Giuseppe Acerbi Kyröskoskea katsomassa

  

Matkamies Mantovasta

Mitä teki italialainen 26-vuotias Mantovan maakunnasta Castel Goffredon kaupungista kotoisin ollut Giuseppe Acerbi Kyröskoskella talvella 1799? Giuseppe oli varakkaan maanomistajan lahjakas poika, joka sai kotoaan eväiksi elämäntaipalelleen laajan sivistys- ja tietopohjan. Jo 1600 -luvulla oli Englannissa ja germaanisissa maissa vakiintunut tapa lähettää nuorukaiset vanhemman opettajan johdolla Euroopan suuriin keskuksiin täydentämään kasvatustaan ja tutustumaan vieraisiin maihin ja niiden elämään. Tärkeätä oli myös solmia suhteita ja opettaa nuori mies liikkumaan korkeissa piireissä. Uskottiin, että tällainen kulttuuripitoinen kiertomatka, le Grand Tour, oli hyödyllinen nuorukaisen myöhemmän uran kannalta.

Giuseppe Acerbi

Acerbi aloitti oman vaelluksensa Euroopassa 1796. Hän tunsi ilmeisesti kutsumusta matkustamiseen, ja perheen taloudellinen asema tarjosi siihen mahdollisuudet. Kyseessä ei ollut kuitenkaan opettajan johdolla tapahtunut le Grand Tour, vaan Acerbi oli liikkeellä omin neuvoin. Matka suuntautui Itävallan ja Saksan kautta Brittein saarille. Paluu kotimaahan kävi Hollannin, Belgian, Saksan, Ranskan ja Sveitsin kautta. Tällä retkellä Acerbi omaksui tavan pitää tarkkaa päiväkirjaa matkansa sattumuksista. Acerbin aikakausi oli päiväkirjojen, kirjeiden ja muistelmien kulta-aikaa ja hänen jälkeenjääneet paperinsa ovat oivallinen lähde historiantutkimukselle.

Maantieteestä oli tullut 1700-luvulla eräänlainen muotitiede. Maantieteen asemaa pönkitti matkakirjallisuus: se sai sangen keskeisen aseman vuosisadan kulttuurielämässä. Matkakirjallisuuden välittämät käsitykset levisivät laajalle. Pian kotiseudun ja kaukaisempienkin maiden tuntemus alkoi kuulua hyvään yleissivistykseen. Ja siihenhän tähtäsi myös matkailu, le Grand Tour. Samaan aikaan Rousseaun synnyttämä luonnonihailu samoin kuin myytti, että villi-ihminen on parempi olento, tempasi mukaansa. Toisin kuin aiemmin, ryhdyttiin nyt suuntaamaan matkoja seuduille, jotka olivat syrjässä valtaväyliltä. Hakeuduttiin villiin luontoon: jylhä ja järisyttävä tulivat luonnonkauneuden uusiksi laatuluokiksi. Kun 1790-luvun vallankumoussodat vaikeuttivat matkustamista ja tukkivat Keski-Euroopan valtaväyliä, kääntyi huomio maanosan pohjoisiin ääriin.

Acerbin mielessä saattoi olla päällimmäisenä matkakirjan kirjoittaminen jo toiselle matkalle lähdettäessä. Hän tutustui ennakolta huolellisesti pohjoisten seutujen oloihin ja laati suurisuuntaisen suunnitelman tutustumiskohteista. Kyse ei ollut nähtävästi kuitenkaan pelkästään kirjallisen kunnianhimon tyydyttämisestä. Acerbin isä omisti silkkikutomon, ja poika käytti osan ajastaa Tukholmassa tutustuakseen silkkikaupan mahdollisuuksiin Ruotsissa. Siten kyseessä näyttää olleen osittain myös liikematka. Yksin ei Acerbin tarvinnut matkustaa. Hänen seuralaisenaan oli Bernardo Bellotti, Bresciassa toimivan rikkaan pankkiirin poika.

Tukholmasta Turkuun

Acerbi matkakumppaneineen saapui Tukholmaan syyskuussa 1798 ja viipyi kaupungissa puolisen vuotta. Eräässä soitannollisessa illassa toverukset tapasivat ruotsalaisen eversti A.F. Skjöldebrandin, joka kiinnostui Acerbin suunnittelemasta matkasta Nordkappiin. On epäselvää, oliko Acerbi suunnitellut matkaa sinne asti jo retkensä alussa. Viimeistään Tukholmassa hän teki kuitenkin päätöksen matkansa ulottamisesta tuohon pohjoiseen maanääreen. Skjöldebrand oli puolestaan ammatiltaan ratsuväen upseeri, mutta sielultaan myös runoilija, kuvataiteilija ja muusikko. Hän oli tuolloin vailla virallisia tehtäviä ja siten vapaa lähtemään. Skjöldebrandilla oli omat suunnitelmansa matkan suhteen. Tuolloin oli matkakuvauksen uudeksi pohjaksi tullut niin sanottu voyage pittoresque, jonka kestäessä kiinnitettiin huomiota nimenomaan maisemiin. Skjöldebrandtin matkakirjan suomenkielisen laitoksen laitoksen toimittajalla voyage pittoresque onkin sattuvasti piirustusmatka. Skjöldebrand aikoikin tehdä retkestään jo alun perin tuollaisen piirustusmatkan.

Anders Fredrik Skjöldebrand

Kolme retkeläisen ja kahden palvelijan seurue lähti 18. maaliskuuta 1799 Tukholmasta ja saapui Turkuun viisi päivää myöhemmin. Turussa merkkivieraat tapasivat mm. Akatemian terävimmät tiedemiehet, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthanin ja kirjastonhoitaja Frans Mikael Franzénin. Heiltä Acerbi sai herätteitä kansanrunouden ja –musiikin harrastukselleen. Keskustelu Porthanin ja Frantzénin kanssa ei rajoittunut pelkästään suomalaiseen runouteen. He olivat nimittäin muutamaa vuotta aikaisemmin tehneet yhdessä matkan pohjoiseen. Sen kestäessä he olivat pistäytyneet myös Kyröskoskella, josta noihin aikoihin alkoi tulla suoranainen matkailunähtävyys. Suorin tie Vaasaan olisi kulkenut pitkin Pohjanlahden rantaa, mutta Porthanin ja Frantzénin innoittamina matkalaiset suuntasivatkin kulkunsa Hämeenkyröön. Seurueen käynti Kyröskoskella lieneekin ollut ensimmäisiä maisemallisten arvojen vuoksi Sisä-Suomeen suunnattu retki.

Kyröskoskea katsomassa

Matkaa Turusta Kyröskoskelle Acerbi ei pitänyt mielenkiintoisen, merkinnät matkapäiväkirjaan jäivät niukoiksi. Matkamiehet majoittuivat Järvenkylään, jota Acerbi piti metsätaipaleen takaisena susien uhkaamana kyläpahasena. Majapaikkaansa hän oli kuitenkin varsin tyytyväinen ja erityisen ihastunut isäntäväkeensä. Matkustavaiset majoittuivat Hollon taloon, jota vuosina 1788–1810 vuokrasi ruotsalainen inspehtori Jonas Spånberg. Tämä sekä suomea että ruotsia puhunut isäntä oli Acerbin mielestä "hyvä ja onnellinen mies". 

Tässä isojakokartassa Järvenkylän talot ovat vielä yhtenä ryppäänä. Hollon talon tontti on merkitty kartaa punaisella ja kirjaimella a) ylimpänä kylän taloista. Kylän taloista kolme siirrettiin muualla vuoden 1864 palon jälkeen. Koko kartta täällä.

Hollon talon paikalla nykyään valitettavasti vain vähäisiä kivijalan jäänteitä: vuonna 1864 raivonnut tulipalo hävitti koko vanhan kyläyhteisön. Muistitiedon mukaan palo sai alkunsa Alasen talon puusepänverstaana käytetystä sivurakennuksesta. Acerbi ikuisti kuitenkin piirustuksiinsa kuvan Hollon talosta.

 Järvenkylässä Acerbi antautui valistusajan matkailijoille ominaiseen filosofointiin maailman menosta. Hänen isäntänsä näytti tulevan toimeen hyvin ja olevan onnellinen. Acerbin mielestä isäntä oli onnellinen sen vuoksi, että hän saattoi mukavasti tyydyttää kaikki ne vaatimattomat tarpeet, joita hänellä oli. Vastakohdaksi tasapainoiselle maanviljelyskantaiselle elämälle Acerbi nosti nautintoja etsivän aikakauden, joka sai monet varakkaat maanomistajat pakenemaan maaseudun rauhasta kaupungin humuun. Se tarkoitti sitä, että maanomistajat vaihtoivat riippumattomuutensa ja arvokkuuteensa joutavanpäiväiseen juhlahumuun ja rihkamaan.

Paitsi lepäämään pysähtyivät matkalaiset Järvenkylään voidakseen käydä ihailemassa läheistä Kyröskoskea. Acerbilla oli suuret odotukset koskesta. Hän halusi nähdä millainen on suuri putous talvella, kun vesimassat syöksyvät suunnattomien jääröykkiöiden keskellä. Tavoitteena oli tietysti nähdä jotain sellaista, mitä ei voinut koskaan kokea Italiassa. Kyröskoski ei pettänyt Acerbin odotuksia. Näin hän kuvasi koskea matkakertomuksessaan:

"Vedet syöksyvät suunnattomien jäämassojen keskelle, jotka siellä täällä kaartuvat kuin synkiksi, ihmeellisten kristallikoristeiden reunustamiksi holveiksi. Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

  

Matkustavaiset kävivät katsomassa vesiputousta useamman kerran, ja tekivät siitä piirroksia eri näkökulmista. Retkillään he pitivät ampuma-aseita mukanaan jänisten, kettujen ja susien varalta. Suden jälkiä näkyi metsissä runsaasti, joten kumppanukset käyttivät päivän sudenmetsästykseen. Menestystä ei tullut, ja Acerbi syytti metsästyskoiran puutetta saaliitta jäämisestä.  Koko Järvenkylän tienoilla ei ollut yhtään koiraa. Acerbin majoittajan Jonas Spånbergin mukaan tämä johtui siitä, että sudet kävivät koirien kimppuun ihan talojen nurkissa, vieläpä asumuksissakin. Matkustavaisten olikin tyydyttävä ammuskelemaan koskikaroja, jotka viihtyivät Kyröskosken ympärillä talvisaikaan. Acerbi halusi nimitäin tutustua tarkemmin tähän häneen putouksen vaaroja uhmaavalla lentotavallaan vaikutuksen tehneeseen lajiin ja luokitella sen. Tosin lintuun osuminen osoittautui liian työlääksi tehtäväksi. Kosken toisella puolen olleet talonpojat tekivät pilkkaa vieraiden typeryydestä, kun nämä tuhlasivat ruutia ja lyijyä lintuihin, joilla ei heidän mielestään ollut juuri mitään arvoa. Kun miehet kuitenkin huomasivat retkeläisten ottavan asian vakavasti ja pettyvän, kun eivät saaneet koskikaroja ammutuksi, tulivat he avuksi.  Näin Acerbi kuvasi tapausta:

”Kohta näimmekin, miten eräs heistä haki pyssynsä, ampui laukauksen ja ryömi sitten sillan yli tuomaan meille yhtä tällaista lintua. Kiitin häntä, mutta huomattuani, että lintu oli päätön, koetin selittää hänelle, etten välittänyt sellaisesta, vaan halusin eheän linnun. Tarkastelin samalla hänen pyssyään; se oli vanha rihlapiippuinen, hyvin pienikaliiberinen ase, joten hän oli siis ampunut linnun luodilla. Näytin hänelle silloin pieniä hauleja ja tai merkkejä, että hän lataisi aseensa niillä. Kelpo mies hämmästyi aika tavalla nähdessään pienet lyijyhaulini, jommoisiin hän ei ollut ilmeisesti aiemmin tutustunut. Hän kieltäytyi tarjouksestani ja latasi pyssynsä tavalliseen tapaan luodilla, mutta ilmoitti aikovansa nyt tuoda minulle linnun eheänä. Niin ystäväni lähti, ampui laukauksen ja toi minulle toisen samaa lajia olevan linnun; hän oli halunnut saada sen niin eheänä kuin suinkin ja oli ampunut sillä tavoin, että kuula oli vain hiukan raapaissut sen kurkkua. Olin hyvin ihmeissäni hänen tarkasta ampumataidostaan, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että kaikki talonpojat käyttivät sellaisia rihlapyssyjä eivätkä juuri koskaan ampuneet harhaan; tällä tavoin ammuttuja viiriäisiä ja muita lintuja he lähettivät suuret määrät Tukholmaan.” 

