Satunnaisen lukijan kannattaa silmäillä ensin blogistani juttu Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa. Se selvittää tämän kirjoituksen taustat ja pohjustaa johtopäätökset.
Venäläishallinto
Vallattuaan Savon venäläiset alkoivat muodostaa sinne omaa hallintojärjestelmää. Savonlinnan aluetta hallitsi everstiluutnantti Aleksander Okenov elokuusta 1714 lähtien. Hän ei tietenkään tuntenut paikallisia hallinto-oloja, mutta löysi apulaisekseen veronkantokirjuri Henrik Åbergin. Linnankirjurina toiminut Åberg saavutti vuosien mittaan talonpoikien luottamuksen rehellisenä ja maltillisena virkamiehenä. Savo jaettiin neljään komissariaattiin. Kerimäki kuului kaakkoiseen, entisen katselmuskirjuri Gerd Lindin johtamaan alueeseen. Pitäjätasolla miehitysvaltaa edustuvat nimismiehet. Kerimäellä nimismies oli David Schening, joka esiintyi aiemmin asiakirjoissa talonpoikaisella nimellä Taavetti Laitinen. Nimismiehen suhteen pitäjäläisillä oli onnea. Schening näkyy saavuttaneen talonpoikien luottamuksen ja toimineen rehellisesti. Monessa pitäjässä nimismiehet saivat isonvihan jälkeen käräjillä niskaansa syytöksiä asiattomuuksista, Kerimäellä näin ei tapahtunut.
Nimismiehen avuksi määrättiin venäläiseen tapaan starosteja eli kylänvanhimpia, jotka vastasivat alueensa verotuksesta. Kerimäen osalta ei starostakuntien lukumäärästä ei ole tietoa. Isonvihan jälkeisistä tuomiokirjoista piirtyy esiin neljä starosteiksi mainittua miestä. Makkolan Heikki Makkonen – entinen lautamies – toimi tehtävässä jo 1714. Miehityskauden loppuajalta staarosteina mainitaan myös Antti Silvennoinen, Olli Kettunen ja Matti Kettunen. Tiestön kunnossapito oli tärkeää miehittäjän kannalta, niinpä siltavoudit jatkoivat tehtävissään, Kerimäellä tehtävää hoiti Erik Reiman.
Isonvihan alkaessa oikeudenhoito oli sekavassa tilassa. Aleksander Okenov päätti aluksi jakaa itse oikeutta Olavinlinnassa. Hän ratkaisi esim. Kuokkalan Pekka Haverisen ja Olli Maarasen välisen kiista autiotilan hallinnasta. Haverinen sai 1712 maaherran päätöksellä Maarasen veroaution kolmen vuoden verovapaudella. Olli anoi kuitenkin tilaa takaisin itselleen. Okenov kutsui luokseen Maarasen ja nimismies Scheningin kysyen, kumpi kruunun kannalta katsoen saisi tilan paremmin pidettyä. Molemmat vakuuttivat Maarasen siihen paremmin pystyvän. Samaa mieltä oli Henrik Åberg, joka kai piti pöytäkirjaa. Kun Haverinen oli tehnyt töitä talon eteen ja kylvänyt nähtävästi vuoden 1714 rukiin, jaettiin vuosien 1715 ja 1716 sadot. Ensimmäisen vuoden jakosopimus vahvistettiin kirkkoherra Johan Stråhlmannin läsnäolleessa, ja vuotta myöhemmin starosta Heikki Makkonen suoritti jaon. Miehityksen jälkeen Haverinen ja Maarasen poika Olli kiistelivät vuoden 1717 sadon jakamisesta. Oikeus ei puuttunut Okenovin tekemiin päätöksiin. Nimismies Schening ja starosta Makkonen vapautettiin vastuusta, koska he olivat toimineet Okenovin määräysten mukaan. Haverinen oli menettänyt oikeutensa autioon, kun ei ollut hakenut Okenovilta muutosta päätökseen.
Okenovin ajasta valtaosa kului hallinnon uudistamiseen, verotuksen järjestelyihin ja sotajoukkojen huoltoon. Talvella 1715 Okenov piti Olavinlinnassa kokouksen, jossa sopi pitäjien edusmiesten kanssa, mitkä pienemmät jutut jäisivät paikallisten viranomaisten päätettäviksi. Hallintoa ja oikeudenkäyttöä ei siten erotettu toisistaan. Oikeudenhoidon eriytti Okenovin seuraaja Make Samovitskoi 1717. Kerimäellä käräjiä istui entinen rykmentinkirjuri Karl Qvist, joka piti yhdet käräjät vuodessa jo vuodesta 1715 lähtien. Pöytäkirjoja niistä ei ole säilynyt. Osan vähäisemmistä tapauksista ratkoi ilmeisesti komissaari Gerd Lind ja vakavimmat tapaukset komendantti Olavinlinnassa. Samovitskoin jälkeen linnan komendantteina toimivat majuri Betzhoff (1720-21) ja kapteeni Spiridonov (1721). Heistä ei juuri nimiä enempää tiedetä, niinpä he kai noudattivat Samovitskoin määrittelemää käytäntöä.
