Noita Juho Rinkisen tapaus

Aiemmin hatuntekijänä mainittu Lorentz Bergh nimitettiin Kerimäen ensimmäiseksi nimismieheksi 1666. Sitä ennen Säämingillä ja Kerimäellä oli yhteinen nimismies. Berghiltä varastettiin kesällä 1670 Yläkuonan rannassa veneestä arkku. Kirkkoherra Olaus von Borgen piti samana päivänä maakirkkoa Yläkuonassa ja kuulutti saarnan jälkeen arkun katoamisesta. Arkku löytyikin samana päivänä rannan ja kylän välistä rikottuna ja tyhjennettynä.

Juttua käsiteltiin Kerimäen syyskäräjillä joulukuun alussa 1670. Bergh epäili rikoksesta Lauri Hannunpoika Hirvosta. Lauri oli ollut rannassa hänen kanssaan, ja kysynyt, onko nimismies saanut kalaa. Lauri kertoi, että Taneli Tuomaanpoika Hirvonen tuli häntä vastaan rantatiellä, tuli rantaan, mutta ei nähnyt arkkua veneessä. Nimismies tuli paikalle ja näki arkun hävinneen, jonka jälkeen Taneli lähti kylälle arkkua kyselemään. Laurikin kyseli arkun perään, kunnes törmäsi rannassa hankkimassa virsutuohia hankkimassa olleeseen Juho Paavonpoika Rinkiseen. Rinkinen lupasi auttaa varkaan etsimisessä, jos saisi jonkin merkin. Hän tuli mukaan rantaan ja vuoli tikun laudasta, jonka päällä arkku oli ollut.

Sen jälkeen nimismies vaati Rinkistä kertomaan tarkemmin tikun käyttöön liittyvistä seikoista. Rinkiseltä kysyttiin, pystyykö hän hankkimaan takaisin varastetun tavaran. ”Nijn Minä Olen tullut horiax”, vastasi syytetty. Edelleen Rinkinen selitti heittävänsä tikun kirkkopihan hautaan. Varasta piinattaisiin niin kauan, kunnes tikku lahoaa. Rinkistä vaadittiin kertomaan, mitä sanoja hän käyttää viskatessaan tikun hautaan. Rinkinen vastasi vain panevansa tikun kahden melkein yhteen kasvaneen puun väliin, jolloin varas saa jonkin taudin, josta ei parane, ellei tunnusta rikostaan. Tähän tapauksen liittyvä tikku oli Rinkisen mukaan hänen kotonaan arkussa, eikä hän ollut siihen koskenut.

"Nijn Minä Olen tullut horiax". Niin hurjaksi arveli Rinkinen tulleensa, että kykenisi kadonneen tavaran palauttamaan.

Tämän jälkeen tuomari kääntyi lautamiesten puoleen ja tiedusteli, onko Rinkisestä kuultu vastaava aiemmin. Lautamiehet olivat haluttomia sanomaan mitään Rinkisestä, vaikka ilmeisesti tiesivät asioiden laidan. Vihdoin pitkien maanittelujen jälkeen Yläkuonan lautamies Heikki Venäläinen tunnusti, että monet kävivät Rinkisen luona etsimässä parannusta hammassärkyyn ja useisiin muihin vaivoihin. Tämän jälkeen tuomari kysyi Rinkiseltä, kuinka parantaminen tapahtui. Rinkinen selitti, että ensin oli langettava polvilleen rukoilemaan Isä meidän. Se jälkeen oli lausuttava runo, jonka käräjäkirjuri talletti parhaan taitonsa mukaan pöytäkirjaan suomenkielisenä:

”Emoinen Neidzyt Marija

Puhalla sulalla suulla

Herran hängellä hyvällä

lemböisellä Leikehtelle

Kiellä kirottomalla

Suulla murehttomalla

toivo niijtä voiteita

Emoinen Neidzy Maria:

Yheksiä woitteiita

yhäksän meren ylidze

meren puolen kymmenett

tåua nijtu woiteita

iholle ihmenoilaisen,

Koriwallen Toivontonman

teckö ala teruäexi

peiwällwn imäneteeixi

aldanurumattomaxi

päldä tuntumattomaxi

Koskia kiwuttomaxi

tuonmiä Kiwut jacainen

ihola inehmoraucan

meille mättäettömellen

nurmella tulettoma

wanhan wahteran vesalle Candoin

Kynnäpäisen pilwillen Pirisewillen

Hattaroille Juoxeuille

Kiwille Litisewille

Kiwille kipu itke

pasies Wainaja Walita

echkä paljon pandoon

iholda ihminen raukan

Corvalta Cowan tekemen”

 

"Emoinen Neidzyt marija...". Alkuosa käräjäpöytäkirjaan talletetusta Rinkisen runosta.

Tämä riitti oikeudelle. Juho Rinkinen tuomittiin kuolemaan veneen laidasta veistetyn tikun avulla harjoitetusta noituudesta. Lisäksi hän oli lukenut suolan päälle (läst uppå salt), ja parantanut useita ihmisiä taian avulla monena vuotena. Örebron säännön 1586 perusteella Rinkinen tuomittiin roviolla poltettavaksi. Kuolemantuomio alistettiin aina hovioikeuden käsiteltäväksi. Melko usein hovioikeus armahti syytetyn tai lievensi tuomiota. Rinkinen katosi talostaan oikeudenkäynnin jälkeen, ja autioksi jäänyttä tilaa yritti ottaa viljelyyn 1670-luvun loppupuolella huonolla menestyksellä Tahvo Tuunainen. Juho Rinkinen -niminen mies tavataan Kiteellä muutama vuosi tapauksen jälkeen, tällä perusteella Rinkinen näyttäisi säästyneen roviolta. Itse varkaustapaus jäi tuolloin selvittämättä. Lauri Hirvosta vastaan ei ollut riittäviä todisteita, joten hänet määrättiin seuraaville käräjille puhdistusvalalle, ts. 12 kunnallisen miehen oli vakuutettava heidät syyttömiksi. Hirvonen ei kyennyt hankkimaan takumiehiä, joten kesäkäräjillä 1671 hän sai tuomion varkaudesta.

Taikuutta, noituutta, kansanparannusta?

Rinkisen tapaus oli joissain suhteissa tyypillinen itäsuomalainen noituusoikeudenkäynti. Syytetty oli mieshenkilö, kuului jopa talollisväestöön. Yläkuonalaiset tunsivat hänet parantajana, luultavasti avun hakijoita tuli naapurikylistäkin. Kyläläisillä ei tuntunut olevan mitään Rinkistä vastaan, päinvastoin häntä pyrittiin suojelemaan oikeudenkäynnin yhteydessä. Usein noitaoikeudenkäynnit liittyivät ihmisten välisiin erimielisyyksiin, riitakumppani ilmiannettiin viranomaisille riidan, kateuden, kunnianloukkauksen tai muun henkilökohtaisen syyn takia. Joskus tehtiin selvästi perättömiä ilmiantojakin. Nyt Rinkisen toiminta tuli ilmi tavallaan vahingossa, varkaustapauksen selvittelyjen yhteydessä. Nimismies Bergh ei näytä olleen asiassa kovin aktiivinen, tuomari oli sen sijaan innokkaampi selvittämään asiaa Epäilemättä myös käräjillä läsnä ollut kirkkoherra Olaus von Borgen oli kiinnostunut näin selvästi kirkon oppeja uhmaavasta tapauksesta.

Samoilla käräjillä tuli esiin toinenkin taikomustapaus. Taneli Makkonen valitti oikeudelle, että Juhana Toivanen oli väittänyt hänen vaimonsa lypsäneen juhannusyönä Toivasen lehmiä. Tämän paljasti Niilo Naukkarinen kirkkoherralle kirkonkokouksessa kuultuaan asiasta Toivasen väeltä pajassa. Vielä oli Naukkarinen sanonut, että sellaisen tekijä on taikuri (trålpacke). Makkosen vaimo sanoi olleensa sinä iltana renkinsä vaimon kanssa etsimässä karannutta sonniaan, mutta eri suunnalla Toivasen karjasta. Todistajiksi haastetut piiat Elli Niilontytär ja Maria vahvistivat tämän. Rengin vaimo sai sonnin kiinni vyöllä ja talutti sitä sitten. Lautamiehet eivät tienneet Makkosen emännästä mitään taikuuteen viittaavaa, joten hänet vapautettiin kaikista epäilyistä.

Itä-Suomessa ei tunnettu katolisen kirkon alulle panemaa noitadoktriinia. Noitasapattiin liittyviä oikeustapauksia Kyöpelinvuorelle Pirun kanssa orgioita viettämään lentävine naisnoitineen esiintyi Suomessa vain Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Siellä vaikutteet noitasapattijuttuihin tulivat Ruotsista. Noitasapattijuttuja on vain pieni osa arviolta kaikkiaan noin 2000 vuosien 1520 – 1750 välisenä aikana maassamme käydyistä noita- ja taikuusoikeudenkäynnistä.

