Isaac Falck - nimismies ja sahojen perustaja

Turun rauha 1743 jakoi Vanhan Kerimäen (myöhemmin Kerimäki, Enonkoski, Savonranta ja Punkaharju) kolmeen osaan. Läntinen osa siirtyi Venäjän haltuun, itäinen osa jäi Ruotsille. Rajanvetoriitojen takia valtioiden väliin jäi vielä ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät olleet kummankaan maan alamaisia. Veroa he eivät maksaneet Ruotsille eivätkä Venäjälle. Papinveronsa he maksoivat, ja seurakunta heitä valvoi valtioita paremmin. 

Riitamaa ruotsalaisessa kartassa 1799.

Ruotsi ja Venäjä järjestivät oman valtion- ja paikallishallinnon hallitsemilleen pitäjänpuolikkaille. Vähäiset Säämingistä Ruotsille jääneet alueet yhdistettiin hallinnollisesti Kerimäkeen. Käräjät pidettiin erikseen Ruotsin ja Venäjän puolella. Tarvittaessa järjestettiin yhteisiä käräjiä riitamaalla, jos siellä oli ratkottavana vakavia rikoksia. Nimismiesten suhteen tehtiin eräänlainen veljesjako. Venäjän puolen nimismiehenä jatkoi Enoch Schening, entisen nimismiehen David Scheningin poika. Ruotsin puolen nimismieheksi tuli hänen veljensä Johan Schening, joka oli toiminut aiemmin Kerimäen apulaisnimismiehenä. Johanin kuoltua 1751 nimismieheksi tuli Christian Bolentz. Hän oli toiminut aiemmin Pohjois-Karjalassa ainakin kantokirjurin tehtävässä.

Tammikuussa 1764 jo 70-vuotiaaksi ikääntynyt Bolentz ilmoitti palkanneensa Ruotsin puolen apulaisnimismieheksi herrasväen palvelijan Isaac Falckin. Isaac Pettersson Falck oli syntynyt 1.3.1737 Osolan kylässä, Kymissä, nykyisen Kotkan alueella. Hänen isänsä oli läänin manttaalikomissaari Petter Andersson Falck ja äitinsä Kristiina Florinus. Petter Falck oli joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Ruotsista, jonne hän myös palasi. Toisaalta on esitetty, että hän olisi lähtöisin Säämingistä, ja olisi kapteeni Abraham Falckin (s. 1675) sukujuurta. Tämä selittäisi tietysti osaltaan sen, miksi hän hakeutui Kerimäelle virkatehtäviin. Bolentzin ja Falckin tekemän sopimuksen mukaan jälkimmäinen hoitaisi nimismiehen tehtäviä ja saisi puolet palkasta lopun mennessä Bolentzille. Falck esitti kreivi Hamiltonin suosituksen. Sen mukaan Falck oli toiminut kreivin palveluksessa jonkinlaisena ostajana (inköpare). Maaherra vahvisti sopimuksen maaliskuussa. Nimismiehen virkamääräyksessä edellytettiin Falckin vastaavan myös vankien kuljetuksesta ja vanginvartioinnista. Nimismiehen ollessa matkoilla siltavouti Juho Svensk toimi vanginvartijana. Svensk oli ainoa Falckin apuri pitäjän pinta-alaltaan laajassa ruotsalaisessa osassa.

Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta koitui pitkällinen kina Falckin ja pitäjäläisten välille. Falck sai talonpojat lupaamaan 1765, että pitäjään rakennettaisiin vankihuone. Lupaus taisi jäädä lunastamatta. Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta pitäjäläiset maksoivat kaksi kappaa viljaa talolta. Sittemmin nimismies vaati maksua suoritettavaksi jokaiselta ruokakunnalta. Kun tähän ei suostuttu, sanoutui Falck 1773 irti vanginvartijan tehtävästä. Kruununvouti Hindrich Martini ja maaherra patistelivat talonpoikia palkkaamaan nimismiehen avuksi neljännesmiehen. Pitäjäläiset suostuivat tähän, mutta onnistuivat viivyttämään päätöstä vielä neljä vuotta. Vihdoin 1777 entinen korpraali Henrik Svensk pestattiin neljännesmieheksi. Vankeinhoito lankesi hänen tehtäväkseen.

