Majalammin Mielosten suvusta

Kartoitan tässä kirjoituksessa hieman sukuni vaiheita. Suvun piirissä on tapana puhua Majalammin (eli Maijjoolammin) Mielosista. Taustalla on Paavo Mielosen siirtyminen Säämingin Pihlajaniemestä Luotojärven Majalammille 1836. Tästä syntyi oma sukuhaaransa.

Mielonen on vanha itäsuomalainen sukunimi. Nimiä Mieli, Mielikirja, Mielikko, Mielikkä, Mielitoivo, Mielitty, Mielivalta ja Mielo on pidetty kantasuomalaisin yksilönniminä, Sisällöltään ne on yhdistetty sanaan mieli ”mieluinen”. Näistä mainituista kaksiosaisia nimiä, kuten Mielivalta ja Mielikirja, on kuitenkin pidetty jälkiosansa puolesta germaanisperäisinä. Sukunimet Mielonen ja  Mielikäinen sekä harvinaisemmat Mielityinen, Mielty, Mielo, Mielosenmäki ja Mielola johtuvat siis sanasta mieli eli mieluinen.

Sukunimeä Mielonen tavataan Viipurin pitäjässä 1543 (Jörian Melon) ja 1557 (p. Meeloin). Savosta Mielosia tavataan Rantasalmen, Pellosniemen ja Vesulahden suurpitäjistä jo 1541. Nykyään Mielosia tavataan Itä-Suomen lisäksi myös Keski-Suomessa, Hämeessä, Satakunnassa, paikoin Varsinais-Suomessa sekä Pohjanlahden perukassa. Tähän sukunimen leviämiseen vaikutti osaltaan sodanjälkeinen siirtokarjalaisten sijoittaminen eri puolille Suomea: evakkojen joukossa oli melkoisesti Mielosia. 

Suomessa Mielosia on 16.3.2020 päivitetyn tilaston mukaan 1212, lisäksi ulkomailla on 63 Mielosta. Entisenä sukunimenä Mielonen on 576 Suomessa asuvalla. Kuolleita Mielonen -nimisiä Väestörekisterikeskuksen tiedostoissa on 1017 henkeä.

Säämingin Pihlajaniemen Mieloset

Majalammin Mielosten sukuhaara on lähtöisin Säämingin Pihlajaniemestä. Sukua ei ollut siellä vielä 1620-luvulla. Johan Habermanin maantarkastuskirjan mukaan 1620-luvulla Mielosia oli Pien-Savossa ennen kaikkea Rantasalmella: siellä oli kaikkiaan seitsemän Mielosta talollisina. Säämingissä oli vain Laukansaaren Antti Mielonen isäntänä. Vuonna 1635 Pihlajaniemessä oli talonhaltijana Paavo Pekanpoika, jonka sukunimi kolme vuotta myöhemmin maakirjan mukaan oli Mielonen.

Lars Röösin vuosina 1643-44 laatima kartta antaa tarkan kuvan asutuksen senhetkisestä asutustilanteesta. Mieloset olivat asettuneet pitäjän  keskipaikkeille, Pihlajaniemelle. Kylä oli lähellä Olavinlinnaa ja vaatimatonta Savonlinnan kaupunkia. Karttaselityksen mukaan Mielola koostui kahdesta talosta, jotka on merkitty karttaan kirjaimilla C (läntinen talo) ja D (itäinen talo). Yhteiset pellot rajoittuivat lännessä kartan yläkulmassa näkyvään Tolkajärveen (nykyinen Tolkkaanlampi)

Kartta Jyväskylän yliopisto, ks. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/17891/c1_38.jpg?sequence=1&isAllowed=y

Mielolan maakappaleet on lueteltu karttaselitteessä: Vuorilamminmaa oli talojen eteläpuolella, talot sijaitsivat Tolkkalamminmaalla, Riita-ahon pohjassa pää oli taloista länteen. Lisäksi tiluksiin kuuluivat Naistenlahti, Mustaniemenmaa (peninkulma kylästä länteen), Jänissalonmaa, Lautakotasaari ja Linnankanto (sijaitsi 4½ peninkulmaa itään Utrasvedellä). Kalavesiä Mielolalla oli Tolkkalahdessa (nykyään Tolkkaanlahti), Pihlajavedellä ja hieman muuallakin.

Kylän talo E oli nimeltään Kompila. Se sijaitsi Tolkkaanlammesta pohjoiseen. Talon omistuksiin kuuluivat mm. Riihenkivenmäki sekä osa Haapianniskamäestä. Kannaltamme kiinnostavinta on se, että talolle kuului viiden peninkulman päässä sijainnut osa Luotojärvenmaasta, joka selityksen mukaan oli Honkalan toisella puolella. Lisäksi omistuksiin kuului Hirvolan Antosaaren niitty Puruvedellä. Niitty sijaitsi 4½ peninkulman päääsä kylästä ja sieltä saatiin viisi kuormaa heinää. Kalavesiä talolla oli sekä Pihlajavedellä että Luotojärvellä. Luotojärvenmaalla oli hyvää tervanpolttoon ja kaskeamiseen sopivaa metsää.

Pihlajaniemen Kompilan talo (E). Jyväskylän yliopisto, ks. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/17477/c1_39.jpg?sequence=1&isAllowed=y 

Paavo Pekanpoika Mielonen näyttää olleen isäntänä noin vuoteen 1652 saakka. Sen jälkeen talon astui hänen poikansa Paavo Paavonpoika Mielonen. Hänellä oli useampi veli, henkikirjoissa mainitaan ainakin Antti, Martti ja Lemetti Mielonen. Veljeksetkin olivat avioituneet. Vanha isäntä Paavo Pekanpoikakin esiintyi henkikirjassa satunnaisesti vielä 1659, ja hänen vaimonsa jopa 1663.

Savon maantarkastus 1664 selvitti sekavia maanomistussuhteita. Tuolloin Pihlajaniemessä oli kaksi Mielosten hallitsemaa taloa. Paavo Paavonpoika Mielonen hallitsi yhden veromarkan perintötilaa. Hänen veljensä Antti Paavonpoika Mielonen puolestaan oli ottanut Paavo Nahkahatun, Lauri Miikkulaisen ja Matti Vellosen autiot käyttöönsä. Hänen kruununtilansa oli veroluvultaan 2½ markaa. Mieloset näyttävät kuitenkin pysyneen yhtenä suurperheenä, vaikka ehkä asuivat kahdessa rakennuksessa. Henkikirjaan on merkitty 1660-luvun lopulla vuosittain 10 - 11 aikuista talouden jäsentä. Edellä mainittujen lisäksi mukana oli rakuuna Tuomas Paavonpoika, joka lienee ollut veljeksistä nuorimmainen. Paavo Mikulainen oli talon renki monen vuoden ajan.

Henkikirjojen mukaan Mielosten jakautuminen kahdeksi eri taloudeksi ja perhekunnaksi näyttäisi tapahtuneen viimeistään 1673. Paavo Paavonpoika jäi omalle tilalleen ja Antti Paavonpoika siirtyi ottamiensa autiotilojen varaan. Paavo Pekanpoika oli toiminut postitalonpoikana vuodesta 1644 aina 1660-luvulle saakka. Hänen poikansa Paavo Paavonpoika oli sekä kestikievarin isäntä että postitalonpoika 1660-luvulta vuoteen 1682. Osittain Mielolan talon autioksi eli veronmaksukyvyttömiksi jääneille maille oli perustettu Säämingin kappalaisen virkatalo. Tämä tapahtui viimeistään ilmeisesti jo 1640-luvulla, vaikka asiakirjatietoja kappalaispappilasta on vasta vuodelta 1653. Vuoden 1664 maantarkastuskirjan omistussuhteiden epäselvyys maakappaleiden omistuksesta aiheutti riitoja kappalaisen ja Paavo Mielosen välillä, mutta ne saatiin sovituksi käräjillä 1667. 

Paavo näyttää kuolleen aivan 1600-luvun lopussa, vuonna 1699 mainitaan hänen vaimonsa leskenä. Hänen pojastaan Paavosta tuli sitten isäntä. Tämä Paavo Mielonen sattui oksentamaan kirkossa pääsiäisen tietämissä 1705. Asiaa tutkittaessa hän vakuutti, ettei teko johtunut viinasta, koska hän ei aamulla kotoa lähdettyään ollut juonut viinaa enempää kuin ”kolme kertaa”. Kolmea ryyppyä pidettiin tuolloin soveliaana määränä: nautittiin tarpeen ja hädän pikari, terveyden pikari ja ilon pikari. Neljäs oli jo kiukkuisten pikari. Paavon selitys ei uponnut oikeuteen, vaan hänelle rapsautettiin raskaat 50 hopeataalarin sakot. Rahaton olisi voinut sovittaa sakot kolminkertaisella kujanjuoksulla tai kahden viikon vesileipä-vankeudella. 

Tämä Paavo ei ole kuitenkaan Majalammin Mielosten esi-isiä. Antti Paavonpoika Mielonen ja Lemetti Paavonpoika Mielonen mainitaan vuoronperään toisen Pihlajaniemen talon isäntänä. Lisäksi talouteen kuuluivat ainakin veljet Tuomas, Risto, Heikki ja Matti. Talvikäräjillä 1685 selviteltiin sudentappojuttua. Tuomas Mielonen selvitti, että hänen urhoollinen vaimonsa oli jollain pihlajaniemeläisellä sillalla lyönyt kangella hengiltä kimppuunsa käyneen suden. Olli-porvari ja Pekka Fläsk olivat kuitenkin riistäneet emännältä sudennahan korvausta antamatta. Miehet joutuivat palauttamaan nahan. Koska Mielosen vaimo oli yksin tappanut suden, sai hän yksin pitää nahan.

