Sahti - tummaa magiaa

Sahti - tummaa magiaa

Voimallinen sahtikulttuuri oli Hämeenkyrössä yksi asia, joka yllätti itäisiltä mailta saapuvan. Päätin joskus kirjoittaa sahdista, mutta aihe oli kova pala purtavaksi. Toista tuhatta vuotta meni artikkelin tekemiseen. Vihdoin vuonna 2010 tämä pieni sahtitarina julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa.

Sahti sivullisen silmin

”Sahtia, lehtori Mielonen” – perään kysymysmerkki, huutomerkki vai piste? Tätä pohdiskelin joskus 1985 Hämeenkyröön muutettuani pitopöydässä. Ilmeisesti kysymysmerkki oli tarpeeton, koska lasi täyttyi aina riippumatta siitä, mitä mutisin. Juomalla ei lasi tyhjentynyt. Huutomerkki olisi kai liioittelua, eihän lausetta esitetty normaalimeteliä suuremmalla volyymilla. Siis kyseessä on toteamus. Piste.

Moni minua aiemmin Hämeenkyröön hairahtunut valitteli joutuneensa käytännöllisen sahtipilan uhriksi. Muualta muuttaneelle uskoteltiin, että ”paikallista kotikaljaahan tämä”. Uhri istutettiin pöytään ja hänelle juotettiin saman tien pari litraa sahtia. Vihdoin vessaan karatessaan ensikertainen sahdinnauttija sotkeutui todennäköisesti kinttuihinsa. Jo vain valaisi hymy tavallisesti perusynseät kyröläiskasvot iloiseen hymyn. Onneton uhri pelkäsi seuraavana aamuna kuolevansa, puolipäivältä jäävänsä eloon ja iltapäivästä jäävänsä sahdin tuhoamaksi loppuiäkseen.

Itse en sahtipyörityksen uhriksi joutunut – ainakaan muistaakseni. Minulle Pähkinäsaaren rajan itäpuolella syntyneenä ja asuneena sahti oli tyystin tuntematon aine ennen Kyröön emigroitumista. Lahdessa asunut serkkuni tosin kertoi kesälomilla käydessään päässeensä Sysmän suunnalla pidetyissä häissä jo alakoululaisena  pyörrytystilaan. Nopealiikkeinen lapsi ennätti saada osansa sahtipöydän antimista ennen kuin vanhemmat ehtivät hätiin.

Jonkin verran sahtikulttuuriin jouduin tutustumaan kunnan henkilökuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Neuvoston keskeisin tehtävä oli ainakin 1980-luvun lopussa järjestää syksyinen juhla kunnan palkollisille. Kunta kustansi ruuan, sahti hankittiin osallistumismaksulla. Juhlat pidettiin perinteisesti Koskilinnassa ja sahtia oli oltava ainakin litra juhlijaa kohti. Parhaimmillaan juhlijoita oli noin 200, joten sahtiakin rahdattiin paikalle melkoiset sammiot. Noina 1980-luvun loppuvuosina sahti opetti konkreettisesti sisäistämään itäisen naapurimaan perestroikan perustermit: kun illalla glas nost, niin aamulla peräst roikaa. Myös hämeenkyröläisiä ruokapitoja järjestettiin, ja meitä tarjoilutöihin eksyneitä hyviteltiin sitten sahtikannuilla ruokatarjoilun tauottua.

Sahdin ystävää minusta ei siis tullut. Olut lämmitti mieltä enemmän, avautuivathan tuohon aikaan Suomen markkinat myös ulkomaisille oluille. Itse asiassa puuhastelin Kyröön Anti-Sahti-Seuraa (ASS), mutta seuran toiminta kuihtui kai mahdottomuuteensa. Jäseniäkin oli vain kolme; heistä yhtä epäiltiin kaiken lisäksi sahdin salakäyttäjäksi. Kolpakollisen sahtia nautin tilaisuuden tullen kernaasti vieläkin, mutta sitten jää muki odottamaan sisuksiltaan vahvempaa käyttäjää.

Mitä sitten kotiseudullani Itä-Suomessa juotiin juhlittaessa? Pidoissa tarjolla oli kotikaljaa, maitoa ja piimää. Alkoholijuomia ei juuri talon puolesta tarjoiltu. Niiden nautiskelu keskittyi johonkin liiterin nurkalle halkopinon taakse. Osa miesväestä siellä liikehti ja palasi pirttiin naama ankarasti punottaen ja henki väkevästi höyryten… Jotkut ”sodankäyneiksi” nimetyt sinne pinon taakse tuupertuivatkin. Tavallisessa maalaistalossa käytettiin alkoholia muutenkin niukasti. Konjakkipullo oli lukkojen takana lähinnä lääkinnällisiin tarkoituksiin. Naisväen tavattoman vähäistä käyttöä varten oli samassa säilössä pullo Muscatia tai jotain muuta väkevää viiniä, kenties marjalikööriäkin.

Kirjailijat sahdin markkinoijina

Sahtiin tutustui sentään kirjallisuuden välityksellä. Johan kansakoulussa opastettiin Seitsemän veljeksen kautta väkijuomien kiroja välttämään. Lauri sortui neljäntenä päivänä Hiidenkivellä Toukolan härkien piirittämänä ryypiskelyyn. Viinaakin keitettiin. Veljekset hakivat Jukolan vanhan viinapannun ja aloittivat päiväkausia kestäneen ilonpidon kuuden miehen voimalla; Hiidenkivellä läksynsä oppinut Lauri pysyi visusti erossa voimajuomasta. Simeoni ja Eero varustettiin sitten ruistynnyrillä ja kymmenellä viinakannulla Hämeenlinnan rommia, puteliolutta, nahkiaisia, silliä ja vehnäsiä ostamaan. Huonostihan siinä kävi, varsinkin Simeonille, joka matkallaan näki ”itse Lusifeeruksen”

Mutta tunsivathan veljekset sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”.

”Mutta olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissa.”

Huimaustapa tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”. Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle. Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.

Väinö Linnan Pohjantähden nuukailevan Koskelan Jussinkin oli hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Loistava kuvaus vie mennessään. Tuntemattoman sotilaan kiljumellakka Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi tarkensi eron kiljun ja sahdin välillä. Kiljua valmistettiin idässäkin, mutta oman kylän pojat eivät siihen juuri sortuneet. Keskioluen vapautumien meidät kai kiljunteolta pelasti. Keskiolut  vapautui 1969: kaveriporukkamme oli tuolloin 14 – 16 vuoden iässä, ja alkoholikokeilut aloitettiin useimmiten keskioluen nautiskelulla. Olimme jostain kuulleet, että olut oli juotava mahdollisimman nopeasti humalatilan varmistamiseksí. Tällä strategialla tavoite saavutettiin, mutta usein myös sivuvaikutukset olivat ankaria. Kokemus opetti sittemmin, että perille pääsee hitaammin kiiruhtaenkin.

Pontikka idän ihmejuomana

Mutta vielä helpompi oli savolaisen sisäistää itäisten merkkikirjailijoiden juomakuvaukset. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa saavuttaa Jooseppi Kenkkunen maisen vaelluksensa yhden huippukohdan saunottaessaan nimismiehen saunariihessään. Kieltolaki on voimassa, mutta se ei estä nimismiestä nautiskelemasta  Joosepin keittämää pontikkaa:

”Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti ja sydämellisellä arvovallalla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven veikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä – kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassa olevan lain mukaan on rikollinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enemmän oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa – ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut.”

Semmoinen oli köyhän elämän yksi kohokohta.

Vielä läheisempi on Joel Lehtosen näkemys viina-asiaan, olihan hän syntyisin naapuripitäjä Säämingistä. Hänen äitinsä Karoliina Heikarainen oli tuttu näky myös Kerimäellä, jossa oli kirjoilla osan elinvuosistaan. Vanhat kerimäkeläiset muistivat lapsuudessani vielä hyvin Karoliinan. Niin naapurimökin Iitakin, jolta helsinkiläistynyt ja Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta oppia hankkinut tätini koitti udella Joel Lehtosen isän henkilöllisyyttä. – Noo, arvannoonko tuota tieteee, vastasi Iita ja jäi hymyilemään hyvin tietäväisen näköisenä…arvoitukseksi jäi.

Lehtosen Putkinotkon heleä kesäpäivä päättyy sisällissotaa ennakoivaan tummuvaan iltaan, Ananias Käkriäisen ”harhalaukaukseen” ja pontikankeiton kuvaukseen. Hevonpään saaren piiloisessa onkalossa Juutas ja Ananias kumppaninaan Mauno Kypenäinen valmistelevat keittopaikkaa. Tähän kuvaukseen päättyy romaani:

”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

Lehtosen ihmishahmoihin, kielimaisemaan ja kesän kuvaukseen samaistun vaivatta. Sellaistahan siellä oli, vielä 1960-luvullakin. Pontikankeittoahan kotikylässäni  tosin ei harjoitettu, kauempana vallesmannista sijaitsevissa naapurikylissä semmoista huhuttiin tapahtuneen. Pontikankeitto traditioineen ja kiroineen kuvittui myös valkokankaalle Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa unohtumattomasti. Salapolttajien ilmeisiin, katseisiin ja ruumiinkieleen tiivistyi tuon ajan suomalainen alkoholipolitiikka ja –kulttuuri.

Kitee lienee ollut aikanaan Suomen kuuluisin pontikkapitäjä. Sinne eksyin opettajaksi 1980-luvun alkupuolella. Kiteeläisten suhtautuminen pontikkaan kirkasti muuten vaikeaselkoisen sivistyssanan merkityksen: ambivalentti oli oikea sana kuvaamaan suhdetta. Kiteeläiset halusivat olla ylpeitä pontikastaan, mutta toisaalta lainrikkomisella ei parannut rehvastella. Kunta pystytti sikäläisen valtatien varteen pullonmuotoiset mainostaulut, joissa kehotettiin kääntymään Kiteelle, ”Keski-Karjalan kaupuntiin” – kaupunkihan Kitee ei vielä ollut. Kristillisen liiton kunnanvaltuutetut riensivät ankaraan taistoon mainostaulujen poistamiseksi. Itse koitin virattomana opettajana nimimerkin suojista yllyttää useammassakin yleisönosastokirjoituksessa kiteeläisiä perustamaan pontikkamuseon suojelemaan katoavaa kansanperinnettä. Suosittelen toiminnallista museota, jossa kirkasta tiputeltaisiin pulloihin turisteille poisvietäväksi. Tuon ajan suomalaisen alkoholipolitiikan tuntien tämä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Myöhemmin tosin Kiteen kirkasta Alkoon tuottava tehdas perustettiin. Punkaharjulle.

Pontikkakausi oli Kiteellä jo 1980-luvulla taittunut. Pitäjään oli perustettu Alko ja ravintoloita, väkijuomia ei tarvinnut enää Joensuuhun lähteä hakemaan. Perinne surkastui pontikan tuottamiseksi siisteissä keittiöolosuhteissa. Eläkevuosien kynnyksellä ollut opettajakollega muisteli joskus haikein mielin vanhoja aikoja. Hänen lapsuudessaan juhannuksen lähetessä  laajoilta soilta ja vaarojen rinteiltä alkoi nousta savuja taivaanrannalle. Kiteen kirkkaan tuotanto mittumaarin juhlistamiseksi oli alkanut.

Kunnallista sahtipolitiikkaa

Raittiusaate levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti tätä oikeuttaan jo 1869  kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti lain sallittu kuivatettiin  myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890 kuntakokokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan vuoden alusta lähtien keskitikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta". Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin. Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.

Raittiusväen suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin. Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea juovutusjuomien joukkoon.

Kaikkia alkoholijuomia koskeva valtakunnallinen kieltolaki säädettiin 1919. Sitä ei parane kuvata menestykseksi. Jo 1920 Hämeenkyrön käräjillä käsiteltiin kymmeniä viinajuttuja. Talvikäräjillä 1923 käsiteltiin lähes kaksi päivää kieltolain rikkomuksia. Päätoimittaja U. W. Valakorpi ihmetteli Hämeenkyrön Sanomissa, josko raippa- tai jalkapuurangaistukset pitäisi ottaa uudelleen käyttöön. Sakkorangaistusten ainoa seuraus kun oli se, että tuomitut nostivat viinan hintaa sakkonsa kuitatakseen. Sahdin perinteistä käyttöä juhlajuomana ei ymmärtääkseni Hämeenkyrössä kieltolain aikana edes yritetty estää. Mahdotonta se olisi ollutkin.

Kunnanvaltuusto koitti tukea kieltolainvalvontaa perustamalla raittiuslautakunnan. Siihen ei oikein tahtonut löytyä jäseniä: nähtävästi työ koettiin mahdottomaksi. Parhaansa raittiuslautakunta yritti, mutta työn tulokset jäivät niukoiksi. Kunnallinen raittiuslautakunta lopetti työnsä kieltolain kumoamisen myötä. Sen työtä jatkoi kunnan ja paikallisten raittiusjärjestöjen yhdessä pitämä toimikunta.