Tuomarin tehtäviä hoitanut Qwist noudatti päätöksissään Ruotsin lakeja ja asetuksia, vaikka tunsi niitä ilmeisesti puutteellisesti. Hän istui käräjät jo 1715 ja jatkoi vuoden 1721 oikeusistuntoja vielä rauhansopimuksen jälkeen viedäkseen käräjäkierroksensa loppuun – ja saadakseen palkkansa kuitatuksi. Qwistin pitäessä käräjiä 1720 käsiteltiin maariitakin. Eversti von Kanefehr yritti vielä 1731 käräjillä kaataa itselleen epäedullisena pitämänsä päätöksen. Oikeus piti Laakkolan Simo Laakkosen puolta ja totesi miehitysaikaisen tuomion lainvoimaiseksi. Qwist antoi tuomioita myös salavuoteudesta jo vuodesta 1715 alkaen.
Myös papisto joutui ainakin jonkin verran avustamaan venäläisiä käytännön oikeus- ja hallintojutuissa, kuten edellä mainitusta Maarasen ja Haverisen maariidasta ilmenee. Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että kirkkoherra Johan Stråhlman ja kappalainen Johan Salmenius jäivät hoitamaan tehtäviään, eivätkä paenneet Ruotsiin. Stråhlman nimitettiin kirkkoherraksi 1712. Hän oli toiminut aiemmin venäläisten miehittämän Ruokolahden kappalaisena. Piispa ja konsistori vahvistivat miehen valinnan, mutta Stråhlman halusi vielä 1722 kuninkaan valtakirjan kirkkoherran tehtävään. Vain kuninkaan itsensä allekirjoittama valtakirja olisi Stråhlmanin mielestä niin pätevä, ettei hänen vuoden 1711 tapaan tarvitsisi lähteä vaimoineen ja lapsineen ”almuteiden kulkijaksi”. Toimissaan vihan aikana Stråhlman saavutti pitäjäläisten luottamuksen. Hänen ei tarvinnut käräjöidä sen enempää palkkasaatavistaan kuin pappilan asioistakaan.
Kappalainen Petrus Salmenius joutui venäläisten vangiksi tammikuussa 1711. Hän pääsi vankeudesta ja muutaman vuoden pappina Inkerinmaalla ennen kuolemaansa. Salmeniusta seurasi kappalaisena hänen poikansa Johan Salmenius. Myös hänen 1712 saamansa nimitys oli epävirallinen. Varsinaista tuomiokapitulin vahvistusta viranhoidolleen Salmenius pääsi anomaan vasta 1722. Hänkin näyttää selvinneen miehitysvuosista joutumatta riitoihin seurakuntalaisten kanssa.
Vihan rasitus
Veronmaksussa kerimäkeläisiä – kuten muitakin savolaisia – rangaistiin kahdesti kaksinkertaisella veronkannolla. Vuonna 1714 veron kantoi ensin Ruotsi ja heti perään Venäjä. Vuonna 1721 venäläiset kiirehtivät ennen poistumistaan keräämään verot, ja pian ruotsalaiset kiskoivat saman vuoden saatavat. Veronmaksun ja kotiseudulla miehittäjän hyödyksi tehtävien töiden lisäksi kerimäkeläisiäkin rasitti ropottityö. Talonpoikia määrättiin sotilaiden ja varusteiden kuljetuksia tai osallistumaan rakennustehtäviin Pietarissa tai Viipurissa. Työstä vastasi ruotu, johon toisinaan kuului jopa 18, joskus vähemmän. Ropottityöhön otettiin hevosia miehineen tai joskus pelkästään hevosia. Toroppalan Antti Toropaisen ja Simpalan Pekka Bryggaren hevoset ajettiin töissä niin kehnoon kuntoon, että ne kuolivat pian kotiin päästyään.
Yksi jatkuva rasitus oli postinajo Viipurin suunnalla. Itse postinkuljetus ei sinänsä ollut hevosille kohtalokas, mutta usein venäläinen sotaväki tai hallinto otti hevosia käyttöönsä ja ajoi ne piloille. Heikki Puolakan hevonen meni hengiltä tässä rääkissä. Maaherran 1723 tekemän päätöksen mukaan ruotutoverit joutuivat maksamaan ainakin puolet vahinkoja kärsineelle ruodun osakkaalle. Näin ainakin Puolakka ja Bryggare saivat hyvitystä menetyksilleen. Starosteilta koetettiin näissä tapauksissa saada korvauksia, mutta heidän todettiin menetelleen ohjeitten mukaisesti ja saivat vapauden vastuista. Starosta Olli Kettusen ei tarvinnut korvata Toroppalan Antti Toropaiselle hevosta, jonka hän oli määräysten mukaan vienyt Savonlinnaan postinajoon vähän ennen rauhan solmimista. Hevonen kuoli pari päivää ajon jälkeen. Lautakunta todisti, että koko pitäjä oli määrätty samanlaiseen rasitukseen. Toropainen selitti vain haluavansa korvausta vahingolleen esivallalta. Hänet opastettiin kääntymään maaherran puoleen.