Juho Rinkinen näyttää olleen yhteisössään arvostettu parantaja, jopa jonkinlainen tietäjä. Rahvas ei hänen toimintaansa paheksunut. Kirkon kannalta Rinkinen oli taikauskon levittäjä, jota vastaan oli puhdasoppisuuden nimissä taisteltava. Ei maallinen valtakaan iloinnut Rinkisen toiminnasta, mutta hovioikeus suhtautui taikuustapauksiin usein kohtalaisen lempeästi. Ja kertoohan Rinkisen loitsu kauniilla tavalla kansanuskon, katolisten vaikutteiden (Neitsyt Maria) ja luterilaisuuden sulautumisesta toisiinsa.

Juho Rinkisen tapaus oli Kerimäellä ainoa kuolemantuomioon johtanut taikuusjuttu. Muutamissa muissa oikeustapauksissa tuli vielä esille taikuuteen liittyviä asioita. Mutta niistä joskus toiste.

Lähteet

Rinkisen oikeusjuttu: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3870621

Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa. Myytin synty.

Raikuun kanavilla

Kesäkuussa Pistäydyin Kerimäellä käydessäni pitkästä aikaa Raikuun kanavilla lähinnä Salpalinjan varustuksia katsastamassa. Edellisestä kerrasta olikin parikymmentä vuotta. Nyt oli järjestetty asiallinen opastus ja luontopolku kolmelle bunkkerille, kahdelle niistä oli johdettu sähkövalokin. Myös opastaulut olivat asialliset ja hyväkuntoiset. Niissä muistutettiin siitä, että Salpalinjan rakentaminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Raikuun seutua varustettiin. Raikuussa on itse asiassa kolme kanavaa: Raikuun, Pistalan ja Nurmitaipaleen kanavat. Siksi olen otsikoinut monikollisesti.

Olavinlinnan etuvartiona

Olavinlinna valmistui 1475. Ruotsi rakennutti sen etuvartioasemaksi Orivirran saartona tunnetun linnakkeen ehkä jo 1490-luvulla. Varmempi tieto linnakkeesta on 1540-luvulta; 1546 venäläiset valittivat ruotsalaisten hakkaavan metsää ja keräävän kiviä Oriveden ja Orivirran rannoilla. Venäläisissä lähteissä mainitaan tuolloin myös ”Stenezbori” eli Kivilinna, jolla epäilemättä tarkoitettiin Oriveden saartoa. Orivirran saarrosta voi lukea lisää täältä ja täältä

Oriveden saarto vartioi läpikulkuliikennettä Haukivedelle ja pohjoisen suuntaan Orivedelle. Venäläiset mainitsivat valituksessaan myös, että savolaiset talonpojat olivat Venäjän puolelle mm. Virtasalmelle. Kyseessä on varmaankin Raikuun Virransalmi. Orivedeltä Puruvedelle kulkeva vesireitti muodostuu kolmesta salmesta, Linnansalmesta, Virransalmesta ja Martinsalmesta. Linnansalmi viittaa siihen, että sielläkin oli jonkinlainen varustus tai vartiopaikka. Sen edustalla on Linnansaari, tosin nykykartoilla nimet ovat saaneet muodon Linnunsalmi ja Linnunsaari. On selvää, että ruotsalaisten oli valvottava Puruveden ja Oriveden välistä liikennettä varsinkin kriisiaikoina.

Pähkinäsaaren rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin 1323. Venäläisten mukaan Olavinlinna oli rakennettu rajan väärälle puolelle. Oriveden saarto ja Raikuun asutus oli varmasti Venäjän puolella. Mutta savolaisasutus eteni vääjäämättä itään päin Ruotsin kruunun tuella. Alkuperäinen rauhankirja oli kadotettu, ja kumpikin osapuoli laati omia väärennyksiään rajalinjan kulusta. Novgorod ja sittemmin Venäjä joutui tyytymään siihen, että rajalinja työntyi itään päin. Vasta 25-vuotisen sodan jälkeen 1595 solmittu Täyssinän rauha työnsi rajalinjan virallisesti Raikuuntaipaleen itäpuolelle.

Raikuun kautta tunkeutui helmikuussa 1590 noin 800 miehen venäläisten sotilaiden ja karjalaisen sissien osasto tuhoamaan Kerimäkeä ja Sääminkiä. Tämän osaston onnistui Olavinlinnasta lähtenyt sotajoukko tuhoamaan nähtävästi Kuonanjoen tienoilla käydyssä taistelussa. Kaksi vuotta myöhemmin venäläiset tuhosivat Oriveden saarron yllätyshyökkäyksellä. Ruotsalaisten ja savolaisten tappiot olivat noin 200 miestä. Linnoitusta ei rakennettu uudelleen, vaan saari Linnasaari oli miehittämätön tai kevyesti varustettu vartiopaikka. Stolbovan rauha 1617 siirsi rajan Kerimäeltä kauas itään, Savo muuttui rajamaakunnasta sisämaakunnaksi. Näissä oloissa ei Orivirran saartoa pidetty tarpeellisena, itse Olavinlinnakin pääsi rappeutumaan.

Raikuukin jäi täysin vartioimattomaksi. Kesälahden Villalaan elokuussa 1656 kokoontunut venäläiskarjalainen joukko-osasto ryntäsi ryöstäen ja polttaen Raikuun, Yläkuonan, Jouhenniemen ja Toroppalan kautta Olavinlinnan porteille saakka. Samaan aikaan toinen joukko-osasto liikkui vesitse tuhoamassa Puruveden saarikyliä. Linnan valtaamista vihollinen ei yrittänytkään, vaan vetäytyi. Kerimäellä ryöstettiin 146 taloa, niistä 92 poltettiin. Syyskuussa Olavinlinna sai vahvistukseksi 250 miestä. Orivirran saarto linnoitettiin uudelleen ja Raikuuseen sijoitettiin vartioasema. Ruptuurin nimen saanut sota päättyi ilman rajamuutoksia aselepoon 1658 ja rauhantekoon 1661. Ruotsin mielenkiinto suuntautui edelleen suurvallan rakentamiseen Euroopan suunnalla, joten Orivirran saarto sai jäädä jälleen rappeutumaan.

Suuren Pohjan sota ulottui Kerimäelle 1711. Tuolloin venäläisjoukot tekivät ensimmäiset iskunsa pitäjän eteläosiin. Olavinlinnan asema kävi kestämättömäksi, ja se antautui venäläisille heinäkuun lopussa 1714. Kerimäellä alkoi isovihan aika. Uudenkaupungin rauha 1721 romutti Ruotsin suurvalta-aseman. Raja siirtyi jo lähelle Kerimäkeä. Revanssia ajaneen hattupuolueen noustua valtaan Ruotsi aloitti sodan Venäjää vastaan 1741. Sota sujui surkeasti, ja pääarmeijan antauduttua Olavinlinnakin antautui laukaustakaan ampumatta elokuussa 1742. Rauha solmittiin Turussa 1743.

Turun rauhasta Kustaan sotaan

Turun rauhassa Venäjä otti Olavinlinnan itselleen. Siksi raja teki Savonlinnan kiilaksi kutsutun koukkauksen pohjoiseen. Raja jakoi Kerimäen kahtia: läntinen osa Venäjälle, itäpuoli Ruotsille. Rauhansopimukseen kuulumaton seuraus oli se, että pitäjä jakautui itse asiassa kolmeen osaan.  Kun rajasta ei päästy yksimielisyyteen, jäi valtioiden väliin riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa sen enempää Venäjälle kuin Ruotsille. Papinveronsa he sentään maksoivat. Seurakunnallisesti Kerimäki pysyi kokonaisuutena: kirkko jäi Venäjän puolelle, mutta siellä kävivät riitamaalaiset ja ruotsinpuoleisetkin.

Raikuun vesiväylän merkitys korostui Turun rauhan jälkeisessä tilanteessa. Nyt se oli ainoa Ruotsin hallitsema vesitie Orivedeltä Puruvedelle ja Kerimäen ruotsalaisen osan suurimpiin kyliin, Yläkuonaan ja Jouhenniemelle. Hallintoa kiinnosti asia sen verran, että se piirrätti kartan maanmittari Friedrich Johan Fonseenilla kartan Raikuun vesireitistä. Kirjallisuudessa toistuu usein maininta siitä, että paikalliset talonpojat kaivoivat kanavan 1750-luvulla. Tuon ajan alkuperäislähteistä en ole löytänyt vahvistusta väitteelle. Joka tapauksessa omaehtoinen kunnostustyö lienee ollut melko vaatimatonta luokkaa. Fonseenin kartta on laadittu ennen väitettyjä kaivuutöitä.

