Kenttäoikeuksien toiminta Hämeenkyrössä 1918

Hämeenkyrössä käytiin kiivaita taisteluja sisällissodassa. Taistelut huipentuivat 17.3 – 23.3.1918 Kyröskosken pohjoispuolella. Illalla 23.3. punaisten puolustus romahti. Seuravan yön kuluessa punaiset pakenivat Kirkkojärven jäätä myöten Siuron suuntaan.

Mannerheim oli antanut 25.2.1918 kuulutuksen,  jossa annettiin määräyksiä mm. punakaartilaisten vangitsemisesta. Henkilöt, jotka tavattaisiin aseistettuna tai hävittämässä teitä, siltoja jne., tuli ampua paikalla. Avoimessa taistelussa aseensa laskenut punakaartilainen voitiin päällikön harkinnan mukaan vangita. Mitä niille tehtäisiin, joita ei vangittu, jätettiin sanomatta. Persoonallinen viha tai hetkellinen kiihtymys tai muu ajattelemattomuus eivät kuitenkaan saaneet aiheuttaa väärinkäytöksiä. Sota- ja kenttäoikeuksien perustaminen oli toistaiseksi kielletty. Kuulutuksen sanamuoto oli kuitenkin sellainen, että sillä voitiin perustella näkemystä, jonka mukaan periaatteessa jokainen punakaartiin osallistunut voitiin ampua.

Kyröskosken valtauksen yhteydessä valkoiset saivat vangeiksi koko joukon punaisia, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Ilmeisesti kaikki heidät ammuttiin välittömästi puhdistus- ja kostotoimina ilman oikeudenkäyntiä. Ammuttujen nimiä on mahdoton selvittää sitovasti. Sotasurmasampon mukaan Hämeenkyrössä kaatui tai katosi mm. 21 Kiskon kunnan punakaartilaista maaliskuussa 1918. Osa heistä kaatui tietysti taisteluissa, ja joidenkin kohdalla tiedot ovat ristiriitaisia, he saattoivat kaatua myöhemminkin. Kiskon punakaartilaisia oli Kyröskosken suunnalla noin 250 miestä osana turkulaisten osastoa. Toistakymmentä kiskolaista lienee ammuttu heti vangitsemisen jälkeen.

Nämä välittömät puhdistus- ja rankaisutoimet kohdistuivat tietysti myös hämeenkyröläisiin punakaartilaisiin. Aikavälillä 24. – 25.3. Hämeenkyrössä ammuttiin Sotasurmasampon tietojen mukaan ainakin 8 hämeenkyröläistä, 4 kiskolaista ja 3 ikaalislaista. Näinä päivinä ei varmastikaan noudatettu mitään oikeudellisia menettelyjä, vaan miehittäjät ampuivat punaisia puhdistustoimena. Usein ampujina mainitaan ”pohjalaiset”, mutta ainakin yhdessä tapauksessa myös hämeenkyröläinen valkosotilas.

Suojeluskunnan esikunta tuomitsi

Valkoisten vallattua määräsi Satakunnan rintaman sotatoimia johtanut ruotsinmaalainen eversti Ernst Linder Hämeenkyrön komendantiksi pitäjän eläinlääkärinä toimineen Gotthelm Klenbergin, joka ylennettiin sittemmin reservin luutnantiksi. Suojeluskunnan paikallispäälliköksi nimitettiin Jalmari Raipala ja hänen lähimmiksi apulaisikseen Urho Seppälä, J.V. Tuokkola ja Evert Kauppi. Nämä miehet muodostivat käytännössä suojeluskunnan esikunnan. Esikunta alkoi kuulustella vangittuja punaisia ja jakaa heille tuomioita. Käytännössä kenttäoikeuden näyttävät muodostaneen Jalmari Raipala, Jeremias ”Missu” Tuokkola ja Gotthelm Klenberg. Sosialidemokraattinen puolue kokosi sisällissodan jälkeen tietoja sodassa punaisten puolella menehtyneistä (ns. terroritilasto). Tilastossa todetaan useimmiten, että tuossa vaiheessa vankeja on teloitettu ”suojeluskunnan esikunnan toimesta”. Seurakunnan kuolleiden luetteloon on vainajien kohdalle merkitty tässä vaiheessa ”ammuttu punasena”.

Pari kuolemantuomiota päätettiin paikallisesikunnissa ainakin terroritilaston perusteella. Puuseppä Evert Wihtori Laine ammuttiin Mahnalassa 26.3.1918 siellä sijainneen esikunnan kuulustelun jälkeen. Räätäli Kalle Kustaa Taavetinpoika Wirtanen ammuttiin Herttualan Myllymäkeen samassa kylässä sijainneen rintamaesikunnan toimesta 28.3. Pääasiassa vankeja kuulusteli suojeluskunnan esikunta. Osa kuulustelluista lähetettiin pohjoiseen, aluksi Kankaanpäähän. Siellä heitä kuulusteltiin ja useimmat lähetettiin edelleen Pohjanmaalle vankileireille. Osa kuulusteltavista määrättiin pakkotöihin paikkakunnalle. Kuolemaantuomitut ammuttiin Raipalan talon lähistöllä ”yleisellä teloituspaikalla”. Epäselviä tietoja on myös yksittäisistä teloituksista hautausmaalla.

Huhtikuun kenttäoikeus

Hämeenkyrön kenttäoikeuden toimintaa on hankala selvittää. Pöytäkirjat lienee tuhottu aikoja sitten. Seurakunnalliset lähteet, terroritilasto ja muistitieto antavat ristiriitaisia tietoja tapahtumista. Hämeenkyröstä terroritilastoon liittyvän kertomuksen allekirjoittanut, kansanedustajana kolmasti toiminut Frans Mustasilta selvitti, että kuulusteluja toimitti sittemmin Pohjois-Satakunnan tiedusteluosasto. Sen nimenkirjoittajana toimi Johan Heineman. Mustasillan mukaan hän ei kuitenkaan kuulustellut kaikkia, ”vaan vietiin mäkeen ilman tutkimusta”. Huhtikuun alussa Hämeenkyrössä toimi kuitenkin jonkinlainen kenttäoikeus. Sen puheenjohtaja oli Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johannes Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendantiksi määrätty Gotthelm Klenberg. Tämä kokoonpano on kirjattu SDP:n tilastoon 11.4. teloitetun punaisten nimismiehen Kaarlo Leivon kohdalle. Juhani Piilonen on huomauttanut (s. 623, lähdeviite 235), että Heinemann ei ole voinut olla 11.4. läsnä Hämeenkyrössä, sillä hänet oli määrätty samaan aikaan Poriin perustamaan vankileiriä.  Leivo on kuitenkin voitu tuomita useita päiviä aiemmin, sillä hänet ja joukko muita tuomittuja haluttiin ampua Pohjankankaalla nimismies Väinö Nyströmin ja hänen poikansa hautajaispäivänä 11.4. Pohjankankaalla teloitettiin kahdeksan tai yhdeksän Hämeenkyrön ja Ikaalisten punaista. Ruumiit vietiin sitten Ikaalisten joukkohautaan. Yksi teloittajista ja nimenomaan Leivon ampunut oli todistetusti Taavetti Virtanen, eli ”Kraakka-Virtanen”, jolle maksettiin palkkaa vankien ampumisista. Varatuomari Brynolf Kyrklund oli Paimion piirin nimismies, mutta tähän siviilivirkaansa hän ei enää palannut. 

Valkoiset sotilasjohtajat perustivat tällaisia kenttäoikeuksiksi, sotaoikeuksiksi tai rintamaoikeuksiksi nimitettyjä tutkijalautakuntia. Niistä puhuttaessa on käytetty termiä ”oikeus”, vaikka niiden toimintaa ei voi pitää tuomioistumina sanan oikeudellisessa merkityksessä. Kyse oli enemmän kurinpidosta ja rauhoittamistoimista. Hämeenkyrössä huhtikuun alussa toimineesta kenttäoikeudesta oikeastaan ainoa tieto on sen kokoonpano. Ei ole tiedossa, kuka kenttäoikeuden nimitti ja millaiset valtuudet sille annettiin.

Tämä oikeusistuin ei näytä kokoontuneen huhtikuun alun jälkeen. Hämeenkyrössä ei luultavasti teloitettu punaisia 11.4. jälkeen, ennen kuin seuraava tuomioistuin aloitti toimintansa.

Satakunnan rintamaoikeuden toiminta Hämeenkyrössä

Eversti Ernst Linder perusti 26.4.1918 antamallaan päiväkäskyllä Satakunnan rintamaoikeuden. Se toimi kolmena osastona, jotka kiersivät paikkakunnalta toiselle pitämässä istuntoja. Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen kuuluivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlarin ja lainopin ylioppilas Herman Hautasen toimialueeseen. Hautanen oli toiminut tutkintotuomarina Siurossa jo kuukauden ajan ja Mattlarkin pari viikkoa. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä J.V.  Tuokkola ja Ikaalisissa Antero Selänne. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Heidän nimensä eivät ole Hämeenkyrön osalta tiedossa.

Punavangit tuli jakaa kolmeen luokkaan: vaaralliset ja suuria rikoksia tehneet voitiin tuomita teloitettaviksi, vähemmän vaaralliset ja vähäisempiin rikoksiin syyllistyneet tuli pitää toistaiseksi vangittuina ja jokseenkin tai aivan varmasti syyttömät vapauttaa tai määrätä pakkotyöhön valvonnan alaisina. 

Ainakin Hautanen siirtyi jo vapunpäivänä Hämeenkyröön. Juhani Piilosen eri lähteistä keräämän arvion mukaan tutkijalautakunta tuomitsi kuolemaan seitsemän hämeenkyröläistä (Sastamalan historia 3, s. 516). Piilonen ei nimeä teloitettuja. Samoin muistitietona on puhuttu neljästä tai seitsemästä tämän rintamaoikeuden kuolemaan tuomitsemasta punavangista.

Seurakunnan kuolleiden luetteloon on merkitty ammutuksi kenttäoikeuden päätöksellä 10.5. Wäinö Johannes Koskinen. SDP:n terroritilaston mukaan hänet ammuttiin jo 9.4. Pidän tätä tietoa uskottavampana. Kuolleiden luettelossa ovat 14.5. merkinnällä ”Ammuttu Porissa punaisina” Viljo Paavali Alanko, Emil Konstantin Haapanen ja Kalle Johannes Lindgren sekä Kalle Evert Rajala-Kalliomäki (viimeksi mainittu yhdessä kolmen muun kanssa ilman päivämäärää). SDP:n tilastossa on neljä päivämäärällä 13.5. murhatuksi merkittyä hämeenkyröläistä: Kalle Rajala-Kalliomäki (merkitty myös kuolleiden luetteloon) ja Engelbert Männistö, Evertti Lähteenmäki sekä Urho Wirta. Näiden neljän kohdalla on merkintä ”Wiety Hämeenkyrön vankilasta 13.5. – 18 Siuro-Porin radalle. Murhattu Radan varrella tai Porissa.” Viljo Alangosta SDP:n tilastossa mainitaan: ”Ammuttu Porissa 14.5. – 18 Hämeenkyrön kenttäoikeuden päätöksellä.” Männistö ja Lähteenmäki on mainittu papiston tilastossa ”luultavasti ammuttuina” ilman päivämäärää. Sen sijaan Urho Wirtaa en ole löytänyt muista lähteistä kuin SDP:n tilastosta. 

Näiden lisäksi rintamaoikeus tuomitsi ilmeisesti kuolemaan veljekset Matti ja Vihtori Rikalan. Lavajärven Työväenyhdistys julkaisi oheisen kuolinilmoituksen Suomen Sosialidemokraatissa 13.6.1919. Sen mukaan veljekset vietiin Hämeenkyröstä 13.5.18, ampumapaikka tuntematon. On väitetty, että heidät teloitettiin Kiikassa 8. – 9.5. välisenä yönä. Muistitiedon mukaan teloitusta johti jääkärivääpeli Ville Kakko, jolla olikin laajaa kokemusta kyröläisten teloittamisesta. Sotasurmissa Vihtori Rikalan kotikunnaksi on merkitty Ylöjärvi. 

Myös plutoonanpäällikkönä toiminut Anshelm Aaltonen tuotiin Lintolaan kenttäoikeuden tuomittavaksi. Aaltosen puoliso pääsi tapaamaan miestään Lintolaan. Kuolleiden luettelossa Aaltosen kuolinpäiväksi on merkitty 20.5. lisämerkinnällä ”Ammuttu punaisten päällikkönä”.  SDP:n tilastossa Aaltosesta ei ole kuolinpäivää, ainoastaan merkintä ”Murhattu Porissa Paikallisen Esikunnan toimesta”. Muistikuviaan kapinasta 1919 kirjoittaneen Emil Jokisen mukaan (s. 35) Aaltonen ammuttiin kesäkuussa Tyrväällä täältä sinne sitä varten kuljetettuna. Aaltosen puolison mukaan Anshelm kuljetettiin proomussa teloitettavaksi, mutta ampuminen on tapahtunut toukokuussa.