Antti Paavonpoika näyttää kuolleen 1705, sillä seuraavana vuonna henkikirjassa mainitaan hänen leskensä. Isäntänä oli tämän jälkeen Lemetti Paavonpoika, joka onnistui säilyttämään henkensä ja talonsa isonvihan pahojen vuosien yli. Hän oli sekä lautamies että kirkon kuudennusmies. Lemetti haudattiin kirkon lattian alle 6.10.1723. Lemetti oli kuollessaan 64-vuotias, hän oli siis syntynyt 1659 tai 1660. Puutteellisten lähteiden takia on vaikea sanoa, oliko Lemetin isä 1600-luvun lopussa kuollut Paavo Paavonpoika Mielonen, vai joku muu Paavo. Kenties henkilö, jonka nimi ei tarttunut lainkaan henkikirjoihin? Joka tapauksessa sukujuuret näyttävät johtavan 1630-luvulla Pihlajaniemeen asettuneeseen Paavo Pekanpoika Mieloseen.

Lemetti Paavonpojan jälkeen isännäksi tuli vanhin poika, Lemetti Lemetinpoika Mielonen. Lemetti katosi henkikirjoista pian, ja vuodesta 1733 isäntänä mainitaan 6.1.1749 kuollut ratsutilallinen Paavo Lemetinpoika Mielonen, joka oli kuollessaan 55 vuoden ikäinen. Hänen vaimonsa Eeva Juuti kuoli yhdeksän vuotta myöhemmin 66-vuotiaana.

Paavon Lemetinpojan ja Eevan ensimmäinen lapsi oli 19.5.1726 kastettu Anna. Vuotta myöhemmin syntyi poika Matti ja 1731 Samuel. Perhe täydentyi vielä Juholla (1734) ja Marialla (1736). Vanhin poika Matti avioitui lokakuussa 1758 Pesolansaaresta kotoisin olleen Kaisa Makkosen kanssa. Tästä avioliitosta viidentenä lapsena syntyi poika Juho vuonna 1766. Juho puolestaan avioitui Kesämänsaaresta kotoisin olleen Katariina Olvisen kanssa. Tuolta ajalta ovat säilyneet rippikirjatkin. Kuvassa Juho Matinpoika ja hänen vaimonsa Katariina. Juhon yläpuolella on hänen sisarensa Anna ja Katariinan alapuolella  Juhon nuorempi veli Pekka.

Juholle ja Katariinalle syntyi viisi lasta, joista Katariina, Maria, Pekka ja Matti kuolivat lapsina. Vain 1801 syntynyt Paavo selviytyi aikuiseksi. Isä Juho kuoli jo 1804 vain 37-vuotiaana.

 Siirtyminen Säämingistä Majalammille

Mielosten siirtyminen Kerimäen Luotojärvelle kytkeytyy isojakoon. Se aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1757. Suomea varten annettiin erillinen isojakoasetus 1775. Näillä seuduilla isojako suoritettiin pääosin vasta 1830 – 1860 –luvuilla. Lykkäytymisen syy oli seutua halkova Ruotsin ja Venäjän välinen raja.  Pikkuvihan jälkeisessä Turun rauhassa 1743 Venäjä otti Olavinlinnan hallintaansa. Säämingin Pihlajaniemi liitettiin Venäjän valtakuntaan, mutta kylän takamaat Luotojärven suunnalla jäivät Ruotsin puolelle. Jäipä Kerimäellekin rajaerimielisyyksien takia valtioiden välinen riitamaa, joka ei kuulunut kummankaan kruunun alaisuuteen. Rauhansopimuksen mukaan talonpojat saivat vapaasti käyttää nautintojaan rajan yli. Merkillinen tilanne päättyi vasta 1809, kun Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Vasta 1818 Sääminki ja Kerimäki yhdistettiin kokonaan hallinnollisesti silloiseen Kuopion lääniin, ja isojako pääsi todella vauhtiin. 

Isossajaossa vanhasta Säämingin Pihlajaniemen talon numero 3 kolmasosasta muodostettiin uusi Luotojärven maakirjatalo numero 1. Talon nimeksi tuli Paavola isännän eli vuonna 1801 syntyneen Paavo Juhonpoika Mielosen mukaan. Isonjaon yhteydessä talot nimettiin Kerimäellä aina isännän (tai leskiemännän) etunimen mukaan, ellei talolla ollut vanhastaan nimeä. Jakotoimet aloitettiin 1832 ja Säämingin käräjät vahvisti toimituksen tulokset 7.11.1835. Paavo Mielosen perheen ohella moni muukin matkasi Pihlajaniemestä Luotojärven suuntaan. Koko Luotojärven kylä viisine taloineen muodostettiin Pihlajaniemen kylän takamaista. Paavo Mielonen muutti vaimonsa Eeva Helenan ja  kolmen lapsen kanssa Luotojärven tiluksille 1836. Rippikirjaan viralliseksi muuttopäiväksi on merkitty 4.3.1836.

Rippikirjassa ylimpänä leskiäiti Katariina, sitten poika Paavo ja hänen vaimonsa Eeva Helena Abrahamintytär Kinnunen. Lisäksi on merkintä muutosta Kerimäelle.

Paavola oli aluksi tyypillinen takamaille ja eräsijoille perustettu uudistaloa. Isojakokarttojen ja -asiakirjojen mukaan peltoa oli muuton aikaan raivattu vasta 1 tynnyrinala ja 26 kapanalaa, nykymitoissa hieman vajaa hehtaari. Pelto oli hietapohjaista, multaa oli kolmen tuuman kerros. Pelto oli lähellä Majalammin rantaa. 1600-luvun karttaselityksissä nimi on aina muodossa Maijalampi. Maija tarkoitti tuolloin majavaa. Majalammin nimi ei siis tule majasta, vaan se on lyhentynyt muoto Maijalammista eli Majavalammista.  Kaskeksi sopivaa metsää tilaan kuului 167 tynnyrinalaa eli noin 83 hehtaaria. Paavolan kokonaispinta-ala oli 425 tynnyrinalaa eli hieman yli 222 hehtaaria.

Paavo Juhonpoika Mieloselle ja Eevalle syntyi kuusi tytärtä ja yksi poika, isänsä mukaan nimetty Paavo.  Tästä Paavo Juho Paavonpoika Mielosesta tuli talon isäntä 1858 vain 23-vuotiaana isän kuoleman jälkeen. Vuonna 1862 Paavo solmi avioliiton Riihipellon Maria Lovisa Eerikintytär Mutikaisen kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kuusi lasta: Antti, Pekka, Paavo, Katriina, Ernesti ja Pekka. Heistä vanhin, Pekka, kuoli suuren nälkävuoden 1868 keväänä alle kaksivuotiaana. Katriina avioitui Matti Mielosen kanssa, mutta kuoli lapsettomana. Sekä Antti että Paavo avioituivat ja toivat miniät Majalammille. Antin vaimo oli Anna Maria (os. Kupiainen) ja Paavon Maria (os. Pennanen). Nuorimmat pojat Ernesti ja Paavo kuolivat lapsina. Paavo Juhonpoika kuoli 1896 ja Maria Lovisa 1919.

Seuraavaksi katkelma Leena Turtiaisen muistiin merkkaamia Hilja (eli Hipi) Mielosen tarinoita Majalammista. Hipillähän oli tunnetusti hyvä puheenanti. 

”Marja Loviisa teititteli miestään ja tiedettiin liiton olleen onnellinen. Aviomies istui keskellä tupaa keinussa ja määräili, piioille ei saanut antaa kahvia. Marja-Loviisa kattoi miehelleen kahvin saliin ja niiasi – Tulukeetten työ hyvä isäntä, nyt on kahvi kupissa. Sitten hän suhahti piioille keittiöön: - Juokee tytöt kahvii, nyt ei ukko niä.

Majalammin talossa oli yhtä aikaa seitsemän Maria. Oli Maria Loviisa, Anna Maria, Maria, Siiri Maria, Lempi Maria, piika-Maria ja vielä Veikko Ilmari."

Paavo Mielonen siirtyy Konnalammille

Talon väkimäärän kasvaessa tehtiin pesänjako 1912. Antti vanhempana veljenä jäi Majalammille ja Paavo nuorempana siirtyi isännäksi Konnalammille Hautakankaan taloon. Talo ostettiin Honkasilta. Hautakangas kuului Yläkuonaan. Se muodostettiin isojaossa Yläkuonan vanhasta talosta no 6, Venälästä. Tästä maakirjatalosta tehtiin isonjaon yhteydessä kuusi taloa. Hautakangas oli kahdeksasosa manttaalin talo, jota hallitsi isonjaon aikaan 1850-luvun puolivälissä Antti Matinpoika Honkanen. Talossa oli tuolloin peltoa vajaat kuusi hehtaaria.

