Kyrön kuulu Käräjäkuusi

Kyröskoski pääsi Kalevalaan, kolmanteen runoon. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, esitteli tietojaan Väinämöiselle:

”Kolme on koskoa kovoa, kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:

Hämehess´ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;

ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Kyröskoski on kai aika yksimielisesti hyväksytty Hämeen Hälläpyöräksi. Kyrön Käräjäkuusta ei Kalevalassa mainita, mutta kansanrunokatkelmissa siihen viitataan kaukana Karjalassa saakka. Tosin seuraavassa Kiihtelysvaarassa 1895 muistiinmerkityssä runossa puhutaan hongasta:

”Kuulin kummat, näin immeet

Hämmeessä käyvessäni

Kyrön suaren honka kuatu..”

Toinenkin, Suojärvellä 1845 kirjattu kansanruno, näyttää viittaavan tänne:

”Annas tuosta riistan juosta,

Rahan karvan katkoella

Poikki Pohjolan joesta

Kanasaarten kainaloitse”

Juuri Kanaensaaren kainaloitse kuljettiin poikki Kyrösjoen (eli Pappilanjoen) Hämeenkyrön ja Pohjanmaan välistä ikivanhaa tietä. Se olikin ainoa maakuntia yhdistävä maantie aina 1600-luvulle saakka. Asiakirjojen perusteella tiedämme, että Käräjäkuusi on sijainnut Kanaensaaressa. Tosin nimitystä Käräjäkuusi ei asiakirjoissa käytetty. Oheisessa J. Hornborgin kartassa vuodelta 1768 puhuttiin vain ” kuusesta, joka paikalla on muinoin seissyt” (hwarest fordom en gran stådt). Heikki Yrjönpoika Käkelä ja Heikki Yrjönpoika Heiska osoittivat kuusen paikan, sillä siitä oli vielä kanto jäljellä (hwaraf stubben ännu ses kunde).

Kartta on kopioitu Pentti Jokisen teoksesta Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982 (s. 12 -13.)

Tuokkolan isojakokartassa 1769 näkyy rajamerkki Kanaensaaren päässä. Kirkko on vanhalla paikallaan.

Kanaensaari oli selvästi vielä saari vuoden 1797 isojakokartassa. Kirkko on tässä jo nykyisellä paikallaan. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10448125

Suuri kuusi asiakirjoissa

Hornborgin kartta liittyi seurakunnan ja Tuokkolan rusthollin sitkeään maariitaan. Laamanninoikeuden määräyksestä syyskäräjillä 1768 kuultiin todistajia asian taustojen selvittämiseksi. Kantajana jutussa oli kirkkoherra Arvid Taulerus ja vastaajana Tuokkolan rusthollia hallinnut hovioikeuden auskultantti Gustav Sahlberg. Osapuolten todistajiksi haastamista henkilöistä osa ilmoittautui jääveiksi. Lopuksi oikeus kuuli seitsemää todistajaa, jotka varsin yksimielisesti selittivät, että Tuokkolan pellot ovat ulottuneet heidän muistinsa ajan aivan kirkkopihan aitaan saakka. Kiista koski lähinnä karttaan kirjaimilla e ja C merkittyjä maakappaleita Kirjaimen e osoittamalle alueelle olisi pitänyt rakentaa kellotapuli, mutta vähitellen alue oli muuttunut Tuokkolan pelloksi. C-kirjaimella merkitty Tuokkolan pelto sijoittui kirkon ja Kirkkojärven väliin. Se oli nykymitoissa noin 50 metriä pitkä, leveys toisella sivulla 23 metriä ja kapeammalla puolen 15 metriä. Alueen nurkassa oli kirjaimella d merkittynä entisen pitäjäntuvan tontti, jonka Tuokkolan aiemmat omistajat olivat ottaneet viljelykseen.

Pitäjäntupa oli siis aikanaan ollut omalla tontillaan, ei kirkkopihassa. Tämän vahvisti todistajista mm. vanha talonpoika Matti Antinpoika Raipalasta. Vastaaja Sahlberg yritti jäävätä 85-vuotiaan Matin tämän iän vuoksi, mutta oikeus piti todistajaa selväjärkisenä. Matti kertoi palvelleensa Tuokkolassa renkinä 15 vuotta ennen isovihaa. Tuolloin isäntänä oli jo 1720 edesmennyt nimismies Karl Hacks. Matti Antinpoika ei kysyttäessä muistanut Kanaensaaressa kasvaneen suurta kuusta. Hänen aikanaan siellä oli kasvanut pientä kuusikkoa. – Matti Antinpojasta siirtyi rengin tehtävistä Raipalan isännäksi 1722 -41. Sen jälkeen hän ikänsä vuoksi jätti isännän tehtävät vävylleen Heikki Sipinpojalle.

Yrjö Jaakonpoika Papunen oli 15 vuotta Matti Antinpoikaa nuorempi. Hän oli palvellut renkinä Tuokkolassa kahdeksan vuotta ja todisti talon peltojen ulottuneen kirkkomaahan saakka, vain vähän yli kyynärän (60 cm) väli erotti pellon kirkkomaan aidasta. Matti Antinpojalla ei ollut muistikuvaa pitäjäntuvasta eikä Kanaensaaren suuresta kuusesta.

Todistajista 45-vuotias itsellinen Yrjö Juhonpoika oli palvellut Tuokkolan edellistä isäntää Erik Litanderia. Yrjökin kertoi Tuokkolan peltojen ulottuneen kirkkopihan rajaan saakka. Lisäksi hänen äitipuolensa, 88-vuotiaana kuollut Marketta Yrjöntytär, oli kertonut näin olleen aiemminkin. Marketta oli myös kertonut kuulleensa pitäjäntuvasta ja Käräjäsaaren isosta kuusesta.

Muiden todistajien lausunnoista ei enempää selvinnyt. Käräjillä kyselty pitäjäntupa oli rakennettu noin 1630, ja sitä oli korjattu ainakin 1659 ja 1675 kirkonkassan varoilla. Yrjö Koskisen mukaa pitäjäntupa oli purettu jo ennen vuotta 1700.

Tässä pöytäkirjaa Matti Antinpojan todistuksesta. Matti kertoo, ettei hän tiedä Kanaensaaren suuresta kuusesta. (Widare frågades witnet om han den tiden sedt någon stor gren på Kanansari holme etc). Lähde http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400530 

Tuokkolan ja pappilan rajariitaa oli käsitelty jo 1766 talvikäräjillä. Silloin todistajien mukaan vanha suntio Sipi Dionysioksenpoika oli eläessään kertonut, että oikea raja kirkkomaan ja Tuokkolan pellon välillä näkyy, kun katsotaan keskimmäisen kirkonoven avaimenreiästä suureen kuuseen, joka vielä siihen aikaan kasvoi Kanaensaaren länsipäässä. Vuonna 1710 suntioksi valittu Sipi Dionysiuksenpoika kuoli 1730 vanhaksi mainittuna. Usein suntioiksi valittiin vanhoja ukkoja, jotka eivät muuhun toimeen kyenneet. Sipi on saattanut olla jo melko iäkäs tullessaan tehtävään 1710, syntynyt ehkä 1600-luvun puolivälin paikkeilla. Hänen miehuutensa aikoina suuri kuusi on varmasti vielä ollut voimissaan

Oliko suuri kuusi Käräjäkuusi?

Kyrö oli järjestäytynyt muinaispitäjäksi ehkä jo 1100-luvulla, viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kyröläisille kristinusko oli jo tuttua, kun katolinen kirkko perusti tänne seurakunnan joskus 1260 – 1270 – luvuilla. Kirkko ja pappila rakennettiin entisen hiiden ja polttokalmiston tienoille, sillä vanhoja palvontapaikkoja ei voitu jättää kilpailemaan uuden uskonnon kanssa. Riitoja ja rikoksia käsiteltiin edelleen pitäjänkäräjillä, joista Hämeenkyrössäkin on merkkejä. Käräjäkuusi voisi olla muisto muinaisista kansanomaisista käräjistä, vaikka 1700-luvulla se tunnettiinkin lähinnä suurena kuusena, rajamerkkinä. Varhaisella keskiajalla pitäjänkäräjiä istuttiin usein kirkkojen läheisyydessä joko taivasalla tai niitä varten rakennetuissa pitäjäntuvissa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinteen jatkamisesta tai ainakin isäntien epävirallisista neuvonpidoista on säilynyt tietoja. Rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Syytä kieltoon olikin, sillä yhteisistä asioista piti tuolloin jo päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. Lähipitäjistä Vesilahdelta ja Pirkkalasta on tietoa 1500-luvun pitäjäntuvista, joten on mahdollista, että Kyrössäkin on sellainen ollut jo ennen noin 1630 rakennettua.

Kanaensaari liittyy myös tarinoita Hämeenkyrön kirkon paikan valinnasta. Yhden kertomuksen mukaan Untilan kylästä työnnettiin vesille tukki, joka Kyröskosken läpi ajauduttuaan pysähtyi Kanaensaaren rantaan. Siihen tehtiin kirkko. Toisen tarinan mukaan Kyrösselän pohjoispäästä laskettiin vesille hirsi, jolle oli aseteltu kana. Tuuli sitten kuljetti hirren kanoineen kosken kautta Kanaensaarelle, joka sai näin nimensäkin. Kanaensaari ei pienuutensa ja vetisyytensä vuoksi kelvannut kirkon paikaksi, mutta nämäkin tarinat kertovat paikan erityismerkityksestä. Saari lienee ollut pakanuuden aikainen pyhä paikka. Saaren pienuuden huomioon ottaen on pakanuuden aikainen hiisi tai kalmisto sijainnut mantereen puolella. Käräjäkuusikin on ollut eräänlainen opaste tai maamerkki. Käräjiä pidettiin vielä 1400-luvulla mantereen puolella joka avotaivaan alla tai myöhemmin kenties pitäjäntuvassa. ”Suuri kuusi” on asiakirjatietojen mukaan lahonnut ja kaatunut 1600-luvulla. Se on voinut siis kasvaa jo 1400 –luvulla ja erottua muista kuusista.  Puu saattoi siis olla hyvinkin Kyrön kuulu Käräjäkuusi.