Raittiuslautakunta heräteltiin henkiin sotien jälkeen valtuuston päätöksellä joulukuussa 1944. Lautakunta patisteli useampaan kertaan poliisia tiukentamaan otettaan viinanpolton ja huvipaikoilla tapahtuvan laittoman viinamyynnin hillitsemiseksi. Liikkuvaa poliisiakin haluttiin avuksi ja huvitilaisuuksien järjestysmiehiltä vaadittiin pontevampia toimia laittomuuksien hillitsemiseksi. Kyröskosken kahviloita tulisi poliisin tarkemmin valvoa. Poliisin resurssien niukkuus myönnettiin, siksi kaivattiin pitäjään poliisiautoa ja esim. 3 – 4 poliisia kolme kuukauden komennukselle avuksi taistelussa väkijuomien laitonta valmistusta ja kauppaa vastaan. Pontikkatehtaiden paljastamiseksi alettiin maksaa  vihjepalkkioita. Tehtaan löytymiseen johtaneet ilmiannot palkittiin  ja palkkion saajien nimet luvattiin salata. Lautakunnan ja käräjien pöytäkirjoja pikaisesti silmäillessä syntyy käsitys, että vesajärveläiset olivat asukaslukuunsa suhteutettuna tavallista pontevampia pontikantuottajia. Tai sitten he vain jäivät kiinni keskimääräistä useammin.

Sahtiin raittiuslautakunta otti kantaa vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö kyseli 1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin, mutta ei myyntiin.

Raittiusväki jaksoi muistuttaa myöhemminkin sahdin turmiollisuudesta. Vilkaisemalla pikaisesti Hämeenkyrön Sanomien vuoden 1947 vuosikerran törmää useampaan kirjoitukseen asiasta. Kesällä vaadittiin sahdin – tuon inhottavan juoman, jota vielä usein pirtulla terästetään - poistamista kotiemme juhlista. Tilalle tehtäköön tavallista kaljaa. Viljakkalainen nimimerkki Syrjäseudun äiti valitti juoppouden lisääntyneen sotien jälkeen, mutta surullisinta oli, että paikkakunnalle pinttyneestä kotitekoisen päihdyttävän sahdin valmistuksesta ei tohdittu luopua. Nimimerkki – e – a vetosi ennen joulua lehdessä, ettei myrkytettäisi joulua, ilon ja rauhan juhlaa, valmistamalla ”iloa ja elämää tuhoavaa sahtia”.

Tieteellinen katse sahtiin

OY ALKO AB perustettiin kieltolain päättyessä. Sen perustehtävä oli aikanaan skitsofreeninen: myydä alkoholia ja pitää suomalaiset raittiina. Erityisesti maaseutu oli säilytettävä kuivana. Vauraan Alkon rahoja käytettiin myös tutkimustoimintaan. Maan parhaat yhteiskuntatieteelliset kyvyt voitiin tarvittaessa panna asialle. Filosofian maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo että kyseessä oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa. Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun paikkakuntia, joille perustettiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike. Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.

Hankkeessa kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia. Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena. Ikaalisista saatuja tietoja voinee soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.

Haastattelujen perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:

”…sahdin juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet, toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”

Kuusi piti ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.

Sillanpää apuun!

Mutta ei parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus varmasti myös kirjoittamisen polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taatapäivinään Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi. Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle – ”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin. Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian” saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä. Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin päästä”…

Sahdin asema Sillanpään tuotannossa olisi jo sinänsä pienen tutkimuksen aihe. Hän kuvaa sahtihumala tai sahtipöhnää  jonkinlaisen rauhallisuuden tilana. Vahingot sahdista ovat vähäisemmät kuin kirkkaasta viinasta, puhumattakaan nyt epäpuhtaan pontikan tai kiljun aiheuttamista tuhoista. Pitääkö olettamus, jos käymme tutkimaan asiaa esim. käräjäpöytäkirjoista? Millaisia eroja vahva sahtiperinne aiheutti alkoholikulttuurissa verrattuna sahdittomiin alueisiin? Kunnanvaakunaa koristava sahtisarvikin voitaisiin ajoittaa pienin kustannuksin. Onko seurakunnan omistama sarvi säilynyt peräti pakanuuden ajoilta?

Tällaisia kysymyksiä kyröläiset pitänevät teoriaherrojen rötöstelynä. Kyröläisen suhde sahtiin on mutkaton: tehdään ja juodaan pois.

Lähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Raittiuslautakunnan pöytäkirjat

Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat

Kyröskosken Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904

Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki 1956.

Nallimaa-Luoto, Terhi – Agge, Marja: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.

Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä  eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4. Otava 1988.

Sahdin asemaakin pohdiskellut Kyröskosken Raittiusseura sai oman lipun 1904. Kokouksessa esiteltyjen piirrosten perusteella sen hankkiminen uskottiin opettaja Kyösti Paavolan ja neiti Suoma Aleniuksen tehtäväksi. Raittiusseuran lippu kuuluu Kyröskosken Perinneyhdistyksen kokoelmiin.

Kunnalliselämää ennen konsensusta

Kotouduin Hämeenkyröön 1980-luvun puolivälissä - tai ehkä prosessi on vielä hieman kesken. No, ainakin muutin tänne asumaan. Tuolloin kunnanvaltuusto tapasi kokoontua kerran vuodessa Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta olivat seuraamassa lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Tunnelma oli kyröläisen keveä. Muualta tulleena aisti kokouksissa jännitteitä, joiden arvelin sittemmin heijastuvan sisällisodasta, jonka kokemukset jakoivat pitäjän asujamistoa vielä tuolloinkin. Sillanpään Hurskaan kurjuuden olin nuoruudessani kukenut, nyt tuntui teos heräävän eloon hahmoina ja niminäkin.


Vielä 1980-luvulla saattoi SKDL:n valtuustoryhmä kai vain periaatteen vuoksi panna valtuuston äänestämään aika vähäisistä asioista, vaikka äänetyksen lopputulos oli selvä. Seuraavalla vuosikymmenellä äänesstykset vähenivät. Joskus yksimielisyys tuntui niin tiiviiltä, että poliittisten ryhmien erottamiseen toisistaan olis tarvittu kiilat ja pari kovakuntoista miestä lekoja heiluttamaan. Kovin turhauttavalta tuntuikin koettaa selittää oppilaile oikeiston ja vasemmiston eroja. Tuli mieleen, että ehkä olematonta on hankala selittää.


Viime vuosina on valtuustossa äänestetty kunnan ja sen asukkaiden kannalta keskeisistä asioista. Yhdeksi esimerkiksi voi ottaa kouluverkkokysymyksen. Siinä puolueiden valtuustoryhmät ovat jakautuneet äänestyksissä ainakin näennäisen mielivaltaisesti. Oikeisto - vasemmisto -asetelmalla ei ole ollut mitään merkitystä. Mikä sitten nykyään jakaa valtuutettuja? Ovatko ratkaisevia arvokysymykset, erilaiset arviot tulevaisuudesta, oman äänestäjäkunnan mielipiteen noudattaminen, oman kyläkunnan etu, taloudelliset kysymykset vai mitkä tekijät? Siinäpä olisi tutkasteltavaa.


Sen verran kyröläisen kunnalliselämän taustat jäivät mietityttämään, että sorvasin aiheesta artikkelin Kyrön Jouluun 2006. Tässä juttu, josta on korjattu pari virhettä ja lisätty pari linkkiä.

ENNEN KONSENSUSTA

Hämeenkyröläistä kunnallispolitiikkaa 1945 – 1964

Nykyiselle kyröläiselle kunnallispolitiikalle on tyypillistä voimakas halu yksituumaisuuteen keskeisissä kysymyksissä. Viimeksi tämä pyrkimys yksimielisyyteen tuli esiin valtuustossa keskusteltaessa kunnan kouluverkosta. Kyläkoulujen säilyttämisestä oltiin lähes liikuttavan samanmielisiä; tiuhalle kouluverkolle luvattiin kai rahoituskin. Oikeistoa ja vasemmistoa ei hevin valtuustosta hahmota muuten kuin istumapaikkojen perusteella. Näin ei aina ole ollut. Takavuosikymmeninä oikeisto ja vasemmisto ottivat rajusti yhteen kunnallispolitiikassakin

Sisällissota taustana 1920 – 1930 – lukujen kunnalliselämälle

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Heidän äänimääräänsä kuntakokouksessa vaihteli maksetun veron mukaisesti. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Pitäjälle raskas sisällissota oli päättynyt vasta edellisenä keväänä. Työväkeä ja tilattomia edustava vasemmisto ei kyennyt asettamaan omia ehdokkaita vielä näihin vaaleihin. Hävinneille punaisille hämeenkyröläisille sota aiheutti pahat tappiot. Kaatuneita ja kadonneita oli vähintään 91 ja eri paikkakunnilla teloitettuja ainakin 72. Lisäksi vankileireillä kuoli touko-syyskuun 1918 kuluessa 150 hämeenkyröläistä, minkä lisäksi 12 kyröläistä kuoli leireiltä vapauduttuaan joko siellä saatuun tautiin tai syötyään liian paljon tai sopimatonta ruokaa, jota kuihtunut elimistö ei kestänyt. Punaisten riveissä oli sisällissodassa noin 1450 hämeenkyröläistä, kun pitäjään väkiluku 1915 oli 8776 henkeä.

Porvarillinen pitäjänosa puolestaan kantoi katkeruutta sisällissodan aikana kuukausia jatkuneesta punaisten hallinnosta. Punaiset tappoivat Hämeenkyrössä 16 valkoista, tunnetuimpina uhreina nimismies Väinö Nyström ja kunnallislautakunnan esimies (nykytermein kunnanhallituksen puheenjohtaja) Eero Koskimies.

Vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita jo toisiin kunnallisvaaleihin jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan nimittäin kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Porvarit pystyivät säilyttämään 1920-luvulla enemmistön kunnanvaltuustossa. Toisaalta vasemmistolla oli kolmasosa määrävähemmistö, jonka avulla se pystyi esim. talouskysymyksissä estämään uusien määrärahojen myöntämisen. Vuosiksi 1929–30 vasemmisto sai valtuustoon enemmistön. Kommunisteja laittomin keinoin vastustava Lapuan liike muutti kuitenkin painostustoimillaan valtuuston voimasuhteet. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivatkin kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Sen väkivaltaisempiin toimiin ei kommunistiksi epäiltyjä vastaan Hämeenkyrössä kuitenkaan ryhdytty. Kun Osaran Maamieskoululle ilmestyi heinäkuussa 1930 neljä miestä hakemaan autollaan Pertti Rapiota, kielsivät hämeenkyröläiset Lapuan liikkeen miehet sekä hänen että muiden kyröläisten muiluttamisen. Kommunistien toiminta kiellettiin lailla 1930, mutta se ei lakannut, vaan siirtyi kokonaan maanalaiseksi. Kyröskoskellakin toimi kommunistinen solu, jonka jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Sisäpoliittinen kuohunta rauhoittui Lapuan liikkeen lakkauttamisen jälkeen, ja esimerkiksi Vilho Koskinen ja Pertti Rapio valittiin uudelleen kunnanvaltuustoon jo 1936.

Kunnan toimintakenttä oli ennen sotia paljon nykyistä suppeampi. Kuten sosiaalidemokraatit 1927 totesivat, käytännössä ”ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä” olivat suojeluskunnan määrärahat. Suojeluskunnalle annettava avustus hyväksyttiin oikeiston äänin vuodesta 1920 lähtien, kunnes vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana 1929 – 30 se poistettiin menoarviosta ja korvattiin työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. Vasemmiston kielteisen suhtautumisen takan olivat vuoden 1918 muistot ja käsitys siitä, että suojeluskunnat olivat ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva porvarillinen kuularuiskujumala”. Pelättiin siis sitä, että suojeluskunnat voisivat kääntää aseensa kansanvaltaista valtiomuotoa ja vasemmiston kannattajia vastaan.

Sotavuodet

Talvi- ja jatkosota aiheuttivat pitkän tauon kunnallisvaaleihin. Vuoden 1936 vaaleissa oikeisto säilytti niukan enemmistön valtuustossa numeroin 12 – 11. Tuolloin valittu valtuusto istuikin peräti yhdeksän vuotta. Sodan vuoksi seuraavat vaalit voitiin järjestää vasta syksyllä 1945. Tuolloin valittu valtuusto aloitti toimintansa tammikuussa 1946.

Talvisodan lyhyt aika sujui Hämeenkyrössä poliittisen yksimielisyyden vallassa. Jyrkästi vasemmistolaisittain ajattelevatkin katsoivat velvollisuudekseen rintamalle lähdön ja isänmaan puolustamisen. Talvisodan aikana ulkopoliittisista syistä turvasäilössä olleet johtavat kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran. SNS:ksi lyhennetyn seuran puitteissa kommunistit alkoivat organisoida toimintaansa. Ympäri maata perustettiin paikallisosastoja; Kyröskoskella pidettiin paikallisosaston perustava kokous syksyllä. Seura lakkautettiin joulukuussa 1940, mutta se oli ennättänyt haastaa virallisen ulkopolitiikan ja elvyttänyt äärivasemmiston toimintaa.

