lo.

Käsitys Orjatsalon mukana olosta pakojoukossa jäi elämään valkoisen Suomen historiankirjoituksessa. K. V. Kaukovalta julkaisi 1921 teoksen Tampereen seudun kapinahistoria. Siinä hän kertoo (s. 421), että Tampereelta pakeni hevosilla noin 300 miestä, ”etupäässä päälliköitä”. Paenneiden joukossa olivat mm. Ali Aaltonen, K. M. Evä, Aatto Koivunen, Aarne Orjatsalo ym. Kaukovalta ei nimittänyt ryhmää Orjatsalon joukoksi. Hän väitti liioitellen retkikunnan surmanneen Hämeenkyrössä ainakin 10 henkeä.

Eversti J.O. Hannulan Suomen vapaussodan historia muodostui aikanaan valkoisen Suomen vapaussotatutkimuksen perusteokseksi. Hannulan kaaduttua jatkosodassa toimitti Helsingin yliopiston yleisen historian professori Arvi Korhonen vuonna 1956 teoksesta viidennen painoksen. Siinäkin mainittiin edelleen Ali Aaltosen ja K.M. Evän lisäksi Orjatsalo pakenijoiden johtomiehinä (s. 230). Hannulan mukaan joukkoon kuului kolmesataa miestä, etupäässä päälliköitä ja venäläisiä. Venäläisten laajasta osallistumisesta joukkoon ei ole myöhemmän tutkimuksen mukaan näyttöä.

Armahduslait mahdollistivat Aarne Orjatsalon paluun Suomeen 1920-luvun lopulla. Häneen liittyvä lehtikirjoittelu kiihtyi taas rajusti, kun mies saapui puolisonsa Toini Aaltosen kanssa Suomeen 27.4.1929. Orjatsalo tiesi joutuvansa kuulusteltavaksi ja mahdollisesti oikeuden eteenkin vuoden 1918 tapahtumista. Hän varmaankin arvioi, että tuomio olisi vapauttava. Orjatsalo pääsi esiintymään työväen teattereissa Helsingissä ja Viipurissa. Tampereen Työväen Teatterissa hän esiintyi enimmäistä kertaa 23.4.1929. Tampereen porvarilliset lehdet eivät huomioineet teatterivierailua mitenkään, mutta muistelivat aktiivisesti vuoden 1918 tapahtumia. Aamulehdessä viitattiin Hämeenkyrön murhiin, joskaan ei väitetty suoraan Orjatsalon niitä tehneen. Tampereen Sanomat otti jopa yhteyttä Etsivän Keskuspolisin päällikköön Esko Riekkiin. Lehti kyseli tämän kantaa Tampereella esiintyviin kulkupuheisiin, joiden mukaa Orjatsalo olisi syyllistynyt Sorvaniemen ja Alakomin murhiin. Ympäripyöreästi vastannut Riekki totesi EK:n olevan tietoinen Orjatsaloa koskevista huhuista niin Tampereen suunnalla kuin muuallakin maassa. Hän sanoi, ettei ollut löydetty sen enempää Mouhijärveltä kuin Hämeenkyröstäkään yhtään henkilöä, joka olisi nähnyt Orjatsalon seudulla murhien tapahtuma-aikaan. Niinpä Orjatsalo on pitänyt vapauttaa pätevien todisteiden puuttuessa. Tietysti Riekki tiesi, ettei Orjatsalo ollut mukana pakojoukossa. Koskihan yksi valtiopetossyytteistä nimenomaan Orjatsalon Hämeenkyrön tapahtumien aikaan Viipurissa pitämää puhetta.

Kansan Lehti oli paremmin selvillä tilanteesta ja moitti Aamulehteä suoranaisesta valehtelusta. Aamulehti kielsi syyttäneensä Orjatsaloa murhista, mutta väitti tämän olleen mukana pakoretkellä vedoten vapaussotakirjallisuuteen. Kesäkuussa Aamulehti julkaisi vielä yleisönosastossa nimimerkillä J. L-g-s, kirjoituksen, jossa kehotettiin viranomaisia tutkimaan vanhoja punaisten kuulustelujen asiakirjoja vuodelta 1918. Sieltä voisi löytyä todisteita Orjatsalon osuudesta pakoretkelle osallistumiseen ja sen johtamiseen. Nimimerkin takana oli hovioikeuden auskultantti Jonas Lagus, joka vastasi sotaoikeuden auditöörinä punavankien kuulustelusta Siuron suunnalla. Myös Uusi Suomi julkaisi Laguksen kirjoituksen.

Koska kyseessä oli valtiopetosjuttu, se käsiteltiin hovioikeudessa. Kansan Lehti käsitteli oikeudenkäyntiä laajasti. Etsivän Keskuspoliisin raportissa ja kanneviskaalin syytekirjelmässä mainittiin edelleen Hämeenkyrön murhat, mutta kanneviskaali kyllä ilmoitti, ettei Orjatsaloa syytetä murhista. Kyse oli vain hänen Helsingissä ja Viipurissa pitämistään puheista. Kanneviskaalina toimi monien muiden valtiopetosoikeudenkäyntien tapaan Olavi Honka, joka sittemmin tuli tunnetuksi oikeuskanslerina ja presidenttiehdokkaanakin. Hovioikeus kuuli todistajia kertaalleen kesäkuussa ja uudelleen heinäkuussa. Päätöksensä oikeus antoi marraskuussa. Viipurin puheesta ei saatu riittävää selkoa ja Helsingin puheen katsottiin syyllistävän vain avunantoon valtiopetoksessa, ei yllytykseen. Syyteoikeus avunannosta valtiopetokseen oli vanhentunut, joten Orjatsalo vapautettiin.