Lisää 

Fonseenin kartta Raikuun vesireitistä 1749. Kartta on digitoituna Kansallisarkiston kokoelmissa. Sitä kannattaa katsoa oheisen linkin kautta: 

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Tässä vapamuotoinen suomennus kartan selitysteksteistä parilla lisäkommentilla varustettuna:

Oriveden Pistalanlahdesta tultiin Hietasalmeen

A Hietasalmi on karkeahiekkapohjainen, sateisena vuonna voidaan kolmilaitaveneellä läpäistä soutaen, kuivana vuonna oli venettä vedettävä. Kolmilaitaveneellä tarkoitti venettä, jossa oli pohjalaudan lisäksi kolme sivulautaa. Tällaista venettä käytettiin yleisesti, sillä tehtiin melko pitkiä kauppamatkoja. Hietalampeen ja Särkipukran kautta tultiin Nurmitaipaleeseen.

B Nurmitaival oli pohjaltaan pikkukiveä ja hiekkaa; veneilyolosuhde oli sama kuin Hietalahdessa.

Nurmitaivalta seurasi Kasarlampi, jonka jälkeen tultiin Kivitaipaleeseen.

C Kivitaipale on pohjaltaan puoliksi karkeaa hiekkaa, puoliksi kalliota. Sateisena kesänä läpi pääsi kolmilaitaveneellä, kuivana kesänä ei Kivitaipaleessa ollut vettä lainkaan. Kivilammin jälkeen tultiin Raikuuntaipaleelle

D Raikuuntaival oli pohjaltaan karkeaa hiekkaa, siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä vain korkean veden aikaan, muulloin ei. Kesätien Kerimäeltä Kiteelle kulki Raikuuntaivalta pitkin. Raikuuntaipaleelta tultiin Martinlampeen, josta vesitie vei Martinsalmeen.

E Martinsalmi oli hiekkapohjainen. Siitä pääsi läpi kolmilaitaveneellä lähes esteettä vesitilanteesta riippumatta. Martinsalmesta saavuttiin Ängervöiselle.

F Virtasalmesta päästiin Puruvedelle. Pääasiassa mutapohjaisessa salmessa ei ollut kulkuesteitä, kuivanakin vuonna vettä oli 3 ¼ kyynärää eli noin kaksi metriä.

Paikallisten asukkaiden lisäksi Raikuun reitti oli hyödyllinen Pohjois-Karjalan talonpojille, joiden matka Venäjän puolelle Lappeenrantaan oli lyhyempi kuin Kerimäen pohjoisenpuolelta kiertävä vesitie. Merkantilismin oppien mukaisesti kauppaa Venäjälle pyrittiin rajoittamaan tulleilla ja kielloilla. Rantasalmella ja Kiteellä oli tulliasemat, joiden kautta kaupan olisi pitänyt kulkea. Raikuun reittiä valvomaan oli sijoitettu kaksi tullimiestä: katsastusmies Carl Barck ja alin tullivirkailija, kansan syökariksi (ruotsin sanasta sökare) nimeämä Thomas Nyman. Tullimiehet asustelivat Tuomas Nousiaisen talossa. Lisäksi Alakuonassa oli yksi tullimies ja Säämingin Vaikontaipaleessa kaksi. Näiden viiden miehen piti sitten valvoa rajakauppaa. Tullimiehet kykenivät jollain tapaa kontrolloimaan kauempaa Kerimäen kautta Venäjälle suuntautuvaa kauppa. Ruotsinpuolen kerimäkeläisten kauppa rajan yli mahdoton valvoa. He voivat liikuskella jatkuvasti laillisesti rajan yli rauhansopimuksen mukaisesti: käydä kirkossa, kalastaa apajillaan ja käydä kaskimaillaan. Lisäksi ruotsinpuolen asukas voi aina sanoa olevansa menossa tai tulossa riitamaalle, joka ruotsalaisen tulkinnan mukaan oli tietysti osa Ruotsia.

Lokakuun alkupuolella 1772 syökari Johan Nyman ja Raikuun isännät Juho, Pekka ja Tuomas Nousiainen joutuivat tappeluun Liperin ja Tohmajärven talonpojista koostuvan venekunnan kanssa. Tappelus sattui 12.10. edeltävänä yönä Raikuun kanavalla, jossa miehet olivat vetämässä venettään matkalla Puruvedelle. Nyman takavarikoi vastarinnasta huolimatta kauppamatkalaisilta 50 leiviskää voita, puolitoista tynnyriä ruista sekä 13 jäniksennahkaa ja hivenen hamppua.

Talonpojat livistivät matkoihinsa, mutta kruununvouti Gabriel Wallenius toimitti heidät juuri ennen joulua pidetyille käräjille. Siellä syytetyt selittivät olleensa matkalla Puruvedelle vaihtaakseen tuotteensa Kerimäen ruotsinpuoleiseen osassa suolaan, koska sitä ei Pohjois-Karjalasta saanut kohtuulliseen hintaan. He kiistivät olleensa matkalla Venäjän puolelle ja väittivät sekä syökäri Nymanin että Nousiaisten olleen päissään. Lisäksi Nymanilta puuttui tullimiehen virkamerkki, joten yön pimeydessä kauppamatkalaiset luulivat roistojen heitä ahdistelevan. Pohjois-Karjalan miehet vapautuivat näin pahoinpitelysyytteistä. Syyttäjä ei pystynyt myöskään osoittamaan, että seurue oli matkalla Venäjän puolelle. Maakauppa oli kiellettyä, mutta Pohjois-Karjala oli saanut sen suhteen erivapauksia epäedullisen maantieteellisen asemansa takia. Maakunnasta oli satojen kilometrien hankala matka lähimpiin rannikkokaupunkeihin. Niinpä kauppamatka Kerimäelle ei ollut laiton. On mahdollista, että sinne he olivatkin menossa: muutamat Jouhenniemen talonpojat näyttävät harjoittaneen melko laajamittaista maakauppaa. Mutta todennäköisemmin miehet olivat matkalla Venäjän puolelle Savonlinnaan. Tavaroiden takavarikkoon kihlakunnanoikeus ei ottanut kantaa, kauppamiehet joutuivat perimään tavaroitaan Rantasalmen tullioikeudelta.

Pohjois-Karjalan miehet jäivät kiinni Raikuuntaipaleessa. Tullimiesten valvonta keskittyi siihen, koska samalla se voivat valvoa Kiteelle johtavaa maantietä. Käräjäpöytäkirjan mukaan kauppamatkalaiset olivat vetämässä venettä, joten mitään merkittävää kanavointia ei paikassa ollut tehty.

Kustaan sota 1788 – 1790 kosketti Raikuuta

Horjuvaa valtaansa pönkittääkseen Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti 1788 hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Ruotsalaiset onnistuivat miehittämään heinäkuussa Kerimäen ja Punkaharjun, mutta Olavinlinnan piiritys ei tuottanut tulosta. Joukot vetäytyivät, ja pian sotatoimet ehtyivät, kun osa upseeristosta nousi vastustamaan laittomasti hyökkäyssodan aloittanutta kuningasta. Tanska pyrki hyödyntämään tilaisuuden hyökäten Ruotsiin. Tämä herätti isänmaallisen innostuksen Ruotsissa, ja pelasti kuninkaan.

Kerimäellä ei mainittavia sotatoimia ollut venäläisten paluun jälkeen. Venäläiset tyytyivät turvaamaan suojaamaan Punkaharjua ja sieltä Savonlinnaan vievää tietä. Sotilasjohtajien ohella Ruotsin puolella sotatoimia organisoinut nimismies Isaac Falck sai huhtikuussa 1789 varsin tarkat tiedot venäläisten joukkojen asemista Kerimäellä. Hän ilmoitti asiasta sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille, jonka laatiman suunnitelman mukaan Savon prikaatin tuli hyökätä Kerimäelle Rantasalmen ja Säämingin suunnasta. Carpelanin joukot tulisivat apuun Pohjois-Karjalasta Raikuun kautta. Tarvittavia joukkoja ei kuitenkaan saatu, Kerimäen suunnan sijasta Pohjois-Karjalasta hyökättiin Sortavalaan päin.