Isovanhempani Maria (1873 - 1916) ja Paavo (1869 - 1955)

Paavolle ja Marialle syntyi kahdeksan lasta. Viimeisen eli isäni Toimin syntymä 1916 muutti perheen elämää pysyvästi. Jokunen sana suullista perimätietoa tapahtumasta:

”Synnytyksessä istukka ei irronnut ja Paavo lähti hakemaan hevosella lääkäriä. Oli sanonut kätilölle että et sua ees nykästä, sie ootat lääkärii. Tämä kävi kätilön kunnialle, ja hän kävi irrottamaan istukkaa. Kuului vain voihkaisu ja Maria kuoli verenvuotoon. Kun lääkäri tuli, se puhui ovella kätilön kanssa, ei mennyt edes kamariin sisään. Martta muisti, että hän oli uunin luona penkillä. Uunissa oli puuroa, hän muistaa minkä verran siitä oli otettukin. Hipi muisti, että tytöt olivat käyneet juuri Myllynjoilla huuhtomassa pyykkejä hevosella.”

Vastasyntyneen Toimin hoito ja kasvatus lankesi pääasiassa vanhimman tyttären, tuolloin 20-kesäisen Siirin harteille. Myöhemmin Siiri kasvatti sitten Kimmoa eli kirjailija Aku-Kimmo Ripattia, kun Kimmon äiti, Iris Uurto eli Lyyli Mielonen keskittyi kirjalliseen tuotantoonsa. Siiri ei avioitunut, vaikka kosijoita ei puuttunut.

Konnalammin pihapiirin elämää on sitten talletettu kaunokirjallisuuteenkin Aku-Kimmo Ripatin teoksessa Iris. Se pohjautuu osaltaan Iriksen nuorena pitämiin päiväkirjoihin ja osaltaan myös sukutarinoihin.

Kahdeksasta lapsesta Siiri ja Helsingin Sanomien postittajana toiminut Hilja sekä Ruotsiin muuttanut Martta olivat lapsettomia. Veikko avioitui Lahja Käyhkön kanssa ja jäi asuttamaan Hautakankaan tilaa. Lyyli muutti nimensä virallisestikin Iris Uurroksi ja elätti itsensä kirjailijana. Aino asettui rapakon taakse Floridaan. Häntä seurasi uudelle mantereelle Aarne, joka muutti ensin Kanadaan ja sitten Kaliforniaan. Aarne kuoli siellä viimeisenä sisarussarjasta maaliskuussa 2000.

Paavo Mielosen lapset ilmeisesti juhannuksena 1937. Ylärivissä Toimi, Martta ja Veikko. Keskirivissä Paavo, Siiri ja Aarne. Alarivissä Hilja, Iris Uurto sylissään poikansa Aku-Kimmo Ripatti ja Aino.

Paavo Mielonen hankki yhdessä Viljami Käyhkön kanssa liikemies Niilo Turusen konkurssipesästä Alakuonasta Tanilan tilan 1919. Talossa asui aluksi vuokralaisia. Paavo myi osuutensa tilasta 1942 pojilleen Aarnelle ja Toimille. Samana vuonna Aune Sairasen kanssa avioitunut Toimi lunasti myöhemmin Aarnen osuuden itselleen. Muuttokuormassa Tanilaan tuli myös isä-Paavo, joka kuoli 1955. Tanila on Alakuonan vanhaa asutusta, paikalla oli talo jo 1540-luvulla. Isojaossa Alakuonan kolmesta maakirjatalosta muodostettiin kylään seitsemän taloa: sen lisäksi noin viiden peninkulman päässä sijaitseva Savonrannan Hankavaaran kylä muodostettiin Alakuonan vanhoista takamaista. Hankavaaraan tuli peräti kahdeksan taloa.  Nimensä Tanila sai isonjaon aikaisesta isäntänsä Taneli Turtiaisen etunimestä.

Tanilan talon peräkamarissa synnyin sittemmin viisijäsenisen sisarussarjan neljäntenä. Omat vaiheeni jätän tulevien polvien sukututkijoiden selviteltäviksi.

Lähteistä

Vuosilta 1635 - 1740 olen käynyt läpi säilyneet henkikirjat ja muutamia maakirjoja Pihlajaniemen kylän osalta. Säämingin selvästi puutteelliset  kastettujen luettelot alkavat vuodesta 1707 ja haudattujen luettelot vuodesta 1708. Rippikirjat ovat säilyneet  Pihlajaniemen kylän osalta vasta vuodesta 1780. Tietoja Majalammista, Hautakankaasta ja Tanilasta koottu isojakoasiakirjoista ja sukutarinoista.

Kirjallisuutta:

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:1 - I:2.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Seppä-Sairasen sukujuuria

Lyhyt oppimäärä

Äidinisäni Paavo Sairanen (1893-1969) avioitui Edit Lajusen kanssa 1921. Paavo toimi kyläseppänä Makkolan Kolvonjoella. Perhe muutti Alakuonaan Saraselälle 1937. Sinne Paavo rakensi uuden pajan. Hän saavutti mainetta kyläseppänä, mutta Paavo tunnettin myös laajemmin ympäri maakuntaa taitavana aseseppänä.

Seppä-Sairasen sukujuuria voi jäljittää 1600-luvulle saakka Tikkilän kylään. Tikkilä sijaitsi samassa ryhmässä Ruokojärven kylän talojen kanssa Löksänjärven ja siitä  etelään sijoittuvan Keplakonjärven rantamilla. Kirkonkirjoissa Tikkilä esiintyi usemmiten osana Ruokojärven kylää.

Lorentz Röös kartoitti Säämingin ja Kerimäen talot 1643-44. Tikkilässä oli ollut seitsemän taloa, mutta kolme niistä oli autiona. 

Yksi autioista, Antti Antinpoika Karjalaisen  talo oli ollut autiona jo niin kauan, että rakennukset olivat pahasti rappiolla. Teksti tarkensi vielä, että kyseessä oli Kankaan Antti eli Askoi Karjalainen, sillä kylässä oli useita Karjalaisia. Autioituminen johtui liian suuresta verorasituksesta, tila oli arvioitu peräti seitsemän veromarkan suuruiseksi. Röös arveli, ettei taloa enää koskaan saataisi tuottavaan kuntoon. Näin ruotsinkielinen teksti:

B Anders Anderson Kangass, Askoi Karialainenss hemmann lyder till Tickila By, ähr öde medh 7 Skattmarker påförda, hafwer en långh tidh Öde Legat så att hussen medh gierssgårdarna ähre aldeless förfalne, Orsaken ähr then Odeägeliga skattenn son her Vnder ähr fört

Röösin karttaan on piirretty talo peltoineen. Peltoaukion pituus on hieman vajaat 200 metriä. Pelto on merkitty viljelemättömäksi. Molemmin puolin peltoa on suota.

Savon talot arvioitiin uudelleen perusteellisesti vuoden 1664 maantarkastuksessa. Röösin epäilyistä huolimatta Paavo Maunonpoika Sairanen oli ottanut talon viljeltäväkseen. Talon uudeksi veroluvuksi oli tullut 1 ½ veromarkkaa.

Tikkilän kylä asutus vakiintui 1600-luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan lakaessa sellaiseksi, että kylää asuttivat Sairasen ja Mutikaisen suvut. Maakirjaan oli merkitty neljä taloa, joista Sairasilla oli kaksi ja Mutikaisilla samoin kaksi. Henkikirjassa sekä Sairaset että Mutikaiset oli usein merkitty yhteen taloon. Maa- ja henkikirjoissa Tikkilä oli aina oma kylänsä, sen sijaan kirkonkirjoissa Tikkilän asukkaat merkittiin Ruokojärven kylään.

Sairasten taloa isännöi 1600-1700-lukujen vaihteessa kaksi Petteriä. Vanhempi heistä näyttää syntyneen 1659. Hän kuoli vuonna 1735 ja tuli haudatuksi kirkon lattian alle. Käytännössä isännyttä lienee isonvihan jälkeen hoitanut hänen poikansa Petteri, joka näyttäisi syntyneen 1683. Hänestä tiedämme hiukan enemmän, koska kirkonkirjat ovat osittain säilyneet tuolta ajalta. Petteri avioitui Elina Nousiaisen kanssa. Petterin ja Elinan ensimmäinen lapsi oli 1712 syntynyt tyttö, joka sai nimen Sidzla (eli Sesilia). Neljä vuotta myöhemmin kesken venäismiehityksen eli isonvihan syntyivät kaksospojat Petteri ja Mikko. Tytär Anna syntyi 1718 ja Maria kaksi vuotta myöhemmin. Isonvihan päätyttyä perhe kasvoi 1722 Erkillä ja kaksi vuotta myöhemmin syntyneellä Antilla.

Tuohon aikaan lapsikuolleisuus oli suurta. Kaksospojista Mikko näyttää kuolleen nuorena, sillä 1732 syntynyt poikalapsi sai nimekseen Mikko. Tuolloin oli yleistä antaa lapselle sama nimi kuin aiemmin kuolleelle sisarukselle. Perheseen syntyi vielä yksi lapsi, nimen Katariina saanut tyttö. Hän kuoli 1742 seitsenvuotiaana.

Turun rauha 1743 jakoi Kerimäen kolmeen osaan: läntinen osa jäi Venäjälle, itäpuoli Ruotsille ja väliin jäi vielä rajanvetokiistojen jälkeen riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa kummallekaan valtiolle. Tikkilä jäi niukasti Venäjän puolelle, kuten kartasta näkyy.