Kanaensaari nykyään

Saarena Kanaensaari voi huonosti. Se ei nimittäin ole enää saari, kuten kartasta näkyy:

https://www.google.fi/maps/@61.6318353,23.195899,18z Vielä 1811 isojakokartassa Kanaensaari oli nimensä mukaisesti saari. Vuonna 1816 perustettu koskenperkausjohtokunta otti Siuronkosken perkaamisen kohteeksi hämeenkyröläisten aloitteesta. Vuosina 1818 - 1819 syvennettiin ylintä koskea niin,  että Kirkkojärven pinta aleni melkoisesti. Pitäjänkokous päätti 1823 jatkaa kosken perkaamista tulvien ehkäisemiseksi. Työ tehtiin 1824 - 25. Lopuksi Siuronkoskeen rakennettiin hirsinen pato vedenkorkeuden säätelemiseksi. Tässä vaiheessa Kanaensaaren saarielämä lopahti.

Koskenperkauksen seurauksena Tuokkolan kylän kylän vesijättömaat jaettiin 1852 talojen kesken. Jakoa kuvaavassa kartassa Kanaensaari oli osa kiinteää maata.

Tuokkolan kylän vesijättömaiden jako 1852.

Kartassa näkyvä maakappale 27 oli selitteen mukaan kivetöntä savimaata, ympäröivä maa (26) oli hyvätuottosta niittyä. Savimaa oli entinen Kanaensaari.

Kartoissa käytetään maakappaleesta nykyään nimeä Kanainsaari, mutta käytän nimeä Kanaensaari, jota myös Hämeenkyrön historian I osassa käytetään. 1700-luvun asiakirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Kanaensaari, Kanainsaari, Kanansaari ja Kanasaari. 

Lähteitä

Hämeenkyrön syyskäräjät 1768 (§ 120) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400526

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Pentti Jokinen: Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982. Saarijärvi 1982.

Kohti joulukuun kuudetta

(Julkaistu Kyrön Joulussa 2016)

Milloin alettiin puhua itsenäisestä Suomesta Suomessa – ja Hämeenkyrössä? Itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä oli ymmärrettävästi tarve löytää itsenäiselle Suomen valtiolle juuret kaukaa menneisyydestä. Kansallinen historiankirjoitus katsoi menneisyyteen joulukuun kuudennen päivän muodostaman tirkistysluukun kautta. Itsenäistyminen oli vuosisataisen ellei vuosituhantisen vapaudenkaipuun luonnollinen lopputulos. Siihen päädyttiin Jumalan kaitsemana. Ruotsin valta katkaisi jo menneillään olleen kehityksen kohti suomalaista valtiota.  Kansallismielisessä historiankirjoituksessa nuijasota nostettiin suomalaisuuden symboliksi. Se esitettiin kernaasti suomalaisten nousuksi vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan. Historiantutkijoista Pentti Renvall käsitteli sotaa käänteisestä kansallismielisestä näkökulmasta: nuijasota oli henkisesti kehittymättömien Pohjois- ja Itä-Suomen talonpoikien hyökkäys aatelin johtamaa puoli-itsenäistä "Suomen valtiota" vastaan.

Todelliset ajatukset itsenäisestä Suomen valtiosta voitaneen viedä Yrjö Maunu Sprengtportenin tiliin. Tämä aikanaan Kustaa III:n vallankaappausta tukenut aatelismies ja upseeri joutui riitoihin kuninkaan  ja monen muunkin kanssa,  osittain varmasti hankalan ja äkkiväärän luonteensa takia. Sprengtporten erosi Ruotsi armeijan palveluksesta ja siirtyi 1787 Venäjän keisarinnan Katariina II:n palvelukseen vieden mukanaan kopiota Savon kartoista ja puolustussuunnitelmista. Hänen ajatuksenaan oli tehdä Suomesta itsenäinen puskurivaltio Ruotsin ja Venäjän väliin. Tätä Suomea sitten hallitsisi ja johtaisi Sprengtporten aatelitovereineen. Hän sai ajatuksilleen vähäistä kannatusta upseeriston ja muutamien Savon aatelismiesten keskuudesta. Sprengtporten osallistui Kustaan sotaan 1788 – 90 Venäjän puolella haavoittuen Porrassalmen taistelussa. Sodan jälkeen hän menetti Katariinan suosion, koska ei onnistunut taivuttelemaan suomalaisia suosiolliseksi ajatuksilleen.  Hetkeksi Spregtporten palasi vielä parrasvaloihin: hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi 1.12.1808. Hän ei enää saavuttanut suomalaisten suosiota, ja erosi siksi tehtävästään jo seuraavana vuonna. Viimeiset kymmenen vuottaan Sprengtporten vietti eläkkeellä ja unohdettuna Pietarissa.

Venäjään liitettynä Suomi sai autonomian. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää: Venäjällä ei tuohon aikaan ollut sellaista hallintokoneistoa, että valloitettuja alueita olisi voitu hallita Pietarista käsin. Uusia alueita hallittiin aina hyödyntäen paikallista yläluokkaa ja hallintorakenteita. Yllättävää oli autonomian laajuus ja se, miten taitavasti suomalainen yläluokka venytti autonomian rajoja entistä laajemmaksi. Puolan kapinoidessa Venäjää vastaa syveni Suomen autonomia. Oman lainsäädännön, valtiontalouden ja valtiopäivien lisäksi onnistuttiin hankkimaan oma rahayksikkö, markka. Ja lopulta 1878 Suomi sai jopa oman asevelvollisuuden ja armeijan, jonka tehtävä oli puolustaa nimenomaan Suomen aluetta.

Sortovuodet herättävät

Keisari Nikolai II:n julistama helmikuun manifesti 1899 aloitti sortokauden Suomessa. Venäjän kannalta kyse oli yleisvaltakunnallisten lakien ulottamisesta Suomeen, voitiin puhua yleisvaltakunnallistamisesta tai yhtenäistämispolitiikasta. Kyse oli kahden nationalismin yhteentörmäyksestä. Suomessa haluttiin säilyttää autonomiset oikeudet ja mielellään laajentaakin niitä. Venäläisnationalistit halusivat poistaa Suomen ja muidenkin autonomisten alueiden erityisoikeudet.

Suomalaiset koettivat vedota tsaariin kansalaisvaltuuskunnan Pietariin toimittaman Suuren adressin avulla. Pian kävi selväksi, ettei keisarin pää ollut käännettävissä. Suomalaisten oli ratkaistava suhtautumisensa Venäjään. Hämeenkyröläisille tutun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen johtama vanhasuomalaisten myöntyväisyyssuunta katsoi venäläistämistoimien vastustamisen mahdottomaksi: suurvaltana Venäjä voi joka tapauksessa alistaa Suomen. Tuli taipua, vaan ei taittua. Suomen kieltä ja suomalaisuutta oli suojeltava. Sortotoimet voisivat päättyä keisarin tai poliittisten suhteiden vaihtuessa. Nuorsuomalaisten ja ruotsalaisen puolueen muodostama perustuslaillinen rintama puolestaan luotti passiiviseen vastarintaan: virkamiehet eivät saaneet panna toimeen laittomina pidettyjä määräyksiä. Tämä johti pian perustuslaillisten virkamiesten erottamiseen ja korvaamiseen myöntyväisyyssuunnan kannattajilla. Jyrkimmät perustuslailliset katsoivat, että passiivinen vastarinta ei riitä. He muodostivat aktivistijoukon, joka hyväksyi väkivallan ja poliittiset murhat taistelukeinona sortoa vastaan.  Tunnetuin väkivallanteko oli Eugen Schaumanin suorittama Bobrikovin murha, josta tieto Hämeenkyröön saapui kesken Kyröskoskella järjestettyjen laulujuhlien. Tieto kirvoitti juhlakentälle kokoontuneen väkijoukon keskuudesta eläköönhuutoja.

Aktivistit muodostivat ensimmäisen ryhmän, joka asetti selkeästi tavoitteeksi Suomen itsenäisyyden. He eivät uskoneet, että suomalaisille keskeisten oikeuksien palauttaminen olisi mahdollista Venäjän yhteydessä. Aktivistien toiminnan pohjalta syntyi sitten ensimmäisen maailmansodan mahdollistamana jääkäriliike.

Uuden poliittisen voiman muodosti työväenliike. Vuonna 1899 perustettu Suomen Työväenpuolue muutti neljä vuotta myöhemmin Forssan kokouksessa nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi omaksuen samalla jyrkän marxilaisen sosialismin linjan. Rinnan puoluetoiminnan kanssa eteni työväestön ammatillinen järjestäytyminen. Maaseudun tilaton väki ja torpparit olivat Hämeenkyrössä jo 1890-luvulla ilmaisseet tyytymättömyytensä vallitseviin yhteiskunnallisiin oloihin. Aloite työväen järjestäytymiseen lähti kuitenkin Kyröskosken tehdasyhteisöstä. Hämeenkyrön Työväenyhdistyksen nimellä perustettu yhdistys muutti nimensä Kyröskosken Työväenyhdistykseksi ensimmäisessä kokouksessaan 1904. Työväenliikkeen varsinainen tavoite oli sosialismi, mutta käytännön toimina vaadittiin heti kahdeksan tunnin työpäivää sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.  Sortotoimiin sosialidemokraatit omaksuivat perustuslaillisen kannan.