Näin olisi siis kenttäoikeuden päätöksellä ammuttu todennäköisesti seuraavat kymmenen hämeenkyröläistä: Aaltonen, Alanko, Haapanen, Lindgren, Lähteenmäki, Männistö, Rajala-Kalliomäki, Rikala Matti, Rikala Vihtori ja Virta. Heistä Aaltonen ja Rikalan veljekset olisi viety muualle ammuttavaksi. Tämä on mahdollista, Frans Mustapääkin totesi kertomuksessaan, että teloitettavia vietiin pitäjän ulkopuolelle ammuttavaksi. Hämeenkyrön hautausmaan suuri joukkohauta oli jo luotu umpeen, joten ruumiiden hautaaminenkin muodosti ongelman. Muistitiedon mukaan Hämeenkyrössä toukokuussa teloitetut ammuttiin ja haudattiin Lintolan talon takana sijainneeseen mutakuoppaan. Heitä on saattanut olla muistitiedon mainitsemat seitsemän.

Lisäksi tutkijalautakunnan päätöksellä ammuttiin myös ikaalislaisia (Piilonen ei mainitse ikaalislaisia uhreja). Heikki Ristilän kuolinpäivämääräksi on SDP:n tilaston mukaan arveltu 17.5. Papiston tilastossa todetaan ”Ollut vankina Hämeenkyrössä mutta sitte sieltä hävinnyt”. Onni Lautasalon tietojen mukaan Ristilä vangittiin Hämeenkyrössä huhtikuussa ja ammuttiin Hämeenkyrössä 12.5. Lautasalo toteaa Konsta(ntin) Salosesta: ”Vankina Hämeenkyrössä. Ammuttiin sotaoikeuden tuomiolla”. Salosen aviopuoliso julkaisi 6.6.1919 miehensä kuolinilmoituksen Suomen Sosialidemokraatissa. 

Onni Lautasalon mukaan kolme Haapasen veljestä (Kaarle, Taavetti ja Väinö) ja Otto Vilho Salonen tuotiin vankeina Tampereelta Hämeenkyrön vankilaan ja edelleen Ikaalisten kautta Kankaanpäähän. Matkalla Poriin heidät ammuttiin itse kaivamiinsa hautoihin 13.5. ”Olleet vankina Hämeenkyrön Lintolassa jossa luullaan mestatuiksi toukok. 1918”, ilmoitetaan papiston tilastossa Haapasen veljeksistä. Salosen kohdalla papiston tilastossa merkintä: ”Tuotu punavankina Tampereelta Hämeenkyröön, josta Lintulasta viety tietämättömiin. Mestattu?” Myös kuolinilmoituksessa mainitaan teloituspäiväksi 13.5. ja paikaksi matkalla Poriin.

Hämeenkyrössä tuomittiin myös nähtävästi kaksi Ikaalisten punakaartissa toiminutta jämijärveläistä. Työmies Frans Arvid Mäkelä toimi Ikaalisten ja Luhalahden punaisten esikuntapäällikkönä, hänet ammuttiin Hämeenkyrössä toukokuussa 1918 Onni Lautasalon tietojen mukaan. Papiston tilastossa hänet arvellaan mestatuksi.  Onni Lautasalon tiedoissa on lisäksi Jämijärvellä kirjoilla ollut Taavetti Palmroos. Lautasalon mukaan Palmroos ”Vangittiin 6.4. Teloitettiin Ikaalisten suojeluskunnan esikunnan toimesta, toukokuussa, matkalla Poriin”. Taavetti Palmroos ammuttiin Onni Lautasalon mukaan matkalla Ikaalisista Poriin 14.5.1918

Ikaalislaiset ammutut olisivat siis kolme Haapasen veljestä, Heikki Ristilä, Konstantin Salo, Otto Salonen ja jämijärveläiset teloitetut Frans Mäkelä ja Taavetti Palmroos. Teloitukset olisivat jääneet Ikaalisten suojeluskunnan tehtäväksi, ja ne olisi toteutettu kuljetettaessa vankeja Ikaalisten kautta Poriin. Tämä vaikuttaa uskottavalta, Hämeenkyrön suojeluskunta tuskin halusi niskoilleen kannaltaan ylimääräisiä teloituksia. Näin Satakunnan rintamaoikeuden Hämeenkyrössä pidetyissä istunnoissa olisi jaettu kuolemantuomio 18 punavangille. Laskelmaa ei voi lähdeaineiston hajanaisuuden vuoksi pitää varmana.  

Omaisille ammuttujen kohtalo jäi usein epäselväksi Pertti Männistön (Engelbert Männistön) sisar kyseli 14.5.1919 tamperelaisessa Kansan Sanassa veljensä kohtaloa. Pertti oli viety sisaren mukaan vuotta aiemmin Hämeenkyrön vankileiriltä (siis Lintolasta), eikä hänestä ole kuultu sen koomin. 

Kuolemanrangaistus saattoi uhata melko harmittomiakin henkilöitä, kuten Laitilan lautturi Alfred Jokista, joka oli kuulunut Mahnalan työväenyhdistyksen perustajiin. F.E. Sillanpää riensi Jokisen ampumisaikeista kuultuaan puolustamaan lautturi henkeä: ”Jos te nyt tapaatte Jokisen, teissä ei ole vähääkään ihmisyyttä!” Jokisen kuulustelupöytäkirja on säilynyt Kansallisarkistossa Turussa. Kuvassa pöytäkirjan ensimmäinen sivu. Sen mukaan 65-vuotias Jokinen oli vangittuna Lintolassa yli viikon ajan (27.4. – 7.5.). Arkistossa on säilynyt melkoinen nippu pöytäkirjoja.  Kuolemaantuomittujen kuulusteluja siellä ei ole.

 Oikeuteen joutuivat myös perimätiedon mukaan punaisten pääesikuntaan kuulunut Iivari Rapio ja VII komppanian päällikkö Ville Antila, molemmat pappilan torppareita. Kertomuksen mukaan miehet pelasti vanha kirkkoherra Ilvonen, joka saapui juosten pappilasta Raipalaan ilmoittamaan, ettei hänen alaisiaan saanut tappaa. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä miehet olivat toukokuussa Lahdessa vankileirillä. Suojeluskunnan esikunta lähetti Rapiosta 4.6.1918 lausunnon Lahteen. Siinä Rapiolle esitettiin ”liiankin lievänä kuolemanrangaistusta”. Samana päivänä esikunta lausui myös Ville Antilasta, joka oli vangittu 1.5.1918 Hollolassa Vesalan kylässä ja viety sieltä Lahden vankileirille. Myös Antilalle esitettiin ”kuolemanrangaistusta, mikä sittenkin on liian lievä pikemmin kuin ankara”. Rapio ja Antila saivat aikanaan elinkautisen tuomion, ja vapautuivat sittemmin armahduslakien myötä.

Kenttäoikeus siirtyi Ikaalisiin

Kenttäoikeus siirtyi Hämeenkyröstä Ikaalisiin. Siellä se istui 14. – 15.5.1918 ja tutki kaikkiaan 40 punavankia. Oikeus tuomitsi kaksi jämijärveläistä ja ikaalislaiset Toivo Mansolahden, Tuomas Lamminperän, Kalle Auvisen, Feliks Lehdon, Heikki Salmen ja Sven Harjun ammuttaviksi. Kuolemantuomiot olisi pitänyt vahvistuttaa Satakunnan alueen korkeimmalla sotilasviranomaisella, mutta niin ei menetelty. Valkoisten päämaja oli jo 11.5. kieltänyt teloitukset, mutta kun Porin piiriesikunta ilmoitti asiasta Ikaalisten komendantille 16.5., se muutti kiellon muotoon, ettei sotavankeja saanut ampua ilman sotaoikeuden päätöstä. Vastaavia menettelyjä tapahtui eri puolilla maata: alemmissa portaissa oli halua toimittaa puhdistuksia ja jakaa kuolemantuomioita päämajan kielloista piittaamatta.  Niinpä tuomitut marssitettiin Jämijärven Lauttakankaalle, jossa heidät ammuttiin ja sitten haudattiin aamuyöstä 17.5. 

Rintamaoikeus siirtyi jakamaan tuomioita Ikaalista Mouhijärvelle, jossa se toimi 16. – 18.5. Sitten työskenneltiin Siurossa (20.5.), Karkussa (21. – 24.5.) ja lopulta uudelleen Mouhijärvellä (26.5. – 13.6.). Päämaja oli kieltänyt teloitukset jo 11.5. lähetetyllä sähkeellä. Mattlar ja Hautanen jakoivat kuitenkin kuolemantuomioita Karkussa vielä 24.5. Laki valtiorikosoikeuksista vahvistettiin 29.5. Mattlar ja Hautanen jatkoivat tuomitsemista Mouhijärvellä vielä pari viikkoa, mutta eivät jakaneet enää kuolemantuomioita.

Satakunnan rintamaoikeuden pöytäkirjat on pääosin hävitetty. Ajankohdasta ei ole tietoa, mutta se lienee tapahtunut viimeistään syksyllä 1944 suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä. Karkun osalta useimpien juttujen pöytäkirjat ovat säilyneet. Niiden perusteella on voitu luoda jonkinlainen kuva tutkijalautakunnan työskentelystä. Sitä aiemmin Hämeenkyrössä toimineiden ”kenttäoikeuksien” toiminta jää vielä enemmän hämärän peittoon.

Kenttäoikeuksien tuomitsemista henkilöistä tarkemmin täällä.

Lähteet

Kansallisarkisto, Turku: Hämeenkyrön nimismiespiirin arkisto Hb:1.2. Punakaartilaisia koskevat kuulustelupöytäkirjat.

Kuolleiden luettelo Hämeenkyrö 1918. Luetteloon pääsy vaatii Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenyyttä.

Sotasurmasampo 1914 – 22 https://sotasurmat.narc.fi/

SDP:n tilasto, ks. https://yksa.disec.fi/Yksa4/download/140298987414200/file/4a9248aa-4c6b-476f-ba59-4d85899dc36a/

Kuvauksia vuodelta 1917 ja 1918.  Emil Jokisen (s.1892) muistelmat ja päiväkirjat, editoinut Pekka Laine.

Antero Jyränki: Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa. Art House 2014.

Esko Lammi: Isänmaan parhaaksi II. Suojeluskunta- ja lottatyötä Kyrösjärven seudulla. Tampere 2007.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853 – 2000 – Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Gummerus 2007.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1997. 

 Orjatsaloton joukko Hämeenkyrössä

Näyttelijä Aarne Orjatsalo. Jotaarkka Pennasen kotialbumista, https://yle.fi/uutiset/3-10079044

Iltapimeällä 5.4.1918 muutama punaisten johtomies organisoi pakoretken Tampereen piirityksestä. Kaupungista valkoisten huomamatta Näsijärven kevään ohentamaa jäätä pitkin edenneeseen joukkoon kuuluivat myös kaikki keskeisimmät Tampereen punaisten päälliköt, mm. Verner Lehtimäki, Ali Aaltonen ja Kustaa Mikko Evä. Joukko suuntasi yllättäen pohjoiseen valkoisten lujasti hallitsemille alueille. Noin 400 – 700 hengen pakolaisjoukko eteni Ylöjärven kautta vesi- ja metsäteitä seuraillen Hämeenkyröön. Seuraavana aamuna muutama miehistä poikkesi Lavajärvellä Sorvaniemen taloon ampuen heitä tervehtimään tulleen Oskari Sorvaniemen. Sorvaniemi kuului suojeluskuntaan ja hänellä oli kotonaan kivääri sekä valkoinen käsivarsinauha. Lavajärveltä matka jatkui Komin kylään, jossa poikettiin Ala- ja Ylä-Komin taloihin. Komissa ammuttiin talollinen Frans Alakomi. Hän oli rientänyt kysymään miehiltä, mitä he täällä tekivät, kun Tamperetta piiritettiin. Punaiset ottivat isännän rekeensä, veivät Lepistön torpan kohdalle Viljakkalaan päin mennessä maantien oikealle puolelle noin 50 metriä maantiestä talvitielle, jossa ampuivat hänet ja lävistivät ruumiin vielä kiväärinpistimellä selkäpuolelta läpi. Surmatulta vietiin kello, rahat ja saappaat. Talosta vietiin lisäksi kolmivuotias tamma ja reki. Samoin vietiin naapuritalosta Yliseltä hevonen.

Lavajärveläisiä lähti Hämeenkyrön kirkonkylään toimittamaan tietoa punaisten retkikunnasta. Kirkonkylässä Hämeenkyrön Komendanttina toiminut luutnantti G. Klenberg hälytti puhelimitse apujoukkoja liikkeelle, sillä kirkonkylässä oli vain pieni joukko valkoisia sotilaita. Sillä välin punaisten joukko kääntyi ennen Viljakkalaa Turkkilan tielle, ajoi edelleen Timiin ja suuntasi Myllymäkeen. Kyrön Sanomissa 7.6.1918 julkaistu jutun mukaan joukko tapasi tienhaarassa muutaman hämeenkyröläisen maanviljelijän. He olivat vetämässä tukkeja ”punikkien polttamalle Osaran talon uudisrakennukselle”. Miehet teeskentelivät olevansa jonkun talon renkejä. Heidänkin kanssaan tehtiin ”hevoskauppaa”, joukko otti hyvävoimaisia hevosia ja jätti jälkeen väsyneitä kopukoitaan. Myllykylässä joukkio täydensi muonavarastojaan Mattilan ja Eljaalan taloissa. Siellä oltiin leipomassa suojeluskuntalaisille. Tuoreet leivät lähtivät punakaartilaisten mukaan. Eljaalasta vietiin myös hevonen. Sen jälkeen punaiset panivat konekiväärinsä asemiin Turkkilan mäelle ja ryhtyivät ampumaan kirkonkylää. Ylöjärveltä valkoisten apuun hälytetty harvalukuinen jääkärivääpeli Ville Kakon johtama joukko saapui Surtikonmäkeen, josta ampumalla he saivat punakaartilaiset vetäytymään Mahnalaan päin. Lähellä punaisten aiemmin surmaaman nimismies Väinö Nyströmin Soinilan taloa punakaartilaiset joutuivat laukaustenvaihtoon Ylöjärveltä lähetetyn majuri Malmbergin johtaman valkoisten noin 20-miehisen ratsupartion kanssa. Laukaustenvaihdon jälkeen punaiset peräytyivät kirkonkylän suuntaan; hehän eivät etsineet taistelua, vaan pakotietä. Nimimerkki U.A.P. raportoi reippain kielikuvin ja valkoisin painotuksin taistelusta Valkoinen Suomi -lehteen.