M.F. Helandin akvatintaetsaus Kyröskoskesta Skjöldebrand luonnoksen perusteella. Acerbin teoksessa ilmestynyt kuva Kyröskoskesta. Acerbi jäljensi Oulussa Skjöldebrandin tekemän luonnoksen koskesta.

Väärinkäsityksiä runonlaulannasta

Matkalaiset käyttivät siis aikaa runsaasti myös piirtämiseen. Hämeenkyröstä kertoviin teksteihinsä he lisäsivät myös piirroksen suomalaisesta talonpoikaistuvasta. Piirroksia vertailtaessa havaitaan, ettei niitä ole tehty samasta kohteesta eikä samasta tilaisuudesta. Molempien kuvassa on myös miespari, jonka sanotaan esittävän suomalaista muinaisrunoa, ”suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa varsin yleistä ajanvietettä”.

Acerbin teoksen piirros suomalaisesta tuvasta.

Ajatus kalevalaisesta runonlaulannasta Kyrössä vain kaksisataa vuotta sitten sai ainakin minut kohottamaan kulmakarvojani. Harhailiko Lönnrot suotta Vienan Karjalassa, eikö retki Kyrön laulumaille olisi riittänyt Kalevalan kokoamiseen? Elsa Enäjärvi-Haavio osoitti jo 50 vuotta sitten sitovasti, etteivät Acerbin ja Skjöldebrandtin piirrokset voineet olla aidon tilanteen mukaisia, niin runsaasti niissä oli kansatieteellisesti harhaanjohtavia yksityiskohtia. Acerbi itsekin tunnusti kirjoittaessaan myöhemmin suomalaisesta kansanelämästä, että vaikka piirroksen eräät yksityiskohdat saattoivat heijastaa todellisuutta, on kuva kokonaisuutena kuitenkin vain sepite, eräänlainen synteesi. Runonlaulantaa Acerbi kumppaneineen ei nähnyt Hämeenkyrössä, he eivät tavanneet runolaulajia itse asiassa koko retkensä aikana.

Mistä Acerbi ja Skjöldebrand saivat sitten käsityksensä siitä että runonlaulajat istuivat vastakkain kädet lukittuina toistensa käsiin ja myötäilivät kanteletta laulullaan ja ruumiinsa liikkeillä toinen toistaan istuimilta kohottaen? Virhe perustuu Porthanin Turussa matkalaisille luovuttaman tutkimuksen De Poësi Fennican käännösvirheeseen ja huolimattomaan tulkintaan. Porthan kertoi, että ”laulajat istuvat joko vierekkäin tai vastakkain niin lähellä, että voivat liittää oikeat kätensä ja polvensa yhteen, toinen luonnollisesti oikean ja toinen vasemman polvensa, joihin he nojaavat kätensä”. Porthanin sanat ”liittää oikeat kädet yhteen”, ovat Acerbin ja Skjöldebrandin matkakirjoissa saaneet tulkinnan ”liittää kädet yhteen”.

Skjöldebrandin ja Acerbin piirroksia tutkiessaan Enäjärvi-Haavio päätyi sellaiseen otaksumaan, että Skjöldebrandin esikuvana oli voinut olla ruotsalaisen talonpoikaismaalarin Pehr Hörbergin maalaus Jouluaatto smoolantilaisessa talonpoikaistuvassa. Se oli vuodelta 1785 ja oli varmasti tuttu taidetta harrastavalle Skjöldebrandille. Hörbergin maalauksessakin on kaksi miestä, jotka pitävät toisiaan molemmin käsin. Kyseessä ei tosin ole runonlaulanta, vaan väkikartun veto. Myös Acerbin muistiinpanot osoittavat, että hän tunsi Hörbergin maineen: erehtyipä hän jostain syystä pitämään tätä suomalaisena. Kun Skjöldebrand tunsi Hörbergin hyvin, on Enäjärvi-Haavio otaksuma suomalaista tupaa esittävän piirroksen taustasta vahvasti perusteltu.

Joka tapauksessa Skjöldebrandin ja Acerbin luoma väärä kuva suomalaisesta runonlaulanta-asennosta osoittautui todella sitkeähenkiseksi. Muistelen, että vielä 1960-luvulla alakansakoulussa opetettiin minullekin tätä "vääräoppista" runonlaulantatapaa. Tuskin sentään enää peruskoulussa… Porthanin kuvauksen oikeellisuuden puolesta puhuvat ensimmäiset muoto- ja valokuvat runonlaulajista. G. Budkowski maalasi 1845 Helsingissä kahden kansanrunoilijan, heinäveteläisen Olli Kymäläisen ja kerimäkeläisen Pietari Makkosen, laulamassa runojaan.

Heilläkin on vain oikeat kädet yhdessä. Kuvassa on niin ikään eräs laulantaan liittyvä yksityiskohta. Kun runoa esitettiin pitkään, tarvitsi kurkku kostuketta: "Ei kumaja kuiva kurkku." Niinpä maalauksessa on pöydällä oluthaarikka. Vapaalla vasemmalla kädellä saattoivat miehet laulun kestäessä kutsua tilaisuuteen mukaan Bacchuksen, Porthanin sanoin "ilon antajan". Vasemmalla kädellä voi toinen laulaja myös sormeilla polvilla lepäävää kanteletta tahdittaakseen laulua, kuten Makkonen tekee Budkowskin maalauksessa. Myös ensimmäinen valokuva runonlaulajista, A. Bernerin 1872 kuvaama otos runoa laulavista Jyrki ja Ontrei Malisesta, vahvistaa Porthanin alkuperäisen kuvauksen totuudellisuuden.

  

Olli Kymäläinen (vasemmalla) ja Pietari Makkonen G. Budkowskin maalaamina.

Jyrki ja Ontrei Malinen A. Bernerin kuvaamana.

Matka jatkui pohjoiseen

Acerbi seurueineen jatkoi matkaa huhtikuun 1. päivänä 1799. Matkalaiset suuntasivat Järvenkylästä Vaasaan ajaen pitkin Hämeenkangasta. Vaasasta matka jatkui Ouluun, joka tarjosi vieraalleen monenlaista huvia ja ajanvietettä. Siellä Acerbilla oli avautui tilaisuus myös musisointiin. Matkatoveri Bellottin ja kahden oululaisen virkamiehen avulla muodostettiin kvartetti, joka esitti mm. Acerbin Oulussa säveltämiä musiikkikappaleita.

Tornion kautta seurue eteni sitten aina Nordkapiin, Euroopan pohjoiskärkeen Pohjoisen Jäämeren rannalle. Matkan loppuosuus oli ehkä enemmän urheilusuoritusta kuin tutkimusmatkaa. Kunnianhimoinen Acerbi halusi olla ensimmäinen italialainen Nordkapissa. Hän ei nähtävästi tiennyt, että ravennalainen pappi Francesco Negri oli käynyt siellä jo 1663. Tosin hän oli tehnyt loppumatkan meritse pitkin Norjan rannikkoa. Acerbille kuuluu kunnia siitä, että hän ensimmäisenä italialaisena tunkeutui Jäämerelle maitse, läpi vaikeakulkuisten suo- ja erämaa-alueitten. Acerbi ei hyväksynyt retken loppuosalle mukaansa Belottia, vaan taivutteli tämän palaamaan Ouluun väittäen, ettei matkakumppanin terveys kestäisi matka rasituksia. Osaltaan asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei Acerbi halunnut jakaa kunnia Nordkapin valloituksesta toisen italialaisen kanssa.

Acerbin kunnianhimo ja joskus hieman luikurimainen käytös johtivat matkan lopulla hänen ja Skjöldebrandin välien osittaiseen rikkoutumiseen. Asiaa ei parantanut myöhemmin se, että Acerbi käytti myöhemmin julkaisuissaan Skjöldebrandilta saamiaan luonnoksia mainitsematta tämän nimeä. Skjöldebrand julkaisi myös oman teoksen piirustusmatkastaan Tukholmassa neljänä vihkosen vuosina 1801–1802. Acerbin matkakirja ilmestyi 1802 nimenään Travels throgh Sweden, Finlad and Lapland , to the North Cape, in the Years 1798 and 1799. Teos käännettiin heti seuraavana vuonna saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi. Se herätti Ruotsin hallituksen ärtymyksen, kun Acerbi rohkeni piikitellä joitakin ruotsalaisten heikkouksia. Teos lisäsi oleellisesti eurooppalaisten mahdollisuuksia saada kohtuullisen luotettavaa tietoa Suomesta. Acerbi siirtyi teoksensa julkaisemisen jälkeen hetkeksi Englannista Ranskan virkamieheksi, mutta palasi sitten kotiseudulleen. Siellä hän toimi lehtimiehenä ja viininviljelijänä, mutta joutui kiistoihin paikallisten mahtimiesten kanssa. Vuosina 1824–1838 Acerbi toimi Itävallan konsulina Egyptissä, Aleksandriassa. Pyramidien maassa hän luonnollisesti kiinnostui arkeologiasta ja keräsi suuren määrään muinaisesineitä, jotka sitten häikäilemättä ryösti Eurooppaan. Palattuaan kotiseudulleen hän paneutui tilustensa hoitoon ja muistiinpanojensa järjestelyyn. Hän kuoli kotonaan Castel Coffredossa vuonna 1846. 

Skjöldebrand julkaisi myös kirjan matkastaan. Teos Voyage pittoresque au Cap du Nord, avec gravetures (1801-1802) sisälsi nimensä mukaisesti koko joukon piiroksia Suomenmatkalta. Teoksen tuomat tulot auttoivat niukan eläkkeen varassa sinnitellyttä miestä pääsemään eroon veloistaan. Vuonna 1808 Suomen sodan alkaessa Skjöldebrand palasi aktiivipalveluun. Hän palasi Suomeen 1809. Silloin hän oli yksi Ruotsin valtuuskunnan johtajista, kun Ruotsi ja Venäjä neuvottelivat Suomen sodan päättäneen rauhan Haminassa. Sen jälkeen hän kunnostautui sotatoimissa mannermaalla. Skjöldebrand aateloitiin kreiviksi, ja hän toimi valtaneuvoston jäsenenä 1815 - 1838. Skjöldebrand kuoli 1834.            

Kiinnostus Acerbin jatkuu

Kyröskoski oli vain sivupoikkeama Acerbin matkalla. Hänen matkakirjansa pääpaino oli Pohjois-Suomen ja Lapin olojen kuvaamisessa. Eipä ihme, että siellä on lähdetty myös tuotteistamaan Aceria. Turun ja Oulu yliopistot yhdessä Oulun kaupungin kanssa olivat avaamassa yhteyksiä Acerbin kotiseudulle. Vuona 1994 perustettiin Italiassa Acerbi-kirjallisuuspalkinto, jonka sai ensimmäisenä Arto Paasilinna.  Europan Unionin tukema Acerbi-kiertomatkan tuotteistamisprojekti toimi vuosina 1997–1999. Mukana oli 29 pohjoisen kuntaa, niistä 3 norjalaisia. Ideana oli rakentaa yrittäjäverkko, joka yhdessä kulttuurin asiantuntija- ja harrastajatahojen kanssa tuotaisi Acerbin matkareitin historiaan pohjautuvia kiertomatkoja. Matkaa on tarkoitus kaupata erityisesti pohjoisitalialaisille. Sieltä saapuikin kesällä 1999 Acerbin matka juhlavuotena 20 henkilön ryhmä Acerbi-kirjallisuuspalkinto-lautakunnan jäseniä testimatkalle Oulusta Nordkappiin. Onpa Acerbi-suvun nykyinen päämieskin käväissyt Suomessa esi-isänsä jälkiä seuraamassa.