Kartta on Jenni Merovuon pro gradu -tutkielmasta, ks. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20150728/urn_nbn_fi_uef-20150728.pdf?fbclid=IwAR1rkDxl1Q-cWu1RFp35oXNyr8FNa1Vxk9pijQa7iLWyQRVRJbVUHX3YAd8

Tikkilän taloilla jäi runsaasti kaskimaita ja muita nautintoja Ruotsin puolelle. Rauhansopimuksen mukaan nautintoja sai käyttää yli rajan.

Vanhin säilynyt Kerimäen rippikirja valottaa Sairasten perheenjäseniä 1750-luvun alussa.

Ruokojärven talon numero yksi isäntänä oli Petteri, jonka kohdalle on merkitty "död", siis kuollut. Haudattujen luettelon mukaan Petteri kuoli 1.12.1754 ja hänet haudattiin 11.12.1754 isänsä tavoin kirkon lattian alle. Tämä osoittanee perheen taloudellisen tilan kohtuulliseksi. Kirkon lattian alle hautaamista arvostettiin, sinne voitiin sijoittaa vain pieni osa vainajista. Petteri oli kuollessaan 71-vuotias. Vaimo Elina jäi leskeksi.

Petterin lapsista isännäksi nousi 1716 syntynyt poika Petteri, jonka aviopuoliso oli Anna Pöllänen. Elossa olivat myös pojat Erkki ja Antti sekä Mikko. Erkki oli avioitunut Susanna Hukkasen kanssa. 

Petterin ja Annan avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista vanhin poika sai tietenkin nimekseen Petteri. Toisena syntyi 1750 Jaakko, josta sukujuuret johtavat Seppä-Sairaseen. Kerimäen rippikirjoissa on aukko 1755-1774, mutta 1775 lähtien pääsemme katsomaan tilannetta.

Taloa isännöi tuolloin vuonna 1747 syntynyt Petter Peterinpoika Sairanen, joka oli avioitunut Elina Seppäsen kanssa. Heille oli syntynyt tuossa vaiheessa neljä lasta (Petter, Anna, Maria ja Matti), myöhemmin tuli kaksi lisää. Seuraavana luettelossa on hänen veljensä Jaakko Sairanen ja tämän vaimo Anna Kankkunen. Heillä oli tytär Anna ja 1786 syntyi Petteri Jaakonpoika Sairanen. Vanha isäntä Petteri oli edelleen elossa. 

Vuosien 1803-1816 rippikirjassa Jaakko Sairanen on merkitty edelleen Ruokojärven kylään. Rippikirjamerkinnästä päätellen hän hallitsi neljäsosaa kylän talosta numero 1. Hänen perhettään olivat vaimo Anna ja poika Petteri.

Seuraava rippikirja käsittää vuodet 1817-28. Tällä kertaa pappi on merkinnyt Sairasten talon Tikkilän kylään. Vuonna 1825 kuollut Jaakko Sairanen on merkitty yhtiömieheksi taloon numero 1. Hänen vaimonsa Anna oli kuollut jo 1821. Poika Petteri on avioitunut Anna Laukkasen kanssa.

Petteri ja Anna Sairasella oli kolme poikaa: Jaakko, Juho ja Paavo. Isä Petteri kuoli 1846 ja äiti Anna 1850. Tässä vaiheessa vanhin poika Jaakkokin jäi vaille osuutta talosta.  Leski Anna merkittiin kuollessaan loisväkeen kuuluvaksi. Isä Petterille kuulunut talonosa siirrettiin isonjaon yhteydessä pois Tikkilästä, siitä tuli Kattilamäen talo numero 6. Talo siirtyi Petteri Pennasen omistukseen, ja se nimettiin Toramäeksi. Itse asiassa Tikkilän kylä katoaa maa- ja henkikirjoista: sen talot siirtyvät Kattilamäen, Riikolan ja Ruokojärven kyliin.

Tilattomaan väestöön eli loiseksi jäänyt Jaakko Petterinpoika Sairanen avioitui vuonna 1827 syntyneen Karoliina Matintytär Kostamoisen kanssa. Avioliitosta syntyi neljä lasta: Paavo, Maria, Petter ja Matilda. Vanhin lapsista, vuonna 1853 syntynyt Paavo Jaakonpoika avioitui 12 vuotta nuoremman lampuodin (= kokotilan vuokraaja) tyttären Vilhelmiina Erkintytär Mutikaisen kanssa. Paavo asusteli tuolloin Alakuonassa ja Vilhelmiina Riikolassa. Pari vihittiin 7.12.1890 Kerimäen pitäjäntuvassa, kuten kuva vihittyjen luettelosta osoittaa:

Vihkimisen toimitti Kerimäen kappalainen Gustaf Herckman.

Avioparille syntyi kolme lasta: Olga, Paavo ja Hilma. Joulun aatonaattona 1893 syntyneestä Paavo Sairasesta tuli sitten äidinisäni. Ja kyläseppä.

Isovanhempani Paavo Sairanen (1893 - 1969) ja Edit Sairanen (1903 - 1981). Editin sylissä äitini Aune.

Pappilanapaja Kyröskosken alapuolella

Eräässä vuodelta 1837 peräisin olevassa kartassa on nähtävissä Papinapajankivi.

Nimen historia periytyy keskiajalle. Katolinen kirkko otti keskeisiä vesiväyliä hallintaansa edistäessään valtaansa. Tämä saattoi tapahtua jo ennen kuin varsinainen Hämeenkyrön pitäjäkirkko rakennettiin. Kirkon rakentaminen sijoittunee 1260-1270 -luvuille. Se rakennettiin pakanallisen muinaispitäjän palvontapaikoille, siihen viittaa osaltaan nimi Kurjenmäki. Kyröskosken lähistöllä on myös esikristillisen aikaan viittava Hiidenlahti. Eipä ihme, että kirkko otti hallintaansa Hiidenlahden eli Viljakkalan puoleiset maat Kyröskoskesta. Kyröskosken ympäristö ja kala-apajat olivat yhteisomistuksessa ennen kirkon tuloa. Tämä selittää osaltaan sen, että seudulla ei ollut asutusta. 

Tuokkolan ja Uskelan kylät hallitsivat Kyrösjoen (sittemmin Pappilanjoen) suuta ennen kuin Pappila ja kirkko perustettiin niiden väliin. Pappilan tiluksista tuli poikkeuksellisen laajat, vielä 1800-luvun puolivälissä virkataloon kuului yli 1700 hehtaaria maata. Pellot olivat keskiajalla ja myöhemminkin pinta-alaltaan vähäisiä ja siten kallisarvoisia. Pappilan ja Tuokkolan välillä käytiinkin vuosisatoja kestäneitä riitoja pelloista ja niityistä. Ehkä taustalla oli myös se, että pappilan perustaminen ja kirkon rakentaminen saattoivat lohkaista jonkin osan Tuokkolan pelloista. Vuonna 1768 käydyn maariidan yhteydessä käräjillä kuultiin todistajia, joilta kyseltiin myös vanhasta rajamerkistä, Kanaensaaren suuresta kuusesta. Se oli ilmeisesti Kyrön karäjäkuusi, josta ole kirjoittanut täällä.

Maariita ei päättynyt 1760-luvulla. Ilmeisesti isonjaon toimittaminen nosti vanhat kiistat esille. Maanjako-oikeudessa selviteltiin edelleen 1807 Pappilan ja Tuokkolan välistä riitaa. Oikeuden käsittelyssä tuli esille laamanninoikeuden päätös vuodelta 1466. Silloin oikeus ratkaisi Pappilan ja Tuokkolan isäntien välisen maariidan antamalla Pappilalle Tuokkolan alapuolella olevan rantaniityn sekä kala-apajan Kyröskoskesta. Tuokkolalle annettiin vastineeksi osia Pappilan pellosta. Laamanninoikeuden päätöksen jälkeen voitiin siis nimetä Kyröskosken alapuolelle Papinapaja ja Papinapajankivi. Joskus käytettiin nimistä muotoa Pappilanapaja ja Pappilanapajankivi. Jälkimmäinen toimi myös rajamerkkinä, kuten kartasta näkyy. 

Maanjako-oikeuden pöytäkirjaa vuodelta 1807 Tässä siihen sisältyvä laamanninoikeuden päätös vuodelta 1466. Maanjako-oikeuden pöytäkirja on Turun maakunta-arkistossa.

Teollisuuslaitoksen perustaminen Kyröskoskeen johti vähitellen siihen, että koskimaisema muuttui. Pappilanapajankivi on hävitetty, samoin kartassa näkyvä kosken keskivaiheilla sijainnut Paskokivi. Sekin oli aikanaan rajamerkki.

Samaisesta kartasta näkyy, että kosken Viljakkalan puolella on neljä myllyä. Yleensä siellä oli kolme jalkamyllyä, joilla oli kekseliäät nimet: Ylinen, Keskinen ja Alinen. Alisen alapuolella olevaa neljättä myllyä ei näy enää vuonna 1848 tehdyssä kartassa. En ole löytänyt sitä yhdestäkään koskea esittävästä maalauksesta, joten mylly on ollut lyhytikäinen. Sittemmin kirkkoherra Forsman anoi seurakunnalta luvan rakentaa pappilan maille ratasmyllyn kartassa näkyvän myllyn paikkeille. Hän ei saanut myllyä aikaiseksi, mutta siirsi luvan nimismies Jean Alanderille. Alanderin rakentama mylly aloitti toimintansa 1863.