Oulusta tai sen lähistöltä kotoisin ollut valkosoturi, nimimerkki ”Mestari” kuvasi Liitto-lehdessä kirkonkylän puolustusta, joka oli hänen mukaansa 35 miehen varassa. Oulun ambulanssi eli haavoittuneiden hoito ennätettiin evakuoida Kyröskoskelle varotoimena. Punaisten retkikunnassa oli mukana hämeenkyröläisiä, tarvittiinhan heitä jo paikallistuntemuksen vuoksi oppaina. Lehtijutussa nimettiin heistä kaksi, pappilan torpparit Wille Antila ja Wille Keskinen. Valtiorikosoikeuden kuulustelujen perusteella Antila ei ollut retkellä. Sen sijaan Keskinen oli mukana, mutta Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunta ei esittänyt häntä kohtaan syytöksiä siitä, muista asioista kyllä sitäkin runsaammin. Mukaan pyrki myös Paavo Jokisalo, hän hakeutui Pispalan palokunnantalolle liittyäkseen retkikuntaan, mutta lienee myöhästynyt. Peräydyttyään Mahnalan suunnalta punaisten pakojoukko ei enää pyrkinyt kirkonkylään vaan ajoi Uskelasta Kirkkojärven jään yli Kalkunmäkeen. Valkoiset ampuivat joukkoa kiivaasti Pappilanjoen sillalta kiväärein ja hautausmaalta konekiväärillä. Pitkän etäisyyden vuoksi punakaartilaiset eivät kokeneet tässä vaiheessa ilmeisesti tappiota. Ammuntaa lienee myös häirinnyt punaisten jäältä suuntaama konekiväärituli. Valkoiset laskivat ”Mestarin” mukaan, että punaisten retkikunnassa oli mukana 66 ratsua sekä 148 kuorma- ja sotilashevosta. Neljä rekeä oli varattu naisille ja koko joukkoon arveltiin kuuluvan 400 henkilöä. Kalkunmäen ahteeseen punaisilta jäi 8 hevosta, mutta mahdolliset kaatuneet ja haavoittuneet he ottivat mukaansa. Kaikkiaan jäi retkikunnalta yhden tiedon mukaan jälkeen 14 kuollutta hevosta.

Hämeenkyrön kirkolta Pakkasen kartanoon oli lähetty joukkue, joka sai puhelimitsen määräyksen palata takaisin punaisten retkikunnan hyökkäyksen takia. K. F. Lindströmin johtama joukko törmäsi punaisiin Herttualassa lähellä kunnan vaivaistaloa. Varsinaista taistelua ei syntynyt punaisten joukuon ylivoiman vuoksi. Kaksi Lindströmin joukon jälkipään miestä, suojeluskuntalaiset Lehtiniemi ja Viljakka, jäivät punaisten vangoksi. He kuitenkin keksivät väittää olevansa työläisiä, jotka oli pakotettu valkoisten armeijaan. Siksi he olivat tahallaan jättäytyneet jälkeen päästäkseen mukaan punaisten joukkoon. Miehet pääsivät punaisten kuormastoon ja onnistuivat pakenemaan myöhemmin.

Herttualassa punaisten kolonnaa vastaan tuli hämeenkyröläinen työmies Taavetti Isotalo. Hän oli ollut valkoisten hevosmiehenä Karkun rintamalla. Isotalon hevonen vietiin ja hänet heitettiin tiensivuun. Kolonnan alkupään punaiset olisivat päästäneen miehen menemään, kun häneltä oli saatu hyvä hevonen. Joukon loppupäässä ei armoa tunnettu: "Ei lasketa lahtaria menemään, mukaan on tultava". Isotalo pakotettiin juoksemaan köydellä hevoseen sidottuna punaisten ratsumiesten rinnalla. Hän etsi tilaisuutta paeta ja onnistuikin livahtamaan maantieaidan yli kiven taakse piiloon. Sieltä hänet kuitenkin löydettiin. Entistä tiukemmin vartioituna joutui pahasti väsynyt Isotalo juoksemaan ja liukastelemaan pakkasen kovettamalla pimeällä tiellä. Isotalo kuvasi joukossa olleen venäläisiä, suomalaisia, miehiä ja naisia, humalaisia ja krapulaisia. Väkijuomia oli mukana runsaasti. 

Kirjallisuudessa on mainittu, että punaisten joukko vangitsi Märrin vanhan isännän ja tämän hoivissa olleen pikkulapsen. Yrjö Norokorpi on tarkentanut tiedon. Kyseessä olivat Märrin talon 68-vuotias vanhaisäntä Karl Herman Vitalis Braxen ja hänen 4-vuotias poikansa Heikki (Yrjö Norokorven isä). He olivat hakemassa heiniä Vihastensuon ladosta Kirkkojärven rannalta. Siellä punaisten retkikunta vangitsi heidät kuulustelua varten.  Kuulustelussa Karl Braxen huomasi kysyä, oliko Aarne Orjatsalo retkeläisten mukana. Orjatsalo oli hänen serkkunsa poika ja tuttu mies. Orjatsalo ei ollut mukana, mutta tieto sukulaissuhteesta saattoi vaikuttaa siihen, että vangitut saivat asiallisen kohtelun. Karl Braxen lupasi vangitsijoilleen, että tulee pojan kanssa joukkion mukana Märrin ohi yleiselle tielle Hiukkasten risteykseen ja neuvoo ajoreitin Herttualan kautta Mouhijärvelle. Braxen ja poika vapautettiin parituntisen vankeuden jälkeen Märrin talon lähellä.

Jossakin matkan varrella punakaartilaiset vangitsivat Kalle Välimäen, joka livahti tiehensä, mutta joutui jättämään hevosensa pakolaisjoukolle. Joukko jatkoi matkaansa Pakkasen kartanoon Haukijärvelle, katkoi mennessään puhelinlangat ja kaatoi pari puhelinpylvästä. Kaksi kartanoa vartioinutta miestä yllätettiin. Arthur Yrjälä ammutiin, mutta Karl Smedbergillä oli parempi onni. Punaiset luulivat haavan ohimoonsa saanutta miestä kuolleeksi ja veivät hänen päällysvaatteensa. Alusvaatteisilleen jäänyt Smedberg pelastui takaisin valkoisten riveihin. Kartanon kohdalla joukkio törmäsi valkoisten lähettinä Pakkaseen matkalla olleen mouhijärveläiseen Juho Ala-Nappaan. Hänet ammuttiin. Pakkasesta koottiin muonavaroja, jonka jälkeen matka jatkui Pukaran kautta Mouhijärvelle.

Mouhijärven Häijääseen valkoiset olivat saaneet varoituksen lähestyvästä pakolaisjoukosta. Kymmenkunta valkoista asettui asemiin Yli-Sarkin talon luo. Puoliltaöin huhtikuun 7. päivän vastaisena yönä syntyi tulitaistelu, jonka turvin aiemmin vangittu Taavetti Isotalo sai uuden pakotilaisuuden. Hän ryömi vetiseen ojaan, alitti aidan ja ryömi likomäräksi kastuen satakunta metriä kuulien vinkuessa yli. Hetkeksi hän piiloutui kivikasan suojiin ja onnistui sitten siirtymään metsän suojiin. Kastuneet vaatteet jäätyivät, mutta tuntikausiin Isotalo ei uskaltanut liikkua pelätessään ilmituloa. Ammunnan lakattua hän tohti suunnata kulkunsa kotiaan kohti. Kertomansa mukaan Isotalo sairasteli hyvän aikaa ylirasituksen, vilustumisen ja pahoinpitelyjen aiheuttamien vammojen vuoksi.

Häijäästä matka Tupurlan kylään. Siellä Tiaisen talossa menetti henkensä valkoisten joukkoihin liittynyt turkulainen poliisi Frans Lehtonen. Hän oli tiedustelumatkalla Mouhijärven suunnalla, mutta joutui yöpymään Tiaisen talossa hevosensa sairastuttua. Muistitiedon mukaan Lehtonen surmattiin pistimillä vuoteeseensa.

Tupurlasta pakojoukkio suuntasi etelään ylittäen Turun-Porin -radan Nohkuan luona. Tyrisevän kylästä otettiin vielä mukaan yksi talonisäntä. Punaiset saapuivat Suoniemelle 7. huhtikuuta aamutunteina. Joukko oli ollut liikkeellä tuolloin jo puolitoista vuorokautta käytännölliseti katsoen lepäämättä. Osa joukosta varmasti lepäsi, mutta vähäinen suojuluskuntaosasto riisuttiin aseista. Nämä olivat erehtynet luulemaan valkoisia käsivarsinauhoja käyttäneitä pakomatkalaisia suojeluskuntalaisiksi. Kylästä vietiin suojeluskuntalaisten aseet, hevosia ja muonaa. Noin kolmen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui muutaman kilometrin päässä olleeseen Sarkolan kylään. Sielläkin suojeluskuntalaiset yllätettiin valkoisin käsivarsinauhoin. Heidät pidätettiin, mutta useimmat vapautettiin saman tien. Mukaan otetut suojeluskuntalaiset pääsivät myöhemmin vapaiksi.

Pakojoukko suuntasi nyt kulkunsa Tottijärven ja Vesilahden syrjäkylien kautta punaisten puolelle. Mitään varsinaista rintamalinjaa seudulla ei ollut, vain osapuolten satunnaiset ratsupartiot liikkuivat alueella. Retkikunta saavutti punaisten joukot Vesilahden Narvassa huhtikuun 7. päivänä ennen illan pimenemistä. Ainakin osa joukosta jaksoi juhlia onnistunutta pakomatkaa tyhjentämällä jäljelle jäänyttä konjakkilastia. Seuraavana päivänä "orjatsalolaiset" siirtyivät Viialaan.  

Uhkarohkeasti Tampereen saarrosta ulosmurtautunut joukkio selvisi perille vähäisin tappion. Valkoisten propagandan mukaan liikkeellä oli epätoivoinen ”hurja joukko”, joka oli valmis mihin tahansa. Tosiasiassa pakoretken täydellinen onnistuminen perustui siihen oikeaksi osoittautuneeseen arvioon, ettei Tamperetta piirittäneillä ollut varaa pitää suuria osastoja suojaamassa selustaansa.

Miksi ryhmästä tuli ”Orjatsalon joukko”?

Aarne Alarik Orjatsalo (1883-41) oli näyttelijä, teatterinjohtaja, kirjailija ja seikkailija. Orjatsalo kuului hämeenkyröläislähtöiseen varakkaaseen Riddelin-sukuun. Aarne liittyi sosialidemokraattisen puolueen jäseneksi 1903 ja kolme vuotta myöhemmin hän otti sosialististen aatteidensa vuoksi sukunimekseen Orjatsalo. Hän oli lähes kaksi metriä pitkä komea mies, jota pidettiin Suomen parhaana näyttelijänä. Orjatsalo tunnettiin sosialisminsa lisäksi myös naisseikkailuistaan. Vuonna 1906 Orjatsalolla oli skandaalinkäryinen suhde näyttelijä Ain’ Elisabet Pennasen kanssa. Suhteesta syntyi avioton lapsi Jarno Pennanen, josta tuli toimittaja ja kirjailija. Jarno Pennasen toisesta avioliitosta syntyi Jotaarkka Pennanen. Hänet tunnetaan ohjaajana. 

Aarne Orjatsalo oli maaliskuussa 1918 Tampereella. Hän lausui 20.3. juhlarunon vallankumoussankareiden hautajaisissa. Sen jälkeen hän poistui Helsinkiin, mahdollisesti viimeisellä junalla 23.3. Helsingistä hän oli pitämässä puhetta 29.3. ”Orjatsalon joukon” paetessa Tampereelta hän jo Viipurissa. Mistä sitten moinen nimi punaisten pakoretkikunnalle?

Tampereen valtauksen jälkeen valkoisten sanomalehdissä mainittiin Orjatsalo ensiksi Vaasa-lehdessä 8.4. Tuolloin todettiin vain, että Orjatsalo on paennut Tampereelta monien muiden punajohtajien tavoin. Tampereen Sanomat kertoi 10.4., että ”surullisen kuuluisa tuulihattu Aarne Orjatsalo livisti ensimmäisenä” punaisten johtomiehistä Tampereelta. Samat tiedot toistettiin mm. Suupohjan Kaiussa ja Raahen Sanomissa sekä Satakunnan Kansassa. 