Olavinlinnan jäätyä venäläisille ei Ruotsi voinut sitä kautta käyttää vähäistä sisävesilaivastoaan sotatoimissa eteläisen Saimaan suunnalla. Pieni sisävesilaivasto, reilu kymmenen tykkijollaa, oli pääosin keskitetty Pohjois-Saimaalle, mutta joitakin jollia oli myös Puumalassa. Siellä joukkoja johtanut majuri Gahn joutui evakuoimaan sotaväkensä. Gahn kuormasi miehet tykkipursiin ja talonpoikaisveneisiin. Yli 600 miehen osasto lähti juhannusaaton aamuyönä soutamaan ja purjehtimaan itään päin. Savonlinna oli venäläisten hallussa, joten joukkojen oli purjehdittava Punkasalmen kautta Puruvedelle. Tämä onnistuikin, ja joukot saapuivat Raikuun kannakselle. Raikuusta alukset kiskottiin suurella vaivalla - ja kölivaurioilla - Paasvedelle. Sieltä joukko souti länteen ja saapui Joroisten Tahkorantaan 6.7. Kaksi tykkipurtta jätettiin suojaamaan Orivirtaa. Maaherra Carpelan oli määrännyt Kiteeltä 50 jalkamiestä ja 20 rakuunaa Gahnin avuksi kiskomaan tykkiveneitä. Yksi kanuunakin lähetettiin suojaamaan operaatiota.

Kerimäellä koettiin vielä ennen sodan loppua yksi venäläishyökkäys. Toukokuun ensimmäisenä 1790 venäläiset tunkeutuivat Toroppalan ja Jouhenniemen kautta murtamaan ruotsalaisten etuvartion Yläkuonassa. Joukko jakautui nähtävästi kahtia osan käydessä tekemässä tuhoja Alakuonassa. Pääjoukko jatkoi irtainta ryöstellen Karjalan suuntaan, vahinkoluettelon mukaan yksi talous kärsi menetyksiä Pihlajanniemellä asti. Raikuuseen asti ei uskaltauduttu, nähtävästi siellä tiedettiin tai arveltiin olevan odotettavissa kovempaa vastarintaa.

Yksi motiivi tälle hyökkäykselle näyttää olleen ruotsinpuoleisen Kerimäen nimismiehen Isaac Falckin ahdistelu. Falck oli joutunut ankariin riitoihin pitäjän venäjänpuolisten talonpoikien kanssa. Häntä syytettiin mm. puolueellisuudesta rajan yli käydyissä kaskiriidoissa ja siitä, että hän oli anastanut Venäjän puolen talonpoikien metsiä sahojensa käyttöön. Hyökkääjät tuhosivatkin Falckin Jalaskosken sahan Kumpurannassa ja polttivat kaksi hänen lautojen kuljetukseen käytettyä proomuaan. Toki proomujen polttaminen oli sotilaallisestikin perusteltua. Muuten venäläisjoukkoja oli selvästi kielletty polttamasta asuin- ja talousrakennuksia, vahingot rajoittuivat irtaimeen omaisuuteen.

Rauha solmittiin Värälässa 1790 rajamuutoksitta. Kumpikin osapuoli otti oppia sotakokemuksista. Venäläiset aloittivat Punkaharjulla laajat linnoitustyöt. Punka- ja Tuunaansalmet varustettiin rautaketjuestein estämään Saimaalle tunkeutuminen niiden kautta. Venäjän sisävesilaivaston tukikohdaksi tuli Lappeenranta. Raja katkaisi Puumalassa Venäjän vesiyhteyden Olavinlinnaan. Huollon turvaamiseksi Venäjä rakennutti Suvorovin kanavat takaamaan vesireitin Lappeenrannasta Olavinlinnaan. Ruotsi perusti Varkauteen sisävesilaivastonsa tukikohdan. Raikuun kanavia ei syvennetty, mutta suunnitelmissa varmaan huomioitiin mahdollisuus viedä sieltä kautta tykkiveneitä uhkaamaan venäläisten selustaa.

Suomen sodan alkaessa venäläiset joukot tunkeutuivat elokuussa 1808 vastarintaa kohtaamatta Raikuun kautta Pohjois-Karjalaan. Tämän jälkeen sotaa ei ole käyty Raikuussa, mutta sotimiseen on kyllä valmistauduttu.

Venäjän valta – puolustussuunta muuttuu

Venäjän vallan alkuaikoina Raikuulla ei ollut sotilaallista merkitystä. Sisävesiliikenteen merkitys Savossa kasvoi voimakkaasti Saimaan kanavan valmistuttua 1856. Maaherra ehdotti 1855 Raikuun kanavoimista. Hanke toteutui verrattain suppeana 1858 - 59 Kanavasta tuli alun pitäen vain veneliikenteelle sopiva Laivaliikeene oli aina kulkenut Kerimäen pohjoispuolitse, eivätkä viranomaiset ryhtyneet kustantamaan laivaliikenteelle kilpailevaa kanavayhteyttä, varsinkin kun matkaa Joensuusta Savonlinnaan lyhentävä Oravin avokanava oli valmistumaisillaan. Paikalliselle veneliikenteelle ja uittotoiminalle kanavasta oli toki hyötyä.

Kun Saksa ja Venäjä ajautuivat 1890-luvulla vastakkaisiin liittokuntiin, ryhtyi Venäjä laajoihin linnoitustoimiin Suomessakin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä linnoitti Raikuun kanava itäpuolta Saksan hyökkäyksen varalta.

Salpalinja Raikuussa

Salpalinjaa alettiin rakentaa Suomen puolustuksen selkärangaksi heti talvisodan jälkeen. Se on yhä maamme historian suurin rakennushanke. Raikuu oli sotilaallisesti tärkeä kohde, ja se linnoitettiin varsin tehokkaasti. Kanavan länsirannalle rakennettiin 1940 -1941 pääasema, jossa oli muun muassa yhdeksän teräsbetonikorsua ja yksi luola. Kilometri pääaseman eteen kenttälinnoitettiin vielä Tervolammen etuasema. Keväällä 1941 Raikuuta linnoittamassa oli 500 miestä. 

Salpalinjan luontopolku Raikuussa on Pistalan kanavan läheisyydessä. Luontopolulla voi tutustua kolmeen bunkkeriin, panssariesteisiin ja kivimuuriin. Yhden bunkkerin rakentamiseen tarvittiin betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5000 kappaletta. 

 

Panssariesteitä Raikuun kanavan sillalta kuvattuna.

Salpalinjan luontopolku lähtee Pistalan kanavan länsipuolelta.

Ainutlaatuinen Salpalinjalla on Raikuun kylmämuurattu panssarieste. Se on 1,5 kilometriä pitkä. Muurin korkeus on noin 2,5 metriä.

Yhdessä bunkkereista on panssarintorjuntatykin ampuma-aukko. Ampuma-ala suuntautuu Pistalan kanavalle.

Luontopolun kolmanteen bunkkeriin laskeudutaan varsin syvälle...

...joten bunkkerin lattiaa peittää tuhti jääkerros kesäisinkin.

Samaisen bunkkerin konekiväärin ampuma-aukko.

Raikuun Salpalinjaan  liittyy myös tämä Uunraunion tykkiasema Kerimäellä. Asemia rakennettiin kolme. Niihin varattiin 152 - ja 229-millisiä rannikkomörssäreitä.

Kerimäki – saari vai ei?

Muistaakseni jo kansakoulussa käytiin keskusteluja siitä, onko Kerimäki saari. Nimitys Kerimäensaari on harvemmin käytetty, yleiseti käytetetään termiä Sääminginsalo. Kysehän on juuri Raikuun kannaksesta: tekeekö kanavan katkaisema maayhteys jostain paikasta saaren? Muilta suunnilta katsoen Kerimäki on varmasti saari. Vastaus lienee periaatteessa selkeä: Kerimäki ei ole saari. Sitä se ei ollut selkeästi saari ennen kanavan rakentamista, koska karttaselityksen mukaan ainakin Kivitaival oli kuivina kesinä vedetön. Ellei sitten ajatella, että Kerimäki oli sateisina kesinä saari, kuivina kesinä ei… Joskus olen kuullut Kerimäkeä nimitettävän saarennoksi, siis ”melkein saareksi”. Vajaat tuhat vuotta sitten vedenpinta oli niin korkealla, että Kerimäki oli varmasti saari. Mutta toisaalta sen ajan ihmisille asialla tuskin oli mitään merkitystä.

Vaan kuinkas ollakaan, pitkällisten kiistojen jälkeen Sääminginsalo on myönnetty virallisesti saareksi! Sen pinta-ala on 1 069 neliökilometriä ja sitä ympäröivät joka puolella noin 76 metrin korkeudella merenpinnasta olevat järvet. Sääminginsalo on siten Suomen toiseksi suurin sisävesisaari. Ja jos kamppaamme suurimpanan sisävesisaarena pidetyn Soisalon pois pelistä sillä perusteella, että sitä ympäröivät vedet eivät ole samalla tasalla, onkin Sääminginsalo Suomen suurin sisävesisaari. https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4minginsalo

Lähteet:

Raikuun vesitien kartta Kansallisarkistossa, digitoituna  http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=40596129

Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II.
Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Historiallisia tutkimuksia 265.
Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Lauri Pohjannoro: Kerimäen historia II.

Vaijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia 3.

Vehkajoen myllyn vaiheita

Kerimäen Alakuonassa sijaitsevan Vehkajoen myllyn perusti Leppävirralta 1792 kylään muuttanut Henrik Lentz. Lentz ryhtyi tuolloin rajan kahtia jakaman Kerimäen Ruotsinpuoleisen osan siltavoudiksi. Hän toimi samaan aikaan myös Enonkosken sahan kirjurina. Lentzin hankkima tila oli maa- ja henkikirjojen mukaan Simanalan talo numero 4, mutta kirkonkirjat osoittavat miehen perheineen asuneen Alakuonassa. Isonjaon jälkeen tästä Simanalan tilasta muodostettiin yksi talo Alakuonaan ja toinen Simanalaan. Lentzin tila sai maakirjanumerokseen Alakuona 8, ja talo nimettiin omistajasuvun mukaan Lentsiläksi.

Lentz rakennutti Vehkajokeen myllyn 1800-luvun alkuvuosina. Tuolloin hän oli jo luopunut tai luopumassa siltavoudin tehtävistä ikänsä vuoksi. Tuon ajan myllyistä ei ole yleensä säilynyt paljon tietoja, mutta onnettomuudeksi Lentzille ja onneksi historiasta kiinnostuneille mylly sattui palamaan joulukuun lopussa 1808. Paloavun määrittelemiseksi myllyn raunioilla suoritettiin nimismies C.M. Claudelinin johdolla tammikuussa 1809 katselmus, jossa myllyn todettiin olleen kivijaloille pystytetty 8 x 11 metrin suuruinen kaksikerroksinen hirsirakennus. Lentzin yhteydet Enonkosken sahaan näkyvät siinä, että myllyn katto oli sahalautaa. Myllykoneisto oli omassa, noin 5 x 5 metrin kokoisessa tilassa. Myllyyn kuului myös tamppi ryynien valmistamista varten.

Useimmat tuon ajan myllyt olivat vielä yksinkertaisia jalkamyllyjä eli härkinmyllyjä, jossa voima myllyn pyörittämiseen saatiin pystystä siipitukista, jonka alapäähän oli kiinnitetty siivet eli härkinlaudat. Vehkajoen mylly oli jo ratasmylly, jossa myllynkiviä pyöritettiin vesirattaan avulla. Myllyssä oli kaksi raudoitettua vesipyörää ja seitsenrattainen koneisto, yksi kivipari ja viisi tamppia. Lentz oli rakentanut myllyn ansaintatarkoituksessa; se oli tullimylly. Tullimyllyn oli maksettava vuotuista veroa, pienet kotitarvemyllyt selvisivät verotta. Tullia varten kerätyt viljat paloivat, samoin melkoinen määrä Lentzin omia viljoja.

Katselmuksessa selvisi, että kaikkiaan 12 talonpoikaa ja torpparia menetti palon yhteydessä jauhettavia viljojaan. Myllyä käyttivät tietysti alakuonalaiset. Heistä suurimmat tappiot koki Tahvo Turtiainen: 20 kappaa ruista, 6 kappaa vehnää, 12 kappaa kauraa ja 14 kappaa sekaviljaa (kauraa ja ohraa sekaisin). Muut vahinkoja kärsineet oman kylän miehet olivat talolliset Heikki Kosonen, Tahvo Käyhkö ja Akseli Käyhkö sekä torpparit Pekka Jantunen ja Erkki Karvinen.

Naapurikylä Yläkuonan talollinen Niilo Nousiainen menetti palossa 21 kappaa sekaviljaa ja 26 kappaa kauraa. Jouhenniemestä olivat myllylle matkanneet talolliset Heikki Silvennoinen ja Heikki Herttuainen sekä torppari Pekka Seppänen. Heistä tunnetusti vauras kuudennusmies Heikki Herttuainen kärsi isoimman vahingon: kaksi tynnyriä 16 kappaa valmiita ruisjauhoja ja sekä tynnyri kuusi kappaa sekaviljaa meni palossa. Toroppalasta saakka oli jauhatettavaa tuonut Niilo Silvennoinen.

Käräjäpöytäkirjan luetteloa myllyrakennuksen vaurioista.

Lentz oli pestannut mylläriksi Antti Strömdahlin. Hän menetti palossa irtainta omaisuuttaan. Elintarpeista viljaa meni 17 kappaa, kappa herneitä ja neljä sianpotkaa, lisäksi vaatetavaraa paloi. Talonpojat saivat paloapunsa, mutta torpparit ja mylläri eivät olleet korvauksiin oikeutettuja.

Paloavun turvin Lentz rakennutti myllyn uudelleen vanhalle paikalleen Vehkajärven lähelle maantien viereen. Vaivana oli sama ongelma kuin useimpien tuon ajan myllyjen kohdalla: vesi ei tahtonut riittää jauhattamiseen. Keskimääräistä parempi tilanne oli, koska myllyä pystyttiin käyttämään talvisinkin. Henrik Lentz kuoli 78-vuotiaana syyskuussa 1816. Mylly purettiin käytöstä jääneenä ilmeisesti omistajanvaihdoksen yhteydessä.

Mylly uuteen paikkaan

Kulmakuntaa vaivasi ilmeisesti puute myllyistä, joten Lentsilän tilan hankkinut Antti Mohell rakensi uuden myllyn noin 300 metriä entisestä alavirtaan. Vuonna 1847 katsastettu kotitarvemylly kärsi sekin vesipulasta. Parantaakseen myllyn toimintaa aloitti Mohell lapiomiehineen melkoisen urakan. Hän kaivatti lähes sata metriä pitkän ja yli kahden metrin levyisen kanavan Vehkajoen alkupäähän turvatakseen myllyn vedensaannin. Maantien alittavassa kanavassa oli patoluukku.

Mohellin kaivattaman kanavan suu. Maantie kulki tuohon aikaan näillä paikkeilla, joten Mohell joutui kustantamaan paikalle sillan. 

Vanha jokiuoma on nykyään täysin umpeutunut. Mökkitie on katkaissut veden kulun kokonaan.

Näkymä nykyiseltä maantiesillalta Mohellin kanavaan.

Mohellin kaivuutyöt paransivat myllyn vedensaantia, mutta johtivat vanhan jokiuoman vähittäiseen umpeutumiseen. Samalla vesi nousi pilaamaan Mohellin omia ranta- ja jokiniittyjä. Vehkajärven pinnanousu uhkasi myös Simanalan ja Kuokkalan suoviljelmiä, joten Vehkajoen suuhun hakattiin kiintokiveen ylimmän vedenpinnan merkkiviiva, jota Mohell ei saanut patojensa avulla ylittää. Turvattuaan vedensaannin hän alkoi jauhattaa vieraille. Vehkajoen myllystä tuli tullimylly 1858. Vuotuista veroa Mohellin piti maksaa yksi tynnyri 15 kappaa. Mylly näyttää toimineen Mohellien hallussa 1880-luvulle saakka. Sittemmin Lentsilä siirtyi Falckin suvun omistukseen.

Vehkajoen suun kiintokiveen 1850-luvulla hakattu korkein järven pinnantaso on näkyvissä edelleen. Valokuva Lassi Hirvonen.

Viimeinen kukoistus

Henkikirjojen mukaan 1900-luvun alkupuolella Lentsilän omistanut Otto Falck ei asunut talossa, vain vuokralaisia on merkitty asukeiksi. Maanviljelijä Felix Turtiainen hankki Lentsilän omistukseensa 1936. Hän muutti talon nimen Vehkalaksi ja kohensi tilan maanviljelyksen uudelle tasolle. Myös myllyn tila kohennettiin lisäämällä siihen pärehöylä. Sitten Turtiainen hankki myllyyn generaattorin sähkötuotantoa varten. Sähköistämisessä oli mukana myös samoihin aikoihin Alakuonaan kyläsepäksi muuttanut Paavo Sairanen. Myllyltä vedettiin sähkölinja Vehkalaan ja Sairasen taloon. Myllärinä toiminut Albin Makkonen antoi iltaisin ”valomerkin” ennen kuin kytki generaattorin yöksi pois päältä. Paavo Sairasen tupaa valaisi yksi peräti 25 watin lamppu... . Myös Heikki Rinkisen ja Onni Loikkasen talouksiin saatiin sähköä myllyltä.