Entä Hämeenkyrö ja Kyröskoski? Täällä tuntuu Acerbin vierailu unohtuneen lähes tyystin. Muistomerkkiä tai –laattaa ei ole palauttamassa mieleen kahden vuosisadan takaista italialaisvierailua. Sopiva paikka muistolaatalle olisi varmasti Koskipuisto, mutta Acerbin kaltaista kulttuurihenkilöä voisi ehkä muistaa muutenkin. Kun kansainvälistyminen ja kansainvälisyyskasvatus on välttämätöntä nykymaailmassa, voitaisiin vuosittain muistaa Acerbi-palkinnolla sitä henkilöä tai järjestöä, joka on voimallisimmin toiminut kansainvälisyyden ja kansojen veljeyttämisen puolesta Hämeenkyrössä.  Pieni rahasumma ja suuri määrä kunniaa motivoisivat näitä uranuurtajia, joiden työ ei aina ole ollut kovin kiitollista tässä pitäjässä. Palkinnon jakamisen voisi omia tehtäväkseen joku muukin taho kuin ikuisessa rahapulassa painiva Hämeenkyrön kunta.

Toki Hämeenkyrön maisemamatkailuprojektissakin olisi hyvä jotenkin huomioida ja hyödyntää Acerbin piipahdus Hämeenkyrössä. Eikä italian kielen ja kulttuurin harrastus ole suinkaan lamassa pitäjässämme. Lehtori Jaakko Laaksonen on jo vuosikausia vetänyt italian kursseja niin F.E. Sillanpään lukiossa kuin kansalaisopistossa. Kyröskoskelainen Iiro Mäkinen lähti puolestaan elokuussa 2000 suorittamaan kansainvälistä ylioppilastutkintoa eli IB-tutkintoa Pohjois-Italiaan Adriatic Collageen. Joten lopuksi terveisiä Suomesta Italiaan: "Saluti dai boschi filnlandesi!"

Lähteitä

Acerbi, Giuseppe: Matka halki Suomen v. 1799. WSOY, 1983.

Saarenheimo, Eero: Retki Euroopan ääreen. Giuseppe Acerbi ja hänen Lapin-matkansa 1799. Otava 1989.
Skjöldebrand, Anders Fredrik: Piirustusmatka Suomen halki Nordkapille 1799. WSOY 1986.

Tämä juttu on julkaistu alun perin Kyrön Joulussa 2000. Olen sittemmin täydentänyt tarinaa, viimeksi 29.3.2020.

Etusananen

Katselin tuossa äsken vanhoja tiedostoja. Kaikennäköistä hölynpölyä löytyi edellisvuosituhannelta lähtien. Yhtä etsimääni en löytänyt sen enempää tiedostona kuin paperiversiona. Piti kaivaa se esille vuoden 1999 Kyrön Joulusta. Jutun runko on kolmisen vuotta vanhempi. Kirjoitin sen Kerimäki-päivän juhlapuheeksi. Osa kuulijoista piti tarinaa juhlapuheeksi hauskana. Naputtelin sen ajan kuluksi uudelleen. Kirjoitusvirheitä oli aika monta, ne korjasin ja tein luultavasti uudet erheet tilalle. Paria virkettä en ymmärtänyt itsekään, ne muokkasin uuteen uskoon.

Itä ja länsi - kohtaavatko kotoseudut?

Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin sitä alkaa ihmetellä itseään ja maailmaa uudella tapaa.

Kun 40 vuoden rajapyykki on hyvän aikaa sitten ohitettu ja omat vanhemmat saateltu kotipitäjän hautausmaa multiin, katselee maailmaa jo keski-ikäisen ihmisen kaksiteholasien läpi.

Taakse katsoessa palaa tietenkin mieleen lapsuudenmaisema. Luulen, että jokaiselle ihmiselle lapsuuden fyysinen ja henkinen maisema tunkeutuu jotenkin ihon alle: siitä on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassa.

Elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vietin itäsavolaisessa Kerimäen pitäjässä. Sen jälkeen tuntumaa Kerimäkeen on pitänyt yllä sukulaissuhteiden lisäksi Vanhan Kerimäen historia, jonka parissa askartelin kymmenen vuoden ajan.

Varsinainen leipätyö on kuitenkin kierrättänyt opiskelupaikka Joensuun lisäksi, Lieksassa, Punkaharjulla, Kiteellä ja viimeksi Hämeenkyrössä. Kiteen pontikkapitäjästä saavuin 1985 Hämeenkyrön sahtiseudulle; nyt yli tusinan oleskeluvuoden jälkeen alan kai mieltää sen lopullisesti kotipaikaksi. Siirtyminen Hämeenkyröön merkitsi myös loikkaa Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolelle. Tämän rajan kulttuurihistoriallisen merkityksen hallitsin teoriassa jo opiskeluaikoina. Koetan nyt jotenkin hahmottaa, miten olen kokenut tuon rajan henkilökohtaisesti käytännössä.

Mitä suomalaiset sitten keskimäärin tietävät nykyisestä kotipitäjästäni Hämeenkyröstä? Keskimäärin ottaen kai Katri Helenan, tuon valtakunnan kuuluisimman miniän. Jotkut saattavat hänen kauttaan muistaa Panu Rajalan, ja sitä kautta jopa F.E. Sillanpään, Suomen ainoan Nobel-kirjailijan (sen vähemmän tunnetun Sillanpään). Sillanpää syntyi Hämeenkyrössä ja koko hänen tuotantonsa sivuaa tavalla tai toisella Kyröä, kuten paikalliset pitäjän nimen lyhentävät. Sillanpään keskeisistä teoksista erityisesti Hurskas kurjuus liittyy kiinteästi Hämeenkyrön historiaan. Tuntuu siltä, ettei kirjailijamestari aina edes viitsinyt muuttaa todella eläneiden henkilöiden nimiä kirjoihinsa. Taatan joulupakinat tekivät varmasti tutiksi vanhemmalle kerimäkeläiselle sukupolvelle Hämeenkyrön maalaukselliset maisemat ja kyröläisen kielen hieman jaarittelevan poljennon.

Kyröläisillä sahti ja sarvi

Hämeenkyrön pitäjän historia ulottuu kauas keskiaikaan. Hämeenkyrön seurakunta perustettiin ilmeisesti 1260-luvulla. pitäjä käsitti yhdeksän nykyistä kuntaa tai kaupunkia se ei ollut pelkästään muinaispitäjä, vaan pikemmin alamaakunta. Paikalliset asukkaat pitivät kiinni itsenäisestä asemastaan niin, että kirkko joutui tekemään heidän kanssaan erillisen sopimuksen verotuksesta. Sitä nimitettiin Kyrön oikeudeksi. Sopimus oli sittemmin esikuvana Pohjanmaalla ja Hämeessä tehdyille vastaaville sopimuksille. Pohjanmaan Kyröjoen seutukunta sai osan asutuksestaan, kuten nimestäkin voi arvata, Hämeenkyrön suunnalta. Itse asiassa vasta 1400-luvulla ryhdyttiin virallisesti puhumaan Hämeenkyröstä, ettei sitä sotkettaisi Pohjanmaan Kyröön, joka oli itsenäistynyt emäalueestaan ilmeisesti jo 1200-luvun puolella.

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu juomasarvi, josta juotiin sahtia. Alkuperäistä punaiseksi ja siniseksi maalattua Kyrön sarvea säilytetään nykyään kirkkoherranvirastossa. Sarvi oli alun perin itse asiassa pakanallinen kulttiesine, josta kyröläiset eivät suostuneet luopumaan kristinuskoon kääntyessään. Sarvea säilytettiinkin 1700-luvulle saakka hopeavitjoissa riippumassa kirkon katossa. Sieltä sitä sitten lainattiin häihin ja muihin suuriin pitoihin.

Itselliset kyröläiset ovat nykyäänkin ylpeitä sekä sahdistaan että sarvestaan. Sahdinvalmistusperinne elää ja voi hyvin, onpa Hämeenkyröön voitettu useita sahdinvalmistuksen suomenmestaruuksiakin. Henkilökohtaisten kokemusten nojalla en osaa suositella sahtia; epäilen ettei se sovi itäsuomalaiselle ruuansulatukselleni. Toisaalta olen tavannut myös kerimäkeläislähtöisiä henkilöitä, jotka ovat kovinkin mieltyneitä sahdin makuun ja vaikutukseen, joten jääköön lopullinen tuomio tässä asiassa kunkin sahdinnauttijan elimistölle.

Virallisesti Hämeenkyrö kuului vanhassa maakuntajaossa Satakuntaan. Satakuntalaisista heimona en paljoa tiedä, oikeastaan muistan vain sen vanhan hokeman, jonka mukaan satakuntalaisissa yhtyy ihailtavalla tavalla hämäläinen hitaus ja varsinaissuomalainen keljumaisuus. Saattaa pitää paikkansakin, eiväthän stereotypiat tyhjästä synny. Pidän kuitenkin hämeenkyröläisiä jo murteensakin puolesta hämäläisinä.

Riävä ja ryökäle

Hämeenkyrössä törmäsin nopeasti sellaiseenkin ilmaisukauheuteen kuin hiano miäs. Aiemmin luulin että sellaista kieltä puhutaan vain tv-sarjassa Reinikainen. Omalaatuista oli totutella siihen, että ilta in ehtoo, päässä pidetään talvella pipaa eikä pipoa, saunassa käytetään vihtaa eikä vastaa. Kun kerimäkeläinen neuloo kintaat ja lapaset, niin kyröläinen kutoo vanttuut tai tumput. Piti totutella kehtaamisen sijaan ilkeämään.

Omista lapsista huomaa sen, että ympäristö on kielen muokkaajana geeniperimää kovin paljon vahvempi. Niinpä vanha perussavolainen sukunimi Mielonen vääntyy lasteni suussa Mialoseksi. Sitä ei tunnu estävän sen enempää kaunis opetus kuin tervaspampulla uhkaaminenkaan. Muuten nuorison kieli Hämeenkyrössä lähenee koko ajan perustamperelaista puheenpartta, jota Suomen kansalle on tehokkaimmin markkinoinut kiekkoleijonien kapteeni Timo Jutila. – Vaikka Jutila varmaan sanoisi, että ansio kuuluu kyllä koko joukkueelle. Tampereen kielessä ulkopuolisen huomio kiintyy yleensä mukavasti sorahtavaan r-kirjaimeen: esimerkiksi matkoilla olija on reisusa, ja kun ihmistä kiukuttaa, häntä riapoo. Hiivaleipä on riävää ja ryäjäke tarkoittaa ryökälettä. Tampereen seudullakin nurkkiin kertyy ryänää eli joutavanpöiväistä omaisuutta, siis roinaa. Yleensä kaikki ärrähenkiset sanat tuntuvat sopivan oivallisesti tamperelaisten suihin.

Tamperelaisia onkin syytä onnitella hyvin toteutetusta imperialismista. Kaupunki on luonut oman talousalueen ja maakunnan eli Pirkanmaan. Pirkanmaa on nielaissut suuren osan Hämettä ja itäisen Satakunnan niin tehokkaasti, että nuorempi väki on tyystin unohtanut vanhat maakunta- ja heimorajat. Ajatus kyröläisistä satakuntalaisina on heille yhtä luonteva kuin mielikuva Paavo Lipposesta teknoa tanssimassa.