Ensimmäisen kerran Orjatsalon johtaman joukon paosta uutisoitiin Savonlinnassa ilmestyneessä Keski-Savossa 16.4. Kaksi päivää myöhemmin sama juttu oli luettavissa savonlinnalaisessa Itä-Savossa, Kajaanin Kaiussa ja Saarijärven Paavossa sekä oululaisessa Kalevassa. Tamperelaiseen Aamulehteen uutinen ehti vasta 20.4. ja Tampereen Sanomiin päivää myöhemmin. Myös kuopiolainen Savotar, Ilkka ja joensuulainen Korpi-Jaakko julkaisivat jutun, ajallisesti viimeisenä Korpi-Jaakko 23.4. Sen jälkeen Orjatsalon joukosta ei puhuttu, mutta muuten miestä kyllä löylytettiin perusteellisesti valkoisten lehdistössä.

Mutta miksi oheinen ensimmäinen juttu Orjatsalon joukosta ilmestyi tapahtumien kannalta syrjäisessä Savonlinnassa? 

Sotapropagandan kannalta uutinen oli hieman kyseenalainen, vaikka pakenijajoukon kokoa oli pienennetty. Orjatsalon korostettiin päässeen pakoon vain ”pienen joukon” ja konjakkilastin kanssa. Lisäksi arveltiin miehen jäävän pian kiinni. Heikki Ylikankaan mukaan joukko kuljettikin mukaan useita korillisia konjakkia. Osa väestä oli koko ajan tuhdisti humalassa. Konjakkia tarvittiin pitämään ”humooria yllä”.

Uutisen alussa mainittu S.V.T. oli Vaasan senaatin helmikuussa perustama valkoisen Suomen virallinen tietotoimisto. Uutisessa puhutaan myös Paikallistietotoimistosta, jolta on saatu tieto Orjatsalon joukon lisäksi Hämeenkyrössä murhatuista nimismies Väinö Nyströmistä, hänen pojastaan Laurista ja yli kymmenestä talollisesta. Uutisen nopean julkaisun takana lienee ollut hämeenkyröläislähtöinen lehtimies, kirjailija ja kiertueteatterin johtaja Eero Alpi. Hän juuttui teattereineen Savonlinnaan sisällissodan puhjetessa. Sodan alettua hän pestautui Savonlinnan suojeluskunnan esikuntaan ja toimi kirjailija F.E. Sillanpään sanoin ”pännäpataljoonan kynäkomppaniassa Savonlinnan rintamalla”. Hän kirjoitteli valkoisten lehtiin ja järjesti myös teatterinäytöksiä Savonlinnassa ja sen lähikunnissa. Uutinen levisi sitten muihin lehtiin jokseenkin samansisältöisenä. Lopun ”kostovaatimus” oli mukana Itä-Savon jutussa, muualla se oli poistettu. Kajaanin Kaiun juttuun ennätettiin lisätä tieto siitä, että Orjatsalo on ehtinyt jo Viipuriin jatkamaan kiihotuspuheitaan. Alpi kirjoitti uutisen jatkoksi myös kiivaan herjauksen Orjatsaloa vastaan. Se julkaistiin oululaisessa Liitto-lehdessä 19.4. Jutun mukaan kirjoitus olisi ilmestynyt jo Tampereen Sanomissa. Alpi lienee kirjoitustaan sinne tarjonnutkin, mutta ei lehti sitä julkaissut. Sen sijaan Raahe-lehdessä ilmestyi Orjatsalon mätäpaiseeksi ja häpeäbasilliksi leimannut lyhyt kirjoitus:

 

Avoimeksi jää se, kuka Hämeenkyröstä lähetti ”yksityisen varman tiedon” Orjatsalon joukosta. Tieto Orjatsalon osuudesta on joka tapauksessa peräisin Hämeenkyröstä. On arveltu, että Orjatsalo olisi tunnistettu väärin jo Mattilan ja Eljaalan taloissa. Isoisästään elämäkerran kirjoittanut Jotaarkka Pennanen kertoo vanhempiensa Jarno Pennasen ja Anja Vammelvuon uskoneen loppuun asti, että Aarne Orjatsalo oli mukana pakojoukossa. Märrin talon emäntä kertoi heille, että hänellä oli ollut kunnia auttaa Orjatsaloa vuonna 1918. Tämä oli jäänyt jälkeen muista saatuaan ilmeisesti jonkinlaisen sydänkohtauksen. Emäntä oli auttanut avaamaan lääkepullon korkin, kun Orjatsalo ei saanut sitä itse auki. Märrin talon vanha isäntä Jaakko Oskari Braxen oli Aarne Orjatsalon pikkuserkku, joten Jotaarkka Pennasen vanhemmat pitivät tunnistusta ja kertomusta uskottavana. Pakojoukko kulki varmasti Märrin talon kautta, sillä se vangitsi Märrin vanhan isännän hetkeksi aikaa. Mutta varmaa on se, että Orjatsalo oli tapahtuma-aikaan Viipurissa. Kun käsitys Orjatsalosta joukon johtajana yleistyi Hämeenkyrössä, taisi tarina saada vahvistusta useammalta ”silminnäkijältä”. 

Orjatsalosta saatiin pian lisää uutisia. Ilkassa kerrottiin 17.4., että Orjatsalo olisi värvännyt Turusta kolmisensataa ”matruusi-anarkistia” Tampereelle lupaamalla näille helpon voiton ”muutamasta kymmenestä lahtariherrasta”. Rintamalle lähteneistä palasi viikon päästä parikymmentä eloonjäänyttä etsimään Orjatsaloa, joka oli jo saanut asiasta vihiä ja purjehtinut turvallisille seuduille. Juttua levitettiin sitten yli kymmenessä sanomalehdessä, viimeiseksi Korpi-Jaakossa 16.5. Tarina oli normaalia sotapropagandaa vailla todellisuuspohjaa. Mielenkiintoinen se sikäli, että jutun mukaan Orjatsalo olisi poistunut Tampereelta hyvissä ajoin ennen pakoretkikuntaa. Tällaiset ristiriitaisuuksiin tuskin kukaan kiinnitti huomiota.

Valkoinen lehdistö kaatoi paljon muutakin Orjatsalon niskaan. Yksi syy oli Orjatsalon maaliskuussa esittämä väite siitä, että valkoiset olivat ampuneet Punaisen Ristin sairaanhoitajattaria. Lisäksi Orjatsalo oli tunnettu, näkyvä ja karismaattinen hahmo. Hänen sosialistiset ajatuksensa ja asettuminen punaisten puolelle näyttää herättäneen poikkeuksellista katkeruutta valkoisten puolella. Toukokuussa levisi huhuja siitä, että Orjatsalo olisi löydetty Lahden vankileiriltä. Helsingin Sanomat torjui uutisen 24.5. Lehti kertoi sen sijaan huhuiltavan, että mies on nähty Moskovassa. Siellä tai Pietarissa mies olikin. Hän liittyi upseerina brittien värväämään Muurmannin legioonaan vuosiksi 1918-19. Sieltä hän siirtyi Englannin kautta Yhdysvaltoihin.

Jälkikaikuja

Eero Alpille selvisi pian Hämeenkyröön ja Tampereelle paluun jälkeen, ettei Orjatsalo ollut mukana pakoretkellä Hämeenkyrön kautta. Perustamassaan Suojeluskuntalaisen lehdessä hän valitti heinäkuun alussa ”publisistisen valehtelemisen” yleisyyttä myöntäen samalla, että se oli tiedotonta, ei tahallista ja johtuu pintapuolisesta asioihin tutustumisesta. Yhtenä esimerkkinä epätotuudenmukaisuuksista hän piti puhetta ”Roisto Orjatsalon” ns. Hämeenkyrön retkestä. Sanottu ”suur-huijari” ei ollut retkellä, vaan esiintyi jo samaan aikaan kansankiihottajana Viipurissa. Kyrön Sanomat vastasi tähän pian ja ilmoitti oikaisevansa tätä pientä ”oikeisupätkää”. Toimitus kertoi kuulleensa luotettavalta taholta Orjatsalon osuudesta retkikuntaan Hämeenkyrössä. ”Itse emme kyllä herraa kasvoista kasvoihin nähneet”, päättyi oikaisu. Hauskaksi tilanteen teki se, että Alpi oli edelleen muodollisesti Kyrön Sanomien päätoimittaja. Tätä tehtävää hän ei ollut hoitanut kevään 1917 jälkeen, vaikka miehen nimi komeili lehden vastaavana toimittajan vielä vuoden 1919 alkupuolen. Tosiasiassa lehteä toimitti nahkuri ja monitoimimies Jalmari Helo. Hän myös kirjoitti lehteen jutun Orjatsalon joukosta nimimerkillä -lo.

Käsitys Orjatsalon mukana olosta pakojoukossa jäi elämään valkoisen Suomen historiankirjoituksessa. K. V. Kaukovalta julkaisi 1921 teoksen Tampereen seudun kapinahistoria. Siinä hän kertoo (s. 421), että Tampereelta pakeni hevosilla noin 300 miestä, ”etupäässä päälliköitä”. Paenneiden joukossa olivat mm. Ali Aaltonen, K. M. Evä, Aatto Koivunen, Aarne Orjatsalo ym. Kaukovalta ei nimittänyt ryhmää Orjatsalon joukoksi. Hän väitti liioitellen retkikunnan surmanneen Hämeenkyrössä ainakin 10 henkeä.

Eversti J.O. Hannulan Suomen vapaussodan historia muodostui aikanaan valkoisen Suomen vapaussotatutkimuksen perusteokseksi. Hannulan kaaduttua jatkosodassa toimitti Helsingin yliopiston yleisen historian professori Arvi Korhonen vuonna 1956 teoksesta viidennen painoksen. Siinäkin mainittiin edelleen Ali Aaltosen ja K.M. Evän lisäksi Orjatsalo pakenijoiden johtomiehinä (s. 230). Hannulan mukaan joukkoon kuului kolmesataa miestä, etupäässä päälliköitä ja venäläisiä. Venäläisten laajasta osallistumisesta joukkoon ei ole myöhemmän tutkimuksen mukaan näyttöä.

Armahduslait mahdollistivat Aarne Orjatsalon paluun Suomeen 1920-luvun lopulla. Häneen liittyvä lehtikirjoittelu kiihtyi taas rajusti, kun mies saapui puolisonsa Toini Aaltosen kanssa Suomeen 27.4.1929. Orjatsalo tiesi joutuvansa kuulusteltavaksi ja mahdollisesti oikeuden eteenkin vuoden 1918 tapahtumista. Hän varmaankin arvioi, että tuomio olisi vapauttava. Orjatsalo pääsi esiintymään työväen teattereissa Helsingissä ja Viipurissa. Tampereen Työväen Teatterissa hän esiintyi enimmäistä kertaa 23.4.1929. Tampereen porvarilliset lehdet eivät huomioineet teatterivierailua mitenkään, mutta muistelivat aktiivisesti vuoden 1918 tapahtumia. Aamulehdessä viitattiin Hämeenkyrön murhiin, joskaan ei väitetty suoraan Orjatsalon niitä tehneen. Tampereen Sanomat otti jopa yhteyttä Etsivän Keskuspolisin päällikköön Esko Riekkiin. Lehti kyseli tämän kantaa Tampereella esiintyviin kulkupuheisiin, joiden mukaa Orjatsalo olisi syyllistynyt Sorvaniemen ja Alakomin murhiin. Ympäripyöreästi vastannut Riekki totesi EK:n olevan tietoinen Orjatsaloa koskevista huhuista niin Tampereen suunnalla kuin muuallakin maassa. Hän sanoi, ettei ollut löydetty sen enempää Mouhijärveltä kuin Hämeenkyröstäkään yhtään henkilöä, joka olisi nähnyt Orjatsalon seudulla murhien tapahtuma-aikaan. Niinpä Orjatsalo on pitänyt vapauttaa pätevien todisteiden puuttuessa. Tietysti Riekki tiesi, ettei Orjatsalo ollut mukana pakojoukossa. Koskihan yksi valtiopetossyytteistä nimenomaan Orjatsalon Hämeenkyrön tapahtumien aikaan Viipurissa pitämää puhetta.

Kansan Lehti oli paremmin selvillä tilanteesta ja moitti Aamulehteä suoranaisesta valehtelusta. Aamulehti kielsi syyttäneensä Orjatsaloa murhista, mutta väitti tämän olleen mukana pakoretkellä vedoten vapaussotakirjallisuuteen. Kesäkuussa Aamulehti julkaisi vielä yleisönosastossa nimimerkillä J. L-g-s, kirjoituksen, jossa kehotettiin viranomaisia tutkimaan vanhoja punaisten kuulustelujen asiakirjoja vuodelta 1918. Sieltä voisi löytyä todisteita Orjatsalon osuudesta pakoretkelle osallistumiseen ja sen johtamiseen. Nimimerkin takana oli hovioikeuden auskultantti Jonas Lagus, joka vastasi sotaoikeuden auditöörinä punavankien kuulustelusta Siuron suunnalla. Myös Uusi Suomi julkaisi Laguksen kirjoituksen.

Koska kyseessä oli valtiopetosjuttu, se käsiteltiin hovioikeudessa. Kansan Lehti käsitteli oikeudenkäyntiä laajasti. Etsivän Keskuspoliisin raportissa ja kanneviskaalin syytekirjelmässä mainittiin edelleen Hämeenkyrön murhat, mutta kanneviskaali kyllä ilmoitti, ettei Orjatsaloa syytetä murhista. Kyse oli vain hänen Helsingissä ja Viipurissa pitämistään puheista. Kanneviskaalina toimi monien muiden valtiopetosoikeudenkäyntien tapaan Olavi Honka, joka sittemmin tuli tunnetuksi oikeuskanslerina ja presidenttiehdokkaanakin. Hovioikeus kuuli todistajia kertaalleen kesäkuussa ja uudelleen heinäkuussa. Päätöksensä oikeus antoi marraskuussa. Viipurin puheesta ei saatu riittävää selkoa ja Helsingin puheen katsottiin syyllistävän vain avunantoon valtiopetoksessa, ei yllytykseen. Syyteoikeus avunannosta valtiopetokseen oli vanhentunut, joten Orjatsalo vapautettiin.