Rajanyliset maariidat

Turun rauhaan 1743 sisältyi määräys, jonka mukaan talot säilyttivät vanhat nautintansa rajalinjan yli. Asutushistoriallisista syistä pitäjän venäjänpuoleisella osalla oli kaski-, niitty- ja kalanautintoja huomattavasti enemmän Ruotsin puolella kuin päinvastoin. Myös lähes kokonaan Venäjälle jääneillä Säämingin talonpojilla oli runsaasti kaukonautintoja Kerimäen ruotsalaisosassa. Nimismies Falck joutui heti virkaan astuttuaan osaksi pitäjänosien jatkuvaa riitelyä näistä rajan yli ulottuvista maariidoista. Maariidat kärjistyivät pahiten Ruotsin puolen Hälvän ja Jouhenniemen Herttuaisten ja Venäjän puolen Niinimäen Malkkien välienselvittelyiksi. Niinimäen Pärnäset joutuivat mukaan kiistoihin omasta mielestään syyttä. Jouhenniemen Pekka Herttuainen oli Ruotsin puolen lautamies ja Matti Malkki taas istui Venäjän puolen lautakunnassa. Herttuaisten ja Malkkien kiistoja käsiteltiin 1750-luvun alussa Ruotsin käräjillä. Oikeus määräsi kiistanalaiset maat jaettavaksi osakkaiden kesken. Tämä osoittautui mahdottomaksi, kun valtakunnan rajasta pitäjässä ei päästy yksimielisyyteen. Riita jatkui 1760-luvulla, jolloin Venäjän puolen käräjillä määrättiin Matti Malkki palauttamaan Ruotsin puolelta haettua viljaa ja ruislyhteitä. Matti Malkki valitti asiasta ylemmille viranomaisille ja sai sieltä itselleen suotuisan päätöksen. Sittemmin Venäjän puolen oikeus päätti, että Matti saa viljellä Venäjän puolella sijaitsevia Malkkien ja Herttuaisten yhteisiä maita siihen saakka, kunnes maanmittari jakaisi jakokunnan maat. Jakoja ei kuitenkaan voitu toteuttaa, lopulta Kustaa III kielsi niiden toteuttamisen. 

Ruotsin puolella reagoitiin niin, että maaherra määräsi 1769 Malkit pysymään poissa Ruotsin puolen omistuksiltaan: vastaavasti Herttuaiset eivät enää saaneet nauttia Venäjällä sijainneista maistaan. Päätös oli hankala Malkkien kannalta, sillä heillä oli epäilemättä enemmän nautintoja Ruotsin puolella kuin Herttuaisilla Venäjän puolella. Malkit lupasivat pysyä pois Ruotsin puolelta, jos saisivat korjata vielä keväällä 1769 kylvämänsä viljat. Samana syksynä marraskuussa he kuitenkin pistäytyivät omin luvin jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja veivät mennessään 2440 lyhdettä ruista. Niitä Herttuaiset kokivat sitten turhaan periä takaisin Venäjän puolelta. 