Kartassa näkyvässä Paskokivestä sai nimensä sen kohdilla sijainnut Paskon mylly. Viljakkalan puolella näkyy neljä myllyä, toisella puolella koskea kuusi myllyä.

Kuvia tehtaasta

Kyröskosken puuhiomo ja paperitehdas paloivat perusteellisesti 17.8.1880. Uusia rakennuksia ja koneita käytiin puuhaamaan heti palon jälkeen. Tehdas oli jälleen toiminnassa keväällä 1882. Ikaalislainen taidemaalari Felix Frang ikuisti nämä tehdasrakennukset maalaukseensa 1889.  

Felix Frang 1889

Tätäkin tehdasta kohtasi heti maalamisajan jälkeen onnettomuus: tehdas paloi 24.8.1889. Tehtaan avulla perustettu Kyröskosken vapaapalokunta pystyi osaltaan rajaamaan vahinkoja, mutta molemmat paperikoneet tuhoutuivat. Hiomo sekä varasto- ja konttorirakennuksia saatiin pelastetuksi. 

Tehdas päätettiin rakentaa taas uudelleen, ja se oli toiminnassa vuoden 1890 loppupuolella. Tehdas rakennettiin jokseenkin entisten kaltaiseksi. Tämä selviää mm. Frangin kahta maalausta ja tehtaan valokuvaa vertailemalla. L.G. von Bonsdorffin kirjoitamassa tehtaan historiassa mainitaan, että tehtaasta on otettu valokuva 1887. Varmaankin tämän valokuvan perusteella C.J. Gardberg otti Kyröskosken mukaan, kun kustansi painotuotteen nimeltä Kuvia Tampereelta. Siinä on Tampereen kohteiden ohella näkymiä Kyröskosken lisäksi mm. Valkeakosken ja Nokian paperitehtaista. Kirjasessa ei ole painovuotta.

C.J. Garbergin kustantama kuva Kyröskosken tehtaasta. Kuva on teoksessa Kuvia Tampereelta, skannattu Tapani Ekstamin omistamasta kappaleesta.

Felix Frang maalasi tehtaan uudelleen 1894, ehkä omistajien tilauksesta. Tämä valokuva näyttäisi olleen jonkinlainen malli maalaukselle, joka on tehty aivan samoilta jalansijoilta kuin valokuva on otettu. Tehdas sijoitti maalauksen virkailijakerhon seinälle. Suurikokoinen maalaus on edelleen Kyröskoskella. Tehtaan ulkonäkö ei ole uudisrakentamisesta huolimatta mainittavasti muuttunut vuodesta 1887. Hiomon yksikerroksinen rakennus näyttää olevan uutta. Samoin tehtaan kellotorni on muuttunut ulkonäöltään. Sinne on sijoitettu uusi kello, jossa oli 60 sentin läpimittainen kellotaulu joka suunnalle.

Felix Frang 1894

Tehtaan historiassa on seloste maalauksessa näkyvistä rakennuksista:

"Rannalla hiomo, ja sen ullakolle johtava raidetiesilta, oikealla tullijauhomylly ja pilkahdus Häntähierun myllystä. Ensiksi mainitun ja hiomon välillä virtaa vesi pienestä rännistä. Vasemmalla rannalla alimman putouksen kohdalla oli Selinin hiekkapaperitehtaan survin, joka kuvassa on Keinuniemen kärjen varjoissa. Vasemmalla, sillan yläpuolella suuri ränni, sen takana holanteri ja keittimö suurine savupiippuineen. Hiomon takana sen kattilahuoneen savupiippu ja konttorirakennuksen pääty sekä korjauspajan savupiippu. Kauempana konesali, kellotorni, siitä vasemmalle pilkahdus pakkaussalista ja kauimpana vasemmalla isännötsijän asunto. Harjun rinteellä on kansakoulu tornin varjostamana. Rannoilla sillan yläpuolella näkyy kolme vanhaa myllyä. Minkäänlaista patolaitosta ei ole estämässä veden syöksyä alas korkeimmasta putouksesta. Koskenmaan palstatila käsittää harjun korkeimman tasanteen."

Kapakanmäestä

Olen aiemmin blogissani käsitellyt hieman Hämeenkyrössä 1818 kuolemaantuomitun Kaisa Juhanintyttären kohtaloa. Kaisa mestattiin Yrjö Koskisen mukaan tavallisessa kuolemantuomioiden toteutuspaikassa, joka oli ”Kapakan-niminen mäki Järvenkylän etelä-päässä”. Olen katsellut hieman isojakokarttoja ja koettanut etsiskellä Kapakanmäkeä. Yksi maakappale nimeltä Kapakka löytyi. Se on pelto Järvenkylänjärven eteläpäässä, kuten isojakokartasta näkyy.

Kapakka on maakappale numero 42

Maakappaleet 43 ja 44 olivat vanhastaan Nuutin peltoja. Kapakka sen sijaan kuului Alasen talolle, pellon nimi oli Alasen Kapakka. Se liitettiin Nuutin tiluksiin, ja vastaavasti Alanen sai korvausta tilusvaihtona, kuten jakokirjasta käy ilmi:

Alasen Kapakka jakokirjassa

Järvenkylänjärven eteläpäätä, erityisesti Nuutin puoleista rantaa, on nimitetty vanhastaan Kapakanlahdeksi. Nykyisin nimeä ei juuri käytettä, eikä sitä näy kartoissa. Järvenkylän talot olivat isonjaon aikoihin vielä yhtenä ryppänä kyläntontilla, kuten isojakokartasta näkyy. Kylä paloi kokonaan 1855, ja sen jälkeen osa taloista siirrettiin pois kyläntontilta. Nuutti siirtyi nykyisille sijoille. Sen jälkeen alettiinkin puhua Nuutin rististä.

Nuutti vuonna 1913 isojaon täydennyskartassa. Koko kartta http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10536500

Mistä nimi Kapakka? Paikalla on epäilemättä sijainnut joskus krouvi. Terhi Nallimaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 513), että Järvenkylässä viinaa myivät 1650-luvulla laillisesti äiti Anna ja tytär Sofia. Täsmällisestä paikasta ei ole tietoa, mutta mikäpä sopisi kapakalle paremmin paikaksi kuin teiden risteys. Järvenkylä oli muutenkin liikentellisesti tärkeä, lähtihän sieltä sekä talvi- että kesätie Pohjanmaalle. Kylään perustettiinkin pitäjän toinen kestikievari 1650. Majataloksi määrättiin Hollo, joka sai kunnian toimia myös postitalona. Hollon autioiduttua kievarinpito siirtyi siitä erotetulle Heiskalalle vuonna 1700. Aiemmin majatalona toimi vain Laitilan nimismiestalo.

Myöhemminkin on paikalla pidetty kapakkaa. Arvo Ritamäki muisteli Kyrön Joulu -lehdesä 1976 Kapakka-Jussia ja hänen mökkiään. Mökki sijaitsi Vesajärven ja Ikaalisten tienhaarassa. Samalta kohdalta alkoi 10 asteen kaltevuutta oleva oivallinen laskiaismäki Kapakanahde.  Kapakka-Jussilla oli taipumuksia eläinlääkärin  työhön. Karjanparantajana Jussi käytti rohtoina sekä käärmeen - että kärpänlihaa. 

Kapakan pito oli kuitenkin Jussin pääammatti, koska hän eleli hyvällä liikepaikalla. Näyttää siltä, että Jussi harjoitti salakapakointia. Lopulta hän päätyi kunnan vaivaistalon asukiksi.

Andreas Thuronius – kyröläissyntyinen 1600-luvun tiedemieskomeetta

Minulla oli hyvä lukupää 

Olin papin poika
ja nain valtaporvarin tyttären,
mutta pysyin silti köyhänä.

Olin kreivien suosima
ja kollegoitteni kadehtima.
Minua syytettiin noituudesta
mutta pääsin silti professoriksi.

Nautin palkkaa kahdesta virasta,
ja velkani kasvoivat.
Yksi minulta puuttui ja sen mukana kaikki:
paikka ritarihuoneessa.
Unohdinko sanoa,
että, nimi, jonka toivottavasti tein tunnetuksi,
on Andreas Thuronius.

Näin johdatti historianopettaja ja kirjailija Tuure Vierros lukijan Andreas Thuroniuksen elämästä kertovaan romaaniin Komeetta. Vierros kirjoitti 1972 ilmestyneen teoksensa Thuroniuksesta historiantutkimukseen nojautuen. Mutta kuten hän esipuheessaan totesi, romaanin Thuronius ”ei ole enempää kuin yksi mahdollisuus monien joukossa”. Kenties niin ei ollut kuin Vierros kirjoitti, mutta olisi voinut olla. Hämeenkyrön suurmiehiä aktiivisesti käsitellyt Panu Rajala muokkasi Vierroksen teoksesta kuvaelmanomaisen näytöskappaleen Komeetta. Vierroksen ja Rajalan tekstit ovat helpoin tapa käydä tutustumaan tähän kyröläislähtöisistä suurmiehistä kai vähiten tunnettuun.