Orjatsalo kiersi esiintymässä työväennäyttämöillä ympäri Suomea. Syksyllä 1930 hän asettui Sörnäisten Työväen Näyttämön johtajaksi. Tehtävä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan hänet vapautettiin tehtävästä jo tammikuussa 1931. Syynä olivat erilaiset ristiriidat sekä teatterin henkilökunnan että muun johdon kanssa. Ongelmia aiheutti myös Orjatsalon runsas alkoholinkäyttö. Pääosin ajan oikeistolaisen ilmapiirin ja kokemansa häirinnän vuoksi Orjatsalo suunnitteli paluuta Amerikkaan jo kesällä 1930. Tampereella hänen teatterinäytöksiään oli häiritty, ja lapuanliikkeen kiristäessä otettaan Orjatsalo palasi helmikuussa 1931 Yhdysvaltoihin. Siellä hän keuhkosyöpään newyorkilaisessa varattomien sairaalassa uudenvuodenpäivänä 1941.

Käsitys Orjatsalon joukosta jäi elämään vapaussotakirjoihin ja -kirjoituksiin. Usein tosin käytettiin lainausmerkkejä: ”Orjatsalon joukko”. Näin otsikoi hämeenkyröläinen opettaja ja kotiseutumies Matti Lähteenmäki kirjoittaessaan Hämeenkyrön suojeluskunnan historiikin 1938 (s. 124). Asiasta perillä ollut Lähteenmäki lienee tiennyt, ettei Orjatsalo mukana retkellä ollut. Mutta toisinkin kerrottiin vapaussotatarinoissa. Oululainen Kaleva kertoi 1937, että Orjatsalo ampui Hämeenkyrössä pistoolilla olkapäähän 17-vuotiasta Heimo Merenheimoa, joka onnistui kutenkin kuin ihmeen kaupalla livistämään punaisten kynsistä. Merenheimo ei ollut enää vahvistamassa tarinaa, hän oli kuollut Itä-Karjalan retkellä 1919. Totta on se, että Merenheimo oli toverinsa kanssa tunnustelijana ottamassa selvää Häijäätä lähestyvästä joukkiosta ja haavoittui laukaustenvaihdossa. Tapauksesta kertovassa lehtiuutisessa ei 1918 mainittu mitään Orjatsalosta.

Sotien jälkeen mielenkiinto ”Orjatsalon joukkoon” alkoi hiipua, alkoihan ainakin historioitsijoille olla selvää, ettei Orjatsalo nimeään kantaneessa retkikunnassa mukana ollut. Aarne Orjatsaloon on kiinnitetty enemmän huomiota teatterissa ja kirjallisuudessa. Anja Vammelvuo kirjoitti Orjatsalosta 1970-luvun puolivälissä näytelmän Tulee aika toinenkin. Sen ensi-ilta oli 1982 Turun kaupunginteatterissa. Näytelmän ohjasi Orjatsalon pojanpoika Jotaarkka Pennanen, ja pääosaa esitti sopivan karismaattinen Hannu Lauri. Näytelmässä Orjatsalo on mukana pakoretkikunnassa kohtauksessa 19, Lavajärvi. Legenda Orjatsalon joukosta pysyi elossa.

------

Edit. 27.9.2023

Kirjoittaessani tätä juttua alkuvuodesta 2022 harmittelin sitä, ettei "Orjatsalon joukosta" ole käytettävissä mitään yleiskatsausta. Tilanne muuttui, kun Tuomas Hopun teos Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta ilmestyi 2023. Hoppu käsittelee varsin perusteellisesti tämän punaisten pakojoukon vaiheita (s. 213 - 249). Samalla tulee käsitellyksi toinen, Pyhäjärven kautta paennut joukko (s. 185 - 197). Hopun teoksen avulla olen täydentänyt juttuani. Lisäyksinä ovat mm. Taavetti Isotalon tapaus sekä Artturi Yrjälän, Karl Smedbergin ja Frans Lehtisen kohtalot. Häijäästä poistumisen jälkeiset retkikunnan vaiheet perustuvat kokonaan Hopun tutkimukseen.

Tuomas Hoppu käyttää pakojoukosta johtajansa mukaan nimitystä Lehtimäen joukko. Retkikuntaa johti Tampereen punaisten puolustuksen ylipäällikkä Verner Lehtimäki. Lehtimäen joukko onkin mielestäni oiva nimitys. Se erottaa joukon Pyhäjärven kautta paenneista. Ehkäpä Lehtimäen joukko korvaa seuraavan sadan vuoden kuluessa legendan Orjatsalon joukosta. Oman juttuni otsikossa päätin säilyttää sentään Orjatsalon...

Lähteet

J.O. Hannula: Suomen vapaussodan historia. Viides painos. Tarkistanut ja alkulauseen kirjoittanut Arvi Korhonen. Porvoo 1956.

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Vastapaino 2023.

K.V. Kaukovalta: Tampereen seudun kapinahistoria. Helsinki 1921.

Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 2. Helsinki 1981.

M. Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930. Tampere 1938.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Maria Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Yrjö Norokorven sähköposti tekijälle 25.6.2024

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Hansaprint Oy, Turenki 2017.

Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1993.

Anja Vammelvuo: Tulee aika toinenkin. Keuruu 1983.

Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. Yhdeksäs painos, Porvoo 2004.

Muurmannin legioona Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Muurmannin_legioona

Aarne Orjatsalo Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Orjatsalo

Viittaukset lehtiin on merkitty linkkeinä tekstiin.

 Kylmän sodan asiamies Erkki Käpy

Paikallishistorian tuntija Ahti Lindberg kiinnitti huomioni tiettyyn Hämeenkyrön vanhan hautausmaan hautakiveen. Hän kirjoitti myös Kyrön Jouluun 2020 jutun Erkki Kävystä otsikolla Erkki Käpy, "mies kylmästä". Erkki Kävyn sukujuuret johtavat Hämeenkyröön. Hänen isoäitinsä oli kuuluisan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen sisar, Eva Sofia Forsman. Isoisä oli puolestaan Hämeenkyrön pitkäaikainen nimismies Kaarle Juhana Alfred Alander, joka virassa ollessaan käytti nimeä Jean Alander. Avioparilla oli kaksi lasta, Artturi Akseli ja Alfred Aleksi Alander (vuodesta 1904 lähtien Käpy). Veljekset menestyivät hyvin urillaan: lakimies Aleksi eteni Turun hovioikeuden presidentiksi 1912–1925 ja lopuksi hän toimi Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin notariaattiosaston johtajana 1925–1933. Lisäksi hän toimi nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajana 1907 - 1909. 

Artturi Alander suomensi sukunimekseen Käpy jo vuonna 1889. Hän valmistui insinööriksi 1898 ja haki kokemusta Mäntän ja Simpeleen paperitehtailta ennen siirtymistään Yhdysvaltoihin koneinsinööriksi 1900 - 1903. Artturi Käpy ja hänen vaimonsa Agnes (os. Reinius) saivat ensimmäisen lapsensa Erkin siellä oleskellessaan. Näin Erkki sai Yhdysvaltain kansalaisuuden synnyinlahjana. Kotimaahan palattuaan Artturi Käpy toimi mm. ammattientarkastajana Lahden ja Helsingin piireissä. Sisällissodan jälkimainingeissa hän aikana Lahden komendanttina valkoisten vallattua kaupungin. Useat tutkijat pitävät häntä ja Hennalan vankileirin vartiopäällikköä Hans Kalmia vastuullisina ainakin yli 600 punaisen sotavangin teloituksiin Hennalassa. Vasta 15-vuotias Erkki Käpy seurasi isänsä jälki  sisällissotaan valkoisten puolella. Erkki haavoittui yhteenotossa punaisten kansaa ja hänet palkittiin huhtikuun alussa toisen luokan vapaudenristillä. Haavoittumisesta toivuttuaan hän lähti Viron vapaussotaan. Siellä uudelleen haavoituttuaan hän palasi kotimaahan ja ehti mukaan vielä Aunuksen retkelle.

Sotakokemusten jälkeen Erkki Käpy suuntasi merille vain 18-vuotiaana. Vuoden 1921 alkupuolella hän lähetti terveiset kotimaahan Argentiinasta, Buenos Airesista. Sittemmin Käpy jäi kertomansa mukaan New Yorkiin romutetusta norjalaisesta purjelaivasta merimieslakon aikana - ja huomasi olevansa Yhdysvaltain kansalainen. Hän palveli neljä vuotta Yhdysvaltain laivastossa. Sen jälkeen Käpy palasi Suomeen vanhempiaan tapaamaan. Tarkoitus oli lähteä uudelleen purjehtimaan, mutta USA:n Helsingin konsulaatissa satuttiin tarvitsemaan maan kansalaista, joka osaisi suomea, ruotsia ja englantia. Myöhemmin Käpy siirtyi Yhdysvaltain lähetystön palvelukseen. Kävyn nimi tuli mainituksi muutaman kerran sanomalehdissä, mm. 1933 setänsä Aleksi Kävyn hautajaisten yhteydessä. Samana vuonna hänet mainittiin Merenkävijät -seuran johtokunnan jäsenenä. Kesäkuussa 1938 Käpy oli suurlähettiläs Schoenfeldin seuralaisena, kun diplomaatti tutustui kiertomatkallaan Viipurin, Imatran ja Jyväskylän jälkeen Tampereen teollisuuslaitoksiin. Sieltä matka jatkui vielä Turkuun.

Tapaamisia Tukholmassa

Toisen maailmansodan jälkeen Tukholmassa tapasi kaksi politiikan ammattilaista, joilla oli yhteydet Hämeenkyröön. Arvo Poika Tuominen oli ollut ammattivallankumouksellinen,  kommunistina hän istui pitkään Suomen vankiloissa 1920- ja 30-luvuilla. Hän siirtyi Moskovaan Otto Ville Kuusisen luottomieheksi, kun Etsivän Keskuspoliisin tiukentunut ote teki toiminnan Suomessa mahdottomaksi. Moskovasta Poika lähetettiin Tukholmaan 1937. Hänet kutsuttiin takaisin Moskovaan ennen talvisotaa syksyllä 1939. Tuominen kieltäytyi palaamasta ja julkaisi sen sijaan talvisodan alettua pitkän kirjeen otsikolla "Avoin kirje suomalaiselle työläistoverille". Siinä hän hyökkäsi Neuvostoliiton ja SKP:n päätöksiä vastaan. Jatkosodan aja Tuominen vaikutti Suomessa. mutta palasi Tukholmaan syksyllä 1944. Hän ei tohtinut jäädä punaisen Valpon ja Valvontakomission Suomeen.

Tukholmassa Tuomisen yhdysmiehenä Yhdysvaltain hallintoon toimi aluksi Wilho Tikander. Tämän poistuttua yhdysmieheksi tuli Erkki Käpy. Käpy kertoi Pojalle, että hänen vanhempansa asuivat Hämeenkyrössä nimismies Jean Alanderin naimattomalle Alina-tyttärelle rakennuttamassa Harjulan talossa, Mahnalan kylässä. Erkki Käpy oli oiva yhteysmies, hän hallitsi suomen kielen. Pojan kielitaito taas oli heikonlainen. Poika ja Käpy tulivat toimeen mainiosti, heistä tuli perheystäviä. Ystävyyttä ei haitannut se, että Kävyn setä Aleksi oli ollut tuomitsemassa Poikaa 1921 Turun hovioikeudessa. Erkki ja hänen vaimonsa Sylvia olivat vakiovieraita Pojan 1947 Tukholman läheltä hankkimassa Pohjankorven lomatorpassa. Kesäisin he saattoivat viettää lähes jokaisen viikonlopun "varsitöissä": pihamaata haravoimassa, ojaa kaivamassa, perunamaata muokkaamassa. Ja iltaisin keskustetiin, politiikasta. Pojan johdolla. Jouluaattoon 1950 mahtui dramatiikkaa: julmetun liukkaalla kelillä Kävyn Pontiac liukui kaarteessa vasten linja-autoa. Poika Tuominen sinkoutui tuulilasiin niin, että hänen päänsä työntyi lasin läpi. Päähaavasta tuli verta rajusti, mutta sairaalassa Poika ommeltiin kuntoon. Miehet ehtivät vielä vanhaan kyröläiseen tapaan varastaa joulukuusen paikallisen kirkkoherran metsästä.