Maariitaa käsittelivät sitten sekä hallinnolliset elimet että tuomioistuimet kummallakin puolen rajaa, lopulta Pietarin ja Tukholman tasolla. Turun hovioikeus teki 1775 välipäätöksen, jonka mukaan Herttuaisten tuli antaa asiassa lisäselvityksiä kiistassa. Toistaiseksi Malkkien ja Pärnästen piti saada nauttia jakokunnan maista Ruotsin puolella. Herttuaiset eivät halunneet tähän suostua, vaan väkivaltaisuudet alkoivat uudestaan. Isaac Falck asettui tukemaan Herttuaisia. Kappalainen Gustaf Hobin piti syksyllä 1777 maakirkkoa Jouhenniemessä. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kastoi lapsia ja piti vihkitoimitusta. Kesken vihkitoimitusta Falck apunaan muutama talonpoika töytyytti Pekka Malkkia pihtipielet paukkuen tupaan. Tarkoituksena oli panna Malkki rautoihin, mutta havaitessaan vihkitoimituksen peräytyi Falck tuvasta. Kappalainen selvitteli asiaa. Kävi ilmi, että Herttuaiset olivat saaneet maaherralta maariitaa koskevan kirjeen. Pekka Malkki halusi, että kappalainen miesten yhteisenä sielunpaimenena lukisi kirjeen ja siis samalla suomentaisi sen. Paavo Herttuainen ei tähän suostunut. Falck taas oli uhannut vangita Pekka Malkin. Malkki oli arvellut, ettei nimismiehen valta siihen riittäisi, olihan Pekka Venäjän alamainen. Tämän jälkeen nimismies oli käynyt raudoituspuuhiin.

Vähän tämän jälkeen parilla pyssyllä varustautuneet Falck, siltavouti Juho Svensk, Paavo Herttuainen sekä muutama talonpoika apunaan karkottivat Malkit Puruveden Vehkasalon kala-apajilta. Vastaavasti Malkit pistäytyivät jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja takavarikoivat 2600 ruislyhdettä. Näihin aikoihin Falck jätti vallesmannin tehtävät. Uusi nimismies Johan Olsonius jatkoi Herttuaiset tukemista ja oli takavarikoimassa heiltä nuottia, veneitä ja suolakalaa Puruvedellä. Nimismiehen apuna olivat Herttuaisten lisäksi siltavouti Svensk ja rajaratsastaja Anders Malmstedt. Tämän jälkeen rajanyliset maariidat jatkuivat vuosikymmeniä päättyäkseen vasta kun koko Suomi oli liitetty Venäjään. Kerimäen rajaseudulla vallitsi nyrkkivallan aika. Riidat johtivat lopulta myös veritekoihin: Pien-Savon kihlakunnantuomari Anders Johan Enwald kertoi 1812 rajanylisten maariitojen johtaneen neljään miestappoon edellisten vuosikymmenien aikana. Maariitoja soviteltiin sitten käräjille esim. 1816. Lopulliset ratkaisut asiaan toi aikanaan isojako.

Isaac Falck huomasi rajariitojen aikana, että venäläiset talonpojat eivät saaneet oikeutta Ruotsissa eivätkä ruotsalaiset talonpojat Venäjällä. Ryhtyessään perustamaan sahoja hän hyödynsi tätä: sahojen tai niiden tarvitsemien tukkimetsien Venäjän puolen talonpoikien oikeudet oli mahdollista ohittaa.

Sahoja perustamaan

Savon metsien tärkeä vientituote oli 1600-luvulla terva. Kukoistavan tervakaupan katkaisi Uudenkaupungin rauha 1721. Vientisatama Viipuri jäi Venäjälle. Jonkin verran tervaa vietiin vielä pitkän ja kehnon tieyhteyden päässä olleen Haminan kautta. Turun rauhassa 1743 Haminakin jäi Venäjälle. Tervantuotanto siirtyi lopullisesti Savosta Pohjanmaan jokien varsille. Savon talonpojat - varmasti herrasväen yllyttäminä - tekivät 1769 valtiopäiville aloitteen vesisahojen perustamisen helpottamiseksi maakunnassa. Näille sahoille piti myöntää oikeus viedä tuotantonsa rajan yli Venäjälle, siis käytännössä Viipuriin edelleen maailmanmarkkinoille lastattavaksi. Porvarissäädyn vastarinnasta piittaamatta muut säädyt ajoivat uudistuksen läpi valtiopäivillä 1771-72. Sahatavara oli kuljetettava Puumalan tulliaseman kautta. Lupa viedä tuotteet Venäjälle olisi voimassa vain siihen saakka, kun Savosta saataisiin vesiväylä Loviisaan. Vesiväylän rakentaminen Suur-Savosta Kymijoen vesistöön oli kyllä suunnitelmissa, mutta hyvin tiedettiin, ettei se valmistuisi aikoihin. Valmistumatta on vieläkin.