Suuri adressi ja asevelvollisuuskysymys

Hämeenkyrössä yhdyttiin 1899 nopeasti keisarin helmikuun manifestia vastustavaan suureen adressin. Hämeenkyrön adressikokouksessa puhetta johti kunnallislautakunnan puheenjohtaja W. Iso-Kauppila ja sihteerinä toimi Kyröskosken kansakoulun opettaja Kustaa Paavola. Kunnan edustajaksi suurta adressia Pietariin viemään valittiin talollinen Kalle Tarri. Adressin allekirjoitti viikon kuluessa 1613 kyröläistä eli 31,8 % yli 15-vuotiaista. Talollisista mukaan lähti noin kaksi kolmesta, mutta torppareista ja mäkitupalaisista vain 17,9 %. Kyröskoskella adressiin panivat nimensä nähtävästi kaikki tehtaalaiset johdosta työläisiin, mutta vain noin kolmannes työmiesten vaimoista. Arvattavasti nimet kerättiin tehtaalla, joten vaimoista tavoitettiin vain osa.

Suuri adressi ei sortotoimia lopettanut. Vaikutusta ei ollut myöskään 1901 Hämeenkyrössäkin kerätyllä asevelvollisuusadressilla, jolla yritettiin saada keisari perumaan päätöksensä Suomen oman asevelvollisuusarmeija lakkauttamisesta ja liittämisestä Venäjän armeijaan. Mieltä lakia vastaan osoitettiin etukäteen suunnitellusti täälläkin: kun asevelvollisuuslaki kuulutettiin 1.9. Hämeenkyrön ja Viljakkalan kirkoissa, poistui kirkkokansa viimeistä kuulijaa myöten täyden hiljaisuuden vallitessa.

Asevelvollisuuslain perustuslailliset vastustajat perustivat salaisen kagaaliksi nimetyn järjestön, jonka päätehtävä oli kutsuntalakkojen aikaansaaminen ympäri maan. Kagaalin toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Sen paikallisena asiamiehenä toimi Osaran isäntä, maanviljelysneuvos A.G.Hildén. Hämeenkyrön propagandatoimintaa hoiti Kyröskosken tehtaan johtajisto, olihan yksi kagaalin Tampereen johtoryhmän jäsenistä tehtaan omistajiin kuulunut Gösta Sumelius. Talonpojiston johtomiehistä kagaalin toimintaan osallistuivat Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset Juho, Jeremias sekä Väinö. Tavoitteena oli mm. se, etteivät papit lukisi kutsuntakuulutuksia kirkossa, jolloin ne eivät saisi lainvoimaa.

Hämeenkyrössä myöntyvyyslinja oli kuitenkin hallitseva porvariston keskuudessa. Tähän oli osasyynä varmasti vanhasuomalaisten johtajan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen vaikutusvalta pitäjän johtomiehiin.  Niinpä kirkkoherra Juho Ilvonen ja muut papit lukivat kutsuntailmoitukset kirkossa pohtimatta niiden lainmukaisuutta, ja suurin osa asevelvollisista osallistui kutsuntoihin. Myös nimismies Väinö Nyström ja suuri osa talollisista lukeutui vanhasuomalaisten kannattajiin. Ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) vastusti aluksi kutsuntoja, mutta sittemmin Laitilan maisterina tunnettu Eero käänsi kelkkansa setänsä Yrjö-Koskisen vakuutettua hänet siitä, että suvun perinteet vaativat osallistumista kutsuntoihin.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen 1890-luvulla kuvattuna. Museiviraton kokoekmat, kuva löytyy Finnasta.

Ensimmäinen sortokausi päättyi loppuvuodesta 1905 Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Venäjällä syntynyt suurlakko levisi Suomeen ja Hämeenkyröönkin. Kyröskoskella pantiin tehdas seisomaan ja ”kaikki maantiemiehiä myöten olivat lakossa”, kuten työmies Väinö Aalto myöhemmin muisteli. Kyröskoskella pidettiin luultavasti työväenyhdistyksen aloitteesta kansalaiskokous, jossa vaadittiin mm. myöntyvyysmiehistä koostuneen senaatin eroamista ja väliaikaisen, isänmaallisista miehistä koostuvan, asettamista sen tilalle. Myös nelisäätyisistä valtiopäivistä tuli luopua, niiden tilalle tuli saada yksikamarinen eduskunta. Viikon kestänyt suurlakko tuotti tuloksen: keisari perui helmikuun manifestin ja kaikki sen perusteella tehdyt Suomen autonomiaa loukanneet määräykset.

Nämä valtiolliset kysymykset kiinnostivat pitäjän säätyläistöä, johtavaa talonpojistoa ja työväestön valveutuneimpia edustajia. Heidän kauttaan melkoinen osa pitäjän väestöstä sai ainakin jonkinlaisen käsityksen ajan suurista poliittisista kysymyksistä. Mutta eivät kaikki.  Sillanpää tiivistää Hurskaassa kurjuudessa yhden katsannon sortovuosien kokemiseen:

”Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansalliseen kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet”.

Eduskuntauudistuksesta toiseen sortokauteen

Suomen vanhaa nelisäätyistä valtiopäivälaitosta voi pitää 1900-luvun alun Euroopassa jopa maanosan vanhanaikaisimpana. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja yksikamariseen eduskuntaan perustunut radikaali uudistus teki Suomen kansanedustuslaitoksesta maailman moderneimman ja demokraattisimman. Uudistus tuskin olisi ollut mahdollinen ilman taustalla väijyvää venäläistämisen uhkaa. Etuoikeutetuimmat – aateli, papisto ja ruotsinkieliset – luopuivat asemistaan, koska kansa oli pidettävä yhtenäisenä mahdollisten uusien sortotoimien varalta.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Vaalien tulos oli murskavoitto sosialidemokraateille, jotka saivat 80 kansanedustajaa vaaleissa. Hämeenkyrössä puolue korjasi 66,1 % äänistä. Hämeenkyröön oli ennätetty perustaa 12 työväenyhdistystä, joiden voimin vaalityötä saatettiin harjoittaa. Ennen itsenäistymistä järjestettiin kahdeksat eduskuntavaalit, sillä keisari käytti valtaoikeuksiaan ja hajotti eduskunnan peräti neljästi. Sosialidemokraattien ääniosuus Hämeenkyrössä ylitti aina 60 % ja oli ylimmillään 1916 vaaleissa 68,7 %.  Hämeenkyröläinen Pakkasen kartanon torppari Frans Mustasilta valittiin eduskuntaan 1913 vaaleissa puolueen listoilta.

Vanhasuomalaisen puolueen paikallisosasto perustettiin Hämeenkyröön 1905. Sen puheenjohtajan toimi kirkkoherra Johan Henrik Ilvonen. Sihteerikin oli pappismies, kappalainen Kaarlo Töyry.  Vanhasuomalaiset ottivat ohjelmaansa jo 1906 mm. torpparien ja mäkitupalaisten sekä työväestön aseman parantamisen. Puolue menestyikin oikeistopuolueista parhaiten. Vanhasuomalaiset saivat eduskuntaan 59 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä puolue sai 24,6 % äänistä. Vanhasuomalaisiin kuulunut pitäjän nimismies Väinö Nyström valittiin kansanedustajaksi 1909 vaaleissa.

Nuorsuomalainen yhdistys perustettiin Hämeenkyröön kauppias D.A. Lehtosen ja Vihtori Lehtosen johdolla. Nuorsuomalaisten menestys vaaleissa jäi vaatimattomaksi, se sai vain 26 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä äänisaalis oli 6 prosenttia. Puolueen toiminta ja kannatus Hämeenkyrössä jäi vähäiseksi, syynä siihen oli kai osaltaan toiminnan Helsinki-keskeisyys: paikallisia ja sosiaalisia ongelmia tärkeämpi oli Suomen suhde Venäjän ja tiukkojen laillisuusperiaatteiden noudattaminen. Nuorsuomalaisten kannattajat saivat kuitenkin käsiinsä nuorisoseuratoiminnan, josta suivaantuneina vanhasuomalaiset ryhtyivät rakennuttamaan omaa toimitaloa, Suomelaa. Urakoitsija jätettyä työn kesken vuokrasi paikallisosasto talosta huoneita Hämeenkyrön Säästöpankille ja myi sille lopulta koko rakennuksen.

Vanhasuomalaisten varovainen linja hallitsi Hämeenkyrön säätyläisten ja talonpoikien keskuudessa. Tämä vaikutti siihen, että aktivismi ei saanut kannatusta pitäjässä. Siten jääkäreiksikään ei lähdetty Hämeenkyröstä.

Kun keisari oli saanut vakiinnutettua valtansa Venäjällä, alkoi toinen sortokausi alkoi Suomessa 1908. Suomalaiset joutuivat katsomaan oikeuksiensa asteittaista karsimista. Virkakuntaa venäläistettiin ja yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ulotettiin Suomeen. Suomen täydellinen venäläistämisohjelma jäi 1914 alkaneen maailmansodan vuoksi toteuttamatta. Mutta sota toi tietysti mukanaan kansalaisoikeuksien minimoimisen ja sensuurin.

Suomen talous ei sodan alkuaikoina joutunut vaikeuksiin. Venäjän sotatarviketilaukset ja linnoitustyöt estivät laajamittaisen työttömyyden. Hämeenkyröstäkin lähdettiin näihin ns. vallitöihin. Lähimmät työmaat löytyivät Pispalan ja Pitkäniemen suunnalta. Maailmansota kuitenkin paljasti Suomen riippuvuuden viljantuonnista. Elintarvikkeiden hintojen nousu ja suoranainen puute johti jo 1916 säännöstelytoimien ja teuraskarjan pakko-ottoihin. Vuoden 1917 alussa Hämeenkyrön elintarvikehuolto oli jo vaikeuksissa. Helmikuussa perustettiin Kyröskosken asukkaiden vaatimuksesta kuntaan elintarvikelautakunta vastaamaan erityisesti tehdastaajaman ja kirkonkylän ruokapulaan.