Tuomisen yksi keskeinen tehtävä Tukholmassa oli välittää rahaa sosialidemokraattiselle ammattiyhdistysliikkeelle, joka taisteli SAK:n herruudesta kommunistien kanssa. Hän asettui USA:n suurimman ammattijärjestöjen keskusjärjestön, American Federation of Labourin (AFL) salaiseksi asiamieheksi. AFL oli perustanut maailmanlaajuista antikommunistista propagandaa ja urkintaa harjoittavan järjestön, Free Tradition Union Commiteen (FTUC), ja tämän järjestön agenttina Tuominen toimi. FTUC oli yksi kylmän sodan väline ja toimi yhteistyössä Yhdysvaltain liittovaltion elinten kanssa. Näihin elimiin kuului tietysti myös CIA, jonka leivissä Käpy tuohon aikaan toimi. FTUC:n toimintaa johti Jay Lovestone, joka oli ollut perustamassa USA:n kommunistista puoluetta ja toiminut sen johtotehtävissä. Myöhemmin Lovestone siirtyi Tuomisen tavoin antikommunistiksi. Erkki Käpy toimi kääntäjänä Poika Tuomisen ja Lovestonen välisessä kirjeenvaihdossa. Poika kirjoitti kiivaita kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia tekstejä, jotka levisivät englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi käännettyinä laajalle FTUC:n välityksellä. Ennen vuoden 1951 SAK:n vaalia Olavi Lindblom sai Lovestonelta 20 000 dollarin sekin. Rahalla ostettiin 10 Buickia, jotka rahdattiin Suomeen ja myytiin. Rahat sijoitettiin sosialidemokraattien perustamalle Järjestötuki-nimiselle yhdistykselle. Vaali oli voitto sosiaalidemokraateille, edustajapaikat jakautuivat 172-65, lisäksi 5 paikkaa Merimiesunionille. Pojan rooli rahojen välittäjänä päättyi 1954 Frank Fribergin tultua CIA:n Suomen toimintojen päälliköksi. Friberg otti rahojen siirtelyn omaksi tehtäväkseen.

Takaisin Washingtoniin 

Erkki Käpy siirtyi Tukholmasta Yhdysvaltoihin 1952, mutta jatkoi kirjeenvaihtoa Tuomisten kanssa. Perheet tapasivatkin Käpyjen palattua Suomeen 1960-luvulla. Erkki Käpy vaimoineen asettui asunaan Washingtonin lähelle, Virginian puolelle. Nähtävästi monet suomalaiset tapasivat Kävyt Washingtonissa vieraillessaan. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kertoi Helsingin Sanomissa 30.6.1960 omasta vierailustaan. Samaan aikaan kylässä oli myös säveltäjä ja kapellimestari Felix Krohn vaimoineen. Käpy tarjosi vieraille amerikkalaista viskiä. Maissiviski Four Roses ei tuoksunut ruusuille eikä maistunut kunnon skottiviskille. Yhden lasillisen jälkeen ei lopullista tuomiota tohdittu julistaa, joten maistetiin lisää. Näin Kari: "Neljännen lasin jälkeen annoimme julkilausuman, jonka mukaan amerikkalaista whiskyäkin voi juoda. Ehkä se ei todellakaan ole niin huonoa, tai sitten meille kävi niinkuin vieraille Kaanaan häissä, jotka juhlien jatkuessa eivät enää erottaneet hyvää viiniä huonosta...". Kommentista ja oheisesta pilakuvasta päätellen Kari pysytteli skottiviskien ystävänä.

Helsingin Sanomat 30.6.1960

Erkki Käpy palveli Yhdysvaltain liittovaltiota 46 vuotta. Jäätyään eläkkeelle hän palasi Suomeen asettuen aluksi vaimonsa kanssa Helsinkiin. Charmantiksi herrasmieheksi luonnehdittu Käpy antoi muutaman haastattelun lehdille. Yhteen niistä kiinnitti huomionsa presidentti Urho Kekkonen, joka tuohon aikaan pakinoi Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Liimatainen. Kyse oli Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailusta 1968. Käpy oli puoluekannaltaan demokraatti, hänen vaimonsa taas republikaani. Haastattelussa Käpy kuitenkin kertoi tällä kertaa republikaaneja, että saataisiin demokraatit pois Valkoisesta Talosta ja tilalle republikaani tekemään niitä samoja virheitä, joista demokraatit nyt ovat vastuussa. Näin kommentoi Kekkonen: ""Erkki on nyt päässyt siihen pisteeseen, että hän on päättänyt antaa vahingon kiertää. Hän tulee äänestämään republikaaneja ja pakottaa republikaanisen presidentin ja hallituksen muuttamaan Valkoiseen Taloon ”tekemään niitä virheitä, joista demokraatit nyt ovat vastuussa”. Kun tarkemmin syventyy Erkki Kävyn filosofiaan, niin lienee pakko todeta, että Erkki on nykymaailman suurimpia poliittisia ajattelijoita. Ei parhaiden ajattelijoiden tarvitse kirjoittaa paksuja opuksia, yksi lause riittää kuolemattomuuteen.”"

Tarkempi tutustuminen Erkki Kävyn toimiin kylmän sodan asiamiehenä vaatisi tutustumista yhdysvaltalaisiin arkistoihin. Merkittävintä Suomen kannalta lienee ollut hänen toimintansa Tukholmassa sodan jälkeisinä vuosina ja yhtyeistyö siellä Arvo Tuomisen kanssa. Erkki Käpy muutti asumaan vaimonsa kanssa Tampereelle viimeisiksi vuosikseen. Erkki ja hänen vaimonsa Sylvia saivat viimeisen leposijansa Hämeenkyrön hautuumaalta Kävyn suvun perhehaudasta.

Erkki ja Sylvia Kävyn hautakivi Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.

Myös Erkki Kävyn vanhemmat on haudattu Hämeenkyröön.

Erkki Kävyn isovanhempien hauta Hämeenkyrön hautausmaalla. Jean Alander eteni virkaurallaan Hämeenkyrön nimismiehestä lääninsihteeriksi.

Lähteet

Ahti Lindberg: Erkki Käpy, "mies kylmästä". Kyrön Joulu 2020.

Panu Rajala - Hannu Rautkallio: Petturin testamentti. Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY 1994.

Raimo Seppälä: "Poika" Mies ja myytti. Tammi 1979.

 

Musta surma

Koronan kiertäessä maailmaa on palauteltu mieleen aiempia pandemioita ja yleensä tartuntatautien historiaa. Se alkoi noin 12 000 vuotta sitten, kun ensimmäiset kotieläimet kesytettiin ja ihminen ryhtyi hoitamaan karjaa. Eläinten ja ihmisten eläessä samoissa tiloissa eläinten mikrobit saattoivat siirtyä ihmisiin. Tämä synnytti uusia tauteja. Tuhkarokko saatiin kai koirilta, kurkkumätä naudoilta, influenssa sioilta ja isorokko joko naudoilta tai apinoilta. Kaupungistuminen antoi vauhtia kulkutaudeille, kun väestöä kertyi riittävästi ja tarpeeksi tiheään.

Amerikan mantereella aloitettiin maanviljely noin 5000 vuotta sitten. Siellä viljelykasveina olivat mm. maissi, papu, kurpitsa, bataatti, ja Etelä-Amerikan ylängöillä peruna. Maatalous erosi Aasiassa ja Euroopasta siten, ettei kotieläimiä juuri ollut, poikkeuksena koira, kalkkuna ja myskisorsa. Kun eurooppalaiset toivat tullessaan kulkutaudit Amerikan mantereelle, oli seurauksena väestökatastrofi. Isorokko, tuhkarokko ja tavallinen influenssa puhumattakaan rutosta olivat tappavia tauteja maanosan alkuperäisväestölle. On arvioitu, että tiheästi kansoitetussa Keski-Meksikossa asui ennen eurooppalaisten tuloa noin puolen miljoonan neliökilometrin alueella 25 miljoonaa ihmistä. Sata vuotta myöhemmin alueella oli jäljellä alle miljoona henkeä.

Rooman valtakunnasta tunnetaan ruttoepidemioita. Latinan sanaa rutto (pestis) käytettiin kuvaamaan erilaisia tartuntatauteja. Ns. Antoninuksen rutto aiheutti tuhoa vuosina 165 – 189. Se sai nimensä keisari Marcus Aurelius Antoninuksesta, joka kuoli ruton uhrina. Alueelliset erot kuolleisuudessa olivat suuret, pahin tilanne oli Egyptissä ja Italiassa. Kuolleisuudeksi on arvioitu 10 prosenttia väestöstä. Ilmeisesti kyseessä oli isorokko, joka iski neitseelliseen väestöön.

Cyprianuksen rutto n. 250 – 270 aiheutti yhtä pahat tuhot tai pahemmatkin. Ilmeisesti kyseessä oli tuhkarokko, joka iski neitseelliseen väestöön. Kokonaisuudessaan Rooman valtakunnan väestön on väitetty alenneen ruttojen seurauksena jopa kolmanneksella, jäljelle olisi jäänyt noin 50 asukasta. Tämä on ehkä liioiteltua. Varmasti rutot heikensivät Roomaa ja edesauttoivat sen tuhoa. Rooman hajoaminen on kuitenkin monien taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten tekijöiden summa, ruttojen merkitystä siinä ei kannata yliarvioida.

Ensimmäinen varsinainen paiserutto tunnetaan Justinianuksen ruttona. Se sai nimensä Itä-Rooman (Bysantin) keisarista, Justinianuksesta. Hänkin sairastui ruttoon, mutta selvisi siitä hengissä. Paiserutto levisi idästä, luultavasti Kiinasta ensin Egyptiin. Sieltä se levisi Bysantin pääkaupunkiin, Konstantinopoliin 542. Rutto aiheutti kaupungissa valtavan kuolleisuuden ja nälänhädän. Pandemia levisi nopeasti ehkä siksi, että Euroopassa oli tuolloin sateinen ja viileä ajanjakso, joka johti katovuosiin ja kansainvaelluksiin. Vuosi 536 oli kylmin kuuteen tuhanteen vuoteen, mikä johtui luultavasti jostain suuresta tulivuorenpurkauksesta. Toinen suuri purkaus tapahtui vuosina 539–540, ja se pidensi kylmää kautta luultavasti aina vuoteen 550.

Joskus Justinianuksen rutolla viitataan pelkästään tähän ensimmäiseen tautiaaltoon. Toisaalta voidaan tarkoittaa toistuvia ruttoepidemioita, jotka jatkuivat 700-luvulle saakka. Rutto levisi ajan myötä koko Välimeren alueelle ja luultavasti Britteinsaarillekin. Dna-löydöillä on vahvistettu sen leviäminen eteläiseen Saksaan. Rutto ei näytä levinneen Pohjoismaihin saakka. Taudin ensimmäisen aallon on arveltu tappaneen jopa puolet Bysantin väestöstä. Vielä vuonna 732 ruttoon kuoli 40 prosenttia Konstantinopolin asukkaista. Tautiin kuolleiden kokonaismääräksi on arvioitu 25 – 50 miljoonaan.

Sydänkeskiajalla Euroopan ilmasto lämpeni, erityisesti 1200-luku oli lämmin ja suotuisa. Suurista pandemioista ei ollut tietoa. Tämä johti maanosan väestön kasvuun. Väkiluku oli vuonna 1000 noin 36 miljoonaa, vuoden 1300 tienoilla noin 80 miljoonaa. Viljelykelpoinen maa Europan sydänalueilla oli jo raivattu, väkiluku oli saavuttanut tuotantomahdollisuudet huomioiden maksiminsa. Ilmaston jäähtyessä tilanne johti 1300-luvun alussa siihen, että pahoja nälkävuosia oli ympäri Eurooppaa.

Musta surma saapuu Eurooppaan

Toisen kerran paiserutto iski Eurooppaan 1347.  Pandemia sai nimen Musta surma myöhemmin, vasta 1500-luvulla. Pandemia lähti liikkeelle todennäköisesti Kiinasta, toisena vaihtoehtona on pidetty Keski-Aasiaa, ns. Kultaisen Ordan valtakuntaa. Islaminuskon omaksuneet tataarit piirittivät Krimillä genovalaisten tukikohtaa, Kaffan kaupunkia 1346. Rutto levisi piirittäjien keskuuteen. Kerrotaan, että he heittivät katapulteilla tautiin kuolleiden ruumiita kaupunkiin ja levittivät siten taudin puolustajien keskuuteen. Yhtä hyvin taudin saattoivat tuoda Kaffaan rotat, jotka varmaan pääsivät kulkemaan kaupunkiin muurin raoista. Kaffasta laivoillaan paenneet genovalaiset toivat ruton Konstantinopoliin ilmeisesti toukokuussa 1347. Sieltä tauti levisi sekä Lähi-idän että Euroopan suuntaan. Italiassa rutto iski Sisiliaan jo elokuussa, mahdollisesti suoraan Kaffasta saapuneiden laivojen mukana.

Pohjois-Italian kaupunkeihin kulkutauti saapui vuoden 1347 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. Kuuluisin mustan surman kuvaus on Boccaccion Decamerone. Näin kirjailija kertoo rutosta Firenzessä:

”…sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – jotkut ison omenan kokoisia, jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaisiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja likaisina. Mutta kuten edellä mainitut paiseet olivat olleet varmana väistämättömän kuoleman merkkinä, niin samoin oli näiden läiskienkin laita. Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan ne, ei lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaalle kuuluneita vaatteita tai muita esineitä… Sanon teille, että rutto oli niin tarttuvaa, ettei se kulkenut ainoastaan ihmisestä ihmiseen, vaan tarttui eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet ruttotautiselle tai tähän kamalaan kulkutautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näin eräänä päivänä omin silmin tästä todistuksen. Muutamia ruttoon kuolleelle köyhimykselle kuuluneita vaatteenriekaleita oli heitetty yleiselle tielle., mistä pari sikaa löysi ne ja repi ne hampaissaan. Tunnin kuluessa siat kuolivat, kieriskeltyään ensin kuin myrkkyä saaneena. Ne lyyhistyivät hengettöminä löytämilleen vaatteenriekaleille.”

