Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

I. K. Inha matkusti ensi kertaa Pielisen vesistöön aikaisin alkukesästä. Hän lähti matkaan ensimmäisellä sinä kesänä Savonlinnasta Joensuuhun yrittäneellä laivalla. Oli jo kesäkuu, mutta jäiden pelättiin vielä vaikeuttavan matkantekoa. Laiva lähti ani varhain aamulla matkaan, mutta jokunen tunti myöhemmin Inha heräsi karkeaan rohinaan: jää pysäytti laivan. Oltiin Haukivedellä lämpimässä auringonpaisteessa, mutta jäälautat estivät kulun. Kivisillä selkäsaarilla koivut olivat vasta puhkeamassa lehteen.

Mantereella oli jo täysi lehti puissa, ja Etelä-Saimaa lainehti kauttaaltaan avoimena. Kesän viivästyminen ei siis johtunut siitä, että olisi oltu paljon pohjoisempana. Haukivesi vain oli niin laaja, että jäiden sulaminen otti aikansa. Inha totesikin tämän luonnonilmiön osoittavan konkreettisesti Itä-Suomen vesistöjen laajuuden.

Syntyneessä tilanteessa Inha saattoi tarjota apua laivan kapteenille. Hän oli seurannut edellisenä talvena kirjeenvaihtajana Murtajan työtapoja Hangon jäissä. Inhan neuvosta takakannelle koottiin kansilasti ja matkustajat, joita oli ”muutama kymmenkunta rahvaanmiestä”. Näin saatiin vähänläntä laiva kohottamaan nokkansa melko korkealle ja painamaan potkurinsa riittävän syvälle. Se oli Murtajan asento, kun takasäiliöt olivat täynnä vettä. Sitten tehtiin uusi yritys:

”Puskettiin täydellä vauhdilla jään reunaan, kokka kohosi vielä kappaleen, jännityksellä katselivat kaikki, miten nämä Murtajan konstit sisävesillä menestyisivät… jää murtui, lautat hajosivat, eikä laivamme enää pysähtynytkään, vaan leikkasi tasaisesti edeten uoman jääkenttäin halki.”

Läpi päästiin, ja Inhasta tuli toviksi päivän sankari. Kapteeni kutsui hänet komentosillalle, tarjosi kahvit sekä naukun ja kiitteli Inhaa hyvästä avusta. Inha arveli, että joku äreä vanha merikarhu olisi harmitellut joutuessaan ammatissaan nolatuksi. Mutta siivo ja säyseä sisävesien kippari kiitteli kauniisti.

Orivedelle saavuttaessa Inha huomioi järven melkein saarettomaksi ja kulkusuuntaan lähes valtavan aavaksi. Aivan oikein hän arvioi Oriveden aavuuden, vaikka Laatokalle tietenkään järvi ei voinut vertoja vetää. Matkustajalle ei jäänyt vaikutelmaa rannoista eikä viljelyksistä, rannat ovat niin kaukana laivareitistä. Orivettä seurasi Pyhäjärvi, joka sekin oli laaja. Laajuutta korosti vielä rantojen mataluus. Pyhäjärven jatkona olivat vielä Höytiäinen ja Viinijärvi kapeitten kannasten takana. Höytiäinen laski aiemmin Viinijärveen, mutta hallinnasta riistäytynyt järvenlasku johti 1859 siihen, että Höytiäisestä vesi karkasi suoraan Pyhäjärveen. Inha arveli tuolloin vielä melko verestä murtolaaksoa maamme suurimmaksi nuoreksi luonnonmullistuksen jäljeksi.

Joensuusta Pieliselle

Inha arvioi Joensuun maisemallisesti mitä ikävimmäksi kaupungiksi. Joensuun läpi virtaava Pielisjoki satamineen pelasti kuitenkin melko paljon. Kaupungin kohdalla oli koski ja kanavakin. Inhan mielestä Joensuu muistutti paljon Pohjanmaan rannikkokaupunkia. Lakea maa ja melkoinen joki olivat molemmille luontaiset.

Joensuusta Inha jatkoi matkaansa Pielisjokea ja sen kanavia pitkin pohjoiseen. Pielisen kanavaa hän piti toisenlaisena kuin Saimaan kanavaa. Kaikkialla lähestyi sydänmaa jokea, maisemassa oli pohjoisempi, karumpi leima. Vain alkumatkan joki oli varsinaista jokea, ylempänä se muuttui virtojen ja koskien sitomaksi järvijonoksi. Koskipaikat ohitettiin lyhyitä kallioon hakattuja kanavia myöten. Laivaliikenne oli vähäisempää kuin alavesillä, mutta tukkiliikenne vilkkaampaa. Uittoon liittyvät olot oli uittoyhdistys Inhan mielestä järjestänyt mallikelpoisesti.

Pielisjoen komeimmat maisemat löytyivät ”laulukkaasta” Enosta. Siellä Kaltimonkoskella Pielisjoki katkaisi Pohjois-Karjalan vaarajonot. Kanava oli louhittu kallioon kosken sivuitse, ja paikalle oli perustettu myös paperitehdas. Inha ihasteli näköaloja Kaltimovaaralle ja toisella suunnalla Suppuravaaroille. Maisemaa hän piti tunturiluonteisena, koska vaarojen rinteet ja laet olivat suureksi osaksi yhtä paljaita, avoimia ja pensaikkoisia kuin pohjolan tunturitkin. Syy metsättömyyteen tosin oli toinen kuin tuntureilla: kaskiviljely, jota Inha nimitti myös ahoviljelyksi. Maat oli jo niin moneen kertaan kaskettu, että viertäjien täytyi kaataa nuorta vesakkoa ja vierittää näitä risuja maata pitkin saadakseen kasken palamaan. Tämän vuoksi maisema oli täynnä ahomaita, osa vielä harmaina kivikkoina, jotkut ahot nuorena pensaikkona ja jossain kasvoi jo kaskikelpoista vesakkoa. Talot olivat pieniä ja niin pellotkin. Mutta mihinpä vainiota maamies tekisi, kun kivi paistaa esiin joka puolelta. Ahotut rinteet olivat siis Enon miehen varsinaiset viljelykset. Rahvas oli köyhää, mutta Inhan mukaan useat kauneimmista kansanlauluistamme ja sävelmistämme ovat syntyneet juuri näissä maisemissa.

Enosta Pieliselle päin kuljettaessa muuttuivat seudut vielä autiommiksi. Ahvenisen kautta pääsi Pieliselle, sinne oli saatu jo sekä maantie että rautatiesilta. Mutta jos matkustaja halusi nähdä oikeita saloseutuja ja kaikkein alkuperäisintä saloväestöä, piti hänen poiketa Rahkeenvedestä Koitajokeen ja nousta sitä pitkin Ilomantsin salovesille. Mustana kuin terva, mutta kuitenkin selkeänä kuohui Koitajoen vesi lukuisissa koskissaan. Koitere oli kaunis ja saarekas erämaajärvi. Lopulta päästään Ilomantsin rautajärviin, joissa vanhat teollisuuslaitokset ovat kuin yritteliäisyyden ja viljelyksen pieniä keitaita. Mutta Inha arveli harvan lähtevän tuolle vaivalloiselle taipaleelle, jossa jalkapatikka oli usein ainoa kulkutapa ja yösijat ja ruoat ”huonosti korvaavat päivän rasitukset”. Useimmat suuntasivat Pieliselle, jonka rannoilla tapasi voimallisempaa asutusta. Inhan silmissä Lieksa, Juuka ja Nurmes olivat suuria ja edistyneitä yhteiskuntia, jotka toimeliaisuudessaan muistuttivat Länsi-Suomen parhaita seutuja. Lieksan taajaman takana olivat Pankakosken tehtaat komeassa koskessa, jota matkailijan kannatti käydä katsomassa. Nurmeksessa oli rautatehtaansa ja Juuassa kivilouhoksensa. Ja uusia kehitysmahdollisuuksia teollisuudelle näytti olevan. Mutta viljelys ja alkuperäiset erämaan olot olivat täällä silti lähempänä toisiaan kuin missään. Inha kertoi, että Lieksa kylänraitilla purilaat – joista hän käytti nimitystä aisaresla – olivat rattaiden ohella tavallinen ajoneuvo.

Kolilla

Inha kävi Kolilla monta kertaa. Suomen maisemia kirjoittaessaan hän ei edennyt paikasta toiseen tekemiensä matkojen mukaisesti, vaan poimi impressioita maisemista eri matkoilta ja yhdisteli niitä vapaasti. Kolin esittelyyn hän valitsi matkan, jonka hän teki erään Italiasta juuri palanneen taitelijan seurassa. Inha ei maalaria nimennyt, mutta tiedämme, että kyseessä oli Eero Järnefelt. Jean Sibeliuksen lankomies läksi Inhan kanssa Helsingistä Kuopioon ja sieltä edelleen Juukaan. Matkalla Juukaan Järnefelt ei innostunut syksyisistä vaaramaisemista, vaan epäili, tokko Kolikaan tuntuisi miltään Apenniinien vuoriston jälkeen. Taiteilijan tyyneys lamasi Inhaakin. Hän alkoi epäillä Kolin taikaa, vaikka oli vuosia aiemmin siellä käydessään syvästi paikkaan ihastunut.

Kumppanukset astuivat laivaan Juuassa ja saapuivat Kolin rantaan iltamyöhään, pilkkopimeässä. Rantaa ei näkynyt, mutta tyven kertoi myrskyisen matkan jälkeen maan olevan lähellä.

”Kun sattumalta katsoin taivaalle, huomasinkin maan ja taivaan hävinneen rajaviivan ylhäällä huimaavassa korkeudessa! Siellä juoksi vaarain ulkopiirre taivaankannella, jolla pilvet nopeaan kiitivät ja aukeamista pilkisti yksinäisiä tähtiä. Miten huimaavan korkeaksi mielikuvituksessani äkkiä kohosi tuo pimeä seinämä edessäni! Hämmästys valtasi mieleni – tuskin olisi vaara voinut täydellisemmin yllättää. Luulen, että tämä välitön vaikutus kohotti Apenniinienkin taakkaa toverini mielessä.”

Vaan vielä oli selvittävä maihin. Rantasilta ei erottunut vaaran sysimustasta varjosta lainkaan. Kapteeni pysäytti laivan kuulostellakseen laiturin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kapteeni huikkasi kovaäänisesti saadakseen vastauksen, mutta mitään ei kuulunut kaiun hälvennyttyäkään. Lopulta kuului pimeydestä pienen tytön hoikka ääni:

– Täällä silta on!