Maaliskuu kaiken muuttaa

Venäjällä nopeasti edennyt maaliskuun vallankumous johti keisarin vallasta luopumiseen 16.3. Uusi väliaikainen hallitus kumosi 20.3. kaikki Suomen perustuslakien vastaiset lait ja asetukset. Kyrön Sanomat julkaisi 23.3. manifestin kokonaisuudessaan ja selosti laajasti muitakin vallankumoukseen liittyviä tapahtumia. Lehden pakinoitsija Eero Alpi oli lähtenyt näytelmäkiertueelle, ja hänen sijallaan pakinoi nimimerkki v.t. sarvi eli Frans Emil Sillanpää. Ajankohtaisten tapahtumien vuoksi pakina jäi tavallista lyhyemmäksi. ”Tila ei anna myöten minun nyt laverrella”, kirjasi Sillanpää. Vallanvaihtoa Sillanpää ennätti kommentoida muistuttamalla vanhan ukon papinvaalikommentista: ”Pappi on valittu – paista akka toinenkin silakka.”

Kyrön Sanomat kertoi laajasti Venäjän maaliskuun vallankumouksesta. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Viikkoa myöhemmin vietettiin Kyröskosken Seurahuoneella vallankumouksen uhrien muistojuhlaa, josta Kyrön Sanomat kertoi 6.4. ilmestyneessä numerossaan. Seurahuone oli aistikkaasti kukilla koristettu. Juhla alkoi Kyröskosken jousiorkesterin soitolla. Insinööri Rafael Fraser käsitteli avauspuheessaan päivän merkitystä, ja neiti Anna Alho lausui runon. Opettaja Matti Lähteenmäki puhui kansamme sivistyselämästä ja teknikko M. Alho taas kertoi Suomen uudestaan koittavasta vapaudesta. Välillä laulettiin isänmaallisia lauluja, ja juhla päätettiin seisaaltaan laulettuun Maamme-lauluun. Juhla jätti mielii ”pysywäisen muiston”.

Seurahuoneella ei tehtaan työväkeä näkynyt. Työväki läksi Kyröskosken työväentalolta kahtena osastona lippuineen kohti kirkonkylää viettämään omaa muistojuhlaansa.. Matkalla kulkueeseen yhtyi muista kylistä saapuvia työväenyhdistysten joukkoja. Kirkonkylässä työväenyhdistykset juhlivat Nuorisoseuran talolla, jonne arvioitiin kokoontuneen 1500 henkeä. Työväenyhdistysten juhlaan kuului yhteislaulun, puheiden, runojen ja kertomusten lisäksi ajankohtaisten poliittisten kysymysten käsittely. Yleisten sosialidemokraattien vaatimusten tukemisen lisäksi nimismieheltä ja poliisilta vaadittiin, että heidän on takavarikoitava elintarvikepulan vuoksi kaikki kunnasta löytyvät viljavarastot sekä ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin salapolton, kapakoiden ja porttoloiden hävittämiseksi.  Kyrön Sanomat ei työväen kokouksesta raportoinut, siitä kiinnostuneet saivat lukea tapauksesta tamperelaisesta Kansan Lehdestä, joka oli Työmiehen ohella tärkein tänne levinneistä työväenlehdistä.

Lippukiista

Kyrön Sanomat kuvauksen mukaan pitäjässä vietettiin vallankumouksen uhrien muistojuhla – kuten muuallakin maassa – sangen perusteellisin toimin.

”Juhlapäivänä – perjantaina – oliwat pitäjämme kaikki työt seisauksissa, tehdaslaitokset ja myymälät suljettuina ja kaikilla kouluilla oli lupa. Yleisten ja yksityisten rakennusten katoille oli kohotettu lippu puolitankoon – useimmissa taloissa punainen, kuten oli asianmukaista ja toiwomuksena lausuttu.”

Osa kirkonkylän herrasväestä ei halunnut punalippuja käyttää, vaan veti salkoihinsa siniristilipun. Tämä ei jäänyt huomaamatta Nuorisoseuran talolle kokoontuneelta työväeltä.  Kokouksessa valittiin komitea, jonka tehtäväksi tuli mennä puhuttamaan herroja, ja vaatimaan heitä käyttämään punalippua. Kyrön Sanomissa 6.4. nuorsuomalaisiin kuulunut ja heidän kansanedustajaehdokkaanakin 1908 ollut kunnanlääkäri J.H. Vuorinen protestoi siniristilipun puolesta. Hän kertoi nuoruus- ja opiskeluaikansa vuosina suomalaisuusaatteen puolesta taistelleena tottuneensa käyttämään siniristilippua.

”Siihen aikaan tuli siniwalkoinen lippu suomalaisuuden merkiksi ja sen wärit Suomen kansalliswäreiksi. Minäkin nuoruuden innolla kiinnyin sekä suomalaisuuden asiaan, että siniwalkoiseen lippuun ja heti mieheksi tultuani sen itselleni hankin. …Onko todellakin Suomen kansa jo nykyään hylännyt siniwalkoisen lipun ja unhoittanut sen merkityksen, ettei se tuollaisena suurena wapauden ja rauhan juhlana siedä edes silmäinsä edessä nähdä sitä liehumassa, waan waatii sen heti raastamaan alas.”

J.H. Vuorinen esitti kantansa lippukiistassa Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Tämän lippuepisodin Sillanpää sovitti mukaan Hurskaaseen kurjuuteen. Kirkonkylään matkaava Toivolan Juha komennetaan kyröskoskelaisten marssirivistöön. Näin hän saapui Nuorisoseuralla pidettävän kokoukseen. Ärtyneenä siitä, miten hänet on marssirivistöön komennettu, käytti Juha kokouksessa elämänsä ensimmäisen puheenvuoron lippuasiaa käsiteltäessä. Juhan puheenvuoro oli lyhyt, eikä edes käsitellyt lippuasiaa. Puheen seurauksena hänet valittiin kuitenkin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippujen poistamista. Komitean jäsenenä Juha innostui sanomaan sanansa herroillekin, jotka jälkikäteen tapauksesta jutellessaan sanoivat:

– Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika riesa oli.

Tässä tilanteessa Toivolan Juha ”varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti”.

Kiristyvät suhteet

Maaliskuun jälkeen yhteiskunnalliset suhteet kiristyivät edelleen niin koko maan mitassa kuin Hämeenkyrössäkin. Kevään maatalouslakoilla maaseudun työväki ajoi kahdeksan tunnin työpäivää. Kesken kiireisimpien kevättöiden pidetty lakko saatiin loppumaan 25.5. paikallisella työehtosopimuksella, joka toteutti lakkolaisten vaatimukset. Lakon aikana nähtiin meijerillä välikohtaus, joka onneksi rajoittui kiivaaksi sanasodaksi lakkolaisten ja talonisäntien välillä.

Yhteiskunnallisten suhteiden kiristymistä yksi taustatekijä oli yltyvä elintarvikepula. Venäjältä oli saatu sotavuosina 60 % Suomen leipäviljasta; nyt päättyi viljan tuonti sieltä kokonaan. 

Kunnallislautakunta ja elintarvikelautakunta organisoivat vapunaattona tarkastuksen, jossa kierrettiin tutkimassa pitäjän vilja-aitat ja perunakuopat. Tutkimuksen tulos oli tyly: viljavarastot syötäisiin loppuun elokuun puoliväliin mennessä. Monilla leipä loppui jo ennen juhannusta. F.E. Sillanpää kuvaili 22.6. Kyrön Sanomissa, miten hänen kotikylässään kulki jo keväällä epätoivoisia miehiä, jotka olisivat ostaneet viljaa kalliilla, jos vain talolliset olisivat sitä suostuneet myymään. Jo toukokuussa Sillanpää näki pakinassaan nälän uhkatekijänä ja suuntasi sanansa kaikille kyröläisille: ”Se kansalainen, joka nälän maata uhatessa säilyttää omaatuntoansa rahakukkarossaan, tekee isänmaallisen ja siveellisen rikoksen, kuuluipa hän sitten mihin kansalaisryhmään tahansa.”

Kesän kuluessa Hämeenkyrön elintarvikelautakunta toteutti hallituksen määräyksiin perustuvan viljan myynnin valvonnan. Samalla säännösteltiin voi, sokeri ja juusto. Niitä myytiin vain ostokortteja vastaan. Vähävaraisia jouduttiin lisäksi avustamaan voin, juuston ja maidon saannissa.

Kesän kuluessa synkistyivät syksynkin näkymät, sillä kylmyys ja kuivuus vikuuttivat viljaa paitsi Hämeenkyrössä myös muualla Suomessa. Hämeenkyrössä perustetun elintarvikelautakunnan ja kunnallislautakunnan välisen työnjaon ja valtuuksien epäselvyys vaikeutti osaltaan huoltotoimia. Suurempi hankaloittava tekijä oli kuitenkin alati kärjistyvä yhteiskunnallinen tilanne. Maanviljelijät perustivat Hämeenkyrön Maataloustuottajat yhdistyksen valvoakseen etujaan säännöstelyolosuhteissa. He viittasivat kernaasti kevään maatalouslakkoihin väittäen niiden pahentaneen viljapulaa. Kuluttajat taas uskoivat maanviljelijöiden salaavan osan viljastaan odotellessaan hintojen nousua ja myyvän elintarvikkeita salakaupassa.

Maassa olevien kurittomien venäläissotilaiden ja levottoman ilmapiirin vuoksi Hämeenkyrössäkin heräsi ajatus paikallisen suojelukaartin perustamisesta. Sortovuosina ja niiden jälkeenkin työväen johtomiehiin yhteyttä pitänyt Jalmari Raipala uskoi vielä mahdollisuuteen perustaa työväen ja porvariston yhteinen kaarti järjestystä valvomaan. Useimmat pitäjän työväenyhdistykset suhtautuivat aloitteeseen kielteisesti. Raipalan yrittäessä esitellä asiaa 28.8. työväenyhdistysten kokouksessa Kurjenmäellä, huudettiin hänet esityksineen alas sellaisella voimalla, että hän katsoi parhaaksi poistua paikalta hyvin nopeasti seuranaan olleiden Jalmari Helon ja Väinö Tuokkolan kanssa. Hämeenkyrön Suojeluskunta perustettiin sitten Lintolassa Raipalan johdolla 15.9. porvarillisin voimin. Työväen puolella järjestäytyminen sujui hitaammin. Ensimmäinen kaarti perustettiin tiettävästi 28.10. Kyröskoskella.