Orjatsalo kiersi esiintymässä työväennäyttämöillä ympäri Suomea. Syksyllä 1930 hän asettui Sörnäisten Työväen Näyttämön johtajaksi. Tehtävä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan hänet vapautettiin tehtävästä jo tammikuussa 1931. Syynä olivat erilaiset ristiriidat sekä teatterin henkilökunnan että muun johdon kanssa. Ongelmia aiheutti myös Orjatsalon runsas alkoholinkäyttö. Pääosin ajan oikeistolaisen ilmapiirin ja kokemansa häirinnän vuoksi Orjatsalo suunnitteli paluuta Amerikkaan jo kesällä 1930. Tampereella hänen teatterinäytöksiään oli häiritty, ja lapuanliikkeen kiristäessä otettaan Orjatsalo palasi helmikuussa 1931 Yhdysvaltoihin. Siellä hän keuhkosyöpään newyorkilaisessa varattomien sairaalassa uudenvuodenpäivänä 1941.

Käsitys Orjatsalon joukosta jäi elämään vapaussotakirjoihin ja -kirjoituksiin. Usein tosin käytettiin lainausmerkkejä: ”Orjatsalon joukko”. Näin otsikoi hämeenkyröläinen opettaja ja kotiseutumies Matti Lähteenmäki kirjoittaessaan Hämeenkyrön suojeluskunnan historiikin 1938 (s. 124). Asiasta perillä ollut Lähteenmäki lienee tiennyt, ettei Orjatsalo mukana retkellä ollut. Mutta toisinkin kerrottiin vapaussotatarinoissa. Oululainen Kaleva kertoi 1937, että Orjatsalo ampui Hämeenkyrössä pistoolilla olkapäähän 17-vuotiasta Heimo Merenheimoa, joka onnistui kutenkin kuin ihmeen kaupalla livistämään punaisten kynsistä. Merenheimo ei ollut enää vahvistamassa tarinaa, hän oli kuollut Itä-Karjalan retkellä 1919. Totta on se, että Merenheimo oli toverinsa kanssa tunnustelijana ottamassa selvää Häijäätä lähestyvästä joukkiosta ja haavoittui laukaustenvaihdossa. Tapauksesta kertovassa lehtiuutisessa ei 1918 mainittu mitään Orjatsalosta.

Sotien jälkeen mielenkiinto ”Orjatsalon joukkoon” alkoi hiipua, alkoihan ainakin historioitsijoille olla selvää, ettei Orjatsalo nimeään kantaneessa retkikunnassa mukana ollut. Aarne Orjatsaloon on kiinnitetty enemmän huomiota teatterissa ja kirjallisuudessa. Anja Vammelvuo kirjoitti Orjatsalosta 1970-luvun puolivälissä näytelmän Tulee aika toinenkin. Sen ensi-ilta oli 1982 Turun kaupunginteatterissa. Näytelmän ohjasi Orjatsalon pojanpoika Jotaarkka Pennanen, ja pääosaa esitti sopivan karismaattinen Hannu Lauri. Näytelmässä Orjatsalo on mukana pakoretkikunnassa kohtauksessa 19, Lavajärvi. Legenda Orjatsalon joukosta pysyi elossa.

------

Edit. 27.9.2023

Kirjoittaessani tätä juttua alkuvuodesta 2022 harmittelin sitä, ettei "Orjatsalon joukosta" ole käytettävissä mitään yleiskatsausta. Tilanne muuttui, kun Tuomas Hopun teos Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta ilmestyi 2023. Hoppu käsittelee varsin perusteellisesti tämän punaisten pakojoukon vaiheita (s. 213 - 249). Samalla tulee käsitellyksi toinen, Pyhäjärven kautta paennut joukko (s. 185 - 197). Hopun teoksen avulla olen täydentänyt juttuani. Lisäyksinä ovat mm. Taavetti Isotalon tapaus sekä Artturi Yrjälän, Karl Smedbergin ja Frans Lehtisen kohtalot. Häijäästä poistumisen jälkeiset retkikunnan vaiheet perustuvat kokonaan Hopun tutkimukseen.

Tuomas Hoppu käyttää pakojoukosta johtajansa mukaan nimitystä Lehtimäen joukko. Retkikuntaa johti Tampereen punaisten puolustuksen ylipäällikkä Verner Lehtimäki. Lehtimäen joukko onkin mielestäni oiva nimitys. Se erottaa joukon Pyhäjärven kautta paenneista. Ehkäpä Lehtimäen joukko korvaa seuraavan sadan vuoden kuluessa legendan Orjatsalon joukosta. Oman juttuni otsikossa päätin säilyttää sentään Orjatsalon...

Lähteet

J.O. Hannula: Suomen vapaussodan historia. Viides painos. Tarkistanut ja alkulauseen kirjoittanut Arvi Korhonen. Porvoo 1956.

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Vastapaino 2023.

K.V. Kaukovalta: Tampereen seudun kapinahistoria. Helsinki 1921.

Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 2. Helsinki 1981.

M. Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930. Tampere 1938.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Maria Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Yrjö Norokorven sähköposti tekijälle 25.6.2024

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Hansaprint Oy, Turenki 2017.

Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1993.

Anja Vammelvuo: Tulee aika toinenkin. Keuruu 1983.

Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. Yhdeksäs painos, Porvoo 2004.

Muurmannin legioona Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Muurmannin_legioona

Aarne Orjatsalo Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Orjatsalo

Viittaukset lehtiin on merkitty linkkeinä tekstiin.