Öinen saapuminen satamaan herkisti seuraavana aamuna kumppanukset sopivaan mielentilaan katsomaan sitä valtavaa valo- ja värinäytelmää, joka Ukko-Kolin kukkulalta avautuu. Koli oli Inhan mielestä parhaimmillaan syksyllä – kuten muuten Punkaharjukin. Pohjois-Karjalan syksyiset vaaramaisemat loistivat kirkastettua vaaleutta lehden kellastuttua. Kellastuivathan puut muuallakin, mutta muualla ei enää ollut kaskeamisen jäljiltä vesoittuvia avaria ahoja ja lehtoja. Metsäjärvet lainasivat oman sinensä lisäksi ympäriltään keltaista ja sekoittivat siitä omituista hehkuvaa sinivihreää, joka jalokiven eloisalla värillä loisti laakson pohjasta. Puolet maisemasta oli tätä hohtavaa kultamerta, mutta toisen puolen täytti Pielisen aava lainehtiva pinta repäisevän sinisenä. Se ei ollut enää kesän hempeää sineä, vaan voimakasta, syysvihurien syventävää sineä, joka mantereenkin väriuhkeuden rinnalla piti puoliaan.

Inha kuvaili useamman sivun verran Kolilta eri suuntiin avautuvia näkymiä. Lopuksi hän palaa vielä kalevalaisuuteen ja kaskeamisen merkitykseen maisemien viehätyksen luojana:

”Mutta mahtavuutensa ohella näillä maisemilla on aivan omituinen viehätyksensä. Se on tuo ahoviljelyksen ja paimentolaisuuden vanha, lapsuuden aikainen sävy, joka kiertelee rinteitä ja laaksoja ja kaikista uusista viljelyihanteista huolimatta yhä koskettaa ihmeen herkkiä kieliä rinnassamme. Kenpä ei olisi oppinut rakastamaan kivikkoista marjaista ahoa, karjankellon säännöllistä kiertokulkua, kaskia, savuja, tuohitorven luikutusta, paimenten pajatusta ja leikinlyöntiä! ...Nämä ovat noita ammoin raattuja ahoja, vanhoja laulun maita, joista runo laulaa ja joilla se suureksi osaksi on syntynytkin, ja tämä tieto keventää askeltani, kun painun vaaralta laaksoon, kohoan laaksosta uudelle vaaralle, palaan löytämilleni paikoille, mieli täynnään auvoista rentoisuutta.”

Väliin Inha ihannoi teksteissään kaskeamista, mutta kyllä hän tunsi työtavan raskauden ja näki myös kaskikauden lähestyvän loppuaan. Inhallekin oli varmasti tuttu matkakumppani Järnefeltin maalaus Kaski eli Raatajat rahanalaiset, joka antoi realistisen lohduttoman kuvan kaskenraatajista. Hän kyllä näki mökkiläisen kaataneen kaskensa puolikasvuiseen lepikkoon nylkeäkseen vielä uudelleen kaskeamisen uuvuttamia metsiä. Mutta silti Inhan mielestä runolliselta kannalta katsoen ei mökkiläinen näe siinä raiskausta, vaan ikivanhan rakkaan viljelysmuodon, jonka avulla koko Suomi aikanaan raivattiin asutukselle. Musta kaskikin myhäilee, kun sen ympärillä nokiset raatajat rakentavat aitansa, leikkiä laskien ja nauraen, niin että valkoiset hampaat loistavat.

Vaaralta Pielisen rantaa laskeuduttuaan Inha vielä löysi sopivan paikan matkailumajalle. Siihen tulisi rakentaa vanhan suomalaisen talonpoikaistalon mallinen majatalo tupineen, luhtineen, aittoineen ja tuohikattoineen. Ja samalla majapaikan yhteydessä voisi vielä säilyttää kaskeamisen, joka edistyksen mukana väistämättä katoaisi Koliltakin. Pienen kasken voisi silloin tällöin polttaa, perata ja kylvää muistoksi jälkipolville menneistä ajoista.

Inhan pelot siitä, että Eero Järnefelt ei Apenniinien jälkeen antaisi Kolille arvoa, olivat aivan turhia. Perillä Järnefelt paljasti käyneensä jo aiemmin Kolilla Juhan Ahon kanssa. Mutta tuolloin oli mukana romantiikkaa ja vaimot. Siitä tuli vähän sotkua, mutta nyt oli aikaa maisemille. Järnefelt maalasi luonnostensa ja valokuvien perusteella 1899 öljyvärityön Syysmaisema Pielisjärveltä. Tästä panoraamamaalauksesta tuli sortovuosina yksi suomalaisuuden ikoni. Järnefelt palasi vielä usein Kolille, viimeisen kerran 1936.

Järnefelt: Näkymä Kolilta (1923)

Järnefelt: Maisema Kolilta (1930)

Eero Järnefelt viimeistä kertaa Kolilla 1936

Matka jatkui

Järnefeltin tehdessä luonnoksiaan pystytti Inha kameransa eri puolille Kolia. Kuvia voit katsella täältä. Kolilta kumppanusten matka jatkui Kuopioon, Iisalmeen, Kajaanin ja lopulta Vuokattiin. Vuokatissa Inha innostui tekemään maantieteellisiä tutkimuksia punnituskoneellaan. Täällä myös kumppanusten tiet erosivat. Järnefelt suuntasi Helsinkiin jättäen Inhan punnituskoneineen Vuokatin rinteitä tutkimaan.

Kirjansa lukijaa Inha ei vienyt Vuokatin suuntaan. Hän jakoi teoksensa alalukuihin, joista yhden otsikkona oli Itä-Suomen matkailumaisemat. Siinä hän kuljetti lukijaa Saimaan kanavalta Vuoksen, Imatran, Mikkelin, Savonlinnan, Punkaharjun ja Joensuun kautta Kolille. Kokonaisuuden hän päätti kertomukseen Vaellus erämaassa. Siinä hän kuvasi luonnon lisäksi yhden köyhän ja syrjäisen mökin ukon kohtaloa. Inha toimitti lopulta kirkolta jauhosäkin ”oman mielensä viihdytykseksi”, koska selvästi pelkäsi perheen joutuvan suoranaisen nälkäkuoleman uhriksi. Mutta jonkin aikaa katseli Inha kansanrunouden silmien sijasta raatajan silmillä, ja näki korven kolkkouden, armottoman kylmyyden, vihamielisen voiman, ihmisen ja hänen viljelyksensä vainolaisen.

Kirjallisuus

I.K. Inha: Suomen maisemia. WSOY Porvoo 1909

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015.

Inha Savonlinnan seuduilla

Inha Savonlinnan seuduilla

Into Konrad Inha saapui Savonlinnaan laivalla, tietysti. Hänen kaltaiselleen samoojalle junalla kulkeminen olisi ollut kauhistus. Inhan luonnehdinnan mukaan Saimaalla vallitsee sama väljyyden tunne kuin merellä. Tunne ei johtunut aavoista ulapoista, vaan lukuisista salmista, lahdista, syrjäselänteistä ja haaravesistöistä, joita ei ihmisiässä ehtisi kulkemaan. Purjehtija on Saimaalla siis kuin löytöretkeilijä. Inha tunsi myös halua lähteä löytöretkeilijäksi Saimaalle. Hän pohti, että paras kulkuneuvo siihen tarkoitukseen olisi hyvä purjealus tai ”voimavene kajuuttoineen”. Vapaa retkeily ja tutkimusmatkailu Saimaalla jäi kuitenkin Inhalta toteuttamatta.

Pitkän laivamatkan jälkeen Savonlinna tuntui melkein saaristokaupungilta. Ennen rautatien rakentamista kaupunki olikin vesiteiden varassa. Savonlinnaan poikkesivat kaikki pitkämatkaiset matkustajalaivat, ja sieltä haarautui monelle taholle paikallista höyrylaivaliikennettä. Laivoja saapui ja lähti satamasta alati.

Asemastaan laajan sisävesiväylien keskuksena sai Savonlinna viehätyksensä. Savonlinna olikin tavallaan vanhanaikainen ja ”maalauksellinen” kaupunki mataline puutaloineen, puistoineen ja pihapuineen. Kun tähän lisättiin ainutlaatuinen Olavinlinna, saatiin kylpylävieraille ihanteellinen vierailukohde.

Rautatie oli tullessaan murtanut jossain määrin Savonlinnan eristynyttä asemaa. Kyrönsalmi menetti rautatiesillan rakentamisen jälkeen erottavan luonteensa. Inha mielestä silta muutti maisemanluonnetta epäedulliseen suuntaan. Mutta siihen täytyi luonnonystävän mukautua, koska moiset muutokset oivat välttämättömiä. Ja toisaalta rautatien ansiosta voi Savonlinna kylpylaitoksineen hyötyä entistä paremmin kauniista luonnostaan, kun matkustavaiset aiempaa helpommin pääsivät paikalle. Rautatie ei siis kaupunkia tuhonnut, vaan yhden varauksen Inha teki:

”Mutta kyllä Savonlinnaan olisi saatu rautatie muualtakin kuin Punkaharjua pitkin”.

Inhan havaintojen mukaan maiseman luonne muuttui Savonlinnan itäpuolelle mentäessä. Maisema sai samanlaisen luonteen kuin Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Puruveden etelärannan muodosti Pien-Salpausselkä kankaineen. Pohjoisrannalla taas olivat runolliset viljelysvaarat, joista Inha nosti tietysti esille Humuvaaran (Hummovaaran), jossa Lönnrot pysähtyi laulattamaan Juhana Kainulaista. Inha suorastaan herkistyi palautellessaan mieleensä Lönnrotin kuvauksen Kainulaisen herttaisen vanhanaikaisesta kodista. Samalla hän pohdiskeli suomalaisuusmies Rietrikki Polénin ja kirjoituksiin ja omiin kokemuksiinsa perustuen vastakohtaisuuksia seudun talojen välillä. Monessa köyhässä talossa oli säilynyt runojen henki ja ihanteet, vaikka säkeet olivat jo unohtuneet. Rikkaammassa talossa, jossa runoja halveksittiin, elettiin huonossa sovussa ja riettaudessa. Mille pohjalle pitäisi siis rakentaa todellinen kansansivistys, kun uudet elämänpiirteet – usein turmeleviksi katsottavat – väistämättä saapuvat? Miten voi kansa säilyttää omintakeisuutensa, luontaiset henkiset lahjansa ja antaa uuden muodon henkensä ihanteille uudenaikaisen elämä kehyksissä?