Kesällä Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Oikeistopuolueet hyväksyivät toimenpiteen, koska arvioivat voitattavansa eduskuntavaalit. Niin kävikin lokakuussa pidetyissä vaaleissa. Sosialidemokraatit olivat luonnollisesti katkeria vaalitappiostaan.

Venäjällä vanhan ajanlaskun mukaan nimetty lokakuun vallankumous alkoi 7.11. Lenin johtamat bolsevikit kaappasivat vallan käsiinsä. Suomessa tapahtumat johtivat sosialidemokraattien organisoimaan suurlakkoon14.11. Se levisi Hämeenkyröön seuraavana aamuna. Kyröskosken paperitehdas pysäytettiin, puhelinkeskukset miehitettiin ja paperitehtaan virkailijoilta ja järjestysmiehiltä takavarikoitiin aseet. Kolme päivää myöhemmin Siuron ja Hämeenkyrön punakaartilaiset riisuivat aseista Lintolaan kokoontuneen Hämeenkyrön Suojeluskunnan. Samana päivänä Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto Helsingissä päätti lopettaa lakon eduskunnan hyväksyttyä 8 tunnin työpäivän sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden taanneen uuden kunnallislain.

Kyrön Sanomat oli toukokuussa ilmoittanut olevansa ”jyrkästi puolueeton lehti”. Työväestön puolella tämä puolueettomuus ei tyydyttänyt. Lehden suurlakkoa Kyröskoskella koskevaan kirjoitukseen vaati Hämeenkyrön järjestyskaartin johtava toimikunta oikaisun. ”Kyrönsanomain herrat toimittajat näkewät ainoastaan herrain porwarien levottomuuden. Mutta eiwät näe työläisten lewollisuutta, mikä on suurin silloin kun ei tehdä työtä.” Lopuksi toimikunta vaati kirjoituksen julkaisemista uhaten muussa tapauksessa estävänsä lehden julkaisemisen.

Hämeenkyrön järjestyskaarti vaati kovasanaisessti kirjoituksensa julkaistavaksi Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Sillanpään pakinat lehdessä saivat syksyn mittaan entistä vakavampia ja pessimistisempiäkin sävyjä. Suurlakon jälkitunnelmissa pakinassa Polttavia kysymyksiä hän spekuloi tulevaa:

”Saa nähdä kummallako kapitalistien ja työläisten välit selvitetään, rymäkällä vai järjellä. Se riippuu niin monista asioista. Niin moni isäntä on aikojen kuluessa ollut häpeemätön torpparilleen ja moni emäntä häpeemätön piialleen. Niin moni työläinen on ollut häpeemätön isännälleen. Eikä mikään noista häpeämättömyyksistä huku olemattomiin vaan tulee esiin kolmannessa ja neljännessä polvessa.”

Itsenäisyysjulistus jäi vähälle huomiolle

Eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi 6.12.1917 äänin 100 – 88. Oppositiossa olleet sosialidemokraatit äänestivät porvarillisen senaatin esitystä vastaan, koska olisivat halunneet itsenäisyyden toteutuvan Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallituksen kansaa neuvotellen. Hämeenkyrössä ei itsenäisyysjulistus juuri huomiota herättänyt. Kyrön Sanomissa kerrottiin 7.12., että senaatti on kolme päivää aiemmin esittänyt eduskunnalle Suomen julistamista itsenäiseksi. Itsenäisyyden hyväksyminen eduskunnassa ei tähän numeroon luonnollisesti ennättänyt. Sen sijaan lehti kertoi, miten maanviljelijä Vuorenmaan taloon Oksalammilla oli yritetty murtautua ja miten kaksi sarkkilalaista työmiestä oli pidätetty syyllisinä aseelliseen ryöstöön maanviljelijä Jalmari Rautajoen talossa Muotialassa. Muotialan Turvalan aitasta taas oli varastettu 15 hehtolitraa viljaa kairaamalla lattiaan reikä ja valuttamalla jyvät siitä säkkeihin.

Viikon kuluttua lehti noteerasi tapauksen mm. siteeraamalla laajasti Helsingin Sanomia: ”Maailmanhistoria tuskin osoittaa yhtään esimerkkiä siitä, että sorrettu kansa itsenäiseksi julistautuessansa olisi ilmaissut niin vähän riemun tunteita kuin Suomen kansan kohdalla.” Itsenäisyyttä ei sen kummemmin juhlittu Hämeenkyrössäkään. Ihmisten mieliä kalvoivat yhä syvenevät yhteiskunnalliset ristiriidat ja jyrkentyvät asenteet. Edessä aukeava vuosi oli alkamassa pahojen aavistusten vallassa. Työttömyys, elintarvikepula ja epätietoisuus tulevasta täyttivät ihmisten mielen itsenäisyyden juhlinnan sijasta. Oltiin matkalla kohti kansallista onnettomuutta, sisällissotaa.

Joulukuun kuudes juhlapäiväksi

Suomessa käytiin 1918 verinen sisällissota ja sen jatkeeksi vielä valtiomuototaistelu monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeistossa ajateltiin Suomen irtautuneen Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja itsenäisyyttä haluttiin juhlia valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää.

Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa. Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi ja 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.

Itsenäisyyden alkuaikoina itsenäisyyspäivä oli selvästi oikeistolainen juhla. Jo 1930-luvulla sosialidemokraatit alkoivat kiinnittyä mukaan juhlamenoihin. Sotien jälkeen mukaa päivän juhlintaa tuli sotien ja sodassa kaatuneiden muistaminen. Itsenäisyyspäivästä kehkeytyi Suomessa valtiojohtoinen ja hyvin vakavamielinen juhla.

Itsenäisyyspäivän vieton ovat vakiintuneet vuosikymmenien mittaan. Valtakunnalliset tilaisuudet toistetaan pienimuotoisempina lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Lipunnostot, juhlajumalanpalvelukset, seppeleenlaskut sankarihautausmaille kunniavartioineen, kunnan järjestämä itsenäisyysjuhla ja kynttilöiden poltto ovat pitkäaikaista perinnettä. Kunniamerkkejä jaetaan, puolustusvoimien paraatia seurataan ja itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa taitaa kerätä vieläkin lähes puolet kansasta vastaanotinten ääreen. Ja silloin tällöin uudempia traditioitakin syntyy: Laineen Tuntematon sotilas on nähty kuvaruudussa itsenäisyyspäivänä vuodesta 2000 lähtien.

Mitä merkitsee itsenäisyyspäivä kyröläisille nyt? Varmasti paljon enemmän kuin 1917.  Mutta mitään yhtenäistä kyröläistä merkitystä emme joulukuun kuudennelle löydä. Joillekin liittyminen Euroopan unioniin merkitsi itsenäisyyden menettämistä. He ehkä viettäisivät kansallispäivää itsenäisyyspäivän sijaan. Mikä on siirtolaisten ja pakolaisten asema itsenäisessä Suomessa? Miten vastaamme taas kiristyvään sotilaspoliittiseen tilanteeseen: liittoutumalla vai pysymällä omillemme? Tällaiset itsenäisyyden luonteeseen ja tulkintaan liittyvät kysymykset leijuvat traditioon nojaavan yhtenäisen itsenäisyyspäivän vieton taustalla.

Lähteet

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistys ry, 1974.  

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset 2. Keuruu 1988

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4  Luettu 2.5.2016.

Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

I. K. Inha matkusti ensi kertaa Pielisen vesistöön aikaisin alkukesästä. Hän lähti matkaan ensimmäisellä sinä kesänä Savonlinnasta Joensuuhun yrittäneellä laivalla. Oli jo kesäkuu, mutta jäiden pelättiin vielä vaikeuttavan matkantekoa. Laiva lähti ani varhain aamulla matkaan, mutta jokunen tunti myöhemmin Inha heräsi karkeaan rohinaan: jää pysäytti laivan. Oltiin Haukivedellä lämpimässä auringonpaisteessa, mutta jäälautat estivät kulun. Kivisillä selkäsaarilla koivut olivat vasta puhkeamassa lehteen.

Mantereella oli jo täysi lehti puissa, ja Etelä-Saimaa lainehti kauttaaltaan avoimena. Kesän viivästyminen ei siis johtunut siitä, että olisi oltu paljon pohjoisempana. Haukivesi vain oli niin laaja, että jäiden sulaminen otti aikansa. Inha totesikin tämän luonnonilmiön osoittavan konkreettisesti Itä-Suomen vesistöjen laajuuden.

Syntyneessä tilanteessa Inha saattoi tarjota apua laivan kapteenille. Hän oli seurannut edellisenä talvena kirjeenvaihtajana Murtajan työtapoja Hangon jäissä. Inhan neuvosta takakannelle koottiin kansilasti ja matkustajat, joita oli ”muutama kymmenkunta rahvaanmiestä”. Näin saatiin vähänläntä laiva kohottamaan nokkansa melko korkealle ja painamaan potkurinsa riittävän syvälle. Se oli Murtajan asento, kun takasäiliöt olivat täynnä vettä. Sitten tehtiin uusi yritys:

”Puskettiin täydellä vauhdilla jään reunaan, kokka kohosi vielä kappaleen, jännityksellä katselivat kaikki, miten nämä Murtajan konstit sisävesillä menestyisivät… jää murtui, lautat hajosivat, eikä laivamme enää pysähtynytkään, vaan leikkasi tasaisesti edeten uoman jääkenttäin halki.”