Sähkölinjat vedettiin Alakuonaan 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Vähitellen talolliset alkoivat hankkia sähkökäyttöisiä myllyjä. Vesimyllyjen aika alkoi olla ohi. Viimeiset vuodet Vehkajoen myllyäkin pyöritettiin sähköllä. Myllyn toiminta loppui 1955. Lahoamaan jäi myös myllyn viereen rakennettu uittoränni, josta viimeinen pölli ui 1948. 

Nimi Vehkajoki on päässyt unohtumaan: Myllyjoesta puhutaan, vaikka virallinen nimi on tietysti edelleen Vehkajoki. Lapsuusvuosilta muistan hatarasti sen, miten korkealla vesi oli keväisin. Maantien ympäristössä oli luhtaa kalamiestä miellyttävä määrä.  Mylläri Albin Makkonen oli jo tuolloin siirtynyt asumaan kotitaloni naapuriin. Tarinoita myllystä lienee vielä iäkkäämpien alakuonalaisten mielissä. Ja varmasti myös viimeisestä mylläristä: Albin Makkonen oli jokseenkin omanlaisensa persoona. Albinin vasemman käden sormet puutuivat. Vain peukalo oli tallella, piipun pesän kohentamistarpeisiin miehen itsensä mukaan. Lopuksi vielä pieni anekdootti Albinista. Kerran hän istui kylätien pientareella hieman liikuttuneessa tilassa. Paikalle sattui pyöräilemään Yrjö Pennanen, maanviljelijä ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Hieman huolestuneena Yrjö tiedusteli, että selviääkö se Albin siitä kotiinsa. Albinin vastaus meni jokseenkin näin: "Kyllä se seleviää. Jos ei seleviäis, tän kylätien pientareet ois täynnä Albin Makkosia." Laittamattomasti sanottu.

Kuva myllystä kesältä 1960. Kuvassa Vehkalan tyttäristä ilmeisesti Riitta Turtiainen. Valokuva Kari Mielosen kokoelmista.

Myllyrakennus oli pystyssä pitkään toiminnan loppumisen jälkeen. Nämä kuvat ovat joulukuulta 1981. Kuvat Kari Mielosen kokoelmista.

Paljon ei ole jäljellä Vehkajoen myllystä. Tämäkin akseli katoaa vähitellen maan poveen. 

Lähteet

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Jyväskylä 1993.

Palokorvausasia käsiteltiin Kerimäen entisen Ruotsin puolen syyskäräjillä 1809, luettavissa täältä.

Lönnrot Kerimäellä

Elias Lönnrot vaeltamassa, Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta. Museoviraston kokelmat.

Elias Lönnrot lähti 26-vuotiaana ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista 29.4.1828. Hän suuntasi kulkunsa Hämeen ja Savon kautta Karjalaan. Lönnrot saapui Rantasalmelle toukokuun lopussa ja oleili paikkakunnalla viikon. Elias piti tukikohtanaan Rantasalmen pappilaa, siellä hän viihtyi oivallisesti.

Rantasalmelta Kerimäelle

Keskiviikkona 4. kesäkuuta Lönnrot suuntasi kulkunsa Kerimäelle. Hän ei halunnut mennä Savonlinnan kautta, vaan kulki Mustalaan. Sieltä matkamies palkkasi kaksi soutajatarta saattamaan hänet Haukiveden yli. Soutunaiset olivat erään talon miniöitä. Matkalla toinen osoittautui sangen puheliaaksi. Hän kertoi usein Ruotsin vallan aikana soutaneensa järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Savonlinna oli tuolloin Venäjää, joten matkustajat joutuivat Savonlinnan kautta kulkiessaan hankkimaan passin. Kerimäelle ja sitä kautta edelleen Karjalaan matkustavat virkamiehet eivät voineet kulkea vieraan valtion alueen kautta, eikä virkapostiakaan parannut kuljettaa sitä reittiä. Niinpä oli järjestettävä vakinainen lossiyhteys Rantasalmelta Haukiveden yli Säämingin Ruotsinpuoleisen osaan. Mikään nuori neito soutaja ei ollut; lossiyhteys oli lopetettu tarpeettomana jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun koko Suomi liitettiin Venäjään.

Soutumatkan jälkeen Lönnrot hakeutui Juvolan kylään Olsoni-nimisen maatilanomistajan luo. Isäntä tarjosi matkustavaiselle kahvin ja kahviryypyn. Lönnrot ei jäänyt taloon pitemmäksi aikaa, vaan jatkoi matkaansa samana iltana. Hän käveli noin 7 – 8 kilometriä ja saapui reittinsä kolmanteen kylään, jossa yöpyi. Lönnrot kertoi ohittaneensa Juvolan lisäksi toisen kylän, joka kuului Sääminkiin. Tässä hän luultavasti muisti väärin, sillä kyseinen kylä, Päivilä, kuului Kerimäkeen. Lönnrotin yöpyi nähtävästi Muholan kylässä.

Varhain seuraavana aamuna runonkerääjä jatkoi matkaa. Tie tyydytti matkaajaa: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista”. Vähän ennen päivällistä Lönnrot saapui kylään, jossa muuan mies kysyi häneltä napinlävestä riippuvasta huilusta. Miehen pyynnöstä Lönnrot soitteli huiluaan, vaikka vaatimattomana miehenä vähättelikin muusikontaitojaan. Pian soittoa kokoontui kuulemaan koko parvi ihmisiä. Tämä ei ollut Lönnrotille uutta. Hän kertoi, että seisoi melkein joka päivä suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä huilunsa ansiosta. Suomalaiset kansansävelmät viehättivät kuulijoita kovasti. Tämä huvitti kovasti runonkerääjää,  hivelipä jopa miehen itserakkautta. Lönnrot sai tilaisuuden kuvitella itsenä Orfeukseksi tai isänmaallisemmin ajatellen Väinämöiseksi. Mutta soitannollista näytöksistä oli myös käytännön hyöty: kylänväki saapui paikalle, ja Lönnrot sai selville kylän laulun- ja runontaitajat. Tästäkin kylästä löytyi tyttö, joka osasi koko joukon lauluja ja vanhan kansan runoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ansiokkaasti toimittanut Suomen Kansan Vanhat Runot nettiin kaikkien luettaviksi. Sieltä löytyy pari pätkää runosta ”Ylpeä tyttö”, jonka Lönnrot nimesi kyseisen tytön laulamaksi:

”Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.#1
Vielä tälle tyttärelle,
5 Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
10 Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.#2
15 Vielä tästä neitosesta ......
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin.”

Pian tytön äiti tuli kuitenkin muistuttamaan, että tämän oli muun talonväen kanssa lähdettävä kaskenpolttoon. Huilunsoitto ja tytön laulattaminen tapahtui joko Kuokkalassa tai luultavammin Alakuonassa.

Yö Yläkuonassa ja kohti Karjalaa

Lönnrot jatkoi matkaansa käyden vielä useamman talonpojan luona. Hän kirjoitti myös muutamia runoja kahdelta tienvarressa lampaitaan paimentavalta tytöltä. Torstai-iltana hän saapui Yläkuonan kestikievariin, jossa vietti yönsä. Yötä rikastutti pieni episodi, kun kestikievariin saapui kaksi ”herrasnaista” eli säätyläisrouvaa mieshenkilön seurassa. Matkustajille tarkoitetussa kamarissa oli kaksi vuodetta. Aikansa pähkäiltyään Lönnrot päätti esittää nukkuvansa. Naisihmiset sijoittuivat kamarin toiseen vuoteeseen herrasmiehen jäädessä tupaan nukkumaan. Aamulla Lönnrot nousi anivarhain jättääkseen rouville heräämisrauhan. Matkaansa hän ei jatkanut heti, koska halusi tavata naiset. Toisen heistä, Turusta kotoisin olevan neitosen, hän tunsikin. Lönnrot ei matkakertomuksessaan nimennyt naisia.

Matkalla Karjalan suuntaan runonkerääjä pysähtyi päivällisaikaan kylään, jonka nimen kertoi jo unohtaneensa. Kylä oli joko Kumpuranta tai Raikuu. Lönnrot ohjattiin tervanpoltossa olleen talonpojan luo runoja kuulemaan. Sateen takia muistiinpanot jäivät tekemättä, lisäksi tervanpolttaja ohjasi Lönnrotin mielestään paremmin runoja muistavan suutarin puheille. Suutari ei ollut kotonaan, vaan parin kilometrin päässä kyntötalkoissa. Lönnrot kääntyi tieltä oikealle juopertelevaa kapeaa polkua etsimään talkootaloa. Välillä hän kadotti polun lukuisten kaskimaiden takia, mutta pääsi toki perille.

