Kristinuskoa ja kirkkokuria kerimäkeläisille

Kristinusko levisi itäiseen Suomeen huomattavasti myöhemmin kuin maamme länsiosiin. Katolinen kirkko vahvisti otettaan Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessäkin 1200-luvulla. Savoon läntinen kirkko alkoi voimistaa otettaan vasta Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen. Savilahden kirkkopitäjä, nykyinen Mikkeli, perustettiin pian rauhanteon jälkeen Savon ensimmäiseksi kirkkopitäjäksi. Toinen kirkkopitäjä eli Juva perustettiin vasta 1442. Olavinlinnan yhteyteen perustettiin Sääminki joskus vuosien 1484 - 1510 välillä. Kerimäki kuului Sääminkiin, joten kirkon ote alkoi tarttua asukkaisiin entistä tiukemmin. Kirkkomatkat Savilahteen ja Juvalle eivät kai monta kertaa vuodessa toteutuneet.

Uskonnollista tyhjiötä Kerimäellä ei toki ollut ennen kuin kristinuskoa alueelle alettiin levittää. Kansalla oli omat uskomuksensa pyhine puineen, kuppikivineen, palvontapaikkoineen ja Ukon maljoineen. Erityisesti 1600-luvulla kirkonmiehet kävivät Kerimäellä näiden taikauskoksi leimattujen vanhojen tapojen kimppuun. Tapauksista blogissani täällä ja täällä. Taikauskosta ei oikeudenkäyntejä enää 1700-luvun loppupuolella käyty, mutta vanhat uskomukset säilyivät hyvin kansan muistissa vielä 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun alkupuolella kristinuskon opinkappaleiden varjossa.

Kirkkokännejä vastaan

Kerimäen kirkkopitäjä perustettiin 1642 ja kirkko valmistui nähtävästi 1644. Pitäjän perustaminen oli osa Ruotsin suurvaltapolitiikkaa. Vanhoja suurpitäjiä jaettiin hallinnon, veronkannon ja sotavarustelujen tehostamiseksi. Köyhän ja harvaanasutun maan vähälukuisesta rahvaasta otettiin irti kaikki mahdollinen Ruotsin suurvallan rakentamiseksi. Kerimäkeläisiä ohjasivat nyt kirkon oppien mukaiseen elämään kirkkoherra ja kappalainen. Pian he joutuivat torumaan pitäjäläisiä samasta asiasta, josta kirkkokansaa oli Säämingissäkin muistuteltu. Kesäkäräjillä 1654 kerimäkeläisiä kiellettiin myymästä olutta ja viinaa pyhäpäivinä ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen 40 markan sakon uhalla. Samanlaisia varoituksia jaettiin kai tuohon aikaan jokaisessa Suomen kirkkopitäjässä. 

Kirkkojuopumus säilyi pitkään kirkon oman tuomiovallan piirissä. Sakkojen lisäksi käytettiin häpeärangaistusta. Tämä kasvatti kirkonpalvelijoiden työtaakkaa, joten piispa Johannes Getzelius huomautti 1673, että juopumuksesta epäillyt voitiin haastaa kirkkoneuvoston eteen tai käräjiin. Kuningas halusi vähentää sittemmin kirkon tuomiovaltaa, joten 1700-luvulla päädyttiin siihen, että juopumusrikokset kirkossa menivät suoraan käräjien käsiteltäviksi. 

Vasta 1680-luvulla juopumustapauksia alettin Kerimäellä tuoda käräjille. Kesäkäräjillä 1680 Pekka Luukkonen valitti pistoolisepän rakuunaksi mainitun Pertin ja tämän veljen Rossin piesseen hänet pahanpäiväisesti jumalanpalveluksen aikaan kirkonmäellä. Kävi ilmi, että tappelupukarit olivat päissään ostettuaan olutta Pirta-Matilta. Tappelijat kuittasivat 5 hopeamarkan sakon. Saman summan sai kuitattavakseen Pirta-Matti, joka oli kaupustellut olutta luvattomana aikana. Pirta-Matti oli epäilemättä yksi niistä, joiden toimista kirkkoherra Jakob Ursinus valitti kesäkäräjillä 1683. Hänen mukaansa kirkonmäelle on pesiytynyt joukko irtainta väkeä. Tämä joukko aiheutti pyhäpäivisin pahennusta myymällä olutta ja viinaa. Nimismies Matti Kostiainen ja kuudennusmiehet määrättiin karkottamaan oitis nuo irtolaiset, jotta moista pahennusta ei enää harjoitettaisi. Asia ei näy korjautuneen kesän aikana, sillä syyskäräjillä Moijin herra, ratsumestari Herman Johan von Burghausen ja kappalainen Olof Ivanander valittivat edelleen, että kirkonmäelle asettunut löysäläisväki aiheuttaa paljon pahennusta. Nimismies Kostiainen velvoitettiin karkottamaan tämä joukko ja tällä kertaa hänen avukseen määrättiin lautamiehet. 

Joksikin aikaa meno kirkonmäellä kai hieman rauhoittui, koska asiaan ei palattu vähään aikaan. Mutta kysyntää juomille riitti, sillä moni kirkkomatkalainen katsoi oikeudekseen nautiskella olutta tai paloviinaa ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, joskus sen aikanakin. Tarjontaakin oli, sillä 1691 palattiin taas kirkkojuopumuksiin. Laukansaaren Tuomas Rautiaisen poika Juhana aiheutti häiriön lauantaina 21.3.1691 ruumissaarnan aikana. Tuomas istui vastapäätä saarnatuolia, kun hän alkoi vetää vieressä istuvaa kaulasta. Kirkkoherra Ursinus torui Tuomasta: "Miksi vedät sinä konna toista kaulasta, ole hiljaa ja kuuntele Jumalan sanaa." "Hän nukkuu, minun pitää herättää hänet" vastasi ilmeisen juopunut Rautiainen. Käräjillä Tuomas myönsi tapahtuneen ja pyysi lievää rangaistusta, kun oli sortunut nuorena renkimiehenä moiseen typeryyteen. Metelistä koitui 50 hopeataalarin sakko. Rahan puutteessa sakon voi korvata kujanjuoksulla tai vankeudella Olavinlinnassa. Lisäksi koitui kirkkorangaistus, siis kirkossa suoritettava häpeärangaistus. 

Saman vuoden palmusunnuntaina Kumpurannan ratsutilallisen Lauri Laurinpojan torppari Matti Viikarinen eli Hämäläinen tuli juopuneena kirkkoon metelöimään, kun kirkkoherra aloitti kuorissa vihkitoimitusta. Rovasti Ursinus käski miehen ulos uhaten panna hänet jalkapuuhun. Ulos mentyään Matti kutsui rovastia ulos kirkosta suureen ääneen ja pahennusta herättäen. Lukkari Erkki Erkinpoika todisti näin tapahtuneen. Hän kuuli melun järjestäessään messukasukkaa kokoon sakastissa. Torppari myönsi syyllisyytensä ja pyysi polvilleen langeten anteeksi rovastilta. Rovasti saattoi antaa anteeksi, mutta oikeus ei. Viikariselle lankesi sama tuomio kuin Rautiaiselle.

Jos ei kirkonmäellä kaupusteltu viinaa, sai sitä vähän kauempaa. Erkki Pekanpoika Toivasta syytetiin 1693 siitä, että hän myi olutta ja viinaa kirkon lähellä maantien varteen rakentamassaan mökissä. Sotamiehet olivat usein mukana käräjillä käsitellyissä tappeluissa ja juopottelutapauksissa. Savonlinnan varuskunnan sotamies Erkki Jumppanen tuli 1704 muutama viikko keyrin jälkeen kirkkoon juopuneena ja oksensi saarnan jälkeen. Todistajat kertoivat miehen olleen niin päissään, että tuskin kesti tolpillaan kirkosta poistuessaan. Jumppanen puolusteli pahoinvoinnin johtuneen heikkouden tilasta, mutta myönsi kuitenkin nauttineensa jonkin ryypyn ennen jumalanpalvelusta. Miehelle määrättiin 50 hopeataalarin sakko. Sotilaalla ei moisia rahoja ollut, joten hän voi suorittaa rangaistuksen kujanjuoksulla tai 14 päivän vesileipärangaistuksella Olavinlinnan tyrmässä. Sama rangaistus tuli Nousialan Mikko Nousiaiselle, joka piti humalapäissään palmusunnuntaina 1707 kirkossa niin kovaa meteliä, että kappalaisen oli lopetettava saarna ja kehotettava kruununpalvelijoita hillitsemään miestä. Todistajat vahvistivat syytteen, ja Mikko myönsi olleensa humalassa, mutta väitti huutaneensa vain ruumiillisesta tuskasta. Oikeus äänesti asiasta, mutta päätyi edellä mainittuun tuomioon.

Talvikäräjillä 1706 nimismies Elias Burman valitti, että osa rahvaasta tuo pyhä- ja rukouspäivinä olutta ja viinaa kirkonmäelle ja aiheuttaa siten suurta pahennusta ja sapatinrikkomuksia. Pitäjäläiset saivat ankaran varoituksen ja käskyn lopettaa oluen ja viinasten kauppa Kallunmäellä. Nimismiehen tehtäväksi tuli lopettaa kaupustelu, takavarikoida juomat ja toimittaa syylliset käräjille. Käräjätapauksia kirkkojuopottelusta kertyi siis loppujen lopuksi harvakseltaan. Kerimäkeläiset eivät olleet asiassa esillä sen useammin kuin esim. naapuriseurakunta Säämingin asukkaat. Jos kohta eivät kerimäkeläiset naapuriaan raittiimmilta vaikuttaneet. Lisäksi on  huomattava, että juopumukseen puututtiin vain silloin, kun humalainen aiheutti häiriötä kirkossa tai sen välittömässä läheisyydessä.

Pahennusta kirkossa aiheutettiin joskus selvin päinkin. Kirkkoherra Jakob Ursinus syytti 1692 Niilo Naukkarisen paimentyttö Anna Asikaista siitä, että tämä oli edellisenä tuomiosunnuntaina melunnut kirkossa. Metakan aiheutti Annan kadonnut nenäliina, jonka hän epäili joutuneen Jaakko Toksun tyttären Johannan haltuun. Anna riisui nenäliinaa etsiessään Johannan turkin isosti metelöiden. Paimentyttö sai tekosestaan tavanomaisen 50 hopeataalarin sakon, jonka sovitti rahattomana istumalla Olavinlinnassa kaksi viikko vedellä ja leivällä.

Kirkossa piti käydä

Seurakuntalaisten tuli käydä ahkerasti kirkossa ja taipua kristinopin tavoille ja vaatimuksille. Tätä oli Kerimäen rahvaankin hankala totella. Kirkkoherra Olaus von Borgen joutui nimittäin 1670 kevätkäräjillä pyytämään, että oikeus kieltäisi saariin hautaamisen. Näin oli ollut osittain tapana, mutta nyt vainajat oli tuotava kirkkotarhaan pappien haudattaviksi.

Kielto, jonka mukaan saariin ei enää saanut vanhaan tapaan haudata vainajia. Kevätkäräjät 1670.

Kirkosta ilman pätevää syytä poisjääneitä saatettiin joskus käräyttää. Torppari Heikki Kautonen laiminlöi 1696 kirkonkäynnin ensimmäisenä helluntaipäivänä ja veti silloin nuottaa. Ilmiantaja oli sotamies Antti Hyvärisen vaimo Marketta Pentintytär Yrjänätär, joka oli huomauttanut asiasta Kautoselle. Tämä oli sitten haukkunut Marketan huoraksi ja syytettä valheeksi. Kautonen sai 40 hopeamarkan sakon sapatinrikkomuksesta. Lisäksi hän joutui tekemään työtä Marketalle 14 päivää, koska oli kutsunut tätä huoraksi ja valehtelijaksi. Samaisen sakon saivat maksaa myös Pihlajaniemen Heikki Malinen, Mikko Malinen ja Simo Turtiainen jäätyään pois kirkosta 26.4.1707 kiitospäivänä.

Isonvihan venäläinen miehitysaika 1713-21 vaikeutti kirkkokurin valvomista, vaikka Kerimäen molemmat papit jäivätkin paikalle eivätkä paenneet Ruotsiin. Nimismies David Schening nostikin isonvihan jälkeen koko joukon käräjäjuttuja jumalanpalveluksen laiminlyömisestä. Turtianniemen Matti Turtiainen sai syytteen 1723 vuoden viimeisen rukoussunnuntain kirkonmenojen laiminlyömisestä. Turtiainen selitti asuvansa 2 peninkulman päässä kirkosta Puruveden takana. Kirkkomatkaa hän ennätti taittaa neljännespeninkulman, mutta sen jälkeen hengenvaarallinen myrsky pakotti miehen palaamaan kotiin. Nimismieskin myönsi myrskyn olleen niin ankara, että se vei jopa kattoja taloista. Turtianen vapautettiin syytteestä.    