Boccaccio kuvaili, kuinka kaupunkilaiset suhtautuivat ruttoon. Jotkut eristäytyivät sairastuneista ja sulkeutuivat huoneistoihinsa pieninä seurueina nauttimaan kohtuullisesti parhaista juomista ja ruuista. Aikaansa he kuluttivat kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan. Toiset taas päättivät hummata kuin viimeistä päivää. Yötä päivää he juoksivat ravintolasta toiseen, joivat määrättömästi ja tunkeutuivat tyhjiksi jääneisiin taloihin anastamaan omaisuutta. Orgioita viettäessään he kuitenkin karttoivat sairastuneita niin paljon kuin suinkin voivat. Muutamat päättivät liikkua vapaasti pitäen käsissään kukkia, hyväntuoksuisia ruohoja ja aromaattisia hajuaineita, joita sitten hengittelivät tiheään tahtiin. He arvelivat näin saavansa suojan kulkutautia vastaan. Osa väestä arveli parhaaksi suojakeinoksi pakenemisen Firenzestä. Näin menettelivät Decameronen päähenkilöt, seitsemän nuorta naista ja kolme nuorukaista. Maaseudun huvilaan paetessaan he toki ottivat mukaan seitsemän palvelijatarta, ei yläluokan jäsenten sopinut itse hernesoppaa keitellä tai siivota…

Rutto kohteli yhteiskuntaluokkia epätasaisesti. Ylhäisö ei ollut siltä suojassa, mutta saattoi paeta maaseudulle tai eristäytyä asuntoihinsa. Ongelmaksi tuli palvelusväen puute: tautiin kuolleiden palvelijoiden tilalle oli vaikeaa, kallista tai peräti mahdotonta saada uusia työntekijöitä. Sairastunut jalosukuinen voi jäädä epidemian loppupuolella ilman apua kuolemaan yksin. Alempi kansa ja ehkä suurin osa keskiluokkaa oli Boccaccion mukaan vielä huonommassa asemassa. He pysyivät enimmäkseen kotona tai oleilivat naapurien luona. Heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä. Hautausmailla ja kirkossa ei enää ollut tilaa vainajille, kirkkojen ulkopuolelle kaivettiin joukkohautoja, joihin ruumiit heitettiin. Firenzessä mustaan surmaan kuoli arvioiden mukaan noin 55 – 65 prosenttia väestöstä.

Rutto Firenzessä 1348. Luigi Sabatellin etsaus Decameroneen. Lähde Wikipedia.                                                   

Boccaccion mainitsemien keinojen lisäksi ruttoa torjuttiin rukoilemalla. Tämä oli sinänsä rationaalinen ratkaisu, sillä yleisesti otaksuttiin taudin olevan ilmaus Jumalan vihasta. Äärimmäisyysilmiö olivat flagellantit, jotka kulkivat paikasta toiseen ruoskien ruumistaan synnin aiheuttaman turmeluksen kuolettamiseksi. Tällaista itsensä kiduttamista hurskauden osoittamiseksi esiintyi munkkien keskuudessa jo 900-luvulla. Toiminta levisi luostarien ulkopuolelle 1200-luvulla. Paavi kielsi fanatismin piirteitä saaneen liikehdinnän 1261, mutta se elpyi ruton iskiessä. Kirkko asettui nytkin vastustamaan liikettä. Viimeisen kerran flagellanttien liikehdintää tapahtui 1414. Milanon kaupunki puolestaan onnistui eristäytymään niin hyvin, että väitetään vain kolmen perheen kuolleen ruttoon kaupungissa.

Mustan surman ensimmäinen aalto kiersi Euroopan 1347 – 53. Etelä-Ranskan Avignoniin rutto saapui helmikuussa 1348. Tautiin kuoli noin puolet kaupungin 50 000 asukkaasta. Paavinistuin oli tuolloin Avignonissa. Paavi eristäytyi palatsiinsa, ihmisiä tavatessaan hän oli kahden avotulen välissä. Tulen ajateltiin hävittävän ilmasta myrkyllisiä aineosia, jotka aiheuttivat ruton. Pariisiin tauti ehti samana keväänä, ruttoon kuoli noin kolmasosa kaupungin 150 000 asukkaasta. Lontoo oli vuorossa marraskuussa 1348. Tautiin kuoli noin kolmasosa lontoolaisista, joita oli 60 000 ennen ruttoa. Norjassa rutto levisi ensiksi Bergeniin kesällä 1349 Brittein saarilta tulleiden rahtilaivojen mukana. Tartunta levisi pian pitkin Norjan länsirannikkoa. Tanskaan epidemia levisi vuoden 1349 lopulla ja Ruotsiin jonkin verran myöhemmin. Suomen tilanteesta on kiistelty; useimmat tutkijat pitävät mahdollisena, että syrjäinen ja harvaanasuttu alue säästyi tuholta tässä vaiheessa. Islanti säästyi rutolta 1350-luvulla, mutta tauti iski saarelle 1402 rajusti: kenties jopa 2/3 väestöstä kuoli.

Kuinka moni kuoli Euroopassa Mustaan surmaan? Alueelliset vaihtelut näyttävät suurilta, suurista kaupungeista Milano säästyi ilmeisesti kokonaan rutolta. Yleisen arvion mukaan noin kolmasosa Euroopan väestöstä menetettiin. Noin 80 miljoonasta väkiluku putosi 50 – 55 miljoonaa. Maanosan asukasmäärä palasi ennalleen vasta 200 vuoden päästä. Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa väestömenetys lienee ollut samaa luokkaa.

Ruton sairastaneet saivat ilmeisesti jonkinasteisen immuniteetin, mutta se ei ollut pysyvä. Tämä tietysti lisäsi taudin vakavuutta ja esiintymistiehyttä. Toinen epidemia iski Eurooppaan 1361. Sen on arvioitu vähentäneen maanosan väkilukua viidenneksellä. Kolmas epidemia pääsi valloilleen 1369. Sekin oli monelle kohtalokas, noin kymmenesosa väestöstä kuoli. Tämän jälkeen rutto esiintyi paikallisin epidemioina. Rutto olisi joidenkin laskelmien mukaan pudottaa Euroopan väkiluvun puoleen 1400-luvun alkuun mennessä.

Ruton seurauksia

Raju väestökato aiheutti taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä. Niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismin murtumiseen. Jäljelle jääneen väestön elintaso näyttää nousseen. Tämä näkyy ruokavaliossa: esim. lihan, voin, viinin ja oluen kulutus nousi.

Katolinen kirkko menetti lisää paaviskandaaleissa ja ristiretkien epäonnistumisessa jo karissutta uskottavuuttaan, kun ihmiset huomasivat, ettei uskonto estänytkään taudin leviämistä ja perheiden kärsimyksiä. Uskonnonharjoitus kärsi myös siitä, että monelta alueelta kuolivat kaikki papit. Kirkon kanssa kilpailemaan syntyi useita uskonnollisia liikkeitä, jotka loivat pohjaa 1500-luuvun alun uskonpuhdistukselle.

Musta surma oli keskiajan ihmisille valtava isku, joka heijastui myös kulttuuriin. Taiteessa alkoivat korostua kuoleman ja kauheuksien kuvaukset. Yksinäisestä sairastajasta kuolinvuoteellaan tuli yleinen teema maalauksissa, ja kuolemaa kuvattiin enkelinä tai luurankona. Kuolemantanssi-aiheiset maalaukset sisältävät yleensä henkilöityneen kuoleman, joka johtaa tanssivien hahmojen joukkoa hautaan. Usein hautaan marssivassa kulkueessa esiintyy hahmoja kaikista yhteiskunnan kerroksista – kuninkaita, paaveja, munkkeja, nuoria, maatyöläisiä jne. Se on symbolikuva siitä, että kuolemassa kaikki ovat samanarvoisia. Ainoa Suomessa säilynyt kuolemantanssimaalaus on Inkoon kirkossa.

Kuolemantanssi. Inkoon kirkon seinämaalaus. Lähde Wikipedia.

Mikä aiheutti Musta surman?

Aikalaiset selittivät ruttoa usein Jumalan rangaistukseksi ihmisten syntiselle elämälle. Toisten mielestä taas rutto oli lähtöisin Saatanasta. Kun paholaisen symbolina pidettiin kissaa, ryhdyttiin niitä paikoitellen hävittämään. Menettelyä ei voi pitää kovin viisaana, koska rotat levittivät tautia. Joidenkin käsityksen mukaan ”huono ilma” levitti tautia. Monin paikoin syytettiin juutalaisia taudista. Tämä johti paikallisiin juutalaisvainoihin. Kiduttamalla saatiin tietysti tunnustuksiakin siitä, että juutalaiset olivat myrkyttäneet kaivoja ja aiheuttaneet siten ruton. Jotkut astrologiaan perehtyneet arvelivat planeettojen kohtaamisen aiheuttaneen taudin.

Ruton aiheuttava bakteeri löydettiin vasta 1894 ja rotan sekä kirpun rooli taudin välittäjinä selvisi vasta 1900-luvun alussa. Mustarotassa (Rattus rattus) elää loisena kirppu Xenopsylla cheopsis, ja siinä taas asustaa ruttoa synnyttävä bakteeri Yersinia pestis. Rotasta kirppu taas saattoi levitä ihmiseen. Musta surma levisi vauhtiin päästyään ilman rottiakin. Kirput kulkivat kaupan mukana, erityisesti viljan, villan ja muiden tekstiilien mukana.

Yleisin muoto taudista oli paiserutto. Imusolmukkeisiin ja nivuksiin, kainalokuoppiin ja kaulaan ilmestyi paiseita. Paiseruton kuolleisuus oli 30 – 90 %. Tauti saattoi muuttua keuhkorutoksi, näin kävi noin 10 – 25 prosentissa paiseruttotapauksista. Tuolloin tauti voi levitä tehokkaasti. Tämä oli erityisen vaarallista, mutta toisaalta potilas kuoli nopeasti, yleensä vuorokauden kuluessa. Keuhkorutto oli aina tappava ennen nykyaikaisia lääkitysmahdollisuuksia. Kolmas taudin muoto septinen rutto. Siinä hyönteinen siirsi bakteerin suoraan verenkiertoon. Myös tämä tautimuoto oli aina tappava.

Rutto saapui Suomeenkin

Suomen alueen asukkaat välttyivät mahdollisesti rutolta 1300-luvun puolivälissä. Tänne rutto tuli luultavasti 1400-luvun alkupuolella, täysin luotettavia tietoja asiasta ei ole. Ensimmäiset varmat tiedot ovat vuodelta 1495. Turussa tautia esiintyi myös 1504-5 ja 1508. Jälkimmäisenä vuonna Naantalin birgittalaisluostarissa kuoli 35 sisarta ja veljeä, se saattoi olla jopa puolet luostarin vahvuudesta. Kuolemat sattuivat kuukauden kuluessa, joten tauti kehittyi mahdollisesti keuhkorutoksi. Taudin leviämistä koetettiin padota eristäytymällä ja kokoontumisia rajoittamalla. Esimerkiksi 1588 raati ei kokoontunut Turussa lainkaan, joten kruunu jäi vaille sakkotuloja. Vuonna 1630 Turussa kuoli ruttoon noin 400 ihmistä, so. kymmenesosa kaupungin väestöstä. Hovioikeus pakeni tuolloin Uuteenkaupunkiin odottamaan epidemian laantumista.  Seuraavan kerran ruttoa Turussa jo 1639. Sitten 1657 tauti levisi moniin osiin Suomea, jopa Savoon. Kyröläissyntyinen professori Andreas Thuronius pakeni silloin ruttoa Turusta Nauvoon. Ruttotalojen merkitseminen ja vartijoiden asettaminen asukkaiden valvomiseksi otettiin käyttöön jo 1657 Suomen kaupungeissakin.

Mika Kallioinen on teoksessaan Rutto & rukous laskenut Suomesta 17 epidemiaa 1400-luvulta viimeiseen, vuosien 1710 - 1711 ruttoon saakka. Viimeinen epidemia saapui Helsinkiin Tallinnasta ja Riiasta sotapakolaisten mukana. Se levisi laajalti Suomeen. Kuolleiden määräksi on arvioitu noin 4000 – 10000, mikä oli enintään vajaat kolme prosenttia väestöstä. Tuho oli pahinta kaupungeissa. Helsingin Vanhan kirkkopuistossa eli Ruttopuistossa on muistolaatta, jonka mukaa pelkästään loppuvuonna 1710 ruttoon olisi kuollut 1 185 helsinkiläistä eli kaksi kolmasosaa Helsingin asukkaista. Joukossa on kuitenkin runsaasti myös sotapakolaisia ja muiden paikkakuntien asukkaita. Ruttoon saattoi silti kuolla hyvinkin puolet kaupungin asukkaista. Turussa tauti vei noin 2000 ihmisen hengen. Se oli noin kolmannes asukasluvusta. Ruotsissa epidemia paljon pahempi, kuolonuhreja kertyi noin 60 000 – 100 000. Pääkaupunki Tukholmassa menehtyi 20 000 henkeä eli kolmasosa väestöstä.