Valtiopäiväpäätöksen jälkeen alkoi 1770-luvulla oikea ryntäys sahojen perustamiseksi. Tuolloin Savoon rakennettiin 11 vesisahaa, joista viisi Vanhan Kerimäen pitäjän ruotsinpuoleiseen osaan. Lisäksi  pitäjän venäläiseen osaan perustettiin Putikon saha. Myös Isaac Falck innostui uudesta mahdollisuudesta. Hän pani 1775 vireille Jalaskosken sahan perustamisen. Falck vuokrasi sahan perustamiseen tarvittavat maat Yläkuonan Käyhköiltä, Hirvosilta ja Turtiaisilta. Kaksiteräinen saha oli täysin valmis heinäkuussa 1778, kun paikalla suoritettiin verollepanokatselmus. Sahan pato oli 90 metriä pitkä. Lisäksi Falck oli rakennuttanut toisen padon Välilammen eteläpäähän ja perkauttanut sieltä tulevan joen vedensaannin varmistamiseksi. Sahausoikeudeksi määrättiin 1980 tukkia vuodessa. Katselmustilaisuuteen saapui myös talonpoikia Venäjän puolelta: Säämingin pihlajaniemeläisiä, Kerimäen ruokojärveläisiä ja Niinimäen Juho Pärnänen. He väittivät sahan sijaitsevan maillaan. Falck kiisti heidän maidensa ulottuvan koskeen saakka. Pihlajaniemeläiset veivät asian käräjille, mutta kiista siirrettiin maaherralle. Tuon ajan käytännöt tietäen voi arvata, että Venäjän alamaiset eivät saaneet oikeutta Ruotsin oikeusistuimissa tai hallinnossa. Asia oli tietysti myös toisin päin: Ruotsin vallan alla eläneille Venäjän puolella oikeutta annettu. 

Vanhan Kerimäen vesisahat. Jalaskosken saha siirrettiin Matkonkoskelle, joten enimmillään pitäjässä toimi yhtaikaisesti kuusi vesisahaa. Myöhemmin Säimenen sahan toiminta siirrettiin Vuokalaan.

Suunnitellessaan Jalaskosken sahan perustamista Falck aikoi käyttää myös Vaaran kylän metsiä tukinhankinta-alueenaan. Nimismies havaitsi kuitenkin tukkien uittamisen ja Puruveden poikki ja kuljettamisen maanteitse Jalaskoskelle vaivalloiseksi. Niinpä hän pani samaan aikaan Jalaskosken rakentamisen aikaan Susikosken sahan perustamisen.  Se sai privilegionsa syyskuussa 1779, mutta aloitti toimintansa jo ennen kuin lupa saapui kirjeitse perille. Susikoskesta tuli pienimpiä Savon sahoista. Sen vuotuinen sahauskiintiö oli vain 1147 tukkia. Susikoskea maat ympäröivät maat kuuluivat Tuunaansaaren Tuunasten ja Kososten sekä heidän yhtiömiestensä omistukseen. Falck lupautui Ruotsin puolen käräjillä maksamaan sahasta ja sen lastauspaikasta vuokraa Venäjän puolella asuville Tuunasille ja Kososille yhteensä 17 ruplaa vuodessa. Nimismiehen piti maksaa myös kolme äyriä kantorahaa jokaisesta sahalle kaadetusta rungosta. Lisäksi Falckin piti huolehtia siitä, etteivät sahaväen hevoset ja karja pääse sotkemaan talonpoikien kaskipeltoja ja heinäniittyjä. Rinta-aidan tekoon nimismies sai ottaa tykötarpeet Tuunasten ja Kososten metsistä. 