Läpi päästiin, ja Inhasta tuli toviksi päivän sankari. Kapteeni kutsui hänet komentosillalle, tarjosi kahvit sekä naukun ja kiitteli Inhaa hyvästä avusta. Inha arveli, että joku äreä vanha merikarhu olisi harmitellut joutuessaan ammatissaan nolatuksi. Mutta siivo ja säyseä sisävesien kippari kiitteli kauniisti.

Orivedelle saavuttaessa Inha huomioi järven melkein saarettomaksi ja kulkusuuntaan lähes valtavan aavaksi. Aivan oikein hän arvioi Oriveden aavuuden, vaikka Laatokalle tietenkään järvi ei voinut vertoja vetää. Matkustajalle ei jäänyt vaikutelmaa rannoista eikä viljelyksistä, rannat ovat niin kaukana laivareitistä. Orivettä seurasi Pyhäjärvi, joka sekin oli laaja. Laajuutta korosti vielä rantojen mataluus. Pyhäjärven jatkona olivat vielä Höytiäinen ja Viinijärvi kapeitten kannasten takana. Höytiäinen laski aiemmin Viinijärveen, mutta hallinnasta riistäytynyt järvenlasku johti 1859 siihen, että Höytiäisestä vesi karkasi suoraan Pyhäjärveen. Inha arveli tuolloin vielä melko verestä murtolaaksoa maamme suurimmaksi nuoreksi luonnonmullistuksen jäljeksi.

Joensuusta Pieliselle

Inha arvioi Joensuun maisemallisesti mitä ikävimmäksi kaupungiksi. Joensuun läpi virtaava Pielisjoki satamineen pelasti kuitenkin melko paljon. Kaupungin kohdalla oli koski ja kanavakin. Inhan mielestä Joensuu muistutti paljon Pohjanmaan rannikkokaupunkia. Lakea maa ja melkoinen joki olivat molemmille luontaiset.

Joensuusta Inha jatkoi matkaansa Pielisjokea ja sen kanavia pitkin pohjoiseen. Pielisen kanavaa hän piti toisenlaisena kuin Saimaan kanavaa. Kaikkialla lähestyi sydänmaa jokea, maisemassa oli pohjoisempi, karumpi leima. Vain alkumatkan joki oli varsinaista jokea, ylempänä se muuttui virtojen ja koskien sitomaksi järvijonoksi. Koskipaikat ohitettiin lyhyitä kallioon hakattuja kanavia myöten. Laivaliikenne oli vähäisempää kuin alavesillä, mutta tukkiliikenne vilkkaampaa. Uittoon liittyvät olot oli uittoyhdistys Inhan mielestä järjestänyt mallikelpoisesti.

Pielisjoen komeimmat maisemat löytyivät ”laulukkaasta” Enosta. Siellä Kaltimonkoskella Pielisjoki katkaisi Pohjois-Karjalan vaarajonot. Kanava oli louhittu kallioon kosken sivuitse, ja paikalle oli perustettu myös paperitehdas. Inha ihasteli näköaloja Kaltimovaaralle ja toisella suunnalla Suppuravaaroille. Maisemaa hän piti tunturiluonteisena, koska vaarojen rinteet ja laet olivat suureksi osaksi yhtä paljaita, avoimia ja pensaikkoisia kuin pohjolan tunturitkin. Syy metsättömyyteen tosin oli toinen kuin tuntureilla: kaskiviljely, jota Inha nimitti myös ahoviljelyksi. Maat oli jo niin moneen kertaan kaskettu, että viertäjien täytyi kaataa nuorta vesakkoa ja vierittää näitä risuja maata pitkin saadakseen kasken palamaan. Tämän vuoksi maisema oli täynnä ahomaita, osa vielä harmaina kivikkoina, jotkut ahot nuorena pensaikkona ja jossain kasvoi jo kaskikelpoista vesakkoa. Talot olivat pieniä ja niin pellotkin. Mutta mihinpä vainiota maamies tekisi, kun kivi paistaa esiin joka puolelta. Ahotut rinteet olivat siis Enon miehen varsinaiset viljelykset. Rahvas oli köyhää, mutta Inhan mukaan useat kauneimmista kansanlauluistamme ja sävelmistämme ovat syntyneet juuri näissä maisemissa.

Enosta Pieliselle päin kuljettaessa muuttuivat seudut vielä autiommiksi. Ahvenisen kautta pääsi Pieliselle, sinne oli saatu jo sekä maantie että rautatiesilta. Mutta jos matkustaja halusi nähdä oikeita saloseutuja ja kaikkein alkuperäisintä saloväestöä, piti hänen poiketa Rahkeenvedestä Koitajokeen ja nousta sitä pitkin Ilomantsin salovesille. Mustana kuin terva, mutta kuitenkin selkeänä kuohui Koitajoen vesi lukuisissa koskissaan. Koitere oli kaunis ja saarekas erämaajärvi. Lopulta päästään Ilomantsin rautajärviin, joissa vanhat teollisuuslaitokset ovat kuin yritteliäisyyden ja viljelyksen pieniä keitaita. Mutta Inha arveli harvan lähtevän tuolle vaivalloiselle taipaleelle, jossa jalkapatikka oli usein ainoa kulkutapa ja yösijat ja ruoat ”huonosti korvaavat päivän rasitukset”. Useimmat suuntasivat Pieliselle, jonka rannoilla tapasi voimallisempaa asutusta. Inhan silmissä Lieksa, Juuka ja Nurmes olivat suuria ja edistyneitä yhteiskuntia, jotka toimeliaisuudessaan muistuttivat Länsi-Suomen parhaita seutuja. Lieksan taajaman takana olivat Pankakosken tehtaat komeassa koskessa, jota matkailijan kannatti käydä katsomassa. Nurmeksessa oli rautatehtaansa ja Juuassa kivilouhoksensa. Ja uusia kehitysmahdollisuuksia teollisuudelle näytti olevan. Mutta viljelys ja alkuperäiset erämaan olot olivat täällä silti lähempänä toisiaan kuin missään. Inha kertoi, että Lieksa kylänraitilla purilaat – joista hän käytti nimitystä aisaresla – olivat rattaiden ohella tavallinen ajoneuvo.

Kolilla

Inha kävi Kolilla monta kertaa. Suomen maisemia kirjoittaessaan hän ei edennyt paikasta toiseen tekemiensä matkojen mukaisesti, vaan poimi impressioita maisemista eri matkoilta ja yhdisteli niitä vapaasti. Kolin esittelyyn hän valitsi matkan, jonka hän teki erään Italiasta juuri palanneen taitelijan seurassa. Inha ei maalaria nimennyt, mutta tiedämme, että kyseessä oli Eero Järnefelt. Jean Sibeliuksen lankomies läksi Inhan kanssa Helsingistä Kuopioon ja sieltä edelleen Juukaan. Matkalla Juukaan Järnefelt ei innostunut syksyisistä vaaramaisemista, vaan epäili, tokko Kolikaan tuntuisi miltään Apenniinien vuoriston jälkeen. Taiteilijan tyyneys lamasi Inhaakin. Hän alkoi epäillä Kolin taikaa, vaikka oli vuosia aiemmin siellä käydessään syvästi paikkaan ihastunut.

Kumppanukset astuivat laivaan Juuassa ja saapuivat Kolin rantaan iltamyöhään, pilkkopimeässä. Rantaa ei näkynyt, mutta tyven kertoi myrskyisen matkan jälkeen maan olevan lähellä.

”Kun sattumalta katsoin taivaalle, huomasinkin maan ja taivaan hävinneen rajaviivan ylhäällä huimaavassa korkeudessa! Siellä juoksi vaarain ulkopiirre taivaankannella, jolla pilvet nopeaan kiitivät ja aukeamista pilkisti yksinäisiä tähtiä. Miten huimaavan korkeaksi mielikuvituksessani äkkiä kohosi tuo pimeä seinämä edessäni! Hämmästys valtasi mieleni – tuskin olisi vaara voinut täydellisemmin yllättää. Luulen, että tämä välitön vaikutus kohotti Apenniinienkin taakkaa toverini mielessä.”

Vaan vielä oli selvittävä maihin. Rantasilta ei erottunut vaaran sysimustasta varjosta lainkaan. Kapteeni pysäytti laivan kuulostellakseen laiturin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kapteeni huikkasi kovaäänisesti saadakseen vastauksen, mutta mitään ei kuulunut kaiun hälvennyttyäkään. Lopulta kuului pimeydestä pienen tytön hoikka ääni:

– Täällä silta on!

Öinen saapuminen satamaan herkisti seuraavana aamuna kumppanukset sopivaan mielentilaan katsomaan sitä valtavaa valo- ja värinäytelmää, joka Ukko-Kolin kukkulalta avautuu. Koli oli Inhan mielestä parhaimmillaan syksyllä – kuten muuten Punkaharjukin. Pohjois-Karjalan syksyiset vaaramaisemat loistivat kirkastettua vaaleutta lehden kellastuttua. Kellastuivathan puut muuallakin, mutta muualla ei enää ollut kaskeamisen jäljiltä vesoittuvia avaria ahoja ja lehtoja. Metsäjärvet lainasivat oman sinensä lisäksi ympäriltään keltaista ja sekoittivat siitä omituista hehkuvaa sinivihreää, joka jalokiven eloisalla värillä loisti laakson pohjasta. Puolet maisemasta oli tätä hohtavaa kultamerta, mutta toisen puolen täytti Pielisen aava lainehtiva pinta repäisevän sinisenä. Se ei ollut enää kesän hempeää sineä, vaan voimakasta, syysvihurien syventävää sineä, joka mantereenkin väriuhkeuden rinnalla piti puoliaan.