Inhan luonnehdinta Puruvedestä ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

”Puruvesi kirkkaine vesineen, avoimine maisemineen on ihanimpia järviä. Asutus ja tuo vanha runopohja kiinnittävät siihen vielä enemmän. Vilkkaalla uteliaisuudella retkeilijä tutustuu jokaiseen uuteen saattajaan, joka airoineen, tuhtoineen astuu hänen kanssaan rantaan. Vaikkei hän runoja osaisikaan, niin on hänen keskustelunsa siitä huolimattakin useimmiten runoutta. Rannan hopeinen vesi, lumivalkoinen vaahto, selän puhdas väri, ne ovat verrattomat. Ei edes sään kolkkous eikä tuulen tuimuus voi hävittää niitä valoisia, runollisia mielialoja, jotka asuvat Puruveden maisemissa.”

Inhan saapuessa Savonlinnaan oli kaupunki täydessä syysmarkkinahumussa, karusellit pyörivät, posetiivit soittivat, maalaisia käveli kadulla hienoisessa humalassa, hyvän vuodentulon mielialassa. Mutta Inha jatkoi matkaansa laivalla Punkaharjun suuntaan. Kuvattuaan luonnonkauneutta monisanaisesti muistutti hän näkökulmista:

”Mikä loppumaton runsaus luonnonkauneutta, ajattelee pääkaupunkilainen salaisella kateudella, tullessaan äkkiä kuin pussista tähän luonnonkauneuteen. Mikä karu ja vaikeasti raadettava maa, huokailee talonpoika, joka on nämä maat kaskennut ja sitten huononpuoleisiksi pelloiksi sulattanut.”

Inha kuvaa saapumista Punkaharjulle luonnon kirkkautta menettämättömäksi rauhoittumiseksi. Kalliot korvaa tyven harju, lehtipuumetsiköt vaihtuvat hongikkoon, joka paistattelee punertavia varsiaan ja vihantia latvojaan lämpöisessä päivänpaisteessa. Vaihtuva maisema johtaa myös mielialan muutokseen:

”Kun vilkkaasta, värikkäästä syysmaisemasta astun Punkaharjun ikiviheriän hongikon pylväskäytäviin, niin valtaa mieleni samanlainen tunnelma, kuin jos kirkonmäeltä, kirjavan rahvaan seasta, äkkiä astuisin kirkkoon, jossa virren päätyttyä jälkisoitto humisee uruista ja seurakunta on kumartunut hiljaiseen rukoukseen. Niin kuin kynttiläkruunu valaisee vain siellä täällä kultasateena valuva koivunlehvä tummia vihantia havuholveja.”

Inhasta Punkaharjulla lisää täällä 

Lähde: I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo 1909.

Into Konrad Inha Punkaharjulla

Punkaharjulla paistaa aurinko aina – ainakin matkailumainoksissa. Kyllä ei eilen (12.6) paistanut. Kun tallasin eilen Tuunaansalmen siltaa pitkin, iski tuuli vaahtopäiseltä Puruvedeltä kimppuun. Tuntui, että olisi pitänyt laitella kiviä tuulipuvun taskuun maakosketuksen varmistamiseksi. Lämpömittari plussan puolella kuitenkin, Suomen suvi suloisimmillaan. Hyviä puolia unohtamatta: ei itikan itikkaa. Mutta sadetta pidellessä esiin Kostulan kansakoulun opettajakirjaston teos numero 43 vuodelta 1921. Nimilehdelle on präntätty:

SUOMEN MAISEMIA

NÄKEMÄNSÄ MUKAAN KUVAILLUT

I.K. INHA

PORVOOSSA, 1909

WERNER SÖDESTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA

Into Konrad Inha, syntyään Konrad Into Nyström, kävi Punkaharjulla useamman kerran. Hän kertoi saapuneensa paikalle niin keväällä, kesällä kuin syksyllä. Kiireinen matkustaa Punkaharjulle junalla, mutta paras tapa on vesitie. Syvimmälle Inhan mieleen painui syksyinen matka iloisten tovereiden kanssa. Tuolloin ”kesän hekkuma oli silloin jo luonnosta kadonnut, mutta syksyn raikkaus tullut sijaan”.  Matkaa taitettiin tähtikirkkaana yönä aikaan. Inha kertoi, ettei olisi osannut matkasta nauttia niin paljon, ellei olisi aiemmin päiväsaikaan matkaa taittanut. Vaikka reitti oli vilkkumajakoilla viitottu, ylisti Inha laivamiesten taitoja, kun he pimeässä ja sumuissa selvisivät saarten ja karikkojen sokkeloissa törmäämättä maahan tai toisiin laivoihin. Mutta tuolle retkelle sattui kuulakas ilma. Öiseen aikaankin liikennettä väylällä riitti:

”Täydellä vauhdilla kiidettiin eteenpäin, rikottiin selillä tähtikenttä toisensa jälkeen, tähyttiin mustia maanhaamuja, joita liikkui ohitsemme, katseltiin vastaantulijain tuli. … Toinen valoryhmä toisensa jälkeen ilmestyi eteemme, punaisia, viheriäisiä, valkoisia tulia, ikään kuin olisi vastaamme uinut kokonaisia kyliä, milloin matkustajalaivoja, valaistuna kuin palatsi, milloin hinaaja, perässään puolenkymmentä lotjaa.”

Venetsialaiseksi illaksi tätä näytelmää muuan matkustajista nimitti.

Inha kiersi kameransa kanssa Suomen perusteellisesti. Hän väitti käyneensä jokaisessa Suomen tuolloisessa pitäjässä. Hän tunsi tietysti kirjallisuudesta ja osin maalauksistakin kuuluisimmat Suomen maisemat ennen kohteisiin saapumistaan. Usein hän näyttää jännittäneen ensikokemusta maisemaisänmaallisuuden maineeseen nostamista paikoista: onko paikka ennakkomainetta vastaava, tarjoaako se merkittävän kokemuksen?

Punkaharjusta Inha totesi, ettei siellä ole oikeastaan mitään, joka tekisi vaeltajaan paikan maineen mukaisen vaikutuksen ensisilmäyksellä. Ensimmäiseksi mieleen painuu viihdykäs rauhallisuuden tunne. Mutta hiekkarannat, harjunpyöreä selänne, kanervikot, oksattomat hongikot on katsoja nähnyt jo monella Suomen kankaalla. Kävelyretkillä Punkaharjun ominaisluonne vähitellen selviää:

”Se on luonnon erottama kappale yksinkertaisinta vanhinta luontoa, muistomerkiksi jäänyt selkien ja mantereitten välille. Luonto on siihen kasannut vain hietikoita ja kivikoita, varta vasten jättänyt pois hyötymaat, jotka ihmistä houkuttelisivat, ja tälle karulle maaperälle kylvänyt pelkkää petäjää, kaikkein vaatimattominta, mutta siitä suolimatta melkein kauneinta puutamme. Punkaharjulla ihminen on kerrankin käsittänyt luonnon viittauksen ja jättänyt tuon yksinkertaisen puiston häiritsemättä kasvamaan. Mitä on tehty, avattu siellä täällä vähän näköalaa, johdettu harjun selkää mutkitteleva maantie, on tehty vain siinä tarkotuksessa, että luonnon aikomukset sitä paremmin esiintyisivät.”

Inha kuvaili Punkaharjun vaihtelevia näköaloja innostuneesti löytäen lopulta maiseman keskeisimmän elementin:

”Mutta mitä olisi tämä kaikki ilman korkeata hongikkoa, joka ehjänä, tasaisena kattaa koko harjun ja seisoo rannoilla mitä uljaimpina rintamina. Kun vesi on tyynenä ja nämä rintamat kuvautuvat veden kalvoon, hohtavat kauas selälle, kun illan ruskot loistavat rungoilla ja koko luonto on vaipunut hartauteen, silloin on Punkaharju ihaninta.”

Inha kommentoi myös Punkaharjulle rakennettua rautatietä, jota yleisesti hänen mukaansa kiitetään siitä, ettei se mainittavasti häiritse harjun maisemia. Hän myöntää, että rautatie on istutettu maisemaan sitä pahemmin rikkomatta. Inha arvosti ja kuvasi kulttuurimaisemia, mutta piti kai koskematonta luontoa ja erämaata vielä tärkeämpänä. Mutta paremmin olisi Punkaharju luonteensa ja ominaisuutensa säilyttänyt, jos rautatietä ei olisi rakennettu ja Tuunaansalmea ja Punkasalmea silloitettu:

”Se (Punkaharju) on menettänyt rauhansa, sidottu jokapäiväisen elämänlevottomaan kiireeseen. Vaikkapa rata olisikin melkein näkymättömissä, niin muistuttavat kimakat vihellykset sen läsnäoloa. Leikkaukset, penkereet ja komeat kaarisillat häiritsevät luonnon yksinkertaista, mutta kuitenkin sanomattoman arkaa rakennetta”.

Vaan kuinka ollakaan, ilmastonmuutos saapui Punkaharjulle tätä kirjoittaessani. Kävely harjulle todistaa, että Inha oli oikeassa. Punkaharjun kruunu on korkea, ilta-auringossa kylpevä ja veden kalvoon heijastuva hongikko.

Aurinko paistaa, on taas kesä. Ja itikat.

Kuvailun lisäksi Inha tietysti kuvasi Punkaharjua. Voit hakea Inhan kuvia täältä: https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=inha+punkaharju&type=AllFields

Punkaharjulla kävellessäni otin itsekin muutaman kuvan. Huomattavasti helpommalla pääsin kuin Inha, kännykkä tuulipuvun taskussa ei paljon painanut. Samoille paikoille huomasin hakeutuneeni kuin Inha. Hänen ajoistaan on metsä selvästi kasvanut ja tahtoo joissain paikoissa peittää järvinäköalan.

Valtionhotellista Inha otti useampia kuvia. Saimi Hoyer ja kumppanit avaavat hotellin 23.6.2016 Nimeksi tulee Hotelli Punkaharju, Valtionhotelli-nimi saa väistyä historiaan.

Punkaharjulla on lukuisa määrä vaeltajien tallaamia polkuja. Niiden lisäksi on Metsähallitus ilahduttanut kulkijoita kivituhkalla päällystetyllä polulla, jolla kelpaa huonojalkaisemmankin turistin astella. Pariin kohtaan on rakenneltu kiviset portaat. Nämä kai kestävät seuraavaan jääkauteen, jos pohjatyöt on kunnolla tehty.