Falck lupasi nöyrästi täyttää sopimuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin viisi maanomistajaa lähetti edustajansa käräjille peräämään sahanomistajalta maksamattomia vuokria. Nyt Falck esitti kihlakunnanoikeuden katselmuspöytäkirjan vuodelta 1770 ja väitti sen perusteella sahan maiden kuuluvankin Vaaraan kylän omistuksiin. Edelleen hän selitti maksavansa sahasta vuotuista veroa Ruotsin kruunulle, joten ei hänen tarvinnut maksaa paikasta muuta vuokraa. Oikeus siirsi asian maaherralle, koska kyseessä oli valtakunnan rajan ylittävä maariita. Turhaan saivat Venäjän puolen isännät vartoilla vuokrarahojaan.

Kustaan sota vaikeuttaa sahatoimia

Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Sota päättyi elokuussa 1790 Väärälän rauhaan aluemuutoksitta. Sota lopetti Savon sahojen toiminnan, sillä sahatavaraa ei voitu tietenkään viedä Viipuriin. Falckin sahat kärsivät eniten sodasta. Sodan aluksi ruotsalaiset miehittivät hetkeksi Punkaharjun ja piirittivät menestyksettä Olavinlinnaa. Pian venäläiset miehittivät uudelleen oman puolensa pitäjästä. Ruotsin puolen tärkein tukikohta oli Yläkuonassa. Isaac Falck järjesteli osaltaan joukkojen huoltoa sotilasjohdon apuna. Talvella 1788-89 Kerimäellä eletiin rauhaomaisen rinnakkaiselon kautta. Sekä syyskäräjät 1788 että talvikäräjät 1789 kyettiin järjestämään normaalisti Yläkuonassa. Tiedot Venäjän puolelta Ruotsin puolelle kulkeutuivat ilmeisen helposti. Falck lähettikin huhtikuussa 1789 Savon ja Karjalan sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille tarkan ilmoituksen venäläisten joukkojen sijoituksesta Kerimäellä. Hänen mukaansa pitäjän venäläiseen osaan oli sijoitettu 646 sotilasta. Falckin tietojen perusteella Carpelan laati suunnitelman yllätyshyökkäyksestä venäläisjoukkojen kimppuun. Hanke raukesi, kun joukkoja tarvittiin muualla.

Syyskäräjiä 1789 ei pidetty Kerimäellä, mutta helmikuussa 1790 kokoonnuttiin talvikäräjille Alakuonaan. Tämän jälkeen Kerimäellä käytiin yksi huomattavampi kahakka, oikeastaan ainoa merkittävämpi taistelu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1790 kasakat mursivat ruotsalaisen etuvartion Yläkuonassa ja etenivät ryöstellen Kumpurantaan saakka. Siellä tuhottiin sodan aikana armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja.

Venäläiset kävivät rikkomassa myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Yläkuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän.

Falck oli aloittanut sahatoimensa luultavasti melko pienin pääomin. Hänellä oli talousvaikeuksia jo ennen Kustaan sodan koettelemuksia. Liperin kanttori Mårten Fabritius tuli Falckin yhtiökumppaniksi 1780-luvulla: hän hankki puolet sahasta. Falckin osuus sahasta pantattiin 1793 viipurilaiskauppias Hans Hindrich Dannebergille. Falck ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten hänen puolikkaansa sahasta siirtyi Dannebergille. Jalaskosken sahan ongelma oli sen sijainti. Matkaa lautojen lastauspaikalle Kumpurantaan kertyi noin seitsemän kilometriä kehnoa tieuraa pitkin. Myös tukkien toimittaminen sahalle oli hankalaa. Mittavista patorakennelmista huolimatta vesi riitti sahaamiseen vain keväisin ja syksyisin. Uudet omistajat - joista tärkein oli viipurilainen Hackmanin kauppahuone - siirsivät sahan Matkonkoskeen. Siellä toiminta alkoi viimeistään vuonna 1800.