Tiukkapipaisia sananlaskuja

Puheesta on helppo luiskahtaa huumorintajuun. Hämäläisissä tahtoo olla tuota Tuntemattoman sotilaan Rokan mainitsemaa vikaa: he puhuvat huumoria tosissaan. Otan esimerkin. Jos joku nimetään Kerimäellä Nätti-Jussiksi, hän on todennäköisesti pitäjän rumin mies. Sen sijaan Hämenkyrössä Nätti-Jussi tahtoo olla todellakin nätti eli komia. Matti Kuusi on määritellyt savolaisen huumorin niin, että se on täynnä älyllistä viisastelua, alinomaista leikkivalehtelua, heikkouksien ja epäkohtien ironista kiittelyä, kaksimielisiä väärinkäsityksiä, passiivisuuden ja mukavuuden liioittelua.

Kun kerimäkeläisen ensisijainen leikinlaskun kohde on vielä yleensä joku toinen, on tosikolla ja kankeakielisellä seurassa hankalaa. Savossa mies ei ole minkään veroinen, jollei pysty pitämään suullisesti puoliaan.. toisaalta vinoilussa on selvät ja hyväksytyt pelisäännöt. Jos savolaiselle puhutaan hämäläiseen tapaan ja hämäläisten pelisääntöjen mukaan ”suoraan”, loppuu kerimäkeläisen huumoritaju lyhyeen.

Kerimäkeläisen huumorin taustojen etsijälle tarjoavat sanaparret kiitollisen maasto.. Elämää on tehty siedettäväksi sananlaskujen avulla. Kerimäkeläinen – kuten itäsuomalainen yleensä – viljelee huumoria, joka kääntää vastoinkäymisen leikiksi ja pilailee vaikeilla elämäntilanteilla. Varsin runsaasti on lausahduksia, jotka korostavat kaiken suhteellisuutta (esimerkiksi Yks yhtä hyvä ku toinnennii), mikä korostaa elämänasenteen maltillisuutta ja suurpiirteisyyttä.

Matti Hako on tallentanut Vanhan Kerimäen historiaan tällaisia ilkikurista elämäntarkkailua ja luonnonläheistä sanailua todistavia sananlaskuja. Esimerkkejä: Sisu kuin kävyn syöjällä; vie viisautes Viipuriin, suat viis pennii; Sillo köyhä korrii, ku on ainuut piällä; Rauhassa ei oo kiirettä eikä nälässä maha halakii. Sen sijaan vain Häme voi synnyttä niin tiukkapipaisen sanalasku kuin ”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”.

Kylään vain kutsusta

Hämeenkyröläisestä poiketen kerimäkeläinen savolaiseen tapaan ei kyllä mielellään sano kyllä tai ei. Mieluummin sanotaan sekä kyllä että ei, esimerkiksi: ”Kyllä se ei oo olematta niin”. Hämeenkyröläistä riivaa se, että savolaiselta ei saa suoraa vastausta. Moista vetkuttelua voi verrata japanilaiseen kohteliaisuuteen. Jyrkkiä konflikteja pyritään välttämään viimeiseen asti, ja kaikkia asioita lähestytään kautta rantain vastapuolen reaktioita tarkkaillen.

Jyrkkien konfliktien välttämistaipumus on johtanut myös siihen, että Kerimäellä eikä yleensäkään Itä-Savossa ole organisoidutta: joukkoliikkeillä ei ole pitäjässä ollut juuri merkitystä. Herännäisyysliikkeillä ei ollut suurta menestystä Kerimäellä, melko niukaksi on jäänyt IKL:n, äkkijyrkän kommunismin tai nuorisoseuraliikkeen merkitys. Tahtimarssille ei kerimäkeläisiä individualisteja ole juuri saatu, eli ”En ou puolesta enkä vastaan, mielumminnii päenvaston”.

Myös ruokakulttuurissa Itä- ja Länsi-Suomen erot ovat hyvin tunnettuja. Keskeinen ravitsija oli kaikkialla Suomessa leipä. Läntisessä Suomessa leivottiin tavallisesti suurleivontana vain pari kertaa vuodessa. Leipiä säilytettiin pitkiä aikoja leipävartaissa tai leipähäkeissä. Kerimäki on puhdasoppista pehmeän leivän aluetta; leipää leivottiin kerran viikossa tai useamminkin. Tärkeän lisän leivontaan toivat rasvaiset piirakat ja kalakukot. Niiden valmistustaito ei ole muuten levinnyt vieläkään Päijänteen länsipuolelle, poikkeuksena siirtokarjalaissaarekkeet.

Kun Hämeenkyrössä lähdetään kyläilemään, tapahtuu se kutsusta. Kutsun syynä voi olla hautajaisten, syntymäpäivien tai häiden lisäksi joku riittävä tapaus: esimerkiksi isäntäperheen hankkima uusi auto. Yksi seuraus vierailusta voi olla vastakutsu parin viikon päästä: naapurikin on saanut hankituksi uuden, hieman kalliimman auton. Läntistä kateutta parhaimmillaan.

Näyttäminen on oleellista kyröläiselle, siksi talot, autot, pelit ja vaimot on saatettava edustuskuntoon. Tärkeää on ensin säästää ja sitten satsataan tavaraan, koska laiskottelu ja rahan tuhlaaminen hetken nautintoihin on tuomittavaa. Tällä omaisuuteen ja työhön kiintymisellä on se hyvä puoli, että ympäristö näyttää siistimmältä kuin itäisessä Suomessa. Pihapiirit antavat jämptin ja täsmällisen vaikutelman – ovat siis viihtyisiä vähän samalla tavalla kuin kasarmialueet. Rakennukset ovat perinteisesti olleet koristeltuja ja maalattuja, samoin huonekalut. Toisaalta itäsuomalaisesta tuntuu siltä, että elämästä voisi löytää hauskempi asioitakin kuin rukinlavan loputtoman hiomisen.

Toki läntisen kateuden laatu on itäistä positiivisempaa. Naapurin menestykseen pyritään nokittamaan omalla vielä paremmalla. Idässä vaikkapa uuden veneen hankkineen naapurin paatti käytäisiin kernaasti upottamassa. Upottaminen tosin jää puheeksi, kuka nyt tosissaan viitsisi nähdä niin isoa vaivaa. Helpommalla pääsee käyttäessään senkin ajan naapurin haukkumiseen.

Paikallaan vai liikkeellä

Talon ja omaisuuden merkitys näkyy Hämeenkyrössä siinäkin, että sukunimiä ei käytetty oikeastaan ennen 1900-luvn loppua. Talot olivat ja pysyivät ja isäntä otti talon nimen. Vielä sodanjälkeisenä aikana kunnalliselämää hallitsivat samat talot, jotka olivat pitäjän napoja jo 1500–1600 –luvuilla. Kerimäellä sen sijaan ihminen syntyi sukuun eikä taloon. Ja talolle nimen antoi isäntä eikä talo isännälle. Tämän voi halutessaan tulkita niin, että ihminen oli omaisuutta tärkeämpi asia.

Piirakoitten ja sujuvasti liikkuvan suun lisäksi uskaltaa Kerimäen vahvoihin puoliin Puruveden ja muidenkin järvien ansiosta veneen ja kalastuksen – sekä tietysti muikkusopan ja kalakukon. Kun näihin lisätään vielä kaskeaminen, huomataan että kerimäkeläisen kulttuurin vahvuudet liittyvät leviävyyteen ja liikkuvuuteen. Erätalous, kaskeaminen ja pitkät yhteydet merenrantakaupunkeihin pitivät kerimäkeläiset ainaisessa liikkeessä. Lisäksi 1800-luvulla miljoonakaupungiksi kasvanut Pietari imi Kerimäeltä voita ja muitakin tuotteita.  Voi sanoa, että liikkuminen oli kerimäkeläisillä verenperinnössä.

Liikkuvuuden lisäksi maastonmuodostuskin lienee vaikuttanut kerimäkeläiseen individualismiin. Järvien ja mäkien rikkoma maisema yhdessä kaskeamisen kanssa aiheutti sen, että talot jäivät kauas toisistaan, eikä tiiviitä kyläyhteisöjä syntynyt.

Hämeenkyrö edustaa tyypillistä länsisuomalaista peltoviljelyaluetta, jossa talot pyrittiin kokoamaan peltojen viereen kyläntontille kimppukyläksi. Tähän tuonaikainen lainsäädäntökin ohjasi. Kun naapuri asui ihan seinän takan, oli selvää, että kenenkään menemiset ja tekemiset eivät salassa pysyneet. Naapurissa nähtiin, mihin aikaan talossa herättiin, tulet sytytettiin ja päivän työt aloitettiin. Yhdenmukaisuuden paine oli suuri eikä ollut mahdollista noudattaa omaa rytmiä ja tapoja joutumatta perustelemaan sitä naapurille. Lisäksi sarkajako pakotti tekemään kaikki peltotyöt yhtaikaisesti. Kerimäellä ei naapuriin juuri näkynyt, joten jokaisessa talossa voi elää tavallaan ja valita vapaammin elämäntyylinsä. Jokaisessa talossa voi myös puhua hiukan omiaan, ts. puhua omaa pienoismurrettaan.

Kaikista eurosuomalaisia?

Professori Matti Sarmela on kuvitellut, millainen ihminen on eurosavolainen. Lainaan hetken hänen puheenvuoroaan, mutta korvaan sanan eurosavolainen sanalla eurokyröläinen.

”Eurokyröläinen saattaa elää kaikissa yhdistyneen Euroopan metropoleissa niin kuin tämän päivän Suomen kyröläisen löytää kaikista maan kaupungeista. Mutta hän ei enää elä yhteisössä, jossain paikassa, vaan mediaympäristössä. Hän on paikaton postlokaali ihminen; hänellä ei syntymäpaikkaa, kotipaikkaa eikä hautausmaata, ei oman suvun pyhää puuta. Hän elää mukana tietoverkoissa, taivaskanavien tiedotusriiteissä, maailmanjohtajien mukana, suursijoittajien elämää. Eurokyröläinen elää ja asuu kansainvälisellä tasolla, hän syö kaikkien kansojen etnisessä ravintolassa yhdenmukaiseksi maustettua teollista ruokaa, kuuntelee kaikkien kansojen kansanmusiikkia, harjoittaa euroseksiä, ja katselee samalla öljyn tahrimaa merimetsoa kuin kaikki muutkin maailman ihmiset. Mitä muuta eurokyröläinen tekee, on vaikea kuvitella. Suomen kyröläinen eli luonnossa, tuotti oman ruokansa ja rakensi oman elinympäristönsä. Eurokyröläinen on kai näyttöpääte tai numero Euroopan työvoima-, sosiaali- ja työvoimatilastoissa. ”

Historiaa tarkasteltaessa 90-luvun lama jäi hirmuisuudestaan huolimatta pieneksi koettelemukseksi. Yksityisektorillahan purjehditaankin jo euron voimalla takki levällään kohti uutta uljasta vuosituhatta. Vanhaan kansankulttuuriin ei ole paluuta, markkinoiden ja talouden kehitys on varmistanut sen. En kuitenkaan usko, että kerimäkeläiset sortuvat eurokerimäkeläisiksi tai eurokyröläisiksi. Kansankulttuuriin sisältyy sitkeää vastarinta ja sillä on verraton kyky ja taito muokata eurosivistäjien puhe ja ideat omintakeiseksi paikalliskulttuuriksi. Niin kerimäkeläiset kuin hämeenkyröläiset näyttävät olevan ihan liian hankalia ihmisiä antautumaan ehdoitta. Itsepäisyys pitää kohtalaisen tehottomina niin Brysselin herrojen, Tamminiemen viestintuojien kuin Moskovan Tiltun sinällään varmasti arvokkaan valistustyön.