Vaaran Pekka Kupiainen, Rauvanniemen Lassi Kupiainen, Pihlajaniemen Pekka Malinen ja Rossi Suomalainen sekä Hevossalon Pekka Karjalainen selvittivät pitkäperjantaita 23.4.1725 koskevan syytteen esittämällä Kesälahden kirkkoherran todistuksen, jonka mukaa he olivat talojensa väen kanssa Kesälahden kirkossa kyseisenä päivänä. Kelirikko oli pahimmillaan tuolloin, jää ei enää kantanut eikä veneelläkään päässyt liikkeelle. Miehiä muistutettiin kuitenkin vastaisuudessa käyttämään kotikirkkoaan. Vaaran asukkaiden kirkkomatka tahtoi muutenkin suuntautua Kesälahdelle, olihan sinne paljon mukavampi kirkkomatka kuin Kallunmäen kirkkoon. Vaaralaiset tahtoivatkin 1700-luvun lopulla liittää kylänsä Kesälahteen siinä onnistumatta. Kerimäen pohjoiskulmalla Kaatamon  ja Leppälahden kylät olivat noin peninkulman päässä Liperin kirkosta. Kylien asukkailla oli hyvinkin toistasataa kilometriä matkaa Kerimäen kirkkoon mutkittelevia vesi- ja maanteitä pitkin. He kävivätkin säännöllisesti Liperin kirkossa ja saivat sieltä kaikki kirkolliset palvelunsa.

Samaisen pitkäperjantain kirkkomatkan laiminlyönnistä ahdisteltiin viittä muutakin talonpoikaa. Simanalan Heikki Kopsa ja Matti Herranen kertoivat asuvansa 3 ½ peninkulman päässä  kirkosta. Kirkkoon he eivät päässeet rospuuton vuoksi: jäät eivät kantaneet ja tieyhteys oli soiden kohdalla kulkukelvoton. Kirkkomatka vei näissä oloissa vähintään kaksi vuorokautta, eikä heillä köyhinä miehinä ollut varaa majoittua öiksi. Paakkunalan Pekka Hartikainen taas kertoi olleensa kahden viikon matkalla Mikkelissä rahtaamassa sinne upseerien palkkaviljoja. Kotiin hän ehti niin myöhään kiirastorstaina, ettei ehtinyt seuraavaksi päiväksi kirkkoon. Alakuonan Olli Turtiainen asui 3 peninkulman päässä kirkosta järvien ja soiden takana. Hän sanoi, ettei voinut rospuuton takia mitenkään käydä kirkkoon. Riikolan Heikki Karhu eli peräti 5 peninkulman päässä kirkosta, hänkin soiden ja järvien takana. Hän kertoi lyöneensä kirveellä haavan rintaansa, minkä vuoksi ei kyennyt kirkkomatkalle. Sen sijaan velimies Juho oli lähtenyt kirkkoon kiirastorstaina. Metsälammella jää petti kuitenkin miehen alla, ja kastunut Juho joutui palaamaan seuralaisineen takaisin kotiin. Oikeus hyväksyi miesten selitykset, mutta muistutti, etteivät he vastedes saisi olla poissa jumalanpalveluksesta ilman laillista syytä. 

Hankaluuksia jaetun pitäjän kirkkotiellä

Turun rauhan raja 1743 jakoi Kerimäen kahtia: länsiosa jäi Venäjälle, itäosa Ruotsille. Kirkko jäi Venäjän puolelle. Seurakunta säilyi kuitenkin yhtenäisenä. Kaikenlaista käytännön hankalauutta syntyi tietysti, erityisesti vuoden 1753 jälkeen. Tuolloin Ruotsi siirtyi käyttämään gregoriaanista kalenteria Venäjän pysyessä juliaanisessa kalenterissa. Ruotsin puolen kerimäkeläisten kalenteri oli nyt 11 päivää edellä rajantakaiseen verrattuna. Tämä tarkoitti sitä, että joulu, pääsiäinen ja muut juhlapyhät olivat eri aikaan rajan eri puolilla. Samoin tietysti tavalliset sunnuntaitkin. Venäjän kalenterin mukaan mentiin, mutta papit pitivät esim. rukouspäivinä Ruotsin puolella ns. maakirkkoja kylien isommissa taloissa. Jumalanpalveluksissa luettiin esirukous sekä Ruotsin kuninkaalliselle perheelle että Venäjän keisarilliselle huoneelle. Tasapuolisuuden vuoksi esirukous luettiin niin, että hallitsijat mainittiin vuorotellen ensimmäisinä.

Ruotsin puolella käsiteltiin silloin tällöin kirkonmenojen laiminlyöntejä. Riikolansalon torppari Juho Kuitunen sai talvikäräjillä 1760 syytteen, kun ei ollut 12.5.1759 toisena rukouspäivänä jumalanpalveluksessa. Kuitunen väitti lyöneensä edellispäivänä kirveellä jalkaansa. Mies sai kuitenkin sakon maksettavakseen, koska hänellä ei olut todistajaa väitteelleen. Venäjän puolen käräjillä käsiteltiin oletettavasti myös kirkonkäyntien laiminlyöntejä, mutta käräjäpöytäkirjat ovat kadonneet. 

Savonrannan asutus alkoi tihentyä 1700-luvulla. Sieltä väellä oli hankala matka kotiseurakunnan kirkkoon. Heinonniemen talonpoika Matti Karvinen ja hänen osakasmiehensä Matti ja Lassi Kinnunen sekä Juho Svensk haastettiin talvikäräjille 1760. Heitä syytettiin siitä, että olivat laiminlyöneet kahden viikon mittaisen osuutensa tietöistä. Miehet selittivät asuvansa 6 - 8 peninkulman päässä kirkosta. Sen vuoksi he kävivät Kiteen kirkossa, eivätkä voineet kuulla Kerimäen kirkossa luettuja kuulutuksia.

Kustaa III julisti itärajalle ns. ruttosaarron kaapattuaan vallan 1771. Venäjällä oli rokkoa liikkeellä, mutta ensisijaisesti toimi oli ulkopoliittinen: Kustaa pyrki estämään Venäjän sekaantumisen vallankaappaukseensa. Määräys rajan sulkemisesta annettiin jo syksyllä 1771, mutta vasta seuraavan vuoden maaliskuussa raja oli suljettu. Nyt Ruotsin kerimäkeläisillä ei ollut asiaa kirkkoon. Heidän kirkolliset asiansa piti hoitaa nyt Kesälahdella. Marraskuussa Kustaa III totesi ruton päättyneen ja käski poistaa tehostetun rajavartioinnin. Kuolleiden luettelon perusteella näyttää siltä, että ruttosaarto esti hautaamiset Kallunmäen kirkkoon koko vuoden 1772 ajan. Kesälahdelle haudattiin vain 6 Kerimäen ruotsinpuoleista vainajaa. Melkoinen määrä vainajia on siis ilmeisesti haudattu saariin tai muille tilapäisille hautapaikoille.

Ruotsin puolen asukkaiden kirkkotie katkesi uudelleen kesällä 1788, kun Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan. Hetkeksi ruotsalaiset miehittivät Kerimäen kirkonkylän, mutta pian se palautui venäläisvaltaan. Ruotsinpuoleisia haudattiin kirkkotarhaan vielä joulukuussa 1788. Sen jälkeen venäläiset kielsivät heiltä kirkkomatkat, vaikka elettiinkin epävirallisen aselevon aikaa. Sota päättyi Värälän rauhaan 14.8.1790. Ensimmäinen ruotsinpuoleinen vainaja siunattiin Kallunmäelle neljä päivää myöhemmin. Kesälahden papit määrättiin pitämään taas huolta pitäjän ruotsalaisen osan kirkollisista tehtävistä. Kirkollinen yhteys Kesälahdelle näyttää jääneen löyhemmäksi kuin ruttosaarron aikana, sinne ei haudattu kerimäkeläisiä. Sen sijaan Rantasalmelle haudattiin 16 kerimäkeläisvainajaa. Pitäjän ruotsinpuoleiset eivät päässeet puoleentoista vuoteen hautaamaan vainajiaan Kallunmäelle. On siis selvää, että valtaosa pitäjän ruotsinpuolen vainajista löysi leposijan muualta kuin kristilliseltä hautausmaalta.  

Kerimäen kirkkoherrana toimi vuodesta 1755 lähtien Anders Herkepaeus. Kesälahden ja Rantasalmen papisto moitti useaan otteeseen kirkkoherraa siitä, ettei Ruotsin puolen asukkaiden hengellisistä tarpeista pidetty kunnolla huolta. Seurakuntalaisten kristinopin tiedoissa tuntui olevan puutteita ja kinkereitäkin oli jätetty pitämättä. Tosin on huomattava, että kyseisten seurakuntien kirkkoherrat elättelivät toiveita Kerimäen ruotsinpuolen irrottamisesta ja liittämisestä omaan pitäjään. Herkepaeus kuoli 1792. Hänen kuolemansa jälkeen pidetyssä piispantarkastuksessa todettiin, että hänen virkakautensa ajalta olivat hävinneet pitäjänkokouspöytäkirjat. tarkastuspöytäkirjat ja tuomiokapitulin kirjeet. Myös seurakunnan rippikirjoissa ja tileissä havaittiin epäselvyyksiä. Rippikirjoista näkee, että sodan takia niihin ei tehty 1789-90 lainkaan merkintöjä, ei Venäjän puolen asukkaillekaan. Rippikirja vuosilta 1755-1774 puuttuu, liekö se kadonnut jo Herkepaeuksen aikana.

Venäjä lisäsi sotilaallista läsnäoloaan Savonlinnan seudulla Kustaan sodan jälkeen. Linnoitustöitä tehtiin mm. Kerimäen kirkonkylän ympäristössä ja Punkaharjulla. Turvatakseen vesiyhteyden Lappeenrannasta Savonlinnaan venäläiset rakensivat niin sanotut Suvorovin sotakanavat. Ruotsin puolella valitettiin, että kasakat ja muut kreikanuskoiset kiusasivat kirkkovieraita Kallunmäellä. Usein kai juovuspäissään, sillä kirkon läheisyydessä oli myös kapakka, jossa venäläinen sotaväki hyvin viihtyi. Sitä paitsi kesäkuussa 1798 kiellettiin taas ruotsinpuoleisten kirkkomatkat. Syypää oli tällä kertaa Venäjällä valtaan noussut keisari Paavali I, jota on yleisesti pidetty lähes mielenvikaisena. Hän sulki koko Venäjän länsirajan estääkseen Ranskan vallankumouksen leviämisen maahan. Porvoon tuomiokapituli määräsi Kesälahden, Rantasalmen ja Sulkavan kirkkoherrat hoitamaan Kerimäen ruotsinpuoleisen väestön sielunhoidon. Vain Rantasalmen Orraeus ennätti käydä paikalla, kun kirkkomatkat taas sallittiin. Tosin pappien oli hankittava rajakomissaarilta tai kruununvoudilta niin sanottu rajapassi eli kirkkolippu jokaiselle Ruotsin puolen talolle ja ruokakunnalle. Ensikiellon jälkeen oli tullut jo määräys, jonka mukaan Venäjän viranomaisten ja pappien puheille oli päästävä kulkemaan esteettä. Käytännössä tämä näkyy tarkoittaneen sitä, että hautaamiset, kasteet ja vihkimiset hoituivat normaalisti, mutta pariin kuukauteen jumalanpalveluksiin ei ollut asiaa.

Parin vuoden päästä rajasulusta luovuttiin ja rajapassit jäivät tarpeettomiksi. Mutta jo 1804 niitä piti ruveta kaivamaan taas esille. Venäjän rajakomendantti Bannikov ilmoitti, että ketään ei päästetä rajan yli ilman asianomaista lupaa. Luvan tarvitsivat myös kirkkomatkalaiset. Vanhat rajapassit piti uudistaa tai hankkia kokonaan uudet. Samoihin aikoihin Ruotsin puolen talolliset valittivat joutuneensa pahoinpidellyiksi kirkkomatkallaan ilman mitään syytä. Kasakat olivat ottaneet kiinni Yläkuonan Paavo Honkasen kirkkomatkalla, sitoneet ja hakanneet perinpohjin. Pahoinpitelyn jälkeen Honkanen oli pakotettu juoksemaan ratsastavan kasakan rinnalla. Tapaukset olivat johtaneet siihen, että ruotsinpuoleiset eivät uskaltaneet enää kirkkoon laisinkaan. Osa seurakuntalaisista suunnitteli jo uutta anomusta oman kirkon saamiseksi. Hanke ei edennyt sen pitemmälle. Kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä, sillä raja jakoi monia seurakuntia kahtia. Niinpä seurakuntien jakaminen oli myös ulkopoliittinen kysymys, jonka suhteen sen enempää Ruotsi kuin Venäjä ei halunnut edetä.

