Viimeinen näytös

F.E. Sillanpään novellikokoelma Töllinmäki ilmestyi 1925. Yksi sen kertomuksista, Viimeinen näytös, jatkaa sisällissodan tapahtumien tilitystä. Sen päähenkilö Suojasen Tilta on punaleski, joiden kohtaloita Sillanpää käsitteli useissa novelleissaan. Kertomuksen tapahtumat kirjailija sijoitti joulukuuhun 1921. Tarinan juoni lyhenneltynä: Kolmannen adventin lauantaina Tilta palailee kylästä saunamatkallaan mukanaan kaksi isompaa lastaan. Nuorin lapsi on kotona sairastava vaivainen, joka ei kyennyt edes saunan armolliseen löylyyn. Perhe on todella köyhä, niin köyhä, ettei heitä kadehdi kukaan. Kukaan ei vaivaudu heitä kiusaamaan. Kylän emäntien katsannossa Tilta edustaa ehjätyylistä köyhää: kun kaikki olisivat semmoisia, ei maailmassa tulisi kapinoita ja melskeitä. Siksi emännille tuottaa tyydytystä silloin tällöin pistäytyä Tiltan mökillä ja viedä jotain sinne esiliinansa alla.

Saunamatkalaiset lähestyvät mökkiä niin kuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. Mökki ei tietenkään ole Tiltan. Viimeinen asukas on saanut vaivaisapua, ja sitä kautta mökki on joutunut kunnan haltuun. Olihan Tiltalla ollut neljä vuotta sitten mieskin, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni lähdettyään valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Nyt Tilta oli saanut saunatalon emännältä avuksi suuren kappaleen savustettua sianlihaa. Odottamaton onni ei kuitenkaan tiennyt hyvää.

Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa Suojaskan ollessa poikien kanssa saunassa. Pirttiä lähestyessään Tiltu kuuli kovaäänistä puhetta ja kiiruhti ensimmäisenä porstuaan kuuntelemaan. Mitä ihmettä siellä Eevertti -vainajasta kohistiin? Kyökissä istui vieras nainen, josta uhosi jotain jylhää, näille naisille tuttua, mutta neljän vuoden taustalle painamaa. Sen aikainen kuumuus naisessa hämmensi; lisäksi tämä tuntui tietävän paljon asioita, suuria ja salaisia. Vähitellen alkoi selvitä, että Suojanen eli, mutta surkeissa olissa. Kotiin hän ei pääsisi, ellei täältäpäin autettaisi. Suojaska oli hämmentynyt: miten nyt elämä jyrkän muutoksen jälkeen järjestyisi. Suojaska itki, mutta itkun syy ole epäselvä. Vieras sanalsi vielä, että moni hänen kotiin toimittamansa toveri on löytänyt akkansa valkoisten heilana. Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä vikaa, ei sen varjoakaan. Suojaska ei sinä iltana saanut täyttä tolkkua itsestään, vieraastaan eikä asiastaan. Hän ymmärsi, että vieraalle oli tarjottava syötävää. Leipää, silakkaa ja piimää särpiessään vieras totesi monen punalesken tarjonneen lihaa ja voitakin.

Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, kyseli vieras akkunasta katsellen tietä Niemiskän asunnolle. Tänne hän kumminkin jäi Suojaskan pyynnöstä, oikaisten synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänelle. Ennen uneen vaipumista Suojaska sai ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen ja päätti aamulla käydä järjestämään asiaa niin, että Eevertti pääsisi kotiin. Vielä hän kuuli vieraan huokailevan kyökin lattialla…Mikähän senkin oikein on?

Siellä vieras tosiaan huokasi ja kirosi äänettömästi hellan vieressä kyökin kylmällä lattialla. Että tulikin poikettua tällaiseen tölliin, josta ei mitään kuitenkaan kostuisi. Viime aikoina iltaisin milloin missäkin nukkuessa olivat kaikki asiat ruvenneet pirullisesti vaivaamaan. Ja akan kamarin puolella lampaanäänellään sopottaessa ja tyynnytellessä kouristuksissa kippuroivaa mukulaansa, tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli aloitettua… Hyi helvetti.

Aamulla oltiin vähän kuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäljiltä, mutta muuten Suojaska oli peillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti asioilleen pariksi tunniksi. Sillä aikaa mökkiin kokoontui lukuisia akkoja. Pikkuinen hermoherkkä Tiltu oli kauhistunut vieraiden määrästä ja löpinästä niin, että oli äidin poissa ollessa jo menehtymäisillään. Lapsi rauhoittui kuitenkin äidin syliin päästyään. Kilvan kävivät akat kutomaan Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten.

Vieras oli vähä-ääninen, katseli usein ikkunasta maantielle, niin kuin olisi jo kernaasti lähtenyt. Käsineiden valmistuttua hän huomautti happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tulla, raha olisi parasta. Siinä sai Suojaska tilaisuuden ilmaista, että oli rahaakin: kolmekymmentä markkaa hän antoi vieraalle. Yhteisen hurman vallassa antoi Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa ja kuka mitäkin. Lopulta vieraalla oli yli 40 markkaa ja tumput. Viimeiseksi toi Suojaska eilisen lihapalasen. Leikattuaan siitä Tiltulle ”pienen kirpilän”, antoi hän sen Eevertille vietäväksi tuloeväiksi parin leivän kanssa. Jouluksi piti Suojasen olla kotona, lupasi tielle kiiruhtava vieras.

Olihan Suojaskalla jälkikäteen selvittämistä, kun se kolmekymppiäkin oli lainattua rahaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he paarustelivat hienokseen pyytämässä jouluapua. Emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimasivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta. 

Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi renkipoika jonottavalla äänellä lukea lehdestä uutista: ”Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narrannut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijoiden suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.”

Suojaskan mökissä pikkuinen Tiltu oli yhä huonona. Äiti puhkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.

------ 

Novelli perustuu tositapauksesta kertovaan sanomalehtiuutiseen, joka ilmestyi jokseenkin samansisältöisenä sekä Aamulehdessä että Kansan Lehdessä 29.1.1921. Jutun mukaan ”hyväsuinen” petkuttaja oli saanut Turkkilan kylässä asuvan Santalan torpan emännän heltymään niin, että tämä sai naapureiltaan lainaamalla koottua 300 markkaa muijalle. Lisäksi hän antoi tälle parhaan villatakkinsa ja vieläpä naapureiden kanssa talkoilla kudottiin lapaset, ettei miehen tarvitsisi kärsiä kylmästä. Petkuttajan mukaan mies odotti huonoissa oloissa Kouvolassa, jonne hän itsekin oli vasta äskettäin onnistunut palaamaan Venäjältä. Aamulehti oli jo kaksi päivää aiemmin kertonut samasta naisesta, joka oli aiemmin esiintynyt ”sairaanhoitajana” Punkalaitumella ja viimeksi Ylöjärvellä harjoittamassa petkutustoimiaan. Nainen näkyy muokkailleen tarinaansa hieman paikkakuntia vaihtaessaan, mutta perussanoma on sama: rahaton ja vaatteetonkin mies tarvitsee apua kotiin selvitäkseen.

Aamulehti 29.1.1921

Kansan Lehti 29.1.1921

Aamulehti 27.1.1921

Decamerone

Tästä alkaa Decameronen kymmenes ja viimeinen päivä. Sen kuluessa kerrotaan Panfilon johdolla ihmisistä, jotka ovat osoittaneet suurpiirteisyyttä tai jalomielisyyttä rakkaus- ja musissa asioissa.

Kymmenes päivä, ensimmäinen kertomus. Neifile. (91)

Firenzessä asui kauan sitten ritari Ruggieri de Fiogvanni, joka oli ehkä mainioin kaupungin monista erinomaisista ritareista. Hän arvioi, etteivät hänen kykynsä päässeet oikeuksiinsa Toscanassa. Siksi hän päätti ryhtyä joksikin aikaa Espanjan kuninkaan Alfonson palvelukseen, koska tätä pidettiin maineikkaimpana sen ajan hallitsijoista. Siellä hän teki ihmeteltäviä urotekoja, jotka saattoivat hänen urheutensa yleisesti tunnetuksi. Oleiltuaan siellä pitkähkön aikaa ja tarkkailtuaan kuninkaan esiintymistä hän oli huomaavinaan, että tämä lahjoitteli umpimähkään linnoja ja läänityksiä milloin millekin ja antoi niitä myös sellaisille, jotka eivät olisi niitä ansainneet. Sen sijaan kuningas ei antanut hänelle mitään, vaikka tiesi hyvin hänen arvonsa. Ruggieri katsoi maineensa kärsivän tästä ja päätti lähteä maasta. Kuningas antoi siihen luvan ja lahjoitti hänelle erinomaisen muulin, joka olikin pitkälle matkalle varustautuvalle ritarille tervetullut. Sen jälkeen kuningas käski erään valppaan palvelijansa liittymään matkaseurueeseen. Palvelijan piti kuunnella tarkoin Ruggierin puheet voidakseen myöhemmin kertoa ne kuninkaalle. Seuraavana päivänä palvelijan piti sitten käskeä Ruggieria palaamaan kuninkaan luo. Palvelija lyöttäytyi mukaan ritarin lähtiessä kaupungista sanoen olevansa muka matkalla Italiaan.

Ruggieri ratsasti kuninkaan lahjoittamalla muulilla ja jutteli kaikenlaisia. Muutaman ajan kuluttua hän määräsi lepotauon. Kaikki muut eläimet laskivat vetensä paitsi muuli. Matkaa jatkettuaan he saapuivat joelle. Heidän juottaessaan siinä eläimiään muuli laski vetensä jokeen. Nähdessään tämän Ruggieri tokaisi: “Kirottu elukka, olet samanlainen kuin isäntäsikin, joka sinut antoi!” Palvelija painoi tämän mieleensä. Hän keräsi muistiinsa monta muutakin huomautusta, mutta ei kuullut Ruggierin koko päivänä puhuvan kuninkaasta muuta kuin ylistävästi. Seuraavana aamuna hän ilmoitti kuninkaan määräyksen Ruggierille, joka lähti heti paluumatkalle.

Kuningas kutsui hänet luokseen, otti vastaan iloisen näköisenä ja kysyi, miksi Ruggieri verrannut häntä muuliin tai muulia häneen. Ruggieri vastasi vilpittömästi verranneensa kuningasta muuliin siksi, että tämä lahjoittelee silloin, kun ei tarvitsisi ja kitsastelee, kun sopisi lahjoittaa. Muulikin teki niin, kun se ei laskenut vettä siinä, missä olisi sopinut, vaan teki sen sopimattomassa paikassa. Kuningas sanoi silloin, että piti Ruggieria erinomaisena ritarina ja parhaiden lahjojen arvoisena, mutta ritarin huono onni oli este palkitsemiselle. Kuningas lupasi todistaa sen heti. Ruggieri sanoi, ettei hän kaivannut lahjoja rikastuakseen, vaan oli pahoillaan siksi, ettei kuningas ollut antanut hänelle tunnustusta kunnostaan. Hän pyysi anteeksi kuninkaalta sanojaan, mutta oli valmis katsomaan, miten kuningas todistaisi hänen huono-onnisuutensa.

Kuningas vei Ruggierin suureen saliin, mihin oli hänen käskystään tuotu kaksi suurta, lukittua arkkua. Kuningas sanoi hoviväen läsnä ollessa, että toisessa arkussa oli hänen kruununsa ja valtikkansa sekä paljon kauniita vöitä, solkia, sormuksia ja muita kalleuksia. Toinen arkku oli täynnä multaa. Ruggieri saisi ottaa valitsemansa arkun. Sitten nähtäisiin, onko ritarille tehnyt vääryyttä kuningas vaiko ritarin huono onni. Ruggieri valitsi arkuista toisen. Avattaessa se oli täynnä multaa. Kuningas sanoi osoittaneensa, että oli oikeassa vedotessaan Ruggierin huonoon onneen. Nyt hän sanoi kuitenkin puuttuvansa huonoon onneen. Hän tiesi, ettei Ruggieri aio jäädä lopuksi iäkseen Espanjaan. Siksi hän ei lahjoittanut tälle linnaa eikä kaupunkia. Sen sijaan kuningas lahjoitti Ruggierille arkun, jota onni ei hänelle suonut.

Ruggieri otti arkun, ilmaisi kuninkaalle kiitollisuutensa arvokkaasta lahjasta ja palasi tyytyväisenä Toscanaan.

Kymmenes päivä, toinen kertomus. Elisa. (92).

Julmuudestaan ja rosvouksistaan huonoon huutoon joutunut Ghino di Tacco oli nostattanut Radicofanin alueen Rooman paavia vastaan ja antoi joukkonsa ryöstää kaikki, jotka liikkuivat sillä alueella. Rooman paavina oli silloin Bonifacius VIII. Maailman rikkaimpiin kirkkoruhtinaisiin kuulunut Clunyn apotti turmeli vatsansa vieraillessaan paavin luona. Lääkärit neuvoivat häntä matkaamaan Sienan kylpylään, missä hän varmasti paranisi. Apotti ohjasi suuren seurueensa Ghinon hallitseman alueen läpi. Ghino pysäytti kulkueen ja määräsi apotin tuotavaksi linnaansa. 

Kiukkuinen apotti vietiin Ghinon määräyksestä eri rakennukseen pieneen ja pimeään huoneeseen, mutta kaikki muut majoitettiin arvonsa mukaisiin tiloihin linnaan. Ghino meni tapaamaan apottia palvelijana esiintyen ja kysyi tämän matkan tarkoitusta. Sen kuultuaan Ghino päätti parantaa apotin ilman kylpyjä. Seuraavana aamuna hän vei apotille kaksi viipaletta paahtoleipää ja ison lasin hyvää valkoviiniä. Hän sanoi, että Ghino on nuorempana opiskellut lääketiedettä ja tuntee parhaan tavan apotin vatsa parantamiseksi. Apotti söi ruuan, mutta kopeili ja vaati päästä Ghinon puheille. Ghino ei ollut kuulevinaan puheita, vaan jatkoi useita päiviä apotin niukkaa ruokavaliota: kaksi paahtoleivän palasta ja lasi viiniä. Kun näin jatkui, huomasi apotti vatsansa tervehtyneen.

Nyt Ghino antoi palvelijoiden sisustaa kauniin huoneen apotin tavaroilla ja järjesti suuret pidot, joihin apotin koko henkilökunta ja suuri joukko linnanväkeä otti osaa. Seuraava aamuna Ghino saapui apotin luo ja päästi tämän sairashuoneestaan komeasti sisustettuun huoneeseensa. Iloinen apotti kertoi väelleen hänet parantaneesta hoitokuurista, ja nämä puolestaan vakuuttivat Ghino kohdelleen heitä ihmeteltävän hyvin ja vieraanvaraisesti. Aterialla tarjottiin apotille ja muille hyviä ruokia, mutta Ghinoa ei näkynyt. 