Kyröstä koulutielle

Andreas Thuronius syntyi 31.10.1632 Hämeenkyrössä. Hänen isänsä oli Hämeenkyrön Ikaalisten Kurkelasta lähtöisin ollut Thuro Theodori eli Tuure Theodorinpoika. Tuuresta tuli Hämeenkyrön kappalainen ilmeisesti 1634. Hän avioitui pitäjän kirkkoherrana vuoteen 1615 saakka toimineen Abraham Henrikinpojan (Abrahamus Henrici) tyttären Vapun kanssa. Kappalaisena ollessaan hän viljeli Kuotilan taloa noin 1646 – 51 ja osallistui ainoana Hämeenkyrön papeista Turun Akatemian vihkiäisjuhliin 1640. Juhla teki häneen ilmeisen suuren vaikutuksen. Thuro Theodori eteni edeltäjänsä Henrici Jacobin kuoltua 1652 Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Siinä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka vuoteen 1668.

Ruotsista tehtiin 1600-luvun alkupuoliskolla määrätietoisesti suurvaltaa. Köyhästä pohjoisesta maasta oli irrotettava resurssit suurvallan rakentamiseen. Tämä vaati tehokkaampaa niin valtiollista kuin kirkollista hallintoa. Virkamiesten määrää oli lisättävä, että suurvallan tarvitsemaan armeijaan saataisiin miehiä, ja että armeija pystyttäisiin varustamaan. Niinpä suuria seurakuntia jaettiin, esimerkkinä Ikaalisten erottaminen Hämeenkyröstä 1641. Kaupunkeihin perustettiin kouluja ja Turkuun peräti akatemia eli yliopisto tyydyttämään kirkollisen ja maallisen hallinnon virkamiestarpeita.

Andreas lähetettiin vanhemman veljensä Johanneksen kanssa 1641 Hämeenlinnan pari vuotta aiemmin perustettuun kaupunkikouluun. Anders oli varsin nuori opintielle lähtiessään, mutta opinhaluinen poika tahtoi kiihkeästi kouluun. Hämeenlinnasta pojat siirtyivät vastikään perustettuun Porin triviaalikouluun 1642 ja sitten Turkuun yliopistoon 1648.

Turun Akatemiaan opiskelijaksi – ja professoriksi

Yliopistossa Andreas osoittautui ahkeraksi ja nopeaoppiseksi nuorukaiseksi. Hän valmistui maisteriksi jo 1653 kaksikymmenvuotiaana. Maisterina Thuronius jäi akatemian piiriin. Konsistori määräsi hänet laatimaan uudet almanakat Turun horisontin mukaan. Seuraavana vuonna Andreas lähti kuitenkin Tukholmaan kotiopettajaksi kreivi ja sotamarsalkka Arwid Wittenbergin perheeseen. Siellä hän pääsi Wittenbergin välityksellä tutustumaan Pietari Braheen. Brahe oli toiminut Suomen kenraalikuvernöörinä ensiksi 1637 – 40 ja sitten uudelleen 1648 – 54. Hän oli vaikuttanut ratkaisevasti Turun akatemian perustamiseen. Brahe otti älykkään ja komeaksi luonnehditun Thuroniuksen sihteerikseen 1655. Brahen sukukartanossa Visingborgissa Thuronius sai tutustua suuren maailman vaurauteen, tyyliin ja henkeen. Valtaneuvokseksi Brahe tuli 1630 ja 1641 hänet nimitettiin drotsiksi eli oikeuslaitoksen ylimmäksi valvojaksi. Valtansa huipulle Brahe nousi 1660 kuningas Kaarle X Kustaan kuoltua. Hänestä tuli joksikin aikaa holhoojahallituksen johtaja, käytännössä Ruotsin merkittävin vallankäyttäjä. Brahe oli nuoruudessaan Euroopan yliopistoissa opiskellut avarakatseinen, laajasti sivistynyt hallintomies.

Pietari Brahen sukukartano Visingborg. Täällä asuessaan Thuronius sai maistaa ylhäisaatelin elämäntapaa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_Brahe#/media/Tiedosto:Suecia_3-082_;_Visingsborg.jpg

Akatemian kanslerina Brahe päätti pian sijoittaa nuoren suosikkinsa ja uskottunsa Turkuun filosofian eli logiikan ja metafysiikan professoriksi. Päätöksen taustana oli ensinnäkin halu osoittaa, että Turun yliopiston virkoihin voidaan nimittää suomalaislähtöisiä miehiä. Toisaalta Brahe halusi myös rajata teologien runsasta osuutta muissa tiedekunnissa. Upsalan yliopistolle annettiin 1651 määräys, jonka mukaan filosofiseen tiedekuntaan ei tule vastaisuudessa hyväksyä jumaluusoppinutta professoriksi. Upsalassa jo virassa ollut teologi sai pitää tehtävänsä, mutta Turussa Brahe oikoi mutkat ja määräsi patriarkaalisesti filosofian professorina olleen teologi Johannes Pratanuksen siirtymään Paraisten kirkkoherraksi. Näin Thuroniukselle avautui logiikan ja metafysiikan professorin paikka 1656 vain 23-vuotiaana. Virkaansa hän alkoi hoitaa seuraavan vuoden puolella.

Kaikki akatemian viranhaltijat eivät nuoren miehen professuurista iloinneet, ohittihan Brahe konsistorin kannan nimityksessä. Thuronius osoitti pian luovimistaitonsa ja suositteli Brahelle kilpahakijansa Aksel Kempen nimittämistä historian ja politiikan professoriksi. Kempe saikin viran, ja nähtävästi moni Thuroniuksen työtovereista ymmärsi nyt nuoren professorin suhteiden Braheen antavan tälle merkittäviä vaikutusmahdollisuuksia.

Thuronius sai 1657 vain puolet professorin palkastaan. Tämä vaikeutti hänen muutenkin tukalaa rahatilannettaan. Osaltaan rahapulaan vaikutti Thuroniuksen solmima avioliitto. Hänen puolisonsa Sara Meissner oli vauraan tukholmalaisporvarin tytär. Sara oli tottunut elintasoon, jota ei professorin palkalla pidetty yllä. Parantaakseen tukalaa taloudellista asemaansa Thuronius käytti hyväkseen suhteitaan Braheen ja järjesti itselleen toisen professuurin: hän hoiti myös fysiikan professorin tehtäviä vuodesta 1660 lähtien. Akatemian varakansleriksi nimitetty piispa Johannes Terserus tosin valitti kansleri Brahelle, ettei Thuronius voinut hoitaa menestyksellisesti kahta suuritöistä virkaa. Konsistori totesi kuitenkin lausunnossaan, että Thuronius huolehti fysiikankin opetuksesta kiitettävällä ahkeruudella. Sittemmin Thuronius sai vielä Savosta tuomiokunnan lisätulonlähteeksi. Tuon ajan tavan mukaan Thuronius sai tuomarin tulot itselleen, mutta käräjät istui hänen palkkaamansa lainlukija, joka sai osan tuomarin palkkaeduista.

Lisäpalkoista huolimatta Thuroniuksen talousahdinko ei helpottunut. Hän pyrki vielä saamaan äitinsä ilman rintaperillistä kuolleen enon aatelisarvon ja tilukset itselleen. Hanke epäonnistui.

Per Brahen (1602 – 1680) tuki mahdollisti osaltaan Thuroniuksen nopean akateemisen nousun. David Beckin maalaus on noin vuodelta 1650. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Portr%C3%A4tt._Per_Brahe_d.y._Beck_-_Skoklosters_slott_-_13452.tif

Syytöksiä noituudesta

Syytteet noituudesta tulivat muotiin Ruotsissakin 1600-luvun puolivälissä. Opiskelujensa loppuvaiheessa Thuronius joutui epäillyksi taikakeinojen käyttämisestä. Vuoden 1653 maisterinpromootiossa oli maistereiden määrä rajoitettu pieneksi. Eräät hylätyt valittivat joidenkin suomalaisten opiskelijoiden käyttäneen mustaa magiaa päästäkseen promovoitavien joukkoon. Nopeasti valmistunut Thuronius kuului epäiltyjen joukkoon. Peräti 26 Thuroniuksen toveria todisti konsistorissa hänen puolestaan, joten Thuronius vapautui syytteistä. Jutun yhteydessä konsistori ehti erottaa professori Martin Stodiuksen virastaan, mutta kansleri Brahe perui päätökseen. Thuronius oli tuolloin jo tutustunut Braheen ja vaikutti ilmeisesti kanslerin päätökseen. Epäilykset noituudesta varjostivat jonkin verran Thuroniuksen mainetta myöhempinä vuosina.

Kokemukset aiheettomista taikuussyytteistä vaikuttivat ehkä siihen, että Thuronius ryhtyi 1661 kunniakkaasti puolustamaan ylioppilas Henricus Eoloniusta, jota syytettiin maagisten taitojen harjoittamisesta. Varakansleri Terserus ja rehtori Enevaldus Svenonius ajoivat Eoloniukselle kuolemantuomion jopa äänestystulosta vääristelemällä. Brahe ei tyytynyt päätökseen, vaan pyysi tarkemman selityksen luottomieheltään Thuroniukselta, joka katsoi Eoloniuksen syyllistyneen enintään poikamaiseen kerskailuun ja varomattomiin puheisiin. Thuroniuksen mielestä varakansleri oli syyllistynyt joutavanpäiväiseen liioitteluun ja tehnyt kärpäsestä härkäsen. Lopulta Eolonius tuomittiin vain häpeärangaistukseen kirkossa, mutta hänen tulevaisuutensa oli tuhottu. Brahe suhtautui noituusintoiluun kriittisesti, mutta ei hänkään voinut mitään Ruotsissa syntyneelle noitahysterialle, joka ulottui jonkin verran Suomessakin Ahvenanmaalle ja Pohjanmaalle. Eoloniuksen vainoojista jyrkkää puhdasoppisuutta edustanut Svenonius syytti myöhemmin Terserusta harhaoppisuudesta. Thuroniusta inhonnut Terserus pakotettiin eroamaan Turun piispan tehtävästä 1664.