Runebergin kummulta lienee otettu eniten Punkaharjuaiheisia kuvia. Tässä näköalaa Puruvedelle päin.

Tämä kuva on Takaharjulta. Varsinainen Punkaharju on jorpakon toisella puolella.

Uuttakin on Punkaharjun luontoon ilmestynyt Inhan vierailujen jälkeen. Itkukuusi toivottaa tervetulleeksi arboretumiin.

Hämeenkyrön Annankivi

Hämeenkyrön Kyröskoskella sijaitsevaan Annankiveen liittyy mielenkiintoinen tarina. Perimätiedon mukaan juuri Annankivellä mestattiin 1818 lapsenmurhasta syytetty ja tuomittu lavajärveläinen Kaisa Juhanintytär. Vuonna 1787 syntynyt Kaisa Juhanintytär alkoi 1814 äitinsä kuoleman aikoihin odottaa lasta. Kaisa salasi raskautensa, ja surmasi veitsellä synnyttämänsä lapsen. Teko tuli kuitenkin ilmi, ja kolme vuotta kestäneiden oikeudenkäyntien jälkeen Kaisan kuolemantuomio pantiin täytäntöön 1818. Kaisa oli yksi viimeisistä Suomessa rauhan aikana mestatuista, sillä 1826 kuolemantuomiot Suomessa muutettiin karkotuksiksi Siperiaan. Mahdollisesti hän oli viimeinen Suomessa mestattu nainen.

Kaisa tunnusti rikoksensa, johon varmasti oli syyllinen. Hänet voidaan kuitenkin nähdä myös hyväksikäytön uhrina. Suomessa syntyi 1700-luvun lopulla monia herätysliikkeitä, jotka halusivat ohjata ihmisiä syvempään kristillisyyteen. Usein tällaiset liikkeet joutuivat ristiriitaan kirkon virallisen toiminnan ja opetuksen kanssa. Ruovedeltä lähtöisin olleen Heikki Heikinpojan johtama herännäisyysliike näyttää kääntyneen äärilahkolaisuudeksi. Heikki piti itseään profeettana ja kannattajat kutsuivat itseään viimeisten aikojen valituiksi. Liikkeen opetus perustui lähellä olevan maailmanlopun odotukseen. Heikki Heikinpoika piti hartaustilaisuuksiaan myös Kaisan kotona Lavajärvellä Hanhijärven torpassa.

Teiskon kappalainen Henrik Hellen raportoi Heikki Heikinpojan tilaisuuksissa harjoitettavan haureutta. Tämä näyttää pitäneen paikkansa, sillä hovioikeus totesi Heikki Heikinpojan Kaisa Juhanintyttären surmaaman lapsen isäksi. Oikeusjuttu eteni aina Pietariin saakka, josta tuli 1816 määräys, jonka mukaan hovioikeuden oli vielä kuultava Kaisaa. Tarkoituksena oli selvittää Juhanintyttären kanta väitteisiin, joiden mukaan Heikki Heikinpoika olisi taivuttanut hänet tekemään rikoksen. Kaisa ilmoitti kuitenkin, ettei tahdo eikä voi hankkia mitään todisteita Heikinpoikaa vastaan.

Niinpä kuolemantuomio pantiin täytäntöön ”tavallisella oikeuspaikalla”. Kaisa mestattiin ja ruumis poltettiin puulavalle rakennetussa roviossa. Kerrotaan, että rovion savu näkyi Ikaalisten Röyhiöön ja Luhalahteen saakka.

Yrjö Koskinen kertoo 1851 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, että Kaisan mestauspaikkana oli ”Kapakan-niminen mäki Järvenkylän etelä-päässä”. Annankivi näyttäisi siis mestauspaikalta. Mutta miksi kivi on sitten Annankivi eikä Kaisankivi?

Kyrösjärven Manninsaaressa asusteli 1932 - 39 omalaatuinen kansanperinteen kerääjä, Eevi Nikolai Karhisto (alkuaan Klingsten). Paikallisten "Manninsaaren Lönruutiksi" nimeämän Karhiston keräämä aineisto on nykyään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runousarkistossa. Karhiston käsikirjoitusten joukossa on tietoja myös Annankivestä. Hänen mukaansa Annankivi oli huomattavin Hämeenkyrön nimetyistä kivistä, sillä siitä on tehty kansanruno. Sitä ei kukaan enää kokonaisuudessaan muistanut, mutta Karhisto sai Hilja Leppäseltä, Fanni Katajalta ja A. Ritamäeltä muutamia säkeitä, jotka hän yhdisteli seuraavaksi runoksi (kirjoitusasu Karhiston):

Oli Jaakko Tanilainen pojista uljahin, -
Niinkuin Anna Syvälahti
neidoista ihanin.
---------
---------
Pappilan palkkapiika, -
ja halpa arvoltaan.
---------
Oli Jaakko Tanilainen talon ainoa
Perintönsä vanhemmilta oli suuri saatava.
Niin isä Tanilainen pojalleen puheli:
Jos palkkapiian hyljäät
ja vertaistas rakastat, -
niin talon tavaroinensa
sä yksin omistat
---------
---------
---------
Tuo palkkapaimen paha, -
susi lampaan vaatteissa, -
juonia juurta jaksain
ties jauhaa Annasta
---------
---------
---------
Armotta Anna surmattiin
Kalman kankaalla, -
ja kivelle nimi annettiin
Annaa muistamalla.
---------
Viel´ Annan haamu herttainen
kivellä leijailee, -
ja matkamieskin, - kuka ties,
sen laulua kuuntelee.

Karhiston mukaan Annankivi on joskus väärin yhdistetty Hanhijärven Kaisan (Karhistolla nimi on Kaija) mestauskiveen, sillä Annankivi sijaitsi hänen mukaansa toisella puolella tietä kuin Kaisan mestauspaikka. Kumpikin kivistä sijaitsi Järvenkylän Kapakanmäellä, entisellä "kaakinpuu- ja mestauspaikalla". Annankiven tarinan muistivat vielä monet vanhukset. Karhiston mukaan Annankivi käytettiin Kyröskosken tehtaan rakennustarkoituksiin.

Onko sitten niin, että säilynyt kivi pitäisi nimetä Kaisankiveksi? Annankiviä löytyy muualtakin Suomesta, ja voi arvioida, että siihen liittyvä runo on tullut Hämeenkyröön muualta. Hämeenkyrön pitäjänhistorian mukaan täältä ei löydy teloitettua Anna-nimistä naista. Varmuudella voimme sanoa vain sen, että Annankiven läheisyydessä mestattiin Kaisa Juhanintytär vuonna 1818.

Annankivi marraskuisessa asussaan 2015. Kivessä on karsikkoristi, jolla kunnioitettiin vainajan muistoa. Risti ei liittyne mestauspaikkaan. Alueella käytiin 1918 sisällissodan aikana taisteluja, joten risti voi liittyä jonkun tuolloin kaatuneen vainajan muistamiseen.

Annankivi "takaa päin" kuvattuna.

Lisää mestauspaikan sijainnista täällä.

Lähteet:
Tuukka Olli: Caisa Johanintyttären kohtalo. Hämeenkyrö Sanomat 14.7.2015.
Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos 1980.
Eevi Karhiston aineisto Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runousarkistossa. Olen käyttänyt Pentti Lehtiniemen valokopiota aineistosta.

Kyröskoski tehtaan jälkeen

Löysinpä tällaisenkin tekstin. Se on näköjään esitetty Kyröskosken juhlavuonna (150 vuotta) keväällä 2010 Kyröskoski-seminaarissa. Viisi vuotta on kulunut, ennustukseni eivät ole ehkä ihan kohdalleen menneet. Mutta 2020-luvulle on vielä aikaa. Pääasiassa juttu on kyllä silkkaa hölynpölyä. Lue itse ellet usko. 

Taustaa otsikolle. Pidin aikoinaan Kyröskosken perinneyhdistyksen kesäjuhlan juhlapuheen kahtena perättäisenä vuotena. Ensimmäinen otsikointi oli Kyröskoski ennen tehdasta. Siinä selvittelin Kyröskosken vaiheita vuoteen 1860-luvun alkuun, tehtaan perustamiseen saakka. Looginen jatko teemalle oli seuraavan kesän puhe: Kyröskoski tehtaan aikana. Koetin hahmottaa tehdasyhteisön taivalta 1860-luvun vuosista 2000-luvun alkuun saakka. Ryhdyin jo mielessäni valmistelemaan seuraavan kesän juhlapuhetta: Kyröskoski tehtaan jälkeen. Tämä futurologinen puheenvuoro jäi silloin onneksi käyttämättä, Jouko Hannu riensi apuun ja piti juhlapuheen jostain asiallisesta aiheesta.

Mietin kuitenkin tuolloin viitisen vuotta sitten hetken aikaa Kyröskosken ja koko Hämeenkyrön tulevaisuutta. Hämeenkyrön kunnallista päätöksentekoa seuratessani päädyin silloin sellaiseen ajatukseen, että itsenäisellä Hämeenkyröllä ei ole tulevaisuutta. Ajatuskulun innoittamana kirjoitin vuonna 2006 paikallislehden yleisönosastoon jutun, jossa esitin Hämeenkyrön liittämistä Tampereeseen. Lainaan itseäni:

Hämeenkyrössäkin on viimein havahduttu keskustelemaan kunnan tulevaisuudesta ja kuntaliitosten mahdollisuudesta. Mielestäni Hämeenkyröllä on vain kaksi mahdollisuutta: jatkaa itsenäisenä omillaan tai hakeutua osaksi Tamperetta.

Itsenäisenä voidaan varmasti sinnitellä muutaman vuoden ajan, osittain vanhoja säästöjä käyttömenoihin kuluttaen. Mutta rakenteellisia muutoksia ei näytä syntyvän, joten näyttää mahdottomalta, että Hämeenkyrö pärjäisi omin neuvoin enää 2010 – luvulla. Mihin suuntaan sitten pitäisi lähteä kosioretkelle?