Tätä viimeistä epidemiaa pyrittiin tukahduttamaan tiukoin ottein. Esivallan keinoja olivat karanteeni, eristäminen ja savustaminen. Satamiin saapuville aluksille oli määrätty karanteeneja jo 1500-luvulla, aluksi yleensä kolme viikkoa. Karanteeni oli 1700-luvulla venytetty yleiseurooppalaiseen tapaan jo 40 päivän mittaiseksi. Ruttoalueilta saapuvien majoittaminen kiellettiin, samoin matkustus ruttoalueille. Jos joku purjehti esim. Tallinnaan tai Tukholmaan, oli hänen oltava siellä talven yli. Markkinoiden pitäminen kiellettiin.

Savustaminen tarkoitti tervan ja katajanoksien polttamista sisätiloissa tai talon edustalla. Tällä uskottiin olevan puhdistava vaikutus. Valtaneuvosto lähetti 1711 maaherroille desinfioimisohjeita. Ohjeen mukaan ruttoon kuolleen huone on pestävä kokonaisuudessaan, samoin huonekalut, mikäli mahdollista kuumalla etikalla. Tämän jälkeen huoneissa oli pidettävä tulta ja sitten savustettava ne rikki- tai muilla höyryillä. Pesu oli uusittava ja kaikki palamaton roska kaivettava syvälle maahan. Pito- ja sänkyvaatteet tuli mieluiten polttaa. Jos ne haluttiin säilyttää, oli niitä pidettävä pitkä aika pakkasessa tai auringonpaisteessa. Lopuksi vaatteet oli pestävä. Ohjeet olivat perusteelliset, eri asia sitten miten niitä noudatettiin.

Lokakuun lopussa 1710 Suomen kenraalikuvernööri ja ylipäällikkö, kreivi Carl Nieroth antoi kuulutuksen, jossa esitettiin viranomaismääräykset ruttotaudin torjumiseksi erityisesti kaupungeissa. Ohjeissa korostettiin puhtauden ja savustamisen tärkeyttä. ”Joutoväki ja maankiertäjät” tuli karkottaa kaupungeista, heille oli kuitenkin osoitettava paikka maaseudulta. Ne talot, joissa ruttoa on todettu, piti viipymättä merkitä portin päälle piirretyllä mustalla ristillä. Taloon ei saanut enää kulkea vapaasti ja sen ovet ja ikkunat on heti naulattava umpeen. Vain yksi ovi jätettiin kulkutieksi, mutta talonväkikään ei saanut siitä kulkea, ainoastaan korttelin sairastenvartija. Hän kävi ruttopotilaan luona viemässä lääkkeitä ja ruokaa.

Kun ruttopotilas kuoli, hänet oli haudattava 12 tunnin kuluessa ilman kirkollisia seremonioita. Ruumis haudattiin vaatteineen ja vuodevaatteineen syvälle maahan kaupungin ulkopuolelle ja hauta luotiin viipymättä umpeen. Kaupunkeihin piti palkata erikseen haudankaivajia, jotka huolehtivat myös hautaamisesta. He eivät saaneet käydä julkisissa tilaisuuksissa niin kauan kuin oli tautia liikkeellä. Joka kortteliin oli määrättävä sairaanvartijoita ja myös ruotumestari, jonka tehtävä oli ilmoittaa uusista sairaustapauksista välskärille. Näiden virantoimittajien piti käyttää valkeita vaatteita, jotta heidät erottaisi muista. Sairaita hoitamaan määrättiin pappi ja välskäri. Hoitohenkilökunnan piti asua samassa talossa eivätkä he saaneet liikkua muiden ihmisten parissa. Kaikkien tuli osallistua heidän palkkansa maksamiseen. Nierothin määräys on luettavissa alkuperäisessä asussaan täällä ja nykysuomeksi muotoiltuna täällä.

Nämäkin ohjeet jäivät luultavasti useimmiten toteuttamatta. Tammisaaressa vanhemmat joutuivat hautaamaan lapsiaan, samoin Turussa ja Haminassa tilanne meni hallitsemattomaksi. Vainajia heitettiin kaduille öisin, koirat ja muut elikot pääsivät ruumiiden kimppuun. Kaupunkeihin perustettiin tilapäisiä ruttohautausmaita, maaseudulla tapahtui metsiin ja saariin hautaamista. Erityisesti kiellettiin kirkkoihin hautaaminen. Tämä herätti pahennusta, koska kirkon lattian alle hautaaminen osoitti vainajan vankkaa yhteiskunnallista asemaa.

Kansa vaati kirkollista hautaamista, sillä normaalisti vain murhamiehiltä ja itsemurhaajoilta oli kielletty pääsy kirkollisiin multiin. Jotkut papit eivät noudattaneetkaan ohjeita. Kuninkaan nimissä kirjoissa luettiin kirje, jonka mukaan kukaan ei menettänyt kunniastaan ja autuudestaan mitään siksi, ettei haudattu kirkkomaahan. Kuninkaan auktoriteetti tosin oli kärsinyt, rahvaskin tiesi kuninkaan kärsineen tappion Pultavassa ja oleilevan Turkissa.  Ruotsissa tiedetään tapahtuneen vainajien ylös kaivamisia joukkohaudoista ja siirtämisiä kirkkomaan multiin. Ruotsissa viranomaisten oli oltava tiukempia, koska epidemia pahempi. Suomessa ei hautaamisia koskevia määräyksiä noudatettu ilmeisesti yhtä kirjaimellisesti.

Kun Suomessa liikkui huhuja ruton esiintymisestä itärajan takana, sulkivat viranomaiset rajan ainakin 1740 ja 1763. Tiukaksi rajavalvonta kiristyi 1770-luvun alussa. Tuolloin Moskovassa levisi rutto, ja Venäjälle meneville teille määrättiin sotilasvartiot. Varsinainen ruttosaarto pantiin toimeen 1772. Rajalla sotilaille annettiin valtuudet pysäyttää tulija 40 askeleen päähän. Mikäli tämä ei noudattanut käskyä, saivat sotilaat ampua ensin hevosen ja sitten tulijan. Venäjän puolelle yhteyttä pitäviä uhattiin elinkautisella vankeudella. Venäjällä oli tuolloin ruttoa, mutta saarrolla oli myös ulkopoliittinen syy. Kustaa III oli kaapannut vallan säädyiltä. Naapurivallat Venäjä, Preussi ja Tanska olivat sopineet, että Ruotsin valtiomuoto pysyisi säätyvaltaisena. Se takaisi Ruotsin heikkouden ja mahdollistaisi kenties maan jakamisen naapurivaltojen kesken. Kustaa halusi ruttosaarron avulla estää naapurimaiden puuttumisen Ruotsin perustuslain muuttamiseen.

Mihin rutto hävisi?

Suomessa ruttoa ei esiintynyt vuoden 1711 jälkeen. Englannissa viimeinen epidemia koettiin 1668, Espanjassa 1711 ja Etelä-Ranskassa 1720. Moskovassa oli aiemmin mainittu raju ruttoepidemia 1770 – 1772 ja vielä 1810-luvulla Intiasta levisi rutto itäiselle Välimerelle ja Balkanille. Satunnaisia tautitapauksia tavattiin tämän jälkeenkin, mutta ne eivät kehittyneet epidemioiksi.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen ruton katoamisen syistä. Perinteinen selitys liittyy rottakannan muutokseen: ruttoa levittävien kirppujen isäntäeläin mustarotta väistyi Suomessakin nykyisin viihtyvän ruskea- eli isorotan tieltä. Tautia kantava kirppu elää kyllä isorotassakin, mutta isorotta viihtyy harvemmin talojen läheisyydessä kuin mustarotta, joten sillä on vähemmän kosketuksia ihmisiin. Isorotta levisi kuitenkin idästä läntisen Eurooppaan vasta 1700-luvulla, jolloin rutto oli jo monin paikoin kadonnut.

Toisena mahdollisuutena on esitetty, että ruttoa aiheuttava mikrobi Yersinia pestis olisi muuttunut vähemmän virulentiksi, siis sen kyky aiheuttaa tautia olisi heikentynyt. Tämän selityksen heikkoutena on se, että ajoittain rutto tarttui kuitenkin rajusti. Väestö ei myöskään muuttunut immuuniksi. Tämä ei ole bakteeritaudissa lääketieteellisesti todennäköistäkään.

Kolmantena yleisenä selityksenä on katsottu karanteenien ja eristämistoimenpiteiden kukistaneen ruton. Jotkut tutkijat taas kiistävät ihmisen omien toimien vaikutuksen ruton kukistumiseen. Viranomaisten ruton yhteydessä määräämät rajoitukset tulivat tiukemmiksi ja paremmin valvotuiksi. Kuninkaiden johtamat vahvistuneet valtiot kykenivät 1500- ja 1600-luvuilla valvomaan annettuja rajoituksia paljon paremmin kuin 1300-luvun auktoriteetit. Jos oletetaan ruttoa levittävien kirppujen kulkeutuneen enemmänkin kauppatavaroiden kuin rottien välityksellä, on kaupankäynnin rajoittamistoimilla ja ihmisten eristämisellä voinut olla huomattava merkitys ruton hävittämiseen. Kysymystä ruttoepidemioiden häviämisen syistä ei voi edelleenkään pitää ratkaistuna.

Ruton lopullinen hävittäminen on mahdotonta, koska sen aiheuttavaa bakteeria esiintyy luonnossa. Sekä Justinianuksen ruton, mustan surman että Kiinasta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan levinneen taudin aiheuttamaa bakteeria tavataan edelleen.  Sitä esiintyy kotoperäisenä monissa trooppisissa ja subtrooppisissa maissa – mm. Madagaskarissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Intiassa – sekä myös Yhdysvalloissa. Sen länsiosien maaseudulla paiseruttoon sairastuu kymmenkunta ihmistä vuodessa. Taudin levittäjiä ovat yhä täit, joita voi olla muun muassa oravien ja preeriakoirien turkissa. Tartunta on hoidettavissa antibiooteilla.

Lähteitä

Boccaccio: Decamerone. Suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. 6. painos. Tammi 1983.

Arno Forsius: Rutto Suomessa vuosina 1710 – 1711. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/ruttovuo.html

Elina Heikkilä: Ohjeita ruton torjumiseksi. https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/elavat_paat/ohjeita_ruton_torjumiseksi.33761.blog  

Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2005.

Charles C. Mann: 1491. Amerikka ennen Kolumbusta. Into 2016.

Musta surma Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_surma 

Kenraalikuvernööri Carl Nierothin kuulutus 1710 https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2151470?page=1    

Rutto Euroopassa. Kirjoittajat Else Christiansen ym. Bonnier Productions International AS 2012.

Miten Suolasaari sai nimensä?

Kirkkojärvessä Alhonselällä on pieni saari, jonka nimi nykykartoissa on Suolasaari. Saaren nimeen liittyy mielenkiintoinen tarina. Sen mukaan suolalastissa ollut alus on aikanaan haaksirikkoutunut saaren kohdalla. Siitä saarelle nimi. Ainoa löytämäni tarinaan liittyvä uutinen on Tampereen Sanomissa 2.9.1896. Siinä kerrotaan kyseisenä kesänä liikenteen Kirkkojärvellä aloittanutta s/s Kyröä kohdanneesta haverista:

Tampereen Sanomat

Uutisessa ei mainita mitään suolalastista, mutta suolasäkit olivat tuolloin varsin yleinen kauppatavara. Ja uponneet kalatynnyrit olivat varmasti suolakalaa. Myöhemmiltä ajoilta en ole löytänyt uutista tarinaan sopivasta haverista. Oletan, että suolalastin uppoaminen olisi ylittänyt uutiskynnyksen. Varsinkin vuoden 1916 jälkeen, kun Hämeenkyrössä oli paikallislehti uutisoimassa pitäjän asioista.

Mutta oliko Suolasaarella joku toinen nimi ennen kuin se sai tarinan mukaisen nimen? Varhaisin kartta alueelta näyttää olevan isojaon täydennysasiakirjassa 1907. Siinä ei näy lainkaan Suolasaarta. Kartassa näkyvät Pukalussaari, Kalliosaari, Leppäsaari ja Selkäsaaret (kaksi kappaletta).Vähäiset saaret oli jätetty isojaossa yhteisnautintaan. Lammassaarella oli isompana taloudellista merkitystä, se oli jaettu Mikonkauppilan, Mäki-Kauppilan ja Iso-Kauppilan kesken.

Isojakokartta 1907

Ilmeisesti "Suolasaari" oli tuolloin jonkinlainen kallioluoto. Vähäpätöisyytensä vuoksi sitä ei karttaan merkitty. Eikä sitä löydy vuoden 1929 pitäjänkartastakaan. Siinä toinen Selkäsaarista on Saanut nimen Markensaari. Markensaari on kuulemma saanut nimensä siitä, että joku Mahnalan isännistä vei pahasuisen eukkonsa Marken saareen ja haki pois parin päivän päästä. Silloin eukko oli jo riittävästi rauhoittunut.

Vielä 1950-luvun pitäjänkartoissa ei näy Suolasaarta, mutta 1961 se suorittaa ensiesiintymisen.

Pitäjänkartta 1961

Vuoden 1975 pitäjänkartassa saari on saanut nimen Suolasäkki. Sen jälkeen kartoissa on palattu nimeen Suolasaari. Paikalliset ovat käyttäneet myös nimeä Suolakivi. Mutta saiko Suolasaari eli Suolasäkki eli Suolakari eli Suolakivi nimensä vuoden 1896 "merionnettomuudesta"? Siltä näyttää, sillä paikallinen muistitieto  vahvistaa asian.