Komeetta

Brahen ja Thuroniuksen yhteinen harrastus oli astronomia ja tuon ajan muotitiede, astrologia. Astrologia ja astronomia eivät vielä olleet selvästi toisistaan erossa, olihan vielä Isaac Newtonillakin harrastusta astrologiaan. Jouluna 1664 Thuronius perheineen tuli tapaamaan vanhempiaan Hämeenkyrön pappilaan. Sieltä Thuronius jatkoi joulun jälkeen matkaansa Ikaalisten pappilaan tapaamaan opiskelutoveriaan, Abraham Ikaliensista, joka toimi Ikaalisen kappalaisena. Siellä Thuronius havaitsi vuoden lopussa komeetan Härän tähtikuviossa. Keuhkotautia jo tuolloin potenut mies havainnoi kovilla pakkasilla komeetan lentoa henkensä kaupalla. Pyrstötähti oli näkyvissä monen viikon ajan, ja Thuronius pyrki laskemaan sen radan.

Tammikuun lopulla Thuronius raportoi komeetasta Brahelle. Huhtikuussa Brahe vastasi Thuroniukselle. Maaliskuussa 1665 taivaalle oli ilmestynyt toinen komeetta, ja Brahe pyysi Thuroniusta arvioimaan, oliko kyseessä sama komeetta vai oliko liikkeellä kaksi pyrstötähteä.
Jotkut talonpojat olivat jo ilmoittaneet Thuroniukselle, että koillisella taivaalla näkyy keskiyön jälkeen joku harvinainen tähti. Thuronius lähti huhtikuun ensimmäisen päivän yönä liikkeelle muutamien muitten oppineitten kanssa. Heti puoliyön jälkeen nousi pohjoiskoilliseen aivan tavaton pyrstö. Komeetta oli paljon suurempi kuin joulu-tammikuussa nähty. Se eteni erittäin nopeasti koillisesta etelään. Thuronius päätteli, että komeetta ei ollut sama kuin aiemmin nähty. Matematiikan professori Simon Kexlerus oli samaa mieltä. Thuronius seurasi komeetan kulkua huhtikuun kolmena ensimmäisenä yönä. Sitten pilvet estivät tarkkailun, eikä komeettaa enää myöhemmin näkynyt.

Sekä Brahe että Thuronius uskoivat, että komeetat olivat Jumalan lähettämiä enteitä. Brahelle lähettämässään kirjeessä Thuronius arvioi komeetan merkitsevän ”suuria ja verisiä sotia” ja ”vahingollisia kapinoita ja kansanliikkeitä, salaisia ja kavalia hankkeita ja salaliitoja korkeita viranomaisia ja henkilöitä kohtaan”. Lisäksi odotettavissa oli ”välttämättömästi kauheita tauteja, äkillistä kuolemaa ja ruttoa”.

Aikalaiskuva vuoden 1665 komeetasta. Monet pitivät jälkikäteen komeettaa enteenä vuosina 1665 – 66 Lontoossa raivonneelle rutolle ja vuoden 1666 suurelle Lontoon palolle. https://www.sciencephoto.com/media/633931/view/comet-of-1665-historical-illustration

Havaintoja tehdessään Thuronius oli jo kuolemansairas. Kirjeissään hän valitti rintatautia, joka ilmeisesti oli keuhkotuberkuloosia, ja pyysi siirtoa johonkin kevyempään työhön. Myös hänen Tukholmassa asunut lankonsa Henrik Tawast pyysi Brahelta Thuroniuksen siirtämistä Tukholmaan kevyempään toimeen. Elokuussa 1665 Thuronius lähti laivalla Tallinnaan hakemaan lääkkeitä tautiinsa, mutta kuoli miltei heti laivan satamasta lähdön jälkeen.

Akateeminen menestys ei tuottanut taloudellista turvaa Thuroniukselle. Hänen perheensä jäi suuriin velkoihin miehen kuoltua. Perheeseen oli syntynyt kuusi lasta, joista vain kaksi tytärtä jäi eloon. Brahe myönsi leskelle kaksi armonvuotta.

Tiedemiehen jälkimaine

Andreas Thuronius saavutti lyhyen elämänsä aikana suurta mainetta. Häntä pidettiin poikkeuksellisen terävänä ajattelijana. Hän oli esimiehenä 33 väitöstilaisuudessa. Thuronius ehti toimia kahdesti akatemian rehtorina ja kirjoitti logiikan oppikirjan, jossa oli lähes tuhat – tosin pienikokoista – sivua. Lisäksi hän julkaisi oppikirjan metafysiikasta. Teoksia käytettiin pitkään oppikirjoina Ruotsin yliopistoissa. Hän suunnitteli myös tähtitieteen oppikirjaa, mutta se jäi tekemättä varhaisen kuoleman takia.

Jälkimaailma on hieman himmentänyt Thuroniuksen mainetta tiedemiehenä. Hänen teoksensa eivät olleet kovin omaperäisiä. Uudempi tutkimus on osoittanut, että logiikan oppikirja oli kokoonpantu pääasiassa ulkomaisista teoksista ja hänen edeltäjänsä opetuksista. Tosin omaperäisyyttä ei tuohon aikaan edes edellytetty yliopiston opettajilta, pikemmin heitä siitä varoiteltiin. Turun akatemia ei ollut mikään tieteellisen edistyksen pesäpaikka. Edellä mainittu matematiikan ja tähtitieteen professori Simon Kexlerus näki paljon vaivaa puolustaakseen maakeskeistä maailmankuvaa. Aurinkokeskeinen maailmankuva vakiinnutti paikkansa Turussa vasta 1700-luvulla.

Andreas Thuronius nousi nuorena komeetan tavoin Suomen nuoren tiedeyhteisön huipulle. Valitettavan varhainen kuolema esti häntä saavuttamasta kykyjensä ylärajaa.

Andreas Thuroniuksen nimikirjoitus. Kuva Heikki Impiwaara 1940.

Kirjallisuutta

Heikki Impiwaara: Antti Thuronius kirjeittensä valossa. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 7. Turku 1940.

Heikki Impiwaara: Antti Thuronius ja hänen sukunsa. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 26. Helsinki 1942.

Iiro Kajanto: Thuronius, Andreas (1632–1665) Kansallisbiografia. 22.5.2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2019.

Matti Klinge ym.: Kuninkaallinen Turun akatemia 1640 – 1808. Otava 1987.

Panu Rajala: Kyrön komeetta. Kuvaelmanomainen näytöskappale Tuure Vierroksen romaanista ”Komeetta” (1972). Hämeenkyrö 1982.

Tuure Vierros: Komeetta. Andreas Thuroniuksen tarina. Kirjayhtymä 1972.

Tämä juttu Thuroniuksesta om ilmestynyt alun perin Kyrön Joulussa 2019. Lehden myyntipaikat löydät täältä.

Tapantipukit retkillään

Manninsaaressa 1930-luvulla asustellut E.N. Karhisto keräsi runsaasti kansanperinnettä vanhan Kyrön alueelta, lähinnä Hämeenkyröstä, Ikaalisista ja Viljakkalasta. Tapaninpäivä on ollut Suomessa perinteisesti hevosten ja hevosmiesten päivä. Päivään kuului olennaisena osana Tapanin ajelu; hiljaisesti kirkossa ja kotona vietetyn joulupäivän jälkeen lähdettiin Tapanina iloisesti rekiretkelle. Tapanin ehtoopäivänä talojen ovia saattoivat kolkutella tapaninpukit, joita siis vanhan Kyrön alueella kutsuttiin tapantipukeiksi. Tapaninpukkiperinne lienee saanut alkunsa kekristä, mutta se sekoittui osaksi nuuttipukkiperinnettä. Terminä tapantipukki on melko harvinainen. Karhiston mukaa Kyrössäkin - varsinkin Viljakkalassa - puhuttiin yleisemmin nuuttipukista.

Karhiston mukaan tapanti- eli nuuttipukit kulkivat täällä minä tahansa päivänä Tapanin- ja Nuutinpäivän välillä keräämässä "joulunjättöjä". Pukiksi valittiin kylän reippain poika. Pukille tehtiin oljista punotut sarvet päähän, aivinasta pellavainen parta ja vihdasta häntä. Hevosen luokki sidottiin kainaloiden alitse hartioille ja sen yli heitettiin nurin käännetyt turkit tai vällyt. Taloon tultua kysyi pukki: "Saako tapantipukit taloon tulla?" Jos lupa saatiin, laulettiin "Hyvälaulu". Jos mukana oli hyviä laulajia, lauloivat kaikki. Muuten valittiin vain paras laulaja:

"Minä laulan tapantin taloon,

tammen keskelle pihaa, 

oksat sahtia juomaan,

vitsaat viinasta tiukkimaan.