Ruotsinpuoleiset uskaltautuivat taas kirkkoon rajapassiensa turvin. Seurakuntaelämää piinannut valtakunnanraja poistui sitten vuoden 1809 jälkeen, kun Suomi liitettiin Venäjään autonomisena valtiona.  Seurakunnan kahtiajako jätti epäilemättä jälkensä erityisesti pitäjän ruotsalaiseen osaan. Kirkollinen kuri oli vähemmän tiukka ja vanhoilla tavoilla ja uskomuksilla oli varmasti paremmat mahdollisuudet säilyä. Näin erityisesti asukasluvultaan kasvavan Savonrannan suunnalla. Laajoille salomaille ei papiston valvonta yltänyt valtakunnanrajan takaa. 

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.
Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.
Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.

Pekka Suomalainen - maakauppias ja käräjäpukari

 Vanhan Kerimäen historian värikkäimpiin hahmoihin kuuluu varmasti Pekka Suomalainen. Pekka oli talollinen ja maakauppias. Ajan merkantilistisen politiikan mukaan kauppa oli keskitettävä kaupunkeihin niin, että kruunu pääsi tullien ja verojen avulla valvomaan kauppaa ja vaurastumaan sillä. Tosiasiassa maaseutukauppaa ei voitu estää. Itä-Suomessa maakauppaa oli erityisen hankala estää, sillä Uudenkaupungin rauha 1721 katkaisi periaatteessa vanhat kauppayhteydet Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan. Virallisesti kaupan tuli suuntautua Haminaan ja 1743 Turun rauhan jälkeen Loviisaan saakka. Lisäksi Venäjä pyrki tullipolitiikallaan houkuttamaan suomalaisia talonpoikia rajan yli eritoten Viipuriin. Vanhat kauppa- ja velkasuhteet houkuttivat savolaisia jatkamaan kaupantekoa rajan yli. Virallisesti se oli kiellettyä, mutta muutama rajaratsastaja ei kyennyt salakauppaa tullimuodollisuuksien ohi estämään. Tilastoissa 14 viipurilaiskauppiaan velkasaatavista rajan yli vuodelta 1728 sijoittui Kerimäki toiseksi Savon pitäjistä. Jokainen talonpoika ei ollut halukas pitkille kauppamatkoille rajan yli tai Loviisan - Porvoon suuntaan tai peräti Pohjanmaan kaupunkeihin. Aloitekykyiset maakauppiaat tarjoutuivat viemään naapuriensa vähäiset vientitavarat kaupunkeihin ja tuomaan välttämättömyystarvikkeet, esimerkiksi suolan. Vaurastuneet maakauppiaat saattoivat maksaa talonpojille parhaassa tapauksessa heti käteisellä.

Isonvihan jälkeisinä vuosina Vanhan Kerimäen merkittävin maakauppias oli Yläkuonan talonpoika Pekka Suomalainen. Hän oli alkujaan sotilas ja kunnostautui sotatoimissa niin, että yleni korpraaliksi. Asiakirjojen perusteella Suomalaista ei kykene paikantamaan kerimäkeläiseksi. Kerimäen pitäjänhistorian 1932 julkaissut Mikko Saarenheimo on arvellut häntä hämäläislähtöiseksi erään oikeusjutun perusteella.  Saattoi olla, että Suomalainen kuului 1714 Olavinlinnan varusväkeen. Tuolloin linna antautui ja korpraali jättäytyi mahdollisesti siviiliin. Isonvihan aikana Suomalainen asettui ensin Kumpurantaan ja sitten Yläkuonaan 1723. Sieltä hän hankki itselleen kaksi maakirjataloa. Talonpidon laajuudesta kertoi se, että Pekalla oli palveluksessaan 1731 kahdeksan renkiä, kaksi renkivaimoa ja yksi piika. Vertailun vuoksi todettakoon, että samaan aikaan kirkkoherralla oli neljä, Burghauseneiden aateliskartanossa Moijilla kuusi ja Hannolanpellon kartanossa samoin kuusi renkiä.

Rahakätköt varkaiden kohteina

Suomalaisen liiketoimet kartuttivat hänelle huomattavia käteissummia. Syyskäräjillä 1723 Pekka syytti Taneli Silvennoista, tämän poikaa Heikkiä ja Lemetti Hirvosta 60 kuparitaalaria sisältäneen kukkaron varastamisesta tuvan pöydän aluspenkiltä. Syytettään hän ei pystynyt todistamaan ja myönsi sen itsekin pari vuotta myöhemmin löydettyään uuden varasehdokkaan. Nyt syytteeseen joutui paimentyttö Maria Tolpatar. Vahvat epäilyt kohdistuivat Mariaan ja hänen seuralaiseensa, irtomies Erkki Jumppaseen, jolla oli nähty musta säämiskäkukkaro. Varkaus jäi loppujen lopuksi selvittämättä. Sen sijaan samoilla käräjillä Suomalainen sai kiikkiin talossaan asustelleen loismies Matti Honkasen toisesta varkaudesta. Kuulustelussa tämä lopulta myönsi löytäneensä 120 kuparitaalarin edestä Suomalaisen vaimon navetan seinään piilottamia rahoja ollessaan luomassa sontaa läävässä. Rahoista hän oli käyttänyt vain muutaman karoliinin, joiden perusteella Suomalainen pääsi hänen jäljilleen. Honkanen selitteli ensin käyttämiensä rahojen olleen 13 vuotta aiemmin kuolleen isänsä perintöjä, mutta myönsi sitten varkauden. Rahat hän oli kuopannut eräälle niitylle, jossa suurin osa niistä oli edelleen piilossa. Loismies maksoi rikoksensa 18 parilla raippoja, kolme iskua paria kohti. Honkasen tunnustuksesta kävi ilmi, että tapaus oli sattunut venäläisvallan eli isonvihan aikaan Suomalaisen asuessa vielä Kumpurannassa.

Käräjien Honkaselle määräämä tuomio: 18 paria raippoja, kolme iskua paria kohti ja kirkkorangaistus.

Suuresta rahasummasta oli kysymys, kun Suomalainen syytti talvikäräjillä 1732 renkiään Niilo Mielosta siitä, että tämä oli varastanut osan 700 kuparitaalarin kätköstä Pekan ollessa kauppamatkoilla Kuopiossa. Summalla olisi tuohon aikaan saanut kymmenkunta kelvollista hevosta tai nelisenkymmentä lypsylehmää. Suomalainen oli pitänyt rahoja tuohipullossa, jonka oli käärinyt vielä tuohen sisään. Kääröään hän oli pitänyt piilossa kivirauniossa pyssynkantaman päässä talostaan jo viiden vuoden ajan. Käräjille haastettu Mielonen väitti saaneensa käyttämänsä rahat 1729 isältään Antilta 1729, joka tuolloin oli Suomalaisen torpparina. Suomalainen huomautti heti, että henkikirjoituksessa Antti oli merkitty rengiksi. Näin olikin, mutta aiemmin Suomalaiselle oli merkitty kolmekin torpparia. Heistä Tahvo Koposelle oli merkitty 1727 omistukseensa hevonen ja kaksi lehmää. Huomattakoon, että talonpojat saivat oikeuden pitää torppareita vasta 1740-luvulla...

Niilo Mielonen pyrki osoittamaan, että rahakätkö oli monien tiedossa. Hänen mukaansa kesällä 1730 kaksi Suomalaisen tyttäristä ja talon tuolloinen piika Inkeri Nousiainen olivat vieneet rahat Pekan ollessa miessurmasta syytettynä tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Oikeus lykkäsi jutun seuraaville käräjille, että naisväki saataisiin kuultavaksi. Vapaaksi päässyt Mielonen karisti pikaisesti Kerimäen pölyt jaloistaan. Suomalainen löysi hänet etsintöjen jälkeen Joutsenon pappilasta renkinä ja sai viranomaiset kuljettamaan kustannuksellaan Niilon Olavinlinnaan, koska pelkäsi tämän pakenevan Venäjälle. Pelko ei ollut aiheeton, moni rikoksiin syyllistynyt häipyi naapurimaahan lain kouraa pakoon. Niin asiaa päästiin taas reposteleman syyskäräjillä 1733.

Todistajillaan Suomalainen osoitti Mielosen kehuskelleen avoimesti rahoillaan. Alakuonan Antti Maaranen kertoi kysyneensä oliko renkipojalla rahaa, kun tämä ostatteli kahta ruistynnyriä. Mielonen oli vastannut rahojensa riittävän vaikka Maarasen talon ostamiseen. Myös Savonlinnassa Niilo oli retostellut rahoillaan. Mielonen puolestaan pyrki osoittamaan Suomalaisen tyttäret Kertun ja Marjan syyllisiksi. Niilon äiti selitti Kertun ostaneen vuosina 1731-32 hienoja vaatteita ja kankaita, joita piilotteli kotonaan uskaltamatta näyttää niitä isälleen. Kokoelmiin kuului mm. silkkihuivi, kolme silkkimyssyä, useita hameita ja puseroita sekä 50 kyynärää hienoa aivinaa. Sotkuinen juttu meni lopulta hovioikeuteen, jossa Mielonen ilmeisesti vapautui syytteistä.

Maakauppiaan liiketoimia 

Pekka Suomalaisen liiketoimet olivat laajoja. Naapurit yrittivät käräyttää häntä laittomasta kaupasta jo 1726, mutta he eivät tuolloin kyenneet todistamaan väitteitään. Myöhemmät käräjätapaukset todistavat laajasta maakaupasta. Kerimäeltä vietiin jo 1600-luvulla hamppua myyntiin Pohjanmaan kaupunkeihin. Suomalainen jatkoi perinnettä, hän vei 1728 peräti 105 leiviskän (n. 900 kiloa) hamppulastin Kokkolaan. Hampun lisäksi hän myi palttinaa. Seuraavan vuoden käräjillä Suomalainen syytti renkiään Pekka Turusta myynnistä saatujen rahojen osittaisesta pimittämisestä. Turunen osoitti syyttömyytensä Kokkolan porvareilta hankkimiensa todistusten avulla. Hamppumäärä oli sen verran iso, että Suomalainen lienee hankkinut sitä Kerimäen ulkopuoleltakin.

Suomalaisen afääri suuntautuivat luonnollisesti myös Lappeenrannan suuntaan. Tämän kaupan laajuutta kuvaa 1738 syyskäräjien juttu. Tuolloin "vanhastaan kuuluisa maakaupustelija" joutui vastaamaan Lappeenrannan porvarien ilmiantoon, jonka mukaan Pekka oli saapunut kaupunkiin lokakuussa 1738 veneessään viisi isoa tynnyrillistä voita ja melkoinen määrä suolalihaa. Lappeenrannan kauppiaat protestoivat kitkerästi Suomalaisen toimia sanoen tämän kaupustelun haittaavaan elinkeinoaan, maakauppiaan kun ei tarvinnut maksaa veroa liiketoimistaan. Lääninviskaali Petter Pomoellin vaatimuksesta lääninhallitus takavarikoi Suomalaisen kauppatavarat. Pekka puolestaan selitti voita olleen matkassa "vain" 70 leiviskää (n. 600 kiloa) ja suolalihaa 34 leiviskää (n. 290 kiloa). Suomalaisen selvitys tavaroiden alkuperästä kuvaa hänen toimintatapojaan. Pekka selitti muka saaneensa 30 leiviskää voita kolmelta Lappeenrantaan menossa olleelta Rantasalmen talonpojalta. Hän oli ottanut voit veneeseensä ja lupautunut myymään ne kaupungissa käypään hintaan. Sen lisäksi hän oli ottanut vävyltään Klemetti Maliselta 10, lautamies Heikki Makkoselta 10 ja Erkki Hannikaiselta 5 leiviskää. Velallisiltaan Pekka oli koonnut 5 leiviskää ja omasta karjasta oli peräisin 10 leiviskää. Lihat hän selitti saaneensa Rusi ja Luukas Suomalaiselta, kummaltakin oli tuomittu hänelle lehmä velasta. Lisäksi kaksi lehmää oli saatu lautamies Paavo Honkaselta ja neljä vaihtokaupassa. 

Suomalainen selitti lisäksi, että oli lokakuun reissun lisäksi käynyt Lappeenrannassa vain keväällä myyden silloin hiukan kalaa ja voita vakituiselle kauppatuttavalleen. Tästä sikäläinen porvaristo nyt hänelle muka kaunaa kantoi. Maaviskaali Pomoell huomautti, että kauppasäännösten mukaan maaseudulla ei saanut kerätä tavaroita myytäväksi muilta, talonpojilla oli oikeus viedä kaupunkiin vain omia tuotteitaan. Pomoell osoitti myös tulliseteleiden avulla Suomalaisen väitteet perättömiksi: lokakuussa Pekka oli tuonut tullannut Lappeenrannassa 180 leiviskää (n. 1530 kiloa) väittämänsä 119 leiviskän sijaan. Elokuussa Suomalainen oli tullannut 119 leiviskän voilastin, lisäksi talia ja suolalihaa. Pekka kiisti sitkeästi Pomoellin väitteet ja pysyi ilmoittamissaan määrissä. 

Viskaali halusi tämän jälkeen näyttää todistajien avulla Suomalaisen maakauppiaaksi: Pomoell halusi todistajiksi kolme Savonlinnan kauppiasta ja kolme talonpoikaa. Suomalainen riensi jääväämään kauppiaat, koska Lappeenrannan porvarit olivat valittaneet hänen maakaupastaan ja Savonlinnan kauppiaat olivat riippuvaisia sikäläisistä porvareista. Pomoell selitti, että savonlinnalaiskauppiaat eivät olleet tehneet valitusta ja Lappeenrannastakin ainoastaan kauppias Israel Thilman. Asiaa lykättiin, kun tuli kiista oikeuspaikasta, joksi hovioikeuden päätöksen jälkeen lienee tullut Lappeenranta. Ainakaan Kerimäen käräjillä ei asiaan palattu vuoden 1739 jälkeen. Tuskin Suomalainen ilman sakkoja selvisi, ellei käynyt niin, että pikkuviha ehti tulla katkaisemaan asian käsittelyn. Sen jälkeenhän Lappeenranta jäi Venäjän puolelle.

Maariitoja, väkivaltaa ja kunnianloukkauksia

Pekka Suomalainen oli mukana lukuisissa maariidoissa naapuriensa kanssa. Erityisesti kaskiriidat olivat tyypillisiä Savossa maanomistusolojen takia. Talonpojat saivat nautintaoikeuden 1500-luvulla anekkeina, joissa oli lueteltu kaski-, niitty- ja kalanautinnat. Nautintoja lueteltiin 1561 maakirjassa ja sitten uudessa 1664 maantarkastuskirjassa. Vuosisatojen mittaan nautintoja oli hankala paikantaa, kun paikannimiäkin pyrittiin muutamaan tai hämärtämään tahallisestikin. Laaja autioituminen 1600-luvulla jätti nautintoja pois käytöstä. Niitä vallattiin sitten käyttöön kruunun suostumuksella. Tai suostumuksetta. Loputtomat nautintariidat täyttävät Kerimäenkin tuomiokirjoja vuosisadasta toiseen. On huomattava, etteivät nämä kiistat välttämättä johtaneet talonpoikien välien rikkoutumiseen. Useimmiten käräjillä hävinnyt osapuoli tyytyi kohtaloonsa. Jos kaikki maariidat olisivat johtaneet vihasuhteisiin, olisi Savosta muodostunut yksi suuri tappelukenttä.

Entisenä korpraalina Suomalainen oli taipuvainen monen sotilasuralla olleen tavoin taipuvainen väkivaltaiseen rettelöintiin. Naapurit osasivat toki panna vastaan, esimerkiksi 1726 Yläkuonan veljekset Paavo ja Pekka Honkanen saivat sakot tukistettuaan ja läimäistyään Suomalaista niin, että tältä vuoti veri nenästä. Lisäksi veljekset saivat sakot sapattirikkomuksesta, koska tapaus oli sattunut jumalanpalveluksen jälkeen kirkonkylässä lukkari Lavoniuksen tuvassa. Veljekset olivat kimpaantuneet siitä, että Suomalainen oli nimitellyt varkaiksi. Pekka vakuutteli syyttömyyttään, mutta sai maksettavakseen sakot kunnianloukkauksesta. Suomalaista oli hieman aiemmin syytetty siitä, että hän oli kirkkoon menon sijasta ollut kalastamassa ja vienyt lapsensakin mukaan. Hän sai kuitenkin osoitettua todistajillaan, että oli olut kotona lapsivuoteessa makaavaa vaimoaan kaitsemassa, kun taas muu talonväki oli ollut kirkossa. 

Lauantaisin järjestetyt talkoot aiheuttivat joskus esteitä kirkkomatkoille. Esimerkiksi 1668 Heikki Juhonpoika Simonen piti talkoot lauantaina. Talkooväki äityi röpöttelemään kunnolla ja ryyppäsi koko lauantain ja sunnuntain välisen yön sillä seurauksella, ettei kukaan kyennyt kirkkoon. Simonen kuittasi 5 hopeataalarin sakon sapattirikoksesta. Maaherra Frisenhiem oli sittemmin kieltänyt talkoiden pitämisen kaikkia pyhiä edeltävinä päivinä. Suomalainen järjesti kuitenkin talkoot lauantaina 15.8.1730 vastoin maaherran kieltoa. Talkooväki tolkkusi toki kirkkoon, mutta Pekalle napsahti sakot kieltorikkomuksesta. 

Suomalainen joutui 1730 syytteeseen taposta. Tuolloin hän istui jonkin aikaa tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Asiaa käsiteltiin välikäräjillä heinäkuun lopussa. Pöytäkirjassa todetaan vain, että kaikki asiapaperit on lähetetty Turun hovioikeuteen, jonka asiakirjat taas tuhoutuivat Turun palossa. Uhrin nimi sentään tiedetään: kyseessä oli erään ruotusotilaan vanha isä Jooseppi Törmä. Jutusta tiedämme toki lopputuloksen: Suomalaista ei tuomittu, kyse oli kai täyden näytön puutteesta. Naapurit lienevät saaneen joskus tarpeekseen Pekan ärhentelyistä. Näyttää siltä, että 1727 henkikirjoituksen yhteydessä naapurina asuvat Luostariset joidenkin avustamana antoivat Suomalaiselle sakinhivutusta. Nimismies todisti kuitenkin, että kyse oli vain "suukovusta".

Talkoissa oltiin myös Pärttyli Hirvosen pellolla Yläkuonassa heinäkuun lopussa 1736. Tuolloin Suomalainen saapui paikalle ja vaati väkeä lopettamaan työt, koska kyse oli hänen sadostaan. Hirvonen vastasi kyntäneensä ja kylväneensä pellon, joten kukaan ei estäisi häntä myös viljaa korjaamasta. Suukovun jälkeen Suomalainen poistui, mutta Hirvonen ja Suomalaisen appiukko, jo edesmennyt Tuomas Luostarinen, juoksivat perään. Suomalainen oli heittänyt kivellä miehiä, jotka vastasivat samalla mitalla. Suomalaisen haavat tutkinut lautamies lautamies Martti Behm kertoi, että Suomalaisella oli iso verihaava vasemmassa ohimossaan ja kolme muuta haavaa päässä. Suomalaisen todistaja Paavo Ketolainen kertoi lisäksi miehen selän olleen aivan mustelmilla. Behmillä ei ollut kuitenkaan havaintoa selän vammoista. Hirvonen myönsi heittäneensä kivellä Suomalaista, mutta osuma oli "vahinko". Hirvonen sai sakot ja joutui korvaamaan Suomalaisen käräjäkulut. Syytteessä olivat myös Antti ja Paavo Honkanen; heidät oikeus vapautti. 

Pekka joutui mukaan myös Kerimäellä ainutlaatuiseen käräjillä puituun ylellisyysjuttuun. Maaviskaali Petter Pomelius kertoi nimittäin syyskäräjillä 1733, että oli nähnyt edellisvuoden juhannuksena Kerimäen kirkolla käydessään Aatami Kettusen vaimolla Kerttu Suomalattarella mustan silkkidamastisen myssyn. Viskaalin mielestä sellainen myssy ei sopinut talonpoikaissäädyn naisen päähineeksi, joten kyseessä oli rikkomus kuninkaallista ylellisyysasetusta vastaan. Kerttu väitti, että myssy oli vanha ja jo hänen äitinsä Maria Turtiaisen vuosia käyttämä. Myös Pekka väitti myssyä vanhaksi. Kun silkkimyssy ei sattunut olemaan saatavilla, lykättiin asia seuraaviin käräjiin ja painettiin sitten ilmeisesti villaisella.

Kertyneistä käteisvaroistaan Suomalainen antoi monille talonpojille, joita sitten varsin usein peri takaisin käräjien kautta. Velallisten joukossa oli myös säätyläisiä. Esimerkiksi 1730 Pekka velkoi naapurissaan asuneen kapteeni Christopher Möllerin kuolinpesältä 362 kuparitaalarin summaa. Velan vakuudeksi Suomalainen oli saanut 4 kultasormusta, 3 hopeapikaria, takin ja hihaliivin sekä tanskalaisen rahan (en specie dansk Carolin). Pari vuotta myöhemmin Pekka velkoi yhdeksän vuotta aikaisemmin kruununvouti Olof Meinanderille lainaamaansa 50 ruplaa. Summaa hän vaati nimismies David Scheningiltä, jota väitti takaajaksi. Nimismies totesi vain kirjoittaneensa velasta todistuksen, takaaja hän ei suinkaan ollut.

Yhden kunnianloukkaustapauksen yhteydessä ilmenneistä seikoista voisi arvella Pekkaa hämäläislähtöiseksi. Jutussa Suomalainen syytti Heikki Silvennoista siitä, että tämä on haukkunut häntä mm. hämäläiseksi, hämeenkoiraksi ja kelmiksi. Todistajana esiintynyt maaviskaali kertoikin Silvennoisen nimitelleen Suomalaista. Solvaus oli tapahtunut ensimmäisenä helluntaipäivänä 1738. Suomalainen ja maaviskaali Väärtinen söivät kirkkopihan ulkopuolella eväitään, kun Heikki Silvennoinen tuli ratsain heidän luokseen ja toivotti: "Jumala ruuan siunatkoon!" Tähän Suomalainen oli tokaissut tylysti: "Ei sitä enää tarvitse siunata, sillä se on jo siunattu, koska me olemme jo syöneet ja nuuskasarvi on käsissä." Väärtinen todisti Silvennoisen pois ratsastaessaan tiuskaisseen: "Sinä luukoira, hämeenkulkuri ja kelmi!"

Heikki Silvennoinen moitti Suomalaista luukoiraksi, hämeenkulkuriksi ja kelmiksi (tu beenhund, tavaststrykare och skälm kan litet wälsigna maten). Syyskäräjät 1740

Tätä juttu käsiteltiin ensimmäistä kertaa jo 1738 syyskäräjillä. Tuolloin esillä oli 24 Suomalaisen nostamaa juttua. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Pekka pani vireille jopa puolet käräjäpykälistä. Vuonna 1738 hän joutui syytetyksi maakaupasta. Lukuisten kanteiden taustalla näyttää olleen pyrkimys tehdä mahdollisimman monesta potentiaalisesta todistajasta jäävi. Tämä näyttää toimineenkin, sillä Suomalaista todistivat maakauppiaaksi jokunen Savonlinnan porvari ja kolme Säämingin talonpoikaa. Jutun jatkokäsittelyssä syyskäräjillä 1740 Pekan asiaa ajoi maaviskaali Väärtinen, sillä Suomalainen oli niin sairas, ettei kyennyt käräjäpaikalle.

Ikä hidasti Pekkaakin

Suomalainen oli jo 60-vuotias em. käräjätapauksen aikaan. Pekka oli saanut vaimonsa Marian kanssa yhdeksän lasta vuosina 1715 - 32. Tytär Kerttu oli syntynyt aiemmin näiden kastettujen luetteloissa mainittujen lisäksi. Ylimääräisiä murheita aiheutti 1715 syntynyt esikoispoika Antti, joka osoittautui kotivarkaaksi ja muutenkin melkoiseksi mätämunaksi. Hän näytti perineen isänsä kaikki huonot piirteet, mutta ei tämän kykyjä kauppamiehenä. Pekka peräsi 1738 kahdelta talonpojalta, mistä nämä olivat hankkineet vilttihatun ja parin hienoja hansikkaita. Seuraavilla käräjillä kävi ilmi, että Antti oli hankkinut hatun ja käsineet isänsä rahoilla Savonlinnan porvarilta ja myynyt ne sitten talonpojille. Antti laittautui paikalle Haminasta, jossa hän oli töissä, ainakin jossain vaiheessa tykistön palveluksessa.

Pekan käräjöintiin tuli tauko 1741 vuodesta lähtien. Ensin pikkuviha esti käräjien järjestämisen Kerimäellä. Sitten Turun rauhassa 1743 Kerimäki jaettiin kahtia: länsiosa Venäjälle ja itäosa Ruotsille. Yläkuona ja Suomalaisen asuinsijat jäivät Ruotsin puolelle. Ruotsin puolen kerimäkeläiset pääsivät käräjille vasta 1748 Rantasalmelle. Siellä väki joutui kulkemaan vuoteen 1751: sen jälkeen omia käräjiä alettiin pitää pitäjän ruotsalaisessa osassa. Pekka Suomalaisen asiamiehenä 1748 talvikäräjillä oli Hans Olsbo. Hänen tehtävänään oli vahvistuttaa Pekan päätös tehdä kelvoton Antti perinnöttömäksi. Pekka ennätti syyttää saman vuoden syyskäräjillä Alakuonan Sisilia Silvennoista siitä, että tämä juotti Anttia tolkuttomasti ja yllytti poikaa varastelemaan isältään. Sairaalloinen leski ei kyennyt käräjille vastaamaan syytöksiin. Antin piti tulla käräjille vastaamaan rikoksistaan, mutta hän pakeni. Viranomaiset tavoittelivat häntä ensin Mäntyharjulta ja sitten Loviisasta, arvelipa Pekka pojan menneen jossain vaiheessa Karjalaan. Käräjille Antti saatiin syksyllä 1749, jolloin häntä rangaistiin 30 parilla raippoja isäänsä kohdistuneista rikoksista. Lisäksi tuli kärsittäväksi kirkkorangaistus.

Rantasalmelle oli hankala käräjämatka Haukiveden yli, mutta Pekka matkasi syyskäräjille 1748. Voimallisesti hän jaksoi vieläkin nostaa kanteita: kahta miestä hän turhaan syytti noin yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneesta suolatynnyrin varastamisesta ja Juho Hynnistä 11 vuotta varhemmin tapahtuneesta voivarkaudesta. Alakuonan löysäläismies Matti Mieloselta Pekka vaati menestyksekkäästi takaisin hopearistiä tai 20 hopeataalarin korvausta siitä. Seuraavilla talvikäräjillä hän vaati sotkuisessa jutussa korvausta kornetti Albrecht Johan Orbiskin takavarikoimista kahdesta voitynnyristä. Pekka ilmoitti aluksi valittavansa tuomiosta hovioikeuteen. Häntä muistutettiin siitä koituvista kustannuksista, jonka jälkeen Pekka ilmoitti tyytyvänsä tuomioon. 

Suomalainen ennätti vielä 1750 valittaa naapureistaan Pulkkisesta, Honkasesta ja Hämäläisestä maaherralle. Nähtävästi Pekka tunsi kuitenkin jo voimiensa ehtyvän lopullisesti, sillä toukokuussa 1750 hän teki sovinnon vanhan kiistakumppaninsa, kruununvouti Olof Meinanderin kanssa. Talvikäräjillä 1750 Meinander esitti 12.5. päivätyn kirjeen, jossa Suomalainen vahvisti sovinnon ja ilmoitti, ettei kummallakaan osapuolella ole enää vaatimuksia toisiaan kohtaan. Suomalainen kielsi myös puolisoaan ja lapsiaan kuolemansa jälkeen käymästä oikeutta Meinanderia vastaan. Toisessa kirjeessä Suomalainen kehotti asiamiehenään toiminutta rajaratsastaja Falckia luovuttamaan kaikki asiaa koskevat dokumentit kruununvoudille.

Pekka Suomalainen kuoli 70-vuotiaana alkuvuodesta 1750. Päivämäärää ei ole haudattujen luettelossa. Suomalainen haudattiin Kerimäen kirkon lattian alle. Pojat Juho ja Pekka eivät kyenneet pitämään Yläkuonan taloa isän kuoltua. Vapaaehtoisesti he eivät lähteneet, sillä maaherra määräsi kruununvouti Hindrich Martinin antamaan henkikirjoittajalle virka-apua Suomalaisten karkottamiseksi kruununtilalta.

Pekka Suomalaisesta piirtyy monisärmäinen kuva. Luonteeltaan hän oli epäilemättä väkivaltainen ja tappelunhaluinen öykkäri. Toisaalta liiketoimissaan hän osoitti tarmonsa, joustavan älynsä ja organisointikykynsä. Menestyksekästä maakauppaa ei voinut perustaa pelkästään väkivaltaan ja sillä uhkailuun sekä käräjöintiin. Käräjöinti ei suinkaan aina lopettanut kaupantekoa, vaan tuomioiden jälkeen jatkettiin. Melkoinen osa Suomalaisen nostamista jutuista kuivui kokoon: vastaaja ei tullut paikalle, todistajat eivät olleet käräjäpaikalla tai asiat siirrettiin seuraaville käräjille ja vähitellen unohdettiin. Näin kävi monille muillekin käräjäjutuille 1700-luvulla.

Voimansa päivinä Suomalainen ei kaihtanut yhteenottoja säätyläisten kanssa. Hän vetosi tarpeen tulleen maaherraan tai valitti tuomioista hovioikeuteen. Säätyläisiä varmaan ärsytti Suomalaisen öyhäävä elämäntapa, mutta toisaalta häneltä voitiin tarpeen tullen lainata rahaa. Maakauppa oli kiellettyä, mutta siitä Suomalaista ahdisteltiin kovin vähän, kun otetaan huomioon liiketoimien laajuus. Virkamiehet kyllä tiesivät, että maakauppaa ei voinut juuria kokonaan pois alueelta, josta yhteydet rannikon kaupunkeihin olivat niin hankalat. Merkantilistinen talouspolitiikka teki Pekka Suomalaisen laittomista liiketoimista hankalia. Lopputuloksena kertyneille pääomille ei löytynyt välttämättä järkevää käyttöä: Pekka sai piilotella rahojaan kiviraunioissa tai navetan seinässä. Talonpoikana mies oli säätynsä vanki, yli säätyrajojen hän ei voinut kurkottaa.

--------- 

Huomattakoon, että olen tässä ottanut esiin vain pienen osan Pekka Suomalaisen käräjöintihistoriasta. Paljon lisää löytyy pöytäkirjoista.

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.

Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.

Isaac Falck - nimismies ja sahojen perustaja

Turun rauha 1743 jakoi Vanhan Kerimäen (myöhemmin Kerimäki, Enonkoski, Savonranta ja Punkaharju) kolmeen osaan. Läntinen osa siirtyi Venäjän haltuun, itäinen osa jäi Ruotsille. Rajanvetoriitojen takia valtioiden väliin jäi vielä ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät olleet kummankaan maan alamaisia. Veroa he eivät maksaneet Ruotsille eivätkä Venäjälle. Papinveronsa he maksoivat, ja seurakunta heitä valvoi valtioita paremmin. 

Riitamaa ruotsalaisessa kartassa 1799.

Ruotsi ja Venäjä järjestivät oman valtion- ja paikallishallinnon hallitsemilleen pitäjänpuolikkaille. Vähäiset Säämingistä Ruotsille jääneet alueet yhdistettiin hallinnollisesti Kerimäkeen. Käräjät pidettiin erikseen Ruotsin ja Venäjän puolella. Tarvittaessa järjestettiin yhteisiä käräjiä riitamaalla, jos siellä oli ratkottavana vakavia rikoksia. Nimismiesten suhteen tehtiin eräänlainen veljesjako. Venäjän puolen nimismiehenä jatkoi Enoch Schening, entisen nimismiehen David Scheningin poika. Ruotsin puolen nimismieheksi tuli hänen veljensä Johan Schening, joka oli toiminut aiemmin Kerimäen apulaisnimismiehenä. Johanin kuoltua 1751 nimismieheksi tuli Christian Bolentz. Hän oli toiminut aiemmin Pohjois-Karjalassa ainakin kantokirjurin tehtävässä.

Tammikuussa 1764 jo 70-vuotiaaksi ikääntynyt Bolentz ilmoitti palkanneensa Ruotsin puolen apulaisnimismieheksi herrasväen palvelijan Isaac Falckin. Isaac Pettersson Falck oli syntynyt 1.3.1737 Osolan kylässä, Kymissä, nykyisen Kotkan alueella. Hänen isänsä oli läänin manttaalikomissaari Petter Andersson Falck ja äitinsä Kristiina Florinus. Petter Falck oli joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Ruotsista, jonne hän myös palasi. Toisaalta on esitetty, että hän olisi lähtöisin Säämingistä, ja olisi kapteeni Abraham Falckin (s. 1675) sukujuurta. Tämä selittäisi tietysti osaltaan sen, miksi hän hakeutui Kerimäelle virkatehtäviin. Bolentzin ja Falckin tekemän sopimuksen mukaan jälkimmäinen hoitaisi nimismiehen tehtäviä ja saisi puolet palkasta lopun mennessä Bolentzille. Falck esitti kreivi Hamiltonin suosituksen. Sen mukaan Falck oli toiminut kreivin palveluksessa jonkinlaisena ostajana (inköpare). Maaherra vahvisti sopimuksen maaliskuussa. Nimismiehen virkamääräyksessä edellytettiin Falckin vastaavan myös vankien kuljetuksesta ja vanginvartioinnista. Nimismiehen ollessa matkoilla siltavouti Juho Svensk toimi vanginvartijana. Svensk oli ainoa Falckin apuri pitäjän pinta-alaltaan laajassa ruotsalaisessa osassa.

Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta koitui pitkällinen kina Falckin ja pitäjäläisten välille. Falck sai talonpojat lupaamaan 1765, että pitäjään rakennettaisiin vankihuone. Lupaus taisi jäädä lunastamatta. Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta pitäjäläiset maksoivat kaksi kappaa viljaa talolta. Sittemmin nimismies vaati maksua suoritettavaksi jokaiselta ruokakunnalta. Kun tähän ei suostuttu, sanoutui Falck 1773 irti vanginvartijan tehtävästä. Kruununvouti Hindrich Martini ja maaherra patistelivat talonpoikia palkkaamaan nimismiehen avuksi neljännesmiehen. Pitäjäläiset suostuivat tähän, mutta onnistuivat viivyttämään päätöstä vielä neljä vuotta. Vihdoin 1777 entinen korpraali Henrik Svensk pestattiin neljännesmieheksi. Vankeinhoito lankesi hänen tehtäväkseen.

Rajanyliset maariidat

Turun rauhaan 1743 sisältyi määräys, jonka mukaan talot säilyttivät vanhat nautintansa rajalinjan yli. Asutushistoriallisista syistä pitäjän venäjänpuoleisella osalla oli kaski-, niitty- ja kalanautintoja huomattavasti enemmän Ruotsin puolella kuin päinvastoin. Myös lähes kokonaan Venäjälle jääneillä Säämingin talonpojilla oli runsaasti kaukonautintoja Kerimäen ruotsalaisosassa. Nimismies Falck joutui heti virkaan astuttuaan osaksi pitäjänosien jatkuvaa riitelyä näistä rajan yli ulottuvista maariidoista. Maariidat kärjistyivät pahiten Ruotsin puolen Hälvän ja Jouhenniemen Herttuaisten ja Venäjän puolen Niinimäen Malkkien välienselvittelyiksi. Niinimäen Pärnäset joutuivat mukaan kiistoihin omasta mielestään syyttä. Jouhenniemen Pekka Herttuainen oli Ruotsin puolen lautamies ja Matti Malkki taas istui Venäjän puolen lautakunnassa. Herttuaisten ja Malkkien kiistoja käsiteltiin 1750-luvun alussa Ruotsin käräjillä. Oikeus määräsi kiistanalaiset maat jaettavaksi osakkaiden kesken. Tämä osoittautui mahdottomaksi, kun valtakunnan rajasta pitäjässä ei päästy yksimielisyyteen. Riita jatkui 1760-luvulla, jolloin Venäjän puolen käräjillä määrättiin Matti Malkki palauttamaan Ruotsin puolelta haettua viljaa ja ruislyhteitä. Matti Malkki valitti asiasta ylemmille viranomaisille ja sai sieltä itselleen suotuisan päätöksen. Sittemmin Venäjän puolen oikeus päätti, että Matti saa viljellä Venäjän puolella sijaitsevia Malkkien ja Herttuaisten yhteisiä maita siihen saakka, kunnes maanmittari jakaisi jakokunnan maat. Jakoja ei kuitenkaan voitu toteuttaa, lopulta Kustaa III kielsi niiden toteuttamisen. 

Ruotsin puolella reagoitiin niin, että maaherra määräsi 1769 Malkit pysymään poissa Ruotsin puolen omistuksiltaan: vastaavasti Herttuaiset eivät enää saaneet nauttia Venäjällä sijainneista maistaan. Päätös oli hankala Malkkien kannalta, sillä heillä oli epäilemättä enemmän nautintoja Ruotsin puolella kuin Herttuaisilla Venäjän puolella. Malkit lupasivat pysyä pois Ruotsin puolelta, jos saisivat korjata vielä keväällä 1769 kylvämänsä viljat. Samana syksynä marraskuussa he kuitenkin pistäytyivät omin luvin jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja veivät mennessään 2440 lyhdettä ruista. Niitä Herttuaiset kokivat sitten turhaan periä takaisin Venäjän puolelta. 

Maariitaa käsittelivät sitten sekä hallinnolliset elimet että tuomioistuimet kummallakin puolen rajaa, lopulta Pietarin ja Tukholman tasolla. Turun hovioikeus teki 1775 välipäätöksen, jonka mukaan Herttuaisten tuli antaa asiassa lisäselvityksiä kiistassa. Toistaiseksi Malkkien ja Pärnästen piti saada nauttia jakokunnan maista Ruotsin puolella. Herttuaiset eivät halunneet tähän suostua, vaan väkivaltaisuudet alkoivat uudestaan. Isaac Falck asettui tukemaan Herttuaisia. Kappalainen Gustaf Hobin piti syksyllä 1777 maakirkkoa Jouhenniemessä. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kastoi lapsia ja piti vihkitoimitusta. Kesken vihkitoimitusta Falck apunaan muutama talonpoika töytyytti Pekka Malkkia pihtipielet paukkuen tupaan. Tarkoituksena oli panna Malkki rautoihin, mutta havaitessaan vihkitoimituksen peräytyi Falck tuvasta. Kappalainen selvitteli asiaa. Kävi ilmi, että Herttuaiset olivat saaneet maaherralta maariitaa koskevan kirjeen. Pekka Malkki halusi, että kappalainen miesten yhteisenä sielunpaimenena lukisi kirjeen ja siis samalla suomentaisi sen. Paavo Herttuainen ei tähän suostunut. Falck taas oli uhannut vangita Pekka Malkin. Malkki oli arvellut, ettei nimismiehen valta siihen riittäisi, olihan Pekka Venäjän alamainen. Tämän jälkeen nimismies oli käynyt raudoituspuuhiin.

Vähän tämän jälkeen parilla pyssyllä varustautuneet Falck, siltavouti Juho Svensk, Paavo Herttuainen sekä muutama talonpoika apunaan karkottivat Malkit Puruveden Vehkasalon kala-apajilta. Vastaavasti Malkit pistäytyivät jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja takavarikoivat 2600 ruislyhdettä. Näihin aikoihin Falck jätti vallesmannin tehtävät. Uusi nimismies Johan Olsonius jatkoi Herttuaiset tukemista ja oli takavarikoimassa heiltä nuottia, veneitä ja suolakalaa Puruvedellä. Nimismiehen apuna olivat Herttuaisten lisäksi siltavouti Svensk ja rajaratsastaja Anders Malmstedt. Tämän jälkeen rajanyliset maariidat jatkuivat vuosikymmeniä päättyäkseen vasta kun koko Suomi oli liitetty Venäjään. Kerimäen rajaseudulla vallitsi nyrkkivallan aika. Riidat johtivat lopulta myös veritekoihin: Pien-Savon kihlakunnantuomari Anders Johan Enwald kertoi 1812 rajanylisten maariitojen johtaneen neljään miestappoon edellisten vuosikymmenien aikana. Maariitoja soviteltiin sitten käräjille esim. 1816. Lopulliset ratkaisut asiaan toi aikanaan isojako.

Isaac Falck huomasi rajariitojen aikana, että venäläiset talonpojat eivät saaneet oikeutta Ruotsissa eivätkä ruotsalaiset talonpojat Venäjällä. Ryhtyessään perustamaan sahoja hän hyödynsi tätä: sahojen tai niiden tarvitsemien tukkimetsien Venäjän puolen talonpoikien oikeudet oli mahdollista ohittaa.

Sahoja perustamaan

Savon metsien tärkeä vientituote oli 1600-luvulla terva. Kukoistavan tervakaupan katkaisi Uudenkaupungin rauha 1721. Vientisatama Viipuri jäi Venäjälle. Jonkin verran tervaa vietiin vielä pitkän ja kehnon tieyhteyden päässä olleen Haminan kautta. Turun rauhassa 1743 Haminakin jäi Venäjälle. Tervantuotanto siirtyi lopullisesti Savosta Pohjanmaan jokien varsille. Savon talonpojat - varmasti herrasväen yllyttäminä - tekivät 1769 valtiopäiville aloitteen vesisahojen perustamisen helpottamiseksi maakunnassa. Näille sahoille piti myöntää oikeus viedä tuotantonsa rajan yli Venäjälle, siis käytännössä Viipuriin edelleen maailmanmarkkinoille lastattavaksi. Porvarissäädyn vastarinnasta piittaamatta muut säädyt ajoivat uudistuksen läpi valtiopäivillä 1771-72. Sahatavara oli kuljetettava Puumalan tulliaseman kautta. Lupa viedä tuotteet Venäjälle olisi voimassa vain siihen saakka, kun Savosta saataisiin vesiväylä Loviisaan. Vesiväylän rakentaminen Suur-Savosta Kymijoen vesistöön oli kyllä suunnitelmissa, mutta hyvin tiedettiin, ettei se valmistuisi aikoihin. Valmistumatta on vieläkin.

Valtiopäiväpäätöksen jälkeen alkoi 1770-luvulla oikea ryntäys sahojen perustamiseksi. Tuolloin Savoon rakennettiin 11 vesisahaa, joista viisi Vanhan Kerimäen pitäjän ruotsinpuoleiseen osaan. Lisäksi  pitäjän venäläiseen osaan perustettiin Putikon saha. Myös Isaac Falck innostui uudesta mahdollisuudesta. Hän pani 1775 vireille Jalaskosken sahan perustamisen. Falck vuokrasi sahan perustamiseen tarvittavat maat Yläkuonan Käyhköiltä, Hirvosilta ja Turtiaisilta. Kaksiteräinen saha oli täysin valmis heinäkuussa 1778, kun paikalla suoritettiin verollepanokatselmus. Sahan pato oli 90 metriä pitkä. Lisäksi Falck oli rakennuttanut toisen padon Välilammen eteläpäähän ja perkauttanut sieltä tulevan joen vedensaannin varmistamiseksi. Sahausoikeudeksi määrättiin 1980 tukkia vuodessa. Katselmustilaisuuteen saapui myös talonpoikia Venäjän puolelta: Säämingin pihlajaniemeläisiä, Kerimäen ruokojärveläisiä ja Niinimäen Juho Pärnänen. He väittivät sahan sijaitsevan maillaan. Falck kiisti heidän maidensa ulottuvan koskeen saakka. Pihlajaniemeläiset veivät asian käräjille, mutta kiista siirrettiin maaherralle. Tuon ajan käytännöt tietäen voi arvata, että Venäjän alamaiset eivät saaneet oikeutta Ruotsin oikeusistuimissa tai hallinnossa. Asia oli tietysti myös toisin päin: Ruotsin vallan alla eläneille ei Venäjän puolella oikeutta annettu. 

Vanhan Kerimäen vesisahat. Jalaskosken saha siirrettiin Matkonkoskelle, joten enimmillään pitäjässä toimi yhtaikaisesti kuusi vesisahaa. Myöhemmin Säimenen sahan toiminta siirrettiin Vuokalaan.

Suunnitellessaan Jalaskosken sahan perustamista Falck aikoi käyttää myös Vaaran kylän metsiä tukinhankinta-alueenaan. Nimismies havaitsi kuitenkin tukkien uittamisen ja Puruveden poikki ja kuljettamisen maanteitse Jalaskoskelle vaivalloiseksi. Niinpä hän pani samaan aikaan Jalaskosken rakentamisen aikaan Susikosken sahan perustamisen.  Se sai privilegionsa syyskuussa 1779, mutta aloitti toimintansa jo ennen kuin lupa saapui kirjeitse perille. Susikoskesta tuli pienimpiä Savon sahoista. Sen vuotuinen sahauskiintiö oli vain 1147 tukkia. Susikoskea maat ympäröivät maat kuuluivat Tuunaansaaren Tuunasten ja Kososten sekä heidän yhtiömiestensä omistukseen. Falck lupautui Ruotsin puolen käräjillä maksamaan sahasta ja sen lastauspaikasta vuokraa Venäjän puolella asuville Tuunasille ja Kososille yhteensä 17 ruplaa vuodessa. Nimismiehen piti maksaa myös kolme äyriä kantorahaa jokaisesta sahalle kaadetusta rungosta. Lisäksi Falckin piti huolehtia siitä, etteivät sahaväen hevoset ja karja pääse sotkemaan talonpoikien kaskipeltoja ja heinäniittyjä. Rinta-aidan tekoon nimismies sai ottaa tykötarpeet Tuunasten ja Kososten metsistä. 

Falck lupasi nöyrästi täyttää sopimuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin viisi maanomistajaa lähetti edustajansa käräjille peräämään sahanomistajalta maksamattomia vuokria. Nyt Falck esitti kihlakunnanoikeuden katselmuspöytäkirjan vuodelta 1770 ja väitti sen perusteella sahan maiden kuuluvankin Vaaraan kylän omistuksiin. Edelleen hän selitti maksavansa sahasta vuotuista veroa Ruotsin kruunulle, joten ei hänen tarvinnut maksaa paikasta muuta vuokraa. Oikeus siirsi asian maaherralle, koska kyseessä oli valtakunnan rajan ylittävä maariita. Turhaan saivat Venäjän puolen isännät vartoilla vuokrarahojaan.

Kustaan sota vaikeuttaa sahatoimia

Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Sota päättyi elokuussa 1790 Väärälän rauhaan aluemuutoksitta. Sota lopetti Savon sahojen toiminnan, sillä sahatavaraa ei voitu tietenkään viedä Viipuriin. Falckin sahat kärsivät eniten sodasta. Sodan aluksi ruotsalaiset miehittivät hetkeksi Punkaharjun ja piirittivät menestyksettä Olavinlinnaa. Pian venäläiset miehittivät uudelleen oman puolensa pitäjästä. Ruotsin puolen tärkein tukikohta oli Yläkuonassa. Isaac Falck järjesteli osaltaan joukkojen huoltoa sotilasjohdon apuna. Talvella 1788-89 Kerimäellä eletiin rauhaomaisen rinnakkaiselon kautta. Sekä syyskäräjät 1788 että talvikäräjät 1789 kyettiin järjestämään normaalisti Yläkuonassa. Tiedot Venäjän puolelta Ruotsin puolelle kulkeutuivat ilmeisen helposti. Falck lähettikin huhtikuussa 1789 Savon ja Karjalan sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille tarkan ilmoituksen venäläisten joukkojen sijoituksesta Kerimäellä. Hänen mukaansa pitäjän venäläiseen osaan oli sijoitettu 646 sotilasta. Falckin tietojen perusteella Carpelan laati suunnitelman yllätyshyökkäyksestä venäläisjoukkojen kimppuun. Hanke raukesi, kun joukkoja tarvittiin muualla.

Syyskäräjiä 1789 ei pidetty Kerimäellä, mutta helmikuussa 1790 kokoonnuttiin talvikäräjille Alakuonaan. Tämän jälkeen Kerimäellä käytiin yksi huomattavampi kahakka, oikeastaan ainoa merkittävämpi taistelu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1790 kasakat mursivat ruotsalaisen etuvartion Yläkuonassa ja etenivät ryöstellen Kumpurantaan saakka. Siellä tuhottiin sodan aikana armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja.

Venäläiset kävivät rikkomassa myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Yläkuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän.

Falck oli aloittanut sahatoimensa luultavasti melko pienin pääomin. Hänellä oli talousvaikeuksia jo ennen Kustaan sodan koettelemuksia. Liperin kanttori Mårten Fabritius tuli Falckin yhtiökumppaniksi 1780-luvulla: hän hankki puolet sahasta. Falckin osuus sahasta pantattiin 1793 viipurilaiskauppias Hans Hindrich Dannebergille. Falck ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten hänen puolikkaansa sahasta siirtyi Dannebergille. Jalaskosken sahan ongelma oli sen sijainti. Matkaa lautojen lastauspaikalle Kumpurantaan kertyi noin seitsemän kilometriä kehnoa tieuraa pitkin. Myös tukkien toimittaminen sahalle oli hankalaa. Mittavista patorakennelmista huolimatta vesi riitti sahaamiseen vain keväisin ja syksyisin. Uudet omistajat - joista tärkein oli viipurilainen Hackmanin kauppahuone - siirsivät sahan Matkonkoskeen. Siellä toiminta alkoi viimeistään vuonna 1800.

Falck joutui luopumaan myös Susikoskesta sahasta. Sekin siirtyi viipurilaiskauppiaalle: sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni omisti sahan 1794.

Falck joutuu ahtaalle

Venäläisjoukkojen Falckin sahoihin ja kotiin tekemät iskut näyttävät tilaustyöltä. Kerimäen venäjänpuoleiset talonpojat ja virkamiehet lienevät pyytäneet näitä iskuja. Muuallekin toki iskettiin, ja kasakoiden mukana näkyy olleen ainakin joissain tapauksissa Venäjän puolen talonpoikia. Ryösteleviä venäläispartioiden varalta maaherra Carpelan varusti talvella 1789 kaikkiaan 50 Kuokkalan ja Simanalan miestä kivääreillä ja ammuksilla. Kovasti kohdeltiin myös maariidoissa perin aktiivista Jouhenniemen Paavo Herttuaista, jonka talo joutui ryöstetyksi sekä 1789 että seuraavana vuonna. Herttuainen kärsi yli 738 riikintaalarin vahingot, talo ryöstettiin ilmeisesti putipuhtaaksi. Yleensä vahingot jäivät alle 100 taalarin. Vahinkoa kärsineitä ruokakuntia oli Ruotsin puolella 106: Yläkuonassa 46, Jouhenniemessä 26, Alakuonassa 17 ja Toroppalassa 10. Lisäksi Simanalassa 5 ja Haverilanjoella sekä Pihlajaniemessä yksi talous. Vahingot keskittyivät irtaimeen omaisuuteen, selvästi joukkoja oli kielletty polttamasta asumuksia. Poikkeuksen muodostivat Falckin sahat ja Kumpurannan makasiini. Ehkä Venäjän puolella ajateltiin, että talojen polttaminen johtaisi vastaiskuihin Ruotsin puolelta.

Paavo Herttuaisen sotavahinkoja vuodelta 1789, alkua pitkästä luettelosta. Kasakat veivät mm. 11 sikaa, 7 leiviskää voita, tynnyrin suolakalaa ja Loviisasta haetun suolatynnyrin. Tarkemmin tuomiokirjassa.

Falckin suhteita Venäjän puolen talonpoikiin kiristi edelleen se, että Kustaan sodan aikana nimismies leikkautti venäläistalonpoikien viljat ja käytti ne sotajoukkojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck pyysi tästä todistusta käräjiltä heti sodan jälkeen ja uudelleen  vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin: Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta.

Kustaan sota oli katkaissut Ruotsin puolella asuvien mahdollisuudet käydä kirkossa. Kirkkomatkat olivat estyneet aiemminkin, kun Kustaa III asetti 1772 itärajalle - osittain poliittisista syistä - ruttosaarron. Kustaan sodan jälkeen Ruotsin puolella asuvat pelkäsivät kirkkoon matkaamista mm. sen takia, että venäläiset kasakat kiusasivat monin tavoin kirkkokansaa. Vuosina 1792 - 93 viriteltiinkin pitäjän Ruotsin puolella hanketta oman seurakunnan perustamisesta. Ajankohta oli sopiva kirkkoherra Herkepaeuksen kuoltua. Aikanaan 1765 oli sovittu, että palaneen kirkon tilalle rakennettaisiin  yhteisvoimin uusi temppeli. Jos Ruotsin puoli joskus eroaisi seurakunnasta, auttaisi Venäjän puoli pitäjää kirkon rakentamisessa Ruotsin puolelle. Asiasta pidettyjen kokousten yhteydessä Falck lupautui toimittamaan sahoiltaan 100 tolttia eli 1200 lautaa, jos Venäjän puoli ei pitäisi kiinni lupauksestaan. Asiaa puitiin Tukholmaa myöten. Lupaa omalle seurakunnan tai kappelin perustamiselle ei hellinnyt. Päätös lienee kariutunut pääkaupungissa osaltaan sen vuoksi, ettei rajakiistassa päästy ratkaisuun. Pelättiin, että riitamaa lipuisi Venäjän alaisuuteen, jos seurakunta jaettaisiin kahtia. Lisäksi on huomattava, että kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä: rajalla oli muitakin samalla tavalla jaettuja seurakuntia. Myös rajanylisiä maariitoja oli muuallakin, Kerimäellä ne vain sattuivat kärjistymään pahiten.

Falck oli siis menettänyt sahansa, mutta virkamiesura jatkui. Hänestä oli tullut kruununvouti ja hän oli saanut lääninasessorin arvon. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi Kumpurantaan. Joulukuun alussa 1801 joukko talonpoikia, torppareita ja loisia kävi noutamassa Falckin Mäkimajanselän kaskesta 900 ruislyhdettä. Pari viikkoa myöhemmin joukko uskaltautui Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Mellastavaa joukkiota kohti ammuttiin talosta. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Kruununvouti Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Falck katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin, muuttokirjojen mukaan hän lähti vaimonsa ja yhden lapsen kanssa uusille asuinsijoille 9.6.1804. Siellä hän kuoli 23.5.1805 päästyään 67 vuoden ikään.

Falckin toimintaa Kerimäellä selvitettäessä on huomattava pitäjän merkillinen tilanne kolmeen osaan jaettuna. Falck muiden ruotsalaisten virkamiesten tapaan asettui puolustamaan oman maansa talonpoikien oikeuksia kaukonautintariidoissa. Vastaavasti Venäjän puolella viranomaiset puolustivat omien alaistensa etuja. Falck käytti sahojensa toiminnan yhteydessä tätä syntynyttä tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi: hän syrjäytti rajantakaisten talonpoikien nautintaoikeudet. Toimillaan hän osaltaan kärjisti rajaseudun väkivaltaisuuksia ja nyrkkivaltaa. Kustaan sodan jälkeen tilanne Kerimäen suunnalla muuttui Ruotsin kannalta vaikeammaksi. Kustaan sota oli osoittanut venäläisille taas Olavinlinnan tärkeyden: vesiyhteydet sinne turvattiin ns. Suvorovin sotakanavat rakentamalla. Kerimäen ruotsinpuoleinen kirkkokansa joutui useampaan otteeseen hankkimaan ns. rajapassit päästäkseen kirkkoon tai asioimaan pappilaan. Lisäksi talonpojat valittivat joutuneensa kasakoiden kiusaamaksi kirkkomatkoillaan. Falckia tultiin uhkailemaan 1801 rajan yli suurella joukolla. Säämingissä tapahtui 1805 välikohtaus, jossa Ruotsin armeijan korpraali Anders Örn sai kuolettavat haavat. Näytti siltä, ettei Ruotsin hatara hallinto Kerimäen suunnalla kyennyt enää turvaamaan alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Falckin kohdalla tämä johti siirtymiseen Kerimäeltä Ilomantsiin.

Poika Anders Henrik Falck nousi merkkimieheksi

Isaac Falck avioitui Helena Olsoniuksen kanssa. Olsonius kuului samaan sukuun nimismieheksi 1777 tulleen Johan Olsoniuksen kanssa. Helenan äiti oli tässäkin jutussa mainitun Pien-Savon kihlakunnanvouti Hindrich Martinin sisar. Avioliitosta syntyi kuusi lasta: Anders Henrik 1772, Christina 1773, Isaac 1781, Catharina Constantina 1783, Jacob 1789 ja Edwardt 1796. Mainittakoon, ettei Jacob löydy Kerimäen kastettujen luettelosta, koska hän sattui syntymään Kustaan sodan aikana. Riuskana miehenä Falck ennätti tehdä myös aviottoman lapsen 1776 Yläkuonan Elin Honkasen kanssa. Tämäkin lapsi sai nimen Anders Henrik. 

Esikoinen Anders Henrik ohjattiin opintielle. Hän aloitti opinnot Turun Akatemiassa 1785 ja tuomarintutkinnon suoritettuaan antautui virkauralle Turun hovioikeuteen 1795. Hän eteni riuskasti virkakoneistossa ja pääsi senaatin oikeusosaston jäseneksi 1816. Virkaura huipentui 1828 - 1833 senaatin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Tätä korkeampaan asemaan ei virkamies Suomessa voinut päätyäkään. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin suosikkina Anders Henrik Falck sai salaneuvoksen arvonimen 1828 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin Suomen Ritarihuoneen jäseneksi. Uuden aatelissuvun numeroksi tuli 192. 

Falck oli senaatin virkojensa ohella Turun ja Porin laamannikunnan laamanni vuodesta 1822 lähtien. Tämän viran hän piti vuoteen 1843, jolloin sai poikansa hoitamaan samaa tehtävää. A. H. Falck eli viimeiset vuotensa Eurassa Kauttuan kartanossa, jonka hänen vaimonsa oli perinyt. Kartanon yhteydessä toimi Kauttuan rautaruukki. Lisäksi Falck omisti 1830 ostamansa Leineperin ruukin Kullaalla. Falck kuoli Eurassa 30.11.1851.

Salaneuvos Anders Henrik Falck. Kuva teoksesta Vanhan Kerimäen historia I:1. Alkuperäinen J.E. Lindhin öljymaalaus, Museoviraston historian kuva-arkisto.

Falck tunnettiin myös suomen kielen suosijana. Hän oli kirjeenvaihtokumppaneitaan oli mm. C.A. Gottlund, joka oli savolaisen kielen ja puheenparren innokas kannattaja. Yhden kirjeistään Falck kirjoitti runomittaan:

Osa Falckin kirjettä Gottlundille 16.9.1832. J.R. Danielsson-Kalmarin artikkelista Aika-lehdessä.

Myös Jaakko Falck muisti runoja

Isaac Falckin pojista myös 1789 syntynyt Jaakko antautui virkamiesuralle. Hän muutti isänsä mukana Ilomantsiin ja eteni aikanaan kruununvoudiksi ja lääninviskaaliksi. Elias Lönnrot kirjasi Jaakko Falckin runoja Ilomantsissa ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828. Tässä alku yhdestä Falckilta saadusta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,

Talvet talli konkaria.

Valjastin tulisen ruunan

Tulisella tanterella.

5 Vesi tippu vempelestä,

Rasva rahkeen nenästä.

Emoseni, vaimo vanha,

Kunpa paitani pesisit

Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:

mitä sen syän sytööpi,

selkä suonet souteloopi,

pää teköö kanan pesiä,

5 jalat villoja vanutti,

perse survo pippuria.

Paha on jäällä painastella,

iljenellä koinastella:

vittu sinkuu sinne tänne,

10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo. Ymmärrettävästi Jaakko Falckin runot eivät päässeet sulostuttamaan Kalevalaa.

Lähteistä

Useimmat tiedot Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1 ja siinä mainitut lähteet. Joitakin lähteitä olen merkinnyt linkkeinä tekstiin. Anu Koskivirta: Riitamaa ja ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015) on tiukan tieteellinen katsaus rajan Kerimäellä muodostamaan ongelmavyyhteen. Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset keskittyy riitamaan asukkaiden asemaan. Alkuperäislähteiden osalta on valitettavia puutteita. Ruotsin puolen läänintilit puuttuvat vuosilta 1776 - 1793. Vielä suurempi haitta on Venäjän puolen käräjien pöytäkirjojen puuttuminen. Yksittäisistä käräjäpäätöksistä löytyy tietoja muista lähteistä. Ruotsin käräjäaineisto on säilynyt. Tietysti olisi tutkimuksen kannalta erinomaista, jos kummankin puolen aineisto olisi säilynyt; se tarjoaisi loistavat mahdollisuudet vertailla lainkäyttöä rajan jakaman pitäjän eri osissa.

Olen käyttänyt sitä lähdeainesta, jonka keräsin pitäjänhistoriaa varten. Isaac Falckista löytyisi lisätietoa käymällä laajemmin läpi arkistoaineistoja.

Maria Mielosen sukujuuria

Isän äitini Maria Pennanen syntyi Kuokkalassa 3.11.1873. Hän kuoli 15.3.1916, muutaman tunnin isäni syntymän jälkeen. Selvitän tässä hieman isoäitini suvun vaiheita Kerimäellä.

Yrjö Pennanen on tallentanut kirjaansa Kerimäen Pennasten vaiheista sukutarinan siitä, kuinka Pennaset saapuivat Kesälahdelta Kerimäelle. Kertomus sijoittaa sijoittaa tapahtumat isonvihan aikaan. Pennasen emäntä oli saanut viestin miehensä kaatumisesta Syrjäsalmella. Suurista tappiosta ärtynyt vihollinen yllätti kylän asukkaat ja telkesi väen riiheen, joka sytytettiin tuleen. Savun noustessa jo riihestä raahasi eräs kasakka vieä Pennasen emäntää sinne. Raskaana oleva emäntä lankesi polvileen rukoilemaan armoa itselleen ja pian syntyvälle lapselleen. Kasakka muisti silloin oman vaimonsa ja lapsensa, sääli raskaana olevaa naista ja päästi tämän pakoon. Etteivät toiset sotilaat olisi huomanneet tätä, neuvoi kasakka emäntää: "Puti puti savun alle." Näin emäntä pelastui savun suojiin. Metsiä ja Puruveden rantoja kierrellen hän saapui Kerimäen  puolelle Raikuun kylään. Raikuussa Pennasen emäntä synnytti esikoisensa. Pojan nimeksi annettiin Heikki. Emäntä avioitui sittemmin Riikonen-nimisen miehen kanssa. Sittemmin Heikin aikuistuttua ja avioiduttua Pennasen emäntä osti Kuokkalasta Sairalanmäen tilan, joka on edelleen suvun hallussa.

Miltä tämä pelastustarina näyttää historiallisten lähteiden valossa? Pennasen suvun tulosuuntana Kesälahti on todennäköinen: Kesälahdella Pennasia asui sekä kirkonkylässä että varsinkin Totkuinniemessä. Yritin aikanani yhdistää Pennasen suvun 1703 Kuokkalassa autiotilan ottaneeseen viljelyyn ottaneeseen Heikki Spanniseen. Arvelin sukunimen muuttuneen Spannisesta Pennaseksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikaansa, sillä Spannisen sukua on ollut Kerimäellä jo 1600-luvun puolella. Spannisia löytyy Kerimäen lisäksi vain pari henkilöä Säämingistä ja Kangasniemeltä. Spannisten suvussa näkyy olleen 1700-luvulla tyttöonnea. Esim. vuosina 1770-1795 kastettiin Kerimäellä lapsia, joiden äidin sukunimi oli Spanninen, kaikkiaan 26. Vastaavasti Spanninen oli isän sukunimenä vain Antti Spannisen lapsilla, kolmeen kertaan, Tämä johti sukunimen harvinaistumiseen niin, että kun Alakuonassa asustellut loismies Antti Spanninen tuli avioduttuaan isäksi vuonna 1853, sai hänen lapsensa sukunimen Spanninen ensimmäistä kertaa Kerimäellä vuoden 1777 jälkeen. Antinkin lapset olivat tyttäriä, joten sukunimi näyttää sammuneen Kerimäellä.

Samoin kävi koko maassa. Väestötietojärjestelmään sijoitettiin kaikki elossa olleet suomalaiset 1960-luvulla, samalla heille annettiin henkilötunnus. Henkilötietojärjestelmä ei tunne yhtään Spanninen-nimistä henkilöä, ei elävää eikä kuollutta.

Pennaset Sairalanmäen Heikki Riikosen talossa

Pennasten suvun vanhimpien vaiheiden selvittämistä hankaloittavat kirkonkirjojen puutteet. Kastettujen ja haudattujen luetteloita on säilynyt vuodesta 1707, mutta niissä on aukkoja ja puutteita. Vanhin rippikirja, jossa Sairalanmäen Pennaset ovat mukana, on vuosilta 1775-87. Siinä mainitaan Sairalanmäen isäntänä 1725 syntynyt Erkki Riikonen ja hänen vaimonaan Anna Nousiainen. Lisäksi perheeseen kuului ottopoika (stiufson) Antti Pennanen, joka oli syntynyt 1737. Kastettujen luettelosta ei löydy vuodelta 1737 Antti Pennasta, joten syntymäpäivä ei ole tiedossa. Antin vaimo oli 1740 syntynyt Walpuri Kiiskinen. Heillä oli seitsemän lasta: Mauno (s. 24.12.1763), Anna (s.1766), Kristiina (s. 10.4.1769), Erkki (s. 29.5.1774), Katariina (s. 28.2.1776), Matti (s. 5.11.1777) ja Antti (s. 19.1.1781). Annan nimeä en löytänyt kastettujen luettelosta, ainoastaan rippikirjasta. 

Rippikirja 1775-1787. Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen

Runsas lapsikuolleisuus oli tyypillistä 1700-luvulle. Pennasten esikoispoika Mauno kuoli 1778, Erkki eli vajaan vuoden ja Matti seitsenvuotiaaksi (kuoli 25.6.1785). Tytär Katariina lienee kuollut heti synnyttyään. Kuolinpäiväksi on merkitty 14.10.1776. En löytänyt hänen nimeään syntyneiden luettelosta. Siten seitsemästä lapsesta vain kolme eli aikuisikään. Taloa jäi aikanaan pitämään nuorin poika Antti.

Kirkonkirjoista ei saa enempää tietoa Erkki Riikosen ja Antti Pennasen välisestä suhteesta. Henkikirjoista on hieman apua. Antti Pennanen ilmestyy henkikirjaan 1755.

Henkikirja 1755

Henkirahaa maksoi tuolloin Erkki Juhonpoika Riikosen ja hänen vaimonsa lisäksi ensimmäistä kertaa ottopoika Antti, joka mainitaan 15-vuotiaaksi. Juuri tuossa iässä alkoi henkirahan maksaminen. Rippikirjan mukaan Antti oli tosin jo 18-vuotias. Niin hän varmaan olikin, mutta talonpoikainen säästäväisyys lie lykännyt verollepanoa. Henkikirjoittajalla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa Antin ikää, olihan kahtiajaetun pitäjän pappila asiakirjoineen Venäjän puolella. Ottopoika otettiin tuohon aikaan yleensä siinä tapauksesessa, ettei avioparilla ollut omia lapsia. Heikki ja Anna Riikosella ei näytä olleen omia lapsia.

Lähteet siis vahvistavat Riikosten ja Pennasten sukujen välillä olleen jonkinlaisen yhteyden. Asiakirjoista ei voi tosin päätellä tarkempaa tästä suhteesta. Sukutarinan maininta siitä, että Sairalanmäki olisi ostettu suvun esiäidin Kesälahdelta tuomin rahoin, näyttää mahdottomalta. Riikoset asuivat hankikirjojen mukaan talossa viimeistään 1688. He eivät olleet kylässä vielä 1682, mutta vuosien 1683-87 henkirjat ovat kadonneet.

Seuraava rippikirja on vuosilta 1787-1801. Erkki Riikonen oli edelleen talon isäntä, mutta vaimo Anna oli kuollut 65-vuotiaana 1786. Erkki kuoli viisi vuotta myöhemmin, haudattujen luettelon mukaan 73-vuotiaana. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 1725, mutta haudattujen luettelon mukaan seitsemisen vuotta aiemmin. Moiset ristiriitaisuudet ovat perin yleisiä Kerimäen kirkonkirjoissa 1700-luvulla.

Rippikirja 1787-1801.  Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen.

Antti Pennasen isännyys

Antti Pennanen oli nyt Sairalanmäen talon isäntä. Vaimo Valpuri Kiiskinen kuoli marraskuussa 1768. Onneksi talossa oli kuitenkin naisväkeä. Tytär Kristiina avioitui 1793 Pekka Käyhkön kanssa. Anna oli solminut avioliiton Taavetti Kososen kanssa joskus ennen vuotta 1787. Sitä aiemmilta vuosilta ei ole säilynyt tietoa vihityistä. Tytärten aviopuolisot olivat kotivävyjä. Työtä varmasti riitti talossa, sillä viljely perustui edelleen osittain runsaasti työvoimaa vaativaan kaskeamiseen. Antti Pennanen lahjoitti puolet tilasta Pekka ja Kristiina Käyhkölle. Lahjoitus vahvistettiin käräjillä 5.12.1795. Tämä käy ilmi eräästä myöhemmästä asiakirjasta. Pekka Käyhkö toi mukanaan taloon oman osuutensa kotitalostaan (Alakuona 3). Myös poika Antti ennätti avioliittoon 1802 Kerimäen kylästä kotoisin olleen Anna Ollintytär Tynkkysen kanssa.

Antti Pennanen oli jossain vaiheessa ottanut Kuokkalan kestikievarin hoidettavakseen, kuten oheisesta henkikirjakuvasta näkyy. Lähdeaineiston aukkojen vuoksi ei ole tietoa siitä, minä vuonna hän tämän toimen aloitti, mutta kestikievarinpitäjänä hänet mainitaan viimeisen kerran 1797.

Henkirja 1794. Sairalanmäen kylässä oli kaksi taloa. Numeron 1 omisti Kerimäen Ruotsin puolen nimismies, asessori Isaac Falck. Talon numero 4 omisti kestikievaria pitänyt Antti Pennanen.

Yrjö Pennanen on tallentanut kertomuksen hevosmiehenä tunnetun Antti Pennasen mustasta orista. Eräänä kesäisenä aamuna kuultiin kovaa töminää ja hevosen hirnahtelua. Musta ori tuli kotiinsa täyttä neliä. Karhu oli hypännyt hevosen selkään upottaen kyntensä syvälle lihaan. Hevonen säntäsi kotiinsa avunhakuun ja laukkasi avoinaisen kujan läpi. Hevonen mahtui avoimista ovista sisään, mutta karhun otsaluu murskautui oviaukon ylähirteen. Hevonen selvisi haavoilla, ja talonväki sai karhupaistia kotiin tuotuna.

Suku kasvaa - talo jaetaan

Antti Pennanen kuoli syksyllä 1805. Kuollessaan hän oli 68-vuotias. Kuolinsyyksi mainitaan "ålder", siis vanhuus. Antti Antinpoika Pennasesta tuli isäntä 24-vuotiaana. Antille ja hänen vaimolleen Annalle syntyi viisi lasta. Vanhin tytär Maria avioitui yläkuonalaisen Pekka Hirvosen kanssa 1825 ja toinen tytär Magdaleena Kuokkalan Matti Luostarisen kanssa viisi vuotta myöhemmin. Pojista vanhin, isänsä mukaan nimetty Antti Antinpoika, syntyi 1810. Hän kuoli kuitenkin jo 1829. Seuraavana syntyi 1814 Mauno, joka Antin kuoltua jäi vanhimpana poikana pitämään taloa. Kolme vuotta myöhemmin syntynyt Petter rakensi avioduttuaan talon Sairalanmäen ulkopalstoille Kattilamäkeen. 

Sairalanmäen talo jaettiin virallisesti 1855 ja Petter Pennasen osuus sai maarekisteriin numerokseen Kattilamäki 7. Talon nimeksi tuli Pennala. Kun Kattilamäessä ei ollut rakennuksia, sai Petter vielä tasingoksi Pennaloiden rajalla sijainneen Toramäen tilan (Kattilamäki 6). Kuokkalan Pennasten talon nimettiin myös Pennalaksi, sen rekisterinumeroksi tuli Kuokkala 6. Isonjaon yhteydessä koko Sairalanmäen kaksitaloisen kylän nimi hävisi. Pennasten tilojen lisäsi Sairalanmäen maista muodostettiin talot Haapalahteen, Riikolaan, Kumpurantaan, Savonrannan Hankavaaraan ja Säämingin Haapalaan. Kuokkalan ja Kattilamäen Pennasten yhteistyö jatkui kiinteänä 1800-luvulla jo käytännön syistäkin. Taloilla oli yhteisiä kaskimaita ja kalavesiä. Pennasilla oli maanomistuksia Savonrannalla ja sitä myötä kalavesiä Orivirran lähellä.  Kalastusmatkaa kertyi hyvinkin 25 kilometriä, josta osa jouduttiin kulkemaan järvien kannasten kautta venettä vetäen.

Antti Antinpoika Pennanen kuoli 1822 vain 42-vuotiaana kuumetautiin. Alaikäisten lasten holhoojaksi määrättiin Olli Tynkkynen, luultavasti Anna-äidin veli. Talossa tarvittava miesvoima oli paljolti Pekka Käyhkön ja hänen poikiensa harteilla. Työvoimapulaa helpottivat torpparit: heitä oli 1830 peräti kuusi. Pekka Käyhkön kuoltua 1828 hänen poikansa hallitsivat puolta talosta. Vuoden 1840 henkikirjan mukaan Antti Pennasen leskelle kuului tilasta puolet, Niilo Pekanpoika Käyhkön osuus oli 1/6 ja Pekka Pekanpoika Käyhkön osuus 1/3.  Rippikirjassa Pennaset ovat omana perhekuntanaan ja Käyhköt omanaan. Käyhköt näyttävät sittemmin isonjaon yhteydessä siirtyneen Hankavaaraan Savonrannalle. Tarkempi asian selvittely vaatisi Kerimäen isojakoasiakirjoihin tutustumista. Niitä ei ole digitoitu, enkä koronaepidemian takia ole lähtenyt Kansallisarkistoon mikrokortteja penkomaan. 

Kuokkalan Pennalan isännäksi jäänyt Mauno Pennanen avioitui 1839 Katariina Antintytär Haverisen kanssa. He saivat neljä lasta. Tyttäret Anna ja Katariina avioituivat. Pojista vanhempi, vuonna 1841 syntynyt  Pekka Juhana Maunonpoika jäi talon isännäksi ja avioitui Enonkosken Hanhivirralta kotoisin olleen Maria Abrahamintytär Östringin kanssa. 

Nuorempi veljeksistä, vuonna syntynyt 1846 Antti Albin Maunonpoika, jäi hänkin taloon ja avioitui 1871 Wilhelmiina (Miina) Redsvenin kanssa. Antille ja Miinalle syntyi kolme lasta. Antti kuoli jo 1880 vain 33-vuotiaana keuhkotautiin, siis luultavasti tuberkuloosiin. Lapsista vuonna 1879 syntynyt Otto kuoli ennen isäänsä: hän eli vain nelisen kuukautta kuollen hinkuyskään (kikhosta). Isättömäksi jääneet tyttäret Emilia (s. 1871) ja Maria (s. 1873) jäivät sittemmin myös vaille äidin huomaa. Miina nimittäin solmi avioliiton Olli Haverisen kanssa 1883, ja pariskunnalle syntyi sittemmin neljä lasta. Olli Haverinen oli tuossa vaiheessa talollinen, mutta myöhemmin hänet merkittiin Miinan kanssa tilattomaan loisväkeen kuuluviksi. Emilia ja Maria jäivät Pennalan taloon, heillehän kuului isänsä osuus tilasta. Tytöille määrättiin ulkopuolinen edunvalvoja. Muistan tätieni aikoinaan moittineen holhousta: tytärten etua ei hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Emilia sairastui 1888 lavantautiin, johon sitten kuolikin, Maria selviytyi aikuiseksi: hän avioitui 1895 isoisäni Paavo Mielosen kanssa. Paavon ja Marian myöhemmistä vaiheista toisaalla blogissani.