Isaac Falck - nimismies ja sahojen perustaja

Turun rauha 1743 jakoi Vanhan Kerimäen (myöhemmin Kerimäki, Enonkoski, Savonranta ja Punkaharju) kolmeen osaan. Läntinen osa siirtyi Venäjän haltuun, itäinen osa jäi Ruotsille. Rajanvetoriitojen takia valtioiden väliin jäi vielä ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät olleet kummankaan maan alamaisia. Veroa he eivät maksaneet Ruotsille eivätkä Venäjälle. Papinveronsa he maksoivat, ja seurakunta heitä valvoi valtioita paremmin. 

Riitamaa ruotsalaisessa kartassa 1799.

Ruotsi ja Venäjä järjestivät oman valtion- ja paikallishallinnon hallitsemilleen pitäjänpuolikkaille. Vähäiset Säämingistä Ruotsille jääneet alueet yhdistettiin hallinnollisesti Kerimäkeen. Käräjät pidettiin erikseen Ruotsin ja Venäjän puolella. Tarvittaessa järjestettiin yhteisiä käräjiä riitamaalla, jos siellä oli ratkottavana vakavia rikoksia. Nimismiesten suhteen tehtiin eräänlainen veljesjako. Venäjän puolen nimismiehenä jatkoi Enoch Schening, entisen nimismiehen David Scheningin poika. Ruotsin puolen nimismieheksi tuli hänen veljensä Johan Schening, joka oli toiminut aiemmin Kerimäen apulaisnimismiehenä. Johanin kuoltua 1751 nimismieheksi tuli Christian Bolentz. Hän oli toiminut aiemmin Pohjois-Karjalassa ainakin kantokirjurin tehtävässä.

Tammikuussa 1764 jo 70-vuotiaaksi ikääntynyt Bolentz ilmoitti palkanneensa Ruotsin puolen apulaisnimismieheksi herrasväen palvelijan Isaac Falckin. Isaac Pettersson Falck oli syntynyt 1.3.1737 Osolan kylässä, Kymissä, nykyisen Kotkan alueella. Hänen isänsä oli läänin manttaalikomissaari Petter Andersson Falck ja äitinsä Kristiina Florinus. Petter Falck oli joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Ruotsista, jonne hän myös palasi. Toisaalta on esitetty, että hän olisi lähtöisin Säämingistä, ja olisi kapteeni Abraham Falckin (s. 1675) sukujuurta. Tämä selittäisi tietysti osaltaan sen, miksi hän hakeutui Kerimäelle virkatehtäviin. Bolentzin ja Falckin tekemän sopimuksen mukaan jälkimmäinen hoitaisi nimismiehen tehtäviä ja saisi puolet palkasta lopun mennessä Bolentzille. Falck esitti kreivi Hamiltonin suosituksen. Sen mukaan Falck oli toiminut kreivin palveluksessa jonkinlaisena ostajana (inköpare). Maaherra vahvisti sopimuksen maaliskuussa. Nimismiehen virkamääräyksessä edellytettiin Falckin vastaavan myös vankien kuljetuksesta ja vanginvartioinnista. Nimismiehen ollessa matkoilla siltavouti Juho Svensk toimi vanginvartijana. Svensk oli ainoa Falckin apuri pitäjän pinta-alaltaan laajassa ruotsalaisessa osassa.

Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta koitui pitkällinen kina Falckin ja pitäjäläisten välille. Falck sai talonpojat lupaamaan 1765, että pitäjään rakennettaisiin vankihuone. Lupaus taisi jäädä lunastamatta. Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta pitäjäläiset maksoivat kaksi kappaa viljaa talolta. Sittemmin nimismies vaati maksua suoritettavaksi jokaiselta ruokakunnalta. Kun tähän ei suostuttu, sanoutui Falck 1773 irti vanginvartijan tehtävästä. Kruununvouti Hindrich Martini ja maaherra patistelivat talonpoikia palkkaamaan nimismiehen avuksi neljännesmiehen. Pitäjäläiset suostuivat tähän, mutta onnistuivat viivyttämään päätöstä vielä neljä vuotta. Vihdoin 1777 entinen korpraali Henrik Svensk pestattiin neljännesmieheksi. Vankeinhoito lankesi hänen tehtäväkseen.

Rajanyliset maariidat

Turun rauhaan 1743 sisältyi määräys, jonka mukaan talot säilyttivät vanhat nautintansa rajalinjan yli. Asutushistoriallisista syistä pitäjän venäjänpuoleisella osalla oli kaski-, niitty- ja kalanautintoja huomattavasti enemmän Ruotsin puolella kuin päinvastoin. Myös lähes kokonaan Venäjälle jääneillä Säämingin talonpojilla oli runsaasti kaukonautintoja Kerimäen ruotsalaisosassa. Nimismies Falck joutui heti virkaan astuttuaan osaksi pitäjänosien jatkuvaa riitelyä näistä rajan yli ulottuvista maariidoista. Maariidat kärjistyivät pahiten Ruotsin puolen Hälvän ja Jouhenniemen Herttuaisten ja Venäjän puolen Niinimäen Malkkien välienselvittelyiksi. Niinimäen Pärnäset joutuivat mukaan kiistoihin omasta mielestään syyttä. Jouhenniemen Pekka Herttuainen oli Ruotsin puolen lautamies ja Matti Malkki taas istui Venäjän puolen lautakunnassa. Herttuaisten ja Malkkien kiistoja käsiteltiin 1750-luvun alussa Ruotsin käräjillä. Oikeus määräsi kiistanalaiset maat jaettavaksi osakkaiden kesken. Tämä osoittautui mahdottomaksi, kun valtakunnan rajasta pitäjässä ei päästy yksimielisyyteen. Riita jatkui 1760-luvulla, jolloin Venäjän puolen käräjillä määrättiin Matti Malkki palauttamaan Ruotsin puolelta haettua viljaa ja ruislyhteitä. Matti Malkki valitti asiasta ylemmille viranomaisille ja sai sieltä itselleen suotuisan päätöksen. Sittemmin Venäjän puolen oikeus päätti, että Matti saa viljellä Venäjän puolella sijaitsevia Malkkien ja Herttuaisten yhteisiä maita siihen saakka, kunnes maanmittari jakaisi jakokunnan maat. Jakoja ei kuitenkaan voitu toteuttaa, lopulta Kustaa III kielsi niiden toteuttamisen. 

Ruotsin puolella reagoitiin niin, että maaherra määräsi 1769 Malkit pysymään poissa Ruotsin puolen omistuksiltaan: vastaavasti Herttuaiset eivät enää saaneet nauttia Venäjällä sijainneista maistaan. Päätös oli hankala Malkkien kannalta, sillä heillä oli epäilemättä enemmän nautintoja Ruotsin puolella kuin Herttuaisilla Venäjän puolella. Malkit lupasivat pysyä pois Ruotsin puolelta, jos saisivat korjata vielä keväällä 1769 kylvämänsä viljat. Samana syksynä marraskuussa he kuitenkin pistäytyivät omin luvin jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja veivät mennessään 2440 lyhdettä ruista. Niitä Herttuaiset kokivat sitten turhaan periä takaisin Venäjän puolelta. 

Maariitaa käsittelivät sitten sekä hallinnolliset elimet että tuomioistuimet kummallakin puolen rajaa, lopulta Pietarin ja Tukholman tasolla. Turun hovioikeus teki 1775 välipäätöksen, jonka mukaan Herttuaisten tuli antaa asiassa lisäselvityksiä kiistassa. Toistaiseksi Malkkien ja Pärnästen piti saada nauttia jakokunnan maista Ruotsin puolella. Herttuaiset eivät halunneet tähän suostua, vaan väkivaltaisuudet alkoivat uudestaan. Isaac Falck asettui tukemaan Herttuaisia. Kappalainen Gustaf Hobin piti syksyllä 1777 maakirkkoa Jouhenniemessä. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kastoi lapsia ja piti vihkitoimitusta. Kesken vihkitoimitusta Falck apunaan muutama talonpoika töytyytti Pekka Malkkia pihtipielet paukkuen tupaan. Tarkoituksena oli panna Malkki rautoihin, mutta havaitessaan vihkitoimituksen peräytyi Falck tuvasta. Kappalainen selvitteli asiaa. Kävi ilmi, että Herttuaiset olivat saaneet maaherralta maariitaa koskevan kirjeen. Pekka Malkki halusi, että kappalainen miesten yhteisenä sielunpaimenena lukisi kirjeen ja siis samalla suomentaisi sen. Paavo Herttuainen ei tähän suostunut. Falck taas oli uhannut vangita Pekka Malkin. Malkki oli arvellut, ettei nimismiehen valta siihen riittäisi, olihan Pekka Venäjän alamainen. Tämän jälkeen nimismies oli käynyt raudoituspuuhiin.

Vähän tämän jälkeen parilla pyssyllä varustautuneet Falck, siltavouti Juho Svensk, Paavo Herttuainen sekä muutama talonpoika apunaan karkottivat Malkit Puruveden Vehkasalon kala-apajilta. Vastaavasti Malkit pistäytyivät jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja takavarikoivat 2600 ruislyhdettä. Näihin aikoihin Falck jätti vallesmannin tehtävät. Uusi nimismies Johan Olsonius jatkoi Herttuaiset tukemista ja oli takavarikoimassa heiltä nuottia, veneitä ja suolakalaa Puruvedellä. Nimismiehen apuna olivat Herttuaisten lisäksi siltavouti Svensk ja rajaratsastaja Anders Malmstedt. Tämän jälkeen rajanyliset maariidat jatkuivat vuosikymmeniä päättyäkseen vasta kun koko Suomi oli liitetty Venäjään. Kerimäen rajaseudulla vallitsi nyrkkivallan aika. Riidat johtivat lopulta myös veritekoihin: Pien-Savon kihlakunnantuomari Anders Johan Enwald kertoi 1812 rajanylisten maariitojen johtaneen neljään miestappoon edellisten vuosikymmenien aikana. Maariitoja soviteltiin sitten käräjille esim. 1816. Lopulliset ratkaisut asiaan toi aikanaan isojako.

Isaac Falck huomasi rajariitojen aikana, että venäläiset talonpojat eivät saaneet oikeutta Ruotsissa eivätkä ruotsalaiset talonpojat Venäjällä. Ryhtyessään perustamaan sahoja hän hyödynsi tätä: sahojen tai niiden tarvitsemien tukkimetsien Venäjän puolen talonpoikien oikeudet oli mahdollista ohittaa.

Sahoja perustamaan

Savon metsien tärkeä vientituote oli 1600-luvulla terva. Kukoistavan tervakaupan katkaisi Uudenkaupungin rauha 1721. Vientisatama Viipuri jäi Venäjälle. Jonkin verran tervaa vietiin vielä pitkän ja kehnon tieyhteyden päässä olleen Haminan kautta. Turun rauhassa 1743 Haminakin jäi Venäjälle. Tervantuotanto siirtyi lopullisesti Savosta Pohjanmaan jokien varsille. Savon talonpojat - varmasti herrasväen yllyttäminä - tekivät 1769 valtiopäiville aloitteen vesisahojen perustamisen helpottamiseksi maakunnassa. Näille sahoille piti myöntää oikeus viedä tuotantonsa rajan yli Venäjälle, siis käytännössä Viipuriin edelleen maailmanmarkkinoille lastattavaksi. Porvarissäädyn vastarinnasta piittaamatta muut säädyt ajoivat uudistuksen läpi valtiopäivillä 1771-72. Sahatavara oli kuljetettava Puumalan tulliaseman kautta. Lupa viedä tuotteet Venäjälle olisi voimassa vain siihen saakka, kun Savosta saataisiin vesiväylä Loviisaan. Vesiväylän rakentaminen Suur-Savosta Kymijoen vesistöön oli kyllä suunnitelmissa, mutta hyvin tiedettiin, ettei se valmistuisi aikoihin. Valmistumatta on vieläkin.