Suomen vaivihkainen lähentyminen Saksaan ei jäänyt huomaamatta äärivasemmiston aktivisteilta Hämeenkyrössäkään. Taistelu porvaristolle sisällissodassa apua antaneen Saksan rinnalla tuntui monesta kyröläisestä kommunistista mahdottomalta ajatukselta. SNS:n tultua lakkautetuksi pidettiin Hämeenkyrössä tilaisuuksia, joissa jatkettiin seuran esille nostamien kysymysten käsittelyä. Räystössä tammikuussa 1941 pidetyssä kokouksessa kehotettiin osanottajia sodan syttyessä lähtemään armeijan sijasta metsiin odottamaan neuvostoarmeijan maahanlaskujoukkoja. Kevättalvella Kyröskosken työväentalolla pidetyssä kokouksessa puhujana vieraillut sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä erotettu vasemman laidan kulkija K. H. Wiik vakuutti alustuksessaan, että Saksa tulee häviämään sodan Venäjää vastaan. Toukokuussa Kintuksen tien varrelle helavalkeille kokoontuneet nuoret miehet jatkoivat keskustelua samasta aiheesta. Mahdollisesti tulevassa sodassa Suomi olisi fasistisen Saksan liittolainen: silloin palvelukseenastumismääräystä ei tulisi noudattaa, vaan piiloutua metsiin neuvostojoukkoja odottamaan.

Yleisen liikekannallepanon alkaessa 18.6.1941 kokoontuikin Kyröskoskelle ja kirkonkylään 56 miestä, jotka kieltäytyivät lähtemästä ja suunnittelivat mielenosoituksellista joukkoeroamista kirkosta. Se jäi tekemättä, kun ei kirkkoherraa tavattu virastostaan. Osa miehistä muutti mieltään mennen ilmoittautumaan palvelukseen Honkalaan. Loput pysyivät päätöksessään ja piiloutuivat metsiin.

Kunnanvaltuusto ilmoitti 8.7.1941, että SNS:n toimintaan osallistuneet valtuuston jäsenet eivät enää olleet tervetulleita kokouksiin. Isänmaalliset piirit vaativat metsissä pakoilevien kiinniottamista, mutta nimismiehen ja muutaman konstaapelin voimin oli mahdotonta haravoida Hämeenkyrön metsiä, vaikka apua saatiin suojeluskuntalaisilta. Piileskelyn edellytyksenä oli sukulaisilta, naapureilta ja aatetovereilta saatu ruoka-apu. Sitä pyrittiin estämään määräämällä muutamille metsäkaartilaisten omaisille ulkonaliikkumiskielto.

Metsäkaartilaisten asema vaikeutui talven tullessa. Heidän kiinniottamiseensa käynnistettiin sittemmin Etsivän Keskuspoliisin johdolla laajempia operaatioita, joissa käytettiin apuna myös armeijan joukkoja. Kiinni saaduista metsäkaartilaisista 35 joutui sotaoikeuteen, jossa heidät tuomittiin muutaman vuoden vankeustuomiot. Osa heistä lähetettiin kuitenkin omasta pyynnöstään rintamalle, jossa kaksi heistä kaatui taisteluissa.

Osa metsäkaartilaisista aseistautui aikoen vakaasti pysyä piilossa sodan loppuun saakka. Etsijöiden kanssa syntyneissä kahakoissa tai pakoon yrittäessä ammuttiin viisi metsäkaartilaista. Yksi teki itsemurhan pidätettäessä, yksi kuoli häkään piilokorsussaan ja yhden poliisi pahoinpiteli kuoliaaksi 1943. Lisäksi yksi metsäkaartilaisten majoittajista pahoinpideltiin kuoliaaksi valtiollisen poliisin suojissa. Yksi metsäkaartilainen onnistui piilottelemaan hengissä koko jatkosodan ajan, ja haavoitti 1943 häntä pidättämään tulleen joukko-osaston komentajaa kuolettavasti.

Talvisota oli yhdistänyt sisällissodan erilleen repimät kyröläiset taisteluun yhteistä uhkaa vastaan. Minkä talvisota oli yhdistänyt, sen jatkosota repi osittain auki. Osa äärivasemmistosta ei voinut hyväksyä sotaa fasistisen Saksan rinnalla. Sisällissodan osittain parantumattomat haavat repesivät auki. Kommunisteiksi tunnustautuvat pitivät metsäkaartilaisten ja heidän omaistensa kovaotteista kohtelua suorana jatkona sisällissodan valkoiselle terrorille. Tämä ei voinut olla näkymättä sodan jälkeisinä vuosina arkielämässä ja kunnallispolitiikassa.

Suhteellisen sopuisaa 1945 – 1951

Välirauhan solmimisen jälkeen kunnanvaltuusto totesi kokouksessaan 7.11.1944, että vuonna 1941 valtuuston toiminnasta suljetut henkilöt ovat taas oikeutettuja ja velvollisiakin osallistumaan kunnanvaltuuston kokouksiin. Vuoden 1945 kuluessa tuli esiin kysymys Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella. Se muodostui jatkossa yhdeksi oikeiston ja vasemmiston kiistakapulaksi.

Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa äänestäjä voi valita ehdokkaansa porvarilliselta Hämeenkyrön vaaliliiton tai sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin vaaliliiton listoilta. Vasemmisto sai selkeimmän vaalivoittonsa pitäjän historiassa: voimasuhteet 23-jäsenisessä valtuustossa olivat 14 – 9. Oikeisto säilytti sentään kolmasosan määrävähemmistön. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin jatkosodan aikana pari vuotta turvasäilössä pidetty Pertti Rapio, josta tuli kommunistien vahva mies ja keskeinen kyröläinen kunnallispoliittinen vaikuttaja vuosikymmeniksi. Rapio toimi kunnanvaltuutettuna 1945 – 84, kansanedustajana 1951 – 66 ja oli lisäksi neljästi presidentin valitsijamiehenä.

Uusi valtuusto aloitti työskentelynsä 1946 sopuisasti. Kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenistä sovittiin äänestyksittä. Samoin kävi kaksi vuotta myöhemmin uuden valtuustokauden alkaessa. Vaaleissa vasemmistoenemmistö oli supistunut lukemiin 12 – 11. Oikeiston ja vasemmiston välinen jännite tuli esiin äänestyksissä vain harvoin. Syksyllä 1947 päätettiin vuokrata SKP:n Kyröskosken osastolle 30 aarin tontti äänin 12 – 8. Vähemmistöön jääneen oikeiston puhemiehenä toiminut entinen suojeluskunta-aktivisti, opettaja Matti Lähteenmäki oli sitä mieltä, että asiassa vaadittaisiin määräenemmistö, koska kyse oli kiinteän omaisuuden vuokraamisesta.

Osuusliike Oman Avun tontista Kyröskoskella käytiin myös pitkällistä vääntöä. Oikeisto vastusti keskeisellä paikalla olevan tontin myymistä lähinnä työväestöä edustavalle osuusliikkeelle. Maakauppa toteutui oikeiston vastustuksesta huolimatta 1952, kun kunta sai samassa yhteydessä ostaa vastikkeeksi tonttimaata Kyröskoskelta Kalle Alaselta. Osuusliikkeen entisessä talossa toimii nykyään mm. Kyröskosken Siwa. Myös taloon tulleen ravintolan B-oikeuksista käytiin kinaa: oikeisto suostui vasta viivyttelyn jälkeen 1954 puoltamaan lääninhallitukselle annettavassa lausunnossa alkoholitarjoiluluvan myöntämistä. Samalla tavalla oikeisto hidasti kymmenen vuotta myöhemmin ravintolan A-oikeuksien saantia. Vastaavasti vasemmisto joutui samana vuonna myöntymään siihen, että kunta rakensi liikenneväylät ja paikoitusalueet linja-autoasemaa varten kirkonkylän sokoslaisen osuusliikkeen pihaan. Vastaan äänestäneiden kansandemokraattien mielestä ”kunta ei ole velvollinen rakentamaan yksityisten pihoihin linja-autolaitureita”. Asioita jarruteltiin puolin ja toisin kokoustekniikkaa elegantisti hyödyntäen. Esitytä ei tarvinnut aina vastustaa, tyhjän äänestäminen riitti estämän monessa kysymyksessä vaaditun 2/3 enemmistön saavuttamisen.

Kunnan suurin rakennushanke sotien jälkeisinä vuosina oli Kyröskosken kansakoulu. Urakan sai vasemmiston äänin tehdäkseen rakennusosuuskunta Kansantuki; oikeisto oli Rakennustoimisto Anttila&Nopan kannalla. Kansantuki ajautui vararikkoon kesällä 1950, ja urakka jäi hieman keskeneräiseksi. Kunta teki sen loppuun omana työnään. Rakennustoimikuntaa johtanut mekaanikko Vilho Koskinen valvoi rakennustyötä tunnontarkasti ja velvollisuutensa ylittäen. Rakennuksesta tulikin vankka, suurempiin saneeraustoimiin käytiin vasta 2000-luvulla.

Talvi- ja jatkosotaan liittyvät kysymykset olivat arkoja etenkin kansandemokraateille. Hautausmaalle pystyttyä vuosien 1939 – 44 sotien muistomerkkiä valtuusto suostui lopulta tukemaan 500 000 markalla; myös 800 000 ja 100 000 markan avustuksia esitettiin. Vasemmiston ehtona oli, että muistomerkkiin tuleva teksti on hyväksytettävä etukäteen valtuustossa. Kun valtuusto 1949 antoi 100 000 markan avustuksen Sasiin Erland Vanhasasin lahjoittamalle maalle rakennettavan urheilukentän tarpeisiin, oli avun ehtona se, että työväestön vastaavia hankkeita tuettaisiin myös.

Vasemmistorintama rakoilee

Sodanjälkeisinä vuosina sosialidemokraatit ja kommunistit kävivät kiivasta valtataistelua monien työväenjärjestöjen herruudesta. Kommunistit pyrkivät valtaamaan tietysti myös Kyrökosken Työväenyhdistyksen, joka säilyi sosialidemokraattien valvonnassa. Sosialidemokraattien keskuudessa pohdittiin yhteistyön katkaisemista kommunistien kanssa jo 1947 kunnallisvaalien yhteydessä. Yhteistyötä jatkettiin vielä. Julkisuudessa se näkyi mm. yhteisinä vappumarsseina ja 1949 yhdessä järjestetyssä hautausmaalle sijoitetun vuonna 1918 surmansa saaneiden punaisten muistomerkin paljastamistilaisuudessa. Käännekohdaksi muodostui 1950 vappujuhla, jossa sosialidemokraattinen juhlapuhuja keskeytettiin ja huudettiin alas. Samana syksynä sosialidemokraatit asettuivat ehdolle kunnallisvaaleissa omalla listallaan. Kommunisteilla oli tuolloin yliote työväestön keskuudessa: sosiaalidemokraattien äänisaalis jäi noin puoleen kansandemokraattien vastaavasta.

Vaaleissa vasemmisto säilytti yhden paikan enemmistön valtuustossa. Puheenjohtajaksi valittiin kansandemokraattien Kalle J. Viljanen. Vuotta myöhemmin kansandemokraatit halusivat puheenjohtajaksi Pertti Rapion, mutta muiden puolueiden äänin Viljanen jatkoi tehtävässään. Vuoden 1953 vaaleissa myös porvaririntama hajosi. Organisaatiotaan vahvistava Maalaisliitto (nykyinen Keskusta) alkoi esiintyä oman ryhmänään vaaleissa. Pian sen kannatus Hämeenkyrössä ohittikin kokoomuksen. Valtuustossa ei nyt äänestetty esim. luottamushenkilöitä nimettäessä enää pelkästään oikeiston ja vasemmiston välillä. Siksi otettiin 1954 lähtien käyttöön suhteellinen vaalitapa. Toimitusta varten valittiin vuosittain kunnanvaltuuston vaalilautakunta, jossa oli aluksi 4, myöhemmin 3 jäsentä tärkeimmistä puolueryhmistä. Menettely pitkitti kokouksia, sillä jokaista vaalia varten tarvittiin 15 minuutin tauko vaalilistojen järjestämiseksi. Samalla muita äänestyksiä varten otettiin käyttöön listat, joihin valtuutettujen mielipiteet avoimissa äänestyksissä merkittiin. Puolueryhmät voivat näin jälkikäteen valvoa jäsentensä äänestyskäyttäytymistä. Ja jäiväthän listat kokouspöytäkirjojen liitteiksi ilahduttamaan historiasta kiinnostuneita…

Työmäärän kasvu ja suhteelliset äänestykset venyttivät valtuuston kokouksia. Kokoukset oli aloitettu perinteisesti klo 10, mutta 1951 ne haluttiin alkavaksi klo 13. Osa valtuutetuista halusi alkamisajaksi klo 18. Äänestyksen, eriävien mielipiteiden ja valitusten jälkeen kokoukset aloitettiin yleensä klo 13. Tämä aiheutti ongelmia pitkämatkalaisille. Kunnanvaltuuston kokous jouduttiin 1950-luvulla lopettamaan useamman kerran, kun pitkämatkalaiset joutuivat poistumaan viimeisillä linja-autoilla ja valtuusto kutistui päätösvallattomaksi. Vuonna 1955 luvattiin linja-autosta myöhästyneille taksikyyti kotiin kunnan kustannuksella; hieman myöhemmin päätös peruttiin ja korotettiin valtuutettujen matkakorvausta. Toisaalta valtuutettujen työskentelyolot paranivat kunnantalon valmistuessa 1955. Jokaiselle ryhmälle voitiin nyt osoittaa oma neuvotteluhuoneensa.

Joissakin kysymyksissä kansandemokraatit alkoivat 1950-luvun alkuvuosien jälkeen äänestää vastoin kaikkien muiden kantaa. Tämä tuli esiin mm. kunnallisveroäyrin hintaa määrättäessä. SKDL vaati säännönmukaisesti markkaa esitettyä alempaa veroäyrin hintaa. Esimerkiksi vuoden 1956 veroäyrin hinnaksi päätettiin 10 markkaa kansandemokraattien kannattaessa 9 markkaa.

Toki oli kysymyksiä, joissa puoluekannalla ei ollut merkitystä. Tie- ja kansakouluasioissa äänestyskäyttäytymiseen vaikutti ratkaisevasti valtuutettujen kotikylä. Omalle kulmakunnalle koetettiin saada kunnan palveluja tai niitä parantaa. Puoluekantaa ei myöskään kysytty kaikkien Suomen kunnanvaltuustojen klassikko-ongelmaan puututtaessa: koiraveroa määrättäessä osa valtuutetuista jätti äänestämättä pitäen kysymystä ilmeisen vähäpätöisenä. Jos kyseessä ei ollut vasemmiston ja oikeiston välinen kiista, jakautuivat valtuutetut kyröläiseen tapaan yhteisten varojen käytössä kahteen ryhmään: säästäväiset ja vielä säästäväisemmät.

Suhteet roudassa – kylmää sotaa Kyrössä

Sosialidemokraatit ja kommunistit olivat useimmissa valtuustoasioissa pitäneet yhtä, vaikka esiintyivät kunnallisvaaleissa omina ryhminään. Sosialidemokraatit katkaisivat tämän perinteen vuoden 1956 kunnallisvaalien jälkeen. Muutokseen olivat kai syinä osaltaan valtakunnallisen tason poliittiset muutokset ja toisaalta ärtymys kansandemokraattien tapaan käyttää kunnanvaltuustoa myös poliittisen propagandan näyttämönä. Vaikka valtuustossa oli vasemmistoenemmistö, valittiin 1957 puheenjohtajaksi SDP:n ja kokoomuksen tukema maalaisliittolainen Kalle Lehtiniemi. Vastaehdokkaana ollut Reino Sjöblom joutui tyytymään kansandemokraattien ääniin. Sosialidemokraatti Sven E. Palosesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja ja maalaisliiton Arvo Pentistä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Järjestäytymiskokouksessa äänestettiinkin sitten kunnalla: 24 nimenhuutoäänestyksen lisäksi järjestettiin henkilövalinnoista 15 suhteellista vaalia.

Kansandemokraatteja tapahtunut vallankeikaus tietysti ärsytti: olihan valtuuston suurin ryhmä syrjäytetty tärkeimpiä luottamustehtäviä jaettaessa. Sama oli tilanne valtakunnallisella tasolla: SKDL oli suurin eduskuntapuolue 1958 – 62, mutta ei päässyt hallitukseen vaikuttamaan päätöksiin. Turhautuneisuuttaan kansandemokraatit purkivat sitten äänestyttämällä valtuustoa runsaasti. Päätöksiin sillä ei vaikutusta ollut, mutta toiminta suunnattiinkin kai osaksi kannattajien ja äänestäjien suuntaan. Äänestämistä hevosottolautakunnan varapuheenjohtajuudesta autoistuvassa yhteiskunnassa ei voi silti pitää kovin dynaamisena kunnallispolitiikkana. Toisaalta kun kansandemokraateilla oli 11 paikkaa eli kolmasosan määrävähemmistö, ei todella tärkeitä päätöksiä talousasioissa voitu tehdä ilman heidän myötävaikutustaan.

Mutta kyllä vasemmistoyhteistyö oli verissä sosialidemokraateillakin. Kun jatkokoululaiset tulivat helmikuussa 1957 seuraamaan kunnanvaltuuston kokousta, esitti kansandemokraattien Nikolai Mäkelä kahvien tarjoamista kunnan kustannuksella myös heille. Paikalla sattui olemaan yhtä paljon vasemmiston ja oikeiston valtuutettuja, joten puheenjohtaja Lehtiniemen äänen ratkaistessa jäivät jatkokoululaiset sumpitta.

Yksi vuodesta toiseen jatkunut äänestysten aihe olivat kunnan avustukset eri järjestöille. Muutamat puolueettomiksi katsotut järjestöt kuten Suomen Punainen Risti, saivat lahjoituksensa ilman toraa. Muuten puolueet vartioivat visusti toisiaan niin, että poliittisluonteisiksi katsotut yhdistykset jäivät tuetta. Vasemmisto piti mm. Pirkan hiihtoa tuolloin porvarillisena puuhasteluna, jolle ei avustusta annettu. Vuonna 1957 avustus tosin lipsahti läpi, mutta seuraavana vuonna sen korvasi Kyröskosken kansakoulun oppilaskuorolle ohjattu raha. Kokeneiden puheenjohtajien nopeat otteet eri äänestystapojen käytössä ja nopeat nuijankopautukset voivat edistää tai jarruttaa asioita – ainakin pienemmissä kysymyksissä. Häviölle jääneet voivat esittää vastalauseensa, jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä tai valittaa asioista. Pienistä avustuksistakin valitettiin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi 1958 kansandemokraatti Reino Sjöblom sai lääninhallituksessa kumotuksi valtuuston päätöksen avustaa Kyösti Kallion patsashanketta.

Pitkällinen kina saatiin aikaiseksi myös paikallisen Lions Clubin kustantaman F. E. Sillanpään patsaan sijaintipaikasta. Kunnantalon tontilta sille ei löytynyt sijaa ja varsinkin kansandemokraatit halusivat sijoittaa muistomerkin kansalaiskoulun ja kirjaston eteen. Lopulta patsas sijoitettiin somistamaan Hämeenkyrön Yhteiskoulun tonttia. Ratkaisu tuskin miellytti kansandemokraatteja, jotka pitivät yksityistä oppikoulua porvariston ideologisena linnakkeena. Kansandemokraatit eivät vastustaneet kunnan takauksia ja avustuksia Yhteiskoululle, mutta halusivat esim. 1958 korvamerkitä osan avustuksesta Yhteiskoulua käyvien vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseen.

Kun valtuuston voimasuhteet olivat lähes tasan, ei kokouksista oltu mielellään poissa. Valtiopäivämiehet Pertti Rapio ja Arvo Pentti joutuivat tietysti eduskuntakiireittensä takia olemaan poissa kohtuullisen usein. Tultuaan kansanedustajaksi 1958 Pentti luopui kunnanhallituksen puheenjohtajuudesta arvellessaan molempien tehtävien hoidon liian raskaaksi. Luvat poissaoloihin anottiin kirjallisesti valtuustolta ja niitä sekä varajäsenten oikeutta olla paikalla kokouksessa vahdittiin 1960-luvun vaihteessa tiukasti.

Maaliskuussa 1960 kunnanvaltuuston kokous jäi päätösvallattomaksi, koska paikalla ei ollut tarpeeksi valtuutettuja. Syynä oli se, että kunnantalolle saapuneet 11 SKDL:n valtuutettua eivät suostuneet tulemaan valtuustosaliin. He ilmoittivat, etteivät astu valtuustosaliin, ennen kuin kunnanhallituksen päätöksellä – kommunistien vastustaessa – vastaanotettu ns. talvisodan risti on poistettu. Seinäkuvaa kutsuttiin myös Summan ristiksi, sillä tapana oli lahjoittaa sen rintamanosan muistoristi, missä ko. kunnan rintamiehet olivat pääasiassa taistelleet. Sen lahjoittivat Hämeenkyrön rintamamiehet. Seuraavassa valtuuston kokouksessa poisjääneet selittivät menettelynsä syitä. Niitä löytyi vuoden 1918 tapahtumista ja sotavuosina 1939 – 44 noudatetusta politiikasta. Muistotaulun vastaanottaminen

”…merkitsisi, että hyväksymme sen mielivaltaisen politiikan, jota oikeistopiirit maassamme koko itsenäisyyden kauden ja varsinkin 30-luvulla harjoitti, joka ei voinut muuta kuin maallemme onnettomiin sotiin johtaa. Nämä syyt sotaan johtaneiksi toteaa myöskin porvariston epäjumala Mannerheim muistelmateoksessaan. Toteamme tällaisella ristillä pyrittävän ylläpitämään sodan henkeä ja lietsomaan kansallisvihaa ajankohtana, jolloin rahanomaiseen olotilaan ja yleiseen aseistariisuntaan pyritään…tällaisella lakkautetun ”aseveliliiton” ristillä häpäistään sodan uhrien muistoa ja annetaan heidän omaisilleen väärä ja valheellinen kuva sodistamme.”

Kaikki SKDL:n valtuutetut viittasivat asiasta kuultuina yhteiseen kirjalliseen selitykseensä. Reino Kotakorpi mainitsi vielä erikseen, että Summassa taistelleena hänelle kyseinen risti kuuluisikin, mutta hän ei halua sen kanssa olla missään tekemisissä. Selitykset eivät valtuuston enemmistöä hellyttäneet: talvisodan seinälaatta sai jäädä paikalleen ja kokouksesta poisjääneet valtuutettuja sakotettiin kahta valtuuston kokouspalkkiota vastaavalla summalla..

Tuomioistuimiakin tarvitaan

Melkoinen äänestysruletti käytiin samaisen vuoden 1960 viimeisessä kokouksessa, joka venyi lähes kahdeksantuntiseksi. Joulun aluspäivinä pidetyssä kokouksessa käsiteltiin seuraavan vuoden talousarviota ja äänestettiin peräti 45 kertaa. Syksyn kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti yhden valtuutetun varassa olleen enemmistönsä ensimmäistä kertaa sodanjälkeisissä vaaleissa. Oikeistoenemmistö kirjattiin lukemin 16 – 15. Uuden valtuuston järjestäytymiskokouksessa tammikuussa 1961äänestettiinkin sitten lautakuntien ja toimielinten kokoonpanoista oikein urakalla. Ilmeisen kiihkeä ilmapiiri ja toistava äänestysruletti aiheuttivat virheitä. Jo kunnanhallituksen varapuheenjohtajasta äänestettäessä tapahtui hairahdus: uurnasta löytyi 32 lippua, vaikka valtuutettuja oli vain 31. Koska virhe ei vaikuttanut vaalin tulokseen, päätti valtuusto yksimielisesti, ettei vaalia uusita.

Seuraava kömmähdys tapahtui kansakoululautakunnan jäsenistä äänestettäessä. Siinä uurnaan jätettiin 31 äänestyslippua. Valtuutettu Urpo Suojanen huomautti kuitenkin, että paikalla oli äänestyksen aikana vain 30 valtuutettua, koska kansandemokraattien Uuno Kuutti oli poissa äänestyksestä. Tämän jälkeen vaali uusittiin. Omien puheittensa perusteella virheen aiheuttajaksi osoiteltiin SKDL:n valtuutettu Eino Salomäkeä.

Edellisen vuosikymmenen äänestysruletin seurauksena oli valtuutetuille alettu jakaa vihkoja, joista irrotettiin lippuäänestyksessä käytettyjä liuskoja. Näiden liuskojen käyttöä ei kontrolloitu eikä niitä leimattu ennen uurnaan panoa. Kun valtuutetut vielä tungeksivat äänestyspöydän luona vuoroaan odottamassa, ei virheitä kannata ihmetellä. Seuraavassa kokouksessa Salomaa esittikin, että äänestysliput leimattaisiin ennen uurnaan pudottamista. Kokoomuksen Aatto Tuomisto vastusti väittäen, että sekään menettely ei poistaisi väärinkäytösten mahdollisuutta. Äänestyksessä valtuutetut jakautuivat Salomaata kannattaneeseen vasemmistoon ja Tuomiston mielipidettä tukevaan oikeistoon. Tasalukemiin 15 – 15 päättyneen äänestyksen ratkaisi puheenjohtajan ääni oikeiston hyväksi. Tämän jälkeen Salomaa esitti äänestysliuskavihkosten keräämistä pois valtuutetuilta. Äänestysliput jaettaisiin valtuutetuille jokaiseen äänestykseen erikseen. Aatto Tuomiston esityksestä oikeisto äänesti tämän kumoon äänin 16 – 15.

Samassa kokouksessa vuodesta 1946 kunnallispolitiikassa toimineen kokeneen kunnallismiehen Eino Salomaan toiminta koululautakunnan puheenjohtajan vaalissa päätettiin alistaa poliisitutkintaan. Omassa selityksessään Salomaa totesi etsineensä ennen äänestystä etsineensä turhaan Kuuttia eteistiloista. Hän piti mahdollisena sitä, että sitten kiireessä saliin palatessaan ja äänestyslippua täyttäessään olisi vahingossa pudottanut kaksi lippua uurnaan. Hänellä oli – kuten kai monella muullakin valtuutetulla - taskuissaan ylimääräisiä lippuja vielä kotonakin. Salomaa katsoi joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Uurnan tyhjyyden ennen äänestystä varmisti vain puheenjohtaja eikä äänestyslippuja leimattu, joten ylimääräiselle lipulle voi olla lukuisia selityksiä. Koska samassa kokouksessa tapahtuneen vastaavan vaalivirheen johdosta ei nostettu meteliä, epäili Salomaa, että haluttiinkin tahallisesti järjestää rettelöitä. Hänen puoluetoverinsa olivat asiasta epäilemättä samaa mieltä.

Huhtikuussa Salomaa tuomittiin vaalipetoksesta neljän kuukauden vankeuteen ja viraltapantavaksi. Juttu eteni Korkeimpaan Oikeuteen, joka vapautti helmikuussa 1962 Salomaan kaikista syytteistä. Hän palasi hoitamaan kunnanvaltuutetun tehtäviä maaliskuussa.

Samaan aikaan oli vireillä jo toinen oikeudenkäynti vaalivilpistä. Joulukuussa 1962 valtuuston istunnossa käydyssä kädennostoäänestyksen jälkeen kansandemokraattien valtuutettu Reino Sjöblom epäili, että joku äänesti salista pois olleen kokoomuksen Artturi Rajalan vuorolla. Valtuusto päätti asian saman tien kunnanhallituksen tutkittavaksi. Syylliseksi epäiltiin Rajalan puoluetoveria, pitkäaikaista valtuutettua ja tuolloista kunnanhallituksen puheenjohtajaa Aatto Tuomistoa. Tuomisto puolustautui seuraavassa kokouksessa kertoen äänestyksen yhteydessä suutahtaneensa ja mananneensa sitä, etteivät valtuutetut huolehdi siitä, että pysyvät paikoillaan silloin kun äänestetään. Kun tämä sattui juuri Rajalan äänestysvuoron aikoihin, saattoi Tuomiston mielestä olla, että puheenjohtaja ja sihteeri olisivat tehneet merkintänsä äänestyslistaan Rajalan kohdalle. Tuomisto huomautti vielä, että hän ei missään tapauksessa äänestänyt muulloin kuin omalla vuorollaan.

Kun Salomaan tapaus oli viety poliisitutkintaan, oli selvää, että Tuomiston menettelyn kohdalla noudatettiin samaa menettelyä. Turun Hovioikeus antoi Tuomistolle varoituksen varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja äänestyspetoksesta. Kummassakin tapauksessa poliittinen vastapuoli pyrki lihottamaan tapahtuneen merkitystä omaksi edukseen.

Jännitys lientyy 

Valtuuston riidat ja kiperä tasapainotilanne nostivat vuoden 1964 kunnallisvaalien äänestysaktiivisuuden nykypäivän kannalta katsoen huikeaan 86.0 prosenttiin. Äänestysinto Hämeenkyrössä olikin yksi Turun ja Porin läänin korkeimpia. Voimasuhteet kääntyivät vaihteeksi yhden valtuutetun erolla vasemmiston eduksi. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin tammikuussa 1965 kansandemokraattien Pertti Rapio. Valtuuston varapuheenjohtajien luku nostettiin samalla kahteen.

Kansandemokraatin paluu valtuuston johtoon oli selvää jo edellisvuoden lopussa. Niinpä joulukuun 1964 talousarviokokous oli perin sopuisa. Ainoat äänestykset koskivat sitä, otetaanko pari asiaa käsiteltäväksi kokouksessa. Muutenkin pahin myllerrys valtuustossa alkoi olla ohi. On kuin kyröläinen kunnalliselämä olisi seurannut suurvaltojen kylmän sodan kehityskulkuja. Kylmä sota oli pahimmillaan 1961 – 62 Berliinin muurin rakentamisen ja Kuuban kriisin aikoihin. Samaan aikaan täällä äänestettiin ja vedottiin tuomioistuimiin. Kuuban sodan säikäyttämät suurvallat lähtivät liennytyksen tielle 1963. Kunnalliselämän lietsomat oikeudenkäynnit kai hätkäyttivät valtuutettujakin: liian pitkälle oli menty kiistoissa puolin jos toisin. Seuraavina vuosina meno oli rauhallisempaa, vaikka oikeiston ja vasemmiston jännite vielä kadonnut kunnallispolitiikasta. Äärimmäisyyksiltä vain vältyttiin. Kunnanjohtajan viran perustaminen 1964 lienee osaltaan tasoitellut taistoa. Ennestäänkin ammattitaitoinen valmistelu syveni. Esityslistat paisuivat ja pöytäkirjat lyhenivät.

Yhdessä suhteessa ainakin ilmapiiri ja päätöksenteon ”läpinäkyvyys” parani konkreettisesti. Vuonna 1954 valtuusto kunnioitti hiljaisuudella pitkäaikaisen kunnansihteeri Anna Kummalan poismenoa ja päätti sen jälkeen sallia tupakanpolton kokouksissa. Tammikuussa 1965 valtuusto kielsi järjestäytymiskokouksessaan tupakoinnin salissa.

Vasemmiston ja oikeiston jännite muuttui pikemmin kunnalliselämässä vuosikymmenien mittaan pikemmin kansandemokraattien ja muiden väliseksi jännitteeksi. Tämä ”punainen lanka” kunnallispolitiikasta katosi 1980 – luvun lopulla. Osaltaan siihen vaikutti kylmän sodan päättyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen. Valtuustosta poistuivat myös 1980 – luvun lopulla ne veteraanit, joilla oli omakohtaisia muistikuvia sisällissodasta tai jotka olivat osallistuneet aktiivisesti jatkosotaan rintamalla tai metsäkaartilaisina. Viimeisten 30 – 40 vuoden kunnallispolitiikasta on viisasta olla sanomatta kovin lopullista sanaa. Niin moni päättäjä on vielä hyväkuntoisena keskuudessamme ja muistaa, kuinka asiat oikein olivat.

Kunnanvaltuuston pöytäkirjat tarjoavat hyllymetriä leveän – tai pikemmin kapean – tirkistysreiän takavuosien kyröläisyhteisöön. Kunnallispolitiikka oli tuolloin miehisen vallan näyttämö.  Sisällissodan jakamassa yhteisön arkielämässä ihmiset kokivat varmasti hyvin monin tavoin historian painon niskoissaan. Tähän arkikokemukseen olisi tunkeuduttava haastattelujen ja muistelmien kautta. Suullisen perimän välityksellä voisi luoda laajan ja täysipainoisen tutkimuksen siihen, miten järkyttävä kokemus ohjasi ihmisten ajattelua vuosikymmenien ajan

Lähteet

Arkistolähteet

Hämeenkyrön kunnan arkisto

Kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pöytäkirjat 1945 – 1964

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.

Ijäs, Raimo: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrössä. 1974.

Kuntauudistus innoittaa

Eilen pistäytyi kuntaministeri esikuntineen Tampereella kuulemassa pirkanmaalaisten mielipiteitä hallituksen kuntauudistuskaavailuista. Tilaisuutta saattoi seurata netin välityksellä. Kuuntelin toisella korvalla. Hyvin tuntuu Pirkanmaan kunnilla menevän. Kaikki kuulemani kuntien edusmiehet ja – naiset arvelivat kuntansa selviävän mainiosti itsenäisenä. Se kuntatalouden kriisistä. Jaa, Tampere taisi tosin kaipailla taloudellista selkänojaa naapureistaan.

Muistin siinä kuunnellessani joskus ottaneeni kantaa Hämeenkyrönkin tulevaisuuteen. Kaivoin esille Kyröskosken juhlavuonna (150 vuotta) keväällä 2010 Kyröskoski-seminaarissa pitämäni puheenvuoron. Jotakin ideoita siinä oli, mutta pääasiassa juttu on kyllä silkkaa hölynpölyä. Lue itse ellet usko.

Kyröskoski tehtaan jälkeen

Taustaa otsikolle. Pidin aikoinaan Kyröskosken perinneyhdistyksen kesäjuhlan juhlapuheen kahtena perättäisenä vuotena. Ensimmäinen otsikointi oli Kyröskoski ennen tehdasta. Siinä selvittelin Kyröskosken vaiheita vuoteen 1860-luvun alkuun, tehtaan perustamiseen saakka. Looginen jatko teemalle oli seuraavan kesän puhe: Kyröskoski tehtaan aikana. Koetin hahmottaa tehdasyhteisön taivalta 1860-luvun vuosista 2000-luvun alkuun saakka. Ryhdyin jo mielessäni valmistelemaan seuraavan kesän juhlapuhetta: Kyröskoski tehtaan jälkeen. Tämä futurologinen puheenvuoro jäi silloin onneksi käyttämättä, Jouko Hannu riensi apuun ja piti juhlapuheen jostain asiallisesta aiheesta.

Mietin kuitenkin tuolloin viitisen vuotta sitten hetken aikaa Kyröskosken ja koko Hämeenkyrön tulevaisuutta. Hämeenkyrön kunnallista päätöksentekoa seuratessani päädyin silloin sellaiseen ajatukseen, että itsenäisellä Hämeenkyröllä ei ole tulevaisuutta. Ajatuskulun innoittamana kirjoitin vuonna 2006 paikallislehden yleisönosastoon jutun, jossa esitin Hämeenkyrön liittämistä Tampereeseen. Lainaan itseäni:

Hämeenkyrössäkin on viimein havahduttu keskustelemaan kunnan tulevaisuudesta ja kuntaliitosten mahdollisuudesta. Mielestäni Hämeenkyröllä on vain kaksi mahdollisuutta: jatkaa itsenäisenä omillaan tai hakeutua osaksi Tamperetta.

Itsenäisenä voidaan varmasti sinnitellä muutaman vuoden ajan, osittain vanhoja säästöjä käyttömenoihin kuluttaen. Mutta rakenteellisia muutoksia ei näytä syntyvän, joten näyttää mahdottomalta, että Hämeenkyrö pärjäisi omin neuvoin enää 2010 – luvulla. Mihin suuntaan sitten pitäisi lähteä kosioretkelle?

 Ikaalisten ja Parkanon suuntaan on harjoitettu alueyhteistyötä. Rivikuntalaisena minulle on jäänyt epäselväksi siitä koitunut konkreettinen hyöty. Rahaa yhteistyöhön epäilemättä palaa: päättäjät tiennevät, kuinka paljon. Voisivat tietysti kertoa sen meille veronmaksajillekin. Pohjoiseen suuntautuvissa liitoshankkeissa velattomalle Hämeenkyrölle jäisi vain maksajan rooli. Sitä paitsi Ikaalisten taitavat virkamiehet ja poliitikot epäilemättä juonisivat kaupunkinsa pääkallonpaikaksi ja Hämeenkyröön jäisi vain sivukonttori hoitamaan juoksevia asioita. Ja totta puhuen jo muodostettavan kunnan nimestä saataisiin aikaan niin lihava riita, että sen ratkaiseminen veisi 20 – 30 vuotta. Mouhijärven suunnaltakaan ei ole odotettavissa apua Hämeenkyrön talousongelmien ratkaisuun.

Hämeenkyrön yhdistäminen Ylöjärveen loisi asukasmäärältään melkoisen kunnan. Mutta olisiko sekään riittävän kokoinen vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin? Järkevimpään ratkaisuun päästäisiin, jos vauras Hämeenkyrö hakeutuisi suoraan vakavaraisen Tampereen kumppaniksi. Tampere saisi kohtalaisen omakotitonttireservin ja Nobelin arvoiset maisemat kiillottamaan kaupunkikuvaansa. Hämeenkyrö ei kadottaisi kyröläistä identiteettiään; olihan se olemassa jo ennen kunnan perustamista. Päinvastoin suurempaan yksikköön liittyminen voisi innostaa ihmisiä tarttumaan voimallisemmin paikallisyhteisönsä vahvistamiseen: kyröskoskelaisuus tai vesajärveläisyys voisivat saada entistä suuremman merkityksen ihmisten arjessa.

Hattua on nostettava kaukokatseisille viljakkalaisille, jotka rakensivat kuntoon koulunsa ja vanhustenhoitonsa ennen liittymistä Ylöjärveen. Hämeenkyrössäkin tarvitaan samanlaista päättäväisyyttä ja ennakkoluulottomuutta kuntaliitosasiassa.

Pari tuttavaa onnitteli humoristisesta kirjoituksesta: ”Hauska juttu”. Mielipidettä kirjoittaessani en kuitenkaan pitänyt itseäni ensisijaisesti pakinoitsijana tai humoristina. Humoristinen pohjavire artikkelissa tietysti oli: toki ymmärsin ettei liittyminen Tampereeseen ole tosielämässä mahdollista – sillä hetkellä.

Taustaa ennustamiselle

Ensin pari sanaa ennustamisesta. Se on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Tämänhän tiesi jo Ahti Karjalainen, tuo armoitettu humoristi. Pitkän aikavälin ennustaminen on erityisen hankalaa. Pitkällä tähtäimellä on varmaa vain se, että kaikki me kuolemme, kuten lordi John Maynard Keynes totesi. Keynesiä ei pidetä merkittävänä humoristina, hän ansioitui muuten. Oikeastihan me emme edes tiedä varmasti, nouseeko aurinko huomenna – vaikka luulemme tietävämme. Siksi pidän ennustustani yhtä hyvänä kuin kenen tahansa arviota tulevasta. Vastaavasti en pidä kenenkään muun ennustusta yhtään huonompana kuin omaa veikkaustani.

Valitettavasti joudun ennustukseni aluksi käsittelemään paljon muuta kuin Kyröskoskea. Kyröskoskea taajamana ei nimittäin – yllättävää kyllä – olisi olemassa ilman ulkopuolista maailmaa. Taajaman synnytti aikanaan globaalistuminen ensimmäinen aalto 1860-luvuilla. Tämä globalisaatio teollisti Suomen, se teollisti myös Kyröskosken. Ensimmäinen tehdas kosken partaalla tuotti puuvillaa. Tehtaan vararikkoon vaikutti osaltaan Yhdysvaltain sisällissota, joka aiheutti raaka-aineen hinnannousun ja suoranaisen raaka-ainepulan. Globalisaatioon kytkeytyi myös tehtaan tuotantosuunnan muutos. Puuhiokkeen ja sittemmin kartongin sekä paperin tuotanto syrjäytti pumpulintuotannon.

Kyröskoskesta tuli suomalainen teollisuusyhdyskunta, jossa elettiin tehtaan valossa ja varjossa. Samanlaisia keskittymiä olivat esimerkiksi Mänttä, Valkeakoski, Nokia ja Jämsänkoski. Kyröskoski jäi näistä pienimmäksi, siksi se ei irtautunut ympäröivästä maalaiskunnasta omaksi kauppalakseen. Mutta muuten Kyröskoski oli tyypillinen patriarkaalisesti johdettu tehdasyhteisö. Käsittääkseni tämä tehdasvetoisuuden aika Kyröskosken taajamassa päättyi 1970-luvun alkupuolella. Muutin Hämeenkyröön 1985. Vielä tuolloin Kyröskoski oli Hämeenkyrön kauppakeskus ja liiketaajama. Tämän aseman se menetti ymmärtääkseni 1990-luvulla.

Globalisaation toinen aalto saapui Kyröskoskelle 1900-luvun lopussa. Siitä on ollut hyötynsä ja haittansa. Kyron tehtaan toiminnot siirtyivät M-Realille, uudessa tilanteessa Kyro oli liian pieni yhtiö metsäteollisuuden toimijaksi. Tuolloin tehtaan ja yhteisön erityissuhde katkesi lopullisesti. Tehdas on ollut vain työpaikka ilman muita siteitä kyröskoskelaisiin. Nokian kasvu kännykkäjättiläiseksi on kulkenut yhtä tahtia globalisaation kanssa. Nokian imu toi Kyröskoskelle Kyrelin, teki Kyrelistä osan Flextronics-yhtymää, joka sitten vei mennessään satoja työpaikkoja sinne, missä kaikki on halvempaa. Globalisaatio lakkautti myös kannattavan Kyröskosken sahan.

Kyröskoski 2020-luvulla

Globalisaation tahti kiihtyi 2010-luvulla. M-realista osan ostanut kiinalaisfirma lakkautti myös Kyröskosken kartonkitehtaan. Tehdas oli voittoa tuottava yksikkö, mutta uudet kiinalaisomistajat päättivät jättää koneet kylmiksi ”Euroopassa sijaitsevan ylikapasiteetin purkamiseksi” – suora lainaus China Paperin lehdistötiedotteesta.

Museoviranomainen on suojellut kohteen. Suojelupäätöksen mukaan ”tehdaskompleksi edustaa yhtenäisessä kirjavuudessaan poikkeuksellista tehdasrakennusperintöä Suomen ja koko maailmankin mittakaavassa”. Siksi tehtaaseen on vaikea suunnitella uusia toimintoja. China Paper on päättänyt jättää koneet paikoilleen ”Euroopassa sijaitsevan ylikapasiteetin purkamiseksi”. Kiinalaiset ovat tarjonneet tehdasta vuokralle Kyröskosken Perinneyhdistykselle 50 vuodeksi yhden euron hinnalla. Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jouko Hannu kertoo yhdistyksen epäröivän vielä.

Kehitys on siis johtanut siihen, ettei ole mielekästä puhua Kyröskoskesta katsomatta, mitä muutoksia lähiympäristössä on tapahtunut. Hämeenkyrön kunta liitettiin Ylöjärven kaupunkiin. Muodostui yli 40 000 asukkaan ”moderni puutarha-, erämaa- ja Nobel-kaupunki” – lainaus kaupungin muinaisilta sivuilta netistä. Sekään ei riittänyt kansanedustajille, jotka säätivät kunnille lisätehtäviä ja leikkasivat valtionapuja. Kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa samaiset kansanedustajat paheksuivat valtion toimia. Niinpä eduskunta korvasi Paras-hankkeen Parhain-hankeella – se tulee sanoista Palvelurakenteen hinnoiteltu alueintegraatiohanke.

Sen perusteella muodostettiin maahan suurempia hallintoyksikköjä. Keskustan hallitsemilla alueilla niitä nimitetään maakunniksi ja rintamailla kaupungeiksi. Niinpä muinainen Ylöjärven kaupunki on nykyään Tampereen luoteiskoillinen suurahallintoalue. Muinainen Hämeenkyrön kunta on Tampereen luoteiskoillisen suurhallintoalueen alaportaan hallintokokonaisuus eli osakunta. Itsepäisimmät kyröläiset – varsinkin perinneväki – puhuvat yksinkertaisesti Hämeenkyrön pitäjästä. Kyröskoskelaiset nimittävät Kyröskoskea Tampereen kaupunginosaksi, mutta Tampereen kaupunginvaltuusto ei ole myöntänyt sille kaupunginosan statusta. Kaupungin käsityksen mukaan Kyröskoski on Tampereen luoteiskoillisen suurhallintoalueen alaportaan hallintokokonaisuuden keskisuuri taajamatihentymä.

Lähes koko Pirkanmaa kuuluu Tampereen kaupunkiin. Reuna-alueille on jäänyt semiautonomisia yksiköitä – kuten Kihniö – jotka noudattavat Suomen lakia vain soveltuvin osin. EU on kuitenkin alkuperäiskansojen oikeuksiin vedoten kieltänyt Suomen armeijaa miehittämästä tällaisia alueita.

Hämeenkyrön kaupallinen keskus siirtyi ohitustien valmistuttua Tippavaaran seutuville. Ympäri vuorokauden avoin ABC-asema on kauppakeskuksen napa, sen ympärillä on suurten kauppakeskusten markettien lisäksi jokunen halpamyymälä. Kyröskosken liiketilat ovat tyhjentyneet, vanhoista yrittäjistä jatkaa Lepistön Hannun parturiliike. Sekin on auki enää kolmena päivänä viikossa, ilmeisesti parturi on siirtynyt osa-aikaeläkkeelle.

Tyhjentyneiden vanhimpien liiketalojen tilalle on Kynnös rakennuttanut asuintaloja. Kyröskoskelle onkin muuttanut melkoisesti uutta väkeä. On käynyt niin merkillisesti, että 2020-luvulla kaikki suomalaiset eivät enää halua omakotitaloa riesakseen. Nuoret, pätkätyömaailmaan tottuneet eivät halua edes omaa rivitalonpätkää tai kerrostalohuoneistoa omistukseensa. Vuokralla asuminen on luontevinta, voihan seuraava työ- ja asuinpaikka olla hyvinkin Saksassa, Irlannissa, Uudessa Seelannissa tai Thaimaassa.

Kyröläinen kantaväestö nimittää näitä uudisasukkaita hipeiksi. Hipit tekevät töitään pääasiassa kotona ja pistäytyvät ehkä kerran viikossa Tampereella sen hetkisen työnantajansa tai yrittäjäkumppaniensa puheille. Monen hipin palkanmaksaja tai töiden tilaaja on jossain vielä kauempana: Helsingissä, Tukholmassa, Moskovassa tai jossain vielä kauempana. Työt ja neuvottelut hoidetaan verkon välityksellä. Kyröskoski on hipeille sopiva paikka. Vuokrataso on oleellisesti halvempi kuin Tampereella, yhteisö on sopivan pieni eikä alkuasukaista ole haittaa – eivät ota liikaa kontaktia. Valtakadun varrella on elintarvikeliike, R-kioski, kaksi ravintolaa ja etninen pikaruokala. Päiväkoti ja koulu ovat kävelymatkan etäisyydellä. Tampereen keskustaan pääset 38 minuutissa ja Tampereen lentokentältä, josta liikennöi muuten viisi halpalentoyhtiötä, pääsee hetkessä lähes mihin tahansa.

Hallinto ei pääse kyröskoskelaisia haittamaan. Tampereen luoteiskoillisen hallintoalueen apulaiskaupunginjohtaja (entinen N:n kunnan kunnanjohtaja X) on tavattavissa parittomien viikkojen perjantaipäivinä kello 14 – 15.30 entisellä kunnantalolla. Muuta paikallishallintoa ei ole Hämeenkyrön pitäjässä. Pääosan kunnantalosta on ostanut yksityinen yritys, joka varustaa siihen Terho-kotia. Terveyskeskus, kirkko ja hautuumaa ovat paikoillaan. Oppimispisteitä pitäjässä on jäljellä neljä, ymmärtämätön rahvas nimittää niitä edelleen kouluiksi.

Muu Hämeenkyrö kehittyy sekin omien edellytystensä mukaisesti. Mahnalan kansallismaisemiin on juurtunut erityylisiä ja erivärisiä omakotitaloja viljalti, osa kyröläisistä haluaa nimittäin edelleen toteuttaa suomalaista unelmaa. Alkutuotantoakin Kyrössä harjoitetaan, luomuviljely vahvistaa edelleen asemiaan. Hämeenkyröä on brändätty luomutuotantopitäjäksi, lippulaivana Frantsilan yrttitila. Paikalliset maanviljelijät ovat perustaneet tuotanto-osuuskuntia varjellakseen luomubrandiä. Rahvas kutsuu osuuskuntia kolhooseiksi.

Sahti tehdään ja juodaan Kyrössä edelleen. Sahti onkin lähentänyt alkuasukkaiden ja hippien välejä, sillä hippiyteen kuuluu myös luomumyönteisyys. Tosin jotkut väittävät Hollannissa lisäoppia saaneiden kyröskoskisten hippisahdinpanijoiden höystävän perinnejuomaa kielletyin lisäainein…

Kun Hämeenkyrön seurakunta liitettiin Tampereeseen, yritti piispa takavarikoida kirkkoherranvirastosta alkuperäisen Kyrön sarven piispan virka-asuntonsa somistukseksi. Mustiin sonnustautuneet henkilöt kuitenkin takavarikoivat sarven turvaamistoimena. Sarvea säilytetään tiettävästi sillanpääläisissä maisemissa, jossain kellarissa kenties.

Talouskasvu oli 2010-luvulla hitaampaa kuin joskus aiemmin. Mutta silti bruttokansatuote kasvoi niin, että 2020-luvun puolivälissä suomalaiset kuluttavat 33 prosenttia enemmän kuin nyt. Toisaalta köyhiäkin on 33 prosenttia enemmän kuin nyt. Jotkut paikat ovat paremmassa kunnossa kuin nyt, jotkut paikat ovat enemmän rappiolla kuin nyt. Mutta ihmiset elävät keskenään, tulevat toimeen ja lisääntyvät, vaikka vanhat tuotantotavat ja kuntarajat katoavat. Yhteisöllisyys lisääntyy joillakin tavoin. Tapoja emme osaa nyt nähdä, mutta Kyröskoskella on tulevaisuutensa vielä tehtaan jälkeenkin.

Lopuksi

Utopia tarkoittaa sanamukaisesti ”paikkaa, jota ei ole”. Utopia on onnellisuuden tyyssija- paikkaa, jollainen nyky-yhteiskunta ei ole – ainakaan vielä. Dystopia tarkoittaa kauhu-utopiaa, hyvänä esimerkkinä George Orwellin romaani Vuonna 1984. Sekä utopioilla että dystopioilla on pyritty vaikuttamaan tulevaisuutta koskevaan päätöksentekoon. Näkemystäni tulevaisuudesta voi pitää vapaasti utopiana, dystopiana, pakinana tai yksinkertaisesti vaikkapa hölynpölynä.

Isänmaan toivoista maailmanparantajiksi

Tämä juttu Hämeenkyrön Yhteiskoulun teinikunnasta on julkaista myös Kyrön Joulussa, muistaakseni 2003.

ISÄNMAAN TOIVOISTA MAAILMANPARANTAJIKSI

Yhteiskoulun teinikunnan jälkeenjääneiden paperien kertomaa

Hämeenkyrön yläasteen ja lukion apulaisrehtorin toimenkuva oli 1990-luvun puolivaiheissa joustava. Joskus se ulottui rakennuksen viidenteen kerrokseen saakka. Kesällä 1996 päätimme talonmies Jyrki Kokkosen kanssa ryhdistäytyä ja toimeenpanna Yhteiskoulun rojua pullistelevan ullakon siivouksen. Veikko Tomperi järjesti käyttöön rotevanoloisia kesätyöläisiä, jotka toimittivat pois muutaman lavallisen tarpeettomaksi käynyttä tavaraa.

Ullakolle oli hyvässä tarkoituksessa sitkeästi säästetty mitä merkillisintä tavaraa. Näytelmien pahvikulissikokoelmista voi seurata tyyli- ja värimieltymysten muutosta vuosikymmenittäin 1950-luvulta lähtien. Aikanaan suurina uutuuksina esitellyt pedagogiset kojeet ja vempeleet kelpasivat enää museokäyttöön. Erotellessamme kaatopaikkatavaraa säästettävästä kompastuin pinoon pahanhajuisia Mercantil-kansiota. Haisun syykin selvisi: mapit olivat kärsineet jossain vaiheessa vesivaurioita, ja musta homekasvillisuus oli runnellut osaa papereista pahoin. Lähemmässä tarkastelussa kansiot osoittautuivat Hämeenkyrön Yhteiskoulun Teinikunnan jälkeenjääneiksi papereiksi. Osittain homehtuneita papereita ei saattanut sijoittaa koulun ahtaan arkistohuoneen suojiin eikä voinut tietysti tuhotakaan. Siispä ne jäivät odottamaan vintille Jyrkin kanssa sovittuun paikkaan: ovesta sisään viisi metriä ja vasemmalle. Päätin mielessäni joskus hankkia kumikäsineet, tutkia kansiot ja kirjoittaa lyhyen jutun teinikunnasta.

Hyvät päätökset toteutuvat aikanaan. Kalervo Laukkanen muisteli 1.7.2003 Hämeenkyrön Sanomissa 1960-luvun lopun kiihkeitä kiistoja teinikunnan kuulumisesta teiniliittoon. Jutun innoittamana ja viikon hellekauden pehmentämänä läksin Yhteiskoulun ullakkoa perkaamaan. Vintin lämpötila sai ulkoilman kolmekymmentä plusastetta tuntumaan yönviileydeltä. Palasin kotiin t-paita mustana ja naama pölyisenä kantaen neljää rumannäköistä kansiota. – Helvetistäkö tulet, uteli vaimo. Nuorempi väki kannusti olkapäitään kohotellen ja päätään pyörittäen. Kansiot takapihan paviljonkiin ja historiaa tutkimaan pilkkaajista piittaamatta.

Teinikunta perustetaan

Suomen Teiniliitto perustettiin 1939 lisäämään oppikoululaisten omatoimisuutta ja aktivoimaan kulttuuriharrastuksiin. Toiminnan tuli tehostaa kansallista yhteenkuuluvaisuutta, isänmaanrakkautta ja maanpuolustustahtoa. Teiniliitto koostui teinikunnista, joita oli käytännöllisesti katsoen jokaisessa oppikoulussa. Teinikunnat muodostivat myös alueellisia teiniyhdistyksiä pitämään yllä  yhteistoimintaa. Hämeenkyrön Yhteiskoulussa teinikunnan perustaminen tuli ajankohtaiseksi, kun koulun aloittaneet varttuivat neljäsluokkalaisiksi. He olivat oikeutettuja perustamaan teinikunnan. Perustavassa kokouksessa helmikuussa 1952 oli läsnä 36 oppilasta. Teinikunnan puheenjohtajaksi valittiin Erkki Koski ja sihteeriksi Raili Mattila. Maisteri Eeva Nummisesta tuli ensimmäinen kuraattori. Maaliskuussa hyväksyttiin teinikunnan säännöt ja järjestettiin ensimmäinen illanvietto Ohjelma oli ”vaihteleva”, ja ajan tavan mukaan ilta päättyi tanssiin. Toukokuussa teinikunta sitten hyväksyttiin virallisesti Suomen Teiniliiton jäseneksi.

Seuraavana syksynä toiminta jatkui yhdistetyllä puurojuhlalla ja nahkakastajaisilla. Nahkiaiset nostivat jäsenmäärän 69:ään, ja puurojuhlasta taas muodostui pitkä perinne, joka jatkui Hämeenkyrön lukiossa vielä 1980-luvullakin. Ensimmäiset kerhot aloittivat toimintana keväällä: kristillinen kerho kokoontui lauantaisin, mutta suunniteltu urheilukerho jäi vielä tuolloin aikomukseksi. Viidesluokkalaiset teinit valmistivat näytelmän Prinsessa Ruusunen, joka esitettiin ensin koulun oppilaille ja sitten 14.5.1953 helatorstaina lastenjuhlassa. Lastenjuhla olikin menestys ja tuotti voittoa ”suurehkon summan”. Osan voitosta saivat viidesluokkalaiset matkarahastonsa täydennykseksi, loput talletettiin teinikunnan kassaan. Neljäsluokkalaiset järjestivät vielä toukokuussa potkiaiset ensimmäiselle keskikoulusta valmistuneelle ikäluokalle. Syyslukukaudella aloitti toimintansa pöytätenniskerhokin, kun asianmukainen pöytä saatiin hankituksi. Tosin pingiskerhon toiminta pääsi uuvahtamaan jo seuravana keväänä käynnistyäkseen myöhemmin uudelleen. Keväällä 1955 kristillisen kerhon toimintakin lakkasi joksikin aikaa, koska oppilaiden kotiin pääsy lauantaisin koulun jälkeen osoittautui niin hankalaksi.

Toiminta vakiintuu…

Tammikuussa 1955 Yhteiskoulun teinit olivat perustamassa Pohjankankaan teiniyhdistystä. Siinä olivat mukana aktiivisesti Ikaalisten ja Parkanon oppikoulut. Kankaanpääläisten osallistuminen oli passiivisempaa. Tieto oman lukion saamisesta Hämeenkyröön antoi varmasti vauhtia myös yhteistyölle muiden teinikuntien kassa. On selvää, että lukiolaiset pystyivät keskikoululaisia paremmin toteuttamaan yhteistyön vaatimuksia. Lukion tuloon varauduttiin niin, että nahkakaste päätettiin jättää seuraavana syksynä väliin. Päätöksessä vedottiin siihen, että juhlasali tulisi liian ahtaaksi teinikunnan kokouksille ja illanvietoille. Teinikuntaan kuuluisivat siis vastaisuudessa viidesluokkalaiset ja lukiolaiset.

Huhtikuussa kutsuttiin jo vieraita teinikunnan juhliin. Tyrvään Yhteiskoulusta mukaan saatiin vain muutama teini, mutta Ikaalisten Yhteiskoulusta oli runsaampi edustus. Teinikunta alkoi saada avustuksiakin: Kyröskosken kirjakauppa lahjoitti 50 teinilaulukirjaa oppilaiden iloksi. Kristillisen ja pingiskerhon lisäksi alkoi toimia myös kielikerho.

Vuonna 1956 jatkui yhteistyö Pohjankankaan teinyhdistyksen puitteissa. Illanvietossa käytiin Parkanossa asti ja toukokuussa järjestettiin teiniyhdistyksen kulttuurikilpailut Hämeenkyrössä. Isännät korjasivat voiton tässä kulttuuritaistossa. Vuotta myöhemmin palattiin sitten Parkanosta kulttuurikilpailun voittajina. Tampereen teatterissa käytiin 1956 katsomassa ”Elokuun teehuone”. Teatterivierailuista Tampereelle tuli myös vuosittain toistuva perinne. Toimintaan kuuluivat noina vuosina myös naamiaiset ja Koskilinnassa järjestetty yleisöjuhla. Syksyllä 1957 teinikunta osallistui ensimmäistä kertaa Pelastakaa Lapset – keräykseen, jonka tuotoksi muodostui 61.050 markkaa. Jäsenmäärään suhteutettuna teinikunta sijoittui kahdeksanneksi keräykseen osallistuneiden teinikuntien joukossa. Käytännössä teinit panivat töihin alaluokkalaiset. Heistä parhaat kerääjät kelpuutettiin sitten palkinnoksi osallistumaan puurojuhlaan. Tavaksi tuli myös laskea seppele itsenäisyyspäivänä sankarihaudoille ja järjestää keväällä talkoot koulun tontin siistimiseksi.

…ja laajenee

Teinikunnan toiminta alkoi lukuvuonna 1957–58 ulottua myös valtakunnalliselle tasolle. Puheenjohtaja Tapani Perttu ja sihteeri Tuula Osara osallistuvat Porissa pidettyyn Suomen Teiniliiton vuosikokoukseen. He edustivat teinikuntaa myös Satakuntalaisen Osakunnan itsenäisyysjuhlassa Helsingissä. Kumpaankin tilaisuuteen lähetettiin seuraavina vuosina säännöllisesti teinikunnan edustus. Pohjankankaan teiniyhdistyksen kulttuurikilpailut voitettiin kolmannen kerran, mutta menestystä saavutettiin jo valtakunnallisella tasollakin. Hämeenlinnassa pidetyissä koko maan teinien kulttuurikilpailuissa tanhujoukkue sijoittui hopealle, ja näyttelijät viidensiksi. Kerttu Väisänen tuli toiseksi naisnäyttelijöiden henkilökohtaisessa sarjassa ja Kaija Kivimäki sai valokuvistaan neljännen palkinnon. Yhteiskoululaisia alettiin myös kouluttaa teinivirkailijoiksi Teiniliiton kesäkursseilla.

Kerhotoiminta laajeni 1950-luvun lopulla tanssikerhon ja piirustuskerhon perustamisen myötä. Teinikilta sai uutta potkua toimintansa pastori Juhani Kalmanlehdon kotiuduttua paikkakunnalle.

Kielikerhot jaettiin englannin ja ruotsin kerhoihin, jotka kokoontuivat useampana ryhmänä. Lisäksi enemmän tai vähemmän säännöllisesti toimivat valokuvauskerho, tanhukerho ja askartelukerho. Valtakunnallisella tasollakin menestynyt näytelmäkerho tuotti esityksiä teinikunnan ja koulun juhliin. Teinikuoro aloitti toimintansa 1959 kanttori Siukolan johdolla. Vuosikymmenen vaihteessa aloitti toimintansa myös soitinyhtye, joka ilahdutti teinejä lähes jokaisessa juhlassa. Yhtye innostui perustamaan myös jazz-klubin, joka kutsui maaliskuussa 1962 amerikkalaisen Fullbright-stipendiaatti Doug McAllisterin esitelmöimään jazzista. Lopuksi McAllister opetti amerikkalaisia kansantansseja. Teatterin ohella lähdettiin elokuviin: Ben-Hur keräsi kaksi linja-autollista kyröläisteinejä Tampereelle ja seuraavaksi käytiin ihastelemassa West Side Storya.

Pohjankankaan teiniyhdistyksen kulttuurikilpailut muuttuivat vuosikymmenen vaihteessa joka toinen vuosi pidettäviksi: yhdistyksen hallitus arvio, että joka vuosi ei saada väkeä liikkeelle. Vuonna 1963 voittamaan tottunut Hämeenkyrön teinikunta jäi tiukassa kilvassa hopealle. Lohtua toi voitto Hämeenkyrön kunnan nuorisojärjestöjen välisessä toimintakilpailussa, johon osallistuttiin joka vuosi. Satakunnan teinien kulttuurikilpailussa saavuttivat menestystä mm. Asta Wahrmann (viulunsoiton ensimmäinen palkinto 1961) ja Heikki Siukola (yksinlaulun toinen palkinto 1962 ja ensimmäinen 1963).

Tuohon aikaan teinikonventit alkoivat muuttua hipoksi; ihan alkuunhan oli puhuttu iltamista. Hippaamispiiri tuntui laajenevan Pohjankankaan teiniyhdistyksen alueen ulkopuolelle, sillä syksyllä 1963 teinikunta vieraili Kangasalan Yhteiskoululla ”joraamassa”. Toukokuussa 1964 Yhteiskoululla vastaavasti vieraili Kangasalan, Mouhijärven ja Ylöjärven teinejä hippaamassa. Matti Frantsilan heiluttaessa puheenjohtajan nuijaa järjestettiin maaliskuussa 1965 konva, johon kutsuttiin kahdeksan oppikoulun teinejä Tamperetta ja Laviaa myöten. Konventin nimenä oli ”Hämeenkyrön kaupallisen television koelähetys”. Seuraavan vuonna käytiin sitten Ikaalisten lisäksi vierailemassa kahdesti konventissa Porissa.

Hämeenkyrössä järjestettiin vielä helmikuussa 1965 Pohjankankaan teiniyhdistyksen kulttuurikilpailut, joissa järjestävä koulu jäi toiseksi Ikaalisten yhteiskoulun teinikunnan periessä voiton. Tämä jäikin Pohjankankaan teiniyhdistyksen viimeiseksi voimainponnistukseksi: yhdistys lakkautettiin 9.4.1965. Teinikunta osallistui edelleen Satakunnan oppikoulujen kulttuurikilpailuihin ja oman kunnan harrastekilpailuihin. Hippohin palkattiin sitten ”pitkätukkaisia” kitarabändejäkin: tamperelaisten 17 – 18 -vuotiaiden poikien muodostama The Five Secrets esiintyi koululla 22.1.1966. Maaliskuussa 1967 viihdytti manageri T. Suojasen välittämä Brian Kottaraisen lepakkomiehet -yhtye hippaajia 250 markan keikkapalkkiota vastaan. The Five Secretsin jäsenet pääsivät myös syvähaastatteluun teinikunnan Alabasteri-lehden ensimmäiseen numeroon.

Alabasterin lyhyt kukoistus

Valtakunnallinen Teinilehti ja monet paikalliset teinien koululehtikokeilut lienevät antaneet pontta Hämeenkyrön teineillekin oman lehtisen julkaisemiseen. Alabasteriksi nimetyn lehden ensimmäinen numero ilmestyi 2.2.1966. Päätoimittajan oli lehtori Ritva Hakala ja vastaavana toimittajana teini Oiva Alanen. Mainitun Five Secretsin haastattelun lisäksi lehden anti koostui runoista, kertomuksista ja piirroksista. Vuosien mittaan monisteesta on kaikonnut niin spriimonisteille ominainen haju kuin tekstikin lähes kokonaan. Kuraattori Heikki Joukio toivoi alkusanoissaan lehdelle pitkää ikää, mutta huomautti viisaasti, että sen edellytyksenä on teinien vapaaehtoinen aktiivisuus. Lehden ensimmäisen numeronkin julkaisu lykkäytyi materiaalipulan ja toimituksen kokoamisvaikeuksien vuoksi. Toinen numero julkaistiin maaliskuussa Oiva Alasen siirryttyä päätoimittajaksi.

Marraskuussa 1966 ilmestyneen kolmannen Alabasterin päätoimittajan oli Kalervo Laukkanen. Lehden viimeinen numero näki päivänvalon 16.2.1967. Siinä näkyy jo teinimaailman muuttuminen. Jutuissa käsiteltiin teiniliiton vuosikokouksen kiihkeitä tunnelmia ja selviteltiin Suomen valtiotalouden ongelmia. Seuraavana syksynä lehti jäi ilmestymättä. Sen päätoimittaja Kalervo Laukkanen erosi päätoimittajan tehtävistä ja myös teinikunnasta. Eroaan hän perusteli mm. yhteiskoulun teinien suunnattomalla laiskuudella ja epäaktiivisuudella. Hänen mielestään koko lehti olisi lakkautettava. Teinikunnasta eroamisen syyksi hän ilmoitti periaatteelliset erimielisyydet Teiniliiton johdon kanssa. Laukkanen ei hyväksynyt Taksvärkkikampanjaa eikä Teiniliiton linjaa kouludemokratia- ja äänioikeuskysymyksissä. Alabasteri ei sittemmin ilmestynyt. Ainakin ikääntyneemmät opettajat taisivat huokaista helpotuksesta: esiintyiväthän lehdykän viimeisen numeron sivuilla jopa sanat ”paska” ja ”perseenpyyhintä”. Se ei olisi tullut kyseeseen 1950-luvulla.

Jokin Yhteiskoulun ilmapiirissäkin muuttui 1960-luvun puolivälissä. Suomalaista kulttuuria ravistelivat Juhannustansseista käyty jumalanpilkkaoikeudenkäynti, Lapualaisooppera ja reporadio. Eduskuntavaaleissa 1966 vasemmisto sai vaalivoiton ja sen jälkeen muodostettiin kansanrintamahallitus. Ihmettelin tapakulttuurin muutoksen konkreettisuutta 1980-luvun alussa opetusharjoittelua suorittaessani. Normaalikoulun opettajainhuoneen seinää koristivat auskultanttien kuvat vuosikymmenien varrelta. Vuoteen 1964 miesopettajat olivat sonnustautuneet mustaan pukuun ja solmioon. Vuonna 1965 pukumiehiä oli kaksi, muut koreilivat villapaidoissa. Suomi villapaitaistui. Muutosrytinässä Teiniliiton tuolloisen jäsenkortin tunnus: Jumala – Isänmaa – Työ – Velvollisuus alkoi vaikuttaa vanhentuneelta.

Taksvärkki – ykskaks maailma paremmaks

Kansainvälisyydestä ja kehitysmaiden auttamisesta saatiin tuntumaa jo 1964, kun Hämeenkyrössä perinteisen invalidien joulukeräyksen lisäksi osallistuttiin Intian ylioppilaiden hyväksi järjestettyyn silmälasikeräykseen. Kansainvälistymisen aalto iski Teiniliittoon vuosina 1965 – 69, jolloin sosiaalidemokraatit nousivat johtoasemaan sen organisaatiossa. Uutta suuntaa edusti näkyvimmin vuoden 1967 Taksvärkkikeräys, johon otettiin mallia Ruotsin koululaisjärjestöiltä. Tempaus oli koululaisten yhteispohjoismainen, ja Teiniliitto valmistautui siihen laajalla kampanjalla. Perun inkojen hyväksi suunnattu Taksvärkki toteutettiin Hämeenkyrössäkin 10.10.1967. Yhdessä samana iltana järjestetyn illanvieton, Nattvärkin, kanssa se tuotti 1050 markka.

Taksvärkki ja Teiniliiton radikalisoituminen kalvoivat järjestön yhtenäisyyttä. Yhteiskoulussakin puuhattiin Teiniliitosta eroamista. Teinikunta oli mukana Kimmo Sasin johtamassa Tammermaan teiniyhdistyksessä, joka edusti Teiniliitossa selvää kokoomuksen johtamaa oppositiolinjaa. Pari vuotta myöhemmin Tammermaan teiniyhdistyksen aktiivien joukkoon ilmestyi Satu Hassikin, joten Lipposen hallituksen pirkanmaalaisministereilläkin oli vankka Teiniliittotausta.

Kaksi vuotta myöhemmin Teiniliiton taksvärkki suunnattiin Mosambikiin Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelevan Frelimon hyväksi. Yhteiskoulun teinikunta oli tuolloin jo lakkautettu koulun johdon suosiollisella avulla. Lakkautetun teinikunnan jälkeenjääneillä varoilla ostettiin koululle magnetofoneja kielten opetuksen tarpeisiin. Rehtori Väinö Hietikko järjesti sitten tilalle perustetulle Yhteiskoulun oppilaskunnalle vastaavan rahasumman peruspääomaksi. Hämeenkyrössä aatteiden taistossa sosialidemokraattien, kommunistein ja keskustan muodostama Teiniliiton yleisdemokraattinen rintama siis kärsi tappion kokoomusvetoisille vastustajilleen. Oppilaskunnan 2200 markkaa tuottanut taksvärkki suunnattiinkin syksyllä 1969 Hämeenkyrön sotaveteraanien hyväksi. Jo edellisenä vuonna taksvärkki oli kohdistettu oman kunnan apua tarvitseville. Hämeenkyrön teinikunta ei suinkaan ollut ainoa Teiniliitosta eronnut: ensimmäisenä erosivat Joensuun Normaalikoulun teinit.

Teinikunta sai kiitokset Pirkanmaan sotaveteraanipiiriltä taksvärkin suuntaamisesta sotaveteraaniperheille.

Kouluneuvostot ja oppilaskunnat teinikunnan tilalle

Muuten oppilaskunta jatkoi toimintaansa hoitaen jokseenkin samoja tehtäviä kuin teinikunta aiemmin. Puheenjohtajanakin jatkoi teinikunnan viimeinen puheenjohtaja Ulla Norokorpi. Vuonna 1973 osallistuttiin Teiniliiton tukemaan ja Rauhanpuolustajien organisoimaan taksvärkkiinkin, jolla kerättiin rahaa lastensairaalan rakentamiseksi Pohjois-Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin. Takaisin Teiniliittoon halajavia oppilaitakin koulussa toki oli. Aikalaismuistikuvien mukaan kouluun yritettiin perustaa parikin kertaa uudelleen teinikunta. Yrityksiä ohjasivat tuolloin jo koulun ulkopuoliset politrukit. Perustamiskokouksissa vähemmistöön jäivät vuoroin oikeisto ja vasemmisto. Tappiolle jääneen puolen järjestöammattilainen johdatti joukkonsa pois kokouksesta. Näin teinikunta jäi syntymättä ja Teiniliitto suistui vuosina 1971 – 75 taistolaisnuorten johtaman järjestögangsterismin opinahjoksi. Liitto etääntyi rivijäsenistään, kun sen toiminnalle jäi vain välinearvo tavoiteltaessa suurta päämäärää: sosialistista vallankumousta. Keskustalainen opetusministeri Marjatta Väänänen määräsi 1975 tutkimuksen Teiniliiton talousasioista. Ilmeni, että jäsenmääriä oli paisuteltu ja muitakin tiliepäselvyyksiä löydettiin. Teiniliiton valtionavustus romahti, mutta liitto jäi kituvana henkiin, kunnes se lopulta 1983 lakkautettiin.

Oppilaskunta menetti merkityksensä oppilaiden etujen ajajana 1973, kun Hämeenkyröönkin perustettiin lain vaatimat kouluneuvostot sekä lukioon että yläasteelle. Lukion oppilaskunta lakkautui aluksi, mutta 1976 se herätettiin henkiin oppilaiden vapaan harrastustoiminnan koordinoijaksi. Oppilaskunta järjesti mm. nahkiaiset sekä perinteisen puurojuhlan ja alkoi sittemmin rahoittaa toimintaansa pitämällä välituntikioskia lukiolaisille.

Kouluneuvostovaaleja seurattiin aluksi kiinnostuneina valtamediassakin, mutta pian innostus laantui. Kouluneuvostot lakkautettiin 1985 ja tilalle tulivat koulujen johtokunnat, joihin valittiin yläasteella ja lukiossa myös kaksi oppilaiden edustajaa. Samalla oppilaskunnat tulivat lakisääteisiksi lukioihin ja yläasteelle. Kouluneuvostojen toimintaa ei ole vielä ehditty juuri tutkia. Valikoituiko niihin Teiniliiton ja teinikuntien tapaan myöhemmin näkyviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tehtäviin sijoittuneita ihmisiä? Kiinnostuneille tiedoksi, että kouluneuvoston paperit ovat hyväkuntoisina turvassa koulun arkistohuoneessa. Itse odottelen ihottuman laantumista.  Kun en muistanut niitä kumihanskoja ostaa.

Hämeenkyrön teinikunnan puheenjohtajat

Erkki Koski 1952

Jouko Kivelä 1953

Martti Viitaniemi 1954

Tuula Tuomisto 1955

Aulis Holmala 1956

Tapani Perttu 1957 – 1958 kl

Teuvo Ijäs 1958–1959

Raimo Rönnholm 1959 – 1960

Elina Ylivakeri 1961 – 1962

Yrjö Norokorpi 1962 – 1963

Yrjö Norokorpi 1963 – 1964

Matti Frantsila 1964 – 1965

Antti Kirmo 1965 – 1966

Kalle Lehtimäki 1966 – 1967

Jukka Koskinen 1967 – 1968

Ulla Norokorpi 1968 – 1969

Sihteerit

Raili Mattila 1952

Irma Niemelä 1953

Irja Lammintausta 1954

Aila Lahdelma 1955

Kaisa Varila 1956 kl

Anja-Kerttu Väisänen 1956 sl – 1957 kl

Tuula Osara 1957 sl – 1958 kl

Ulla-Maija Mäkinen 1958 – 1959

Eeva Järvenpää 1959 – 1960

Tuula Ojala 1960 – 1962

Elina Järvenpää 1962 – 1963

Mari-Anne Packalén 1964 - 1965

Pekka Laine 1964 – 1965

Tellervo Packalén 1965 – 1967

Liisa Markkola 1967 – 1968

Harri Vuorilehto 1968 - 1969

Lähteistä

Yhteiskoulun teinikunnan huonokuntoinen ja suurelta osin homehtunut arkisto tuhottiin pääosin Yhteiskoulun saneerauksen yhteydessä. Tärkeimpiä asiakirjoja siirrettiin kunnan keskusarkistoon. Teiniliitosta ei vieläkään ole tehty historiaa. Nyt se olisi lähteiden suhteen helppoa, sillä Teiniliiton paperit ovat Kansallisarkiston suojissa. Pitkän aikaa osa sen arkistosta nimittäin majaili erään helsinkiläisen kerrostalon kellarissa paossa vuoden 1975 tilintarkastuksia. Risto Ahosen pro gradu Teinien taksvärkki löytyy netistä osoitteesta http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/pg/ahonen/index.html ja painettuna löytyy Teiniliittoa sivuava Paavo Kärenlammin väitöskirja Taistelu kouludemokratiasta. Kouludemokratian aalto Suomessa. Bibliotheca Historica n:o 37.

Haastatellut: Jouko Hannu ja Tarja Raipala.