Falck joutui luopumaan myös Susikoskesta sahasta. Sekin siirtyi viipurilaiskauppiaalle: sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni omisti sahan 1794.

Falck joutuu ahtaalle

Venäläisjoukkojen Falckin sahoihin ja kotiin tekemät iskut näyttävät tilaustyöltä. Kerimäen venäjänpuoleiset talonpojat ja virkamiehet lienevät pyytäneet näitä iskuja. Muuallekin toki iskettiin, ja kasakoiden mukana näkyy olleen ainakin joissain tapauksissa Venäjän puolen talonpoikia. Ryösteleviä venäläispartioiden varalta maaherra Carpelan varusti talvella 1789 kaikkiaan 50 Kuokkalan ja Simanalan miestä kivääreillä ja ammuksilla. Kovasti kohdeltiin myös maariidoissa perin aktiivista Jouhenniemen Paavo Herttuaista, jonka talo joutui ryöstetyksi sekä 1789 että seuraavana vuonna. Herttuainen kärsi yli 738 riikintaalarin vahingot, talo ryöstettiin ilmeisesti putipuhtaaksi. Yleensä vahingot jäivät alle 100 taalarin. Vahinkoa kärsineitä ruokakuntia oli Ruotsin puolella 106: Yläkuonassa 46, Jouhenniemessä 26, Alakuonassa 17 ja Toroppalassa 10. Lisäksi Simanalassa 5 ja Haverilanjoella sekä Pihlajaniemessä yksi talous. Vahingot keskittyivät irtaimeen omaisuuteen, selvästi joukkoja oli kielletty polttamasta asumuksia. Poikkeuksen muodostivat Falckin sahat ja Kumpurannan makasiini. Ehkä Venäjän puolella ajateltiin, että talojen polttaminen johtaisi vastaiskuihin Ruotsin puolelta.

Paavo Herttuaisen sotavahinkoja vuodelta 1789, alkua pitkästä luettelosta. Kasakat veivät mm. 11 sikaa, 7 leiviskää voita, tynnyrin suolakalaa ja Loviisasta haetun suolatynnyrin. Tarkemmin tuomiokirjassa.

Falckin suhteita Venäjän puolen talonpoikiin kiristi edelleen se, että Kustaan sodan aikana nimismies leikkautti venäläistalonpoikien viljat ja käytti ne sotajoukkojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck pyysi tästä todistusta käräjiltä heti sodan jälkeen ja uudelleen  vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin: Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta.

Kustaan sota oli katkaissut Ruotsin puolella asuvien mahdollisuudet käydä kirkossa. Kirkkomatkat olivat estyneet aiemminkin, kun Kustaa III asetti 1772 itärajalle - osittain poliittisista syistä - ruttosaarron. Kustaan sodan jälkeen Ruotsin puolella asuvat pelkäsivät kirkkoon matkaamista mm. sen takia, että venäläiset kasakat kiusasivat monin tavoin kirkkokansaa. Vuosina 1792 - 93 viriteltiinkin pitäjän Ruotsin puolella hanketta oman seurakunnan perustamisesta. Ajankohta oli sopiva kirkkoherra Herkepaeuksen kuoltua. Aikanaan 1765 oli sovittu, että palaneen kirkon tilalle rakennettaisiin  yhteisvoimin uusi temppeli. Jos Ruotsin puoli joskus eroaisi seurakunnasta, auttaisi Venäjän puoli pitäjää kirkon rakentamisessa Ruotsin puolelle. Asiasta pidettyjen kokousten yhteydessä Falck lupautui toimittamaan sahoiltaan 100 tolttia eli 1200 lautaa, jos Venäjän puoli ei pitäisi kiinni lupauksestaan. Asiaa puitiin Tukholmaa myöten. Lupaa omalle seurakunnan tai kappelin perustamiselle ei hellinnyt. Päätös lienee kariutunut pääkaupungissa osaltaan sen vuoksi, ettei rajakiistassa päästy ratkaisuun. Pelättiin, että riitamaa lipuisi Venäjän alaisuuteen, jos seurakunta jaettaisiin kahtia. Lisäksi on huomattava, että kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä: rajalla oli muitakin samalla tavalla jaettuja seurakuntia. Myös rajanylisiä maariitoja oli muuallakin, Kerimäellä ne vain sattuivat kärjistymään pahiten.