Arvo-omaisuutta kätkettiin metsiin ja soille. Aina eivät kätköt pysyneet salassa. Kuokkalan Pekka Haverinen piilotti viljaa ja kaksi arkkua tavaraa, jotka saman kylän irtolainen Heikki Maaranen kaivoi esille ja vei Kesälahden Villalaan. Kätkössä oli kaksi sarkanuttua ja verkahametta, näädännahkalakki, naisten verkanuttu, neljä helavyötä, kahdeksan paitaa ja kuusi naistenpaitaa sekä kolme lastenpaitaa, kuusi pellavalakkia ja kaksi saapukkaa eli talvilakkia, kaksi nenäliinaa, 19 kyynärää sarkaa, naula tupakkaa, teräsjousi, neljä metallista hevosenkelloa sekä kaksi uutta turkkia ja rahaa 16 äyriä. Tavarat arkkuineen arvioitiin 45 hopeataalarin arvoisiksi.
Satulaseppä Gabriel Marcusson taas piilotti jo 1710 viinapannun hattuineen ja piippuineen jokeen Haapalahden kylässä. Kaksi vuotta myöhemmin kätköstä löytyi vain viinapannun piippu. Vasta vuonna 1726 Kuopioon asettunut satulasepän leski haastoi käräjille Ruokojärven Pekka Simosen viinapannun varastamisesta, Simosen oli myönnettävä syyllisyytensä, kun seppä Lassi Karvinen todisti takoneensa Simoselle viinapannusta ja sen hatusta kolme kattilaa.
Venäläisten upseerien ja sotilaiden tavasta vaatia lahjuksia on esimerkkejä ympäri Suomea. Kerimäkeläisillekin tämä kävi varmasti tutuksi miehitysvuosien mittaan. Ilmiön laajuus ei ole selvitettävissä. Muuan tapaus tuli ilmi syyskäräjillä 1723. Ruokoniemen Pekka ja Antti Mutka olivat 1720 menneet nähtäväsi tullin ohittaen Savonlinnaan myymään viinaksia. Juomia olikin tuhdinpuoleinen lasti, 18 kannua eli noin 45 litraa. Pekka näkyy katsoneen tarpeettomaksi käydä kaupunkiin tullin kautta, mutta joutui lasteineen kiinni. Hän menetti juomat ja joutui maksamaan sakkoa 50 ruplaa. Lisäksi hänet määrättiin ruoskittavaksi. Selkäsaunalta Pekka välttyi, kun voiteli komendantin ja muut asianosaiset yhteensä 61 kuparitaalarin ja 24 äyrin määrällä rahaa ja tavaraa. Nyt Pekka vaati veljeään Anttia osallistumaan kustannuksiin, koska 1/6 viinoista kuului Antille. Oikeus asettui Pekan puolelle ja määräsi Antin maksamaan kuudenneksen lahjusrahasta.
Isonvihaan liittyy suuri määrä tarinoita pakomatkoista ja piilopirteistä. Tarinoissa mennee isonvihan piikkiin tarinoita 1500-luvun vanhasta vihasta (1570-1595) ja ruptuurista (1656-58), jolloin 92 pitäjän taloista poltettiin. Pikkuviha oli nimestään huolimatta ainakin yhdessä suhteessa isovihaa tuhoisampi: 27 taloa poltettiin. Isovihan aikana paloivat tiettävästi vain muutamat Savonlinnan lähellä sijainneet sotilasvirkatalot ja upseerien kartanot. Kerimäen puolelta poltettiin ainakin Hannolanpellon latokartano.
Mutta piilopirtteihin ja luoliin paettiin Kerimäellä jo 1710-12 venäläishyökkäyksiä pakoon. Syyskäräjät 1710 ja talvikäräjät 1711 jäivät pitämättä, kun väki piilotteli kasakoiden pelossa. Vuosi 1713 oli rauhallisempi, mutta seuraavana vuonna venäläiset kukistivat Olavinlinnan ja miehittivät pitäjän. Vihollisjoukoilta kannatti karata korpeen. Syksyllä 1715 Pohjanmaalta palaava venäläinen sotajoukko kulki pitäjän läpi Viipuriin päin. Pitäjän länsilaidalta teiden varsilta oli taas hyvä vetäytyä metsän suojiin. Tähän tapahtumaan saattaa liittyä tapaus, jossa lautamies Paavo Honkanen piilotteli 1715 viikon ajan venäläisiltä piileskelleitä Olli Mutikaisen kahta poikaa ja kolmea hevosta. Rauhan tultua hän vaati Mutikaiselta korvausta. Käräjillä sovittiin, että Mutikainen maksaa korvaukseksi leiviskän verran leipiä.