Apotin vietettyä muutaman päivän näin saapui Ghino hänen luokseen. Sitä ennen hän oli käskenyt tuoda apotin tavarat erääseen saliin ja määrännyt apotin hevoset kehnointa konia myöten pihalle salin kohdalle. Ghino kysyi, oliko apotti tarpeeksi terve jatkamaan matkaansa. Apotin vastattua myöntävästi Ghino vei hänet siihen saliin, missä apotin seurue ja tavarat odottivat. Hän paljasti olevansa Ghino di Tacco, edelleen aatelismies eikä mikään paha ihminen, vaikka monet viholliset olivat pakottaneet hänet rosvoksi ja paavin viholliseksi. Ghino piti apottia kunnon miehenä ja parannettuaan tämän vatsavaivat hän päästäisi apotin menemään. Apotti voi itse päättää, mitä halusi omaisuudestaan Ghinolle luovuttaa, tai voi viedä kaiken mukanaan, jos niin tahtoisi.

Apotti oli hämmästynyt siitä, että rosvo saattoi puhua niin jalomielisesti. Hän mielistyi Ghinoon, riensi syleilemään tätä ja kirosi kohtalon, joka oli pakottanut tämän rosvon kehnoon ammattiin. Hän otti mukaansa vain välttämättömät hevoset ja tavarat palatakseen Roomaan. Siellä paavi oli jo saanut tietää apotin vangiksi joutumisesta. Apotti kertoi löytäneensä taitavan lääkärin nimeltä Ghino di Tacco, joka oli parantanut hänet taitavasti. Jalomielinen apotti vetosi nyt paaviin, että tämä ottaisi Ghinon taas suosioonsa. Ghino oli parhaita apotin tuntemia miehiä, ja oli enemmän kohtalon kuin hänen omaa syytään, että hän ajautui pahoille teille. 

Paavi oli itsekin suuripiirteinen mies ja antoi arvoa jalomielisyydelle. Hän vastasi, että jos Ghino oli niin jalo mies kuin apotti väitti, tämä saisi rauhassa palata Roomaan. Ghino saapuikin Roomaan, ja paavi totesi hänet pian kunnon mieheksi. Paavi sopi hänen kanssaan ja teki Ghinosta sairaalan johtajan. Siinä toimessa hän sitten oli ja pysyi kirkon ja Clunyn apotin ystävänä ja palvelijana niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (93).

Kiinassa asui muinoin rikas aatelismies, jonka nimi oli Nathan. Kun hän oli jalo ja vieraanvarainen mies, rakennutti hän suuren ja kauniin palatsin teiden risteykseen. Siellä hän majoitti ohi kulkevia ylellisesti palvelijoidensa avulla. Tämä vieraanvaraisuus teki hänestä kuuluisan kaikkialla. Nathanin ehdittyä jo vanhemmalle puolen ikää kantautui hänen maineensa naapurimaassa asuvan nuoren Mithridanes-nimisen miehen korviin. Hän oli yhtä rikas kuin Nathan ja päätti ylittää tämän vieraanvaraisuudessa. Hänkin rakennutti suuren palatsin matkustavaisia varten ja tuli hyvin kuuluksi vieraanvaraisuudestaan.

Kun nuori mies erään kerran oli aivan yksi palatsinsa pihassa, pyysi muuan portista pujahtanut nainen almua ja saikin. Vaimo palasi toisesta portista ja sai jälleen jotakin. Hän teki tämän kaksitoista kertaa. Hänen palatessaan kolmannentoista kerran sanoi Mithridanes naista kyltymättömäksi, mutta antoi naiselle almun tälläkin kertaa. Tuolloin nainen totesi, että Nathanin anteliaisuus oli toista luokkaa. Hän oli hakenut tämän palatsista almun kaikkien 32 portin kautta, eikä kukaan koskaan ilmaissut tuntevansa häntä. Nyt hänet tunnettiin ja moitittiin jo kolmannentoista käynnin jälkeen. Kuullessaan eukon sanat Mithridanes raivostui. Hän huomasi, ettei voi kilpailla Nathanin kanssa vieraanvaraisuudessa, joten hänen on raivattava tämä pois tieltä. Hän lähti matkaan kertomatta kenellekään aikeestaan. Kolmen päivän kuluttua hän saapui Nathanin palatsiin ja kysyi tavallisissa vaatteissa olevalta mieheltä, missä Nathan olisi. Mies vastasi tuntevansa Nathanin paremmin kuin kukaan, mutta ei kertonut olevansa itse Nathan. Mithridanes sanoi kuitenkin, ettei halua tavata Nathania nyt.

Nathan vei nyt Mithridanesin hienoon huoneeseen, jossa palvelijat kestitsivät heitä. Keskustelun lomassa Mithridanes kysyi, kuka Nathan oikein oli. Nathan vastasi olevansa vain Nathanin vähäpätöinen palvelija, joka on lapsuudestaan asti ollut työssään pääsemättä sen pitemmälle. Kaikki ylistivät Nathania, mutta hän oli tähän hiukan tyytymätön. Mithridanes arveli voivansa käyttää palvelijaa hyväkseen ja kertoi tälle lopulta suunnitelmansa. Nathan hätkähti kuullessaan suunnitelman, mutta ei paljastanut itseään. Hän antoi Mithridanesille tunnustuksen tämän Nathania kohtaan tuntemasta kateudesta. Jos sitä lajia kateutta olisi enemmän, niin maailma näyttäisi aivan toisenlaiselta. Sitten hän neuvoi metsikön, jossa Nathanilla oli tapana kävellä yksin lähes jokaisena aamuna. Siellä hänet olisi helppo tappaa.

Nathan lähti seuraavana aamuna henkensä uhalla metsään. Sinne suuntasi miekalla ja jousella varustautunut Mithridaneskin. Hän karautti Nathanin luo, tarttui tätä niskasta ja kohotti miekkansa tappaakseen. Viime hetkellä hän tunsi Nathanin mieheksi, joka oli kestinnyt hänet, kohdellut ystävällisesti ja vieläpä neuvonut murha-aikeen toteuttamisessa. Mithridanes heittäytyi anteeksi pyydellen ja itkien Nathanin jalkojen juureen ja selitti vasta nyt tajunneensa tämän jalomielisyyden suuruuden. Nathan nosti Mithridanesin pystyyn, syleili häntä hellästi ja sanoi, että tämän ei tarvitse pyytää anteeksi. Mithridanes oli nimittäin ryhtynyt tekonsa kunnianhimosta, ei vihasta. Hän ei saiturien tavoin halunnut koota rahaa, vaan käyttää sitä. Mithridanes oli halunnut tappaa tullakseen kuuluisaksi. Niin olivat tehneet lukuisat kuninkaat ja keisarit tappaessaan lukuisia ihmisiä, polttaessaan ja hävittäessään kaupunkeja. Mithridanes oli halunnut tappaa vain yhden ihmisen mainetta tavoitellessaan. Keskustelun jatkuessa Mithridanes ihmetteli, miksi Nathan oli neuvoillaan halunnut auttaa itsensä tappamisessa. Nathan sanoi aikanaan päättäessään aloittaa toimintansa, että auttaa jokaista talonsa tulevaa vierasta, eikä hän halunnut Mithridanesin olevan ainoa, jota hän ei auttaisi. Lisäksi hän sanoi olevansa jo 80-vuotias; hänellä ei olisi monta vuotta elinaikaa jäljellä. Ne vuodet voisivat olla arvottomia, joten Mithridanes voisi hyvin ottaa hänen henkensä.

Syvästi hävennyt Mithridanes kieltäytyi lyhentämästä Nathanin elinvuosia, vaan oli pikemmin valmis lisäämään niitä omillaan. Silloin Nathan ehdotti, että Mithridanes asettuisi hänen paikalleen ja Nathan puolestaan ottaisi Mithridanesin paikan ja menisi tämän kotiin. Mithridanes vastasi, ettei voinut niin menetellä. Hän ei ollut yhtä jalo kuin Mithridanes ja oli varma siitä, ettei pystyisi pitämään yllä Nathanin mainetta. Hän ei voisi turmella toiselta sitä, mitä ei voisi itse saavuttaa. Nathan piti Mithridanesia vieraanaan monta päivää ja rohkaisi häntä parhaansa mukaan hänen ylevissä aikeissaan. Viimein Mithridanes lähti kotimatkalle opittuaan ymmärtämään, ettei hän voitaisi koskaan Nathania anteliaisuudessa.

Kymmenes päivä, neljäs kertomus. Lauretta. (94).

Bolognan kaupungissa asui aikoinaan ylhäinen ja arvostettu ritari, Gentile Grisendi. Hän rakastui jo nuorena Catalina-nimiseen aatelisnaiseen, joka oli naimisissa Niccoluccio Caccianimicon kanssa. Nainen halusi pysyä uskollisena eikä vastannut Gentilen rakkauteen. Sitten raskaana oleva Catalina sattui miehensä poissa ollessa sairastumaan maatilallaan ja vaipui kuolemaa muistuttavaan horrokseen. Lääkäri totesi Catalinan kuolleeksi ja hänet haudattiin lähellä olevan kirkon holviin. Gentile halusi tästä tiedon saatuaan saada yhden suudelman Catalinalta. Hän meni yöllä hautaholviin ja kävi Catalinan viereen pitkäkseen. Suudeltuaan tätä hän vielä päätti hyväillä Catalinan povea. Silloin hän oli tuntevinaan naisen sydämen sykkivän. Hän kuljetti Catalinan kotiinsa, missä Gentilen äiti virvoitteli Catalinan henkiin lämmöllä ja sopivilla kylvyillä.

Toinnuttuaan täydelleen Catalina kysyi Gentileltä, missä oli. Gentile selitti asioiden laidan ja pyysi Catalinalta pientä suosionosoitusta palkintona siitä, että oli pelastanut tämän hengen. Gentile halusi nimittäin lahjoittaa rouvan takaisin aviomiehelleen Bolognassa kaupungin tärkeimpien ihmisten läsnä ollessa. Rouva suostui tähän, mutta samalla alkoivat synnytyspoltot. Gentilen äiti auttoi synnytyksessä ja Catalinaa ja lasta palveltiin kuin tämä olisi ollut hänen oma vaimonsa. 

Gentile järjesti Bolognassa suuret pidot kaupungin aatelisille. Niccoluccio Caccianimico oli vieraiden joukossa. Aterian lopussa Gentile kertoi haluavansa noudattaa kaunista persialaista tapaa. Kun joku haluaa osoittaa ystävälleen oikein suurta kunnioitusta, hän näyttää tälle sen, mikä hänelle on kalleinta, olipa se hänen vaimonsa, ystävättärensä, tyttärensä tai mitä tahansa. Nyt Gentile halusi näyttää vieraille, mikä oli hänelle kalleinta maailmassa. Mutta ensin hän halusi vieraiden mielipiteen eräästä vaikeasta kysymyksestä. Eräällä henkilöllä on talossaan hyvä ja uskollinen palvelija, joka sairastuu vakavasti. Odottamatta sairaan palvelijan loppua isäntä käskee viedä hänet pois eikä välitä hänestä enempää. Mutta sitten tulee toinen henkilö, joka myötätuntoisuuttaan ottaa palvelijan hoitoonsa ja saa hänet toipumaan hyvällä hoidolla, kustannuksia säästämättä. Gentile tahtoi nyt tietää, oliko palvelijan isännällä, jos tämä toinen henkilö pitää palvelijan ja alkaa käyttää tätä palveluksessaan, oikeutta harmitella ja valittaa, ellei tämä toinen hänen pyynnöistään huolimatta palauta palvelijaa. 

Pohdittuaan hyvän aikaa asiaa tulivat aatelismiehet yksimielisyyteen asiassa ja antoivat Niccoluccio Caccianimicon vastata, koska tämä oli hyvä puhuja. Niccoluccio ylisti persialaista tapaa ja selitti sitten vieraiden olevan yksimielisesti sitä mieltä, että entisellä isännällä ei ollut enää oikeutta palvelijaan, koska ei ollut ainoastaan hylännyt tätä, vaan suorastaan heittänyt ovesta ulos. Tyytyväisenä vastaukseen Gentile täytti lupauksensa ja lähetti palvelijansa hakemaan Catalinaa, joka saapui hienosti puettuna saliin pikku poikansa käsivarrellaan. Gentile esitteli nyt hänet rakkaimpana asianaan maailmassa. Ylistettyään Catalinan kauneutta alkoivat aatelismiehet katsella häntä tarkemmin, ja monet olisivat olleet valmiita vannomaan hänet Catalinaksi, elleivät olisi tienneet tämän kuolleen. Niccolo oli eniten ihmeissään häntä katsellessaan. Miehet koettivat kysellen saada selville Catalinan henkilöllisyyden, mutta tämä vaikeni Gentilen kanssa sopimallaan tavalla. Gentile lupasi kertoa naisen henkilöllisyyden, kun vieraat lupasivat kuunnella häntä keskeytyksettä. Gentile selitti, että tämä nainen oli juuri se rehellinen palvelija, josta hän oli äsken puhunut. Omaisensa eivät hänestä paljon piitanneet, vaan heittivät hänet hyödyttömänä menemään. Mutta Gentile otti hänet hoiviinsa ja tempasi hänet kuoleman käsistä. Sitten hän kertoi koko tarinan siitä alkaen, kun oli rakastunut Catalinaan. Lopuksi hän sanoi, että elleivät vieraat ja Niccolo ole muuttaneet mieltään, Catalina kuului hänelle.

Kaikki odottivat, mitä muuta Gentilellä oli sanottavanaan. Mutta hän otti lapsen syliinsä ja talutti Catalinan Niccolon luo ja sanoi, ettei nyt palauta tälle heitteille jätettyä vaimoa, vaan sisarensa sekä hänen pienen poikansa, jonka Niccolo on varmasti siittänyt. Poika on kastettu Gentileksi. Sitten Gentile kääntyi Catalinan puoleen ja vapautti hänet lupauksestaan laskien tämän ja lapsen Niccolon huomaan.  Niccolo, joka oli luullut menettäneensä vaimonsa ja tämän odottaman lapsen iäksi, oli tavattoman iloinen ja kiitteli Gentileä parhaansa mukaan. Muutkin ylistivät Gentileä silmät kyynelissä. Catalina otettiin kotonaan vastaan suunnattomalla riemulla. Gentilestä tuli Niccoluccion ja Catalinan sekä heidän sukulaistensa paras ystävä. 

Gentile oli nuori ja tulinen mies, ja hänellä oli mielestään täysi oikeus siihen aarteeseen, minkä muut olivat huolimattomuuttaan jättäneet heitteille. Rehellisenä miehenä hän ei kuitenkaan ainoastaan hillinnyt intohimoaan, vaan luopui vapaaehtoisesti siitä, mitä oli vuosikausia kaivannut ja tavoitellut. Niitä jalomielisyyden ilmenemyksiä, joista täällä on aiemmin puhuttu, ei varmastikaan voida verrata tähän. Näin päätti Lauretta tarinansa.

Kymmenes päivä, viides kertomus. Emilia. (95).

Udinen kaupungissa asui aikanaan kaunis aatelisnainen, Dianora. Hän oli naimisissa rikkaan, miellyttävän ja hyväntahtoisen Gilberton kanssa. Dianoran viehättävyys sai aatelismies Ansaldo Gradensen rakastumaan häneen. Ansaldo teki voitavansa saadakseen vastarakkautta, mutta kaikki oli turhaa. Ritarin lähentelyt kävivät kiusallisiksi rouvalle, ja hän päätti vaatia Ansaldolta jotain mielestään mahdotonta ja siten päästä tästä eroon. Niinpä hän sanoi usein Ansaldolta lahjoja tuovalle naiselle, että Ansaldon pitäisi hankki tulevassa tammikuussa kaupungin laidassa sijaitseva puutarha, jossa on vihreää hernettä, kukkia ja lehteviä puita aivan kuin toukokuussa. Ellei hän saa sitä aikaiseksi, hän voi lopettaa lemmensanomien lähettelyn. Ansaldo ymmärsi tehtävän mahdottomuuden, mutta löysikin etsiskeltyään miehen, joka lupasi taikakeinoin loihtia mainitun puutarhan.

Määräajan tultua oli kovat pakkaset ja maa oli lumen peitossa. Taikuri sai kuitenkin omilla keinoillaan loitsituksi vaaditun puutarhan. Ansaldo lähetti sieltä poimittuja kukkia ja hedelmiä Dianoralle ja kehotti tätä katsomaan puutarhaa. Katumapäälle tullut Dianora kävi ihailemassa puutarhaa. Hän palasi kotiinsa niin onnettoman, että hänen miehensä huomasi sen. Dianoraa hävetti, mutta lopulta hän kertoi miehelleen koko jutun. Gilberto vihastui ensin, mutta sanoi sitten, että sitten ymmärtävänsä rouvansa tehneen sopimuksen hyvässä tarkoituksessa. Hän sanoi, että sopimuksesta oli pidettävä kiinni. Jos Dianora pettää Ansaldon, voi tämä panna taikurin tekemään jotain pahaa heille. Dianoran piti siis koettaa selvitä lupauksesta siveellisyyttään menettämättä. Mutta ellei se onnistunut, rouvan piti suoda Ansaldolle ruumiinsa, mutta ei sieluaan. Dianoran vastusteluista huolimatta Gilberto vaati häntä tekemään niin.

Dianora lähti siis seuraavana aamuna herra Ansaldon luo mukanaan kaksi palvelijaa ja kamarineiti. Ansaldo oli ihmeissään siitä, että Dianora saapui. Hän kutsutti paikalle taikurin näyttääkseen, mitä tämä oli taikuudellaan Ansaldolle hankkinut. Seurueen istuttua Ansaldo halusi tietää todellisen syyn rouvan saapumiselle. Rouva vastasi häpeissään ja melkein kyyneleet silmissä, ettei saapunut rakkaudesta Ansaldoa kohtaan eikä sopimuksen takia, vaan miehensä käskystä. Ansaldo oli vielä enemmän ihmeissään: Gilberton jalomielisyyden takia hänen intohimonsa vaihtui myötätunnoksi. Hän sanoi, että Jumala varjelkoon häntä häpäisemästä sen miehen kunniaa, joka tällä tavoin sääli Ansaldon rakkautta. Dianora oli vapaa poistumaan sillä ehdolla, että vie miehelleen tämän ansaitsemat kiitokset ja pitää vastedes Ansaldoa veljenään ja ystävänään. Tämän kuultuaan Dianora ylisti Ansaldon jaloutta ja sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen. Siitä pitäen tulivat Gilberto ja Ansaldo uskollisiksi ystäviksi.

Taikuri oli myös nähnyt, miten jalomielisesti Gilberto ja Ansaldo suhtautuivat toisiinsa. Kun Ansaldo tahtoi maksaa taikurille palkan. hän sanoi: ”Kun Gilberto oli ollut valmis uhraamaan kunniansa ja te rakkautenne, en minäkään tahdo palkkaani. Pitäkää se, sillä olette sen ansainnut.” Häpeilevä Ansaldo koetti turhaan saada taikuria ottamaan vastaan palkan tai edes osan siitä. Taikuri hävitti kolmen päivän kuluttua puutarhansa ja jatkoi matkaansa. Ansaldo oli sammuttanut aistillisen rakkautensa rouva Dianoraan, mutta pysyi tämän moitteettomana palvelijana.

Kymmenes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (96).

Kuningas Kaarle I karkotti aikanaan rohkeilla sotatoimillaan ghibelliinit Firenzestä ja antoi guelfeille tilaisuuden palata sinne. Tästä syystä kaupungista poistui myös Neri degli Uberti -niminen ritari koko omaisuus mukanaan. Saadakseen viettää lopun ikäänsä yksinäisyydessä ja rauhassa hän matkusti Castello da Mare di Distabiaan ja osti rauhalliselta paikalta kauniin maatilan. Hän rakennutti hienon puutarhan, jonka keskelle tuli kaunis lammikko, johon tuli kirkas, juokseva vesi, ja istutti siihen paljon kaloja. Kuningas Kaarle sattui kuumana vuodenaikana Castello di Mareen lepäämään. Kuultuaan Nerin puutarhan kauneudesta hän halusi nähdä sen. Saatuaan selville, että Neri kuului vastapuolueeseen, päätti Kaarle tutustua tarkemmin häneen. Hän ilmoitti haluavansa syödä seuraavana iltana tämän puutarhassa. Suoritettuaan asianmukaiset valmistelut Neri otti iloisena kuninkaan vastaan puutarhassaan.

Pöytään tuotiin herkullisia ruokia, viinit olivat erinomaisia ja tarjoilu oli moitteetonta. Heidän hyväntuulisena syödessään saapui puutarhaan kaksi nuorta, noin 15-vuotiasta tyttöä, joiden vaaleat kiharat valuivat vapaasti olkapäille kultanauhoina ja joilla oli kevyt talvikkiseppel kulmillaan. Heillä oli yllään vain ohut, lumivalkea mekko. Edellä kulkevalla oli olallaan pari verkkoa ja pitkä keppi. Jälkimmäisellä oli olkapäällään paistinpannu ja kainalossa halkoja sekä toisessa kädessä kolmijalka ja toisessa öljyastia sekä pieni sytytetty soihtu. Tytöt astuivat ujosti esiin ja osoitettuaan kuninkaalle kunnioitusta menivät lammelle. Tytöt kahlasivat lammikkoon, jossa oli vettä heidän rintaansa saakka. Muuan Nerin palvelijoista teki kiireesti tulen, asetti pannun kolmijalalle, kaatoi siihen öljyä ja alkoi odottaa, että tytöt heittäisivät hänelle kaloja. Toinen tytöistä koetteli kepillään paikkoja, joissa tiesi kalojen piileskelevän ja toinen vangitsi niitä verkkoonsa. Heitettyään muutamia kaloja palvelijalle, joka pani ne melkein elävinä pannuunsa, he alkoivat pyydystää vielä kauniimpia kaloja ja heitellä niitä pöydälle ruokavieraiden eteen. Kuningasta huvitti kalojen hyppely suuresti. Palvelijan paistettua kalat tarjottiin ne kuninkaalle, pikemmin väliruuaksi kuin erikoisen maukkaaksi ruokalajiksi. Nähtyään kalojen tulleen paistetuiksi neidot tulivat pois lammikosta. Heidän valkoinen leninkinsä oli nyt liimautunut ihoon ja paljasti heidän notkean vartalonsa. Korjattuaan tavaransa tytöt kulkivat ujoina kuninkaan ohi ja lähtivät sisälle.

Koko seurue oli katsellut kauniita ja sopusuhtaisia tyttöjä ihaillen. Varsinkin kuningas oli ihastunut heihin, vaikka ei tiennytkään, keitä he olivat ja mihin säätyyn kuuluivat. Hän tunsi sydämessään heräävän hehkuvan intohimon ja huomasi olevansa rakastumaisillaan. Kuningas kääntyi Nerin puoleen ja kysyi, keitä neitoset olivat. Neri vastasi, että tytöt olivat hänen kaksostyttäriään, nimiltään Ginerva ja Isotta. Kuningas ylisti heitä suuresti ja kehotti Neriä toimittamaan heidät naimisiin, mutta Neri selitti, ettei hänelle ollut tarjoutunut siihen tilaisuuta. Aterian lopuksi tyttäret tulivat vielä tarjoamaan hedelmiä kauniissa silkkipuseroissa. Sitten he lauloivat vielä laulun, joka sai kuninkaan tuntemaan, että hän kuunteli enkelten ääntä. Lopuksi he polvistuivat kuninkaan eteen ja pyysivät lupaa poistua. Kuningas suostui siihen, vaikka olikin pahoillaan heidän lähdöstään. 

Kuningas salasi tietysti ihastuksensa tyttöihin, mutta hänen mieltään askarruttavat tärkeät valtiolliset asiat eivät saaneet häntä unohtamaan Ginervan kauneutta ja viehättävyyttä. Milloin milläkin tekosyyllä hän jatkoi vierailuja Nerin luona nähdäkseen Ginervan. Kun kaipaus kävi ylivoimaiseksi, hän tuli ajatelleeksi, että ryöstää molemmat tyttäret. Hän kertoi rakkaudestaan ja aikeestaan kreivi Guidolle. Tämä oli kunnon mies ja sanoi mielipiteensä rehellisesti. Hän ei ollut nähnyt kuninkaan nuorena rakastuvan noin intohimoisesti, siksi oli outoa, että kuningas nyt vanhuuden kynnyksellä rakastui. Kuningas oli vielä aseissa ja hallitsi juuri valloitettua valtakuntaa, vieraiden, petollisten ja kavalien ihmisten keskellä. Kuninkaalla oli suuria huolia ja tärkeitä asioita päätettävänä. Rakkauden valtaan antautuminen sopisi lyhytnäköiselle nuorelle miehelle, mutta ei ylevämieliselle kuninkaalle. Sitä paitsi kuningas aikoo ryöstää ritariparalta molemmat tyttäret, vaikka ritari on osoittanut vieraanvaraisuutta yli voimiensa ja näyttänyt tyttärensä melkein alastomina, osoittaen siten luotavansa Kaarleen ja pitävänsä tätä kuninkaana eikä ahneena sutena. 

Guido esitti vielä muita perusteluja kuninkaan aikeen kumoamiseksi. Niitä kuningas kuunteli entistä katkerammaksi muuttuen. Hän sanoi kreiville, että kokenut soturi voittaa vahvimmankin vihollisen helpommin kuin omat himonsa. Mutta Guidon sanojen takia hän lupasi näyttää tälle, ettei osannut voittaa vain muita, vaan itsensäkin. Tämän jälkeen kuningas, joka oli palannut Napoliin osittain välttyäkseen kiusaukseen antautua alhaisiin tekoihin, osaksi palkitakseen ritarin hänelle osoittaman huomion, päätti naittaa molemmat neitoset, ei Nerin mahdollisuuksien mukaan, vaan niin kuin he olisivat olleet hänen omia tyttäriään, vaikka hänestä olikin kovin katkeraa luovuttaa toiselle se, mitä hän itse palavasti kaipasi. Hän antoi heille Nerin luvalla kauniit kapiot ja lähetti Ginervan herra Maffeo de Palizzille sekä Isottan herra Guiglielmo della Magnalle, jotka molemmat olivat jaloja ritareita ja lääninherroja. Luovutettuaan tytöt heille hän lähti tuskaisin mielin Apuliaan, missä hän sai suurin vaivoin tukahdutetuksi kiivaan intohimonsa. Lemmen kahleista vapauduttuaan hän pysyikin vapaana tällaisista intohimoista niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (97).

Palermossa eli aikanaan Bernardo Puccini -niminen firenzeläinen apteekkari, jolla oli vaimonsa kanssa yksi ainoa, tavattoman kaunis tytär. Aragonian kuningas Pietro sattui ratsastamaan turnajaisiin niin, että Bernardon tytär Lisa näki muiden naisten kanssa hänet kotinsa ikkunasta. Hän rakastui kuninkaaseen silmittömästi ja pystyi ajattelemaan avioliittoa vain tämän kanssa. Häntä kiusasi alhainen asemansa, joka ei juuri antanut mahdollisuuksia kuninkaan puolisoksi. Lisa ei kuitenkaan voinut tukahduttaa rakkauttaan kuninkaaseen, vaikka hänellä ei ollut rohkeutta sitä ilmaista.

Rakkauden käydessä yhä kiihkeämmäksi ja alakuloisten ajatusten pyöriessä päässä nuori neito sairastui ja alkoi kuihtua aivan silmissä. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa auttaakseen häntä, kutsuivat parhaat lääkärit antamaan hoitoa ja hankkivat lääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Mutta kun isä alinomaa kyseli hänen toivomuksiaan, keksi tyttö keinoin, millä voisi kenties saattaa rakkautensa kuninkaan tietoon. Siksi hän eräänä päivänä pyysi isäänsä haettamaan luokseen Minuccion, jota pidettiin erinomaisena laulajana ja soittajana. Lisäksi hän oli kuningas Pietron suuosiossa. Minuccio soitti viulullaan muutamia kappaleita ja lauloi sitten pari laulua. Tämä kuitenkin vain kiihdytti tytön lemmenjanoa, vaikka Minuccio oli luullut rauhoittavansa tätä.

Sitten tyttö sanoi haluavansa puhua kahden Minuccion kanssa. Toiset poistuivat ja Lisa kertoi nyt laulajalle toivottomasta rakkaudestaan kuninkaaseen ja päätöksestään kuolla sen takia. Nyt Lisa halusi Minuccion kertovan päätöksestään kuninkaalle. Sen tehtyään laulajan pitäisi ilmoittaa asiasta Lisalle, jotta tämä tiedon saatuaan voisi kuolla rauhassa. Minuccio oli ihmeissään tytön ylevämielisyydestä ja kauheasta päätöksestä sekä tunsi syvää sääliä tätä kohtaan. Hän lupasi auttaa Lisaa ja pyysi tätä odottamaan kolme päivää. Sitten hän toisi viestin kuninkaalta.

Minuccio lähti Lisan luota ja haki käsiinsä Micon, sen ajan tunnetuimman runoilijan, ja sai tämän sepittämään laulun Lisan kohtalosta. Minuccio sepitti sanoihin niiden sisällystä vastaavan suloisen ja valittavan sävelen. Kolmea päivää myöhemmin hän pääsi esittämään laulun kuninkaalle. Erityisen tarkasti kuunnellut kuningas kysyi, miksi ei ole kuullut laulua aiemmin. Minuccio vastasi laulun olevan vain kolme päivää vanha. Kuningas kysyi, kenestä laulu on tehty. Minuccio vastasi voivansa kertoa sen vain kuninkaalle. Kahden kesken Minuccio kertoi koko tarinan kuninkaalle. Kuningas ylisti neidon ylevämielisyyttä ja käski Minuccion mennä rohkaisemaan tyttöä ja lupasi saapua illalla tapaamaan häntä. Iloisena Minuccio meni kertomaan terveiset Lisalle, joka tuli tyytyväiseksi ja piristyikin tuntuvasti.

Kuningas, joka oli jalo ja hyvänsuopa mies, saapui illalla lohduttamaan Lisaa. Hän piti tyttöä käsistä ja pyysi tätä tervehtymään, minkä Lisa lupasikin tehdä. Hän parani muutamassa päivässä ja kävi kauniimmaksi kuin koskaan. Kuningas ja kuningatar neuvottelivat siitä, miten noin suuri rakkaus olisi palkittava. Eräänä päivänä he saapuivat apteekkarin puutarhaan. Kuningas sanoi, että tytön tunteman suuren rakkauden takia hän halusi tämän ottavan aviomiehekseen kuninkaan valitseman miehen.  Siitä huolimatta kuningas aikoi aina olla Lisan ritari pyytämättä muuta kuin yhden ainoan suudelman tytön rakkauden todisteeksi. Purppuranpunaiseksi lehahtanut tyttö selitti, että hän kyllä tiesi rakkautensa kuninkaaseen mahdottomaksi. Mutta hän ei voinut mitään rakastumisellen ja tulisi aina rakastamaan kuningasta. Ja heti rakastuttuaan hän oli päättänyt noudattaa kaikessa kuninkaan tahtoa: siksi hän ottaisi mielellään miehekseen kuninkaan valitseman. Sen ainoan suudelman kuningas voisi saada armollisen rouva kuningattaren luvalla.

Todetessaan Lisan vanhempienkin olevan tyytyväisiä suunnitelmaan kutsutti kuningas paikalle Perdicone-nimisen aatelismiehen, joka oli köyhä. Hän antoi Perdiconelle kaksi sormusta, ja kun nuorukainen suostui, hän pani tämän kihlautumaan Lisan kanssa. Kuningas ja kuningatar antoivat neidolle monta arvokasta jalokiveä, ja kuningas antoi heti sulhaselle läänitykseksi kaksi kaunista ja kannattavaa tilaa myötäjäisinä. Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen haluten poimia hänelle kuuluvan hedelmän rakkaudesta. Hän otti tytön pään käsiensä väliin ja suuteli tätä otsalle. Kuninkaan vakuutetaan pitäneen uskollisesti neidolle antamansa lupauksen. Niin kauan kuin hän eli, hän sanoi itseään aina tämän ritariksi ja käytti aina aseleikeissä Lisan hänelle lähettämää merkkiä. 

Tällaisilla teoilla hallitsija voittaa puolelleen alamaistensa sydämet. Menettelemällä jalosti hän on toisille esimerkkinä ja saavuttaa kuolemattoman maineen. Mutta harva hallitsija pyrkii siihen meidän aikanamme. Useimmat heistä ovat julmia ja sortavat kansaa.

Kymmenes päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (98).

Octavianuksen hallitessa Roomassa eli Publicus Quintius Fulvus -niminen ylhäinen mies, joka lähetti lahjakkaan poikansa Titus Quintius Fulvuksen Ateenaan opiskelemaan filosofiaa. Hänen vanha ystävänsä Chremes otti Tituksen luokseen oman poikansa Gisippoksen seuraksi ja hankki filosofi Aristippoksen heidän opettajakseen. Erittäin lahjakkaat nuorukaiset edistyivät oivallisesti opinnoissaan ja luonteeltaan samanlaisina heissä virisi veljenrakkaus ja ystävyys, joka kesti kuolemaan saakka. Sitten kuoli Chremes, joka oli jo vanha mies. Nuorukaiset tunsivat suurta surua, aivan kuin hän olisi ollut heidän yhteinen isänsä.

Muutaman kuukauden kuluttua Chremeksen sukulaiset ja ystävät kehottivat Gisipposta ottamaan itselleen vaimon. He olivat jo valinneet hänelle vaimon, tavattoman kauniin jalosukuisen ateenalaisneidon nimeltä Sofronia. Hääpäivän lähestyessä Gisippos pyysi Titusta lähtemään katsomaan kanssaan morsianta, jota hän ei ollut vielä nähnyt. Sofronian nähdessään Titus hurmaantui täysin ja rakastui tyttöön intohimoisesti. Titus koetti parhaansa mukaan torjua tunteensa, mutta ei siihen kyennyt. Vietettyään päiviä ristiriitaisissa ajatuksissa hän menetti ruokahalunsa ja kävi unettomaksi joutuen heikontuneena asettumaan vuodelepoon. Gisippos yritti parhaansa mukaan lohduttaa Titusta ja kyseli syytä tämän alakuloisuuteen. Lopulta Titus tunnusti häveten ja silmät kyynelissä rakkautensa Sofroniaan. Hän sanoi nääntyvänsä rakkaudesta tähän, ymmärtävänsä ajatuksen sopimattomuuden ja halusi maksaa sen kuolemalla, jonka hän uskoi jo olevankin lähellä.

Gisippos oli hänkin kauniin Sofronian lumoissa, mutta ystävän henki oli hänelle Sofronian rakkautta tärkeämpi. Hän selitti, ettei ystävän pitänyt hävetä rakkauttaan Sofroniaa kohtaan. Koska Titus tavoitteli innokkaammin Sofronian kaltaista aarretta, ilmoitti Gisippos luovuttavansa tytön tämän vaimoksi. Titus oli sekä iloissaan että häpeissään, mutta ymmärsi, että mitä suurempaa Gisippoksen jalomielisyys oli, sitä mahdottomampi hänen oli käyttää hyväkseen sitä. Hän sanoi voittavansa murheensa, tai murhe voittaisi hänet, ja silloin hän vapautuisi tuskastaan. Gisippos sanoi toimittavansa Sofronian Tituksen vaimoksi vaikka väkisin, sillä se oli ainoa tapa pelastaa ystävän henki. Gisippos vastusteli häpeissään edelleen, mutta suostui lopulta Tituksen tahtoon. Asia järjestettiin niin, että Gisippos tosin meni naimisiin Sofronian kanssa, mutta hääyönä pimeyden turvin Titus asettui hänen tilalleen häävuoteeseen. Pitkät ajat Titus nautti lemmen iloista Sofronian kanssa tämän huomaamatta, ettei maannutkaan Gisippoksen kanssa.

Sitten Tituksen isä kuoli, ja pojan oli matkustettava Roomaan. Titus päätti ottaa Sofronian mukaansa, mutta nyt tälle oli kerrottava totuus siitä, että hän olikin oikeasti naimisissa Tituksen kanssa. Pettynyt Sofronia palasi vanhempiensa luo, ja kertoi, miten Gisippos oli häntä pettänyt. Tästä syntyi pitkä riita. Gisippos oli sekä omiensa että Sofronian sukulaisten vihoissa. Titus järjesti niin, että Gisippoksen ja Sofronian sukulaiset tapasivat toisensa eräässä temppelissä. Nyt Titus piti heille pitkän ja voimallisen puheen. Hän selitti, että Sofronia oli hänen jumalien tahdosta, inhimillisten lakien mukaan, Gisippoksen järkevyyden ja hänen oman kekseliäisyytensä ansiosta. Gisippos oli toimittanut Sofronian naimisiin itseään arvokkaamman miehen, ikivanhaa roomalaista sukua olevan Tituksen kanssa. Lopuksi hän vielä nousi julmistuneen näköisenä seisomaan ja uhkasi roomalaisten vihalla niitä, jotka hänen tahtoaan uhmaisivat. Temppeliin jääneet omaiset tulivat yksimielisesti siihen tulokseen, että oli parempi hyväksyä Titus sukulaiseksi, koska Gisippos ei tahtonut siksi tulla, kuin menettää Gisippos ja saada Titus vihollisekseen. Niin tehtiin sovinta, ja Sofronia järkevänä alistui välttämättömyyteen. Hänen Gisippokseen kohdistamansa rakkaus kääntyi pian Titukseen, ja hän matkusti tämän kanssa Roomaan.

Gisippos jäi Ateenaan, mutta kaikki halveksivat häntä, ja myöhemmin hänet karkotettiin kansalaissotien aikana Ateenasta köyhänä ja kurjana, ja hänet sekä koko sukunsa tuomittiin ainiaaksi maanpakoon. Kerjäläisen tavoin kulkien hän saapui Roomaan katsomaan, vieläkö Titus muistaisi hänet. Hän saapui Tituksen hienon talon edustalle odottamaan tämän tuloa. Kurjuutensa takia hän ei rohjennut sanoa Titukselle sanaakaan, niinpä tämä kulki ohi tuntematta häntä. Luullen tämän tahallaan kartelleen lähti Gisippos tiehensä ja joutui rahattomana nukkumaan autioon kaupunginosaan luolaan paljaalle maalle. Aamuyöstä paikalle saapui kaksi varasta, jotka ryhtyivät tappelemaan saalistaan. Vahvempi tappoi heikomman poistuen sitten paikalta. Silloin Gisippos arveli keksineensä keinon saavuttaa kuolema turvautumatta itsemurhaan. Kuulusteluissa hän tunnusti surmatyön ja preetori Marcus Varro tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi. 

Titus oli tullut sattumalta paikalle ja tunnisti nyt Gisippoksen. Hän tahtoi pelastaa tämän, mutta keksi keinoksi ainoastaan sen, että ilmoittautui suureen ääneen murhamieheksi. Varro oli ihmeissään, mutta kutsui Gisippoksen takaisin ja kysyi, miksi tämä oli tunnustanut rikoksen, vaikka oli syytön. Gisippos näki Tituksen ja ymmärsi, että tämä tunnusti rikoksen pelastaakseen hänet ja osoittaakseen kiitollisuuttaan. Hän väitti edelleen olevansa rikollinen, mutta niin Tituskin väitti olevansa. Varro oli hämmennyksissään heidän itsepäisyydestään ja alkoi jo epäillä, ettei kumpikaan heistä ollut syyllinen. Silloin paikalle saapui Publicus Ambustus, rappiolle joutunut kulkuri, joka todella oli syyllinen tappoon. Kun hän hyvin tiesi, ettei kumpikaan miehistä ollut syyllinen, liikuttui hän niin, että antoi itsensä ilmi Varrolle. Hän kertoi nähneensä Giseppon luolassa surmatyön tehdessään ja Tituksen puolesta hänen ei tarvinnut tämän maineen vuoksi puhua.

Octavianus oli tällä välin saanut kuulla tapahtumasta ja kutsutti kaikki kolme miestä luokseen kuullakseen, mistä syystä kukin tahtoi tulla tuomituksi. He kertoivatkin asian, ja Octavianus vapautti ystävykset syyttöminä sekä kolmannen miehen heidän takiaan. Titus otti Gisippoksen mukaansa ja vei hänet kotiinsa, missä Sofronia otti hänet vastaan kyyneleet silmissä kuin veljensä. Titus jakoi sittemmin omaisuutensa Gisippoksen kanssa ja antoi hänelle puolisoksi nuoren sisarensa Fulvian. Kotimaastaan karkotettuna ja Titusta kohtaan tuntemansa kiintymyksen vuoksi Gisippos päätti jäädä Roomaan. Hän ja Fulvia sekä Titus ja Sofronia elivät sitten kauan tyytyväisinä samassa talossa ja kiintyivät päivä päivältä enemmän toisiinsa. 

Kymmenes päivä, yhdeksäs kertomus. Panfilo. (99).

Keisari Fredrik I:n aikana kristityt panivat toimeen ristiretken valloittaakseen pyhän maan. Silloinen Babylonian sulttaani Saladin sai tietää asiasta ennalta ja lähti kauppiaaksi pukeutuneena tutustumaan kristittyjen ruhtinaiden sotavalmisteluihin. Käytyään pienen seurueensa kanssa jo monessa kristityssä maassa hän tapasi Lombardiassa matkustaessaan Torello d’Istria -nimisen aatelismiehen, joka oli seurueineen matkalla omistamalleen maatilalle. Saladin kysyi eräältä seurueen palvelijalta, kuinka pitkä matka oli Paviaan. Torello kiirehti sanomaan, etteivät matkalaiset ehtisi sinne ennen yötä. Hän antoi yhden palvelijoistaan näyttämään Saladinille tien hyvään yöpymispaikkaan. Sitten hän kiirehti maatilalleen valmistuttaakseen upean illallisen puutarhaansa. 

Keskustellen aatelismiesten kanssa milloin mistäkin palvelija johdatti heidät sivutielle ja vei heidät lopulta isäntänsä maatilalle. Saladin ymmärsi isännän pelänneen, että he olisivat kieltäytyneet kutsusta, jos se olisi esitetty suoraan. Torello tarjosi aatelismiehille loistavan illallisen. Miehet osasivat italiaa, joten keskustelu sujui vaivatta. Vieraat olivat ihastuneita isäntään ja Torello puolestaan piti vieraistaan niin paljon, että häntä harmitti, ettei voinut järjestää heille vielä parempaa vastaanottoa ja laajempia pitoja. Siksi hän lähettikin palvelijan puolisonsa luokse Paviaan ja pyysi tätä järjestämään vieraille vastaanoton. Rouva ryhtyikin järjestämään suorastaan kuninkaallisia pitoja.

Seuraavana aamuna vieraat kysyivät tietä Paviaan ja sen parhaaseen majataloon. Torello ilmoitti itse lähtevänsä oppaaksi, sillä hänellä oli muutenkin asiaa kaupunkiin. Hän johdatti matkamiehet kotiinsa, johon oli kerääntynyt viitisenkymmentä kaupungin huomattavinta asukasta vastaanottamaan vieraita. Loistavan aterian jälkeen Torello vei aatelismiehet tapaamaan vaimoaan, joka halusi antaa vieraille muka vaatimattoman lahjan. Kaikille kolmelle tuotiin kaksi takkia, joista toinen oli sisustettu kankaalla ja toinen turkiksella. Lisäksi hän antoi heille kolme silkkitakkia ja hienoja liinavaatteita. Torellon pyynnöstä vieraat viipyvät hänen luonaan monta päivää. Viimein matkamiehet lähtivät, mutta Torello ystävineen saattoi heitä pitkän matkaa. Saladin jatkoi matkaansa seurueineen päättäneenä osoittaa Torellolle yhtä suurta kunniaa kuin tämäkin oli osoittanut hänelle, ellei odotettu sota tulisi esteeksi.

Torello palasi kotiin miettien, keitä ylhäiset matkalaiset olivat, kauppiaiksi hän ei heitä uskonut. Ristiretken lähestyessä Torello päätti vaimonsa vastusteluista huolimatta lähteä mukaan. Lähtiessään hän pyysi vaimoltaan, ettei vaimo avioituisi ennen kuin yhden vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän päästä siitä, kun saisi mahdollisen kuolinviestin miehestään. Itkevä vaimo puolestaan antoi miehelleen sormuksen sormestaan muistolahjaksi. Heti pyhälle maalle päästyään ristiretkeläisjoukko sairastui ruttoon. Ruton kestäessä lähes kaikki elonjääneet kristityt joutuivat miekaniskuitta Saladinin vangeiksi. Torello vietiin Aleksandriaan, missä hän ryhtyi hädän pakottamana opettamaan haukkoja metsästämään. Siinä työssä hän olikin niin taitava, että Saladin otti hänet vankilasta haukkojensa opettajaksi. Saladin käytti Torellosta vain nimitystä kristitty, eivätkä miehet tunteneet toisiaan. Sitten Saladinin luokse saapui genovalaisia lunastamaan vapaaksi eräitä kansalaisiaan. Heidän mukanaan Torello lähetti kirjeen sedälleen ilmoittaen olevansa elossa.

Eräänä päivänä Saladinin jutellessa linnuistaan Torellon kanssa, tämä veti suunsa hymyyn. Saladin muisti nähneensä sellaisen hymyn ollessaan hänen luonaan Paviassa. Muutamin kysymyksin hän varmisti asian ja kohteli sen jälkeen Torelloa kuninkaallisesti vaatien jokaista hovissaan kohtelemaan tätä yhtä suurella kunnioituksella kuin itseään. Samoihin aikoihin Paviassa uskottiin Torellon kuolleen, kun eräs Torello di Dignes -niminen mies oli kuollut samana päivänä kun Torello oli jäänyt vangiksi. Nimien sekaannuksen takia Torellon kaunista ja älykästä vaimoa luultiin leskeksi, ja seudun vauraimmat aatelismiehet alkoivat kosiskella häntä. Veljet ja sukulaiset alkoivat patistella häntä avioon, joten hänen oli siihen suostuttava. Hän ilmoitti kuitenkin pitävänsä kiinni miehelleen lupaamastaan määräajasta. Vaimon naimisiin menoon oli aikaa enää kahdeksan päivää, kun Torello sattui tapaamaan Aleksandriassa miehen, joka kertoi Torellon kirjettä kuljettaneiden miesten haaksirikkoutuneen ja hukkuneen. Hän oli varma siitä, että hänen vaimonsa menisi uusiin naimisiin muutaman päivän kuluttua. Se suretti häntä niin, että hän menetti ruokahalunsa ja päätti kuolla.

Saladin sai tietää tästä ja tuli katsomaan Torelloa. Lopulta Torello kertoi syyn murheeseensa, jolloin Saladin lupasi auttaa häntä. Saladin käski taikurinsa huolehtimaan siitä, että Torello toimitettaisiin vuoteessaan maaten Paviaan yhdessä yössä. Saladin valmistutti mahdollisimman kauniin vuoteen, joka koristeltiin suurilla helmillä ja jalokivillä. Syleiltyään ja suudeltuaan Torelloa Saladin heitti hänelle jäähyväiset. Kyynelsilmäinen Torello joi lääkärin tuoman juoman, joka vaivutti hänet syvään uneen. Saladin asetti vielä hänen viereensä komean kruunun, jonka kirjoitus kertoi sen olevan lahja Torellon vaimolle. Hän pani myös Torellon sormeen sormuksen, jossa oli suunnattoman arvokas jalokivi. Vuoteeseen asetettiin lukuisia muitakin kallisarvoisia lahjoja. Tämän jälkeen taikuri lähetti Torellon vuoteineen matkaan.

Torello heräsi toivomuksensa mukaan kotikaupunkinsa kirkossa. Hämmästyneet kirkonmiehet kauhistuivat ja pakenivat Torellon herätessä unestaan ja noustessa vuoteestaan. Torello sai kuitenkin kutsutuksi takaisin apotin, joka oli hänen setänsä. Tämä kertoi, että Torellon vaimo Adalie oli menossa uusiin naimisiin juuri tänä päivänä. Torello lähti apotin seurassa häätaloon. Siellä kukaan ei tuntenut pitkäpartaista ja saraseenien tapaan puettua aviomiestä, kunnes hän antoi ilmi itsensä. Adalie syöksähti syleilemään häntä. Häävieraiden keskuudessa syntyi suuri hälinä, ja monet olivat onnellisia Torellon paluusta. Torello kehotti hääväkeä hiljenemään ja kertoi, mitä kaikkea oli kokenut. Adalie palautti sulhaselta saamansa arvotavarat, ja Torello antoi osan saamistaan aarteista sulhaselle hääkustannusten korvaukseksi. Hän lähetti Saladinille tiedon, että oli päässyt onnellisesti kotikaupunkinsa, ja pysyi tämän ystävänä ja palvelijana. Hän eli sitten kauan onnellisena erinomaisen vaimonsa kanssa ja oli entistäkin vieraanvaraisempi. Tähän päättyivät Torellon ja hänen rakkaan vaimonsa kokemat vastoinkäymiset ja tällä tavoin tuli heidän aulis vieraanvaraisuutensa palkituksi.

Decameronesta

Koronakeväänä alkanut Decameronen luenta ja referointi on nyt lopussa. Nämä jutut ilmestyivät Facebookissa satana peräkkäisenä päivänä ja lisäsin ne sitten myös blogiini. Pariin kertaan ajattelin lopettaa kesken, mutta alusta lähtien oli joukko aktiivisia peukuttajia, jotka yllyttivät jatkamaan. Itse teos paljon monimuotoisempi kuin nämä tapahtumia korostavat referaatit. Lainaanpa Herman Hessen suositusta: ”Käykää sisään, te kaikki, ja jokainen tulee löytämään sen mitä kaipasi… Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivätkä myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen tai jörö mielenlaatu. Mutta näitä lukuun ottamatta voivat kaikenkaltaiset nuoret ja vanhat ihmiset lukea niitä suureksi huvikseen ja varmasti jossain määrin hyödykseen.”

Kymmenes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (100).

Ajat sitten kuului Saluzzon rajakreiveihin mies, jonka nimi oli Gualtieri ja joka oli suvun päämies. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia eikä aikomustakaan mennä naimisiin. Mutta Gualtierin alamaisensa vaativat häntä ottamaan vaimon, ettei hän jäisi ilman perillisiä ja he ilman hallitsijaa. He lupasivat hankkia hänelle hyvän ja jalosukuisen vaimon, josta olisi paljon iloa miehelle. Gualtieri vastasi lopulta suostuvansa vastoin tahtoaan naimisiin, mutta ilmoitti valitsevansa itse puolisonsa. Alamaisiaan hän vaati kunnioittamaan puolisoaan, olipa tämä kuka tahansa. Gualtieri oli jo mieltynyt erääseen lähikylässä asuvaan köyhään tyttöön, joka oli hyvin kaunis. Hän päätti ottaa tämän puolisokseen ja sopi salaa asiasta tytön isän kanssa. Alamaisilleen hän ilmoitti valinneensa puolison ja käski näiden valmistaa komean hääjuhlan. Hän valmistutti mielitiettynsä kokoisen tytön mittojen mukaan morsiamelleen hienoja pukuja ja hankki vyöt, sormukset ja kauniin morsiuskruunun sekä muuta tarpeellista.

Hääpäivän tultua Gualtieri ratsasti sukulaisista ja aatelisista koostuneen saattojoukon kanssa tytön kotiin. Hän kysyi tytöltä, oliko tämä valmis alistumaan aina hänen tahtoonsa, tottelisiko aina tämä häntä aina varmasti ja muita sen kaltaisia asioita. Tyttö – Griselda nimeltään – vastasi myöntävästi. Gualtieri käski hänen riisuutua alastomaksi ja puetti hänet hankkimiinsa vaatteisiin sekä asetti kruunun hänen kampaamattomille hiuksilleen. Näin hän kihlasi tytön kaikkien nähden. Häät vietettiin komeasti, aivan kuin morsian olisi ollut Ranskan kuninkaan tytär. Griselda olikin uusissa vaatteissaan kaunis ja lisäksi niin ystävällinen ja miellyttävä, että häntä oli luullut vallasnaiseksi syntyjään. Griseldan erinomaisuus ja hänen kaunis käytöksensä olivat ennen pitkää puheen aiheena koko kreivikunnassa ja sen ulkopuolellakin.

Pian Griselda tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, josta Gualtieri oli hyvin iloinen. Sitten Gualtierin mieleen juolahti kummallinen ajatus. Hän päätti panna vaimonsa kärsivällisyyden pitkälle ja ankaralle koetukselle. Hän alkoi puhua vaimolleen ilkeästi ja väitti, että alaiset ovat tyytymättömiä Griseldaan tämän alhaisen syntyperän vuoksi. Gualtieri lähetti eräänä päivänä palvelijansa vaimonsa luo. Palvelija sanoi: ” Hyvä rouva, herrani pakottaa minut kuolemani uhalla ottamaan tyttärenne ja…” Enempää hän ei sanonut. Griselda käsitti palvelijan saaneen tehtäväkseen surmata lapsen. Griselda suuteli ja siunasi lapsen, ojensi sen palvelijalle ja toivoi vain, ettei tyttöä jätettäisi petojen raadeltavaksi. Gualtieri oli ihmeissään Griseldan lujuudesta ja lähetti lapsen erään sukulaisensa kasvatettavaksi.

Griselda tuli sitten jälleen raskaaksi ja synnytti pojan, joka oli erityisesti Gualtierin mieleen. Mutta hän halusi masentaa vaimoaan vieläkin suuremmalla surulla ja alkoi moittia tätä syntyperän takia. Hän ilmoitti ottavansa pojan pois ja sitten ehkä hylkäävänsä Griseldan ja ottavansa toisen vaimon. Muutaman päivän kuluttua Gualtieri oli tappavinaan pojan, mutta lähetti tämän Bolognaan tyttärensä kanssa kasvatettavaksi. Griselda ei nytkään ilmaissut suurta suruaan ilmeelläkään. Gualtieri oli siitä suuresti ihmeissään ja arveli, ettei kukaan toinen nainen olisi pystynyt siihen. Alamaiset, jotka luulivat Gualtierin tosiaankin surmanneen lapset, moittivat häntä ankarasti ja pitivät häntä julmana sekä säälivät suuresti hänen vaimoaan.

Tytön syntymästä oli kulunut jo monta vuotta, kun Gualtieri katsoi tulleen ajan koetella viimeisen kerran vaimonsa kärsivällisyyttä. Hän alkoi valitella väelleen, ettei tullut toimeen Griseldan kanssa. Siksi hän aikoi pyytää paavilta oikeutta hylätä Griselda ja ottaa toinen vaimo. Griselda oli tästä syvästi murheissaan, mutta rohkaisi mielensä kestämään tämänkin koettelemuksen. Vähän myöhemmin Gualtieri oli saavinaan kirjeen paavilta ja ilmoitti, että Griseldan oli palattava isänsä luo mukanaan tuomansa myötäjäiset. Gualtieri ottaisi uuden, hänelle paremmin sopivan aatelisnaisen vaimokseen. Vaikka Griseldan oli tämän kuullessaan melkein mahdotonta pidättää kyyneleitään, luovutti hän kihlasormuksensa takaisin ja ilmoitti tulleensa vaimoksi alastomana. Hän toivoi kuitenkin saavansa alusvaatteet mukaansa, koska oli tullut taloon neitsyenä eikä ollut enää neitsyt. Gualtierin olisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän pysyi ankaran näköisenä ja lupasi Griseldalle alusvaatteet. Läsnä olleet pyysivät häntä antamaan Griseldan lähteä täysissä pukimissa. Olihan tämä ollut kolmetoista vuotta hänen vaimonsa ja olisi häpeällistä lähettää hänet pois alusvaatteisillaan. Heidän pyynnöistään ei ollut apua. Griselda lähti miehensä luota, paljasjaloin ja päähineettä kaikkien valittaessa. Hänen isänsä oli säilyttänyt ne vaatteet, jotka Griselda oli riisunut yltään Gualtierin hakiessa hänet. Griselda puki vaatteet ylleen ja alkoi toimitella isänsä kanssa kotona pieniä askareita kestäen lujana kohtalon kovat kolhaisut. 

Tämän jälkeen Gualtieri ilmoitti valinneensa vaimokseen Panagon kreivin tyttären. Hän pani toimeen suuret häävalmistelut ja kutsui Griseldan luokseen. Hän käski tämän hoitamaan häävalmistelut, koska Griselda oli tottunut sellaisiin taloustoimiin. Griselda sai kutsua häihin tarpeellisen määrän naisia, joita hän voi ottaa vastaan kuin olisi talon emäntä. Griselda alkoi karkeissa maalaisvaatteissaan siistiä huoneita, asettaa verhoja, keittää ja paistaa touhuten kuin pikkupiika, kunnes kaikki oli valmista. Sitten hän kutsui Gualtierin puolesta taloon seudun naisia ja alkoi odottaa häiden alkamista. 

Gualtieri oli antanut Bolognassa olevan sukulaisensa kasvattaa lapset huolellisesti. Nyt sukulaiset toivat Gualtierin toiveen mukaisesti lapset hienossa saattueessa niin, että he esittelivät kaksitoistavuotiaan harvinaisen kauniin tyttären uutena morsiamena. Kaikki katselivat nuorta tyttöä ja vakuuttivat Gualtierin tehneen hyvän kaupan. Myös Griselda ylisti tyttöä ja tämän pikku veljeä. Gualtieri katsoi koetelleensa tarpeeksi vaimonsa kärsivällisyyttä tarpeeksi ja todenneensa, etteivät onnen vaihtelut saaneet tätä vähääkään muuttumaan. Hän kehotti Griseldaa istumaan viereensä ja kertoi tälle, että oli koetellut tätä opettaakseen hänet hyväksi vaimoksi, opettaakseen alaisensa kohtelemaan vaimoaan niin kuin pitääkin ja myös taatakseen itselleen rauhallisen elämän. Nyt hän pyysi vaimoaan ottamaan vastaan tytön, jota Griselda oli luullut morsiameksi, sekä hänen veljensä heidän yhteisinä lapsinaan. Sen sanottuaan hän syleili ja suuteli Griseldaa, joka itki ilosta. Naiset nousivat pöydästä ja lähtivät Griseldan kanssa toiseen huoneeseen. Siellä he pukivat hänet komeasti, jonka jälkeen Griselda palasi saliin ylhäisenä naisena, jollaiselta hän oli näyttänyt risoissakin ollessaan. Kaikki olivat oloissaan tapahtumasta, ja sitä juhlittiin monta päivää. Gualtierin todettiin olleen hyvin järkevä mies, joskin hänen vaimolleen asettamia koettelemuksia pidettiin liian raskaina ja sietämättöminä. Viisaampana pidettiin kuitenkin Griseldaa. Gualtieri otti appensa Giannucolen pois raskaasta työstä parempaan asemaan, niin että tämä saattoi viettää vanhuutensa päivät kunniallisesti ja viihtyisästi. Toimitettuaan tyttärensä naimisiin Gualtieri eli kauan ja tyytyväisenä Griseldan kanssa, jota hän parhaansa mukaan kunnioitti. 

Kuka muu kuin Griselda olisi jaksanut kyynelettömin silmin, jopa iloisin kasvoin kestää sellaiset ankarat, ennenkuulumattoman raskaat koettelemukset, jotka Gualtieri hänelle toimitti? Gualtierille olisikin ehkä ollut oikein, että hän karkottaessaan vaimonsa kotoa alusvaatteisillaan olisi joutunut sellaisen naisen käsiin, joka olisi antanut hänelle mitä kuuluu. 

Decamerone

Decameronen kahdeksannen päivän päätyttyä alkaa yhdeksäs, jonka aikana Emilian johdatuksella kukin kertoo tarinan mieleisestään aiheesta.

Yhdeksäs päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (81)

Pistoiassa eli aikoinaan kaunis leski, johon siellä maanpaossa olleet firenzeläiset Rinuccio Palmermini ja Alessandro Chiarmontesi rakastuivat toisistaan tietämättä. He olivat ilmaisseet ihastuksensa tälle Francesca di Lazzarille sekä suullisesti että kirjallisesti. Hän oli harkitsemattomasti kuunnellutkin heitä. Nyt hän halusi kuitenkin päästä eroon kosiskelijoista ja päätti tehdä sen vaatimalla miehiltä jotain palvelusta, jota nämä eivät haluaisi suorittaa. Eräänä päivänä sattui kaupungissa kuolemaan aatelismies nimeltään Scannadio, joka oli epämuodostunut, inhottavan näköinen ja muutenkin kelvottomana pidetty. Francesca päätti käyttää tätä hyväkseen ja lähetti palvelijattarensa kertomaan Alessandrolle, että saadakseen rouvan rakkauden tämän piti mennä keskiyöllä kirkkoon, johon Scannadio oli aamulla haudattu. Joku tämän sukulainen halusi myöhemmin paljastettavasta syystä hakea ruumiin yöllä kotiinsa, mutta pelkäsi tämän ruumistakin niin, ettei tohtinut sitä viedä kotiinsa. Niinpä Alessandron piti pukeutua vainajan vaatteisiin ja asettua arkkuun hänen tilalleen. Alessandro kannettaisiin taloon ja palkkioksi hän pääsisi loppuyöksi rouvan huoneeseen. Jos Alessandro ei suostuisi, voisi hän unohtaa rouvan lähentelemisen lopullisesti. Sitten palvelijattaren tuli mennä Rinuccio Palmerminin luo ja kertoa, että saavuttaakseen rouvan suosion hänen piti myöhemmin kerrottavasta syystä mennä keskiyöllä Scannadion haudalle ja kantaa ruumis rouvan taloon. Sitten Rinuccio pääsisi toiveittensa perille, mutta ellei hän tähän suostu, on hänen turha lähetellä lemmensanomia. Palvelijatar teki työtä käskettyä. Rouva jäi palvelijattaren kanssa odottamaan, olisivat miehet todella niin hulluja, että pyrkisivät täyttämään lupauksensa.

Alessandro Chiarmontesi lähti keskiyön lähetessä Scannadion haudalle. Matkalla sinne hän alkoi kammoksua edessään olevaa ja kauhisteli päätöstään lähteä. Entä jos hänen vihamiehensä olivat virittäneet hänelle ansan? Tai jos Scannadion sukulaiset halusivat ruumiin kotiinsa vain silpoakseen vihaamansa miehen? Muitakin kauhistuksia hän ehti pohtia, mutta rakasti Francescaa niin paljon, että pakottautui menemään haudalle. Hän avasi hautaholvin, riisui Scannadion, otti ylleen tämän vaatteet, sulki oven ja asettui vainajan tilalle. Alessandroa kauhisti olo hautaholvissa, mutta hehkuvan rakkautensa voimalla hän pysyi paikoillaan.

Rinuccio lähti samoin puoliyön tietämissä suorittamaan hänelle annettua tehtävää. Matkalla hän alkoi pohdiskella, mitä kaikkea hänelle saattoi tapahtua. Vartiosto voisi pidättää hänet, jolloin hänet tuomittaisiin noituudesta poltettavaksi. Tai jos asia tulisi tiedoksi, hän joutuisi vainajan sukulaisten vihoihin ja muuta sellaista. Mutta rakkaus rouva Francescaa kohtaa voitti pelot ja hän tuli haudalle, jonka sai helposti auki. Rinuccio astui sisään ja luullen Scannadion ruumiin olevan siinä, nosti tämän olkapäilleen ja alkoi kantaa kohti Francescan taloa. Mutta Rinuccion ehdittyä jo talon portaille kuuli vartiosto hänen raskaat askeleensa ja tuli lyhdyllä valoa näyttäen tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Rinucciolla, joka tunsi vartiomiehet, ei ollut miettimisaikaa. Hän heitti Alessandron selästään ja säntäsi pakoon. Alessandro nousi ja alkoi hänkin paeta, vaikka vainajan pitkä paita haittasikin hänen menoaan. Rouva Francesca näki näytelmän ikkunastaan. Hän ihmetteli miesten rohkeutta, mutta nauroi nähdessään heidän pakomatkansa. Hän oli kovasti iloinen päästessään eroon miesten lähentelyistä. Harmistunut Rinuccio palasi vielä etsimään ruumista suorittaakseen tehtävän loppuun. Kun ruumista ei löytynyt, hän arveli vartioston vieneen sen ja palasi murheissaan kotiin. Myös Alessandro, joka ei tiennyt, kuka häntä oli kantanut, palasi kotiinsa epäonneaan harmitellen.

Kun aamulla havaittiin Scannadion haudan olevan auki eikä ruumista näkynyt siellä, koska Alessandro oli vierittänyt sen haudan pohjalle, levisi kaupungissa tapahtumasta mitä erilaisimpia huhuja. Yksinkertaiset ihmiset selittivät paholaisen vieneen Scannadion. Kumpikin rakastaja ilmoitti rouva Francescalle, mitä oli tehnyt ja minkä selkkauksen takia he eivät kyenneet toteuttamaan tehtävää. Rakastajat toivoivat kuitenkin edelleen rouvan suosiota ja rakkautta. Rouva ei ollut uskovinaan kumpaistakaan. Hän vastasi lyhyesti, ettei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan, koska he eivät olleet täyttäneet hänen pyyntöään. Niin hän pääsi heistä eroon.

Yhdeksäs päivä, toinen kertomus. Elisa. (82)

Lombardiassa oli hurskaudestaan hyvin kuulu luostari, jonka nunniin kuului myös jalosukuinen ja ihmeen kaunis tyttö, Isabetta. Keskustellessaan eräänä päivänä ristikon takaa sukulaisensa kanssa, sattui hän rakastumaan sukulaisen seurassa olleeseen komeaan nuorukaiseen. Nuorukainen näki puolestaan Isabettan kauneuden ja luki silmistä hänen kaipauksensa. Rakastunut nuorukainen onnistui pääsemään viimein salaa tytön luo ja sittemmin he tapasivat uudelleen useasti. Mutta eräänä yönä yksi nunnista näki rakastajan poistuvan Isabettan luota. Hän ilmoitti siitä tovereilleen, jotka päättivät ilmoittaa asiasta abbedissalle, rouva Usimbaldalle, jota yleisesti pidettiin hyvänä ja hurskaana ihmisenä. Ettei Isabetta voisi kieltää syyllisyyttään, päättivät he pitää öisin vahtia, ja ilmiantaa tämän itse teosta.

Isabetta ei osannut olla varuillaan, joten antoi eräänä yönä rakastajan tulla luokseen. Vartiota pitäneet jakautuivat kahteen ryhmään. Osa jäi vahtiin Isabettan oven ulkopuolelle ja toiset menivät herättämään abbedissaa. Abbedissalla sattui olemaan kammiossaan pappi, jonka hän usein kuljetti luokseen arkussa. Nyt abbedissa pukeutui pimeässä niin nopeasti kuin mahdollista. Hän pani päähänsä poimutetun hunnun, jollaista nunnat käyttävät, mutta sattuikin sen sijaan saamaan käsiinsä papin housut. Sitten hän kiirehti ovesta ulos ja kysyi: ”Missä se kirottu nainen on?” Nunnat olivat niin innokkaita saamaan Isabettan satimeen, etteivät huomanneet, mitä abbedissalla oli päässään. Rakastavaiset yllätettiin ja Isabetta kuljetettiin abbedissan käskystä kapitulisaliin.

Abbedissa istuutui kapitulisaliin kaikkien nunnien ollessa jo läsnä. Hän alkoi moittia ja sättiä Isabettaa, jonka käytös julki tullessaan häpäisisi luostarin maineen. Häpeilevä ja vapiseva nuori tyttö ei osannut vastata abbedissan moitteisiin ja uhkailuihin, kunnes sattui huomaamaan, mitä abbedissalla oli päässään – housunkannattimet olivat näet jääneet riippumaan tähän vaatekappaleeseen. Tyttö arvasi, mistä oli kysymys ja pyysi rohkeasti abbedissaa kiinnittämään ensin huntunsa kunnolla, ja vasta sitten jatkamaan. Monet nunnista vilkaisivat tämän kuullessaan abbedissan päähän, ja hänen itsensäkin sitä koskettaessa kaikki käsittivät, miksi Isabetta oli sanonut niin.

Abbedissa huomasi olevansa heikommalla puolella. Kun hän ei voinut selittää asiaa parhain päin, hän alkoi puhua toisella tapaa ja totesi lopuksi, miten mahdotonta on vastustaa lihan kiusauksia. Hän lisäsi, että nunnat saisivat kuten tähänkin saakka hankkia itselleen huvia silloin kun vain voivat. Päästettyään tytön vapaaksi hän palasi pappinsa viereen ja Isabetta samoin rakastajansa luo, jonka hän antoikin tulla luokseen monta kertaa kateellisten kiusaksi. Niille, joilla ei ollut rakastajaa, ei jäänyt muuta neuvoa kuin koettaa kaikessa hiljaisuudessa hankkia sellainen. 

Yhdeksäs päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (83)

Calandrinon – josta on puhuttu jo aiemmin – täti kuoli ja jätti hänelle perinnöksi kaksisataa liiraa puhdasta rahaa. Calandrino kehuskeli ostavansa rahoilla maatilan, vaikkei moisella summalla ollut helppo sitä saada. Bruno ja Buffalmacco sanoivat, että Calandrinon tulisi käyttää rahat huvittelemalla heidän kanssaan. Calendrino ei kallistanut korviaan heidän puheilleen. Heidän valitellessaan tätä erään päivänä osui paikalle Nello, maalari hänkin. Kolmisin he päättivät keksiä keinon päästäkseen hyötymään Calandrinon rahoista. He sopivat, mitä oli tehtävä. Kun Calandrino seuraavana päivänä lähti asunnostaan, Nello tuli häntä vastaan ja ihmetteli Calandrinon kuntoa. Hän näytti Nellon mukaan huonovointiselta.

Calandrino jatkoi matkaansa suuresti huolestuneena. Sitten vahdissa ollut Buffalmacco tuli häntä vastaan ja väitti hänen näyttävän kovin sairaalta ja puolikuolleelta. Silloin Calandrino tunsi jo olonsa kuumeiseksi. Samassa saapui paikalle Bruno, joka hänkin vakuutti Calandrinon näyttävän vähintään puolikuolleelta. Calandrino kyseli nyt ymmällään, mitä hänen pitäisi tehdä. Bruno opasti miehen menemään kotiin sänkyyn peittojen alle. Sitten hänen pitäisi lähettää virtsanäyte tohtori Simonelle, joka oli miesten hyvä ystävä.

Nello liittyi heidän seuraansa, ja he saattelivat Calandrinon kotiinsa. Käytyään vuoteeseen Calandrino lähetti pikkupiian viemään virtsanäytettä tohtori Simonelle. Bruno ilmoitti lähtevänsä mukaan, ja hän ehtikin ennen piikaa tohtorin luo ja selitti asian mestari Simonelle. Tohtori käski virtsanäytteen tutkittuaan palvelijattaren viedä sanan Calandrinolle: tämän piti pysytellä lämpimässä. Tohtori lupasi tulla myöhemmin antamaan hoito-ohjeet. 

Tohtori saapui ja koetteli potilaan valtimoa. Sitten hän sanoi Calandrinolle vaimon kuullen: ”Kuulehan Calendrino! Sinussa ei ole muuta vikaa, kuin että olet raskaana.” Calandrino alkoi valittaa suureen äänen vaimolleen, että tämä siitä seurasi, kun vaimo tahtoi aina maata päällä päin. Vaimo, joka oli hyvin kunniallinen nainen, poistui punastuneena huoneesta. Calandrino jatkoi valitteluaan ihmetellen, miten hän saattaisi synnyttää ja mistä reiästä lapsi tulisi ulos. Hän arveli menettävänsä henkensä, kun hänen vaimonsa oli niin hullu, Jumala tosin vaimoa siitä rankaisisi. 

Bruno, Buffalmacco ja Nello olivat Calandrinon vätystelyä kuunnellessaan pakahtua nauruun, mutta hillitsivät itsensä. Kun Calandrino lopulta kääntyi lääkärin puoleen ja kysyi tältä neuvoa, lupasi tohtori vapauttaa miehen vaivastaan. Tosin se maksaisi jonkin verran. Calandrino vastasi, että hänellä oli kaksisataa liiraa, jotka voisi käyttää kokonaan. Naisethan pitävät synnyttäessään kauheaa melua, vaikka heillä on niin mukavat ulostulotiet. Calandrino arveli mieluummin kuolevansa kuin kärsivänsä synnytyksen kivut. Lääkäri lupasi valmistaa juoman, joka kolmessa päivässä lopettaa raskauden ja saa Calandrinosta entistä terveemmän. Juomaa varten tarvittiin kolme paria lihavia salvukukkoja ja muita aineita varten viisi liiraa rahaa. Calendrino antoi Brunolle rahat salvukukkojen ja tykötarpeiden ostamiseen.

Tohtori Simone lähti kotiinsa, laittoi pullon maustettua vettä ja lähetti sen Calandrinolle. Bruno puolestaan hankki salvukukot ja muut herkut sekä pisteli ne suihinsa tohtorin ja toveriensa kanssa. Calandrino joi vettä kolmena aamuna, minkä jälkeen tohtori saapui katsomaan häntä. Lääkäri totesi miehen täysin parantuneeksi. Calandrino nousi iloisena ja lähti hoitamaan asioitaan. Aina jonkun tavatessaan hän kehui, miten vaivattomasti mestari Simone oli parantanut hänet kolmessa päivässä raskaudesta. Brunolla, Buffalmaccolla ja Nellolla oli hauskaa, kun he olivat päässeet puijaamaan salaa Calandrinoa. Rouva Tessa kuitenkin huomasi asian ja nurisi siitä miehelleen kauan.

--

Uskomattoman typerä Calandrino on esiintynyt jo tarinoissa 73 ja 79. Calandrinon lisäksi myös Bruno ja Buffalmacco di Giovanni sekä Nello di Fino ovat historiallisia henkilöitä. 

Yhdeksäs päivä, neljäs kertomus. Neifile. (84).

Joitakin vuosia sitten Sienassa eleli kaksi miehen ikään ehtinyttä, joiden molempien nimi oli Cecco, mutta toinen oli sukunimeltään Angiulieri ja toinen Fortarrigo. Muuten erilaisia miehiä yhdisti se, että molemmat vihasivat isäänsä. Angliulieri, joka oli komea ja miellyttävä mies, päätti lähteä kokeilemaan onneaan erään suosijansa luona. Hän sopi isänsä kanssa, että saisi kerralla kuuden kuukauden erorahan, jotta voisi hankkia vaatteita, varustaa ratsuhevosen ja muutenkin matkustaa säätynsä mukaisesti. Hänen etsiessään palvelijaa sai Fortarrigo kuulla asiasta. Hän pyysi hartaasti päästä matkaan palvelijana. Angliulieri oli haluton ottamaan mukaan Fortarrigoa, koska tämä harrasti uhkapeliä ja joi väliin itsensä humalaan. Fortarrigo vannoi pyhästi pysyvänsä erossa kumpaisestakin paheesta. Viimein Angliulieri uskoi vakuuttelut ja suostui.

He lähtivät siis matkaan ja saapuivat päivällisajaksi Buonconventoon. Syötyään Angliulieri käski laittaa itselleen vuoteen majataloon, riisuutui Fortaggion avustamana ja käski tätä herättämään hänet yhdeksännellä tunnilla. Angliulierin nukkuessa Fortarrigo lähti ravintolaan. Tovin ryypiskeltyään hän alkoi pelata eräiden miesten kanssa, jotka ennen pitkää voittivat hänen vähäiset rahansa ja sitten hänen yllään olleet vaatteetkin. Fortarrigo hiipi nyt paitasillaan Angliulierin huoneeseen ja varasti nukkuvan miehen rahat. Pian hän menetti nämäkin rahat pelissä. Herättyään Angliulieri kyseli palvelijaansa, mutta tätä ei kuulunut. Angliulieri arveli Fortaggion tapansa mukaan sortuneen juopottelemaan ja nyt nukkuvan pois humalaansa. Hän päätti jatkaa matkaa, jättää Fortarrigon ja pestata myöhemmin uuden palvelijan. Lähtiessään hän havaitsi olevansa rahaton mies. Juuri silloin Fortarrigo saapui paikalle - viedäkseen isäntänsä vaatteet. Paikalle saapui myös mies, joka ilmaisi Fortaggion varastaneen Angliulierin rahat, koska oli hävinnyt pelissä. Raivostunut Angliulieri nousi ratsaille ja uhkasi hirtättää Fortarrigon tai toimittaa tämän maanpakoon Sienasta.

Sekavilla puheillaan Fortarrigo viivytti Angliulierin lähtöä, mutta lopulta hän pääsi matkaan. Hienon juonen keksinyt Fortarrigo juoksi paitasillaan hänen perässään. Laputettuaan puolen peninkulmaa Fortarrigo näki edessä päin pellolla maalaisia ja huusi isoon ääneen: “Ottakaa mies kiinni, ottakaa mies kiinni!” Nämä luulivat Angliulierin ryöstäneen miehen, joka paitasillaan juoksi hänen jäljessään, sulkivat tien lapioineen ja kuokkineen ja pidättivät Angliulierin. Angliulieri koetti selittää asioiden laidan, mutta Fortarrigo kirosi hänet varkaaksi ja selitti maalaisille: “Katsokaa nyt, millaisessa tilassa hän jätti minut majataloon menetettyään siellä pelissä rahansa ja tavaransa. Vain Jumalan ja teidän avullanne sain omani takaisin, ja olen teille siitä ikuisesti kiitollinen.” Fortarrigo nykäisi Angliulierin satulasta talonpoikien avulla, riisui häneltä vaatteet ja puki ne ylleen, nousi ratsaille, jätti Angliulierin tielle avojaloin ja paitasillaan sekä palasi Sienaan. Siellä hän levitti tietoa, että oli voittanut vaatteet ja hevosen Angliulierilta. Tämä taas häpesi kohtaloaan niin, ettei tohtinut palata suoraan Sienaan. Saatuaan lainaksi vaatteet hän ratsasti Fortarrigon surkealla konilla sukulaistensa luo maalle, kunnes hänen isänsä lähetti hänelle jälleen rahaa. 

Sillä tavoin Fortarrigo turmeli kavaluudellaan Angliulierin hyvät aikeet. Jälkimmäinen ei tietenkään jättänyt sitä kostamatta heti sopivan tilaisuuden tullen.

Yhdeksäs päivä, viides kertomus. Fiammetta. (85).

Tapaamme taas vanhan tuttavamme Calandrinon. Rikas Niccolo Cornacchini päätti koristuttaa maalauksin maatilansa komean asuinrakennuksen. Hän pestasi tehtävään Brunon ja Buffalmaccon, mutta kun työ oli niin suuri, nämä ottivat osille Nellon ja Calandrino. Niccolon poika Filippo, joka oli poikamies, tapasi tuoda taloon joskus naisia päiväksi, koska maalausurakan vuoksi siellä ei ollut juuri muuta väkeä maalareiden lisäksi. Kerran hän toi sinne Niccolosa-nimisen maksullisen naisen. Tyttö oli kaunis ja hyvin pukeutunut. Hän sattui pihakaivolle pesemään kasvojaan yhtä aika Calandrinon kanssa. Tyttö katseli tätä lähinnä miehen omalaatuisuuden vuoksi. Calandrino puolestaan rakastui tyttöön, joka tämän huomatessaan loi kujeellisia silmäyksiä ja huokailikin. Calandrino ei saanut sanaakaan suustaan edes kysyäkseen tytön nimeä. Brunolle hän kertoi ihastuksestaan, mutta arveli tytön olevan Filippon vaimo, koska Filippo oli kutsunut hänet sisään pihalta.

Bruno tiesi hyvin, kuka nainen oli. Hän sopi Buffalmaccon, Nellon, Filippon ja tytön kanssa, että he tekisivät kepposen rakastuneelle Calandrinolle. Illalla he kokoontuivat pihamaalle, jolloin Calandrino töllisteli Niccolosaa niin hassunkurisen näköisenä, että sokeakin olisi sen huomannut. Tyttö puolestaan rohkaisi häntä parhaansa mukaan. Filippo nauroi itsekseen eikä ollut huomaavinaan asiaa. Calandrinon suureksi suruksi he lähtivät, mutta Bruno lohdutteli häntä. Brunon mielestä Calandrinon pitäisi ottaa kitaransa ja laulaa Niccolosalle lemmenlaulu. Seuraavana päivänä Calandrino otti kitaran mukaansa ja sillä säestäen lauloi useita lauluja kaikkien hauskuudeksi. Calandrino oli aivan hullaantunut tyttöön, joka puolestaan yllytti häntä Brunon ohjeiden mukaisesti. Bruno välitti lemmenkirjeitä Calandrinon ja tytön välillä, kyhäten kirjeitä tytön puolesta. Calandrino tarjoili mainioita illallisia Brunolle ja Buffalmaccolle, jotta nämä ajaisivat hänen asiaansa tytön suhteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pariin kuukauteen.

Työn alkaessa lähetä loppuaan Calandrino pelkäsi, ettei saavuttaisi lempensä päämäärää lainkaan. Siksi hän alkoi ahdistella Brunoa ankarasti. Lopulta Bruno sopi asiasta tytön ja Filippon kanssa. Calandrinolle Bruno sanoi, että nähtävästi tyttö ei aikonut lunastaa lupauksiaan, joten hänet piti pakottaa siihen taikakonstien avulla. Sitä varten Calandrinon piti hankkia käyttämätöntä pergamenttia, elävä lepakko, kolme murusta suitsutusainetta ja siunattu vahakynttilä. Calandrinolta meni koko seuraava ilta lepakon pyydystämiseen. Lopulta hän vei vaadittavat tavarat Brunolle, joka piirsi pergamentille kaikenlaisia hupsutuksia ja taikamerkkejä. Calandrinon piti nyt koskettaa pergamentilla tyttöä ja mennä läheiseen latoon odottamaan. Tyttö saapuisi sitten latoon.

Nello puolestaan lähti Firenzeen tapaamaan Calandrinon vaimoa, Tessaa, joka oli hänen sukulaisensa. Hän muistutti siitä, miten Calandrino oli pahoinpidellyt Tessa kivijutun yhteydessä. Nyt Tessalla olisi tilaisuus kostaa, sillä Calandrino oli rakastanut naikkoseen, jonka aikoi taas tavata. Raivostunut Tessa kiirehti matkaan. Bruno antoi Filippolle merkin nähdessään kaukaa Tessan tulevan. Filippo teeskenteli rientävänsä Firenzeen asioille, mutta jäi piilopaikasta katselemaan tapahtumien kulkua. Arvellessaan Filippon ehtineen jonkin matkan päähän Calandrino lähti jututtamaan Niccolosaa. Calandrino kosketti tyttöä amuletillaan ja riensi sitten latoon odottamaan. Niccolosa seurasi Calandrinoa, syleili häntä ja heitti miehen selälleen oljille asettuen sitten hänen päälleen istumaan hajareisin. Sitten tyttö leperteli joutavia ihastuksen tunnustuksia miehelle. Juuri silloin Tessa saapui Nellon kanssa paikalle. Niccolosa pakeni Filippon luo, mutta Tessa kävi lattialla makaavan miehensä kimppuun, kynsi tämän kasvot verille, tarttui hänen tukkaansa, riepotti häntä ja haukkui tämän pataluhaksi. Tessa muistutti vielä, että nyt ei ollut ainakaan hänen vikansa, jos Calandrino tulisi raskaaksi. Calandrino oli vaimonsa nähdessään ihan ymmällään, eikä osannut sanoa sanaakaan puolustuksekseen.

Bruno ja Buffalmacco olivat Filippon ja Niccolosan kanssa nauraneet näytelmälle pakahtuakseen. Ensinnä mainitut tulivat nyt paikalle muka metelin hälyttäminä, saivat suurella vaivalla rouvan rauhoittumaan ja kehottivat Calandrinoa palaamaan Firenzeen. Calandrino palasikin kotiinsa revittynä ja runneltuna. Vaimonsa sättiessä häntä yötä päivää hän hylkäsi hehkuvan rakkautensa, joka niin kauan oli antanut hänen ammattitovereilleen sekö Niccolosalle ja Filippolle naurun aihetta.

--------- 

Calandrinon raskaustapaus tarinassa 83 ja kivitapaus tarinassa 73.

Yhdeksäs päivä, kuudes kertomus. Panfilo. (86).

Mugnonen tasangolla eli jokin aika sitten muuan kelpo mies, joka antoi matkustajille ruokaa ja juomaa maksusta. Joskus hän majoittikin matkaajia, mutta vain hänelle tuttuja Hänellä oli hyvin kaunis vaimo, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, kuudentoista ikäinen kaunis tytär ja vajaan vuoden ikäinen, vielä äitiään imevä poika. Firenzeläinen aatelisnuorukainen Pinuccio oli rakastunut kiihkeästi Niccolosa-nimiseen tyttäreen, joka vastasi tunteisiin ja koetti pitää silmäpelillä yllä nuorukaisen rakkautta. Pinuccio päätti yrittää saada yösijan tytön isältä päästäkseen sillä tavalla lähemmin tytön seuraan. Hän matkasi uskollisen kumppaninsa Adrianon kanssa ja he onnistuivatkin pääsemään yöksi pikku majataloon.

Isännällä oli vain pieni makuuhuone, jossa oli kolme sänkyä. Toisella seinustalla oli vieraille varattu vuode, toisella seinustalla nukkuivat isäntä ja emäntä yhdessä vuoteessa ja tytär toisessa. Arveltuaan kaikkien nukkuvan Pinuccio hiipi tytön vuoteeseen ja alkoivat sitten yhdessä nauttia kovasti kaipaamistaan iloista. Kesken kaiken kissa sattui pudottamaan joitain esineitä, ja emäntä lähti katsomaan mahdollisia tuhoja. Adriano ei tätä huomannut, mutta hänkin nousi vuoteestaan luonnollisille tarpeilleen. Liikuskellessaan hän törmäsi emännän vuoteensa viereen asettamaan kehtoon. Kun hän ei päässyt sen ohi, siirsi hän sen oman vuoteensa viereen. Emäntä oli tällä välin havainnut, ettei kissa ollut aiheuttanut vahinkoa. Hapuillessaan pimeässä sänkyynsä hän kehtoa tunnusteltuaan asettui Adrianon vuoteeseen luullen miehensä nukkuvan siinä kehdon vieressä. Adriano, joka ei vielä nukkunut, otti hänet vastan hyvin ja iloisesti sekä nostatti purjeet useaan kertaan emännän suureksi tyydytykseksi.

Saatuaan tytöltä kaipaamansa nautinnon Pinuccio nousi palatakseen vuoteeseensa. Tullessaan sen luo hän törmäsi kehtoon ja luuli sitä isännän vuoteeksi. Niinpä hän siirtyi toiseen vuoteeseen ja asettui juuri heränneen isännän viereen. Luullen tätä Adrianoksi hän kehui Niccolosaa verrattoman ihanaksi nautinnon antajaksi, olihan hän käynyt ainakin kuudesti yrttitarhassa. Isäntä kirosi kovaan ääneen Adrianon ja vannoi maksavan vielä tekemisistään. Pinuccio, joka ei erityisesti loistanut älykkyydellään, ei osannut selittää asiaa parhain päin, vaan änkytti joutavia. Emäntä, joka luuli nukkuvansa miehensä vieressä, ihmetteli Adrianolle vieraiden riitelyä. Adriano vastasi hymyillen: ”Antaa heidän riidellä. Joivat liikaa illalla.” Älykkäänä ihmisenä emäntä nousi sanaakaan sanomatta, otti pikkupoikansa kehdon, siirsi sen tyttärensä vuoteen luo ja asettui tyttären viereen. Hän huusi sieltä miestään kysyen, mistä tämä riiteli Pinuccion kanssa. Mies vastasi: ”Etkö kuule, mitä hän sanoo tehneensä Niccolosan kanssa?” Mutta emäntä sanoi, ettei Pinuccio ole voinut maata Niccolosan kanssa, sillä emäntä on maannut tytön vieressä koko yön saamatta unta silmäystäkään. Emäntä moitti miesten juovan likaa viiniä iltaisin, hourivan joutavia öisin ja kävelevän unissaan. Adriano oivalsi nopeasti, miten taitavasti emäntä salasi tyttären ja oman häpeänsä. Adriano sanoi puolestaan, että Pinuccion pitäisi lopettaa ainainen unissakävely, varsinkin tämä puhui unissaan kaikenlaisia hullutuksia. Sitten hän käski Pinuccion palaamaan viereensä.

Isäntä alkoi nyt uskoa Pinuccion nähneen unta. Hän alkoi ravistella tätä ja huudella, että Pinuccion pitäisi mennä omaan vuoteeseensa. Pinuccio ymmärsi alkaa puhella kaikenlaisia sekavuuksia unta näkevän ihmisen tavoin, niin että isäntä räjähti nauramaan. Lopulta Pinuccio siirtyi omaan vuoteeseensa unista näytellen. Aamulla isäntä alkoi naureskella ja laskea leikkiä Pinucciosta ja tämän unista. Myöhemmin Pinuccio keksi muita keinoja tavatakseen Niccolosaa, joka vakuutti äidilleen olleensa unessa yöllä. Emäntä, joka hyvin muisti Adrianon syleilyt, ajatteli itsekseen, että kaikesta päättäen vain hän itse oli ollut valveilla.

Yhdeksäs päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (87).

Arvossa pidetyn firenzeläisen Talano do Molesea oli ottanut vaimokseen Margarita-nimisen nuoren tytön, joka oli harvinaisen kaunis, mutta samalla hyvin oikukas, ilkeä ja itsepäinen. Hän ei koskaan tehnyt niin kuin toinen olisi tahtonut, eikä kukaan osannut olla hänen mielikseen. Tämä oli Talanolle tietenkin raskasta, mutta hän alistui, koska muutakaan neuvoa ei ollut.

Eräänä yönä heidän ollessaan maalla, näki Talano unta, jossa hänen vaimonsa joutui läheisessä metsässä suuren suden uhriksi. Kun Margarita vihdoin pääsi irti, olivat hänen kasvonsa ja kaulansa pahasti raadellut. Herättyään aamulla Talano unesta pelästyneenä kehotti vaimoaan olemaan kotona koko päivän, varsinkin pysymään pois metsästä. Vaimon kysyessä syytä moiseen kertoi aviomies näkemästään unesta. Vaimo kieltäytyi ilkein sanankääntein noudattamasta neuvoa. Itsekseen Margarita arveli, että Talano aikoi tavata jonkun naisen metsässä, ja halusi siksi vaimon pysyvän kotona. Niinpä hän luonteensa mukaisesti päätti lähteä metsään vakoilemaan miestään.

Heti miehensä mentyä ovesta tuli Margaritallekin kiire rientää metsään. Susi ei muistunut tässä vahdinpidossa hänen mieleensäkään, mutta äkkiä ilmaantui tiheiköstä hänen viereensä iso, kauhea hukka. Susi karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi raahata häntä hampaissaan kuin karitsaa. Susi olisi epäilemättä tappanut hänet, ellei vastaan olisi tullut muutamia paimenia, jotka huutamalla saivat suden päästämään hänet irti. Paimenet tunsivat uhrin ja kantoivat hänet kotiinsa. Lääkärit saivat hänet suurella vaivalla paranemaan, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat niin raadellut, että hän oli muuttunut vastenmielisen ja ruman näköiseksi. Häntä hävetti näyttäytyä ihmisille, ja hän katui usein katkerasti sitä, että oli ollut itsepäinen eikä ollut uskonut miehensä varoittavaan uneen.

Yhdeksäs päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta. (88).

Firenzessä asui aikanaan muuan Ciacco, joka oli suuri herkkusuu. Mutta kun hänen rahansa eivät riittäneet hänen mässäilyihinsä, antautui hän nokkelana miehenä rikkaiden ja herkutteluista pitävien ihmisten seuralaiseksi, pilkkakirveeksi. Näiden luona hän kävi usein kutsuttuna tai kuokkavieraana päivällisellä ja illallisella. Samaa ammattia harrasti muuan Biondello, lyhyttukkainen ja pienikokoinen miekkonen. 

Biondello oli eräänä aamuna paastoaikaan lähtenyt kalatorille ostaakseen herra Vieri de Cerchille pari oikein isoa merinahkiaista. Ciacco huomasi hänet ja kysyi, kenelle Biondello kaloja osteli. Tämä vastasi vievänsä kalat herra Corso Donatille, joka oli jo eilen hankkinut kolme merinahkiaista ja ison sammen, koska aikoi tarjota ateria muutamalle aatelismiehelle. Biondello kehotti Ciaccoakin tulemaan Corson luo illalliselle. Ciacco noudatti kehotusta, mutta aterialla tarjottiin vain vihreitä herneitä ja halpaa suolattua tonnikalaa sekä paistettua Arno-joen kalaa, mitään muuta ei tuotu.

Ciacco huomasi Biondellon pettäneen hänet ja päätti maksaa samalla mitalla. Kun he tapasivat muutamaa päivää myöhemmin, kysyi Biondello nauraen, miltä Corso Donatin nahkiaiset olivat maistuneet. “Ennen kuin kahdeksan päivää on kulunut, tiedät sen paremmin kuin minä”, vastasi Ciacco. Erottuaan Biondellosta hän lähti erään romukauppiaan luo ja maksettuaan sopi tämän kanssa asiasta. Hän antoi kauppiaalle tyhjän pullon ja meni tämän kanssa erääseen pylväshalliin. Siellä hän osoitti kauppiaalle Filippo Argenti -nimistä ritaria, joka oli iso, roteva ja väkivaltainen sekä kiivasluontoinen mies. Ciacco kehotti kauppiasta viemään pullon ritarille ja sanoa, että Biondello pyytää häntä värjäämään pullon rubiininväriseksi hyvällä punaviinillä saadakseen huvitella illalla muutamien heppulien kanssa. Lisäksi Ciacco kehotti kauppiasta varomaan, ettei ritari pääse käsiksi häneen. Ritarin käsittelyyn joutunut voisi ruhjoutua pahoin. Romukauppias lähti ja esitti asiansa. Helposti ärtyvä herra Filippo arveli, että hänestä tehdään pilaa, ja yritti käydä käsiksi kauppiaaseen. Varovainen kauppias ennätti pakoon. Ciacco oli tyytyväinen ja maksoi romukauppiaalle. Sitten hän etsi käsiinsä Biondellon ja kertoi, että Filippo odottaa tätä pylväshallissa. Biondello lähti tapaamaan Filippoa.

Filippo oli raivoissaan, kun ei ollut saanut romukauppiasta kovisteltavakseen. Hän tiesi vain Biondellon tahtoneen ilveillä kanssaan. Niinpä hän Biondellon nähdessään läimäytti miestä kasvoihin, tarttui tukasta ja alkoi löylyttää tätä pahanpäiväisesti. Samalla hän huusi ankarasti ja lupasi Biondellolle ja heppuleille rubiininväriä tarpeeksi, mukiloi rautaisilla nyrkeillään Biondellon kasvot pahanpäiväisiksi ja repi tältä tukan sekä vaatteet. Biondello ei tietysti ymmärtänyt, mitä puhe rubiininväristä ja heppuleista tarkoitti. Lopulta muutama mies tuli väliin ja sai pelastetuksi pahasti runnellun Biondellon hengen. He kertoivat, miksi Filippo oli hänet hakannut ja toruivat häntä: pitihän hänen tietää, ettei Filippon kanssa ollut leikkimistä. Biondello puolusteli itkien ja sanoi, ettei ollut lähettänyt ketään pyytämään Filippolta viiniä. Kotiin masentuneena palattuaan hän arvasi Ciaccon olleen tempun takana. 

Kun Ciacco tapasi viimein Biondellon, kysyi hän tältä, miltä herra Filippon viini oli maistunut. Biondello vastasi toivovansa, että herra Corson nahkiaiset olivat maistuneet yhtä hyviltä. Ciacco vastasi: “Itsestäsihän riippuu, järjestätkö minulle toisen yhtä hyvän aterian. Jos niin teet, järjestän sinulle yhtä hyvät juomat kuin nytkin sait.” Biondello huomasi, ettei Ciaccon kanssa kannattanut koukkuilla. Hän rukoili Jumalaa, että saisi olla rauhassa, ja varoi tästä lähtien tekemästä kepposta Ciaccolle.

Yhdeksäs päivä, yhdeksäs kertomus. Emilia. (89).

Kun tieto Raamatun Salomon ihmeellisestä viisaudesta levisi melkein koko maailmaan, saapui hänen puheilleen ihmisiä joka puolelta kysymään neuvoa kaikenlaisiin pulmiinsa. Näissä asioissa saapui hänen puheilleen Melisso, jalosukuinen ja rikas mies. Matkalla hän tapasi toisen nuoren miehen, Josefin, joka oli myös matkalla Salomon luo. Josef oli matkalla kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä vaimolleen, joka oli tavallista omapäisempi ja mahdottomampi nainen. Melisso taas kertoi olevansa rikas nuori mies, joka järjesti omaisuudellaan komeita pitoja ja kestityksiä. Kuitenkin hänestä tuntui, ettei kukaan pidä hänestä. Melisso halusi tietää, miten hänen olisi meneteltävä, että häntä rakastettaisiin.

Kumppanukset pääsivät Salomon puheille. Melisso esitti asiansa ja Salomo vastasi hänelle: “Rakasta!” Josef kertoi vuorostaan ongelmansa Salomolle, jolla ei ollut muuta sanottavaa kuin: “Mene Hanhisillalle!” Miehet vertailivat jälkikäteen saamiaan vastauksia, mutta eivät ymmärtäneet, mitä niillä tarkoitettiin. Heistä tuntui, että heitä oli melkein pidetty pilkkana, ja he lähtivät paluumatkalle.

Muutaman päivän kuluttua he saapuivat pienelle joelle, jonka yli johti kaunis silta. Vastaan tuli karavaani, joten heidän täytyi odottaa, kunnes se ehtisi ohi. Kun melkein koko karavaani oli ylittänyt sillan, pillastui muuan muuli, eikä tahtonut jatkaa matkaa. Silloin muulinajaja otti kepin ja läimäytti eläintä saadakseen sen jatkamaan matkaa. Mutta muuli törmäili edestakaisin eikä suostunut jatkamaan matkaa sillan yli. Kiukustunut ajaja alkoi hakata eläintä päähän ja lautasille, mutta siitä ei ollut apua. Melisso ja Josef katselivat tätä ja sanoivat ajajalle useita kertoja: “Hyvä mies, älä tee noin! Aiotko tappaa sen? Mikset koeta saada sitä hyvällä lähtemään liikkeelle?” Mutta muulinajaja vastasi: “Te kai tunnette hevosenne, mutta minä tunnen muulini: älkää puuttuko tähän asiaan!” Hän alkoi jälleen lyödä muulia ja hakkasi sitä niin kauan, että muuli vihdoin lähti kulkemaan sillan yli. Josef sattui sitten kysymään sillan korvassa istuvalta mieheltä, miksi siltaa kutsuttiin. Mies vastasi sillan nimen olevan Hanhisilta. Josef muisti nyt Salomon neuvon ja sanoi ymmärtävänsä sen. Muulinajaja oli osoittanut, että hänen täytyy kurittaa vaimoaan ratkaistakseen pulmansa.

Saavuttuaan kotikaupunkiinsa Josef kutsui Melisson luokseen muutamaksi päiväksi lepäämään. Josef käski vaimonsa valmistaa illallisen Melisson ohjeiden mukaisesti. Melisso antoikin lyhyesti ohjeet, mutta vaimo teki kaiken melkein päinvastoin. Melisso oli ihmeissään vaimon käytöksestä, mutta Josef sanoi nyt noudattavansa Salomon neuvoa ja menettelevänsä muulinajajan osittamalla tavalla. Josef otti esiin tammikepin ja meni makuuhuoneeseen, johon hänen vaimonsa oli pikapäissään vetäytynyt. Hän tarttui siellä vaimoaan tukasta ja alkoi huidella kepillä. Vaimo alkoi huutaa ja uhkailla, mutta nähdessään, ettei Josef piitannut siitä, hänen täytyi jo pahasti pehmitettynä rukoilla armoa, ettei mies tappaisi häntä. Mutta Josef ei lopettanut, vaan löi häntä entistä raivokkaammin eikä lopettanut ennen kuin väsyi. Vaimossa ei ollut silloin enää juuri eheää paikkaa. Vaimoraiska heittäytyi vuoteeseensa lepäämään, mutta heräsi seuraavana aamuna hyvin aikaisin ja kysyi mieheltään, mitä tämä tahtoi aamiaiseksi. Josef ilmoitti tahtonsa, ja aamiaiselle tullessaan ystävykset totesivat, että se oli valmistettu mainiosti ja täsmälleen ohjeen mukaisesti. He olivat sangen tyytyväisiä ja kehuivat kovasti saamaansa neuvoa.

Muutaman päivän kuluttua Melisso palasi kotiinsa ja kertoi siellä eräälle viisaalle miehelle saamansa neuvon. Tämä sanoi hänelle: ”Parempaa neuvoa hän ei olisi voinut antaa sinulle. Tiedät kyllä itse, ettet rakasta ketään. Et osoita muille vieraanvaraisuutta rakkaudesta heitä kohtaan, vaan turhamaisuudesta. Rakasta lähimmäisiäsi, niin sinuakin rakastetaan.”

Sillä tavoin siis kiukkuista vaimoa ojennettiin ja nuori mies sai osakseen rakkautta oppimalla ensin itse rakastamaan.

Yhdeksäs päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (90).

Barlettassa asui muutama vuosi sitten pappi, jonka nimi oli Gianni di Barolo. Hänellä oli niin köyhä seurakunta, että hän joutui toimeen tullakseen kulkemaan tammallaan Apulian markkinoilla kauppaa käymässä. Matkoillaan Gianni tutustui Tresantista kotoisin olleeseen Pietro-nimiseen köyhään mieheen, joka liikkui markkinoilla aasillaan. Aina kun Pietro tuli Barlettaan, majoitti pappi hänet luokseen osoittaen suurta vieraanvaraisuutta. Kun Don Gianni vastaavasti saapui Tresantiin, kutsui Pietro hänet kotiinsa. Pietro asui pienessä hökkelissä kauniin vaimonsa Gemmatan kanssa. Sisällä ei ollut tilaa Giannille, joka joutui nukkumaan tammansa vieressä oljilla samassa tallissa kuin Pietron aasikin. Vaimo, joka tiesi kuinka hyvin pappi majoitti hänen miehensä Barlettassa, oli usein papin tultua halunnut mennä naapuriin nukkumaan, että pappi saisi maata hänen miehensä vieressä sängyssä. Pappi oli tämän kieltänyt ja vastannut kerran, että hän halutessaan muutti tammansa kauniiksi tytöksi, makaa tämän kanssa ja tekee hänestä sitten jälleen tamman. Siksi hän ei tahdo tammastaan erotakaan.

Nuori vaimo oli puheesta hämmennyksissään, mutta uskoi sen todeksi. Hän kertoi asiasta miehelleen ja sanoi, että tämän pitäisi pyytää pappia opettamaan taika. Silloin mies voisi tehdä vaimostaan tamman ja käydä markkinoilla sekä tammalla että aasilla. Ansiot kaksinkertaistuisivat, ja kotiin palattuaan mies voisi muuttaa taas tamman vaimokseen. Pietro, joka oli tyhmänsekainen mies, pyysi pappia opettamaan hänelle taian. Don Gianni koetti turhaan saada hänet järkiinsä, joten lopulta hän lupasi näyttää taian seuraavana aamuna. 

Pietro ja Gemmata tuskin malttoivat nukkua odottaessaan aamua. Jo ennen päivännousua he herättivät papin, joka korosti, että heidän tuli toimia täsmälleen hänen määräämällään tavalla. Don Gianni lykkäsi kynttilän Pietron kouraan, käski tämän seurata tarkasti papin tekemisiä ja vaieta visusti, näkipä mitä tahansa. Ja Jumalaa kannatti rukoilla, että häntä tarttuisi kunnolla kiinni. Don Gianni käski sitten Gemmatan riisuuntumaan ja asettumaan alastoman lattialle nelinkontin kuin hevonen ikään sekä vaikenemaan, tapahtui mitä tahansa. Sitten hän alkoi sivellä käsillään Gemmatan kasvoja ja päätä ja sanoi: ”Tulkoon tästä kaunis hevosen pää!” Saman tapaa hän siveli vaimon tukkaa tamman harjaksi ja käsivarsia koiviksi ja kavioiksi. Mutta kun hän kosketti Gemmatan rintoja, heräsi muuan asiaankuulumaton ja karkasi pystyyn. Hän lausui samat muutossanat selälle, vatsalle, lanteille, reisille ja säärille. Nyt oli tekemättä vain häntä. Hän kohotti paitansa ja otti sen istutustikun, millä ihmisiä istutetaan, tyrkkäsi sen nopeasti sille kuuluvaan vakoon ja sanoi: ”Ja tässä tammalle kaunis häntä!”

Pietro oli tähän asti katsellut tarkkaavasti, mutta nyt hän huudahti: ”Don Giovanni, ei laiteta häntää sinne!” Se juurimehu, josta kaikki kasvit kasvavat, oli jo kihonnut, kun Don Giovanni vetäytyi pois ja sanoi Pietron turmelleen taian puhjetessaan puhumaan. Pietro sanoi, ettei halunnut laitettavan tuollaista häntää. Tai pappi olisi voinut käskeä Pietron kiinnittämään hännän. Don Giovanni taas selitti, ettei Pietro olisi osannut sitä tehdä, ennen kuin hän näytti mallia.

Kuullessaan heidän kiistelevän nousi vaimo lattialta ja sanoi ihan vakavissaan Pietrolle, että tämä oli tyhmyyttään pilannut heidän molempien asiat. Missä muka on nähty hännättömiä tammoja? Pietro on köyhä, mutta sietäisi olla vieläkin köyhempi. Kun nuoresta vaimosta ei Pietron lausumien sanojen takia enää voinut tehdä tammaa, pukeutui tämä nyrpeänä vaatteisiinsa. Pietro jatkoi ammattinsa harjoittamista entiseen tapaan aasilla ja lähti Bitonan markkinoille. Mutta hän ei pyytänyt enää Don Giovannia toista kertaa tekemään samaa palvelusta.