Isännän mä ensin kiitän, 

jok on suosta suojan tehnyt,

pannut penkit pensahille,

alentanut ansahille.

Ovisenät orhin luista,

peräseinät peuranluista, 

sivuseinät sirkanluista,

halkoparret halapajuista.

Isännän mä ensin kiitän, 

jok on ohrat aitast tuonut, 

Emännän mä sitten kiitän,

jok on ohrat olveks tehnyt,

Makujuomat maltahista.

Lehmäsi sun lypsäkööt,

vasikkas maitoo maistakoot,

Hevoses sun hirnukoot, 

karittas sun määkikööt,

häntänsä katolle heittäkööt,

korkealle hyppikööt."

Jos talonväki ei antanut tapantipukeille lupaa tulla taloon, niin laulettiin "pahalaulu":

"Lehmäs sun verta lypsäkööt, 

vasikkas sun kuolkoot.

Toisen talon hevoset potkikoon

sun valakkasi ottikoon,

Kanas sun hautokoon,

lampaanvillas huopukoon,

nuottasperäs haljetkoon, 

ohrahalmees poutikoon,

pyylyksesi lauetkoon.

Isännän ennen muita,

emännän sitäkin enempi."

Palkaksi tapantipukeille annettiin tavallisesti juhlaruokia sekä sahtia. Evääksikin voitiin sahtia antaa. Lekkeristä kylän nuoret miehet sitten joivat sahdin talojen saunoissa - ellei niissä sitten ollut vanhempia miehiä sahtia juomassa.

Vuonna 1847 syntynyt K.O. Sarkola Ikaalisten Luhalahdesta oli Karhiston mukaan viimeinen, joka osasi laulaa Tapantirunon. Laulussa oli yksitoikkoinen ikivanha sävel. Sarkolan laulun mukaan Karhisto kirjasi runon. Muutamat muutkin osasivat osia runosta, mutta Sarkolan versio oli täydellisin.

Eivät ole tapantipukit viime aikoina ulko-oveamme kolkutellet. Eikä taida löytyä perinteen elvyttäjiäkään.

Toivo Kaukorannan 1928 kuvaama nuuttipukki Tammelan pitäjässä. Kuva löytyy Finnasta, ks.https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK2102:255?lng=sv 

Vanhoja karttoja Kyröstä

Hannu Hannunpojan kartta

Maanmittari Hannu Hannunpoika piirsi kartan vanhasta Hämeenkyrön pitäjästä noin 1650. Ikaalinen oli erotettu Hämeenkyröstä 1641. Karttaan Hannu Hannunpoika piirsi pitäjien välisen rajan, joka on säilynytkin jokseenkin samanlaisena. Hämeenkyrön puolella sijainnut Osaran kartano kuului kuitenkin Ikaalisiin. Kartassa Kyrö näkyy koko laajuudessaan. Pohjoisessa rajana oli Pohjanmaa ja Ilmajoen pitäjä. Idässä naapurina on Ruovesi, etelässä Pirkkala. Lounaan suunnalla Kyrö rajoittui Karkkuun ja Mouhijärveen, lännessä naapurina oli Närpiön suurpitäjä.

Kartta on julkaistu Jyväskylän yliopiston JYX-julkaisuarkistossa. Alkuperäinen kartta Kansallisarkiston kokoelmissa. Kartta löytyy täältä.

Hannu Hannunpojan kuvasi karttaansa tiet sekä kylät taloineen. Lisäksi karttaan merkittiin kirkot (Hämeenkyrö, Ikaalinen ja Viljakkala), herraskartanot, myllyt ja suoalueet. 

Hämeenkyrön pitäjän keskusseutuja tarkasteltaessa näkyy muutama kiinnostava seikka. Laitilansalmessa oli tuolloin vielä silta. Se oli välttämätön, koska nimismiehen virkatalo sijaitsi Laitilassa. Sotajoukot, upseerit ja virkamiehet kulkivat sitä kautta ja saivat talossa tarpeellisen kestityksen. Nimismiehen virkatalo siirtyi kuitenkin 1600-luvun lopulla kirkonkylään Tuokkolaan. Vuonna 1708 raju tulva vei mennessään sekä Pappilanjoen että Laitilansalmen sillan. Pappilansilta oli rakennettava uudestaan, mutta talonpojat pääsivät eroon Laitilansalmen sillasta. Se korvattiin lossilla vasta 1830-luvulla. Uusi silta salmeen valmistui sitten 224 vuotta myöhemmin.

Hämeenkyrö pitäjän keskustaa edellisestä kartasta.

Hannunpoika merkitsi sillan myös Kyröskoskelle. Kyseessä lienee ollut hyvin vaatimaton rakennelma, kuten olen toisaalla arvellut. Kyröskoskessa oli tuolloin neljä myllyä, kaksi kummallakin rannalla.

Hannunpoika merkitsi kylien talot yhteen kimppuun, aivan naapureiksi. Näin ei todellisuudessa ollut. Kartoittaja ei käynyt sijoittamaan jokaista taloa kohdalleen karttaan.

Jonas Strengin kartta

Huomattavasti suurpiirteisempi on Jonas Strengin kartta. Sekin on tehty noin 1650. Kartassa on esitetty pitäjän kylät taloineen. Ilmeisesti Hannu Hannunpojan kartta on ollut pohjana tälle esitykselle. Kartassa ei ole sen kummpia selityksi. Oletan, että kylän nimen perään on kirjattu maakirjatalojen määrä, sitten veroamaksavien luku ja lopuksi autioiden määrä.

Kartta on julkaistu Jyväskylän yliopiston JYX-julkaisuarkistossa. Alkuperäinen kartta Kansallisarkiston kokoelmissa. Kartta löytyy täältä.

Kirkonkylän seutua tarkasteltaessa huomaa muuten, että tässä kartassa ei ole piirretty siltaa yli Kyröskosken.

Hämeenkyrön keskusseutua edellisestä kartasta.

Jääsilta yli Kyröskosken?

Italialainen aatelisnuorukainen Giuseppe Acerbi suunnisti Italiasta pohjoiseen 1798. Hän sai Tukholmasta seurakseen eversti A.F. Skjöldebradin.  Turussa oleiltuaan miehet suuntasivat kulkunsa pohjoiseen. H.G. Porthanin neuvoa noudattaen he koukkasivat sisämaahan nähdäkseen Kyröskosken putouksen. Maalis-huhtikuun vaihteessa 1799 miehet saapuivat Hämeenkyröön ja majoittuivat Järvenkylään. Tarkemmiin heidän matkastaan täällä. 

Talvinen Kyröskoski teki suuren vaikutuksen matkalaisiin. Miehet kuvasivat matkakertomuksissaan koskea mainiten myös sen yli kaartuvat jääsillat. Näin Acerbi:

"Vedet syöksyvät suunnattomien jäämassojen keskelle, jotka siellä täällä kaartuvat kuin synkiksi, ihmeellisten kristallikoristeiden reunustamiksi holveiksi. Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

Näin kuvasi puolestaan Skjöldebrand koskimaisemaa: 

"Etualalla peitti hangen pintaa tumma pöly, jonka tuuli oli kuljettanut keskipäivän auringon lämmittämältä hiekkaiselta ylänteeltä. Kosken kummallakin sivulla törrötti kolme pientä myllyä, jotka on rakennettu halvasti, koska ne ovat alituisessa vaarassa huuhtoutua virtaan... . Mäeltä näkyi myös kaksi ankarien talvipakkasten synnyttämää jääsiltaa, jotka yhdistivät toisiinsa joen rannat. Meitä vavisutti katsoa, kun kaksi talonpoikaa ylitti nämä hauraat ja liukkaat sillat veden ryöpytessä ärjyen heidän alitseen."

Skjöldebrand piirsi myös ensimmäiset luonnokset Kyröskoskesta. Yhdessä niistä näkyy kaksi talonpoikaa ylittämässä koskea jääsiltaa pitkin.

Skjöldebrandin matkakertomuksen kuva Kyröskoskesta.

Yksityiskohta edellisestä.

Acerbin ja Skjöldebrandin mukaan jääsillat olivat luonnonolosuhteiden muovaamia. Mutta olisiko ihminen ollut avustamassa? Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Silta lienee ollut vaatimaton, eikä se varmasti pitkään kestänyt kosken vesien voimallisia hyökkäyksiä. Yrjö Koskinen kertoi puolestaan 1852 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä seuraavasti: "Patakalliolla on ahtain paikka, 11 kyynärää, johonka usein rakennetaan hirsiportaat rannasta rantaan." Manninsaaressa asuneen omaperäinen kansanperinteen kerääjän E.N. Karhiston mukaan silta rakennettiin viiden hirren levyiseksi. Tällainen kohtuullisen helppotöistä rakennelmaa ei varmasti käyty talveksi purkamaan. Se sai olla paikallaan niin pitkään kuin koski sille aikaa antoi.

Acerbin ja Skjöldebandin mukaan jääsiltoja oli kaksi. Olisiko nähty sellainen vaiva, että tehtiin kaksi kulkua yli kosken? Voi olla, että jotkut myllylahkot halusivat sillan myllynsä kohdalle. Siksi siltoja saattoi olla kaksikin. Selvää on, että rakenteeltaan yksinkertainen hirsisilta sai talveksi paksun jääpeitteen. Hirret katosivat lumen ja jään alle, vaikutelma jääsillasta oli valmis.