Inha kuvaili useamman sivun verran Kolilta eri suuntiin avautuvia näkymiä. Lopuksi hän palaa vielä kalevalaisuuteen ja kaskeamisen merkitykseen maisemien viehätyksen luojana:

”Mutta mahtavuutensa ohella näillä maisemilla on aivan omituinen viehätyksensä. Se on tuo ahoviljelyksen ja paimentolaisuuden vanha, lapsuuden aikainen sävy, joka kiertelee rinteitä ja laaksoja ja kaikista uusista viljelyihanteista huolimatta yhä koskettaa ihmeen herkkiä kieliä rinnassamme. Kenpä ei olisi oppinut rakastamaan kivikkoista marjaista ahoa, karjankellon säännöllistä kiertokulkua, kaskia, savuja, tuohitorven luikutusta, paimenten pajatusta ja leikinlyöntiä! ...Nämä ovat noita ammoin raattuja ahoja, vanhoja laulun maita, joista runo laulaa ja joilla se suureksi osaksi on syntynytkin, ja tämä tieto keventää askeltani, kun painun vaaralta laaksoon, kohoan laaksosta uudelle vaaralle, palaan löytämilleni paikoille, mieli täynnään auvoista rentoisuutta.”

Väliin Inha ihannoi teksteissään kaskeamista, mutta kyllä hän tunsi työtavan raskauden ja näki myös kaskikauden lähestyvän loppuaan. Inhallekin oli varmasti tuttu matkakumppani Järnefeltin maalaus Kaski eli Raatajat rahanalaiset, joka antoi realistisen lohduttoman kuvan kaskenraatajista. Hän kyllä näki mökkiläisen kaataneen kaskensa puolikasvuiseen lepikkoon nylkeäkseen vielä uudelleen kaskeamisen uuvuttamia metsiä. Mutta silti Inhan mielestä runolliselta kannalta katsoen ei mökkiläinen näe siinä raiskausta, vaan ikivanhan rakkaan viljelysmuodon, jonka avulla koko Suomi aikanaan raivattiin asutukselle. Musta kaskikin myhäilee, kun sen ympärillä nokiset raatajat rakentavat aitansa, leikkiä laskien ja nauraen, niin että valkoiset hampaat loistavat.

Vaaralta Pielisen rantaa laskeuduttuaan Inha vielä löysi sopivan paikan matkailumajalle. Siihen tulisi rakentaa vanhan suomalaisen talonpoikaistalon mallinen majatalo tupineen, luhtineen, aittoineen ja tuohikattoineen. Ja samalla majapaikan yhteydessä voisi vielä säilyttää kaskeamisen, joka edistyksen mukana väistämättä katoaisi Koliltakin. Pienen kasken voisi silloin tällöin polttaa, perata ja kylvää muistoksi jälkipolville menneistä ajoista.

Inhan pelot siitä, että Eero Järnefelt ei Apenniinien jälkeen antaisi Kolille arvoa, olivat aivan turhia. Perillä Järnefelt paljasti käyneensä jo aiemmin Kolilla Juhan Ahon kanssa. Mutta tuolloin oli mukana romantiikkaa ja vaimot. Siitä tuli vähän sotkua, mutta nyt oli aikaa maisemille. Järnefelt maalasi luonnostensa ja valokuvien perusteella 1899 öljyvärityön Syysmaisema Pielisjärveltä. Tästä panoraamamaalauksesta tuli sortovuosina yksi suomalaisuuden ikoni. Järnefelt palasi vielä usein Kolille, viimeisen kerran 1936.

Järnefelt: Näkymä Kolilta (1923)

Järnefelt: Maisema Kolilta (1930)

Eero Järnefelt viimeistä kertaa Kolilla 1936

Matka jatkui

Järnefeltin tehdessä luonnoksiaan pystytti Inha kameransa eri puolille Kolia. Kuvia voit katsella täältä. Kolilta kumppanusten matka jatkui Kuopioon, Iisalmeen, Kajaanin ja lopulta Vuokattiin. Vuokatissa Inha innostui tekemään maantieteellisiä tutkimuksia punnituskoneellaan. Täällä myös kumppanusten tiet erosivat. Järnefelt suuntasi Helsinkiin jättäen Inhan punnituskoneineen Vuokatin rinteitä tutkimaan.

Kirjansa lukijaa Inha ei vienyt Vuokatin suuntaan. Hän jakoi teoksensa alalukuihin, joista yhden otsikkona oli Itä-Suomen matkailumaisemat. Siinä hän kuljetti lukijaa Saimaan kanavalta Vuoksen, Imatran, Mikkelin, Savonlinnan, Punkaharjun ja Joensuun kautta Kolille. Kokonaisuuden hän päätti kertomukseen Vaellus erämaassa. Siinä hän kuvasi luonnon lisäksi yhden köyhän ja syrjäisen mökin ukon kohtaloa. Inha toimitti lopulta kirkolta jauhosäkin ”oman mielensä viihdytykseksi”, koska selvästi pelkäsi perheen joutuvan suoranaisen nälkäkuoleman uhriksi. Mutta jonkin aikaa katseli Inha kansanrunouden silmien sijasta raatajan silmillä, ja näki korven kolkkouden, armottoman kylmyyden, vihamielisen voiman, ihmisen ja hänen viljelyksensä vainolaisen.

Kirjallisuus

I.K. Inha: Suomen maisemia. WSOY Porvoo 1909

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015.

Inha Savonlinnan seuduilla

Inha Savonlinnan seuduilla

Into Konrad Inha saapui Savonlinnaan laivalla, tietysti. Hänen kaltaiselleen samoojalle junalla kulkeminen olisi ollut kauhistus. Inhan luonnehdinnan mukaan Saimaalla vallitsee sama väljyyden tunne kuin merellä. Tunne ei johtunut aavoista ulapoista, vaan lukuisista salmista, lahdista, syrjäselänteistä ja haaravesistöistä, joita ei ihmisiässä ehtisi kulkemaan. Purjehtija on Saimaalla siis kuin löytöretkeilijä. Inha tunsi myös halua lähteä löytöretkeilijäksi Saimaalle. Hän pohti, että paras kulkuneuvo siihen tarkoitukseen olisi hyvä purjealus tai ”voimavene kajuuttoineen”. Vapaa retkeily ja tutkimusmatkailu Saimaalla jäi kuitenkin Inhalta toteuttamatta.

Pitkän laivamatkan jälkeen Savonlinna tuntui melkein saaristokaupungilta. Ennen rautatien rakentamista kaupunki olikin vesiteiden varassa. Savonlinnaan poikkesivat kaikki pitkämatkaiset matkustajalaivat, ja sieltä haarautui monelle taholle paikallista höyrylaivaliikennettä. Laivoja saapui ja lähti satamasta alati.

Asemastaan laajan sisävesiväylien keskuksena sai Savonlinna viehätyksensä. Savonlinna olikin tavallaan vanhanaikainen ja ”maalauksellinen” kaupunki mataline puutaloineen, puistoineen ja pihapuineen. Kun tähän lisättiin ainutlaatuinen Olavinlinna, saatiin kylpylävieraille ihanteellinen vierailukohde.

Rautatie oli tullessaan murtanut jossain määrin Savonlinnan eristynyttä asemaa. Kyrönsalmi menetti rautatiesillan rakentamisen jälkeen erottavan luonteensa. Inha mielestä silta muutti maisemanluonnetta epäedulliseen suuntaan. Mutta siihen täytyi luonnonystävän mukautua, koska moiset muutokset oivat välttämättömiä. Ja toisaalta rautatien ansiosta voi Savonlinna kylpylaitoksineen hyötyä entistä paremmin kauniista luonnostaan, kun matkustavaiset aiempaa helpommin pääsivät paikalle. Rautatie ei siis kaupunkia tuhonnut, vaan yhden varauksen Inha teki:

”Mutta kyllä Savonlinnaan olisi saatu rautatie muualtakin kuin Punkaharjua pitkin”.

Inhan havaintojen mukaan maiseman luonne muuttui Savonlinnan itäpuolelle mentäessä. Maisema sai samanlaisen luonteen kuin Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Puruveden etelärannan muodosti Pien-Salpausselkä kankaineen. Pohjoisrannalla taas olivat runolliset viljelysvaarat, joista Inha nosti tietysti esille Humuvaaran (Hummovaaran), jossa Lönnrot pysähtyi laulattamaan Juhana Kainulaista. Inha suorastaan herkistyi palautellessaan mieleensä Lönnrotin kuvauksen Kainulaisen herttaisen vanhanaikaisesta kodista. Samalla hän pohdiskeli suomalaisuusmies Rietrikki Polénin ja kirjoituksiin ja omiin kokemuksiinsa perustuen vastakohtaisuuksia seudun talojen välillä. Monessa köyhässä talossa oli säilynyt runojen henki ja ihanteet, vaikka säkeet olivat jo unohtuneet. Rikkaammassa talossa, jossa runoja halveksittiin, elettiin huonossa sovussa ja riettaudessa. Mille pohjalle pitäisi siis rakentaa todellinen kansansivistys, kun uudet elämänpiirteet – usein turmeleviksi katsottavat – väistämättä saapuvat? Miten voi kansa säilyttää omintakeisuutensa, luontaiset henkiset lahjansa ja antaa uuden muodon henkensä ihanteille uudenaikaisen elämä kehyksissä?

Inhan luonnehdinta Puruvedestä ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

”Puruvesi kirkkaine vesineen, avoimine maisemineen on ihanimpia järviä. Asutus ja tuo vanha runopohja kiinnittävät siihen vielä enemmän. Vilkkaalla uteliaisuudella retkeilijä tutustuu jokaiseen uuteen saattajaan, joka airoineen, tuhtoineen astuu hänen kanssaan rantaan. Vaikkei hän runoja osaisikaan, niin on hänen keskustelunsa siitä huolimattakin useimmiten runoutta. Rannan hopeinen vesi, lumivalkoinen vaahto, selän puhdas väri, ne ovat verrattomat. Ei edes sään kolkkous eikä tuulen tuimuus voi hävittää niitä valoisia, runollisia mielialoja, jotka asuvat Puruveden maisemissa.”

Inhan saapuessa Savonlinnaan oli kaupunki täydessä syysmarkkinahumussa, karusellit pyörivät, posetiivit soittivat, maalaisia käveli kadulla hienoisessa humalassa, hyvän vuodentulon mielialassa. Mutta Inha jatkoi matkaansa laivalla Punkaharjun suuntaan. Kuvattuaan luonnonkauneutta monisanaisesti muistutti hän näkökulmista:

”Mikä loppumaton runsaus luonnonkauneutta, ajattelee pääkaupunkilainen salaisella kateudella, tullessaan äkkiä kuin pussista tähän luonnonkauneuteen. Mikä karu ja vaikeasti raadettava maa, huokailee talonpoika, joka on nämä maat kaskennut ja sitten huononpuoleisiksi pelloiksi sulattanut.”

Inha kuvaa saapumista Punkaharjulle luonnon kirkkautta menettämättömäksi rauhoittumiseksi. Kalliot korvaa tyven harju, lehtipuumetsiköt vaihtuvat hongikkoon, joka paistattelee punertavia varsiaan ja vihantia latvojaan lämpöisessä päivänpaisteessa. Vaihtuva maisema johtaa myös mielialan muutokseen:

”Kun vilkkaasta, värikkäästä syysmaisemasta astun Punkaharjun ikiviheriän hongikon pylväskäytäviin, niin valtaa mieleni samanlainen tunnelma, kuin jos kirkonmäeltä, kirjavan rahvaan seasta, äkkiä astuisin kirkkoon, jossa virren päätyttyä jälkisoitto humisee uruista ja seurakunta on kumartunut hiljaiseen rukoukseen. Niin kuin kynttiläkruunu valaisee vain siellä täällä kultasateena valuva koivunlehvä tummia vihantia havuholveja.”

Inhasta Punkaharjulla lisää täällä 

Lähde: I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo 1909.

Into Konrad Inha Punkaharjulla

Punkaharjulla paistaa aurinko aina – ainakin matkailumainoksissa. Kyllä ei eilen (12.6) paistanut. Kun tallasin eilen Tuunaansalmen siltaa pitkin, iski tuuli vaahtopäiseltä Puruvedeltä kimppuun. Tuntui, että olisi pitänyt laitella kiviä tuulipuvun taskuun maakosketuksen varmistamiseksi. Lämpömittari plussan puolella kuitenkin, Suomen suvi suloisimmillaan. Hyviä puolia unohtamatta: ei itikan itikkaa. Mutta sadetta pidellessä esiin Kostulan kansakoulun opettajakirjaston teos numero 43 vuodelta 1921. Nimilehdelle on präntätty:

SUOMEN MAISEMIA

NÄKEMÄNSÄ MUKAAN KUVAILLUT

I.K. INHA

PORVOOSSA, 1909

WERNER SÖDESTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA

Into Konrad Inha, syntyään Konrad Into Nyström, kävi Punkaharjulla useamman kerran. Hän kertoi saapuneensa paikalle niin keväällä, kesällä kuin syksyllä. Kiireinen matkustaa Punkaharjulle junalla, mutta paras tapa on vesitie. Syvimmälle Inhan mieleen painui syksyinen matka iloisten tovereiden kanssa. Tuolloin ”kesän hekkuma oli silloin jo luonnosta kadonnut, mutta syksyn raikkaus tullut sijaan”.  Matkaa taitettiin tähtikirkkaana yönä aikaan. Inha kertoi, ettei olisi osannut matkasta nauttia niin paljon, ellei olisi aiemmin päiväsaikaan matkaa taittanut. Vaikka reitti oli vilkkumajakoilla viitottu, ylisti Inha laivamiesten taitoja, kun he pimeässä ja sumuissa selvisivät saarten ja karikkojen sokkeloissa törmäämättä maahan tai toisiin laivoihin. Mutta tuolle retkelle sattui kuulakas ilma. Öiseen aikaankin liikennettä väylällä riitti:

”Täydellä vauhdilla kiidettiin eteenpäin, rikottiin selillä tähtikenttä toisensa jälkeen, tähyttiin mustia maanhaamuja, joita liikkui ohitsemme, katseltiin vastaantulijain tuli. … Toinen valoryhmä toisensa jälkeen ilmestyi eteemme, punaisia, viheriäisiä, valkoisia tulia, ikään kuin olisi vastaamme uinut kokonaisia kyliä, milloin matkustajalaivoja, valaistuna kuin palatsi, milloin hinaaja, perässään puolenkymmentä lotjaa.”

Venetsialaiseksi illaksi tätä näytelmää muuan matkustajista nimitti.

Inha kiersi kameransa kanssa Suomen perusteellisesti. Hän väitti käyneensä jokaisessa Suomen tuolloisessa pitäjässä. Hän tunsi tietysti kirjallisuudesta ja osin maalauksistakin kuuluisimmat Suomen maisemat ennen kohteisiin saapumistaan. Usein hän näyttää jännittäneen ensikokemusta maisemaisänmaallisuuden maineeseen nostamista paikoista: onko paikka ennakkomainetta vastaava, tarjoaako se merkittävän kokemuksen?

Punkaharjusta Inha totesi, ettei siellä ole oikeastaan mitään, joka tekisi vaeltajaan paikan maineen mukaisen vaikutuksen ensisilmäyksellä. Ensimmäiseksi mieleen painuu viihdykäs rauhallisuuden tunne. Mutta hiekkarannat, harjunpyöreä selänne, kanervikot, oksattomat hongikot on katsoja nähnyt jo monella Suomen kankaalla. Kävelyretkillä Punkaharjun ominaisluonne vähitellen selviää:

”Se on luonnon erottama kappale yksinkertaisinta vanhinta luontoa, muistomerkiksi jäänyt selkien ja mantereitten välille. Luonto on siihen kasannut vain hietikoita ja kivikoita, varta vasten jättänyt pois hyötymaat, jotka ihmistä houkuttelisivat, ja tälle karulle maaperälle kylvänyt pelkkää petäjää, kaikkein vaatimattominta, mutta siitä suolimatta melkein kauneinta puutamme. Punkaharjulla ihminen on kerrankin käsittänyt luonnon viittauksen ja jättänyt tuon yksinkertaisen puiston häiritsemättä kasvamaan. Mitä on tehty, avattu siellä täällä vähän näköalaa, johdettu harjun selkää mutkitteleva maantie, on tehty vain siinä tarkotuksessa, että luonnon aikomukset sitä paremmin esiintyisivät.”

Inha kuvaili Punkaharjun vaihtelevia näköaloja innostuneesti löytäen lopulta maiseman keskeisimmän elementin:

”Mutta mitä olisi tämä kaikki ilman korkeata hongikkoa, joka ehjänä, tasaisena kattaa koko harjun ja seisoo rannoilla mitä uljaimpina rintamina. Kun vesi on tyynenä ja nämä rintamat kuvautuvat veden kalvoon, hohtavat kauas selälle, kun illan ruskot loistavat rungoilla ja koko luonto on vaipunut hartauteen, silloin on Punkaharju ihaninta.”

Inha kommentoi myös Punkaharjulle rakennettua rautatietä, jota yleisesti hänen mukaansa kiitetään siitä, ettei se mainittavasti häiritse harjun maisemia. Hän myöntää, että rautatie on istutettu maisemaan sitä pahemmin rikkomatta. Inha arvosti ja kuvasi kulttuurimaisemia, mutta piti kai koskematonta luontoa ja erämaata vielä tärkeämpänä. Mutta paremmin olisi Punkaharju luonteensa ja ominaisuutensa säilyttänyt, jos rautatietä ei olisi rakennettu ja Tuunaansalmea ja Punkasalmea silloitettu:

”Se (Punkaharju) on menettänyt rauhansa, sidottu jokapäiväisen elämänlevottomaan kiireeseen. Vaikkapa rata olisikin melkein näkymättömissä, niin muistuttavat kimakat vihellykset sen läsnäoloa. Leikkaukset, penkereet ja komeat kaarisillat häiritsevät luonnon yksinkertaista, mutta kuitenkin sanomattoman arkaa rakennetta”.

Vaan kuinka ollakaan, ilmastonmuutos saapui Punkaharjulle tätä kirjoittaessani. Kävely harjulle todistaa, että Inha oli oikeassa. Punkaharjun kruunu on korkea, ilta-auringossa kylpevä ja veden kalvoon heijastuva hongikko.

Aurinko paistaa, on taas kesä. Ja itikat.

Kuvailun lisäksi Inha tietysti kuvasi Punkaharjua. Voit hakea Inhan kuvia täältä: https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=inha+punkaharju&type=AllFields

Punkaharjulla kävellessäni otin itsekin muutaman kuvan. Huomattavasti helpommalla pääsin kuin Inha, kännykkä tuulipuvun taskussa ei paljon painanut. Samoille paikoille huomasin hakeutuneeni kuin Inha. Hänen ajoistaan on metsä selvästi kasvanut ja tahtoo joissain paikoissa peittää järvinäköalan.

Valtionhotellista Inha otti useampia kuvia. Saimi Hoyer ja kumppanit avaavat hotellin 23.6.2016 Nimeksi tulee Hotelli Punkaharju, Valtionhotelli-nimi saa väistyä historiaan.

Punkaharjulla on lukuisa määrä vaeltajien tallaamia polkuja. Niiden lisäksi on Metsähallitus ilahduttanut kulkijoita kivituhkalla päällystetyllä polulla, jolla kelpaa huonojalkaisemmankin turistin astella. Pariin kohtaan on rakenneltu kiviset portaat. Nämä kai kestävät seuraavaan jääkauteen, jos pohjatyöt on kunnolla tehty.

Runebergin kummulta lienee otettu eniten Punkaharjuaiheisia kuvia. Tässä näköalaa Puruvedelle päin.

Tämä kuva on Takaharjulta. Varsinainen Punkaharju on jorpakon toisella puolella.

Uuttakin on Punkaharjun luontoon ilmestynyt Inhan vierailujen jälkeen. Itkukuusi toivottaa tervetulleeksi arboretumiin.