 Ikaalisten ja Parkanon suuntaan on harjoitettu alueyhteistyötä. Rivikuntalaisena minulle on jäänyt epäselväksi siitä koitunut konkreettinen hyöty. Rahaa yhteistyöhön epäilemättä palaa: päättäjät tiennevät, kuinka paljon. Voisivat tietysti kertoa sen meille veronmaksajillekin. Pohjoiseen suuntautuvissa liitoshankkeissa velattomalle Hämeenkyrölle jäisi vain maksajan rooli. Sitä paitsi Ikaalisten taitavat virkamiehet ja poliitikot epäilemättä juonisivat kaupunkinsa pääkallonpaikaksi ja Hämeenkyröön jäisi vain sivukonttori hoitamaan juoksevia asioita. Ja totta puhuen jo muodostettavan kunnan nimestä saataisiin aikaan niin lihava riita, että sen ratkaiseminen veisi 20 – 30 vuotta. Mouhijärven suunnaltakaan ei ole odotettavissa apua Hämeenkyrön talousongelmien ratkaisuun.

Hämeenkyrön yhdistäminen Ylöjärveen loisi asukasmäärältään melkoisen kunnan. Mutta olisiko sekään riittävän kokoinen vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin? Järkevimpään ratkaisuun päästäisiin, jos vauras Hämeenkyrö hakeutuisi suoraan vakavaraisen Tampereen kumppaniksi. Tampere saisi kohtalaisen omakotitonttireservin ja Nobelin arvoiset maisemat kiillottamaan kaupunkikuvaansa. Hämeenkyrö ei kadottaisi kyröläistä identiteettiään; olihan se olemassa jo ennen kunnan perustamista. Päinvastoin suurempaan yksikköön liittyminen voisi innostaa ihmisiä tarttumaan voimallisemmin paikallisyhteisönsä vahvistamiseen: kyröskoskelaisuus tai vesajärveläisyys voisivat saada entistä suuremman merkityksen ihmisten arjessa.

Hattua on nostettava kaukokatseisille viljakkalaisille, jotka rakensivat kuntoon koulunsa ja vanhustenhoitonsa ennen liittymistä Ylöjärveen. Hämeenkyrössäkin tarvitaan samanlaista päättäväisyyttä ja ennakkoluulottomuutta kuntaliitosasiassa.

Pari tuttavaa onnitteli humoristisesta kirjoituksesta: ”Hauska juttu”. Mielipidettä kirjoittaessani en kuitenkaan pitänyt itseäni ensisijaisesti pakinoitsijana tai humoristina. Humoristinen pohjavire artikkelissa tietysti oli: toki ymmärsin ettei liittyminen Tampereeseen ole tosielämässä mahdollista – sillä hetkellä.

Taustaa ennustamiselle

Ensin pari sanaa ennustamisesta. Se on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Tämänhän tiesi jo Ahti Karjalainen, tuo armoitettu humoristi. Pitkän aikavälin ennustaminen on erityisen hankalaa. Pitkällä tähtäimellä on varmaa vain se, että kaikki me kuolemme, kuten lordi John Maynard Keynes totesi. Keynesiä ei pidetä merkittävänä humoristina, hän ansioitui muuten. Oikeastihan me emme edes tiedä varmasti, nouseeko aurinko huomenna – vaikka luulemme tietävämme. Siksi pidän ennustustani yhtä hyvänä kuin kenen tahansa arviota tulevasta. Vastaavasti en pidä kenenkään muun ennustusta yhtään huonompana kuin omaa veikkaustani.

Valitettavasti joudun ennustukseni aluksi käsittelemään paljon muuta kuin Kyröskoskea. Kyröskoskea taajamana ei nimittäin – yllättävää kyllä – olisi olemassa ilman ulkopuolista maailmaa. Taajaman synnytti aikanaan globaalistuminen ensimmäinen aalto 1860-luvuilla. Tämä globalisaatio teollisti Suomen, se teollisti myös Kyröskosken. Ensimmäinen tehdas kosken partaalla tuotti puuvillaa. Tehtaan vararikkoon vaikutti osaltaan Yhdysvaltain sisällissota, joka aiheutti raaka-aineen hinnannousun ja suoranaisen raaka-ainepulan. Globalisaatioon kytkeytyi myös tehtaan tuotantosuunnan muutos. Puuhiokkeen ja sittemmin kartongin sekä paperin tuotanto syrjäytti pumpulintuotannon.

Kyröskoskesta tuli suomalainen teollisuusyhdyskunta, jossa elettiin tehtaan valossa ja varjossa. Samanlaisia keskittymiä olivat esimerkiksi Mänttä, Valkeakoski, Nokia ja Jämsänkoski. Kyröskoski jäi näistä pienimmäksi, siksi se ei irtautunut ympäröivästä maalaiskunnasta omaksi kauppalakseen. Mutta muuten Kyröskoski oli tyypillinen patriarkaalisesti johdettu tehdasyhteisö. Käsittääkseni tämä tehdasvetoisuuden aika Kyröskosken taajamassa päättyi 1970-luvun alkupuolella. Muutin Hämeenkyröön 1985. Vielä tuolloin Kyröskoski oli Hämeenkyrön kauppakeskus ja liiketaajama. Tämän aseman se menetti ymmärtääkseni 1990-luvulla.

Globalisaation toinen aalto saapui Kyröskoskelle 1900-luvun lopussa. Siitä on ollut hyötynsä ja haittansa. Kyron tehtaan toiminnot siirtyivät M-Realille, uudessa tilanteessa Kyro oli liian pieni yhtiö metsäteollisuuden toimijaksi. Tuolloin tehtaan ja yhteisön erityissuhde katkesi lopullisesti. Tehdas on ollut vain työpaikka ilman muita siteitä kyröskoskelaisiin. Nokian kasvu kännykkäjättiläiseksi on kulkenut yhtä tahtia globalisaation kanssa. Nokian imu toi Kyröskoskelle Kyrelin, teki Kyrelistä osan Flextronics-yhtymää, joka sitten vei mennessään satoja työpaikkoja sinne, missä kaikki on halvempaa. Globalisaatio lakkautti myös kannattavan Kyröskosken sahan.

Kyröskoski 2020-luvulla

Globalisaation tahti kiihtyi 2010-luvulla. M-realista osan ostanut kiinalaisfirma lakkautti myös Kyröskosken kartonkitehtaan. Tehdas oli voittoa tuottava yksikkö, mutta uudet kiinalaisomistajat päättivät jättää koneet kylmiksi ”Euroopassa sijaitsevan ylikapasiteetin purkamiseksi” – suora lainaus China Paperin lehdistötiedotteesta.

Museoviranomainen on suojellut kohteen. Suojelupäätöksen mukaan ”tehdaskompleksi edustaa yhtenäisessä kirjavuudessaan poikkeuksellista tehdasrakennusperintöä Suomen ja koko maailmankin mittakaavassa”. Siksi tehtaaseen on vaikea suunnitella uusia toimintoja. China Paper on päättänyt jättää koneet paikoilleen ”Euroopassa sijaitsevan ylikapasiteetin purkamiseksi”. Kiinalaiset ovat tarjonneet tehdasta vuokralle Kyröskosken Perinneyhdistykselle 50 vuodeksi yhden euron hinnalla. Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jouko Hannu kertoo yhdistyksen epäröivän vielä.

Kehitys on siis johtanut siihen, ettei ole mielekästä puhua Kyröskoskesta katsomatta, mitä muutoksia lähiympäristössä on tapahtunut. Hämeenkyrön kunta liitettiin Ylöjärven kaupunkiin. Muodostui yli 40 000 asukkaan ”moderni puutarha-, erämaa- ja Nobel-kaupunki” – lainaus kaupungin muinaisilta sivuilta netistä. Sekään ei riittänyt kansanedustajille, jotka säätivät kunnille lisätehtäviä ja leikkasivat valtionapuja. Kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa samaiset kansanedustajat paheksuivat valtion toimia. Niinpä eduskunta korvasi Paras-hankkeen Parhain-hankeella – se tulee sanoista Palvelurakenteen hinnoiteltu alueintegraatiohanke.

Sen perusteella muodostettiin maahan suurempia hallintoyksikköjä. Keskustan hallitsemilla alueilla niitä nimitetään maakunniksi ja rintamailla kaupungeiksi. Niinpä muinainen Ylöjärven kaupunki on nykyään Tampereen luoteiskoillinen suurahallintoalue. Muinainen Hämeenkyrön kunta on Tampereen luoteiskoillisen suurhallintoalueen alaportaan hallintokokonaisuus eli osakunta. Itsepäisimmät kyröläiset – varsinkin perinneväki – puhuvat yksinkertaisesti Hämeenkyrön pitäjästä. Kyröskoskelaiset nimittävät Kyröskoskea Tampereen kaupunginosaksi, mutta Tampereen kaupunginvaltuusto ei ole myöntänyt sille kaupunginosan statusta. Kaupungin käsityksen mukaan Kyröskoski on Tampereen luoteiskoillisen suurhallintoalueen alaportaan hallintokokonaisuuden keskisuuri taajamatihentymä.

Lähes koko Pirkanmaa kuuluu Tampereen kaupunkiin. Reuna-alueille on jäänyt semiautonomisia yksiköitä – kuten Kihniö – jotka noudattavat Suomen lakia vain soveltuvin osin. EU on kuitenkin alkuperäiskansojen oikeuksiin vedoten kieltänyt Suomen armeijaa miehittämästä tällaisia alueita.

Hämeenkyrön kaupallinen keskus siirtyi ohitustien valmistuttua Tippavaaran seutuville. Ympäri vuorokauden avoin ABC-asema on kauppakeskuksen napa, sen ympärillä on suurten kauppakeskusten markettien lisäksi jokunen halpamyymälä. Kyröskosken liiketilat ovat tyhjentyneet, vanhoista yrittäjistä jatkaa Lepistön Hannun parturiliike. Sekin on auki enää kolmena päivänä viikossa, ilmeisesti parturi on siirtynyt osa-aikaeläkkeelle.

Tyhjentyneiden vanhimpien liiketalojen tilalle on Kynnös rakennuttanut asuintaloja. Kyröskoskelle onkin muuttanut melkoisesti uutta väkeä. On käynyt niin merkillisesti, että 2020-luvulla kaikki suomalaiset eivät enää halua omakotitaloa riesakseen. Nuoret, pätkätyömaailmaan tottuneet eivät halua edes omaa rivitalonpätkää tai kerrostalohuoneistoa omistukseensa. Vuokralla asuminen on luontevinta, voihan seuraava työ- ja asuinpaikka olla hyvinkin Saksassa, Irlannissa, Uudessa Seelannissa tai Thaimaassa.

Kyröläinen kantaväestö nimittää näitä uudisasukkaita hipeiksi. Hipit tekevät töitään pääasiassa kotona ja pistäytyvät ehkä kerran viikossa Tampereella sen hetkisen työnantajansa tai yrittäjäkumppaniensa puheille. Monen hipin palkanmaksaja tai töiden tilaaja on jossain vielä kauempana: Helsingissä, Tukholmassa, Moskovassa tai jossain vielä kauempana. Työt ja neuvottelut hoidetaan verkon välityksellä. Kyröskoski on hipeille sopiva paikka. Vuokrataso on oleellisesti halvempi kuin Tampereella, yhteisö on sopivan pieni eikä alkuasukaista ole haittaa – eivät ota liikaa kontaktia. Valtakadun varrella on elintarvikeliike, R-kioski, kaksi ravintolaa ja etninen pikaruokala. Päiväkoti ja koulu ovat kävelymatkan etäisyydellä. Tampereen keskustaan pääset 38 minuutissa ja Tampereen lentokentältä, josta liikennöi muuten viisi halpalentoyhtiötä, pääsee hetkessä lähes mihin tahansa.

Hallinto ei pääse kyröskoskelaisia haittamaan. Tampereen luoteiskoillisen hallintoalueen apulaiskaupunginjohtaja (entinen N:n kunnan kunnanjohtaja X) on tavattavissa parittomien viikkojen perjantaipäivinä kello 14 – 15.30 entisellä kunnantalolla. Muuta paikallishallintoa ei ole Hämeenkyrön pitäjässä. Pääosan kunnantalosta on ostanut yksityinen yritys, joka varustaa siihen Terho-kotia. Terveyskeskus, kirkko ja hautuumaa ovat paikoillaan. Oppimispisteitä pitäjässä on jäljellä neljä, ymmärtämätön rahvas nimittää niitä edelleen kouluiksi.

Muu Hämeenkyrö kehittyy sekin omien edellytystensä mukaisesti. Mahnalan kansallismaisemiin on juurtunut erityylisiä ja erivärisiä omakotitaloja viljalti, osa kyröläisistä haluaa nimittäin edelleen toteuttaa suomalaista unelmaa. Alkutuotantoakin Kyrössä harjoitetaan, luomuviljely vahvistaa edelleen asemiaan. Hämeenkyröä on brändätty luomutuotantopitäjäksi, lippulaivana Frantsilan yrttitila. Paikalliset maanviljelijät ovat perustaneet tuotanto-osuuskuntia varjellakseen luomubrandiä. Rahvas kutsuu osuuskuntia kolhooseiksi.

Sahti tehdään ja juodaan Kyrössä edelleen. Sahti onkin lähentänyt alkuasukkaiden ja hippien välejä, sillä hippiyteen kuuluu myös luomumyönteisyys. Tosin jotkut väittävät Hollannissa lisäoppia saaneiden kyröskoskisten hippisahdinpanijoiden höystävän perinnejuomaa kielletyin lisäainein…

Kun Hämeenkyrön seurakunta liitettiin Tampereeseen, yritti piispa takavarikoida kirkkoherranvirastosta alkuperäisen Kyrön sarven piispan virka-asuntonsa somistukseksi. Mustiin sonnustautuneet henkilöt kuitenkin takavarikoivat sarven turvaamistoimena. Sarvea säilytetään tiettävästi sillanpääläisissä maisemissa, jossain kellarissa kenties.

Talouskasvu oli 2010-luvulla hitaampaa kuin joskus aiemmin. Mutta silti bruttokansatuote kasvoi niin, että 2020-luvun puolivälissä suomalaiset kuluttavat 33 prosenttia enemmän kuin nyt. Toisaalta köyhiäkin on 33 prosenttia enemmän kuin nyt. Jotkut paikat ovat paremmassa kunnossa kuin nyt, jotkut paikat ovat enemmän rappiolla kuin nyt. Mutta ihmiset elävät keskenään, tulevat toimeen ja lisääntyvät, vaikka vanhat tuotantotavat ja kuntarajat katoavat. Yhteisöllisyys lisääntyy joillakin tavoin. Tapoja emme osaa nyt nähdä, mutta Kyröskoskella on tulevaisuutensa vielä tehtaan jälkeenkin.

Lopuksi

Utopia tarkoittaa sanamukaisesti ”paikkaa, jota ei ole”. Utopia on onnellisuuden tyyssija- paikkaa, jollainen nyky-yhteiskunta ei ole – ainakaan vielä. Dystopia tarkoittaa kauhu-utopiaa, hyvänä esimerkkinä George Orwellin romaani Vuonna 1984. Sekä utopioilla että dystopioilla on pyritty vaikuttamaan tulevaisuutta koskevaan päätöksentekoon. Näkemystäni tulevaisuudesta voi pitää vapaasti utopiana, dystopiana, pakinana tai yksinkertaisesti vaikkapa hölynpölynä.

Giuseppe Acerbi Kyröskoskea katsomassa

  

Matkamies Mantovasta

Mitä teki italialainen 26-vuotias Mantovan maakunnasta Castel Goffredon kaupungista kotoisin ollut Giuseppe Acerbi Kyröskoskella talvella 1799? Giuseppe oli varakkaan maanomistajan lahjakas poika, joka sai kotoaan eväiksi elämäntaipalelleen laajan sivistys- ja tietopohjan. Jo 1600 -luvulla oli Englannissa ja germaanisissa maissa vakiintunut tapa lähettää nuorukaiset vanhemman opettajan johdolla Euroopan suuriin keskuksiin täydentämään kasvatustaan ja tutustumaan vieraisiin maihin ja niiden elämään. Tärkeätä oli myös solmia suhteita ja opettaa nuori mies liikkumaan korkeissa piireissä. Uskottiin, että tällainen kulttuuripitoinen kiertomatka, le Grand Tour, oli hyödyllinen nuorukaisen myöhemmän uran kannalta.

Giuseppe Acerbi

Acerbi aloitti oman vaelluksensa Euroopassa 1796. Hän tunsi ilmeisesti kutsumusta matkustamiseen, ja perheen taloudellinen asema tarjosi siihen mahdollisuudet. Kyseessä ei ollut kuitenkaan opettajan johdolla tapahtunut le Grand Tour, vaan Acerbi oli liikkeellä omin neuvoin. Matka suuntautui Itävallan ja Saksan kautta Brittein saarille. Paluu kotimaahan kävi Hollannin, Belgian, Saksan, Ranskan ja Sveitsin kautta. Tällä retkellä Acerbi omaksui tavan pitää tarkkaa päiväkirjaa matkansa sattumuksista. Acerbin aikakausi oli päiväkirjojen, kirjeiden ja muistelmien kulta-aikaa ja hänen jälkeenjääneet paperinsa ovat oivallinen lähde historiantutkimukselle.

Maantieteestä oli tullut 1700-luvulla eräänlainen muotitiede. Maantieteen asemaa pönkitti matkakirjallisuus: se sai sangen keskeisen aseman vuosisadan kulttuurielämässä. Matkakirjallisuuden välittämät käsitykset levisivät laajalle. Pian kotiseudun ja kaukaisempienkin maiden tuntemus alkoi kuulua hyvään yleissivistykseen. Ja siihenhän tähtäsi myös matkailu, le Grand Tour. Samaan aikaan Rousseaun synnyttämä luonnonihailu samoin kuin myytti, että villi-ihminen on parempi olento, tempasi mukaansa. Toisin kuin aiemmin, ryhdyttiin nyt suuntaamaan matkoja seuduille, jotka olivat syrjässä valtaväyliltä. Hakeuduttiin villiin luontoon: jylhä ja järisyttävä tulivat luonnonkauneuden uusiksi laatuluokiksi. Kun 1790-luvun vallankumoussodat vaikeuttivat matkustamista ja tukkivat Keski-Euroopan valtaväyliä, kääntyi huomio maanosan pohjoisiin ääriin.

Acerbin mielessä saattoi olla päällimmäisenä matkakirjan kirjoittaminen jo toiselle matkalle lähdettäessä. Hän tutustui ennakolta huolellisesti pohjoisten seutujen oloihin ja laati suurisuuntaisen suunnitelman tutustumiskohteista. Kyse ei ollut nähtävästi kuitenkaan pelkästään kirjallisen kunnianhimon tyydyttämisestä. Acerbin isä omisti silkkikutomon, ja poika käytti osan ajastaa Tukholmassa tutustuakseen silkkikaupan mahdollisuuksiin Ruotsissa. Siten kyseessä näyttää olleen osittain myös liikematka. Yksin ei Acerbin tarvinnut matkustaa. Hänen seuralaisenaan oli Bernardo Bellotti, Bresciassa toimivan rikkaan pankkiirin poika.

Tukholmasta Turkuun

Acerbi matkakumppaneineen saapui Tukholmaan syyskuussa 1798 ja viipyi kaupungissa puolisen vuotta. Eräässä soitannollisessa illassa toverukset tapasivat ruotsalaisen eversti A.F. Skjöldebrandin, joka kiinnostui Acerbin suunnittelemasta matkasta Nordkappiin. On epäselvää, oliko Acerbi suunnitellut matkaa sinne asti jo retkensä alussa. Viimeistään Tukholmassa hän teki kuitenkin päätöksen matkansa ulottamisesta tuohon pohjoiseen maanääreen. Skjöldebrand oli puolestaan ammatiltaan ratsuväen upseeri, mutta sielultaan myös runoilija, kuvataiteilija ja muusikko. Hän oli tuolloin vailla virallisia tehtäviä ja siten vapaa lähtemään. Skjöldebrandilla oli omat suunnitelmansa matkan suhteen. Tuolloin oli matkakuvauksen uudeksi pohjaksi tullut niin sanottu voyage pittoresque, jonka kestäessä kiinnitettiin huomiota nimenomaan maisemiin. Skjöldebrandtin matkakirjan suomenkielisen laitoksen laitoksen toimittajalla voyage pittoresque onkin sattuvasti piirustusmatka. Skjöldebrand aikoikin tehdä retkestään jo alun perin tuollaisen piirustusmatkan.

Anders Fredrik Skjöldebrand

Kolme retkeläisen ja kahden palvelijan seurue lähti 18. maaliskuuta 1799 Tukholmasta ja saapui Turkuun viisi päivää myöhemmin. Turussa merkkivieraat tapasivat mm. Akatemian terävimmät tiedemiehet, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthanin ja kirjastonhoitaja Frans Mikael Franzénin. Heiltä Acerbi sai herätteitä kansanrunouden ja –musiikin harrastukselleen. Keskustelu Porthanin ja Frantzénin kanssa ei rajoittunut pelkästään suomalaiseen runouteen. He olivat nimittäin muutamaa vuotta aikaisemmin tehneet yhdessä matkan pohjoiseen. Sen kestäessä he olivat pistäytyneet myös Kyröskoskella, josta noihin aikoihin alkoi tulla suoranainen matkailunähtävyys. Suorin tie Vaasaan olisi kulkenut pitkin Pohjanlahden rantaa, mutta Porthanin ja Frantzénin innoittamina matkalaiset suuntasivatkin kulkunsa Hämeenkyröön. Seurueen käynti Kyröskoskella lieneekin ollut ensimmäisiä maisemallisten arvojen vuoksi Sisä-Suomeen suunnattu retki.

Kyröskoskea katsomassa

Matkaa Turusta Kyröskoskelle Acerbi ei pitänyt mielenkiintoisen, merkinnät matkapäiväkirjaan jäivät niukoiksi. Matkamiehet majoittuivat Järvenkylään, jota Acerbi piti metsätaipaleen takaisena susien uhkaamana kyläpahasena. Majapaikkaansa hän oli kuitenkin varsin tyytyväinen ja erityisen ihastunut isäntäväkeensä. Matkustavaiset majoittuivat Hollon taloon, jota vuosina 1788–1810 vuokrasi ruotsalainen inspehtori Jonas Spånberg. Tämä sekä suomea että ruotsia puhunut isäntä oli Acerbin mielestä "hyvä ja onnellinen mies". 

Tässä isojakokartassa Järvenkylän talot ovat vielä yhtenä ryppäänä. Hollon talon tontti on merkitty kartaa punaisella ja kirjaimella a) ylimpänä kylän taloista. Kylän taloista kolme siirrettiin muualla vuoden 1864 palon jälkeen. Koko kartta täällä.

Hollon talon paikalla nykyään valitettavasti vain vähäisiä kivijalan jäänteitä: vuonna 1864 raivonnut tulipalo hävitti koko vanhan kyläyhteisön. Muistitiedon mukaan palo sai alkunsa Alasen talon puusepänverstaana käytetystä sivurakennuksesta. Acerbi ikuisti kuitenkin piirustuksiinsa kuvan Hollon talosta.

 Järvenkylässä Acerbi antautui valistusajan matkailijoille ominaiseen filosofointiin maailman menosta. Hänen isäntänsä näytti tulevan toimeen hyvin ja olevan onnellinen. Acerbin mielestä isäntä oli onnellinen sen vuoksi, että hän saattoi mukavasti tyydyttää kaikki ne vaatimattomat tarpeet, joita hänellä oli. Vastakohdaksi tasapainoiselle maanviljelyskantaiselle elämälle Acerbi nosti nautintoja etsivän aikakauden, joka sai monet varakkaat maanomistajat pakenemaan maaseudun rauhasta kaupungin humuun. Se tarkoitti sitä, että maanomistajat vaihtoivat riippumattomuutensa ja arvokkuuteensa joutavanpäiväiseen juhlahumuun ja rihkamaan.

Paitsi lepäämään pysähtyivät matkalaiset Järvenkylään voidakseen käydä ihailemassa läheistä Kyröskoskea. Acerbilla oli suuret odotukset koskesta. Hän halusi nähdä millainen on suuri putous talvella, kun vesimassat syöksyvät suunnattomien jääröykkiöiden keskellä. Tavoitteena oli tietysti nähdä jotain sellaista, mitä ei voinut koskaan kokea Italiassa. Kyröskoski ei pettänyt Acerbin odotuksia. Näin hän kuvasi koskea matkakertomuksessaan:

"Vedet syöksyvät suunnattomien jäämassojen keskelle, jotka siellä täällä kaartuvat kuin synkiksi, ihmeellisten kristallikoristeiden reunustamiksi holveiksi. Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

  

Matkustavaiset kävivät katsomassa vesiputousta useamman kerran, ja tekivät siitä piirroksia eri näkökulmista. Retkillään he pitivät ampuma-aseita mukanaan jänisten, kettujen ja susien varalta. Suden jälkiä näkyi metsissä runsaasti, joten kumppanukset käyttivät päivän sudenmetsästykseen. Menestystä ei tullut, ja Acerbi syytti metsästyskoiran puutetta saaliitta jäämisestä.  Koko Järvenkylän tienoilla ei ollut yhtään koiraa. Acerbin majoittajan Jonas Spånbergin mukaan tämä johtui siitä, että sudet kävivät koirien kimppuun ihan talojen nurkissa, vieläpä asumuksissakin. Matkustavaisten olikin tyydyttävä ammuskelemaan koskikaroja, jotka viihtyivät Kyröskosken ympärillä talvisaikaan. Acerbi halusi nimitäin tutustua tarkemmin tähän häneen putouksen vaaroja uhmaavalla lentotavallaan vaikutuksen tehneeseen lajiin ja luokitella sen. Tosin lintuun osuminen osoittautui liian työlääksi tehtäväksi. Kosken toisella puolen olleet talonpojat tekivät pilkkaa vieraiden typeryydestä, kun nämä tuhlasivat ruutia ja lyijyä lintuihin, joilla ei heidän mielestään ollut juuri mitään arvoa. Kun miehet kuitenkin huomasivat retkeläisten ottavan asian vakavasti ja pettyvän, kun eivät saaneet koskikaroja ammutuksi, tulivat he avuksi.  Näin Acerbi kuvasi tapausta:

”Kohta näimmekin, miten eräs heistä haki pyssynsä, ampui laukauksen ja ryömi sitten sillan yli tuomaan meille yhtä tällaista lintua. Kiitin häntä, mutta huomattuani, että lintu oli päätön, koetin selittää hänelle, etten välittänyt sellaisesta, vaan halusin eheän linnun. Tarkastelin samalla hänen pyssyään; se oli vanha rihlapiippuinen, hyvin pienikaliiberinen ase, joten hän oli siis ampunut linnun luodilla. Näytin hänelle silloin pieniä hauleja ja tai merkkejä, että hän lataisi aseensa niillä. Kelpo mies hämmästyi aika tavalla nähdessään pienet lyijyhaulini, jommoisiin hän ei ollut ilmeisesti aiemmin tutustunut. Hän kieltäytyi tarjouksestani ja latasi pyssynsä tavalliseen tapaan luodilla, mutta ilmoitti aikovansa nyt tuoda minulle linnun eheänä. Niin ystäväni lähti, ampui laukauksen ja toi minulle toisen samaa lajia olevan linnun; hän oli halunnut saada sen niin eheänä kuin suinkin ja oli ampunut sillä tavoin, että kuula oli vain hiukan raapaissut sen kurkkua. Olin hyvin ihmeissäni hänen tarkasta ampumataidostaan, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että kaikki talonpojat käyttivät sellaisia rihlapyssyjä eivätkä juuri koskaan ampuneet harhaan; tällä tavoin ammuttuja viiriäisiä ja muita lintuja he lähettivät suuret määrät Tukholmaan.” 

M.F. Helandin akvatintaetsaus Kyröskoskesta Skjöldebrand luonnoksen perusteella. Acerbin teoksessa ilmestynyt kuva Kyröskoskesta. Acerbi jäljensi Oulussa Skjöldebrandin tekemän luonnoksen koskesta.

Väärinkäsityksiä runonlaulannasta

Matkalaiset käyttivät siis aikaa runsaasti myös piirtämiseen. Hämeenkyröstä kertoviin teksteihinsä he lisäsivät myös piirroksen suomalaisesta talonpoikaistuvasta. Piirroksia vertailtaessa havaitaan, ettei niitä ole tehty samasta kohteesta eikä samasta tilaisuudesta. Molempien kuvassa on myös miespari, jonka sanotaan esittävän suomalaista muinaisrunoa, ”suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa varsin yleistä ajanvietettä”.

Acerbin teoksen piirros suomalaisesta tuvasta.

Ajatus kalevalaisesta runonlaulannasta Kyrössä vain kaksisataa vuotta sitten sai ainakin minut kohottamaan kulmakarvojani. Harhailiko Lönnrot suotta Vienan Karjalassa, eikö retki Kyrön laulumaille olisi riittänyt Kalevalan kokoamiseen? Elsa Enäjärvi-Haavio osoitti jo 50 vuotta sitten sitovasti, etteivät Acerbin ja Skjöldebrandtin piirrokset voineet olla aidon tilanteen mukaisia, niin runsaasti niissä oli kansatieteellisesti harhaanjohtavia yksityiskohtia. Acerbi itsekin tunnusti kirjoittaessaan myöhemmin suomalaisesta kansanelämästä, että vaikka piirroksen eräät yksityiskohdat saattoivat heijastaa todellisuutta, on kuva kokonaisuutena kuitenkin vain sepite, eräänlainen synteesi. Runonlaulantaa Acerbi kumppaneineen ei nähnyt Hämeenkyrössä, he eivät tavanneet runolaulajia itse asiassa koko retkensä aikana.

Mistä Acerbi ja Skjöldebrand saivat sitten käsityksensä siitä että runonlaulajat istuivat vastakkain kädet lukittuina toistensa käsiin ja myötäilivät kanteletta laulullaan ja ruumiinsa liikkeillä toinen toistaan istuimilta kohottaen? Virhe perustuu Porthanin Turussa matkalaisille luovuttaman tutkimuksen De Poësi Fennican käännösvirheeseen ja huolimattomaan tulkintaan. Porthan kertoi, että ”laulajat istuvat joko vierekkäin tai vastakkain niin lähellä, että voivat liittää oikeat kätensä ja polvensa yhteen, toinen luonnollisesti oikean ja toinen vasemman polvensa, joihin he nojaavat kätensä”. Porthanin sanat ”liittää oikeat kädet yhteen”, ovat Acerbin ja Skjöldebrandin matkakirjoissa saaneet tulkinnan ”liittää kädet yhteen”.

Skjöldebrandin ja Acerbin piirroksia tutkiessaan Enäjärvi-Haavio päätyi sellaiseen otaksumaan, että Skjöldebrandin esikuvana oli voinut olla ruotsalaisen talonpoikaismaalarin Pehr Hörbergin maalaus Jouluaatto smoolantilaisessa talonpoikaistuvassa. Se oli vuodelta 1785 ja oli varmasti tuttu taidetta harrastavalle Skjöldebrandille. Hörbergin maalauksessakin on kaksi miestä, jotka pitävät toisiaan molemmin käsin. Kyseessä ei tosin ole runonlaulanta, vaan väkikartun veto. Myös Acerbin muistiinpanot osoittavat, että hän tunsi Hörbergin maineen: erehtyipä hän jostain syystä pitämään tätä suomalaisena. Kun Skjöldebrand tunsi Hörbergin hyvin, on Enäjärvi-Haavio otaksuma suomalaista tupaa esittävän piirroksen taustasta vahvasti perusteltu.

Joka tapauksessa Skjöldebrandin ja Acerbin luoma väärä kuva suomalaisesta runonlaulanta-asennosta osoittautui todella sitkeähenkiseksi. Muistelen, että vielä 1960-luvulla alakansakoulussa opetettiin minullekin tätä "vääräoppista" runonlaulantatapaa. Tuskin sentään enää peruskoulussa… Porthanin kuvauksen oikeellisuuden puolesta puhuvat ensimmäiset muoto- ja valokuvat runonlaulajista. G. Budkowski maalasi 1845 Helsingissä kahden kansanrunoilijan, heinäveteläisen Olli Kymäläisen ja kerimäkeläisen Pietari Makkosen, laulamassa runojaan.

Heilläkin on vain oikeat kädet yhdessä. Kuvassa on niin ikään eräs laulantaan liittyvä yksityiskohta. Kun runoa esitettiin pitkään, tarvitsi kurkku kostuketta: "Ei kumaja kuiva kurkku." Niinpä maalauksessa on pöydällä oluthaarikka. Vapaalla vasemmalla kädellä saattoivat miehet laulun kestäessä kutsua tilaisuuteen mukaan Bacchuksen, Porthanin sanoin "ilon antajan". Vasemmalla kädellä voi toinen laulaja myös sormeilla polvilla lepäävää kanteletta tahdittaakseen laulua, kuten Makkonen tekee Budkowskin maalauksessa. Myös ensimmäinen valokuva runonlaulajista, A. Bernerin 1872 kuvaama otos runoa laulavista Jyrki ja Ontrei Malisesta, vahvistaa Porthanin alkuperäisen kuvauksen totuudellisuuden.

  

Olli Kymäläinen (vasemmalla) ja Pietari Makkonen G. Budkowskin maalaamina.

Jyrki ja Ontrei Malinen A. Bernerin kuvaamana.

Matka jatkui pohjoiseen

Acerbi seurueineen jatkoi matkaa huhtikuun 1. päivänä 1799. Matkalaiset suuntasivat Järvenkylästä Vaasaan ajaen pitkin Hämeenkangasta. Vaasasta matka jatkui Ouluun, joka tarjosi vieraalleen monenlaista huvia ja ajanvietettä. Siellä Acerbilla oli avautui tilaisuus myös musisointiin. Matkatoveri Bellottin ja kahden oululaisen virkamiehen avulla muodostettiin kvartetti, joka esitti mm. Acerbin Oulussa säveltämiä musiikkikappaleita.

Tornion kautta seurue eteni sitten aina Nordkapiin, Euroopan pohjoiskärkeen Pohjoisen Jäämeren rannalle. Matkan loppuosuus oli ehkä enemmän urheilusuoritusta kuin tutkimusmatkaa. Kunnianhimoinen Acerbi halusi olla ensimmäinen italialainen Nordkapissa. Hän ei nähtävästi tiennyt, että ravennalainen pappi Francesco Negri oli käynyt siellä jo 1663. Tosin hän oli tehnyt loppumatkan meritse pitkin Norjan rannikkoa. Acerbille kuuluu kunnia siitä, että hän ensimmäisenä italialaisena tunkeutui Jäämerelle maitse, läpi vaikeakulkuisten suo- ja erämaa-alueitten. Acerbi ei hyväksynyt retken loppuosalle mukaansa Belottia, vaan taivutteli tämän palaamaan Ouluun väittäen, ettei matkakumppanin terveys kestäisi matka rasituksia. Osaltaan asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei Acerbi halunnut jakaa kunnia Nordkapin valloituksesta toisen italialaisen kanssa.

Acerbin kunnianhimo ja joskus hieman luikurimainen käytös johtivat matkan lopulla hänen ja Skjöldebrandin välien osittaiseen rikkoutumiseen. Asiaa ei parantanut myöhemmin se, että Acerbi käytti myöhemmin julkaisuissaan Skjöldebrandilta saamiaan luonnoksia mainitsematta tämän nimeä. Skjöldebrand julkaisi myös oman teoksen piirustusmatkastaan Tukholmassa neljänä vihkosen vuosina 1801–1802. Acerbin matkakirja ilmestyi 1802 nimenään Travels throgh Sweden, Finlad and Lapland , to the North Cape, in the Years 1798 and 1799. Teos käännettiin heti seuraavana vuonna saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi. Se herätti Ruotsin hallituksen ärtymyksen, kun Acerbi rohkeni piikitellä joitakin ruotsalaisten heikkouksia. Teos lisäsi oleellisesti eurooppalaisten mahdollisuuksia saada kohtuullisen luotettavaa tietoa Suomesta. Acerbi siirtyi teoksensa julkaisemisen jälkeen hetkeksi Englannista Ranskan virkamieheksi, mutta palasi sitten kotiseudulleen. Siellä hän toimi lehtimiehenä ja viininviljelijänä, mutta joutui kiistoihin paikallisten mahtimiesten kanssa. Vuosina 1824–1838 Acerbi toimi Itävallan konsulina Egyptissä, Aleksandriassa. Pyramidien maassa hän luonnollisesti kiinnostui arkeologiasta ja keräsi suuren määrään muinaisesineitä, jotka sitten häikäilemättä ryösti Eurooppaan. Palattuaan kotiseudulleen hän paneutui tilustensa hoitoon ja muistiinpanojensa järjestelyyn. Hän kuoli kotonaan Castel Coffredossa vuonna 1846. 

Skjöldebrand julkaisi myös kirjan matkastaan. Teos Voyage pittoresque au Cap du Nord, avec gravetures (1801-1802) sisälsi nimensä mukaisesti koko joukon piiroksia Suomenmatkalta. Teoksen tuomat tulot auttoivat niukan eläkkeen varassa sinnitellyttä miestä pääsemään eroon veloistaan. Vuonna 1808 Suomen sodan alkaessa Skjöldebrand palasi aktiivipalveluun. Hän palasi Suomeen 1809. Silloin hän oli yksi Ruotsin valtuuskunnan johtajista, kun Ruotsi ja Venäjä neuvottelivat Suomen sodan päättäneen rauhan Haminassa. Sen jälkeen hän kunnostautui sotatoimissa mannermaalla. Skjöldebrand aateloitiin kreiviksi, ja hän toimi valtaneuvoston jäsenenä 1815 - 1838. Skjöldebrand kuoli 1834.            

Kiinnostus Acerbin jatkuu

Kyröskoski oli vain sivupoikkeama Acerbin matkalla. Hänen matkakirjansa pääpaino oli Pohjois-Suomen ja Lapin olojen kuvaamisessa. Eipä ihme, että siellä on lähdetty myös tuotteistamaan Aceria. Turun ja Oulu yliopistot yhdessä Oulun kaupungin kanssa olivat avaamassa yhteyksiä Acerbin kotiseudulle. Vuona 1994 perustettiin Italiassa Acerbi-kirjallisuuspalkinto, jonka sai ensimmäisenä Arto Paasilinna.  Europan Unionin tukema Acerbi-kiertomatkan tuotteistamisprojekti toimi vuosina 1997–1999. Mukana oli 29 pohjoisen kuntaa, niistä 3 norjalaisia. Ideana oli rakentaa yrittäjäverkko, joka yhdessä kulttuurin asiantuntija- ja harrastajatahojen kanssa tuotaisi Acerbin matkareitin historiaan pohjautuvia kiertomatkoja. Matkaa on tarkoitus kaupata erityisesti pohjoisitalialaisille. Sieltä saapuikin kesällä 1999 Acerbin matka juhlavuotena 20 henkilön ryhmä Acerbi-kirjallisuuspalkinto-lautakunnan jäseniä testimatkalle Oulusta Nordkappiin. Onpa Acerbi-suvun nykyinen päämieskin käväissyt Suomessa esi-isänsä jälkiä seuraamassa.

Entä Hämeenkyrö ja Kyröskoski? Täällä tuntuu Acerbin vierailu unohtuneen lähes tyystin. Muistomerkkiä tai –laattaa ei ole palauttamassa mieleen kahden vuosisadan takaista italialaisvierailua. Sopiva paikka muistolaatalle olisi varmasti Koskipuisto, mutta Acerbin kaltaista kulttuurihenkilöä voisi ehkä muistaa muutenkin. Kun kansainvälistyminen ja kansainvälisyyskasvatus on välttämätöntä nykymaailmassa, voitaisiin vuosittain muistaa Acerbi-palkinnolla sitä henkilöä tai järjestöä, joka on voimallisimmin toiminut kansainvälisyyden ja kansojen veljeyttämisen puolesta Hämeenkyrössä.  Pieni rahasumma ja suuri määrä kunniaa motivoisivat näitä uranuurtajia, joiden työ ei aina ole ollut kovin kiitollista tässä pitäjässä. Palkinnon jakamisen voisi omia tehtäväkseen joku muukin taho kuin ikuisessa rahapulassa painiva Hämeenkyrön kunta.

Toki Hämeenkyrön maisemamatkailuprojektissakin olisi hyvä jotenkin huomioida ja hyödyntää Acerbin piipahdus Hämeenkyrössä. Eikä italian kielen ja kulttuurin harrastus ole suinkaan lamassa pitäjässämme. Lehtori Jaakko Laaksonen on jo vuosikausia vetänyt italian kursseja niin F.E. Sillanpään lukiossa kuin kansalaisopistossa. Kyröskoskelainen Iiro Mäkinen lähti puolestaan elokuussa 2000 suorittamaan kansainvälistä ylioppilastutkintoa eli IB-tutkintoa Pohjois-Italiaan Adriatic Collageen. Joten lopuksi terveisiä Suomesta Italiaan: "Saluti dai boschi filnlandesi!"

Lähteitä

Acerbi, Giuseppe: Matka halki Suomen v. 1799. WSOY, 1983.

Saarenheimo, Eero: Retki Euroopan ääreen. Giuseppe Acerbi ja hänen Lapin-matkansa 1799. Otava 1989.
Skjöldebrand, Anders Fredrik: Piirustusmatka Suomen halki Nordkapille 1799. WSOY 1986.

Tämä juttu on julkaistu alun perin Kyrön Joulussa 2000. Olen sittemmin täydentänyt tarinaa, viimeksi 29.3.2020.