Valtiopäiväpäätöksen jälkeen alkoi 1770-luvulla oikea ryntäys sahojen perustamiseksi. Tuolloin Savoon rakennettiin 11 vesisahaa, joista viisi Vanhan Kerimäen pitäjän ruotsinpuoleiseen osaan. Lisäksi  pitäjän venäläiseen osaan perustettiin Putikon saha. Myös Isaac Falck innostui uudesta mahdollisuudesta. Hän pani 1775 vireille Jalaskosken sahan perustamisen. Falck vuokrasi sahan perustamiseen tarvittavat maat Yläkuonan Käyhköiltä, Hirvosilta ja Turtiaisilta. Kaksiteräinen saha oli täysin valmis heinäkuussa 1778, kun paikalla suoritettiin verollepanokatselmus. Sahan pato oli 90 metriä pitkä. Lisäksi Falck oli rakennuttanut toisen padon Välilammen eteläpäähän ja perkauttanut sieltä tulevan joen vedensaannin varmistamiseksi. Sahausoikeudeksi määrättiin 1980 tukkia vuodessa. Katselmustilaisuuteen saapui myös talonpoikia Venäjän puolelta: Säämingin pihlajaniemeläisiä, Kerimäen ruokojärveläisiä ja Niinimäen Juho Pärnänen. He väittivät sahan sijaitsevan maillaan. Falck kiisti heidän maidensa ulottuvan koskeen saakka. Pihlajaniemeläiset veivät asian käräjille, mutta kiista siirrettiin maaherralle. Tuon ajan käytännöt tietäen voi arvata, että Venäjän alamaiset eivät saaneet oikeutta Ruotsin oikeusistuimissa tai hallinnossa. Asia oli tietysti myös toisin päin: Ruotsin vallan alla eläneille ei Venäjän puolella oikeutta annettu. 

Vanhan Kerimäen vesisahat. Jalaskosken saha siirrettiin Matkonkoskelle, joten enimmillään pitäjässä toimi yhtaikaisesti kuusi vesisahaa. Myöhemmin Säimenen sahan toiminta siirrettiin Vuokalaan.

Suunnitellessaan Jalaskosken sahan perustamista Falck aikoi käyttää myös Vaaran kylän metsiä tukinhankinta-alueenaan. Nimismies havaitsi kuitenkin tukkien uittamisen ja Puruveden poikki ja kuljettamisen maanteitse Jalaskoskelle vaivalloiseksi. Niinpä hän pani samaan aikaan Jalaskosken rakentamisen aikaan Susikosken sahan perustamisen.  Se sai privilegionsa syyskuussa 1779, mutta aloitti toimintansa jo ennen kuin lupa saapui kirjeitse perille. Susikoskesta tuli pienimpiä Savon sahoista. Sen vuotuinen sahauskiintiö oli vain 1147 tukkia. Susikoskea maat ympäröivät maat kuuluivat Tuunaansaaren Tuunasten ja Kososten sekä heidän yhtiömiestensä omistukseen. Falck lupautui Ruotsin puolen käräjillä maksamaan sahasta ja sen lastauspaikasta vuokraa Venäjän puolella asuville Tuunasille ja Kososille yhteensä 17 ruplaa vuodessa. Nimismiehen piti maksaa myös kolme äyriä kantorahaa jokaisesta sahalle kaadetusta rungosta. Lisäksi Falckin piti huolehtia siitä, etteivät sahaväen hevoset ja karja pääse sotkemaan talonpoikien kaskipeltoja ja heinäniittyjä. Rinta-aidan tekoon nimismies sai ottaa tykötarpeet Tuunasten ja Kososten metsistä. 

Falck lupasi nöyrästi täyttää sopimuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin viisi maanomistajaa lähetti edustajansa käräjille peräämään sahanomistajalta maksamattomia vuokria. Nyt Falck esitti kihlakunnanoikeuden katselmuspöytäkirjan vuodelta 1770 ja väitti sen perusteella sahan maiden kuuluvankin Vaaraan kylän omistuksiin. Edelleen hän selitti maksavansa sahasta vuotuista veroa Ruotsin kruunulle, joten ei hänen tarvinnut maksaa paikasta muuta vuokraa. Oikeus siirsi asian maaherralle, koska kyseessä oli valtakunnan rajan ylittävä maariita. Turhaan saivat Venäjän puolen isännät vartoilla vuokrarahojaan.

Kustaan sota vaikeuttaa sahatoimia

Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Sota päättyi elokuussa 1790 Väärälän rauhaan aluemuutoksitta. Sota lopetti Savon sahojen toiminnan, sillä sahatavaraa ei voitu tietenkään viedä Viipuriin. Falckin sahat kärsivät eniten sodasta. Sodan aluksi ruotsalaiset miehittivät hetkeksi Punkaharjun ja piirittivät menestyksettä Olavinlinnaa. Pian venäläiset miehittivät uudelleen oman puolensa pitäjästä. Ruotsin puolen tärkein tukikohta oli Yläkuonassa. Isaac Falck järjesteli osaltaan joukkojen huoltoa sotilasjohdon apuna. Talvella 1788-89 Kerimäellä eletiin rauhaomaisen rinnakkaiselon kautta. Sekä syyskäräjät 1788 että talvikäräjät 1789 kyettiin järjestämään normaalisti Yläkuonassa. Tiedot Venäjän puolelta Ruotsin puolelle kulkeutuivat ilmeisen helposti. Falck lähettikin huhtikuussa 1789 Savon ja Karjalan sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille tarkan ilmoituksen venäläisten joukkojen sijoituksesta Kerimäellä. Hänen mukaansa pitäjän venäläiseen osaan oli sijoitettu 646 sotilasta. Falckin tietojen perusteella Carpelan laati suunnitelman yllätyshyökkäyksestä venäläisjoukkojen kimppuun. Hanke raukesi, kun joukkoja tarvittiin muualla.

Syyskäräjiä 1789 ei pidetty Kerimäellä, mutta helmikuussa 1790 kokoonnuttiin talvikäräjille Alakuonaan. Tämän jälkeen Kerimäellä käytiin yksi huomattavampi kahakka, oikeastaan ainoa merkittävämpi taistelu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1790 kasakat mursivat ruotsalaisen etuvartion Yläkuonassa ja etenivät ryöstellen Kumpurantaan saakka. Siellä tuhottiin sodan aikana armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja.

Venäläiset kävivät rikkomassa myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Yläkuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän.

Falck oli aloittanut sahatoimensa luultavasti melko pienin pääomin. Hänellä oli talousvaikeuksia jo ennen Kustaan sodan koettelemuksia. Liperin kanttori Mårten Fabritius tuli Falckin yhtiökumppaniksi 1780-luvulla: hän hankki puolet sahasta. Falckin osuus sahasta pantattiin 1793 viipurilaiskauppias Hans Hindrich Dannebergille. Falck ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten hänen puolikkaansa sahasta siirtyi Dannebergille. Jalaskosken sahan ongelma oli sen sijainti. Matkaa lautojen lastauspaikalle Kumpurantaan kertyi noin seitsemän kilometriä kehnoa tieuraa pitkin. Myös tukkien toimittaminen sahalle oli hankalaa. Mittavista patorakennelmista huolimatta vesi riitti sahaamiseen vain keväisin ja syksyisin. Uudet omistajat - joista tärkein oli viipurilainen Hackmanin kauppahuone - siirsivät sahan Matkonkoskeen. Siellä toiminta alkoi viimeistään vuonna 1800.

Falck joutui luopumaan myös Susikoskesta sahasta. Sekin siirtyi viipurilaiskauppiaalle: sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni omisti sahan 1794.

Falck joutuu ahtaalle

Venäläisjoukkojen Falckin sahoihin ja kotiin tekemät iskut näyttävät tilaustyöltä. Kerimäen venäjänpuoleiset talonpojat ja virkamiehet lienevät pyytäneet näitä iskuja. Muuallekin toki iskettiin, ja kasakoiden mukana näkyy olleen ainakin joissain tapauksissa Venäjän puolen talonpoikia. Ryösteleviä venäläispartioiden varalta maaherra Carpelan varusti talvella 1789 kaikkiaan 50 Kuokkalan ja Simanalan miestä kivääreillä ja ammuksilla. Kovasti kohdeltiin myös maariidoissa perin aktiivista Jouhenniemen Paavo Herttuaista, jonka talo joutui ryöstetyksi sekä 1789 että seuraavana vuonna. Herttuainen kärsi yli 738 riikintaalarin vahingot, talo ryöstettiin ilmeisesti putipuhtaaksi. Yleensä vahingot jäivät alle 100 taalarin. Vahinkoa kärsineitä ruokakuntia oli Ruotsin puolella 106: Yläkuonassa 46, Jouhenniemessä 26, Alakuonassa 17 ja Toroppalassa 10. Lisäksi Simanalassa 5 ja Haverilanjoella sekä Pihlajaniemessä yksi talous. Vahingot keskittyivät irtaimeen omaisuuteen, selvästi joukkoja oli kielletty polttamasta asumuksia. Poikkeuksen muodostivat Falckin sahat ja Kumpurannan makasiini. Ehkä Venäjän puolella ajateltiin, että talojen polttaminen johtaisi vastaiskuihin Ruotsin puolelta.

Paavo Herttuaisen sotavahinkoja vuodelta 1789, alkua pitkästä luettelosta. Kasakat veivät mm. 11 sikaa, 7 leiviskää voita, tynnyrin suolakalaa ja Loviisasta haetun suolatynnyrin. Tarkemmin tuomiokirjassa.

Falckin suhteita Venäjän puolen talonpoikiin kiristi edelleen se, että Kustaan sodan aikana nimismies leikkautti venäläistalonpoikien viljat ja käytti ne sotajoukkojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck pyysi tästä todistusta käräjiltä heti sodan jälkeen ja uudelleen  vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin: Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta.

Kustaan sota oli katkaissut Ruotsin puolella asuvien mahdollisuudet käydä kirkossa. Kirkkomatkat olivat estyneet aiemminkin, kun Kustaa III asetti 1772 itärajalle - osittain poliittisista syistä - ruttosaarron. Kustaan sodan jälkeen Ruotsin puolella asuvat pelkäsivät kirkkoon matkaamista mm. sen takia, että venäläiset kasakat kiusasivat monin tavoin kirkkokansaa. Vuosina 1792 - 93 viriteltiinkin pitäjän Ruotsin puolella hanketta oman seurakunnan perustamisesta. Ajankohta oli sopiva kirkkoherra Herkepaeuksen kuoltua. Aikanaan 1765 oli sovittu, että palaneen kirkon tilalle rakennettaisiin  yhteisvoimin uusi temppeli. Jos Ruotsin puoli joskus eroaisi seurakunnasta, auttaisi Venäjän puoli pitäjää kirkon rakentamisessa Ruotsin puolelle. Asiasta pidettyjen kokousten yhteydessä Falck lupautui toimittamaan sahoiltaan 100 tolttia eli 1200 lautaa, jos Venäjän puoli ei pitäisi kiinni lupauksestaan. Asiaa puitiin Tukholmaa myöten. Lupaa omalle seurakunnan tai kappelin perustamiselle ei hellinnyt. Päätös lienee kariutunut pääkaupungissa osaltaan sen vuoksi, ettei rajakiistassa päästy ratkaisuun. Pelättiin, että riitamaa lipuisi Venäjän alaisuuteen, jos seurakunta jaettaisiin kahtia. Lisäksi on huomattava, että kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä: rajalla oli muitakin samalla tavalla jaettuja seurakuntia. Myös rajanylisiä maariitoja oli muuallakin, Kerimäellä ne vain sattuivat kärjistymään pahiten.

Falck oli siis menettänyt sahansa, mutta virkamiesura jatkui. Hänestä oli tullut kruununvouti ja hän oli saanut lääninasessorin arvon. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi Kumpurantaan. Joulukuun alussa 1801 joukko talonpoikia, torppareita ja loisia kävi noutamassa Falckin Mäkimajanselän kaskesta 900 ruislyhdettä. Pari viikkoa myöhemmin joukko uskaltautui Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Mellastavaa joukkiota kohti ammuttiin talosta. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Kruununvouti Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Falck katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin, muuttokirjojen mukaan hän lähti vaimonsa ja yhden lapsen kanssa uusille asuinsijoille 9.6.1804. Siellä hän kuoli 23.5.1805 päästyään 67 vuoden ikään.

Falckin toimintaa Kerimäellä selvitettäessä on huomattava pitäjän merkillinen tilanne kolmeen osaan jaettuna. Falck muiden ruotsalaisten virkamiesten tapaan asettui puolustamaan oman maansa talonpoikien oikeuksia kaukonautintariidoissa. Vastaavasti Venäjän puolella viranomaiset puolustivat omien alaistensa etuja. Falck käytti sahojensa toiminnan yhteydessä tätä syntynyttä tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi: hän syrjäytti rajantakaisten talonpoikien nautintaoikeudet. Toimillaan hän osaltaan kärjisti rajaseudun väkivaltaisuuksia ja nyrkkivaltaa. Kustaan sodan jälkeen tilanne Kerimäen suunnalla muuttui Ruotsin kannalta vaikeammaksi. Kustaan sota oli osoittanut venäläisille taas Olavinlinnan tärkeyden: vesiyhteydet sinne turvattiin ns. Suvorovin sotakanavat rakentamalla. Kerimäen ruotsinpuoleinen kirkkokansa joutui useampaan otteeseen hankkimaan ns. rajapassit päästäkseen kirkkoon tai asioimaan pappilaan. Lisäksi talonpojat valittivat joutuneensa kasakoiden kiusaamaksi kirkkomatkoillaan. Falckia tultiin uhkailemaan 1801 rajan yli suurella joukolla. Säämingissä tapahtui 1805 välikohtaus, jossa Ruotsin armeijan korpraali Anders Örn sai kuolettavat haavat. Näytti siltä, ettei Ruotsin hatara hallinto Kerimäen suunnalla kyennyt enää turvaamaan alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Falckin kohdalla tämä johti siirtymiseen Kerimäeltä Ilomantsiin.

Poika Anders Henrik Falck nousi merkkimieheksi

Isaac Falck avioitui Helena Olsoniuksen kanssa. Olsonius kuului samaan sukuun nimismieheksi 1777 tulleen Johan Olsoniuksen kanssa. Helenan äiti oli tässäkin jutussa mainitun Pien-Savon kihlakunnanvouti Hindrich Martinin sisar. Avioliitosta syntyi kuusi lasta: Anders Henrik 1772, Christina 1773, Isaac 1781, Catharina Constantina 1783, Jacob 1789 ja Edwardt 1796. Mainittakoon, ettei Jacob löydy Kerimäen kastettujen luettelosta, koska hän sattui syntymään Kustaan sodan aikana. Riuskana miehenä Falck ennätti tehdä myös aviottoman lapsen 1776 Yläkuonan Elin Honkasen kanssa. Tämäkin lapsi sai nimen Anders Henrik. 

Esikoinen Anders Henrik ohjattiin opintielle. Hän aloitti opinnot Turun Akatemiassa 1785 ja tuomarintutkinnon suoritettuaan antautui virkauralle Turun hovioikeuteen 1795. Hän eteni riuskasti virkakoneistossa ja pääsi senaatin oikeusosaston jäseneksi 1816. Virkaura huipentui 1828 - 1833 senaatin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Tätä korkeampaan asemaan ei virkamies Suomessa voinut päätyäkään. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin suosikkina Anders Henrik Falck sai salaneuvoksen arvonimen 1828 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin Suomen Ritarihuoneen jäseneksi. Uuden aatelissuvun numeroksi tuli 192. 

Falck oli senaatin virkojensa ohella Turun ja Porin laamannikunnan laamanni vuodesta 1822 lähtien. Tämän viran hän piti vuoteen 1843, jolloin sai poikansa hoitamaan samaa tehtävää. A. H. Falck eli viimeiset vuotensa Eurassa Kauttuan kartanossa, jonka hänen vaimonsa oli perinyt. Kartanon yhteydessä toimi Kauttuan rautaruukki. Lisäksi Falck omisti 1830 ostamansa Leineperin ruukin Kullaalla. Falck kuoli Eurassa 30.11.1851.

Salaneuvos Anders Henrik Falck. Kuva teoksesta Vanhan Kerimäen historia I:1. Alkuperäinen J.E. Lindhin öljymaalaus, Museoviraston historian kuva-arkisto.

Falck tunnettiin myös suomen kielen suosijana. Hän oli kirjeenvaihtokumppaneitaan oli mm. C.A. Gottlund, joka oli savolaisen kielen ja puheenparren innokas kannattaja. Yhden kirjeistään Falck kirjoitti runomittaan:

Osa Falckin kirjettä Gottlundille 16.9.1832. J.R. Danielsson-Kalmarin artikkelista Aika-lehdessä.

Myös Jaakko Falck muisti runoja

Isaac Falckin pojista myös 1789 syntynyt Jaakko antautui virkamiesuralle. Hän muutti isänsä mukana Ilomantsiin ja eteni aikanaan kruununvoudiksi ja lääninviskaaliksi. Elias Lönnrot kirjasi Jaakko Falckin runoja Ilomantsissa ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828. Tässä alku yhdestä Falckilta saadusta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,

Talvet talli konkaria.

Valjastin tulisen ruunan

Tulisella tanterella.

5 Vesi tippu vempelestä,

Rasva rahkeen nenästä.

Emoseni, vaimo vanha,

Kunpa paitani pesisit

Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:

mitä sen syän sytööpi,

selkä suonet souteloopi,

pää teköö kanan pesiä,

5 jalat villoja vanutti,

perse survo pippuria.

Paha on jäällä painastella,

iljenellä koinastella:

vittu sinkuu sinne tänne,

10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo. Ymmärrettävästi Jaakko Falckin runot eivät päässeet sulostuttamaan Kalevalaa.

Lähteistä

Useimmat tiedot Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1 ja siinä mainitut lähteet. Joitakin lähteitä olen merkinnyt linkkeinä tekstiin. Anu Koskivirta: Riitamaa ja ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015) on tiukan tieteellinen katsaus rajan Kerimäellä muodostamaan ongelmavyyhteen. Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset keskittyy riitamaan asukkaiden asemaan. Alkuperäislähteiden osalta on valitettavia puutteita. Ruotsin puolen läänintilit puuttuvat vuosilta 1776 - 1793. Vielä suurempi haitta on Venäjän puolen käräjien pöytäkirjojen puuttuminen. Yksittäisistä käräjäpäätöksistä löytyy tietoja muista lähteistä. Ruotsin käräjäaineisto on säilynyt. Tietysti olisi tutkimuksen kannalta erinomaista, jos kummankin puolen aineisto olisi säilynyt; se tarjoaisi loistavat mahdollisuudet vertailla lainkäyttöä rajan jakaman pitäjän eri osissa.

Olen käyttänyt sitä lähdeainesta, jonka keräsin pitäjänhistoriaa varten. Isaac Falckista löytyisi lisätietoa käymällä laajemmin läpi arkistoaineistoja.

Maria Mielosen sukujuuria

Isän äitini Maria Pennanen syntyi Kuokkalassa 3.11.1873. Hän kuoli 15.3.1916, muutaman tunnin isäni syntymän jälkeen. Selvitän tässä hieman isoäitini suvun vaiheita Kerimäellä.

Yrjö Pennanen on tallentanut kirjaansa Kerimäen Pennasten vaiheista sukutarinan siitä, kuinka Pennaset saapuivat Kesälahdelta Kerimäelle. Kertomus sijoittaa sijoittaa tapahtumat isonvihan aikaan. Pennasen emäntä oli saanut viestin miehensä kaatumisesta Syrjäsalmella. Suurista tappiosta ärtynyt vihollinen yllätti kylän asukkaat ja telkesi väen riiheen, joka sytytettiin tuleen. Savun noustessa jo riihestä raahasi eräs kasakka vieä Pennasen emäntää sinne. Raskaana oleva emäntä lankesi polvileen rukoilemaan armoa itselleen ja pian syntyvälle lapselleen. Kasakka muisti silloin oman vaimonsa ja lapsensa, sääli raskaana olevaa naista ja päästi tämän pakoon. Etteivät toiset sotilaat olisi huomanneet tätä, neuvoi kasakka emäntää: "Puti puti savun alle." Näin emäntä pelastui savun suojiin. Metsiä ja Puruveden rantoja kierrellen hän saapui Kerimäen  puolelle Raikuun kylään. Raikuussa Pennasen emäntä synnytti esikoisensa. Pojan nimeksi annettiin Heikki. Emäntä avioitui sittemmin Riikonen-nimisen miehen kanssa. Sittemmin Heikin aikuistuttua ja avioiduttua Pennasen emäntä osti Kuokkalasta Sairalanmäen tilan, joka on edelleen suvun hallussa.

Miltä tämä pelastustarina näyttää historiallisten lähteiden valossa? Pennasen suvun tulosuuntana Kesälahti on todennäköinen: Kesälahdella Pennasia asui sekä kirkonkylässä että varsinkin Totkuinniemessä. Yritin aikanani yhdistää Pennasen suvun 1703 Kuokkalassa autiotilan ottaneeseen viljelyyn ottaneeseen Heikki Spanniseen. Arvelin sukunimen muuttuneen Spannisesta Pennaseksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikaansa, sillä Spannisen sukua on ollut Kerimäellä jo 1600-luvun puolella. Spannisia löytyy Kerimäen lisäksi vain pari henkilöä Säämingistä ja Kangasniemeltä. Spannisten suvussa näkyy olleen 1700-luvulla tyttöonnea. Esim. vuosina 1770-1795 kastettiin Kerimäellä lapsia, joiden äidin sukunimi oli Spanninen, kaikkiaan 26. Vastaavasti Spanninen oli isän sukunimenä vain Antti Spannisen lapsilla, kolmeen kertaan, Tämä johti sukunimen harvinaistumiseen niin, että kun Alakuonassa asustellut loismies Antti Spanninen tuli avioduttuaan isäksi vuonna 1853, sai hänen lapsensa sukunimen Spanninen ensimmäistä kertaa Kerimäellä vuoden 1777 jälkeen. Antinkin lapset olivat tyttäriä, joten sukunimi näyttää sammuneen Kerimäellä.

Samoin kävi koko maassa. Väestötietojärjestelmään sijoitettiin kaikki elossa olleet suomalaiset 1960-luvulla, samalla heille annettiin henkilötunnus. Henkilötietojärjestelmä ei tunne yhtään Spanninen-nimistä henkilöä, ei elävää eikä kuollutta.

Pennaset Sairalanmäen Heikki Riikosen talossa

Pennasten suvun vanhimpien vaiheiden selvittämistä hankaloittavat kirkonkirjojen puutteet. Kastettujen ja haudattujen luetteloita on säilynyt vuodesta 1707, mutta niissä on aukkoja ja puutteita. Vanhin rippikirja, jossa Sairalanmäen Pennaset ovat mukana, on vuosilta 1775-87. Siinä mainitaan Sairalanmäen isäntänä 1725 syntynyt Erkki Riikonen ja hänen vaimonaan Anna Nousiainen. Lisäksi perheeseen kuului ottopoika (stiufson) Antti Pennanen, joka oli syntynyt 1737. Kastettujen luettelosta ei löydy vuodelta 1737 Antti Pennasta, joten syntymäpäivä ei ole tiedossa. Antin vaimo oli 1740 syntynyt Walpuri Kiiskinen. Heillä oli seitsemän lasta: Mauno (s. 24.12.1763), Anna (s.1766), Kristiina (s. 10.4.1769), Erkki (s. 29.5.1774), Katariina (s. 28.2.1776), Matti (s. 5.11.1777) ja Antti (s. 19.1.1781). Annan nimeä en löytänyt kastettujen luettelosta, ainoastaan rippikirjasta. 

Rippikirja 1775-1787. Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen

Runsas lapsikuolleisuus oli tyypillistä 1700-luvulle. Pennasten esikoispoika Mauno kuoli 1778, Erkki eli vajaan vuoden ja Matti seitsenvuotiaaksi (kuoli 25.6.1785). Tytär Katariina lienee kuollut heti synnyttyään. Kuolinpäiväksi on merkitty 14.10.1776. En löytänyt hänen nimeään syntyneiden luettelosta. Siten seitsemästä lapsesta vain kolme eli aikuisikään. Taloa jäi aikanaan pitämään nuorin poika Antti.

Kirkonkirjoista ei saa enempää tietoa Erkki Riikosen ja Antti Pennasen välisestä suhteesta. Henkikirjoista on hieman apua. Antti Pennanen ilmestyy henkikirjaan 1755.

Henkikirja 1755

Henkirahaa maksoi tuolloin Erkki Juhonpoika Riikosen ja hänen vaimonsa lisäksi ensimmäistä kertaa ottopoika Antti, joka mainitaan 15-vuotiaaksi. Juuri tuossa iässä alkoi henkirahan maksaminen. Rippikirjan mukaan Antti oli tosin jo 18-vuotias. Niin hän varmaan olikin, mutta talonpoikainen säästäväisyys lie lykännyt verollepanoa. Henkikirjoittajalla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa Antin ikää, olihan kahtiajaetun pitäjän pappila asiakirjoineen Venäjän puolella. Ottopoika otettiin tuohon aikaan yleensä siinä tapauksesessa, ettei avioparilla ollut omia lapsia. Heikki ja Anna Riikosella ei näytä olleen omia lapsia.

Lähteet siis vahvistavat Riikosten ja Pennasten sukujen välillä olleen jonkinlaisen yhteyden. Asiakirjoista ei voi tosin päätellä tarkempaa tästä suhteesta. Sukutarinan maininta siitä, että Sairalanmäki olisi ostettu suvun esiäidin Kesälahdelta tuomin rahoin, näyttää mahdottomalta. Riikoset asuivat hankikirjojen mukaan talossa viimeistään 1688. He eivät olleet kylässä vielä 1682, mutta vuosien 1683-87 henkirjat ovat kadonneet.

Seuraava rippikirja on vuosilta 1787-1801. Erkki Riikonen oli edelleen talon isäntä, mutta vaimo Anna oli kuollut 65-vuotiaana 1786. Erkki kuoli viisi vuotta myöhemmin, haudattujen luettelon mukaan 73-vuotiaana. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 1725, mutta haudattujen luettelon mukaan seitsemisen vuotta aiemmin. Moiset ristiriitaisuudet ovat perin yleisiä Kerimäen kirkonkirjoissa 1700-luvulla.

Rippikirja 1787-1801.  Linkki toimii vain, jos olet SSHY:n jäsen.

Antti Pennasen isännyys

Antti Pennanen oli nyt Sairalanmäen talon isäntä. Vaimo Valpuri Kiiskinen kuoli marraskuussa 1768. Onneksi talossa oli kuitenkin naisväkeä. Tytär Kristiina avioitui 1793 Pekka Käyhkön kanssa. Anna oli solminut avioliiton Taavetti Kososen kanssa joskus ennen vuotta 1787. Sitä aiemmilta vuosilta ei ole säilynyt tietoa vihityistä. Tytärten aviopuolisot olivat kotivävyjä. Työtä varmasti riitti talossa, sillä viljely perustui edelleen osittain runsaasti työvoimaa vaativaan kaskeamiseen. Antti Pennanen lahjoitti puolet tilasta Pekka ja Kristiina Käyhkölle. Lahjoitus vahvistettiin käräjillä 5.12.1795. Tämä käy ilmi eräästä myöhemmästä asiakirjasta. Pekka Käyhkö toi mukanaan taloon oman osuutensa kotitalostaan (Alakuona 3). Myös poika Antti ennätti avioliittoon 1802 Kerimäen kylästä kotoisin olleen Anna Ollintytär Tynkkysen kanssa.

Antti Pennanen oli jossain vaiheessa ottanut Kuokkalan kestikievarin hoidettavakseen, kuten oheisesta henkikirjakuvasta näkyy. Lähdeaineiston aukkojen vuoksi ei ole tietoa siitä, minä vuonna hän tämän toimen aloitti, mutta kestikievarinpitäjänä hänet mainitaan viimeisen kerran 1797.

Henkirja 1794. Sairalanmäen kylässä oli kaksi taloa. Numeron 1 omisti Kerimäen Ruotsin puolen nimismies, asessori Isaac Falck. Talon numero 4 omisti kestikievaria pitänyt Antti Pennanen.

Yrjö Pennanen on tallentanut kertomuksen hevosmiehenä tunnetun Antti Pennasen mustasta orista. Eräänä kesäisenä aamuna kuultiin kovaa töminää ja hevosen hirnahtelua. Musta ori tuli kotiinsa täyttä neliä. Karhu oli hypännyt hevosen selkään upottaen kyntensä syvälle lihaan. Hevonen säntäsi kotiinsa avunhakuun ja laukkasi avoinaisen kujan läpi. Hevonen mahtui avoimista ovista sisään, mutta karhun otsaluu murskautui oviaukon ylähirteen. Hevonen selvisi haavoilla, ja talonväki sai karhupaistia kotiin tuotuna.

Suku kasvaa - talo jaetaan

Antti Pennanen kuoli syksyllä 1805. Kuollessaan hän oli 68-vuotias. Kuolinsyyksi mainitaan "ålder", siis vanhuus. Antti Antinpoika Pennasesta tuli isäntä 24-vuotiaana. Antille ja hänen vaimolleen Annalle syntyi viisi lasta. Vanhin tytär Maria avioitui yläkuonalaisen Pekka Hirvosen kanssa 1825 ja toinen tytär Magdaleena Kuokkalan Matti Luostarisen kanssa viisi vuotta myöhemmin. Pojista vanhin, isänsä mukaan nimetty Antti Antinpoika, syntyi 1810. Hän kuoli kuitenkin jo 1829. Seuraavana syntyi 1814 Mauno, joka Antin kuoltua jäi vanhimpana poikana pitämään taloa. Kolme vuotta myöhemmin syntynyt Petter rakensi avioduttuaan talon Sairalanmäen ulkopalstoille Kattilamäkeen. 

Sairalanmäen talo jaettiin virallisesti 1855 ja Petter Pennasen osuus sai maarekisteriin numerokseen Kattilamäki 7. Talon nimeksi tuli Pennala. Kun Kattilamäessä ei ollut rakennuksia, sai Petter vielä tasingoksi Pennaloiden rajalla sijainneen Toramäen tilan (Kattilamäki 6). Kuokkalan Pennasten talon nimettiin myös Pennalaksi, sen rekisterinumeroksi tuli Kuokkala 6. Isonjaon yhteydessä koko Sairalanmäen kaksitaloisen kylän nimi hävisi. Pennasten tilojen lisäsi Sairalanmäen maista muodostettiin talot Haapalahteen, Riikolaan, Kumpurantaan, Savonrannan Hankavaaraan ja Säämingin Haapalaan. Kuokkalan ja Kattilamäen Pennasten yhteistyö jatkui kiinteänä 1800-luvulla jo käytännön syistäkin. Taloilla oli yhteisiä kaskimaita ja kalavesiä. Pennasilla oli maanomistuksia Savonrannalla ja sitä myötä kalavesiä Orivirran lähellä.  Kalastusmatkaa kertyi hyvinkin 25 kilometriä, josta osa jouduttiin kulkemaan järvien kannasten kautta venettä vetäen.

Antti Antinpoika Pennanen kuoli 1822 vain 42-vuotiaana kuumetautiin. Alaikäisten lasten holhoojaksi määrättiin Olli Tynkkynen, luultavasti Anna-äidin veli. Talossa tarvittava miesvoima oli paljolti Pekka Käyhkön ja hänen poikiensa harteilla. Työvoimapulaa helpottivat torpparit: heitä oli 1830 peräti kuusi. Pekka Käyhkön kuoltua 1828 hänen poikansa hallitsivat puolta talosta. Vuoden 1840 henkikirjan mukaan Antti Pennasen leskelle kuului tilasta puolet, Niilo Pekanpoika Käyhkön osuus oli 1/6 ja Pekka Pekanpoika Käyhkön osuus 1/3.  Rippikirjassa Pennaset ovat omana perhekuntanaan ja Käyhköt omanaan. Käyhköt näyttävät sittemmin isonjaon yhteydessä siirtyneen Hankavaaraan Savonrannalle. Tarkempi asian selvittely vaatisi Kerimäen isojakoasiakirjoihin tutustumista. Niitä ei ole digitoitu, enkä koronaepidemian takia ole lähtenyt Kansallisarkistoon mikrokortteja penkomaan. 

Kuokkalan Pennalan isännäksi jäänyt Mauno Pennanen avioitui 1839 Katariina Antintytär Haverisen kanssa. He saivat neljä lasta. Tyttäret Anna ja Katariina avioituivat. Pojista vanhempi, vuonna 1841 syntynyt  Pekka Juhana Maunonpoika jäi talon isännäksi ja avioitui Enonkosken Hanhivirralta kotoisin olleen Maria Abrahamintytär Östringin kanssa. 

Nuorempi veljeksistä, vuonna syntynyt 1846 Antti Albin Maunonpoika, jäi hänkin taloon ja avioitui 1871 Wilhelmiina (Miina) Redsvenin kanssa. Antille ja Miinalle syntyi kolme lasta. Antti kuoli jo 1880 vain 33-vuotiaana keuhkotautiin, siis luultavasti tuberkuloosiin. Lapsista vuonna 1879 syntynyt Otto kuoli ennen isäänsä: hän eli vain nelisen kuukautta kuollen hinkuyskään (kikhosta). Isättömäksi jääneet tyttäret Emilia (s. 1871) ja Maria (s. 1873) jäivät sittemmin myös vaille äidin huomaa. Miina nimittäin solmi avioliiton Olli Haverisen kanssa 1883, ja pariskunnalle syntyi sittemmin neljä lasta. Olli Haverinen oli tuossa vaiheessa talollinen, mutta myöhemmin hänet merkittiin Miinan kanssa tilattomaan loisväkeen kuuluviksi. Emilia ja Maria jäivät Pennalan taloon, heillehän kuului isänsä osuus tilasta. Tytöille määrättiin ulkopuolinen edunvalvoja. Muistan tätieni aikoinaan moittineen holhousta: tytärten etua ei hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Emilia sairastui 1888 lavantautiin, johon sitten kuolikin, Maria selviytyi aikuiseksi: hän avioitui 1895 isoisäni Paavo Mielosen kanssa. Paavon ja Marian myöhemmistä vaiheista toisaalla blogissani.

Pesuvati Kirkkojärven laineilla

Tampere – Pori –radan valmistuminen 1895 aloitti laivaliikenteen Kirkkojärvellä. Laivareitti kirkonkylästä Siuron asemalle ruopattiin vähin syvennyksin valtion 1895 antaman määrärahan turvin. Väylä ja Siuron satamalaituri valmistuivat helmikuussa 1896. Jo tammikuussa laivaa Kirkkojärvelle puuhaavat yksityiset pitivät kokouksen ja pian uskalsivat tilata aluksen Tampereen konepajalta. Laiva sai nimen Kyrö. Se oli rautarunkoinen, 13,25 metriä pitkä, 3,43 metriä leveä ja varustettu 8 hevosvoiman höyrykoneella. Laiva tuotiin osina rautateitse Siuroon, jossa se koottiin. Laiva katsastettiin 16.7.1896. Se saapui seuraavana yönä Hämeenkyrön kirkonkylään sille rakennettuun laituriin Kyrösjoen suuhun. Pappilanjokeahan saatettiin tuolloin vielä kutsua vanhalla nimellään. Somalta, sirotekoiselta ja kaikin puolin tarkoitustaan vastaavalta näytti laiva Aamulehden kirjeenvaihtajan mielestä. 

Neitsytmatkalla Kyrö joutui  ensimmäiseen onnettomuuteen: se ajoi merkitsemättömälle karille Enonselällä. Potkuri vaurioitui, mutta se ei estänyt matkantekoa. Potkuri korjattiin ilmeisen nopeasti Siurossa, sillä tiistaina 21.7. laiva oli vihkiäismatkallaan. Vihkiäisistä kirjoitti Tampereen Sanomiin kaksiosisen jutun sujuvakynäinen kirjoittaja, luultavasti opettaja Frans Enok Nyman. Hän korosti laivayhteyden merkitystä Hämeenkyrön lisäksi Ikaalisille. Joki tehtaalle oli ruopattava oitis, jotta pitäjien välinen yhteys paranisi. Reportteri kertoi, että s/s Kyrö on "koko sukkela": se pyyhkäisi yli puolitoista peninkulmaa tunnissa. Siuron ja Hämeenkyrön kirkonkylän välinen matkan alus viiletti tunnissa ja 20 minuutissa. Miehistöä tarvittiin lämmittäjä ja koneenhoitaja, joka toimi myös "katteina" eli kapteenina. Laivaan sai ottaa 50 matkustajaa. Kello 16 kaikki kutsuvieraat olivat saapuneet, joten Kyrö pääsi matkaan. Väkeä oli kertynyt niin paljon, että laivan perään köytettiin soutuvene, johon sijoitettiin muutama matkustaja, ettei ylitettäisi 50 matkustajan rajaa laivalla.

Kirjoittaja ylisti laivareittiä Siurosta kirkonkylään yhdeksi maan kauneimmista. Hän kertoi myös lyhyitä tarinoita mm. Linnavuoresta, Murhasaaresta, Purimosta ja Huupon verokivestä. Viktor Vilhelm Raipala oli laivayhtiön isännöitsijä, nykyisin termein kai toimitusjohtaja. Raipala oli kerännyt tietoja kuulusta Pylsyn penkistä ja kertoi niitä yleisölle. Läheisen Pylsyn talon ukko oli saanut emännäkseen äkeän eukon. Aviopari lähti jouluaattona sulaan salmeen nuottaa vetämään. Paluumatkalla akka vaati päästä katsomaan kallion penkkiä, todeten "woihan tuossa istuakin". Ukko totesi, ettei jouluaattona ennätä, voihan sitä joskus muulloin istua. Akka ärjyi, torui ja reuhtoi niin, että ukko totesi, ettei tuosta pääse kuin tottelemalla. Ukko päätti kuitenkin tehdä pienen kepposen. Hän laski veneen liki kalliota. jolloin eukko loikkasi ketterästi kallionkielekkeelle istumaan. Ukko lähti soutelemaan kotiinsa välittämättä akkansa nostamasta hirmuisesta metelistä. Ukon sydän ei ollut vielä kokonaan kivettynyt, vaan hän lähti illalla katsomaan eukkoaan. Emäntä ei ollut vielä lannistunut, totesi vaan: "Jopa täytyi, jopa täytyi". "Eihän toki täydykään", totesi ukko ja souteli kotiinsa. Aikaisin aamulla hän taas souteli eukkonsa ohi. Tämä oli yön aikana maltillistunut ja ystävällistynyt: "Auta ukkokulta minut täältä!" Ukko auttoi, ja sen jälkeen he elivät sovinnollisesti. Paikka sai nimen "Pylsyn penkki", ja sitä alettiin pitää paikkakunnan ensimmäisenä emäntäkouluna. Raipalan mukaan emäntäkoulua ei ole tarvittu sen koommin, koska "meidän eukot kilttiä ja leppeitä kun owat siitä asti olleet". Neitsytmatkalla esitettyä tarinaa toistettiin vielä yli 100 vuotta myöhemmin Purimo-laivalla matkustajien iloksi. 

Jutun toinen osa ilmestyi Tampereen sanomissa 27.2. Kirjoittaja kuvasi kauniisti, miten matkalla "wasta niitetyt wihreät niityt laiwaa kummastelewine karjoineen, ruiswainiot wasta pystytettyine kuhilaineen, tuulen hengessä lainehtiwat kaurapellot,  ja wälimain weteen kuwastuwat metsiköt tuowat yhdessä muhkeitten rakennusten kanssa kuwia, joita ei wäsy katselemasta". Kyrö saapui kirkonkylän laituriin klo 18.30. Tavalliset matkustavaiset nousivat maihin, ja laivaan astui kutsuvieraita viihdyttämään kanttori Kupilaisen johtama torvisoittokunta. Laiva suuntasi nyt Jumesniemeen Kärjen taloon, jossa pidettiin vihkiäisjuhla. Laivan omistajat olivat kutsuneet paikalle säätyläisiä, joista huomattavin oli senaattori, vapaaherra Samuel von Troil. Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana aiemmin toiminut von Troil oli tukenut Kirkkojärven ruoppaushanketta. von Troil saapui Siuroon laivalla Kuloveden kautta Pirkkalasta kesähuvilaltaan. Viktor Raipala piti puheen von Troilille kiitellen tämän ansioita vesiväylän kunnostamisessa. Puheensa hän päätti nostattamalla kolminkertaisen eläköön-huuden senaattorin kunniaksi. Vastauksessaan von Troil toivotti laivaliikenteelle onnea ja menestystä ja omisti maljansa Kyrö-laivan omistajille ja koko paikkakunnalle.

Vieraiden puolesta puhui toimittaja Törnqwist, joka korosti hyvien liikenneyhteyksien merkitystä niin taloudelliselle kuin henkiselle vaurastumiselle. Laivan omistajat ovat tehneet suuren palveluksen sekä paikkakunnalleen että isänmaalle. Lopuksi Törnqwist kiitti isäntiä vieraanvaraisuudesta ja esitti eläköön-huudon yhteiselle isänmaalle. Viimeiseksi puhui nimismies Väinö Nyström laivan rakentajalle, Tampereen Pellavatehtaan konepajan johtajalle, insinööri Carl Munsterhjelmille. Tämä oli tehnyt kyröläisille kaikin puolin hyvän laivan, johon he olivat kaikin puolin tyytyväisiä.

Juhlien lopuksi tanssittiin vielä kanttori Kupilaisen torvisoittokunnan tahdittamana. Soittokunta oli kajautellut säveliä jo laivamatkan aikana ja koko  juhlapäivällisen ajan. Mieliala juhlissa oli hilpeä, ja s/s Kyrö saatteli vieraat koteihinsa vasta aamuyöstä niin, että ehti parahiksi klo 5.30 vakinaiselle vuorolleen kirkonkylästä Siuroon. Hieman myöhemmin nimimerkki "Kyröläinen" huomautti Aamulehdessä, että väkijuomat olisivat saaneet olla juhlasta poissa, tai ainakin "melkoista vähemmässä". Nimimerkki näyttää olleen mukana nuorisoseura- ja raittiustoiminnassa.

Sillanpääkin seurasi vihkiäisristelyä!

Kirjailija F.E. Sillanpäähän törmää yllättävän usein Hämeenkyrön historiaa tutkaillessaan. Ja eikös Sillanpää onnistu sekaantumaan tähänkin tapaukseen: hän pääsi ihmettelemään Kirkkojärven ensimmäistä höyryalusta. Ansio siitä kuului hänen äidilleen. Kirjailija kertoi vanhoilla päivillään värikkäästi tapauksesta professori Pertti Virtarannalle, joka nauhoitti ja analysoi nobelistin käyttämää puhekieltä:

"Minä, minä muistan erinomasen hyvin kun ensimmäinel laiva meni Kyröv vesiä… Juu, se oli semmonen Kyrö-niminen semmonenm pesuvati sittej joka sinne ensinnä tehtiin. Siä se koottiin siä Kyröskoskella. En tiäm misä ne valantatyät, ne oli Tampereella tietystij jossain siä masuunilla tehty. Ja siä se stej ja …Stä mentiin stek kattoon ku se ensi kerram meni sittes se laiva. Se Kyröskoskelta meni sitte alaspäin, se oli nii … Siä Kyröskosken tehtaalla tietystis siä oli asianomaisia ammatinharjoittajia, semmosia sopivia. Se oli siä … sittem monteerattu ja, ja, pantu … ja, ja, vesilllel laskettu. 

Ja äiteni sittet tää runollinen mökin akka ni stem meni kansap pani parempaa päällensä. Se oli yhtenä pyhänä stek ku se meni, sunnuntaina, ja Eemeli sitte oli käsipuolesa  kum mentiin sinne stes sinner rantaan, ja siinä ste sen, sel Laitilan salmen … salmen kohdalla sten ni … sin siinä stev varrottiin koska se siältä se onkari tulee ja … nin siä oli torvisoittokunta ste … juhlllisuudev vuaks, kirkolla oli sitten semmonej johonka ne … hantvärkkärit ja semmonej joku herrakik kuulu – ja sittem minun järkyttävimpiä semmottia kultuurimuistamuksiani on tän … ylirunollinen äiteni sitten … ihan semmonen … tunnettila, helottavine silmineen ku sieltä palattiin, ku se sittek koko matkar rallatti sitä ”Meil Pohjola luminen on kotimaa”! Nää, nää, nää … torvensoittajat oli stes siinä salmesa virittäneent sen … marsin, marsi, yhdellä ässällä. Ja … se toi … äiteni sitten muisti sen siältä … plikka-ajoiltansa, ja se laulo (FES laulaa): ”Aasemmarei, ja rannallet toi, ja Tonavasta keisari maljoja joi”. Se Tonava on ninkuj joku pikari! Ja ”asemmarei” oli niinku hellerei, semmonen … huudahdus. ”Asemmarei, ja rannallet toi, ja Tonavasta keisari maljoja joi”, perkule! Siin olikin Pyreneap pois. Ja tää jäi sten niinku kuvasta kuuluu ni, mulle aivan, aivan noin, syöpyi, ja se onki hyvi hauska ihan noin … tieteelsel- … vissillä tavalla tommoner rippikoulusivistynys senaikanen akka, ei hän tiennym mistäär Reinin rannoista mutta se oli niinju hellerei se ”asemmarei” asemma, siis kaks ämmää, niinku ”aseemme” siinäkin oli. mutta ”a-, (laulaa:) aasemmarei, ja rannalt toi, ja Tonavasta keisarin maljoja joi …!” Sopii panna … miäleen se, se ov vähä tiädettä!"

Soittokunta siis tuuttasi Laitilansalmessa Suomalaisen ratsuväen marssia 30-vuotisessa sodassa. Sanat olivat Z. Topeliuksen, säveltäjästä ei ole tietoa. Ja näinhän säkeet kuuluivat: "Ja ratsuamme Nevan vuossa juotettihin/Se ui kuni häihin yli Veikselinkin/Se kalpamme kostavan Reinille toi/ja Tonavasta keisarin maljan se joi!" Seitsenvuotiaan Eemelin korviin ja mieleen tallentui ikiajoiksi "ylirunollisen äitensä helottavine silmineen" omin sanoin rallattama"aasemmarei". Vielä taatana Sillanpää muisteli tapauksen olleen "järkyttävimpiä semmottia kultuurimuistamuksiani". Äidin pukeutuminen parempiin vaatteisiin sai kaiketi Taatan muistelemaan päivää sunnuntaiksi, vaikka kyseessä oli tiistai. Kyrö-laivaa ei myöskään koottu Kyröskosken tehtaalla, vaan Siurossa. Mutta nobelistin määritelmä laivasta "pesuvatina" on sen verran osuva, että kelvatkoon tämän tarinan otsikoksi.

F.E. Sillanpää ehti luultavasti matkustaa Kyrö-laivalla, mutta enemmän tehdasyhtiön paateilla. Kuvan Kyröskoski-laivalta käynnistyi Sillanpään novelli Erään hulikaanin joulunvietto. 

Kyrön myöhempiä vaiheita

Kyrö alkoi heti välittää säännöllista matkustaja- ja tavaraliikennettä kirkonkylän ja Siuron rautatieaseman välillä oheisen aikataulun mukaan.

Tampereen Sanomat 24.7.1896.

Laiva poikkesi tarvittaessa Frigårdin, Soinilan, Laitilan, Vanajan, Kujalan, Taivallahden, Purimon, Jumesniemen ja Myllykylän laitureilla. Laivamiesten työpäivän pituudeksi tuli varmasti yli 12 tuntia. Sunnuntaisin tehtiin kirkkomatka. 

Kyrön potkuri oli vaurioitunut karilleajossa jo ensimatkalla Siurosta kirkonkylään. Syyskuun alussa paattia kohtasi toinen "pieni merionnettomuus". Laivan perässään vetämän proomun virkaa toimittanut isokokoinen soutuvene upposi matkalla kirkonkylään. Lastina olleet 10 - 12 öljytynnyriä jäivät kellumaan veteen, mutta puolentusinaa kalatynnyriä vajosi pohjaan. Myös suolasäkit vajosivat pohjaan. Onnettomuudesta antoi nimen kiville, jotka on tunnettu sittemmin nimillä Suolakivi, Suolasärkkä tai Suolaluoto. Tavarat oli tilannut kaippias Alve. Nähtävästi lotjaan oli pakattu liikaa tavaraa. Tapauksesta lisää täällä. Vastoinkäymisiä riitti, sillä viikkoa myöhemmin Kyrön potkuri vaurioitui Laitilan laiturissa. Varapotkurin asentamisen jälkeen voitiin kuitenkin jatkaa matkaa. Syksyllä purjehduskautta jatkettiin mahdollisimman pitkään. Maanantaina 9.11. pakkasta oli jo 16 astetta, mutta laiva liikennöi vielä seuraavan päivän. Sitten oli lopetettava.

Seuraavana talvena Tampereen Uutiset kertoi laivan tuottaneen noin tuhannen markan voitot. Seuraavan kesäkauden kapteeniksi alukselle oli päätetty pestata tamperelainen herra Brandhin. Kyrö jatkoi liikennöintiään edelliskesän aikataulun mukaisesti.

Aamulehti 4.5.1897.

Liikenne pääsi alkamaan 6.5. Pari päivää myöhemmin aluksen kone vioittui Purimonsalmessa. Matkustajat myöhästyivät aamujunasta, mutta jo päivällä laiva oli kunnossa. Nimimerkki "Matkalla ollut" moitti kesäkuuss Tampereen Sanomissa voimakkaasti Kyrön liikennöntiä. Aikatauluista ei pidetty kiinni, laitureilta ei aina noudettu väkeä ja varsinkin Kirkonkylän sekä Laitilan laiturit olivat hengenvaarallisessa kunnossa. Matkustajia kuitenkin riitti erinomaisen paljon, todisti Aamulehden kirjeenvaihtaja pari viikkoa myöhemmin. Syksy oli edellisvuotta lauhempi, sillä sekä Kyrö että paikallisen tehtaan hankkima Kyröskoski olivat liikenteessä vielä 23.11.

Tehtaan hankkima laiva taisi pelästyttää kilpailullaan Kyrön alkuperäiset omistajat. He myivät aluksen proomuineen. Uusiksi omistajiksi tulivat maanviljelijä V. Heikkilä, kanttori Heikki K. Kupilainen ja liikemies K. Pirjola. Kauppahinta oli 12 500 markkaa. Kanttori Kupilainen näyttää toimineen laivan isännöitsijänä.

Aamulehti 5.6.1898

Liikenne näytti kannattaneen, sillä kesällä laivan uudet omistajat suunnittelivat uuden ja isomman aluksen hankkimista Kirkkojärvelle. Kyrö olisi siirretty Kyrösjärvelle liikennöimään Kyröskosken ja Ikaalisten väliä. Tässä asiassa tehdas oli nopeliikkeisempi. Se tilasi uuden aluksen, joka sai nimen Kyröskoski. Entinen Kyröskoski siirrettiin 1901 ylävesistön puolelle ja nimettiin Kyrösjärveksi. Tämän laivan vaiheista enemmän toisaalla blogissani.

Kyröön hankittiin talvella 1899-1900 uusi, 30 hevosvoiman höyrykone. Sen valmisti tamperelainen Dunderbergin konepaja. Laivan aikataulu muuttui niin, että se teki vain yhden matkan päivässä kirkonkylän ja Siuron välillä. Lähtö kirkonkylästä tapahtui 10.15 ja paluumatkalle lähdettiin klo 15. Laivayhtiön taloudellinen asema alkoi vähitellen heiketä uusien omistajien aikana. Isännöitsijänä toiminut kanttori Kupilaista on luonnehdittu turhan suureelliseksi mieheksi. Laivan aikatauluja ei enää julkaistu Tampereen lehdissä, ainoastaan ylimääräisistä vuoroista esim. helluntain ja juhannuksen aikoihin tiedotettiin. Vuonna 1903 ilmoitettiin tylysti, että kiireellisten hinaustöiden vuoksi Kyrö lopettaa arkivuoronsa  1.9. lähtien. Tämän jälkeen ei aikatauluja enää julkaistukaan Tampereen lehdissä vuosikausiin.

Eräiden osakkaiden viinatarve horjutti yhtiön taloutta niin, että korjauslaskuihin täytyi pyytää apua emäntäväeltä. Apuun kutsuttiin lopulta San Franciscosta saakka osakas K.A. Heikkilän poika Kalle, menestynyt merikapteeni. Hän ryhtyi laivan kapteeniksi, muta kannattavaa liiketoimintaa ei enää saatu aikaiseksi. Laivaa huutokaupattiin jo talvella 1907. Hevosvoimien kohdalle näkyy lipsahtaneen painovirhe.

Aamulehti 18.2.1907

Riittävän hyvää tarjousta ei saatu, sillä keväällä Kyrö jatkoi liikennöintiään. Tällä kertaa aikataulu ilmoitettiin Aamulehdessä. Seuraavana keväänä laiva myytiin Kuhmalahden-Oriveden -reitille.Tosin Kyrö jatkoi liikennöintiä Kirkkojärvellä elokuun puoliväliin saakka, vasta sitten laiva siirrettiin rautateitse Pyhäjärvelle. Pesuvati oli poistunut Kirkkojärven laineilta.

Kyrölle etsittin korvaajaa

Syyskuussa laivayhtiö huutokauppasi huoneistonsa, liiterinsä ja irtaimet tavaransa kirkonkylässä. Hämeenkyrössä ja Ikaalisissakin oltiin huolestuneita Kyrön poistumisesta vesiltä. Kyröskoski-laivan liikennöintiä saneli tietysti tehtaan etu. Aamulehdessä nimimerkillä "Osuustoiminnan harrastajia" esiintyneet ehdottivat osuuskunnan tai osuuskuntien perustamista, jotta saataisiin sekä Kirkkojärvelle että Kyrösjärvelle tehtaasta riippumaton säännöllinen alus yhdysliikennettä harjoittamaan. 

Todellisiin vaikeuksiin joutui Raipalan tiilitehdas, sillä vain matalakulkuinen Kyrö oli pystynyt hinaamaan sen proomua. Jostain saatiin Kirkkojärvelle pieni puurunkoinen Aallotar, joka ryhtyi vetämään tiiliproomuja. Se ajoi myös Kyrön aikataulun mukaiset vuorot Hämeenkyrön ja Siuron välillä suuskuun loppuun saakka. Sitten laiva, jonka omistajaa ei tiedetä,  poistui Kirkkojärveltä. Seuraavan vuoden heinäkuussa tuli uusi laiva Hämeenkyrö-Siuro -reitille. Pieni puinen alus oli nimeltään Ahto. Paatti oli yrittänyt liikennäidä Kuloveden puolella huonoin tuloksin, joten se oli siirretty Siuronkosken yläpuolelle. Tämänkään laivan omistajaa ei tiedetä.

Tampereen Sanomat 22.7.1909.

Ahto liikennöi syksyyn saakka. Vuonna 1910 laiva huutokaupattiin. Sen osti ilmeisesti laivuri A. Laiho, joka julkaisi toukokuussa 1911 Ahton aikataulun. Laihokaan ei saanut Ahtoa kannattavaksi Kyrösjärvellä. Laiva siirrettiin sunnuntaita 20.8. edeltävänä yönä Kuloveden puolelle. Sunnuntaina se höyrysi jo Mouhijärvelle. Ahto aloitti Siuron ja Häijään välisen reittiliikenteen 26.8. Laivan poistuminen Kirkkojärveltä lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että Viktor ja Jalmari Raipalan perustama tiilitehdas lopetti toimintansa.

Keväällä 1910 kutsuttiin Aamulehdessä ilmoituksella koolle hämeenkyröläisiä perustamaan uutta yhtiötä laivan hankkimiseksi Kirkkojärvelle. Sen pitemmälle hanke ei edennyt. Seuraavina vuosinakin napistiin tehtaan laivaliikennemonopolista, mutta kilpailijaa varsinkaan matkustajaliikenteelle ei saatu aikaiseksi.

----

Kyrön kapteenista ja lämmittäjästä ensimmäisenä purjehduskesänä en ole löytänyt tietoa. Kesällä 1897 kapteeniksi oli palkattu aiemmin mainittu herra Brandhin. Lämmittäjästä löytyi tieto yllättävästä lähteestä, Juhani Aaltosen ja Seppo Sivosen teoksesta Kongon Akseli. Kesällä 1897 klapuja s/s Kyrön höyrykoneen pesään heitteli tosiaan Kongon Akseli eli Akseli Leppänen, tuolloin 18 vuotta täyttänyt nuorukainen. Hänen isänsä Kaarlo Juho Leppänen muutti perheineen Hämeenkyröön 1890. Isä toimi Kyröskosken tehtaan valurina. Akseli oli saanut työkokemusta harjoittelijana konepajoilla ja laivoissa. Tampereelle muuttanut Akseli palasi kesäksi 1900 Hämeenkyröön s/s Kyrön koneenhoitajaksi. Koneenhoitaja toimi tuolloin myös paatin kapteenina. Samana vuonna Akseli suoritti perämiehen tutkinnon Tampereen Teollisuusoppilaitoksessa ja sai oikeuden "pienempiä höyrylaivoja päällikkönä kuljettamaan".

Akseli Leppänen siirtyi sitten Nokian paperitehtaalle töihin lähes kymmeneksi vuodeksi. Sen jälkeen jatkuivat opinnot Tampereen ja Helsingin teollisuuskouluissa. Lisäkokemusta hän hankki vielä 1912  Tukholmasta Diesel-Motorerin konepajalta. Leppänen oli rakastunut Hämeenkyrössä 1880 syntyneeseen Tyyne Johanna Mäkipäähän. Akseli kai suunnitteli avioliittoa sitten, kun saisi opintonsa valmiiksi. Tukholmasta palattuaan hän havaitsi Tyynen menneen naimisiin toisen miehen kanssa. Yksin jäänyt Akseli vastasi Belgian valtion kutsuun. Belgian Kongossa tarvittiin konemestareita. Moni suomalainen oli jo lähtenyt. Sinne lähti Akselikin 1913.

Menestyksekkään uran Kongossa luonut siirtomaainsinööri Akseli Leppänen sai Belgian valtiolta täyden eläkkeen ja palasi Suomeen 1931. Hän avioitui Tyyne Mäkipään nuoremman sisaren Sanni Mäkipään kanssa. Akseli kuoli heinäkuussa 1938. Hänet haudattiin Hämeenkyrön hautausmaalle. Paikallislehdessä oli muistokirjoitus.

Kongon Akselista on myös Aaltosen ja Sivosen dokumenttielokuva. Se löytyy täältä. Elokuva alkaa kohdasta 23.02.

Kirjallisuus:

Jouko Aastonen ja Seppo Sivonen: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialisimin rakentajina. Into Kustannus Oy 2022.

Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.

Höyrylaivojen aika. 100 vuotta laivaliikennettä Kyrösjärven reitillä. Lahti 1989.

Pertti Virtaranta: F. E. Sillanpään puhetta. Helsinki: Otava, 1967.

 

     

Kylmäkosken saha - Hämeenkyrön ensimmäinen vesisaha

 

Hämeenkyröstäkin kuljetettiin 1800-luvun alkupuolella runsaasti käsin sahattuja lautoja ja lankkuja Poriin. Johtavat porilaiskauppiaat alkoivat perustaa 1830-luvulta lähtien vesisahoja Ylä-Satakunnan koskiin. Sahoilla valmistetusta puutavarasta saatiin vientikaupassa selvästi parempi hinta kuin käsin sahatuista. Porilaiskauppias Johan Jacob Tortberg yritti perustaa sahan Lavajoen Kattilakoskeen. Hän perkautti Kattilakosken lisäksi Vuohikosken, jonka vuoksi Lavajärven pinta laski 3 tuumaa. Hän ennätti rakentaa padonkin Kattilakoskeen, mutta Tie- ja vesikulkulaitos katsoi patoamisen aiheuttavan liikaa tulvia joen yläjuoksulle ja Lavajärvelle. Maanviljelys kärsisi, joten lupaa sahan perustamiselle ei tullut.

Pitäjän ensimmäinen saha perustettiin hieman myöhemmin Kylmäkoskeen. Porilaiskauppias Adolf Fredrik Tillman osti koskessa olleen vanhan kotitarvemyllyn ja aloitti luvan hankkimisen perustaakseen sen tilalle yksiraamisen sahan ja tullijauhomyllyn. Suurin osa vesimyllyistä oli talonpoikien yhteisiä kotitarvemyllyjä. Tullimyllyssä omistaja jauhatti korvausta vastaan ja maksoi siitä valtiolle veroa. Katselmuksessa 1847 vain Taavetti Eljaala vastusti hanketta, koska katsoi sen kilpailevan Kyröskoskessa sijaitsevan tullimyllynsä kanssa. Tillman hankki suurimman osan muistakin Kylmäkosken osuuksista luvaten jauhattaa maksutta 71 tynnyriä jäljellejääneiden omistajien viljoja. Lisäksi hän lupasi maksaa vanhan myllyn veron ja lisäksi 6 ruplaa vuokraa. Sahan perustamiseen tarvittiin myös lupaus tukkien myymisestä sahalle. Tillman sopi muutamien seutukunnan talonpoikien kanssa 1848 tukkien toimittamisesta sahalle. Metsissä arvioitiin olevan yhteensä 116950 sahatukiksi kelpaavaa honkaa (pituus vähintään 50 jalkaa eli noin 15 metriä). Lisäksi metsissä oli runsaasti sahapuuksi kelpaavia kuusia.

Tillman kuoli kesken sahanperustamispuuhien. Hänen leskensä myi rakenteilla olleen sahan Kattilakoskelle epäonnistuneesti sahan perustamista yrittäneelle Tortbergille. Mies oli jo aiemmin ostanut Ala-Kominmaan tilan Kylmäkosken läheltä. Senaatti antoi lopulta 1851 sahalle perustamisluvan. Sen mukaan siellä voitiin sahata 2900 tukkia vuodessa. Määrä oli melko vaatimaton, sillä laitosta oli tarkoitus käyttää vain syksyin keväin. Vedenpuute muina vuodenaikoina haittasi useimpien Suomen vesisahojen toimintaa. Kylmäkosken sahaa vainosi huono onni, sillä laitos paloi 1852. Tortberg myi yrityksen ja Ala-Kominmaan tilan kolmelle porilaiskauppiaalle. Uudet omistajat Isak Carström, Wilhelm Rosenlew ja J.G. Holmberg hankkivat saman tien luvan toisen raamin asettamiseksi sahaan. Saha alkoi toimia täydellä teholla vihdoin vuonna 1854. Käytännössä siellä sahattiin harvoin toimiluvan sallimaa määrää tukkeja. Vuotuinen tuotanto 1854-64 vaihteli 75 ja 130 standardin välillä (standardi = 4,672 kuutiometriä).

Sahan tarvitsemat tukit otettiin osaksi omistajien Ala-Kominmaan tilan metsistä, osa ostettiin Hämeenkyrön ja Viljakkalan talonpojilta. Huippuvuonna 1863 ostettiin 4798 tukkia. Jos ne sahattiin samana vuonna. ylitettiin sahauskiintiö. Tässä ei olisi ollut mitään yllättävää, valtaosa maan vesisahoista ylitti kiintiönsä, joskus törkeästikin. Tukit olivat tavallisimmin 12 – 18 tuumaa paksuja. Kuutiojalalta maksettiin sitä enemmän, mitä paksumpi tukki oli. Vuosina 1855-64 vedettiin Kylmäkoskelta Poriin vuosittain noin 80 – 200 standarttia sahatavaraa, suurin osa 11x3-tuumaista lankkua. Vain järeää tavaraa kannatti kuljettaa maitse vientisatamaan. Sanottiin, että suomalaisen sahatavaran Euroopan satamissa tunnisti tuohon aikaan hongan punertavasta väristä. Lautatavaran vienti alkoi kukoistaa vasta höyrysahojen myötä. Sahalta myytiin myös kyröläisille ja viljakkalaisille erilaista sahatavaraa, esim. 1859 kaikkiaan 185 tolttia (toltti = 12 lankkua tai lautaa).

Rosenlew-yhtiö hankki omistukseensa koko Kylmäkosken sahan 1867 ja lopetti sen toiminnan seuraavana vuonna. Yhtiö oli ostanut vesisahoja myös Ikaalisista ja hankki Aureskosken vesioikeudet 1863. Rosenlew perusti Aureskoskeen vesisahan ja suunnitteli sinne myös höyrysahaa. Höyrysahojen perustaminen oli sallittu 1857, ja tämä muutti pian sahateollisuuden sunnan. Rosenlewin kannalta Kylmäkosken kaltaisen pienen sisämaan vesisahan toiminta oli kannattamatonta. Osittain yhtiö hankki vesisahoja sen vuoksi, että sai sitä kautta hakkuuoikeuksia sahan ympäristön metsiin. Samalla yhtiö osteli metsiä taatakseen puunsaannin. Aureskosken vesisahan Rosenlew myi 1872 saadakseen rahaa Poriin perustettavaan Seikun höyrysahan rakentamiseen. 

Juha Koskimaa rakensi Kylmäkoskeen uuden myllyn 1910. Sahan taas omisti 1914 Vihtori Virola. Hän rakensi tuolloin sahan uudelleen. Se lienee palvellut lähinnä paikallisia tarpeita.

Kylmäkoski ja joen yläjuoksu kartoitettiin 1847 sahan perustamista suunniteltaessa. Kartoittaja oli Gustaf Mohell.

Kylmäkoski ja Kylmäkosken talo sekä Ylinen Kylmäkoski.

Koivistokoski.

Valkilankosket.

Hyrylänkosket ja Karhejärvi

Edit. 6.9.2023. Vanhojen asiakirjojen digitointi etenee. Nyt Kylmäkosken sahaan liittyvä kartoitus löytyy netistä täältä.

Lähteet: Kansallisarkisto, Hämeenlinna. Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I. Toimituskartat.  Hämeenkyrö 24:3 Karta öfver Kylmäkoski forss jemte vattendraget ofvan- och nedanom densamma uti Kyro socken öfre Satakunda öfredels härad ( 1847-1847 )

Hämeenkyrön historia II - III.

 Mestari Samuel Lindstedtin elämäkerta

Muistellessani menneitä elinpäiviäni kun olen jo täyttäny 83 ikävuotta, piirrän vähäsen mitä vanha muistoni riittää. Olen syntynyt Urjalassa 6 päivä heinäkuuta 1824, ehkä kiiruimpana heinäaikana, siällä sitten olen kävellyt ne Pikku jälkene vähä varasen Äidin poika kun olin, muistan kuitenkin ne kaksi Lehtelä nimistä torppaa jotka olivat silloin rakkaimmat minulle, iso isäni ja iso äitini asuivat toisessa jossa minullakin oli koti heidän luonaan – toisessa asuivat kummisukuni, siis rakkaudessa elin heidän parissaan, ja siinnä vietin ne lapsuuteni ensi vuodet. Muistan äidin kertoneen, että isoisä myös oli käyny ja ollu kolme vuotta siinnä Pommerin sodassa ja sitten palatessaan tuonut laukussaan perunoita Suomeen josta ei silloin vielä paljon tiedetty mitään. En varsin paljoa muista niistä ajoilta kun olin niin nuori sen vaan muistan, että olin 8-vuotias kun ensi kertta lähdin vieraan palvelukseen. Paimeneksi kun ensin kelpasin ei siihen aikaan syöty leikin leipää sen hyvin muistan, en paimenennakaan paljoa ollu sillä en pitänu niin yksinäisestä elämästä, vaikka olin pieni kasvultani. Rupesin miettimään toista uraa ja rupesin pyrkimään Kraatarin työalalle ne työkalut jota siinnä näin viljeltävän mielyttivät minua ja arvelin että niitähän minäkin voisin käyttää ja niin pääsin eräälle Kraatarille oppilaaksi jossa sitten jo oppimestarini johdolla tein työtä usean vuoden, pieni tosin silloin oli palkka vaan tultiin silläkin toimeen.

-----

Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1842, silloin heräsi taas uusi ajatus että jättää Urjala ja niin se kävikin, että lähdin Tampereelle, jossa vielä tekin samaa työtä 4 vuoden vaiheille, mutta taaskin kirjoitettiin 1846 pääsin työhön puuvillatehtaalle ja silloin alkoi elämä tekemään käännettä toiseen sorttiin, satuin tutustumaan erääseen Tampereen syntyperään olleeseen tyttöön Maria Gristiina Granguist joka oli minua jotakuta kuukautta vanhempi ja niin se kävi, että minulla oli häämme Mikon päivänä ja silloin alkoi perhe-elämän huolet.

Työni puuvillatehtaalla oli ensiksi valkoisen kankaan kutominen mutta vuoonne 1848 Englannista yksi 6 loodanen kone jolla aljettioin kutomaan raitasta kankasta ja se olin minä joka olen kutonu ensimmäiset raitaset kankaat puuvillatehtaalla Tampereella – sitten taas minulle vaihtui työ. Täyty opettaani mies sijalleni että aloin toista tointa kun tuli vuosi 1852 tuotiin taas 13 uutta raitasta kankas konetta Englandista ja silloin alko minulle siinnä uusi työ että laittaa ne ylös ja käynti kuntoon ja niin sain kaikki hyvään kuntoon vaikka oli suomalainen. Minulla oli Englantilainen mestari nimeltä Shöbles ja hän puhui ainoastaan Ruotsin kieltä työpaikalla ja se oli hyvin haitallista täyty aina olla tulkki vaan kun en siihen ollu tyytyväinen sillä me tarvittiin paljon toisiamme olin ja rupesin opettelemaan Ruotsin kieltä ja se oli alku kun hankin ruotsalaisen ja suomalaisen uuden testamentin rinnakkain ja niistä se oli kun ensin harjottelin ruotsin kielen taitoa ja opin niin että olin jo itsekin 10 vuoden vaiheilla mestarin tulkkina ja kun kirjoitettiin vuosi 1859 oli jo 90 raitasta masinaa käynti kunnossa joita hoiti jo 3 laittaja miestä hyvällä ahkeruudella mutta sittenpä se loppu minunki työni puuvillatehtaalla.

Syyskuun lopulla 1859 siittä olin taas verkatehtaalla vapun päivään asti laittamassa verkamakasiinia ylös sillä kykenin silloin jo useampaan työhön ja siittäpä johtuikin epäsuosiollisuus tirehtöörini Herra Gungen kanssa sillä ei suomalainen olis saanu olla niin taitava ja se oli syy että jätin jo syyskuulla puuvillatehtaan, vaikka kaupat oli meillä vappuun asti kun meitä oli 5 suomalaista miestä jotka olimme keskenämme miettineet että eiköhnä me voitais saada toimeen pientä teollisuutta josta oli seurauksena että rupesimme esittämään miälipiteitämme parempi osaisille eli rahamiähille, sillä rahasta kun oli ensin kysymys me kun olimme vaan siihen asti ollut laittaja miähiä eikä oltu voitu viälä paljon rahoja koota sillä meillä kaikilla oli jo perhettäkin edespäin viätävänä mutta kun meillä oli vaan se asia pääelin kysymyksenä johti kai Jumala sen niin että ilmaantu rahamiehiä ja niin jo vuonna 1859 me käytiin katsomassa sitä Kyröskosken mahtavaa putousta, se oli silloin niin paljon puhuva putous ja siksi me sen silloin katsoimme että se on tuleva paikka johonka me rupeamme sitä teollisuuttamme  rakentamaan ja saman vuoden syyskäräjillä Tarrin talossa Mahnalassa tehtiin kauppakirjat valmiiksi, kyllä hallitus tiedusteli Tampereen maistraatilta uskaltaako sellaisille miähille antaa lupaa Tehtaanperustamiseen vastasi Maistraatti että kullakin heistä oli säästettyä omaisuutta ja heiltä erinomaisen hyvin tunnettuja kun ovat ei puutu keinoja mainitun tehtaan aikaan saaminen eikä puutukaan. Hallitus ei voinut kieltää pyydettyä perustamislupaa joka sitten saatiinkin. Vähillä rikkauksilla mutta taidolla ja suurilla toiveilla varustettuna läksimme me Tampereen miehet näitä Kyröskosken portaita myllistämään.

----  

Siis Kyröskosken tehtaan ensimmäiset perustajat olimme me 5 Tampereen puuvillatehtaassa palvelevaa päällys miästä nimittäin mekanikko Karl Adolf Björkpum. kirjuri Juhana Kustaf Stolström, kehruumestari Juhan Freedrik Eequist, roovimestari Juhana Wilhelm Dalgreen ja kankurimestari Samuel Lindstedt ja kun niin tiesimme kankaamme lähetimme jo talvella 1860 ystävämme rakennuttajan nerokkaan Juho Alenjuksen rakennusaineita ostaan, vaikka hän oli rakentanu talon itselleen Tampereella myi hän sen että hänkin tuli rahamiehenä osakkaaksi meidän yhtiöömme vaan palkalla meille töitä teki. Niipä Alenus toimitti että se rakennus joka viäläkin on jäljellä ja kutsutaan alapykninkiksi ynnä pakari ja talli. Rakennukset olivat ensimmäisiä rakennuksia vaan se asuinpykninki oli jo hyvällä alulla kun me toiset viis tultiin keväällä kolmatta päivää vasten toukokuuta kello 1 yöllä ja kello 5 aamulla oltiin jo taas liikkeellä, perheemme sai tuoda vasta juhannuksena ja siihen asti saimme asua 6 miästä yhdessä kammarissa ja tehdä kaikki toimet mitkä kuulu taloudenkin tehtäviin, silloin oli jo tehtaammekin rakennus hyvässä mitassa siittä osan jo niin valmiiksi että tammikuun 28 päivä eli Karlon päivänä 1861 pidettiin suuri kokous toisessa kerroksessa joka oli jo lämmin. Tehtaamme valmistuttua oli meillä se mielipire että otamme ainoastaan työväkeemme omia kanslaisia. Sillä olimme Suomen mielellä ja viälä oli meirillä se mieli että ne ovat ainoastaan tyttöjä joita me opetamme raitasta kankasta kutomaan, sillä puuvillatehtaalla Tampereella ei ollu ainoatakaan tyttöä raitasten kutojaa vaan kaikki miähiä. Tehtaamme oli avattu täydelliseksi kehräämö ja kutomo liikkeeksi aluuksi kumminkin Tehtaassa ainoastaan kudottiin ja langat hankittiin Turuusta. Tehtaamme valmistui ja kaikin puolin olimme itse tehneet ja Karttauskoneenkin jolla valmistimme ja pumpulivedia ja nii tehimme itse kuten puola masiinin, pupiinamasiinin, kiärämasiinin ja suuret loinpuut ja viälä vedellä käyvän mangelingin, joka kävi alakerrassa ja jota kutsuttiin kolmanneksi kerrokseksi, ja oli meillä jo oma tekemä kaasuhuonekkin josta jo saimme valon tehtaaseen 1862 mutta mitäs tapahtuikaan. Emme saanutkaan koskaan tehtaassamme kehrätä. Ajat muuttuivat toisiksi kuin olimme ajatelleet. Vastain käymisen päivät alkoivat sarastaa meille sillä Ameriikan orjasota joka 1860-luvun keskuvuosina saattoi koko maailman pumpuli teollisuuden suureen hätään raaka-aineen puutteen vuoksi sillä pumpulipaalit käytettiin patteriksi sodan keskuudessa ja viälä lisäksi koski meille ne kovat katovuodet 1867-68 ja olivat suurena esteenä meidän toimillemme ja suuri oli sekin koitto joka tuli osaksemme kosken perkauksesta 1865 ja nämät kaikki vastaankäymiset tekivät loppusurman kaikille meidän pyrkimyksillemme niin sitten yhtiö kokouksessa kesällä 1868 päätettiin myydä seuran sekä kiinteän että irtain omaisuus jonka jälkeen seura tulisi hajoomaan. Mutta sittenkin emme vaipuneet epätoivoon ja seuraavana vuonna pilkisti vielä toivo esille. Tehdas joka oli jo kokonaan seisonut päätettiin panna uudelleen käyntiin. Uudet miähet saatiin taas asiamiehiksi. Tampereelta valittiin kauppias Laureen ja Lukkarin oppilas Monpom sekä tirehtööriksi eli vaatimattomammin käyttäjäksi minä Samuel Lindstedt. Monet vaikeat ole nähnyt tällä rakkaaksi käyneellä Kyröskoskella ja silloinkin oli jo välillä Tampereen Liinatehtaan palveluksessa, mutta niinhän ei voitu taas pitkälle taistella vaikka tehtaaseen saatiin 4000 markan laina valtiolta ja taaskin tuli vastus ja Tampereen kauppiaitten täytyi tulla uudelleen apuun ja kesäkuussa 1870 myytiin tehdas kaikkineen päivineen kauppiaille G.O. Sumeljus ja L.J. Hammareenille 18 000 markalla, kyllä se oli meille kova isku että täytyi antaaksemme Tehdas niin pienellä hinnalla, sillä siinnä meni kaikki meidän työmme vaiva mutta se oli kaikki kärsittävä ja lohdutus oli vaikka kokee eipä hylkää herra ja se oli sentään onnellinen aika uusille ostajille- he alkoivat heti isännöimään pumpulitehdas alkoi taas elää ja lisäksi laitettiin puuhiomo jotka vielä yhdessä olivat käynnissä vaan ei kauvan sen jälkeen lakkautettiin pumpulityö ja laitettiin pelkästään paperitehtaaksi. Ja nin vietiin kaikki ne kangasmasiinat, joita olin hajottamassa, makasiiniin, josta sitten kaikki joutuivat sen suuren tulipalon kulutettaviksi, joka tapahtui 18 päivä Elokuuta kello 9 aamulla vuonna 1880. Mutta taaskin palon jälkeen ruvetiin rakentamaan Uutta paperitehdasta jossa minäkin olen työskennelly useammalla työalalla kuten rakkaaksi käyneessä kodissa ainakin paljo on ollu Elämälläni ollu pilvistä joskin kirkkaitakin päiviä paljo on elämänkokemus opettanu, mutta työtä olen tehnyt ja itseni hyväksi ja koittanu palvella niitä hyviä isäntiäni rehellisellä ahkeruurella joskin on suurella palkalla sen olen saanut ansioistani säästöön yli elon tarpeiden että olen saanu itselleni oman joskin vähältä näyttävän asunnon ja siihen olen varsin tyytyväinen sillä jätän senkin kerran. Niin tällä pitkällä oloajallani kun olen Kyröskoskella ollu viälä näillä patruun Sumeljus ja kauppaneuvos Hammareen palveluksessa olen nauttinu isäntäini luottamusta josta olen saanu vastaanottaa. Ensiksi 25 vuotisesta palveluksesta sain 15 päivä kesäkuuta 1895 Suomen talousseuran pienemmän hopeamitalin rinnassa kannettavaksi isäntäni toimesta ja taas täyttäessäni 80 ikävuoteni sain rahalahjan vastaan ottaa josta kaikesta ole kiirtollisella miälellä.

Paljo on ollu isännilläkin kovia kokemuksia kun tehdaski paloi toinen kertta 24 päivä elokuuta 1889 mutta aina vaan on eteenpäinkin rakennettu aina isompi paperitehdas ja se käy nyt täydellä voimalla ollen isoimpia tehdasliikkeitä ja sillä vain minäkin nyt itseeni lohduttaa että ei enää koskaan jyty katoa tältä paljo puhuvalta Kyröskoskelta.

----  

Niin vuosia on kulunut ja minun ensimmäiset isäntänikin ovat jo jättäneet tämän katooavaisuuden maan. Patruun G.O. Sumeljus kuoli 3 päivä tammikuuta 1895 ja sitten kauppaneuvos L.J. Hammareen kuoli elokuussa 1906 ja kävin minäkin rakasta vainjata saattamassa Tampereen kalmistoon hänen viimeiseen lepokammioonsa 22 päivä elokuuta. Siis ovat kaikki ne suuret toimet tulleet nuorempain haltuun jotka kuitenkin ovat samaa sukua ja niin mennään aina eteenpäin, vaika aina tuleekin muutoksia. Sitten ovat ne kaikki minunkin ensimmäiset 4 työkumppaniani jo kauvan sitten jättäneet tämän katoavaisuuden maan, minä yksin olen niistä enää elossa, ja paljo olen saanu kokee näinä pitkinä eloni vuosina. Olen ollu leski jo lähelle 18 vuotta. Kun vaimoni Maria kuoli 2 päivä tammikuuta 1890 sairastettuaan vuoteen omana 9 päivää vaille puoli toista vuotta kovaa luukleiniä. Perehettä on minulla ollu 8 lasta joista 4 lasta on Herra ottanu nuorena pois ja 4 on ollu elossa joista vanhin poikani Samuel on nykyään Karstulan piirin nimismiehenä. Kaksi tytärtä Olga ja Hanna ovat luonani ja kolmas tyttäreni Karolina on waimona Tampereen Nykysellä vesilaitoksen putkimestarilla Aksel Sälällä. Olen nyt jo vanha etten voi paljoa työskennellä. Voimani vei minulta kova tauti vuonna 1904 sairastuin 25 päivä kesäkuuta kovaan kivitautiin joka teki minut voimattomaksi enäät toimiin tehtaan palveluksessa ja niin olen ollu vaan omissa pikku toimissani nauttien eläkettä tehdas yhtiöltä ja ja olen toivossa että minun maallinen evääni kestä siksi kun matkaa on määrätty ja olenkin jo aivan lähellä elämäni loppua. Kuinka perin toisella mitalla kuin täällä mitataan tulevassa maailmassa maallista vaikutustamme. Ei loistava menestys vaan pyrkimyksen puhtaus siälläkin missä pyrkimyksen tulokset tuskin ulkonaisesti tulee ratkaisemaan ihmis elämän arvon. Mikä merkillinen arvonylennys ja alennus tuleekaan tapahtumaan siinä suuressa loppu tilissä.

Kyröskoskella 5 päivä joulukuuta 1907

Samuel Lindstedt

Edesmennyt Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti puhtaaksi Samuel Lindstedtin omin käsin kirjoittaman elämäkerran. Se ilmestyi Hämeenkyrön Sanomissa 29.5.1997. Jäljensin Raimo Ijäksen tekstin vuoden 2020 Kyrön Jouluun. 

Samuel Lindstedtin asunto. Valokuva Helge Hakalan kokoelmista, kuva A. Väisäsen ottama.

Samuel äänestämässä satavuotiaana eduskuntavaaleissa. Tätä otsikkoa on usein  käytetty kuvan yhteydessä. Pikkaisen on liioteltu, sillä vaalit pidettiin 1. - 2.4.1924, jolloin Samuel oli vasta 99-vuotias. Valokuvan omistaa Harri Osara, skannattu teokseen Hämeenkyrön historia III.

Samuel sai satavuotiskuvansa Suomen Kuvalehteen numero 31/1924.

Samuelin 100-vuotispäiviltä julkaistiin Suomen Kuvalehdessä myös toinen kuva, numerossa 32/1924.

  

. Samuel Lindstedtin muotokuvan veisti Evert Yli-Porila 1924. Muotokuva on Hämeenkyrön pitäjänmuseon kokoelmissa. Valokuva A. Mielonen.

Samuel Lindstedtin hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla. Valokuva A. Mielonen.

Samuel Lindstedtin ja Kyröskosken teollistumisen vaiheita

1824	Samuel syntyy Urjalassa 6.7.
1832	Työura vieraan palveluksessa paimenena alkaa kahdeksanvuotiaana, sittemmin räätälin oppipojaksi.
1842	Muutto Tampereella räätälintöihin.
1846	Töihin Finlaysonin puuvillatehtaalle ja naimisiin Maria Cristina Granquistin kanssa.
1848	Aloittaa työskentelyn tehtaan ensimmäisellä raitakangasta kutovalla koneella.
1852	Siirtyy tehtaassa kokoamaan Englannista tuotuja kangaspuita.
1859	Eroaa Finlaysonin palveluksesta ja alkaa suunnitella Kyröskoskelle puuvillatehdasta Johan Gustaf Ståhlströmin, Karl Adolf Björkbomin, Johan Wilhelm Dahlgrenin ja Johan Fredrik Ekqvistin kanssa.
1860	Kyröskosken puuvillatehtaan rakentaminen alkaa ja toiminta käynnistyy seuraavana vuonna.
1867-68	Puuvillatehtaan toiminta lakkaa. Vaikeuksia aiheutti mm.  Yhdysvaltain sisällissota (1861-65). Se nosti raaka-aineen hintaa. Lopullisen iskun tehtaalle aiheuttivat nälkävuodet 1867-68.
1869	Tehtaan perustajista vain Lindstedt jää Kyröskoskelle. Hänen aloitteestaan perustetaan uusi yritys, joka ei kuitenkaan saa tehdasta kannattavaksi.
1870	Tamperelaiset kauppiaat Gustav Oskar Sumelius, Lars Johan Hammaren ja August Nyberg ostavat puuvillatehtaan. Jo yhtiösopimukseen sisältyy päätös puuhiomon rakentamisesta Kyröskoskelle. Puuvillakutomo jatkaa toimintaansa ja Lindstedt toimii siinä jonkinlaisena esimiehenä.
1872	Hiomo aloittaa toimintansa kevättalvella.
1878	Puuvillakutomo lakkautetaan ja ensimmäinen paperikone käynnistetään. Lindstedt jatkaa paperitehtaassa erilaisissa työtehtävissä.
1880	Tuli tuhoaa paperitehtaan. Se rakennetaan uudelleen.
1889	Tuli tuhoaa paperitehtaan toistamiseen. Se rakennetaan uudelleen.
1904	Samuel Lindstedt sairastuu kesäkuussa ja joutuu jäämään eläkkeelle 80 vuoden iässä.
1912	Timinsaaren saha aloittaa toimintansa.
1919	Tehdasyhtiön 50-vuotisjuhla. Lindstedt osallistuu juhlaan virkeänä.
1927	Samuel Lindstedt kuolee 103 vuoden iässä. Juhlalliset hautajaiset pidetään 9.12.1927.