Miehityskauden olojen vakiinnuttua sen sijaan useimmilla tuskin oli syytä piilopirtteihin turvautua. Venäläishallinto halusi kerätä verot, eikä sillä ollut syytä ahdistella talollisväkeä ilman syytä. Savonlinna komendantit pitivät ilmeisesti venäläisen sotaväen tiukassa otteessa. Lähiseutujen valvonta olikin varmasti paljon helpompaa kuin vaikkapa Pohjois-Savon pitäminen otteessa.
Simpalan kylän Vierunvuorella on perimätiedon mukaan isonvihan aikainen piilopaikka, ”Tynkkysen tupa”. Se on ahdas ja pitkulainen kallionkolo laakeiden kivipaasien seassa, hyvässä näkösuojassa. Piiloa käyttivät nimestä päätellen läheisen Tynkkylän kylän Tynkkyset. Isäntänä oli ennen vihaa Heikki Tynkkynen ja sen jälkeen hänen veljenpoikansa Pekka Tynkkynen.
 |
| "Tynkkysen tupa". Kalliokolon suojainen sisäänkäynti näkyy kuvan keskellä. Valokuva Heikki Kupiainen. |
 |
| "Tynkkysen tupa" sisältä. Etualalla tulisijan paikka ja taaempana ahdas sisäänkäynti. Valokuva Heikki Kupiainen. |
Sotilaiden kova kohtalo
Kerimäen ruotusotilaat osallistuivat suureen Pohjan sotaan Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniassa. Venäläisten miehitettyä Suomenrykmentti siirtyi Länsipohjaan Ruotsin puolella. Siellä rykmentti osallistui Kaarle XII:n viimeiseen sotaretkeen, hyökkäykseen Norjaan. Se päättyi katastrofiin Norjan ja Ruotsin tuntureilla tammikuussa 1719. Yli 2000 suomalaissoturia kuoli pakkaseen ja lumimyrskyyn. Vuoden 1712 pääkatselmuksessa kaikki Kerimäen 45 ruotua oli täytetty sotilailla. Norjan retkelle asti heistä selvisi kuusi. Tuntureille jäivät Pesolan ruodun Joonas Sistonen, Haapalahden ruodun korpraali Olli Saikkonen ja Vaaran ruodun Jussi Issakainen. Näistä Saikkonen oli ollut rivissä jo 1712, jäänyt Olavinlinna antautumisen jälkeen Suomeen, mutta palannut riviin Ruotsissa joulukuussa 1717. Hajotetuista suomalaisyksiköistä värvätyillä sotilailla oli täytetty lisäksi yhdeksän ruotua.
Komppaniaan pystyttiin hankkimaan Kerimäeltä täydennyksiä vielä 1717-18. Tuolloin tiedustelu-, värväys- ja sissiretkellä Suomessa liikkunut Salomon Enberg kiersi myös Savonlinnan seudulla. Lokakuussa 1717 hän värväsi Kerimäen ruotuihin kaksi miestä. Heistä on säilynyt vain sotilasnimet, Sigfried Wessohl ja Matts Mollerus. Seuraavan vuoden helmikuussa värväytyi Lassi Janhunen, joka ennätti Ruotsiin vuotta myöhemmin.
Isonvihan alla 1713 Kerimäellä oli 16 ratsutilaa. Ratsujoukotkin kärsivät pahoja tappioita. Vuoden 1714 jälkeen täydennyksiä ei enää voitu toimittaa kaatuneiden tilalle. Siksi kuusi taloa oli vapautettu ratsumiehen pidosta. Jäljelle jääneistä Simpalan Matti Muukkosen puolesta ratsastanut Erkki Kohonen paleltui Norjan tuntureille. Henkiin jääneistä yhdeksästä jokainen menetti osan varusteistaan surkealla Norjan retkellä.
Miten kävi väkiluvulle?
Yksi tapa katsoa vihan tuhoja on väestökehitykseen perehtyminen. Kuolleisuuden kannalta pahin vuosi oli 1710 (250 kuollutta), jolloin sotapakolaiset toivat tullessaan ruton. Syntyneiden ja kuolleiden määrät näkyvät asetelmassa.
vuosi syntyneet kuolleet
1714 95 28
1715 127 49
1716 130 104
1717 151 130
1718 155 32
1719 83 152 (137)
1720 59 139 (128)
1721 131 47
1722 145 48
1723 99 41
1724 145 40
Näyttää siltä, että pahimpina vuosina vihan aikaan kuolleisuus nousi noin kolminkertaiseksi normaaliin (noin 40 – 49 henkeä vuodessa) verrattuna. Lukema oli jokseenkin sama lyhytkestoisen Kustaan sodan aikana. Kirjallisuudessa huomautetaan usein, että miehittäjän ote kiristyi vuosina 1719-1720. Hieman aiemmin Salomon Enberg liikkui rekrytoimassa miehiä sotaväkeen Kerimäelläkin. Muitakin tiedustelijoita ja sissejä oli liikkeellä. Kuolleisuuden nousun lisäksi kiinnittää huomiota syntyneiden alhainen luku 1719-20. Sekin kertonee venäläisten tiukentuneesta otteesta.