Suutari ja talonväki olivat palanneet äsken raivatulta suolta, joita olivat olleet kyntämässä. Lönnrotin toiveet runojen suhteen eivät toteutuneet, sillä suutari osasi lähinnä jo painettuja hengellisiä runoja. Hän pääsi toki osallistumaan talkoojuhlaan, jossa keskustelut olivat ”tavallista hauskemmat”. Ruokana oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja ”kokkeli-piiroo”. Talossa tunnettiin kalaryyppykin, ja sananparsi ”Ei kala kuivassa elä” oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut oli merkittävästi heikompilaatuista kuin turkulainen tai hämäläinen.

Lönnrot jatkui matkaansa vielä illallisen jälkeen. Sateessa hän kastui vielä läpimäräksi, ja yöpyi sitten kylässä, joka oli hänen mukaansa jokseenkin Savon ja Karjalan rajalla. Todennäköisesti hän vietti yönsä Raikuussa.

Runoja lääninviskaali Falckilta

Kerimäellä opittuihin runoihin Lönnrot törmäsi vielä myöhemminkin. Hän tapasi Ilomantsissa lääninviskaali Jaakko Falckin, joka oli elänyt lapsuutensa Kumpurannassa. Lääninviskaalin isä oli Kerimäen Ruotsinpuolisen osan nimismies Isaac Falck, joka perusti Kerimäelle Jalaskosken ja Susikosken sahat. Mainittakoon, että Jaakon veli Anders Henrik Falck eteni urallaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1828. Samalla hänet aateloitiin. Korkeammalle ei Suomessa virkauralla voinut päästäkään.

Tässä alku yhdestä Jaakko Falckilta tulleesta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,
Talvet talli konkaria.
Valjastin tulisen ruunan
Tulisella tanterella.
5 Vesi tippu vempelestä,
Rasva rahkeen nenästä.
Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:
mitä sen syän sytööpi,
selkä suonet souteloopi,
pää teköö kanan pesiä,
5 jalat villoja vanutti,
perse survo pippuria.
Paha on jäällä painastella,
iljenellä koinastella:
vittu sinkuu sinne tänne,
10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo

Lönnrotin huomioita Savosta ja Kerimäestä

Matkakertomukseensa Lönnrot lisäsi maakuntaa vaihtaessaan muutamia huomioita Savosta ja savolaisista. Hän kuvaili savutupia ja niiden vaatimatonta sisustusta. Kesäisin talonväki nukkui aitoissa, joita olikin runsaasti. Jokaisella pojalla – ainakin naineella – oli oma aittansa, jossa säilytti vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan. Sauna lämmitettiin monessa paikassa joka päivä, joissain taloissa pari tai kolme kertaa viikossa. Lönnrotin mukaan miehet ja naiset eivät kylpeneet yhdessä, vaan miesväki saunoi ensin ja naiset sitten.

Lönnrot hämmästeli sitä, että monet talonpojat olivat rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Syytä kysyttäessä talonpojat selittivät, että russakat heidät moiseen pakottivat. Muuta keinoa kuin kylmyys ei tunnettu niiden nujertamiseksi. Lönnrot pohti tässä, eikö löytyisi jotain russakoiden juomaan sekoitettavaa myrkkyä, joilla ne saisi hengiltä.

Kaskeamista harjoitettiin Lönnrotin mukaan käytännössä joka talossa. Kaskesta saatiin yksi tai joskus kaksi ruissatoa. Sen jälkeen niihin kylvettiin kauraa ja sitten tattaria. Kun oli kulunut 13 – 17 vuotta, voitiin samaan paikkaan palata kaskeamaan.

Kerimäellä Lönnrotia ihmetytti tuulimyllyjen suuri määrä. Hän päätteli jonkun talonpojan saavuttaneen niin suuren taidon rakennustaiteessa, että kykeni valmistamaan tuulimyllyjä.

Savon murretta Lönnrot ylisti Suomen kielen parhaana, ”korvaan kauniisti kajahtavana, sanarikkaana, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaimpana vieraista lainoista”. Eräältä talonpojalta Lönnrot kysyi, mitä nimeä käytettiin juuri ohitettavasta alankopaikasta. Mies vastasi sanovansa sitä ”noroksi”, mutta naapurikylässä ”notkoksi” ja toisessa naapurikylässä ”alangoksi”. Muutamat taas puhuivat ”arosta”. Talonpoika vakuutti, että jokainen lapsikin tunsi toisen kylän käyttämät nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Kerakkeen kahdentumista Lönnrot piti kerimäkeläisenä piirteenä. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen.

Matka jatkuu Karjalaan

Matkakertomuksessaan Lönnrot kertoi saapuneensa Kesälahden pitäjään sunnuntaina 8. kesäkuuta. Villalan kylässä hän kirjoitti muistiin muutamia runoja. Siellä hän myös tiedon seudun etevimmästä runoniekasta, Hummovaaran Juhana Kainulaisesta. Kainulaiselta Lönnrot saikin sitten yli 50 runoa. Kainulaisen tapaamista onkin pidetty jonkinlaisena käänteentekevänä kokemuksena Lönnrotille.

Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Lönnrotin petäjä Hummovaarassa. Tämän puun juurella Lönnrot taltioi Juhana Kainulkaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja yhteensä 2551 säettä. Kuva kirjoittajan. 

Lähteitä

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. Weilin+Göös, Espoo 1981.

Hakusanalla Kerimäki löytyvät runot SKVR tietokannasta:

https://skvr.fi/poems?page=1&per-page=10&text=kerim%C3%A4ki&textnorm&metanorm&refsnorm#%7B%7D

Timin kurapua

Edellisvuosituhannella Hämeenkyröön kotoutuessani kuulin puhuttavan Timin kurapuasta. Ilmaisun merkitys jäi hämärän peittoon, koska takalistoa tarkoittavaa termiä pua en itämurteisena tuntenut. Timistäkin tiesin vain männyn. Onneksi pitäjänhistoriat tulivat apuun. Pentti Papunen kertoo Ikaalisten pitäjänhistoriassa (osa I, S 362) kuulleensa lapsuudessaan Isossa-Röyhiössä seuraavan tarinan:

”Entisinä aikoina oli Hämeenkyrön Timissä sotaherra, jonka miekka riippui tuvan seinällä hänen talossaan. Siinä oli sellainen taika, että jos syttyisi sota ja herralle olisi tulossa käsky lähteä mukaan, hänen miekkansa alkaisi seinällä soida. Niinpä sitten eräänä aamuna miekka soi, mutta herra säikähti sitä niin, että tuhri housunsa. Siitä pitäen häntä nimitettiin paikkakunnalla Timin kurapuaksi.”

Tarinasta on kerrottu Hämeenkyrössä laajempiakin muunnelmia. Luonteeltaan kertomus on selvästi ns. vaellustarina, joita edustavat seikkailukertomukset muunnelmineen saattavat olla peräisin antiikista saakka. Timin kurapuasta kertovalla tarinalla näyttää olevan myös todellisuuspohjaa. Timin ratsutilaa hallinnut Simo Simonpoika kaatui nuijasodassa, ja hänen tilansa joutui Lasse Pentinpojalle, jota syytettiin siitä, että juuri hän on sodassa surmannut Simon ja sitten anastanut hänen tilansa. Lasse Pentinpojan osallistui nuijamiesten kotien ryöstämisen aina Ilmajokea myöten ja sai palkkioksi Klaus Flemingiltä lisäksi yhden äyrinmaan tilan Timistä. Ratsutilat olivat verovapaita, mutta vuonna 1603 kuollut Pentinpoika onnistui laajentamaan verovapauttaan myös muihin tiloihinsa.

Ratsuluutnantti Mikko Matinpoika nai Lasse Pentinpojan lesken ja sai haltuunsa Timin ratsutalon. Luutnantti haavoittui polveen Jaakko De la Gardien maineikkaalla Venäjän retkellä 1613 ja sai tiloihinsa elinikäisen verovapauden tiloihinsa 12 äyrinmaan osalta. Mikko Matinpoika oli tuolloin jo Hämeenkyrön suurin maanomistaja. Hänellä oli läänityksenä runsaasti muitakin tiloja, mm. Vähän-Röyhiön kolmitaloinen kylä ja Vihteljärven Sikala nykyisessä Kankaanpäässä. Niiden viljelijöiden mielestä läänitykset olivat laittomia, ja he kieltäytyivät maksamasta verojaan Mikko Matinpojalle. Vuodesta 1613 lähtien luutnantti sitten käräjöi saataviaan toistuvasti, ja talonpojille määrättiin sakkoja. Käräjille hän vei verosaatavista myös Turkkilan Tommasen Klemetti Sipinpojan, Salon Tapani Eskonpojan ja Koiviston Matti Yrjönpojan. Sitkeimmin vastarintaa teki Sikalan talo. Isäntä Antti kieltäytyi veroista, ja myöhemmin hänen poikansa Paavo kuljetti verotavaransa Turun kruununmakasiiniin välttyäkseen veronmaksulta Mikko Matinpojalle. Tästä tempauksesta hänet tuomittiin 1630 talvikäräjillä kolmen markan sakkoon. Sikalan Erkki Olavinpoika valitti vielä maaherralle Mikko Matinpojasta, mutta sai palkakseen vain 40 markan sakon aiheettomana ja valheellisena pidetystä valituksestaan.

Selvältä näyttää, että moni kyröläinen kyseenalaisti Mikko Matinpojan vaatimukset ja omistusoikeudenkin. Tähän viittaa myös se, että käräjillä määrätyt ulosmittaukset jäivät usein toimeenpanematta. Terhi Nallinmaa-Luoto toteaakin Hämeenkyrön historiassa (osa I, s. 534), että ”Nuijasodan kokeneen sukupolven ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että ratsuväen upseeri, jonka edeltäjä oli anastanut talon kaatuneen nuijamiehen leskeltä ja lapsilta, kantoi nyt veroja vanhoilta nuijamiehiltä ja heidän pojiltaan”. Säätyvallan aikana herrasväkeä vastaan niskuroinut talonpoika joutui tietysti lopulta taipumaan. Jämijärven Tuomas Soini jopa poltti ”kurapuan” eräsijan rakennuksineen, veneineen ja kalanpyydyksineen. Soini jätti tulematta käräjille, mutta joutui myöhemmin vastuuseen tekosistaan.

Toinen kurapua

Tällaisille kiertotarinoille on ominaista se, että ne muuttuvat hieman ja saattavat saada täydennyksiä. Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön Historian I osassa (s. 631-32) SKS:n kansanrunousarkistoon talletetun toisen tarinan Timin kurapuasta.

"Sananparsi ´hankki kuin Timin kurapua sotaan´ on syntynyt näin. 30-vuotisen sodan aikan omisti Timinkartanoa, nykyistä Timinkylää, eräs sotaherra, joka sai käskyn sotaan. Kun hän oli juuri nainut, ei hän raskinut jättää nuorta vaimoaan, vaan viivytteli lähtöään. Viimein, kun hän läti, tuli ensimmäisessä ahteessa ämmä vastaan. Sotaherra palasi siitä takaisin huonoa onnea peläten. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Ämmänahteeksi. Toisella kertaa häntä tuli toisessa ahteessa sonni vastaan. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Sonninahteeksi. Palattuaan siitä takaisin hän sai 3. käskyn ja kun miekka seinällä soi, sanoi hän, että vaikka tulis itse piru häntä vastaan, niin hän menee, eikä koskaan palannut. Rouva lasketteli talvisin aikansa kuluksi Timistä itään päin olevassa jyrkässä ahteessa. Siitä on se ahde saanut nimensä  ´Brouvanahde´."

Tämä tarina ei sovi Mikko Matinpoikaan, mutta kylläkin hänen poikaansa, luutnantti Arvi(d) Mikonpoika Timiin. Toisin kuin tarina kertoo, palasi Arvi Mikonpoika 30-vuotisesta sodasta. Hän osallistui vielä kapteenina seurtaaviin, Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan käytyyn sotaan 1650-luvulla. Arvonsa tuntenut Arvi Mikonpoika onnistui kiistojen jälkeen 1645 saamaan kirkossa etupenkin papiston edessä. Ajan tavan mukaan hän osallistui säätyläisenä Hämeenkyrön uuden kirkon rakentamiseen 1640-luvun lopulla lahjoittamalla 1500 naulaa kirkon kattoa varten.

Väenottoja alettiin paeta yleisesti 30-vuotisen sodan aikana. Siksi kruunu perusti 1635 Karvian Kanttiin linnoituksen, Kyrön skanssin. Sinne sijoitetun sotajoukon tehtävänä oli haravoida Kyrön ja Pohjanmaan välistä laajaa erämaa-aluetta, johon miehiä pakeni molemmista suunnista sotaväenottoja välttelemään. Linnake jäi tyhjilleen 30-vuotisen sodan päätyttyä, mutta miehitettiin uudelleen 1656 Ruptuurin nimen saaneen Venäjänsodan aikana. Venäläishyökkäykseen varauduttiin tykkien ja 110-miehisen sotajoukon avulla. Aselevon jälkeen skanssi tehtäväksi tuli taas karkureiden etsintä. Linnakkeen päälliköksi tuli tässä vaiheessa sodasta palannut kapteeni Arvi Timi. Syksyllä 1659 hän lähti luutnanttinsa kanssa Pohjanmaalle pidättämään irtolaisia ja pestaamaan uusia rakuunoita. Kauhajoella heitä odotti erään virkansa menettäneen papin johtama talonpoikaisjoukko, joka karkasi upseerien kimppun. Timi ja hänen luutnanttinsa saivat pahoja vammoja. Talonpojat tuomittiin käräjillä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin sakoiksi ja kujanjuoksuksi, ja talonpojat määrättiin rakuunoiksi. Tähän nolonpuoleiseen tapaukseen näyttää skanssin toiminta päättyneen.

Kuningatar Kristiina lahjoitti Arvi Timille 1660 Vanajan neljän talon veroista suurimman osan. Reduktion yhteydessä tämä lahjoitus peruttiin 1683, vuotta ennen kapteenin kuolemaa. Timi oli ennättänyt huudattaa 1667 Vanajan taloista Vakerin itselleen, kun siihen oli tilaisuus talon verorästien vuoksi. Samana vuonna kapteenia kohtasi onnettomuus, kun hänen navettansa paloi. Hän sai käräjillä paloapua. Jutun käsittelyssä kävi ilmi, että navetan mukana paloi 12 lehmää ja härkäpari. Härkiä käytettiin siis isossa talossa vetoeläiminä hevosen ohella.

Arvin vaimo Kaarina Birgerintytär oli kotoisin Kyrön ulkopuolelta, mahdollisesti Ruotsista saakka. Suomea hän silti ymmärsi. Se kävi ilmi, kun rouva nosti oikeusjutun piikaansa Kaisa Sipintytärtä vastaan. Kaarina oli antanut pari korvapuustia piialle tämän tottelemattomuudesta, jolloin piika kirosi hänen kätensä. Kiihtynyt emäntä ojensi Kaisaa leipälapiolla, jolloin piika otti leipälapio, työnsi emännän seinää vasten ja sanoi tälle useaan kertaan: "Wie helfvetin tulen sinun kätes, ennen Joulua sinun pitä syömän tämän yles." Juttu lykättiin todistajien puuttuessa, eikä siihen enää palattu. Toteennäytettynä syyte olisi voinut johtaa jopa kuolemantuomioon, sillä isännät ja emännät rinnastettiin periaatteessa vanhempiin, joiden kiroamisesta voimassa ollut Mooseksen laki määräsi kuolemantuomion.

Kuningas myönsi Arvi Timille 1664 kruunulle osoitetusta uskollisuudesta ja 50 vuotta kestäneestä sotapalvelusta 8 viljatynnyrin vuotuisen eläkkeen. Palvelun pituudessa on epäilemättä hieman hyvän miehen lisää, mutta kunniakkaan sotauran mies teki. Pitäjän varkkaimpiin kuulunut Arvi Timi köyhtyi viimeisinä vuosinaan. Kun Arvin ja hänen vaimonsa kuolinpesää selviteltiin 1689, havaittiin velat varoja suuremmiksi. Niinpä talo joutui pois suvulta.

Timin kylässä oli ollut neljä taloa, jotka Lasse Pentinpoika oli yhdistänyt yhdeksi. Timin tilaa hallitsivat upseerit ja säätyläiset vuoteen 1740. Sen jälkeen tila siirtyi talonpoikien hallintaan ja jaettiin taas neljäksi taloksi: Yrjölä, Jaakkola, Mäkelä ja Jussila eli Alanen.

Puasta

Nuorison keskuudessa ”pua” näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä Hämeenkyrössä, sen sijaan vanhempi polvi tuntee sanonnan hyvin. Vielä 1700-luvulla muuatta vaimoihmistä oli kunnioitettu mm. termillä ”homepua”. Käräjillehän siitä mentiin, mutta pienin korvauksin ja oikeuden edessä sovinnon tekemällä asiasta selvittiin.

Itäisillä mailla pua tunnettiin harvinaisena ilmaisuna muodossa ”puo”. Tästähän sitten saatiin aikaiseksi jonkinlaisia sanaleikkejäkin: Suomen johtavana pessimistikuntana tunnettu Puolanka on siis persnaru.

Pesäpallokentällä saattoi yleisö ajolähtöön pakotettaessa ohjastaa koppia ottavaa takakenttää raivokkaalla huudolla: ”Puota!!!”. Lie siinä joskus lännestä päin saapunut vierasjoukkue hieman ihmetellyt…