Falck oli siis menettänyt sahansa, mutta virkamiesura jatkui. Hänestä oli tullut kruununvouti ja hän oli saanut lääninasessorin arvon. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi Kumpurantaan. Joulukuun alussa 1801 joukko talonpoikia, torppareita ja loisia kävi noutamassa Falckin Mäkimajanselän kaskesta 900 ruislyhdettä. Pari viikkoa myöhemmin joukko uskaltautui Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Mellastavaa joukkiota kohti ammuttiin talosta. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Kruununvouti Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Falck katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin, muuttokirjojen mukaan hän lähti vaimonsa ja yhden lapsen kanssa uusille asuinsijoille 9.6.1804. Siellä hän kuoli 23.5.1805 päästyään 67 vuoden ikään.

Falckin toimintaa Kerimäellä selvitettäessä on huomattava pitäjän merkillinen tilanne kolmeen osaan jaettuna. Falck muiden ruotsalaisten virkamiesten tapaan asettui puolustamaan oman maansa talonpoikien oikeuksia kaukonautintariidoissa. Vastaavasti Venäjän puolella viranomaiset puolustivat omien alaistensa etuja. Falck käytti sahojensa toiminnan yhteydessä tätä syntynyttä tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi: hän syrjäytti rajantakaisten talonpoikien nautintaoikeudet. Toimillaan hän osaltaan kärjisti rajaseudun väkivaltaisuuksia ja nyrkkivaltaa. Kustaan sodan jälkeen tilanne Kerimäen suunnalla muuttui Ruotsin kannalta vaikeammaksi. Kustaan sota oli osoittanut venäläisille taas Olavinlinnan tärkeyden: vesiyhteydet sinne turvattiin ns. Suvorovin sotakanavat rakentamalla. Kerimäen ruotsinpuoleinen kirkkokansa joutui useampaan otteeseen hankkimaan ns. rajapassit päästäkseen kirkkoon tai asioimaan pappilaan. Lisäksi talonpojat valittivat joutuneensa kasakoiden kiusaamaksi kirkkomatkoillaan. Falckia tultiin uhkailemaan 1801 rajan yli suurella joukolla. Säämingissä tapahtui 1805 välikohtaus, jossa Ruotsin armeijan korpraali Anders Örn sai kuolettavat haavat. Näytti siltä, ettei Ruotsin hatara hallinto Kerimäen suunnalla kyennyt enää turvaamaan alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Falckin kohdalla tämä johti siirtymiseen Kerimäeltä Ilomantsiin.

Poika Anders Henrik Falck nousi merkkimieheksi

Isaac Falck avioitui Helena Olsoniuksen kanssa. Olsonius kuului samaan sukuun nimismieheksi 1777 tulleen Johan Olsoniuksen kanssa. Helenan äiti oli tässäkin jutussa mainitun Pien-Savon kihlakunnanvouti Hindrich Martinin sisar. Avioliitosta syntyi kuusi lasta: Anders Henrik 1772, Christina 1773, Isaac 1781, Catharina Constantina 1783, Jacob 1789 ja Edwardt 1796. Mainittakoon, ettei Jacob löydy Kerimäen kastettujen luettelosta, koska hän sattui syntymään Kustaan sodan aikana. Riuskana miehenä Falck ennätti tehdä myös aviottoman lapsen 1776 Yläkuonan Elin Honkasen kanssa. Tämäkin lapsi sai nimen Anders Henrik. 