Kuolleiden kohdalle ole merkinnyt kaksi lukua vuosille 1719-20. Teitä pitkin vaeltavat kerjäläiskulkueet olivat taas liikkeellä. Vuonna 1719 Kerimäellä haudattiin 15 nimetöntä, joista 7 oli lapsia. Heistä moni saattoi kuolla nälkään, sillä lähes kaikki tapaukset sattuivat huhti-toukokuussa. Se oli yleisin aika nälkäkuolemille. Seuraavana vuonna kerjäläisiksi mainittuja kuoli 11, heistä 8 lapsia. Vuosien 1714-15 ja 1718 kuolleiden luettelot näyttävät jostain syystä puutteellisilta. Niistä puuttuu merkintöjä useiden kuukausien ajoilta. Kaiken kaikkiaan kuolleisuus näyttää ylittäneen syntyvyyden vain vuosina 1709-10 ja 1719-20. Vuosista 1711-12 on vaikea sanoa mitään, koska haudattujen luettelosta puuttuu varmasti kuolleita.
Kuolleisuuden kasvu johtui pääasiassa sotilaiden väistämättä mukanaan tuomista taudeista ja ehkä jossain määrin miehityksen aiheuttamasta elintarvikepulastakin. Sotatoimien lakattua miehittäjä ei siviiliväestöä surmannut. Ainoa poikkeus on marraskuulta 1715. Tuolloin venäläinen korpraali hakkasi hengiltä 14-vuotiaan Juho Laukkarisen. Tapaus liittyi venäläiseen sotajoukkoon, joka palasi Pohjanmaalta Kuopion kautta ja kulki läpi Savon itse itseään huoltaen. Joukkio ryösti mm. Hannolanpellon vääpeli Christoffer Tawastin ilmeisesti piilossa ollutta irtainta omaisuutta eräästä ladosta. Mukaan lähti hopeaa, tinaa, kuparia ja vaatteita. Lautamiehet todistivat venäläisten vieneen Tawastilta ja muilta pitäjäläisiltä ”kaiken minkä käsiinsä saivat”.
Miehityksen rasitusta voi tarkastella tilojen autioitumisella. Pahimmin asutusta kohteli isovihaa edeltänyt jakso venäläishyökkäyksineen ja kulkutauteineen. Vuonna 1705 pitäjässä ei ollut yhtään veronmaksukyvytöntä taloa, vuonna 1711 niitä oli peräti 27. Vuotta myöhemmin veroautioita oli 15, lisäksi käyttöön oli juuri otettu 14 taloa. Seuraavat tiedot ovat vuodelta 1722, jolloin pitäjässä oli vain 4 veroautiota ja 2 käyttöönotettua, verovapautta nauttivaa taloa. Autiotilojen osuus oli tuolloin ylivoimaisesti vähäisin Savon pitäjistä, vain 2,7 %. Viereisessä Säämingissäkin autiotilojen määrä oli savolaisittain maltillinen 8,7 %.
Romahtiko moraali, suistuttiinko siveettömyyteen?
Miehittäjien ja naisväen välille syntyi tietysti suhteita. Kolme kerimäkeläisnaista joutui syytetyksi suhteista venäläissotilaisiin. Sisilia Makkonen ryhtyi suhteeseen venäläisen rakuuna Ulianin kanssa, kun aviomies Niilo Silvennoinen oli sotimassa Ruotsissa. Suhteesta syntyi lapsi. Niilo palasi sotaretkeltä. Sisilia puolustautui aluksi sanoen rakuunan ottaneen hänet väkisin, mutta myönsi sitten ryhtyneensä suhteeseen vapaaehtoisesti. Sisilia sai tuomion yksinkertaisesta huoruudesta. Aviomies ilmoitti haluavansa avioeron vaimostaan.
Anna Kovatar sai myös lapsen suhteestaan majoitusmestari Nieri Mitrin kanssa. Anna vetosi siihen, että hänet oli pakotettu suhteeseen. Oikeudelle todistettiin, että Mitri oli kyllä vienyt Annan väkisin palveluspaikastaan, mutta muuten pakottamisen laatu jäi epäselväksi. Oikeus näytti ymmärtävän osittain Annan perusteluja, mutta toisaalta vaakakupissa painoi se, että Anna oli jo 7 vuotta aiemmin saanut salavuoteustuomion suhteestaan suomalaismieheen. Tuomio oli tavanomainen (raippoja 4 paria, kolme iskua kussakin) ja kirkkorangaistus.