Lähteitä:

Hannu Hyttinen: Pipa päässä rotvallin reaunalla

Hämeenkyrön historia I – II

Ilkka Malmberg: Heimoerot esiin ja härnäämään

Vanhan Kerimäen historia I - II

Jälkilauseet

Aikaa jutun ensimmäisestä versiosta on siis tosiaan 16 vuotta. Sen kyllä huomaa. Jonkun asian kirjoittaisin nyt eri tavalla, mutta mitä sitä suotta muuttelemaan…

Mitäpä kuuluu tarinan henkilöille? Päähenkilöistä A. Mielonen on harmaantunut, kaljuuntunut ja pyylevöitynyt kiihtyvällä vauhdilla. Häntä vielä huonommassa hapessa on eittämättä Kerimäen kunta, joka 1.1.2013 liitettiin Savonlinnan kaupunkiin. Miten on käynyt kerimäkeläisyydelle? Sitä täytynee lähteä kesällä vakoilemaan.

Hämeenkyrö on edelleen itsenäinen, muttei enää velaton. Velattomuus tai niukkavelkaisuus tuntui muodostuneen Hämeenkyrön kunnallisen identiteetin keskeiseksi opinkappaleeksi. Nyt saadaan velkaa, toivottavasti vastapainoksi homeettomia ja kunnollisia kouluja, päiväkoteja muita tarpeellisia tiloja. Kyröläinen itsenäisyyshalu lienee niin voimallista, ettei kunnia salli liittymistä Tamperetta tai Pirkanmaata pienempään kaupunkiin.

Sivuhenkilöistä P. Rajalalla ja Katri Helenalla tuntuu menevän oivallisesti, kummallakin omalla tahollaan. Ladut taitavat vielä keväämmällä leikata toisiaan, tosin vain kirjallisella tasolla. FES viettää taas juhlavuotta. Tunnetumpi Sillanpää laulaa edelleen.

Sarvesta

Hämeenkyrön vaakunaan on kuvattu sarvi. Samankaltainen sarvi oli Viljakkala-vainaan vaakunassa. Aikanaan ihmettelin sarven tarkoitusta ja sittemmin selvittelin asiaa jonkin verran. Työstin aiheesta artikkelin, joka julkaistiin ensin Kyrön Joulussa ja sitten täydennettynä Hämeenkyrön Sanomissa muistaakseni 2004. Tätä blogia varten etsiskelin valokuvaa sarvesta, mutta en sellaista netistä löytänyt. Kuvasin itsekin sarven joskus kymmenkunta vuotta sitten, mutta johonkin bittiavaruuteen ovat nekin kuvat  kadonneet. Mutta pari vuotta sitten kaksi lukiolaispoikaa innostui pitämään esitelmän sarvesta ja kävivät sen kuvaamassa. Tässä Arttu Timosen ja Ismo Vullin kuvat sarvesta.

KYRÖN SARVEN ARVOITUS

Hämeenkyrön kunnanvaakunaa koristaa kuuluisa Kyrön sarvi. Aikanaan kuntaesitteessäkin toistettiin sarvesta vanhaa tarinaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sen kyröläiselle talonpojalle palkkioksi tämän neuvokkuudesta. Hyvä tarina, mutta ei totta. Samanlaisia kertomuksia neuvokkaasta talonpojasta ja hyvästä kuninkaasta on kerrottu kaikkialla Euroopassa.

Mitä Yrjö Koskinen tiesi sarvesta?

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä ilmestyi 1851. Näin Koskinen kertoi sarvesta:

Vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen…Ennen vanhaan oli tätä sarvea isoissa häissä kuljetettu, josta kirjolle maksetaan määrätty vuokra. Mutta kolmatta kymmentä vuotta tätä ennen veivät varkaat sen kirkosta ja sahasivat palasiksi sillä tapaa muka sen  hopeita riisuaksensa. Sittemmin lahjoitti muutama Turkuun muuttanut kyröläinen uuden siloitellun sarven, jolla on kansi ja jalat uutta hopeaa…muita vähäisempiä varustamattomia sarvia löytyy myös kirkossa, joitten i’ästä ei ole tietoa, suuttuvat nekin olla vanhan-aikuisia kapineita. Mistä nämä sarvet alkuansa lienee, en voi muuta kuin arvaten päättää ja jätän siis muitten tutkittavaksi, eikö niitä ehkä sopisi juontaa siitä, mitä Kyröläisten perisuvusta ja Pirkkalaisista (Birkarloista) ennemmin kirjoituksissani on puhuttu.”

                                            

Lisäksi Koskinen mainitsi, että kyröläisistä yleisesti käytetty ”Kyrönsarven” pilkkanimi johtuu juuri näistä sarvista. Kun kyröläistä sarvipääksi soimattiin, vastasi hän kysymällä halusiko pilkkakirves sinistä vai punaista. Eli halusiko naapuripitäjäläinen sinisen mustelman vai punaista verta koristuksekseen. Kyrönsarvi on siten kauan ollut sekä kyröläisten että naapurien mielenkiinnon kohteena. Siihen liittyviä nasevia sanontoja on talletettu mm. Mouhijärveltä: ”Kuules, Mouhijärven pitkäperse, kuinka Kyrönsarvi kaikuu” ja ”Kyrönsarvi se meiltä nai ja oman sohlonsa sai, sanoi entinen isäntä tyttärestään, joka oli naitu Hämeenkyröön”.

Kansantarinat Kyrön sarvesta

Yrjö Koskinen oli varmasti oikeilla jäljillä päätellessään Kyrönsarven olevan yvin vanhaa perua. Ei voida ajatella, että luterilaisen kirkkoon olisi hankittu ja sen kattoon ripustettu hopeavitjoin juomasarvi. Kyseeseen tulee katolinen aika, jolloin pakanallista juomasarvea siedettiin paremmin. Yrjö Koskinen ei puhunut sanaakaan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajana. Kansan keskuudesta on merkitty muistiin kaksi erityyppistä tarinaa sarven alkuperästä. Toisen mukaan sarvi saatiin Ikaalisista lainaleipien pantiksi. Levinneemmän kertomuksen mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi.

Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan.

Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollika sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kotokyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Tämä Jalmari Helon muokkaama novelli vakiinnutti tavallaan tarinan Ruotsin kuninkaasta sarven lahjoittajan. Novelli on sävyiltään ja tyyliltään tuttu kansakoulua käyneille ikäluokille. Vakaa suomalainen talonpoika, ilkeät ruotsinherrat ja hyvä, oikeudenmukainen kuningas. Tutun topeliaaniselta kalskahtaa.

Jalmari Helon tarina sarvesta. Kyrön Joulu 1923.

Kustaa Vilkunakin perehtyi sarveen

Tieteellisesti sarven alkuperän ongelmaa tutki kansatieteilijä, professori Kustaa Vilkuna. Hän vieraili F.E. Sillanpään luona Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Mestarin eloisa kuvaus lumoavan kotiseutunsa kulttuurihistoriallisista ja kansatieteellisistä erityispiirteistä sai Vilkunan mielenkiinnon heräämään. Yksi innostuksen hedelmistä ilmestyi Satakuntalaisen Osakunnan kotiseutututkimuksessa numero XIV. Tämä vuonna 1948 ilmestynyt teos omistettiin F.E. Sillanpäälle hänen täyttäessään 60 vuotta. Vilkunan 15-sivuinen tutkielma on edelleen paras tieteellinen selvitys Kyrön sarvesta. Myöhemmin Vilkuna osoitti vielä erikseen Kyrön sarveen kuninkaan lahjana liittyvän tarinan olevan tyypillinen kiertotarina. Siitä lisää täällä.

Vilkuna kertaa sen, mitä Yrjö Koskinen ja kansantarinat kertovat sarvesta. Sen jälkeen hän sivuaa mahdollisuutta, että sarvet olisi lahjoitettu kirkkoon keskiajalla. Sen verran tiedetään, että Turun tuomiokirkon Pyhän kolmen kuninkaan alttarin kirstussa oli 1480 kaksi heloitettu sarvea. Toisesta asiakirjasta ilmenee, että nämä hopeahelaiset sarvet oli saatu lahjana kahdelta aatelimieheltä, nimittäin Ylä-Satakunnan tuomarilta Pentti Lydeckenpoika Djäkniltä ja ritari Henrik Blitziltä. Lahjoitukset voidaan sijoittaa muiden lähteiden perusteella noin vuosiin 1440–1442. Djäkn oli Ruotsissa käyneitä kuninkaan ystäviä, kuten tarinain Ollikan Erkki. Lisäksi Djäknin tiedetään tehneen lahjoituksia Turun tuomiokirkolle ja olleen Naantalin luostarin perustajia, joten hän on voinut hyvinkin lahjoituksillaan muistaa myös kotiseutunsa kirkkoja. Myös maalauksensa ja muotonsa puolesta Kyrön sarvi voisi olla keskiaikainen. Keskiaikainen piirre on myös sarven jalattomuus. Kun siitä juotiin aikanaan vain mietoja juomia, siis mehua ja sahtia, tyhjennettiin sarvi tavallisesti juomalla se kerralla pohjaan. Vasta paloviinan käyttöön tullessa 1500- ja 1600 – luvuilla tuli sarvesta ryyppyastia, johon tarvittiin erillinen jalka pitämään sitä pystyssä ryyppyjen välillä.

Tradition juuret esihistoriallisessa ajassa

Ei ole olemassa mitään kirjallisia lähteitä siitä, että joku ulkopuolinen olisi lahjoittanut juomasarven Hämeenkyrön seurakunnalle. Kustaa Vilkunakin taipuu sille kannalle, että Kyrön sarvi – ei siis esine vaan nimi ja tapa – on keskiaikaa vanhempi. Voidaan näet olettaa, että Satakunnassa olisi elänyt varhaiskristillisistä ajoista saakka tapa säilyttää kirkossa yhteisön omistamaa juomasarvea tai muuta juoma-astiaa, Jos tällainen sarvi joutui hukkateille tai lyötiin juhlahumussa rikki – mikä ei liene ollut harvinaistakaan – hankittiin tai lahjotettiin menetetyn tilalle uusi. Niinhän kävi viimeksi 1820-luvulla, kun Turkuun muuttanut hämeenkyröläinen lahjoitti varastetun ja rikotun sarven tilalle uuden. Täällä tavoin traditio on voinut säilyä elävänä hyvinkin kaukaisilta ajoilta.

Tarinoiden mukaan Kyrön sarvea säilytettiin kirkon katossa hopeavitjoissa vielä 1700-luvulla. Myös Viljakkalan sarvesta on samanlaisia tietoja. Meidän näkökulmastamme kuulostaa oudolta, että kristillisessä kirkossa on säilytetty pakanallista alkuperää olevaa juomasarvea, jota on vielä lainattu ilmeisen vauhdikkaisiin pitojuhliin. Laajentuessaan uusille alueille kristinusko joutui aina tekemään kompromisseja. Kyrö oli muodostunut muinaispitäjäksi jo ennen kristinuskon tuloa. Sen asukkaiden kokoontumis- ja palvontapaikka sijaitsi Kyrönjoen (nykyisen Pappilanjoen) suistossa. Siellä Kanaensaaressa oli pyhä paikka, kalmisto tai hiisi, jossa kasvoi ikivanha puu, kyröläisten käräjäkuusi. Kurki- ja hiisi – nimet muistuttavat vieläkin silloisista palvontakohteista, kalmistoista ja uhrikuusikoista. Kurki on tunnettu hiiden toisintonimenä, ja vasta kristillisenä aikana se sai kielteisen, pakanalliseen pahaan henkeen viittaavan merkityksen. ”Paha kurki” on nykyään mieto voimasana, eikä hiiteen toivottaminenkaan ole kohteliaisuus.

Katolisella kirkolla oli vuosisataiseen kokemukseen nojaava strategia käännytystyössään. Vakiinnuttaessaan asemaansa kirkko asettui muinaiskyröläisten pyhille paikoille. Kirkko rakennettiin Kurjenmäen sivuun ja Kyrönjoen varresta Hiidenlahti otettiin pappilan maiksi. Mutta yhtäkkiä ei voitu ihmisten uskomuksia muuttaa, eikä kirkko halunnut nostattaa tarpeetonta vastarintaa kohtelemalla käännytettäviä liian kovakouraisesti. Siksi on hyvin mahdollista, että muinaispitäjän yhteinen pakanallinen kulttiesine ja siihen liittyvät tavat siunattiin kristilliseen käyttöön.

Länsi-Euroopassa pakanalliset juomasarvet alkoivat hävitä kristinuskon levitessä, mutta Pohjoismaissa ne säilyivät keskiajan loppuun saakka. Vanha juomasarvi mukautui Skandinaviassa kirkolliseen käyttöön mm. siten, että kauniissa leikkauksin koristelluissa sarvissa alettiin säilyttää pyhää öljyä tai pyhäinjäännöksiä. Kooltaan ne olivat juomasarvea pienempiä. Lisäksi niihin on tavallisesti kuulunut jalka ja kansi. Juomasarvena säilynyt Kyrön sarvi edustaisi siis varsin vanhaa ja harvinaista perinnettä kirkon piirissä. Outoahan se ei sinänsä olisi: sarvet ovat aikanaan kuuluneet myös jumalien kunnioittamismenoihin. Sarvien ja kousien tyhjentäminen oli muistomaljojen juontia, joista kerrotaan vanhoissa pohjoismaisissa lähteissä ja josta on kuvallisia esityksiä jo 600-luvulta lähtien. Piirissä seisten ja sarvea lieden ympäri kuljettaen juotiin jumalien Torin ja Odinin maljat sekä malja taistelussa kaatuneiden muistolle. Suomessa sarvia käytettiin epäilemättä myös silloin, kun keväällä juotiin ”Ukon vakkoja” sato-onnen turvaamiseksi. ”Silloin ukon Malja ioutin, sijhen haettin ukon wacka, nijn juopui Pijka että Acka”, paheksui Agricola aikanaan vanhaa tapaa.

Myös keskiaikaisissa kiltatuvissa harrastettiin nimikkopyhimysten maljoja. Satakunnassa tämä oli tavallista, koska alueella oli kiltatupia myös kaukana maaseudulla. Muistomaljojen juojalle saattoi käydä köpelöstikin, kuten vanha sananlasku osuvasti todistaa: ”Kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.” Nähtävästi kunkin tuli vuorollaan tyhjentää sama sarvi. Sahtipäältään huonommat joutuivat sitten konttimaan.

Pohjoismaissa on myös perhepiirissä juotu nimipäivinä – siis suojeluspyhimysten muistopäivinä – muistomalja. Keski-Suomessa tätä traditiota nimitettiin vielä 1800-luvulla sarvikahveiksi, mikä on ilmeinen myöhäismuisto entisaikaisesta nimikkopyhimyksen muistosarven tyhjentämisestä. Häissä, joihin Kyrön sarvia vuokrattiin, on sarveen tarttuen ilmaistu morsiuslahjan sisältö ja suuruus, ja sarven tyhjentämisellä vahvistettu näin annettu lupaus. Alkujaan häämenoja kuvaava lienee ollut Keski-Suomessa elävä sanontatapa ”juoda orpanan sarviaisia” jolla tarkoitettiin pieniä kemuja, mutta joka aiemmin on saattanut tarkoittaa sitä sarvien tyhjentämistilaisuutta, jossa uusi aviopuoliso eli sikäläisittäin orpana hyväksyttiin aviopuolison sukuun. Hautajaisissakin malja kuului vanhoihin seremonioihin. Sen tyhjentämistä ei tarkoitettu niinkään nautinnoksi kuin vainajan sielun pelastamiseksi.

Millaisia ovat Kyrön sarvet?

Hämeenkyrön kirkkoa korjattiin 1920-luvulla. Siinä yhteydessä lähetettiin 1820-luvulla varastettu ja rikottu vanha Kyrön sarvi Kansallismuseoon restauroitavaksi. Korjauksen yhteydessä sarveen liitettiin erityinen jalusta. Sarvi on tavallista suurempi: sen pituus on 52 ja suun läpimitta lähes 10 senttimetriä. Nestettä se vetää noin 1.2 litraa. Vilkunan mukaan näin iso sarvi kasvaa vain vasikkana pulkitulle eli salvetulle härälle. Sarven miehuullinen koko vaati siis hintansa kasvattajaltaan. Sarven huippu on maalattu siniseksi ja tyvi punaiseksi. pohjavärin alta näkyy vanhempi maalikerros, joka sinisen kohdalta vaikuttaa nykyistä vaaleammalta. Nykyisen pohjavärin päälle on maalattu vihertäviä lehtiä ja kellertäviä kukkia, jotka lienevät suhteellisen myöhäisiä lisiä.

Vanhan Kyrön sarven lisäksi seurakunnalla on muita sarvia. Yksi niistä on Yrjö Koskisen mainitsema Turkuun muuttaneen hämeenkyröläisen lahja. Se on lähes merin pituinen nelijalkainen sarvi, joka muistuttaa enemmän liskoa kuin juomasarvea. Toinen on ilmeisesti juomasarvena käytetty kookas härän sarvi, joka haalistuneista väreistä päätellen voi olla sangen iäkäs. Tässä sarvessa ei ole jalustaa. Lisäksi Viljakkalan seurakunnalla on oma nykyään kunnantalolla säilössä oleva sarvensa. Se ehkä teetettiin, kun Viljakkalaan rakennettiin saarnahuone, mahdollisesti jo keskiajalla. Sarven käyttötarkoitus oli sama kuin Kyrössä: sitä lainattiin pitäjälle suuriin pitoihin. Viljakkalan sarvi on kooltaan, muodoltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Siinä ei ole kuitenkaan jalustaa.

Sarvien ikä selvitettävissä

Kyrön sarvien ikä on selvitettävissä kohtuullisen tarkasti nykytekniikalla. Helsingin Yliopiston ajoituksiin erikoistuneen laboratorion johtaja, tohtori Högne Jungner kertoo, että uusimmalla tekniikalla sarvesta tarvittava näytemäärä on vain 100- 200 milligrammaa. Se saadaan poraamalla tutkimuskohteeseen halkaisijaltaan 3 – 4 millimetrin reikä. Yhden näytteen analysointi maksaa noin 500 euroa, ja tuloksen saaminen vie kahdesta kolmeen kuukauteen. Jos joku sarvista osoittautuisi tuhatvuotiaaksi tai vanhemmaksikin, todistaisi se vankasti sen puolesta, että Hämeenkyrössä on olut jo esikristillisellä ajalla järjestäytynyt yhteisö kulttimenoineen. Sarvien osoittautuminen nuoremmaksi ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että sarveen liittyvä traditio periytyy pakanalliselta ajalta. Tahto ja rahat sarvien iän määrittämiseksi löytynevät vaivatta Kyrön kaltaisesta vanhasta mahti-, sahti- ja kulttuuripitäjästä.

------

Edit 28.3.2023

Olen useampaan otteeseen aikonut kirjoittaa uusiksi tämän alun perin 2003 kirjoitetun jutun. Joitakin pieniä korjauksia ja täydennyksiä olen tehnytkin. Mutta huomasin, että tarinan korjailu on kuin sen muinaisen alokkaan asento: ei se korjaamalla parane, pitäisi tehdä kokonaan uusi. Siksi ole päättynyt jättää jutun sikseen ja kirjata tähän muutaman lisähuomion.

Kustaa Vilkuna kiinnostui Kyrön sarvesta keskusteltuaan siitä F.E. Sillanpään luona kirjailijan huvilalla Saavutuksessa heinäkuussa 1936. Hän kirjoitti aiheesta tuoreeltaan elokuussa lyhyen jutun Suomen Kuvalehteen. Se herätti kiinnostusta Hämeenkyrössäkin. Sieltä joku tai useampi avustaja lähetti lisää tarinoita sarvesta Kotiseutu-lehteen. Sen toimitus keräsi tarinat jutuksi lehteen. Vilkuna palasi asiaan myöhemmin. Hän laati laajemman selvityksen sarvesta julkaisten sen 1948 Sillanpään 60-vuotisjuhlakirjassa (s. 69-84). Vilkuna jatkoi vielä aihepiirin selvittelyä Kotiseudussa 1951 artikkelissa Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Lopuksi hän tiivisti vielä edellä mainitut kaksi artikkelia saksankieliseksi yhteenvedoksi Kirchliche Trinkhörner (Suomalaisen muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja 52:2, s. 198-208). 

Yhdessä suhteessa Vilkunan arvioinnit sarven historiasta menevät hieman mynkään. Hän nimittäin piti totena Yrjö Koskisen aikanaan esittämää väitettä Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainnista. Yrjö Koskisen mukaan se sijaitsi Viljakkalassa. Kirkko olisi siirretty nykysijoilleen vasta 1600-luvun alussa. Tähän kytkeytyi myös ajatus siitä, että Kyröskoski olisi syntynyt myöhään, ehkä joskus vuoden 1500 paikkeilla. Sitä ennen Kyrösjärvi olisi purkanut vetensä Kirkkojärveen Viljakkalan kautta. Nämä Yrjö Koskisen näkemykset on sittemmin kumottu. Itsekin olen pohtinut syitä Yrjö Koskisen erehdykseen.

Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön historian ensimmäisessä osassa (s. 478-9) hopeahelaisesta puhvelinsarvesta, jonka entinen nimismies Finno panttasi 1692 nimismies Johan Hacksille. Finno lienee ostanut sen Turusta tai perinyt esivanhemmiltaan, joita oli ollut sekä pappeina että porvareina Turussa ja sen liepeillä. Finnon isoisä ja tämän isä olivat opiskelleet aikanaan Saksassa ja kenties tuoneet sarven sieltä. Oikeudessa sarven arvoksi arvioitiin vuonna 1700 enintään 30 kuparitaalaria. Finno menetti pian tämän jälkeen koko omaisuutensa Hacksille, joka puolestaan joutui vararikkoon parin vuoden kuluttua. Velkojien joukossa oli mm. Hämeenkyrön kirkko, jonka rahoja Hacks oli kirkonisäntänä toimiessaan käsitellyt. Mahdollisesti kirkko sai aikanaan Hacksin kuolinpesästä tämän hopeahelaisen puhvelinsarven. Lähteiden avulla asiaa ei voi todistaa. Sarveen liittyvä traditiota mahdollisesti saatu sarvi ei voi kuitenkaan selittää. Perinteen täytyy olla paljon vanhempi.

Mielenkiintoista on se, että sarvea ei esiinny kirkon inventaarioissa eikä muissakaan lähteissä 1600-1700-luvuilla. Miksi ei? On viitteitä siitä, että sarvea säilytettiin pitkiäkin aikoja pitäjän taloissa. Miellettiinkö sarvi esineeksi, jota ei varsinkaan puhdasoppisuuden aikana sopinut merkitä kirkon omaisuusluetteloon? Ensimmäisen kerran sarvet tulivat esiin vuoden 1830 inventaariossa. Kyseisen vuoden inventaariossa kirkon sekalaiseen omaisuuteen merkittiin kolme sarvea. Yksi niistä oli "puleerattu", siis kiillotettu. Lisäksi mainitaan yksi vanha, siniseksi ja punaiseksi maalattu ja kolmeen osaan sahattu sarvi. Viimeksi mainitun olivat varkaat sahanneet osiin varastaakseen hopeaketjut. 

Hämeenkyrön seurakunnan inventaarioluettelo 1830.

Hämeenkyrön ja Viljakkalan sarvien ja paikallisen sahtiperinteen tieteellinen selvittely odottelee vielä tekijäänsä.

Lähteet:

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos, Forssa 1980.

Gunnar Suolahti: Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo 1920.

Kustaa Vilkuna: Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948.

Ruuneperista

Tämä tarina ilmestyi Kyrön Joulussa 2004. Tuolloin vietettiin Runebergin juhlavuotta; runoilijan syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.

RUNEBERG, SUOMEN SOTA JA KYRÖLÄISET

Matala katse kansallisrunoilijaan

Tänä vuonna on vietetty kansallisrunoilija J.L. Runebergin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Minulla on ongelma Runebergiin suhtautumisessa. Se linna – siis  Väinö Linna. Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen tutustumisen muistan oikein hyvin. Kotitaloni Tuntematon oli nidottu, pehmeäkantinen kansanpainos, jossa oli liitteenä kuvasarja Suomi-Filmin samannimisestä elokuvasta. Kannessa oli muistaakseni Määttä konekivääreineen. Aloitin teoksen lukemisen 60-luvun alussa kahdeksanvuotiaana. Pääsin noin sivulle 60; jääkärikapteeni Kaarna ennätti tapattaa itsensä. Sitten isävainaani takavarikoi teoksen ja siirsi sen lukittuun kirjakaappiin. En osaa siitä häntä moittia, konfiskointi oli varmasti viisas teko.

Yksitoistavuotiaana oli jo oppinut salaa lukemisen taidon. Kesäinen maalaistalo ja valoisat kesäyöt tarjosivat lukuisan määrän mahdollisuuksia saattaa loppuun luku-urakka. Nuorelle pojalle se oli vavahduttava kokemus: siihen asti luettujen poikaromaanien sankarit selvisivät aina. Linna sen sijaan tapatti Kaarnan lisäksi niin Koskelan, Kariluodon kuin Hietasenkin. Tuntematon sotilas oli minulle siis loikkaus aikuisten maailmaan ja aikuisten romaanitaiteeseen.

Tuntemattomasta sotilaasta löytyy kirjan alkupuolelta repliikki, joka kai on määrännyt suhteeni Runebergiin ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinoihin. Koskela murtaa venäläisten asemat kasapanoksellaan ja kovin uhrauksin bunkkerilinja puhkaistaan. Kansanpainoksen sivulla 86 Hietanen polttaa taistelun jälkeen kamalaa mahorkkatötteröä ja voiton tuoman huolettoman mielialan vallassa hän alkaa rupatella:

”Verinen päivä, poja. Kuis se oikke mene se laulu, ku koulus opettetti? See et: Ihanainen päivä oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katselle. Vai olik se runo, tai joku muu sellane? Toiset tekivät sitten pilaa Hietasen runoilusta, joka varsinkin Vanhalaa nauratti tavattomasti. Hietala jatkoi vielä: - Semmotti koulus opetetti. Mist mää ne niin tarkast muista.”

Kansakoulu teki kyllä hyvää työtä kansallisten suurmiesten elämänvaiheiden setvimisessä jo alaluokilla. Keräilimme tietoja niin Aleksis Kivestä, Elias Lönnrothista, Sakari Topeliuksesta kuin Runebergistä. Runeberg jäi jo tuolloin kaukaisimmaksi näistä hahmoista. Kansan keskuudesta ponnistaneet Lönnroth ja Kivi tuntuivat läheisimmiltä. Oppikoulussa luetettiin Runebergia jonkin verran, mutta 1960-luvulla meidän oppilaiden vastarinta hänen ilmaisuaan kohtaan oli suorastaan raivokasta: kansallisrunoilijasta jäi muistiin vain tuo oppositioasenne.

Runebergin sotasankarit jäivät minulle kalvakkaiksi hahmoiksi, joita oli vaikea tavoittaa koukeroisen runokielen takaa. Toista olivat Linnan verevät ja todeksi koetut hahmot, jotka saivat sitten vielä ”edwinlaineelaiset” kasvot. En voi vieläkään ajatella Rokkaa näkemättä sielun silmien edessä Reino Tolvasta, Vänrikki Koskela tulee pysymään Matti Raninina, Lahtinen saa Veikko Sinisalon kasvonpiirteet ja kyrmyniska Hietanen suolamuikkua Mäkelälta anovan Heikki Savolaisen hahmon. Kaikista vilpittömistä ponnisteluista huolimatta tulen aina katsomaan Runebergin Vänrikkejä matalasta näkövinkkelistä: von Tööpeln ratsasti aukkoja katsellen…

Suomen sodan alkuvaiheet Kyrössä

Miten Suomen sota sitten koetteli hämeenkyröläisiä? Useimmat kyröläiset sotamiehet olivat sotatiellä jo 1807. He taistelivat Ruotsin riveissä Pommerissa Englannin, Venäjän ja Itävallan joukkojen kanssa Ranska vastaan ja palasivat Kyröön vasta lokakuussa. Sotilaat ennättivät olla kotona vain kolme kuukautta ennen uuden lähtökäskyn tuloa. Helmikuussa 1808 kyröläiset marssivat Porin rykmentin riveissä rajaa puolustamaan. Venäläisten hyökättyä ylipäällikkö V.M. Klingspor määräsi armeijan peräytymään. Runebergin kuvaus Klingsporista on määrittänyt suomalaisten suhtautumisen marskiin 150 vuotta:

” Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvovallansa komennon,

Antaa käskyjä kuin Klercer, mutta käskee pakohon.”

Suomalainen historiankirjoitus on pitänytkin ylipäällikköä melkoisena mätämunana.

Perääntymiskäskyn saatuaan katkeroituneet kyröläiset sotamiehet joutuivat marssimaan kotiseutunsa halki 11.3. kohti Pohjanmaata ja jättämään kotiseutunsa, omaisensa ja omaisuutensa taisteluitta vihollisen käsiin. Runsaassa lumessa ja 30 asteen pakkasessa perääntyminen oli hankalaa. Ensimmäiset venäläiset joukot saapuivat Mahnalaan 17.3. Rovasti Polviander, tuomari Skalm ja kappalainen Rönnbäck luovuttivat heille pitäjäläisten puolesta 9 tynnyriä ohraa ja toista tynnyriä kauraa. Pitäjän säätyläiset noudattivat arkkipiispan ohjetta ja maan johtavien miesten esimerkkiä: ylivoimainen vihollinen otettiin vastaan mahdollisimman ystävällisesti ja maata väestöineen koetettiin suojella tuholta. Venäläisjoukkoja johtanut eversti Kulnev maksoi viljan 50 ruplalla 7 kopeekalla. Myöhemmiltä tulijoilta korvaukset jäivät usein maksamatta. Runeberg tekikin Kulnevista yhden venäläissankareistaan:

                      ”Mon´ äiti kertoo kauhuaan,

kun kursaamatta Kulnev tuo

kehdolle astui suorastaan

pienoisen armaan luo;

mut lisää: Lasta suuteli

hän vain ja nauroi lempeesti

kuin kuvansakin seinällä

jos astut lähemmä.”

Pitääkseen suomalaiset rauhallisina ja järjestääkseen huollon Suomen armeijaa seuraaville joukoilleen, venäläisten ylipäällikkö kenraali Buxhoevden lupasi kirkoissa luetulla kuulutuksella verohelpotuksia. Samalla rahvas määrättiin luovuttamaan Venäjän armeijalle elintarvikkeita, joista luvattiin maksaa täysi korvaus. Samoin luvattiin korvata joukkojen mahdollisesti aiheuttamat vahingot. Venäläisten määräämät tavaranajot panivat usein liikkeelle koko pitäjän hevoskannan. Hämeenkyrön talvikäräjät jouduttiin lopettamaan huhtikuussa kesken, koska pitäjästä määrättiin 200 hevosta ajamaan venäläisen armeijan muonaa Ikaalisista Pohjanmaalle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että toisen maailmansodan aikana Hämeenkyröstä luovutettiin yhtaikaisesti sotatoimiin 270 hevosta.

Venäläismiehitys ärsytti

Suomen armeija saavutti samoihin aikoihin ensimmäiset voitot venäläisistä Siikajoen ja Revonlahden taisteluissa. Tieto venäläisten perääntymisestä saavutti Hämeenkyrön muonakuljetuksia ajaneiden kyytimiesten mukana ja yllytti osaltaan kyröläisrahvasta vastarintaan. Nimismies Carl Johan Enckell kuulututti kirkoissa ankarat uhkaukset kyyditysvelvollisuutta pakoileville talonpojille ja torppareille. Samalla hän määräsi pitäjäläisten pistoolit ja kiväärit kerättäväksi talteen. Venäläisten joukkojen vaatimat viljan pakkoluovutukset pahensivat viljapulaa ja herättivät närää, varsinkin kun venäläiskomentajat eivät juuri Kulnevin jälkeen näytä välittäneen maksaa siitä, mitä ottivat. Talonpoikien niskoittelu näkyi siinä, ettei heitä saatu vannomaan uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille: kesäkuussa vain 21 talonpoikaa eli joka kymmenes suostui siihen.

Kyröläiset teki haluttomiksi valantekoon varmasti myös raskas kyytirasitus. Matkallaan Pohjanmaalle venäläiset kuriirit ottivat usein rahvaan hevoset ja kärryt ilman korvausta, ja monet kyydittävistä kävivät kyytimiesten kimppuun ryöstäen heidän eväänsä. Kyytimiehille ei kerrottu matkan määränpäätä, tai se ilmoitettiin väärin: luvatusta matkanpäästä piti usein jatkaa uuteen kohteeseen, vaikka eväät ja rehu olivat lopussa. Lokakuun puoliväliin mennessä nykyisen Hämeenkyrön alueen asukkailta oli otettu 94 hevosta ja saman verran ajopelejä, enimmäkseen raudoitettuja kärryjä sekä vastaava määrä hevosten valjaita.

Heinäkuussa Hämeenkyrössä huhuttiin, että parhaat miehet otettaisiin Venäjän armeijaan. Kyröläiset varamiehet reagoivat näihin tietoihin livahtamalla muutaman miehen ryhmissä metsien läpi Pohjanmaalle Suomen armeijaan. Syyskuuhun mennessä heitä ilmoittautui Kyrön komppaniaan useita kymmeniä. Venäläiset keskittivät voimiaan Lapualle, jonne suomalaiset hyökkäsivät 14.7. Suomalaisille menestyksekkäässä taistelussa kaatuivat Kyrön komppaniasta sotamiehet Heikki Friberg ja Juho Lind. Lapuan taistelun jälkeinen yritys saada kyröläisiltä uskollisuudenvaloja keisarille herätti vielä entistäkin vähemmän innostusta: ainakin rovasti Polviander valitti talonpoikien röyhkeydestä ja tottelemattomuudesta.

Venäläiset lähettivät Hämeenkyrön kautta täydennysjoukkoja Pohjanmaalle. Ratsuväkeä majaili viikkotolkulla Uskelassa tyhjentäen Käkelän, Käenmäen, Salosen ja Heiskan heinävarastot. Näiden talojen pellot jäivät sitä paitsi lähes kokonaan kylvämättä, koska venäläiset olivat repineet ja polttaneet aidat niiden ympäriltä. Pahimmat vahingot koki kirkonseutu, jonka kyliin joukkoja yleensä ensin majoitettiin. Tammikuussa 1809 tehdyssä tutkimuksessa nimismies merkitsi muistiin hämeenkyröläisten ilmoitukset sotatuhoista. Tavaraa oli hävinnyt joka kylästä, ovia ja ikkunoita oli rikottu, eloja ja niittyjä syöty puhtaiksi. Ryöstöt tapahtuivat useina eri ajankohtina ja rosvoiluun syyllistyvät eri joukko-osastot. Viimeiset olivat ehkä Hämeenkyrössä marraskuussa 1808 majailleiden ulaanien tekemiä.

Sodan loppuvaiheet

Sillä välin kyröläiset sotilaat vetäytyivät muun armeijan mukaa lohduttoman mielialan vallitessa kohti pohjoista. Taisteluihin miehet eivät enää osallistuneet, sitä paitsi syyskuun lopussa alkoi sodan ensimmäinen aselepo. Lokakuussa palkittiin Kyrön komppanian vääpeli Laude, sotamies Heikki Lätt ja muuan korpraali mitalilla luultavasti Lapuan taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta. Heikki Lätt oli sotaan lähtiessään jo 63-vuotias, vanhin tai vanhimpia Suomen sotaan osallistuneista rivimiehistä. Hän lienee saanut osallistua sotatoimiin erityisen urhoollisuutensa vuoksi. Muiden mielialaa prenikkojenjako tuskin suuremmin kohensi. Lokakuussa muutama kyröläinen karkasi, ja marraskuusta lähtien perääntyvää joukkoa alkoivat vaivata sairaudet vilun ja nälän lisäksi. Sairastuneet makasivat lääkkeittä yhtyeensullottuina ahtaissa sairastuvissa oljilla, jotka lopuksi mätänivät heidän alleen. Tähän kurjuuteen menehtyi ainakin neljä kyröläissotilasta, mahdollisesti useampiakin.

Maaliskuussa 1809 Venäjä irtisanoi aselevon ja pakotti Suomen armeijan perääntymään nykyisen Ruotsin puolelle Kalixiin, jossa suomalaiset antautuivat, marssivat Kemiin ja luovuttivat siellä aseensa. Sen jälkeen miehet marssivat komppanioittain kotiseudulleen, jonne saavuttiin toukokuun alkuun mennessä. Sodan aikana kuoli ainakin 18 kyröläissotilasta. Useimmat lesket ja suurin osa henkiin jääneistä sai 1810-luvulla pienen eläkkeen. Kotipuolessa sota aiheutti välillisesti paljon enemmän menetyksiä, sillä vuonna 1809 kuoli Hämeenkyrössä kolme kertaa niin paljon väkeä kuin syntyi. Useimmat kuolivat kesällä riehuneisiin punatauti- ja muihin epidemioihin.

Hämeenkyrössä talonpojat niskoittelivat, mutta eivät ryhtyneet sissitoimintaan miehittäjiä vastaan. Rahvas nousi ase kädessä venäläisiä vastaan mm. länsirannikolla, Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Miehitysrasitusten lisäksi gerillasodan motiivina oli pelko venäläisen maaorjuusjärjestelmän ulottamisesta Suomeen. Talonpoikien vastarinnasta on vaiettu eikä sitä ole tutkittu kovin perusteellisesti. Se, että kyröläiset eivät nousseet avoimeen vastarintaan, pelasti pitäjän pahemmalta hävitykseltä.

Vielä yksi Kyröön liittyvä detalji Vänrikeistä. Runossa Döbeln Juuttaalla kerrotaan Brakelin komppanian eli kyröläisten komppanian Larm-rumpalista, joka oli osallistunut jo Kustaan sotaan ja oli nyt jo vanha ja kankea, mutta vakuutti jaksavansa vielä rummuttaa, kun Döbeln komentaisi hyökkäykseen. Onko tapaus todenperäinen? Brakelin komppaniassa oli todella jo Kustaan sotaan osallistunut rumpali Matti Alarm. Kuten Kalervo Laukkanen osoitti Hämeenkyrön Sanomissa 5.2.2004, oli Runebergin ruotsinkielisessä runossa rumpalina Nord (loppusointuna ”ord”). Nimelle Nord on vaikea keksiä loppusointua suomen kielessä, niinpä suomentaja Cajander teki rumpalista Larmin (loppusoinnuksi tuli sitten ”mieliharmin”). Runeberg toimi siis tässäkin kohti vapaasti runoilijana, ei historiantutkijana.

Suurmies Runeberg

Vaikka Runebergin tuotanto ei saa poskiani innosta hehkumaan, tunnustan hänet epäröimättä suurmieheksi. Mutta mikä sitten teki hänestä suurmiehen? Ensinnäkin Runeberg halusi suurmieheksi. Tie kansallisrunoilijaksi eteni määrätietoisesti. Hän etsi ja valitsi itselleen vaimon, joka oli tottunut vaatimattomaan elämään ja valmis myös auttaman kirjallisten tulojen hankkimisessa. Hän orientoitui venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen 1830-luvun lopusta lähtien ja sai vastikkeeksi hallitsijalta vuodesta 1839 lähtien suuren vuosittaisen stipendin. J. J. Nervander – kilpailija ja kadehtija – kirjoitti A. I. Arwidssonille  Ruotsiin 1840 seuraavasti:

”Sinä kai tiedät, että Runeberg on kirjoittamassa loppusoinnutonta Venäjällä tapahtuvaa runoelmaa, Nadeschdaksi kutsuttua. Cygnaeuksen mukaan se tulee olemaan erinomainen. En ole kuullut enempää kuin yhden säkeistön, ´Venäjän äiti Katariina´, ja se on tarpeeksi. Loppusoinnuton se on, ja se on hyvä. Sen paremmin sen voi kääntää venäjäksi, ja saada suosionosoituksia. Luultavasti kirjailija on tasapainottelukyvyllään saanut aikaan senkin, ettei se loukkaa ruotsalaista yleisöä mitenkään liikaa.”

Runebergin tavoitteli piispanvirkaakin. Vuoden 1850 vaalissa hän jäi neljännelle sijalle. Seuraavan kerran 1864 oli jo myöhäistä: runoilija oli halvaantunut loppuiäkseen. Runeberg sai kuitenkin taloutensa järjestetyksi ilman piispanvirkaakin. Hänen ei tarvinnut myöskään hakeutua johonkin tuottoisaan, mutta työteliääseen kirkkoherranvirkaan. Hän sai edellä mainitun stipendin lisäksi kruunulta toisen 1850-luvulla ”poikiensa kasvattamista varten”. Kirjailijantyö tuotti tuloja, ja ottaessaan eron lehtorinvirastaan hän sai eläkkeekseen täyden palkan vain 53-vuotiaana. Näin keisari-istuin turvasi Runebergille taloudellisesti vakaan aseman.

Vänrikki Stoolin ensimmäinen osa ilmestyi 1848. Sen runoista osa oli kirjoitettu jo 1835 – 1836. Runeberg näyttää työstäneen Vänrikkien runoja erityisesti 1846, mutta työ jäi keskeneräiseksi. Miksi kokoelma piti saattaa painoon juuri 1848 puolivalmiina?  Vastaus on – ainakin Matti Klingen mielestä - Maamme-runo. Maamme kirjoitettiin 1846. Sitä tarvittiin nyt Euroopan hulluna vuotena ohjaamaan ylioppilasnuorisoa sellaiseen isänmaallisuuteen, joka ei vaarantaisi suhteita Venäjään ja keisariin. Kukanpäivä juhla 13. toukokuuta rakennettiin tietoisesti mielenilmaukseksi, jossa yliopistonuoriso otti etäisyyttä niin mannermaan kuin Ruotsin vallankumouksellisiin ja radikaaleihin virtauksiin. Fredrik Cygnaeus organisoi juhlan ja piti juhlapuheen, Pacius sävelsi uudelleen Maamme-laulun ja Topelius tulkitsi kirjoituksillaan juhlan suurelle yleisölle. Juhlan lojalistinen ja esteettinen isänmaallisuus tyydytti keisaria niin, että yliopisto ja Suomi välttivät rajun taantumusaallon, joka iski Euroopan kulttuurielämään monin paikoin hullun vuoden jälkeen.

Juhlassa keskeisen aseman saavuttanutta Maamme-runoa ei ollut vielä julkaistu missään Runebergin omassa teoksessa. Vänrikki Stoolin tarinat täytyi siis päästää julkisuuteen tavallaan puolivalmiina nimenomaan Maamme-laulun takia. Tämä ilmenee siitäkin, että Vänrikki Stoolin tarinat varustettiin nuottiliitteellä, Paciuksen Maamme-laulun sävellyksellä, joka oli sovitettu sekä yksinlauluksi pianon säestyksellä että mieskvartetille. Kansallishymniksi tarkoitettu laulu haluttiin levittää juuri 1848 laajan yleisön tietoisuuteen. Suuren menestyksen saanut laulu oli pohjimmilta luonteeltaan passiivinen ja konservatiivinen.

Maamme riittäisi jo yksinään takaamaan Runebergille suurmiehen aseman Suomessa, mutta Runeberg pystyi enempäänkin. Hän loi suomalaisten tajuntaan kuvan siitä, että hävitystä Suomen sodasta syntyi kuitenkin kunniallisella ja maineikkaalla tavalla Suomi, Suomen suuriruhtinaskunta. Tämän Runeberg teki vierittämällä vastuun tappiosta ruotsalaisen sodanjohdon niskoille. Vastuussa olivat kuningas Kustaa IV Adolf ja sotamarski V. M. Klingspor. Molemmille omistettiin runo; lisäksi runossa Viapori ristiinnaulittiin linnoitusta ja sen antautumista johtanut vara-amiraali Cronstedt. Näissä negatiivisissa runoissa Runeberg syyllistää tappiosta nuo kolme miestä: he hävisivät sodan. Sodan sankareita olivat suomalaiset sotilaat aina rivimiehestä, Sven Dufvasta, majureihin ja eversteihin saakka. Runebergin kuva sodasta oli tässä suhteessa yksipuolinen ja suoraan sanoen virheellinen: se unohtaa suomalaisten epäonnistumiset, joidenkin suomalaisten upseerien taisteluhaluttomuuden, säätyläisten veljeilyn miehittäjän kanssa ja talonpoikien joissain osin maata pitkään jatkuneen sissisodan. Silti runebergiläinen kuva hallitsi kouluopetusta 1960-luvulle saakka.

Runebergin ja muiden kansallisromantikkojen tehtävä oli rakentaa tietoisuus Suomesta ja suomalaisuudesta. Nationalismin vaatimuksen mukainen itsenäinen valtio Suomi  ei ollut eikä itsenäisyydestä tohdittu vielä haaveilla. Runeberg toteutti kansallisrunoilijan tehtävänsä luomalla Suomeen maisemaisänmaallisuuden, joka jatkuu tänäkin päivänä, nyt EU:n rahoittamin kansallismaisemaprojekteina. Maamme ja Heinäkuun viides edustavat Vänrikeissä kirkkaimmin tätä maisemaisänmaallisuutta.

Runeberg teki siis maisemasta ja hävitystä sodasta suomalaisuuden perusta. Tässä löytyykin yhtymäkohta Linnaan. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta lukiessaan tahtoo unohtaa tyystin sen, että häviäjiä oltiin. Jollakin merkillisellä tavalla molemmat tekevät häviöistä voiton. Linnankin hopealle jääneet aika velikullat alkavat tuntua voittajilta – ainakin Neuvostoliiton tuhon jälkeen.

Runebergin nousun suurmieheksi vaikutti hänen runoilijankykyjensä lisäksi – hänen moraalisia hyveitään väheksymättä – hyvä poliittinen hoksnokka ja taitava tasapainoilu Venäjän ja ruotsalaisuuden välissä. Oivallisia suomalaisia ominaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Klinge, Matti                       Poliittinen Runeberg. WSOY 2004.

Laukkanen, Kalervo           Kyröläisrumpaliko Vänrikki Stoolin tarinoissa? Hämeenkyrön Sanomat 5.2.2004.

Linna, Väinö                       Tuntematon sotilas. WSOY 1956.

Nallinmaa-Luoto, Terhi       Hämeenkyrön historia II. Vammala Kirjapaino Oy 1990.

Persson, Anders                 Suomen sodan unohdetut sankarit. Otava 1988.

Runeberg, J.L.                    Vänrikki Stoolin tarinat. Suomentanut Paavo Cajander. Karisto 1978.