Esikoinen Anders Henrik ohjattiin opintielle. Hän aloitti opinnot Turun Akatemiassa 1785 ja tuomarintutkinnon suoritettuaan antautui virkauralle Turun hovioikeuteen 1795. Hän eteni riuskasti virkakoneistossa ja pääsi senaatin oikeusosaston jäseneksi 1816. Virkaura huipentui 1828 - 1833 senaatin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Tätä korkeampaan asemaan ei virkamies Suomessa voinut päätyäkään. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin suosikkina Anders Henrik Falck sai salaneuvoksen arvonimen 1828 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin Suomen Ritarihuoneen jäseneksi. Uuden aatelissuvun numeroksi tuli 192. 

Falck oli senaatin virkojensa ohella Turun ja Porin laamannikunnan laamanni vuodesta 1822 lähtien. Tämän viran hän piti vuoteen 1843, jolloin sai poikansa hoitamaan samaa tehtävää. A. H. Falck eli viimeiset vuotensa Eurassa Kauttuan kartanossa, jonka hänen vaimonsa oli perinyt. Kartanon yhteydessä toimi Kauttuan rautaruukki. Lisäksi Falck omisti 1830 ostamansa Leineperin ruukin Kullaalla. Falck kuoli Eurassa 30.11.1851.

Salaneuvos Anders Henrik Falck. Kuva teoksesta Vanhan Kerimäen historia I:1. Alkuperäinen J.E. Lindhin öljymaalaus, Museoviraston historian kuva-arkisto.

Falck tunnettiin myös suomen kielen suosijana. Hän oli kirjeenvaihtokumppaneitaan oli mm. C.A. Gottlund, joka oli savolaisen kielen ja puheenparren innokas kannattaja. Yhden kirjeistään Falck kirjoitti runomittaan:

Osa Falckin kirjettä Gottlundille 16.9.1832. J.R. Danielsson-Kalmarin artikkelista Aika-lehdessä.

Myös Jaakko Falck muisti runoja

Isaac Falckin pojista myös 1789 syntynyt Jaakko antautui virkamiesuralle. Hän muutti isänsä mukana Ilomantsiin ja eteni aikanaan kruununvoudiksi ja lääninviskaaliksi. Elias Lönnrot kirjasi Jaakko Falckin runoja Ilomantsissa ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828. Tässä alku yhdestä Falckilta saadusta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,

Talvet talli konkaria.

Valjastin tulisen ruunan

Tulisella tanterella.

5 Vesi tippu vempelestä,

Rasva rahkeen nenästä.

Emoseni, vaimo vanha,

Kunpa paitani pesisit

Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:

mitä sen syän sytööpi,

selkä suonet souteloopi,

pää teköö kanan pesiä,

5 jalat villoja vanutti,

perse survo pippuria.

Paha on jäällä painastella,

iljenellä koinastella:

vittu sinkuu sinne tänne,

10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo. Ymmärrettävästi Jaakko Falckin runot eivät päässeet sulostuttamaan Kalevalaa.

Lähteistä

Useimmat tiedot Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1 ja siinä mainitut lähteet. Joitakin lähteitä olen merkinnyt linkkeinä tekstiin. Anu Koskivirta: Riitamaa ja ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015) on tiukan tieteellinen katsaus rajan Kerimäellä muodostamaan ongelmavyyhteen. Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset keskittyy riitamaan asukkaiden asemaan. Alkuperäislähteiden osalta on valitettavia puutteita. Ruotsin puolen läänintilit puuttuvat vuosilta 1776 - 1793. Vielä suurempi haitta on Venäjän puolen käräjien pöytäkirjojen puuttuminen. Yksittäisistä käräjäpäätöksistä löytyy tietoja muista lähteistä. Ruotsin käräjäaineisto on säilynyt. Tietysti olisi tutkimuksen kannalta erinomaista, jos kummankin puolen aineisto olisi säilynyt; se tarjoaisi loistavat mahdollisuudet vertailla lainkäyttöä rajan jakaman pitäjän eri osissa.

Olen käyttänyt sitä lähdeainesta, jonka keräsin pitäjänhistoriaa varten. Isaac Falckista löytyisi lisätietoa käymällä laajemmin läpi arkistoaineistoja.