Anna Pöllänen ehti olla suhteissa kahteen venäläiseen miehitysajan lopulla. Lapsia suhteista ei syntynyt. Rangaistukseksi määrättiin 6 paria raippoja ja kirkkorangaistus. Nämä kolme tapausta olivat aivan miehitysajan lopulta.
Sekavien olojen vuoksi varmoja tietoja sotilaiden ja ratsumiesten kaatumisesta ei saatu. Heidän vaimonsa antautuivat useissa tapauksissa uusiin suhteisiin. Niitä eivät papit vahvistaneet, koska aviomiesten kuolemasta ei olut varmaa tietoa. Ratsumies Matti Seppäsen vaimo Kaarina Pesonen joutui syytteeseen suhteestaan renki Juho Olkkoseen. Kaarina selitti käräjillä, että hänen miehensä oli kuollut jo 1711 sotakentillä. Pappi ei kuitenkaan suostunut häntä vihkimään. Sodasta palannut ratsumies Taneli Makkonen todisti venäläisen partion surmanneen Seppäsen 1711 ja paikallisten talonpoikien haudanneen hänet taistelukentälle. Ratsumies Pekka Hynninen ja vääpeli Christoffer Tawast vahvistivat vielä kertomuksen. Oikeus evästi Pesosen ja Olkkosen papin puheille naitettaviksi.
Sotaa eri puolilta maata paenneiden kohtalot olivat surkeita. Sotkamosta kotoisin ollut Eeva Kiiskinen joutui 1723 talvikäräjillä vastaamaan edellissyksynä jouhenniemeläisen poikamiehen Lassi Nyrhisen kanssa saamastaan lehtolapsesta. Eeva kertoi, että venäläiset olivat tappaneet hänen puolisonsa kahdeksan vuotta aiemmin. Vihollinen oli ryöstänyt talosta kaiken irtaimen omaisuuden, jonka vuoksi Eeva oli joutunut lähtemään kiertolaiseksi. Viimeiset pari vuotta hän oli oleskellut Kerimäellä. Oikeus ei luottanut pelkästään Eevan puheisiin, vaan aviomiehen kuolemasta päätettiin hankkia todistus maaherran avustuksella. Sen jälkeen pari voitaisiin patistella avioon.
Kerimäen papit jäivät pitäjään isovihan ajaksi. He näyttävät puuttuneen tehokkaasti sivellisyysseikkoihin. Se olikin siinä mielessä helppoa, että käräjiä istuttiin säännöllisesti vuodesta 1715 lähtien. Irtaimen väen määrä lisääntyi pitäjässä 1719-1721, kun venäläisten otteen kiristyminen toi pitäjään kerjäläisiä. Tämä tietysti lisäsi sekavia olosuhteita. Miehittäjien ja naisväen välille syntyi suhteita, mutta ei kovin paljon. Poikkeusaika raaisti elämää ja ihmissuhteita, mutta lähteiden perusteella ei näy merkkejä varsinaisesta moraalikadosta. Toki on huomattava, että lähdeaineiston perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä asiasta.
Kuinka iso viha?
Pakolaisten määrä kasvoi hallitsemattomaksi virraksi 1709. Sadat heistä uupuivat hankeen nälän ja taudin heikentäminä. Tullessaan pakolaiset toivat ruton, joka tietysti levisi paikallisiinkin. Niinpä kuolleisuuden huippu pitäjässä saavutettiinkin jo ennen miehityskautta. Tilannetta pahensivat vielä heikot satovuodet 1708 – 1709.Venäläiset valtasivat Viipurin 1710, ja heti sen jälkeen alkoivat hyökkäykset Kerimäen eteläosiin. Tähän aikaan osa väestä taisi jo vetäytyä piilopirtteihinsä, kahdet käräjätkin jäivät kasakkauhan vuoksi pitämättä. Rauhallisemman vuoden 1713 jälkeen venäläiset valtasivat 1714 Olavinlinnan.
Venäläinen hallinto toimi paikalle jääneiden virkamiesten avustuksella. Venäläiseen tapaan hallintoa ja oikeuslaitosta ei aluksi erotettu toistaan. Kaikesta päättäen käräjät toimivat Kerimäellä jatkuvasti vuodesta 1715 lähtien. Niillä käsiteltiin mm. siveellisyysrikoksia ja maariitojakin. Pitäjän nimismiehenä toimi David Schening, jonka toimiin rahvas näytti luottaneen. Hänen apulaisinaan toimi kylänvanhimpia eli starosteja. Neljän nimet tiedetään, mutta näitä luottamusmiehiä saattoi olla enemmänkin. Starostitkaan eivät näytä käyttäneen asemaansa etujen hankkimiseen. Starostien, nimismiesten ja häntä ylempien virkamiesten asema oli hankala: venäläisten määräykset oli pantava täytäntöön. Tarvittaessa miehittäjä uhkasi brutaalilla väkivallalla vitkastelijoita. Väki tuntuu ymmärtäneen tämän tosiasian, eikä nimismiestä tai starosteja todettu vihan jälkeen syyllisiksi väärinkäytöksiin.
Tiedetään, että venäläishallinto oli jossain määrin korruptoitunut. Virkamiehiä voitelemalla saatiin mieluisia päätöksiä tai vältettiin rangaistuksia. Ymmärrettävästi näistä tapauksista ei juuri tietoja virallisiin asiakirjoihin eksynyt. Yksittäistapausten perusteella on mahdotonta arvioida ilmiön laajuutta.
Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että molemmat papit jäivät paikoilleen hoitamaan tehtäviään miehityksen ajaksi. Kirkkoherra Johan Stråhlman tuli tehtäväänsä vasta 1711, mutta tuntuu saavuttaneen pitäjäläisten luottamuksen nopeasti. Myös kappalainen Johan Salmenius tuli toimeen seurakuntalaisten kanssa miehityksen aikana. Papit tuntuvat pitäneen tarkkaa huolta pitäjäläisten siveellisyysseikoista. Salavuoteusjuttuja käsiteltiin käräjillä jo 1715.
Isovihan ajan on katsottu merkinneen tapainturmelusta ja siveettömyyden lisääntymistä. Miehitys kattaa kuitenkin vain kolmanneksen 21 vuotta kestäneestä sodasta. Kahden vuosikymmenen mittainen sotarupeama vaikutti vääjäämättä: sota vei pois miehiä, joiden kohtalosta ei tiedetty vuosikausiin tai vuosikymmeneen. Pitäjään tuli pakolaisia, oman armeijan sotilaita, miehittäjiä ja elantonsa menettänyttä kerjäläisväkeä. Varsinkin aivan miehityksen loppuaikoina irtonainen elämäntapa näyttää lisääntyneen. Mutta kirkko ei menettänyt valvovaa otettaan poikkeusaikanakaan: siveettömyydestä joutui käräjille. Miehittäjien ja suomalaisnaisten suhteiden määrä jäi vähäiseksi. Oletettavasti kaikki tapaukset pyrittiin saamaan vihan jälkeen käräjille. Naisten osaksi jäi kärsiä rangaistukset. Perustellusti voi kysyä, oliko jossain tapauksessa myös tosiasiallisesti kyse raiskaamisesta ja pakottamisesta suhteeseen.
Suomesta vietiin isovihan aikana Venäjälle noin 30 000 vankia, joista osa myytiin orjiksi. Venäläiset hyökkäsivät elokuussa 1710 Punkasalmelle ja Tuunaansalmelle. Heidän kerrottiin ottaneen vankeja itäpuolen kylistä. Määristä ei ole tietoja. Tammikuussa 1711 kasakat veivät mennessään kappalainen Petter Salmeniuksen. Hän pääsi vankeudesta papiksi Inkerinmaalle, mutta ei palannut Suomeen. Tuskin kappalainen oli ainoa vangittu, mutta toisaalta kovin suuresta vankijoukosta ei liene olut kysymys. Muita tietoja venäjälle viedyistä ei ole tarttunut lähteisin. Kerimäen osalla ei vankien määrä ole voinut olla kovin suuri.
Ropottityö ja postinkuljetus rasittivat talollisväkeä verojen lisäksi. Rasitukset sinänsä ei olleet ilmeisesti kohtuuttomia, mutta venäläisten upseerien ja virkamiesten tapa ”lainailla” hevosia ja teettää ylimääräisiä töitä johtivat joskus kohtuuttomuuksiin. Nämä ylimääräiset riesat osuivat sitten yksittäisten talollisten tai tehtävästä vastaavan ruodun niskoille.
Ruotsin ensimmäinen väestönlaskenta tapahtui 1749. Siitä ja loppujen lopuksi aika kehnosti väestömäärää kuvaavista henkikirjatiedoista olen arvioinut Kerimäen väkiluvuksi vuonna 1721 noin 2000 henkeä. Lähinnä metodilla ”mustatuntuu” arvelen, että väkiluku oli jokseenkin sama miehityskauden alkaessa 1714. Syntyvyys korvasi kuolleisuuden. Lisäksi on huomattava, että miehiä ei enää raahattu sotatoimiin pitäjästä, poikkeuksena kolme sissien rekrytoimaa. Tämä paransi osaltaan maatalouden työvoimatilannetta.
Kerimäellä oli miehityksen jälkeen vain neljä taloa autiona. Tämä osoittaa selvästi sen, että veroja ei miehitysaikana kiskottu sen rajummin kuin Ruotsin vallan aikana. Vaikuttaa jopa siltä, että veronkannon suhteen miehittäjä saattoi olla helläkätisempi. Merkkejä kaikkiin talonpoikiin suunnatusta yleisistä sortotoimista ei näy. Kerimäellä oli Savon pitäjistä ylivoimaisesti vähiten autiotiloja. Isonvihan on arvioitu aiheuttaneen varsinkin peltoviljelyn laadun taantumista. Lähteiden perusteella tästä on vaikea sanoa mitään.
Venäläismiehityksen alettua Savon hallintokeskus sijoittui Olavinlinnan. Tämä oli nähtävästi ratkaisevaa Kerimäen isovihan aikaisten olojen muodostumiselle. Sotilaskomentajat pitivät yllä kuria venäläisten miehitysjoukkojen keskuudessa. Pietari Suuri oli päättänyt jo, että liittää Baltian ja osia Suomesta Venäjään sodan päätyttyä. Olavinlinna lähialueineen oli varmasti kiinnostava kohde aluelaajennukselle. Siksi ei ollut järkevää kurittaa aluetta ja aiheuttaa vastarintaa asukkaiden keskuudessa. Sissejä liikkui Kerimäelläkin, mutta heidän toimintansa jäi vähäiseksi. Liikenne ja huolto Olavinlinnaan näyttäisi sujuneen enemmän Sulkavan ja Säämingin kautta. Näiden alueiden tienvarsikylille koitui enemmän haittaa kuin kerimäkeläisille.
Kerimäki näyttää siis selvinneen vihan ajasta vähemmin vaurioin kuin moni muu pitäjä Suomessa ja Savossa. On korostettava, ettei miehitys mitään mukavaa aikaa ollut. Pitää muistaa, että sotaa edelsi vielä vuosien 1696-97 nälkäkatastrofi, joka leikkasi pitäjän väkiluvusta ehkä jopa kolmanneksen. Nykypäivän näkökulmasta on ihmeteltävää se, kuinka nopeasti vahvasti kaskiviljelyyn nojaava yhteisö pystyi toipumaan niin nälkävuosien kuin sotatoimien tuomasta tuhosta.
Kauan kaivattu rauha solmittiin vihdoin Uudessakaupungissa 1721. Rauha muutti Kerimäen geopoliittisen aseman perusteellisesti. Kerimäestä tuli jälleen rajapitäjä. Kulennoisten Heikki Silvennoinen valitti pian rauhanteon jälkeen menettäneensä osan takamaistaan Venäjän puolelle ja vaati sillä perusteella verohelpotuksia. Lautamies Martti Behm, joka oli ollut 18 muun pitäjäläisen kanssa maastossa raivaamassa rajalinjaa, vahvisti Silvennoisen kertomuksen. Nimismies Schening todisti hänkin, että puolet Silvennoisen yhden veromarkan tilasta oli jäänyt rajan taa.
Entä Savo?
Miten isoviha vaikutti sitten Savoon? Asiaa on pohtinut kaksikin maakuntahistorian kirjoittajaa. Kaarlo Wirilanderin Savon historia III (1721-1870) ilmestyi 1960. Wirilander kuvaa jäljittelemättömällä tyylillään sodan seurauksia:
”Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Suomessa toki olleet likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsästään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhan aikanakaan kotipalstojen kiinteän pellon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talon väet oli tapettu tai karkoitettu kartanolta. Savolaisten elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, …”
Wirilander puhuu tässä sodan lähivaikutuksesta. Mikä oli sitten sen kauaskantoisempi merkitys Wirilanderin mielestä? Sanalla sanoen: Pietari. Se muutti pysyväisesti Savon talous- ja poliittismaantieteellisen aseman. Itämeren piirin poliittinen painopiste siirtyi Tukholmasta Pietariin. Venäjä oli suurvalta, Ruotsi ei.
Veijo Saloheimon Savon historian osa II:2 ilmestyi 1990. Sen alaotsikko Savo suurvallan valjaissa 1617 – 1721 kuvaa Saloheimon näkemystä maakunnan kohtalosta suurvaltakauden kukoistus- ja loppuaikana. Näin Saloheimo arvioi isovihaa Savossa:
”Miehityksen vaikutuksista on viime vuosikymmeninä keskusteltu, ja perinnäinen kuva sen kurjuudesta on lieventynyt. Savonkin lähteet viittaavat samaan suuntaan. Venäläisten ei välttämättä tarvinnut ryöstää tyhjiin imettyä maakuntaa yhtä perusteellisesti kuin viimeisin voimin sitä vastaanpanneen Ruotsin.”
Kansa ei voinut Savossakaan isäntiään valita. Verot oli maksettava ja sotajoukot elätettävä, olivatpa isännät ruotseja tai ryssiä. Savolaiset kuitenkin pääsivät isovihasta vähemmin vaurioin kuin Länsi-Suomi ja eritoten Pohjanmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti