ITSENÄISYYSJUHLINTAA HÄMEENKYRÖSSÄ TASAVUOSIKYMMENIN

(Julkaistu Kyrön Joulussa 2017)

Kyrön Sanomat kertoi 7.12.1917, että senaatti on kolme päivää aiemmin esittänyt eduskunnalle Suomen julistamista itsenäiseksi. Tieto itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä eduskunnassa 6.12. ei tietenkään lehden tähän numeroon ehtinyt. Viikkoa myöhemminkin jäi itsenäisyyden käsittely lehdessä melko vähäiselle huomiolle. Itsenäisyyttä ei sen kummemmin juhlittu Hämeenkyrössä kuin muuallakaan. Niin lehden palstat kuin ihmisten mielet täyttyivät pikemmin pahoista aavistuksista. Työttömyys, elintarvikepula ja kasvavat yhteiskunnalliset ristiriidat kalvoivat luottamusta tulevaan.

Verisen sisällissodan jälkeen sopivasta itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeistossa ajateltiin Suomen irtautuneen Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja itsenäisyyttä haluttiin juhlia valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää. Tämän jälkeen 6.12. vakiintui vähitellen itsenäisyyspäiväksi.

Valkoisen Suomen juhlapäivä 1927

Joulukuun kuudetta päivää vietettiin virallisesti itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 alkaen, jolloin siitä tuli kouluissa, tuomioistuimissa ja virastoissa yleinen vapaapäivä. Vuonna 1926 itsenäisyyspäivä osui tiistaiksi. Itsenäisyyspäivästä tuli palkallinen vapaapäivä vasta kolme vuotta myöhemmin. Tämä tietysti rajoitti itsenäisyyden kymmenvuotisjuhliin osallistumista Hämeenkyrössäkin.

Hämeenkyrön Sanomien pääkirjoituksessa ennen itsenäisyyspäivää viitattiin kymmenen vuotta aiemmin saavutettuun riippumattomuuteen, jota oli pyhästi ja hartaasti toivottu. Ikimuistoisena päivänä täyttyi vuosisatainen unelma, ”lukemattomien hautaanmenneitten sukupolvien kaipaus”. U.W. Valakorpi totesi myös, ettei itsenäistymispäivä sinänsä merkinnyt vapautumista sorron ja orjuuden kahleista. Vaadittiin valmiutta uhrata oma henki vapauden lunastamiseksi. Itsenäisyyspäivän juhlinnan tuli lujittaa isänmaallista intoa:

”Olkoon se omansa antamaan meille voimaa seistä yhtenä ja jakamattomana Suomen kansana, jota ei mikään mahti maailmassa voi murtaa eikä hajoittaa. Maan vapauden ja itsenäisyyden tuli yhtäläisesti kullekin kansalaiselle, olipa hän rikas tai köyhä. Siksi jokaisen pyhä velvollisuus on panna kaikkemme likoon itsenäisyyden säilyttämiseksi.  Tähän työhön ei ole kukaan liian halpa, ei kukaan liian vanha. Kukin uurastakoon omalla sarallaan, jokainen voi maatansa ja kansaansa jollain tavoin palvella.”

Lopuksi kirjoittaja vetosi kaikkiin siniristilippujen nostamiseksi hulmuamaan Suomen vapaan tasavallan kunniaksi. Jälkikäteen lehti totesikin siniristilippujen määrä suuresti kasvaneen edellisvuodesta. Mutta lippukulttuuria oli silti kehitettävä, että päästäisiin sivistysmaiden tasolle, sillä monessa talossa ja asumuksessa liputus jäi edelleen toimittamatta. Liputusasiaa ajettiin innokkaasti vastaitsenäistyneessä maassa. Asialla olivat erityisesti Suomalaisuuden Liitto ja lippuasiaa varten erityisesti perustettu Itsenäisyyden Liitto.

Juhlapäivän virallinen ohjelma alkoi juhlajumalanpalveluksella klo 14. Kirkkoon oli kertynyt yleisöä varsin runsaasti. Alttaripalveluksen suoritti pastori Ensio Borg ja saarnan piti pastori Erkki E. Hankala. Kirkonmenojen jälkeen suojeluskuntalaiset ja lotat kokoontuivat Suomelaan. Juhlaohjelmaan kuului mm. yhteislaulua ja valistusohjaaja Rihtniemen puhe. Rihtniemi otti tilaisuudessa vastaan myös lottavalan. Tilaisuus päätettiin Maamme-lauluun. Kyseessä oli siis selkeästi sisällissodan voittaneen oikeiston itsenäisyysjuhla, johon sisällissodan hävinneen puolen edustajat tuskin osallistuivat.

Paikallislehti kertoi myös Heinijärven koululla vietetyn itsenäisyysjuhlaa ja arveli mahdollisesti muuallakin järjestetyn vastaavia juhlahetkiä. Lisäksi monessa paikassa kerryttiin joukolla kuuntelemaan edellisenä vuonna toimintansa aloittaneen Yleisradion Kansallisteatterista lähettämää itsenäisyysjuhlan ohjelmaa.

Kunnan itsenäisyysjuhla 1937

Vuoden 1937 itsenäisyysjuhliin valmistauduttiin erilaisessa poliittisessa tilanteessa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Lapuanliikkeen edustama äärioikeistolainen suuntaus koetteli suomalaista demokratiaa 1930-luuvun alun lamavuosina. Hämeenkyrössäkin neljä sosialidemokraattien kunnanvaltuutettua pakotettiin luopumaan tehtävästään. Lapuanliike lakkautettiin Mäntsälän epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen, ja maan taloudellinen tilakin parani yleismaailmallisen laman hellittäessä. Kannatustaan kasvattanut Sosialidemokraattinen puolue kaipaili jo hallitusvastuuseen, mutta esteenä oli presidentti P.E. Svinhufvud. Hän ilmoitti suoraan, ettei tule nimittämään sosialidemokraatteja hallitukseen. Vuoden 1937 presidentinvaaleissa Svinhufvud tähtäsi uudelle kaudelle tunnuksenaan ”Ukko-Pekka uudelleen”. Sosialidemokraattien epävirallinen vaaliteema olikin: ”Ukko-Pekka uudelleen – Luumäelle”. Presidentinvaalien yhteydessä SDP ja Maalaisliitto löysivät toisensa. Sosialidemokraattien tuella Maalaisliiton Kyösti Kallio valittiin Suomen tasavallan presidentiksi, ja vaalien jälkeen muodostettiin maahamme ensimmäinen punamultahallitus pääministerinään edistyspuolueen A.K. Cajander.

Hämeenkyrössäkin sosialidemokraattisten työväenyhdistysten toiminta vireytyi lapualaisvuosien jälkeen. Yhdistyksissä oli tilaa myös vasemmistososialisteille ja aatteeltaan lähellä kommunismia oleville. Heitä yhdistyksiin liittyikin, kun Moskovakin ohjeisti kommunisteja yhteistyöhön sosiaalidemokraattien ja maltillisten porvarillisten keskustavoimien kanssa fasismin ja äärioikeistolaisuuden noustessa ympäri Eurooppaa. Kyröläisessä kunnallispolitiikassa oli itse asiassa vai yksi kiistanaihe, jossa oikeiston ja vasemmiston välinen juopa tuli esiin: kysymys Hämeenkyrön Suojeluskunnan määrärahoista. Monille sosialidemokraateille suojeluskuntajärjestö oli edelleen ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva kuularuiskujumala”, jonka tukeminen kunnan verovaroin ei käynyt päinsä.  Vasemmisto äänesti aina valtuustossa suojeluskunnalle myönnettävää määrärahaa vastaa, ja vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston aikana 1929 – 30 se korvattiin työttömyyden lieventämiseen tarkoitetulla määrärahalla.

Sosiaalidemokraatit olivat nyt hallitusvastuussa, ja puolue ohjasi jäseniään niin itsenäisyyspäivän viettoon kuin Suomen lipun käyttämiseen. Tämä näkyi suhtautumisessa itsenäisyyden 20-vuotisjuhlintaan. Opetusministeriö lähetti syyskuussa kiertokirjeen itsenäissyyjuhlien viettämisestä, ja tähän nojaten kunnanvaltuusto päätti 30.11.1937 järjestää kaikille kuntalaisille tarkoitetun avoimen itsenäisyysjuhlan. Juhlaa varten myönnettiin 1500 markan määräraha kunnanvaltuuston käyttörahoista, ja samalla valittiin erityinen toimikunta valmistelemaan juhlaa. Itsenäisyyspäivään oli tuolloin enää viikko, joten arvattavasti asiasta oli päästy yhteisymmärrykseen jo ennen kokousta. Juhlavalmisteluja lienee jo tehty, ja yksimielisen päätökseen päästiin, kun kunnanvaltuuston osallistumisesta juhlajumalanpalvelukseen ei tehty päätöstä. Lausuttiin vain toivomus, että mahdollisimman moni valtuutetuista osallistuisi jumalanpalvelukseen.

Itsenäisyyspäivästä oli tullut palkallinen vapaapäivä 1929 ja 1937 punamultahallituksen aikaan siitä tehtiin yleinen juhla- ja vapaapäivä. Vuoden 1937 itsenäisyyspäivä osui maanantaiksi. Juhlajumalanpalvelus alkoi klo 12. Suojeluskunta marssi tilaisuuteen Kyrölästä, osalle sosialidemokraatteja tämä suojeluskunnan näkyvä esiintyminen lienee ollut syy kirkonmenoista jättäytymiselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi Kyrölässä kunnan toimeenpanema itsenäisyysjuhla. Hämeenkyrön Sanomien mukaan juhlapukuista väkeä kaikista kansalaispiireistä kertyi niin, että Kyrölä oli täynnä eteistä myöten. Juhlan järjestäjät olivat osanneet kuitenkin valmistautua väenpaljouteen, sillä juhlasaliin oli asennettu mikrofoni ja ravintolahuoneeseen kovaääninen, joten salin ulkopuolellakin saattoi seurata ohjelman suoritusta. Ohjelman aloitti Kyröskosken orkesterin musiikkiesitys, jonka jälkeen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, opettaja Matti Lähteenmäki piti tervetuliaispuheen. Siinä hän käsitteli itsenäistymisen vaiheita korostaen puheen loppuosassa pyrkimystä entistä suurempaan yksimielisyyteen, koska yksimielisyys on itsenäisyytemme vankin turva. Sen jälkeen neiti Siiri Behse esitti yksinlaulua, ja rouva Anni Väisänen lausui Kanteletarta ja Eino Leinoa.

Väliajan jälkeen agronomi Urho Seppälä piti juhlapuheen, jossa korosti itsenäisyyden kallisarvoisuutta kaikille suomalaisille. Siksi myös jokaisen on itsenäisyyttä vaalittava ja toimittava yksimielisesti säilyttääksemme asemamme kansojen joukossa.  Juhlapuheen jälkeen Hämeenkyrön kirkonkylän vastaperustettu mieskuoro esiintyi opettaja P. Tuomisen johdolla. Sitten puhujalavalle nousi sosiaalidemokraattien vasemman laidan edustaja, maanviljelijä Pertti Rapio. Rapio oli yksi niistä neljästä, jotka oli erotettu lapualaisvuosina kunnanvaltuustosta. Hän palasi valtuuston jäseneksi 1936. Paikallislehden mukaan hänen lämminhenkinen puheensa korosti myös yksimielisyyden tärkeyttä kansakunnan itsenäisyyden lujittamisessa. Puheensa lopuksi Rapio kohotti isänmaalle kolminkertaisen eläköönhuudon, johon juhlayleisö täydestä sydämestä yhtyi. Viimeisenä ohjelmanumerona nähtiin taiteilija Simo Kaarion kuvaelmasarja, jonka ensimmäinen osa kuvaili sortovuosien pimeyttä, toinen osajääkäreitten rynnistystä maamme vapauden edestä ja kolmas vapauden aamun sarastusta. Viimeisessä osassa laulettuun Maamme-lauluun yhtyi yleisö innostuneena ja hartain mielin. Juhla kokonaisuudessaan todettiin lämmintunnelmaiseksi, välittömäksi ja kohottavaksi.

Kunnan itsenäisyysjuhlassa korostettiin voimakkaasti yksimielisyyttä. Toisaalta oikeisto halusi ymmärrettävästi vaalia kuvaa vuoden 1918 tapahtumista nimenomaan vapaussotana. Samaan aikaan kunnan itsenäisyysjuhlien kanssa esiteltiin Hämeenkyrön Sanomissa vastavalmistunutta vapaussodan Mannanmäen muistomerkkiä. Sen rakentamista oli suunniteltu jo aiemmin, mutta lopullinen päätös tehtiin 1936. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1937 ja torni valmistui marraskuun lopulla. Muistomerkin oli tarkoitus toimia myös näkötornina, kahvilana ja ilmavalvonta-aseman. Tornin vihkiminen toimitettiin sitten Marianpäivänä 25.3.1938. Tuolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta Mannamäen taistelujen päättymisestä.

Itsenäisyyspäivä kunnallisvaalien varjossa 1947

Suomen 30-vuotinen itsenäisyys jäi sodasta toipuvassa maassa vähälle juhlinnalle niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Ymmärrettäviä syitäkin löytyy. Arkielämän vaikeudet työnsivät juhlinnan taustalle. Raskaita sotakorvauksia maksettiin, siirtoväen auttaminen rasitti taloutta, maan jälleenrakentaminen imi voimat. Lisäksi poliittinen tilanne oli epävakaa ja ristiriitainen. Maan alta välirauhan myötä noussut kommunistinen puolue oli noussut eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi. Maata kohti ns. kolmen suuren hallitus (SKADL, SDP ja Maalaisliitto). Vaaran vuosina 1944 – 48 pelättiin Neuvostoliiton miehitystä tai mahdollista kommunistien vallankaappausta. Tässä tilanteessa ei itsenäisyyspäivää vietetty mitenkään tavallista juhlallisemmin menoin.

Hämeenkyrössä nykyistä kunnanhallitusta vastaava kunnallislautakunta käsitteli kokouksessaan 29.11. itsenäisyyspäiväjuhlaa. Todettiin, että kunta ei juhlaa järjestä. Siltä varalta, että ”jonkun yhtymän tai järjestön toimesta tultaisiin koko kunnan käsittävä juhlatilaisuus järjestämään”, varattiin 25 000 markan määräraha. Kunnan rahat säästyivät, sillä pitäjästä ei varmasti löytänyt sellaista järjestöä, jonka juhlat olisi koettu poliittisen jakolinjan molemmin puolin neutraaliksi. Hämeenkyrön Sanomat ei uutisoinut mitään itsenäisyyspäivän vietosta vuonna 1947. Itsenäisyyspäivään liittyen paikallislehti julkaisi vain 12.12. tasavallan presidentti J.K. Paasikiven Messuhallin juhlassa itsenäisyyspäivänä pitämän puheen. Aiemmista itsenäisyyspäivien järjestäjistä Suojeluskunta ja Lotta Svärd oli lakkautettu, joten luontevaa itsenäisyysjuhlien organisoijaa ei oikeistosta löytynyt. Vasemmalla itsenäisyysjuhlan perinteisiä muotoja pidettiin tuolla hetkellä ilmeisesti silkkana porvarillisena hapatuksena. Pitäjän lukuisissa kansakouluissa itsenäisyyttä varmasti muistettiin, mutta nämä juhlat eivät ylittäneet yleisestä paperipulasta kärsivän paikallislehden uutiskynnystä.

Kunnallislautakunta varasi rahaa kunnan yhteisen itsenäisyysjuhlan järjestämiseen. Halukasta järjestäjää ei löytynyt.

Juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä järjestettiin kunnallisvaalit 4. – 5.12. Osaltaan vaalitaistelu ja vaalituloksen jännittäminen lienevät vähentäneet lauantaiksi osuneen itsenäisyyspäivään valmistautumista. Hämeenkyrössä vasemmiston kärsi vaalitappion, mutta säilytti niukan enemmistön kunnanvaltuustossa 12 paikalla. Porvarillinen puoli sai 11 valtuutettua. Äänestysvilkkaus ylitti nykylukemat, äänioikeuttaan käytti 64,1 prosenttia kyröläisistä.

Neljäkymmentä täyteen

Paljon perusteellisempaa oli juhliminen Suomi täyttäessä 40 vuotta 1957. Kunnanvaltuusto perusti itsenäisyysjuhlaa valmistelemaan Arvo Pentin johtaman toimikunnan, jonka muina jäseninä olivat Sven Palonen, Reino Kotakorpi, Oskari Kulmala, Henrik Nyholm ja Aulis Poussa. Kunnanhallitus puolestaan valitsi kunnan edustajiksi Helsingissä pidettyyn valtakunnallisen itsenäisyyspäivän juhlaan valtuuston puheenjohtajan Kalle Lehtiniemen ja varapuheenjohtaja Urpo Suojasen. Juhlatoimikunta päätti pitää juhlan Yhteiskoululla ja kutsui puhujaksi tilaisuuteen Pirkanmaan Maakuntaliiton puheenjohtajan, maisteri Yrjö Silon. Itsenäisyyspäivä osui tuolloin perjantaille. Jumalanpalvelukseen järjestettiin neljä ylimääräistä linja-autoa Vesajärven, Jumesniemen, Haukijärven ja Osaran suunnilta.

Juhlajumalanpalveluksessa saarnasi pastori Juhani Kalmanlehto. Kirkonmenojen jälkeen kokoonnuttiin sankarihaudoille, jossa Kyröskosken VPK soitti, kirkkokuoro lauloi ja veisattiin yhteisesti virsi. Seppeleen sankarihaudoille laskivat Hämeenkyrön kunta, seurakunta, Hämeenkyrön Sotainvalidien Veljesliitto, reserviupseerit ja reservialiupseerit. Kunnan ja invalidien seppeleet laskettiin myös vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille. Lopuksi soittokunta esitti Klemetin sävellyksen ”Oi kallis Suomenmaa”.

Tilauslinja-autot siirsivät siten juhlaväkeä kirkolta yhteiskoululle, jossa nautittiin kirkkokahvit kello 12. Kahvitarjoilu oli maksuton kaatuneiden omaisille ja invalideille. Varsinainen juhla alkoi puoli tuntia myöhemmin. Kyröskosken VPK:n esittämän Finlandian jälkeen Kyron tehtaan sosiaalipäällikkö Arvo Autio piti tervetulopuheen. Kyröskosken mieskuoron esiinnyttyä oli Yhteiskoulun oppilaiden vuoro esittää lehtorien Irma Lonkan ja Raili Tähtisen kirjoittama ja toteuttama yhdeksänosainen kuvaelma ”Itsenäisyyden ajatus”. Kuvaelman teeman luki Matti Yrjölä. Paikallislehden mukaan esiintyjät suorittivat osansa ”reippaasti ja asiallisesti, voidaanpa sanoa hyvin”. Väliajan jälkeen oli uudelleen soittokunnan vuoro, jonka jälkeen esiintyi baritonilaulaja Jorma Pukkila. Maisteri Yrjö Silon pidettyä juhlapuheen sai juhlaväki seurata vielä toisenkin Yhteiskoulun oppilaiden kuvaelman. Juhla päättyi torvien säestyksellä yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Suomi 50

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa sai vasemmisto 103 paikkaa ja näin muodoin enemmistön eduskuntaan. Vaalien jälkeen Suomeen muodostettiin kansanrintamahallitus, johon kuuluivat vasemmistopuolueet ja Keskustapuolue. Myös Hämeenkyrön kunnalliselämässä edettiin vasemmiston johdolla, kun se saavutti enemmistön kunnanvaltuustoon 1964 kunnallisvaaleissa.

Suomi-neidon ehtiessä miehen ikään valmisteltiin juhlavuotta huolellisesti niin valtiollisella tasolla kuin monien järjestöjen toimesta. Juhlarahaa, 10 markan hopeakolikkoa, painettiin peräti miljoona kappaletta. 

Kuvanveistäjä Heikki Häiväoja muotoili Itsenäisyyden 50-vuotisjuhlarahan. Hopearahan tunnuspuolen viisi lentävää kalasääskeä symboloivat itsenäisyyden viittä vuosikymmentä. Kuvattu Asko Myllymäen kokoelmista.

Arvopuolen pysty- ja vaakasuorat kuviot muodostavat kaupunkinäkymän, joka viittaa jatkuvaan rakentamiseen. Kuvattu Asko Myllymäen kokoelmista.

Kun Suomi itsenäistyi 1917, kylvettiin Itsenäisyyden kuusi. Se istutettiin Kaivopuistoon Helsinkiin vuonna 1931. Suomen täyttäessä 50 vuotta, istutettiin maassamme yli 30 000 Itsenäisyyden kuusen siemenistä kasvatettua jälkeläistä, Kotikuusta. Kampanjan takana oli SOK, joka kaupallisena organisaationa halusi olla tukemassa suomalaista yhteiskuntaa näkyvästi. Se myi kymmeniätuhansia kuusentaimia laattoineen itsenäisyyden kunniaksi, ja jotkut osuuskaupat lahjoittivat näitä kuusia oman alueensa kouluille. Sen lisäksi moni istutti itsenäisyyden kuusen omista taimistaan, itsekin muistan olleeni mukana sellaista kotipihaan laittamassa.

Tässä Hämeenkyrön tunnetuin Kotikuusi. Pappilanjoen sillanpielessä oleva kuusi valaistaan joulun seuduksi. Harva tiennee, että kuusi on istutettu 1967 osana Kotikuusikampanjaa.

Hämeenkyrön Sanomissa käsiteltiin itsenäisyyspäivä laajasti 1.12. ilmestyneessä numerossa. Lehdessä oli erillinen sivu, jossa oli sekä valtakunnallista että paikallista aineistoa. Valtakunnallista aineistoa edusti mm. ruotsinsuomalaisten tervehdys sekä eduskunnan puhemiehen ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien vetoomus, jossa he kannustivat hankkimaan koteihin Sotainvalidien Veljesliiton teettämiä faksimilekopioita Eduskunnan 6.12.1917 hyväksymästä itsenäisyysjulistuksesta. Hämeenkyröläistä panosta edustivat mm. Vieno Metsolan lapsuudenmuistot vuosista 1917–18 ja toisaalta nuorten kouluissa järjestettyjen kirjoituskilpailujen tuotoksia. Aineista riemastuttavimmassa kirjoittaja spekuloi otsikolla ”Kun vietämme itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa”. Hän arveli muun muassa, että useimmilla suomalaisilla on tuolloin lomamökki kuussa. Lähes jokaisella on oma avaruusaluksensa, mutta voihan niihinkin tulla vikoja. Siksi kuuhun on järjestetty myös säännöllistä reittiliikennettä linja-autojen tapaan. Suomalaiset uudisasukkaita on myös kuussa Suomen siirtomaissa. He viihtyvät siellä oivallisesti, koska elämä kuussa on alkeellisempaa. Siksi he pääsevät käyttämään aivojaan kuun koneellistamisessa. Koulua ei enää käytäisi, vaan opiskelu tapahtuisi television välityksellä. Viisaat professorit opettaisivat lapsia lukemaan ja laskemaan koulu-tv-ohjelmissa.

Itsenäisyyspäivää vietettiin tällä kertaa keskiviikkona. Päivä alkoi kunnan seppeleiden laskulla sankarihaudoille, vakaumuksensa puolesta kaatuneiden haudalle sekä nimismies Väinö Nyströmin haudalle. Juhlajumalanpalveluksen jälkeen seurakunta laski seppeleet sankarihaudoille ja vakaumuksensa puolesta kaatuneille. Sankarihaudoille veivät seppeleensä Sotainvalidien veljesliiton Hämeenkyrön osasto, Hämeenkyrön Sotaveteraanien Huoltoyhdistys sekä Hämeenkyrön reservinupseerit ja aliupseerit. Viimeksi mainitut laskivat seppeleensä myös Mannanmäen muistomerkille.

Vuoden 1967 itsenäisyyspäivänä kunnan edustajat laskivat seppeleen sekä sisällissodassa kaatuneiden ja murhattujen punaisten muistomerkille että punaisten murhaamien nimismiehen Väinö Nyströmin ja hänen poikansa Laurin hautakivelle.

Juhlat pidettiin tällä kertaa pari vuotta aiemmin valmistuneen Keskuskoulun juhlasalissa. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Pertti Rapio totesin tervehdyssanoissaan, että tulevaisuutta ajatellen on meidän rakennettava tätä maata yhdessä. Työ, koti ja turvallisuus ovat perusedellytyksiä.  Jokainen itsenäinen kansakunta on vastuussa rauhasta sekä itselleen että toisilleen.

Rapion puheen jälkeen näyttelijä Tapani Perttu luki otteen Sillanpään teoksesta Ihmiset suviyössä. Hämeenkyrön opettajien vahvistetun kvartetin esiinnyttyä piti Tampereen yliopiston professori Erkki Pystynen juhlapuheen. Pystynen avasi puheensa kysymällä, ovatko 50 vuotta sitten itsenäisyydelle asetetut tavoitteet täyttyneet: ”Epäilyksettä voimme vastata: Juhlatuliin on aihetta. Itsenäisyyskynttilät palavat yhä vapaan Suomen vapaiden kotien ikkunoilla.” Puheessaan Pystynen pohti isänmaallisuutta perimmäisenä arvona ja käsitteli yhteiskunnallisten ongelmien ja ristiriitojen esiintymistä. Ristiriidat on ratkaistava rakentavassa sovussa itsekieltäymystä ja toisen arvoja kunnioittaen. Pohdiskelunsa Pystynen päätti seuraavasti: ”Jos isänmaallisuus kansassa kuolee, rappeutuu isänmaallisuus ja itse kansa. Näin ollen kansamme menestymisen nimessä perustehtävämme on kasvattaa itse itseämme ja nuorisoamme näiden arvojen kunnioitukseen.”

Juhla jatkui Kyröskosken Mieskuoron laululla ja Kyröskosken Kiskojien naisten liikuntaesityksellä. Yhteiskoulun Teinikunta esitti Aleksis Kiven näytelmän ”Yö ja päivä”. Juhlan päätössanat lausui pankinjohtaja Kalle Lehtiniemi.

Itsenäisyyden ensimmäistä kymmenvuotisjuhlaa vietettiin Hämeenkyrössä valkoisen Suomen juhlana. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut, kunnan järjestämässä itsenäisyysjuhlissa sosialidemokraatit olivat jo mukana. Sisällissodan jälkeinen kansallinen eheytyminen oli edennyt, mutta kommunistit olivat sen ulkopuolella. Tämä näkyi hyvin sodan jälkeen 1947: sodan jälkeen toimintavapauden saaneet kommunistit eivät olleet innokkaita itsenäisyyttä juhlimaan, vaikka puolue oli hallituksessakin. Kymmenen vuotta myöhemmin oltiin taas eheytymisen tiellä. Kunnallisella tasolla tämä näkyi seppeleenlaskussakin; myös vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille laskettiin kunnan seppele. Suomi 50 –juhlavuotta vietettiin jo konsensuksen merkeissä. SKDL oli hallituksessa ja niin eduskunnassa kuin Hämeenkyrön kunnallisvaltuustossakin oli vasemmistoenemmistö – kummassakin viimeistä kertaa. Paikallisella tasolla seurakuntakin oli jo valmis laskemaan kukkalaitteen vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille. Ja toisaalta kunta kukitti sankarihautojen ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkin lisäksi myös sisällissodassa murhatun nimismies Väinö Nyströmin haudan. Poliittisen rintamalinjan molemmin puolin oli varmasti henkilöitä, joiden oli henkilökohtaisesti vaikea vielä 50 vuotta sisällissodan tapahtumien jälkeen sovinnollisuuteen taipua. Mutta itsenäisyys nähtiin puolin ja toisin asiaksi, jonka arvoa ei käyty kiistämään.

Kirjoittelen tätä artikkelia toukokuisessa lumisateessa. Itsenäisyyden juhlavuosi näkyy jo monin tavoin, varsinkin kaupallinen puoli on ollut aktiivinen itsenäisyyttä tuotteistaessaan. Onpa esim. keskioluen ystäville tarjolla 100-pack, siis sadan keskioluttölkin itsenäisyyspakkaus. Vuonna 1967 keskiolut sentään lymysi vielä Alkon myyntitiskien takana. Edistystä tämäkin? Juhlinta kiihtyy syksyn mittaan ja saavuttaa epäilemättä huippunsa 6.12.2017. Vuosikymmenten kuluttua voimme katsoa taaksepäin ja eritellä eri näkökulmista itsenäisyyden juhlavuoden viettoa ja sen merkitystä suomalaisille. Vuosi 2027 tarjonnee taas tilaisuuden tavallista juhlallisempaan itsenäisyyspäivän viettoon. Silloinhan voi vaikka muistella vuoden 2017 itsenäisyysjuhlia.

Lähteet

Hämeenkyrön kunnanarkisto: Kunnanvaltuusto ja kunnallislautakunnan/kunnanhallituksen pöytäkirjat 1927, 1937, 1947, 1957 ja 1967.

Hämeenkyrön Sanomat 1927, 1937, 1947, 1957 ja 1967.

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistys ry, 1974.  

Asko Mielonen: Kohti joulukuun kuudetta. Kyrön Joulu 2016.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

http://kotikuusi.enoprogramme.org/?tmpl=%2Fsystem%2Fapp%2Ftemplates%2Fprint%2F&showPrintDialog=1 Luettu 2.5.2017.

Malakias Costiander - kyröläissyntyinen koulumestari ja kirjamies

Malakias Costiander syntyi Hämeenkyrön Kostulassa 11.12.1815. Hänen isänsä oli Paaston tilan isäntä, lautamies Juho Juhonpoika Paasto ja äitinsä Anna Juhontytär. Hämeenkyrön kirkkoherra Friberg huomasi lukukinkereillä pojan lahjat ja toimitti Malakiaan 13-vuotiaana Porin ruotsalaiseen triviaalikouluun. Ajan tapaan koulupojalle annettiin uusi sukunimi. Malakiaasta tuli Costiander kotikylänsä Kostulan mukaan.

Porista Malakias siirtyi Turun kymnaasiin, josta hän valmistui ylioppilaaksi 1839. Hän ehti kirjoittautua yliopistoon päämääränään papin ura, ennen kuin lähti kesänviettoon kotiinsa Kostulaan. Hämeenkyrössä Malakias ennätti harjoitella pappisuraa varten niin saarnaamalla kotitalonsa suuresta koivusta kylän lapsille kuin oikeasta saarnastuolista Hämeenkyrön kirkossa. Syyspuolella 1839 hän sai nenäänsä kasvaimen, joka aiheutti puhevian. Papinurasta oli luovuttava, joten Malakias hakeutui ystävänsä Nurmijärven kappalaisen Tolpon kehotuksesta Nurmijärven koulumestariksi.

Koulumestarin palkkaus ja yhteiskunnallinen asema oli tuolloin kovin vaatimaton papistoon verrattuna. Costiander avioitui 1845 Ikaalisissa lasimestari Iisakki Ikalinin tyttären Edla Agathan kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joten Costianderin oli hankittava sivutuloja. Hän oli palovakuutusmies, erilaisten asiakirjojen laatija, huutokauppojen kirjuri ja kirkon arkiston muistiinpanojen laatija. Tuottoisin sivutyö oli todennäköisesti Nurmijärven lainajyvästön eli pitäjänmakasiinin hoitaminen. Se koitui lopulta myös Costianderin kohtaloksi. Hän käsitteli jyvästönhoitajana isojakin rahasummia, ja ollessaan matkalla Helsinkiin hakemaan kunnalle tulevia rahoja joutui hän ryöstömurhan uhriksi 1.1.1870. Murhaaja jäi rahoitta, sillä Costiander oli vasta matkalla hakemaan rahalähetystä.  Kaiken lisäksi tilintarkastuksen jälkeen luultiin hänen syyllistyneen kavallukseen. Tämä osoittautui erehdykseksi, mutta Costianderin leski oli jo ehditty häätää talostaan korvausten saamiseksi. Erehdyksen selvittyä leskelle alettiin maksaa eläkettä, mutta taloa hän ei saanut takaisin.

Koulumestarin työnsä Costiander hoiti tunnollisesti ja tuloksellisesti. Hän antoi uransa aikana opetusta 6877 oppilaalle. Piispantarkastuksissa todettiin toistuvasti seurakuntalaisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys kiitettäväksi. Costianderin ohella tästä kiitos lankesi seurakunnan kappalaiselle, J.F. Bergille. Tämä organisoi tehokkaan pyhäkoulujärjestelmän luomaan perustan pitäjänkoulun ja rippikoulujen opetukselle.

Tunnetuin Costianderin oppilaista oli Aleksis Kivi. Aleksis – tuolloin vielä Stenvall – pantiin 1841 kuusivuotiaana kahden veljensä kanssa Costianderin kouluun. Alkumenestys ei ollut hääppöinen, mutta 1845 Aleksis meni uudelleen koulumestarin oppiin paremmin tuloksin. Myöhemmin opettaja ja oppilas ehkä ystävystyivätkin, ainakin perimätiedon mukaan Kivi kävi tapaamassa Costianderia Nurmijärvellä loma-aikoina. Epäilemättä Kivi sai osaltaan Costianderilta innoitusta kirjalliseen toimintaansa, mahdollisesti neuvojakin ensimmäisiin kirjoitusyrityksiinsä. Lienee selvää, että Seitsemän veljeksen lukkarin piirteissä on enemmän tai vähemmän Costianderia.

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran

Malakias Costiander oli kiinnostunut kirjoittamisesta ja suomen kirjakielen kehittämisestä. Hän sommitteli jo lukioaikanaan heksametrimittaa käyttäen runoelman Jaakosta, Kyröskosken myllymiehestä. Runoelma oli ensimmäisiä suomenkielisiä heksametrirunoja. Costiander sai runoelmansa julkaistuksi 1845. J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä painettua vihkosta myytiin kahdeksan hopeakopeekan hinnalla. Minulle se maksoi 20 euroa helsinkiläisestä antikvariaatista ostettuna.

Costianderin teksti ansaitsee tulla nähtäväksi, siksi olen skannannut sen tähän parilla selityksellä lisättynä.

Fraktuura saattaa olla aluksi hankalaa luettavaksi, joten ”suomennettakoon tähän runoelma ensimmäinen kappale. Aluksi tekijä lainaa – kuin kykyjään epäillen – Kanteletarta: Piä pihti walkiata, Jotta lauloa näkisin.

Laskua talven kylmimmäll´ aikaa teki korpeen

Aurinkoinen; hän on joskus talvellakin kirkas.

Koski, Kyrösselkää huojentava, vahtona jyskyi

Uurrostansa, jok´ on kovapohjainen ja kivestä,

Syöpynyt, ettei syövy´ enää; mäki kohden puolen

Korkia vanhettuneita ja pitkiä kantava luppo-

Kuusia, joitten huippuihin tuo päivä säteensa

Viimeiset heittää, kun kalpi jo laksoja varjoo,

Kosket, erittäin suuret, ovat nähdäkseni jylhät;

Sentään hyödykkäät, saa taito ne vaan etehensä.

Myllyä yhdeksän käyttää Kyröskoskikin; niissä

Niissä käyvät vuorottain osamiehet jauhattamassa

Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.

Ensimmäisessä kappaleessa runoilija kuvaa tapahtumapaikan, Kyröskosken. Luppokuusilla Costiander tarkoitti koskirannan  vanhoja kuusia, joita näkyy myös Kyröskoskea kuvaavissa maalauksissa.

Seuraavaksi Costiander 8S. 4 - 5) esittelee päähenkilön, myllyyn osakasvuorollaan jauhattamaan tulevan talonpojan, Jaakon. ”Mies on woipa”, Jaako on uuttera isäntä, talonpoika parhaimmasta päästä. Se näkyy niin miehen kuin hevosen varusteissa. Sitten seuraa myllyn tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus, varsinkin uuni kuvataan yksityiskohtaisesti. Jaako kantaa myllyyn jauhettavat jyvät, joita on kolme tynnyriä (noin viisi hehtoa). Sen jälkeen hän pitää hyvän huolen hevosestaan.

Myllyn on rakentanut Jaakon isä, poika on uusinut myllyn oven ja merkinnyt siihen nimensä sekä vuosiluvun. Siihen ovat sitten muut osamiehet puukoillaan piirustaneet kuvia, joita tarkoin kuvataan. ”Näitä ja muitai´ viel”, toteaa runoilija lopuksi. Vielä muutkin lienevät olleet sopimatonta laatua. Sitten aloittaa Jaako jauhatustyön.

Yön kylmetessä Jaako sytyttää tulen uuniin ja valaisee myllyn päretulella. Paneepa myös puupiipun ”rohtoja täyteen” ja polttelee jauhamista valvoessaan. Costiander kehuu Jaakon ahkeruutta: talo on hyvin hoidettu, talven yli elätetään neljä hevosta, 12 nautaa ja vuohia sekä lampaita 20 kumpaakin lajia. Niinpä Jaako jauhattamisen ohessa käy tekemään haravan lapapuita, helpottihan puhdetyö hereillä pysymistäkin.

”Otawainen osoitti” puolenyön aikaa, ja Jaako tekee ”poltinnoralla” eli kuumennetulla raudalla reikiä haravanlapaan. Sitten yksitoikkoinen työ katkeaa äkilliseen hirmuiseen ääneen. ”Pe’losta sydän rinnassa wawahteli” Jaakollakin, kun ”Wuohen pöhötykseltä” ja ”kissan pitkälliseltä naukumukselta” kuulostanut ääni päättyi lopulta kovaan hekotukseen ja vihellykseen. Säikähtänyt Jaako aikoo ulos, mutta ovi lennähtää auki ja iskeytyy sitten kiinni. Pärekin on sammunut, mutta hiilloksen valossa Jaako näkee peikon nokimustine kasvoineen ja valkoisina kiiltävine hampaineen. Peikko tarttui käsin ulos aikovaa Jaakoa ”suolillensa” (vyötärölle) ja uhkaa heittää tämän myllyn vesireiän kautta Kyröskoskeen. Kauhistunut Jaako siunaa jo itsensä, mutta tointuu tekemään vastarintaa. Onhan hän otellut aiemmin karhun kanssa, lyönyt koivunrangalla varsansa kimppuun käynyttä otsoa ja lopuksi puukollaan kontion vatsan avannut ja saanut metsän kuninkaan hengiltä.

Peikko lupaa säästää Jaakon hengen, jos tämä luopuu hevosestaan ja viljoistaan. Jaako ei suostu, vaan haastaa peikon tappelukseen ryhtyen samalla kohentamaan tulta vastustajansa paremmin nähdäkseen. Silloin peikko tarttuu Jaakoon ja antaa hänelle korvapuustiin. Jaako kertoo peikolle peitonneensa viisi kimppuunsa hyökännyttä tappelunhaluista miestä Turun-matkallaan ”kieppiin talwitekoon”. Peikko käy silti kimppuun, mutta Jaakko kumauttaa tätä nyrkillänsä niin, että peikon ”tano-tuittunen” (tuohesta punottu lakki) lentää hiillokseen ja syttyy palamaan.

Palavan lakin valossa alkaa taisto tuima, ”kuin sonnia kaks kiukkuist” iskevät mies ja peikko yhteen. Taiston tiimellyksessä honkainen penkki halkeaa, kiuas romahtaa ja myllykin pysähtyy. Lopulta romahtaa peikko lattiaan niin, että ”myllystä perus lellahti ja melske´ taukosi”. Hirveä peikko harppaa ulos, pakenee ja kiljuu mennessään: ”ui polttaa, polttaa! raju mies, sinä poskeni poltit!” Jaako on äkännyt haravan lavan reikien polttamiseen käyttämänsä raudan hiilloksessa ja iskee sen umpimähkäisesti osuen peikon oikeaan poskeen. Ja näin päättyy runoelma:

”Ja tästäpä polttamisesta sano taru myllyn

Myöskin vielä nimelt´ olevan tänä päivänä ”Poltin”.”

Aiheensa puolesta Kostianderin runoelma on kansanperinteen kierrätystavaraa, peikkotarinoita on kerrottu iät ja ajat. Tarinassa nykypäivän näkökulmasta suorastaan kiusallisen nuhteeton ja uuttera sankari edustaa hyvää, ja ryöstöä yrittävä peikko kaikkea pahaa. Sankari joutuu pinnistämään voimansa äärimmilleen, mutta hyvä voittaa lopuksi.

Poltin mylly – tyypillinen Kyröskosken mylly

Costianderin kuvaus myllystä ja jauhatustapahtumasta on erittäin tarkka ja kansatieteellisestikin kiinnostava. Kyröskosken ensimmäiset myllyt rakennettiin ehkä 1400-luvulla, vaikka asiakirjatietoja niistä on vasta 1500-luvulta. Kruunu pani myllyt verolle 1885, tuolloin oli Kyröskoskessa neljä myllyä. Kyröskosken myllyissä oli runsaasti osakkaita: suurimpaan myllylahkoon kuului 11 kylää, joissa oli yhteensä nelisenkymmentä taloa. Jauhatuksessa noudatettiin jo tuolloin vuorojärjestystä: kullakin talolla oli tietty määrä vuorokausia eli öitä jauhattamista varten. Vuoro vaihtui illalla, näinhän kertoi Costianderkin runoelmansa alussa:

”Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.”

Myllyt olivat Costianderin kuvaamia yksinkertaisia jalkamyllyjä, joissa vesi ohjattiin puukourun avulla pystysuoran puuakselin toiselle sivulle, jossa se osui akseliin kiinnitettyihin siipiin pannen ne ja samalla akselin pyörimään. Akselin yläpää pyöritti jauhinkivistä ylempää. Jauhojen karkeutta voitiin säätää kasvattamalla kivien välystä. Tämä hoidettiin kiilaamalla akselia ylöspäin. L-muotoinen kiilauslaite muistutti hahmoltaan ihmisen jalkaa. Siitä tuli nimitys jalkamylly. Sellainen oli myös jo 1585 toiminnassa ollut Kierikkalan mylly, jonka F.E. Sillanpää teki kuuluisaksi Myllykoluna. Myllykolussa jauhatettiin kirjailijamestarin sanoin vain ”syksyn kevään”, mutta Kyröskoskessa ei vedestä pulaa ollut. Myllyt toimivat yleensä vuoden ympäri.

Jalkamylly. Lähde: http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/maanjaot/voimakoneet.htm

Kyröskosken myllyilläkin oli vaikeutensa. Raju jäidenlähtö saattoi tempaista myllyn kokonaan paikaltaan tai vaurioittaa sitä. Vuonna 1744 pidetyssä katsastuksessa kerrottiin Alasen myllyn seinää vasten kasautuvan talvisin niin paksu jää, että joinain keväinä jäät olivat vieneet myllyn mennessään aiheuttaen aiempina vuosina yhteensä neljän henkilön kuoleman. Myllyt myös paloivat joskus, palo sai alkunsa liedestä tai pudonneesta valaisinpäreestä. Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Talvisin seinät jäätyivät ja kesäisin kosteina sammaloituivat, kertoi Costiander. Muutaman vuosikymmenen välein lahoavat myllyt oli joka tapauksessa uusittava.

Poltin mylly mainitaan tällä nimellä ainakin jo 1744, jolloin todettiin, että myllyä vastapäätä sijaitseva lähdesuoni täytti varsinkin talvisin myllyn vedellä ja jäällä. Katsastusmiehetkin joutuivat kulkemaan myllyyn nelinkontin. Keväisin taas valui viereiseltä hiekkamäeltä myllyyn niin paljon roskaa, ettei sitä voitu kevättulvien aikaan käyttää.

Ensimmäisen ratasmyllyn Kyröskoskeen rakennutti ehkä kirkkoherra Polviander 1780-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Kalkunmäen Mettä-Tiipiän isäntä Matti Matinpoika rakensi varmasti ratasmyllyn koskeen. Hän rakensi sen luvatta Sonnun talon maille, sinne teki mökkinsä myös hänen myllärinsä. Lopulta myllyä ei tarvinnut purkaa, koska sitä pidettiin tarpeellisena. Kyröskosken jalkamyllyjen osakkaat joutuivat nimittäin usein turvautumaan Tiipiän myllyyn, kun heidän omat myllynsä olivat epäkunnossa.  

Myllyjen omistussuhteet vaihtelivat. Myllyjä tuli lisää, niiden määrä kasvoi ajan mittaan neljästä yhdeksään. Myös kasvava torpparijoukko pääsi mukaan myllylahkoihin. Costianderin kotitalo oli 1700-luvun lopussa osakkaana Paskon myllyssä, mutta näyttää ilmeisesti sitten siirtyneen Poltin myllyn osakkaaksi. Paskon myllyn nimestä olisi ehkä ollutkin hankala laatia siveellisopettavaista runoelmaa.

”Seisahtaa kolmannen myllyn eteen hewosensa”, kertoo Costiander. Poltin mylly oli todellakin kolmantena Kyröskosken itärannalla, kuten maanmittari Gustaf Mohellin 1848 piirtämä  kartta osoittaa.

Kosken länsirannan myllyt: Ylinen, Keskinen, Poltti, Pasko, Häntähieru ja Tullimylly. Itärannan myllyt: Ylinen, Keskinen ja Alinen. Kartta Kansallisarkisto, Hämeenlinna.

Tullimylly maksoi kruunulle vuotuista veroa, se oli tarkoitettu kenen tahansa käytettäväksi maksua vastyaan. Muut myllyt olivat edelleen lahkomyllyinä lähinnä kotitarvemyllyjä, jotka maksoivat vähäisen veron tai oli vapautettu verosta kokonaan. Tullimyllyn lisäksi Ylinen oli ratasmylly, muut jalkamyllyjä.

Taiteilijat liikkuivat 1840-luvulla jo innokkaasti Kyröskoskea kuvaamassa. Costiander kirjoitti runoelmaansa 1830-luvulla, joten hänen kuvaamansa Poltin mylly lienee näkyvissä samassa asussa seuraavan vuosikymmenen piirroksissa ja tauluissa. Kuvissa ”kolmas mylly” tahtoi jäädä hieman kalliojyrkänteen taa, mutta erottuu toki.

 

Taidemaalari Pehr Adolf Kruskopf toimi Helsingin yliopiston piirustuksenopettajana 1830 – 1849. Kruskopf kuvasi  Kyröskosken, ilmeisesti 1846. Tämä laveerattu tussipiirros on Ateneumin kokoelmissa. Poltin mylly on kolmantena ylhäältä laskien.

 Magnus von Wright kävi 1846 tekemässä lyijykynäpiirroksen Kyröskoskesta.  von Wrightin alkuperäispiirroksen mukaan Saksassa kaiverrettiin ja painettiin litografia Topeliuksen teosta Finland framstäldt i teckningar varten. Poltin mylly jää hieman kuusen oksien katveeseen.

Werner Holmberg piirsi Kyröskosken 1857. Poltin myllystä näkyy katto.

Costianderin muu kirjallinen toiminta

Elias Lönnrot arvosteli Costienderin runoelman Litteraturbladetissa 1.7.1847. Hän referoi ensin teoksen juonen ja arvioi sitten Costianderin päätarkoituksena olleen suomenkielisen heksametrin kokeilu. Lönnrot arvioi tekijän onnistuneen tässä jokseenkin hyvin. Hän antoi esimerkkejä niin hyvin kuin huonommin muodostetuista säkeistä. Lopuksi hän huomautti, ettei Costianderin tapaan tulisi kirjoittaa vaampa, niinpä tai silloimpa, vaan vaanpa, niinpä, silloinpa. Olipa Costiander kirjoittanut jopa hiilustampa, po.hiilustanpa.

Suomettaressa Jaako Kyröskosken Poltissa kerran arvioitiin 20.7.1847, arvioijana ilmeisesti Antero Warelius otsikolla Kuusimittaisesta Runoudesta. Arvioija nosti esiin niin onnistuneita kuin vähemmän onnistuneita esimerkkejä Costianderin säkeistä. Lopuksi hän kehotti Costianderia ja muitakin asiaan innostuneita kehittämään edelleen suomenkielistä heksametriä.

Malakias Costiander hyväksyttiin 1848 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. Costiander toimi koulumestarin toimen ohella innokkaasti kääntäjänä, kirjoittajana ja avustajana. Hän julkaisi 1855 Suomi-aikakausilehdessä suomennoksen Runebergin Hirvenhiihtäjistä nimellä ”Hirven Ampujat Yhdeksässä Runomuksessa”. Näin alkoi suomennos:

Illallinen äskettäin oli töllin syötynä. Pöydän

Pitkän päässä näkyi jäännöksiä, haarussa kaljaa

Kolme vuotta myöhemmin Costiander julkaisi Suomessa otsikolla Virgilion Aineiaan Ensimmäinen Runomus ensimmäisen Vergiliuksen Aineiasin (Aeneasin) suomennoksen, joka käsitti teoksen ensimmäisen osan. Tuolloin vielä yliopistossa opiskellut suomalaisuusmies ja kulttuurivaikuttaja Julius Krohn oli käännöksen ”parannellen läpikäynyt”.

Costiander oli Lönnrotin apuna Suonen kasviston, Flora Fennica suomentamisessa. Työssä hän saattoi hyödyntää myös luonnontutkijantaipumuksiaan. Lönnrotin valtavan suomalais-ruotsalaisen sanakirjan aakkostustyö on myös Costianderin tekemä, samoin hän auttoi nurmijärveläissyntyistä tohtori Smalenia Raamatun suomentamisessa. Ilmeisesti saksan kielestä Costiander käänsi teoksen Ensimmäinen koulukirja 1861. Kaksi vuotta myöhemmin hän suomensi saksalaisen Berthold Auerbachin teoksen nimellä Juoseppi lumessa eli onnettomuus vaihtelehtaa onneksi. Kyröläinen kielitausta näkyy heti suomennoksen alkuriveillä: äiti on äite.

Costiander kirjoitti myös kielioppia ja lähetti SKS:lle käsikirjoituksen tutkielmaan Suomen suositus eli mietteitä suomalaiseen kielioppiin. Lisäksi hän kirjoitti hengellisiä lastenkirjasia. Costianderin runoja julkaistiin Kiia Kostisen nimellä. Tässä teemana yksinäisyys:

Linnut pienet piiskumasta,

Lakanneet on laulamasta,

Kukin käypi kumppalinsa,

Luoksi ratki rakkahansa.

Yksin mie täss illat istun,

Yksin yöni huokaelen:

Yksin ois hyvä eleä,

Kaksin maata kaunihimpi.

Lauleskelen laiha poika,

Pikessen kieltä pienilänt.

Laulan laittelemiani,

Virsiä vetämiäni,

Costianderin jälkimaine

Näyttää siltä, ettei Costiander ei ole saanut ansaitsemaansa asemaa suomenkielisen kirjallisuuden kehittäjänä. Lähinnä hänet muistetaan Aleksis Kiven opettajana, muut saavutukset ovat jääneet unholaan.  Costiander teki pääosan elämäntyöstään Nurmijärvellä. Siellä hänen mainettaan varjosti pitkään harhakäsitys lainajyvästön varojen kavaltamisesta. Costiander todettiin kuolemansa jälkeen syyttömäksi, mutta perättömiä epäilyjä jäi ilmaan. Nurmijärven museolla on joitain Malakias Costianderille kuuluneita tavaroita, kuten kirjoituspöytä, rihvelitaulu, kirja ja kirjoitusvälineet. Hänelle kuulunut talo on nykyään yhä olemassa Nurmijärvellä hautausmaata vastapäätä Aleksis Kiven tiellä. Talo on yksityisomistuksessa ja se on suojeltu rakennussuojelulailla.

Syntymäpitäjässään Hämeenkyrössä Costianderia ei tunneta kovin hyvin. Muistokivi hänelle on toki pystytty kotitalo Paaston läheisyyteen.

Malakias Costianderin muistokivi Hämeenkyrön Kostulassa. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin muistokiven teksti. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin ensimmäisen teoksen pääosissa olivat Jaako ja peikon lisäksi Kyröskoski ja Poltin mylly. Poltin myllyn alapuolelle rakennettiin helmikuussa 1861 toimintansa aloittanut pumpulitehdas. Sen rinnalle rakennettiin puuhiomo 1872, ja 1878 aloitti toimintansa ensimmäinen paperikone. Samalla pumpulitehdas lakkautettiin. Laajeneva tuotanto tarvitsi lisää tilaa, joten 1904 tehdasyhtiö vuokrasi Ylisen, Paskon ja Poltin yhteismyllyt alueineen ja vesivoimineen 50 vuodeksi. Yhtiö hävitti myllyt ja rakensi niiden tilalle sähkövoimalla käyvän mylly, jossa entisten myllyjen omistajat saivat jauhattaa viljansa maksutta. Näin teollisuus syrjäytti talonpoikaisen koskivoiman hyödyntämisen.

G. Cardbergin kustantama valokuva Kyröskosken tehtaasta. Kuva lienee 1890-luvulta, tehdas on tässä vuoden 1889 tulipalon jälkeisessä asussaan. Poltin myllystä näkyy ilmeisesti katto. Kuva Museoviraston kokelmista Finnasta.

Tehdasyhtiö kahlitsi vähitellen Kyröskosken kuohunnan. Keväisin koski oli vielä usein valtoimenaan 1990-luvulle saakka. Tuolloin uusittiin perusteellisesti 1913 toimintansa aloittanut sähkövoimalaitos, ja juoksutukset loppuivat. Neljästi kesässä on järjestetty koskinäytös, jolloin vesi saa taas virrata vapaasti. Näytökset ovat keränneet yleisöä satamäärin.

Kyröskosken kuohuja vappuna 2014. Valokuva kirjoittajan.

Lähteitä

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia, osat I  (1983), II (1990) ja III (2003)

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Malakias Kostjanterilta. Helsingissä J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä, 1845

Kyröskosken kansalaisopiston sukututkimuspiirin julkaisu N:o 10. Kostula 1710 – 1864. Kyröskoski 1994

Hannu Syväoja: ”Hämehess’ on Hälläpyörä”. Mediapinta 2016. FT Syväoja käsittelee esseekokoelmansa nimiesseessä (s. 206 – 213) perusteellisesti Costianderin runoelman Jaako Kyröskosken Poltissa kerran.

Internet-lähteet

Nurmijärven kunnan sivuilla Costianderista: http://www.nurmijarvi.fi/vapaa-aika_ja_kulttuuri/museo/nurmijarven_historiaa/merkkihenkiloita_nurmijarven_historiasta/costiander

Muut nettilähteet olen pyrkinyt merkitsemään hyperlinkkeinä tekstiin.

Kyrön kuulu Käräjäkuusi

Kyröskoski pääsi Kalevalaan, kolmanteen runoon. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, esitteli tietojaan Väinämöiselle:

”Kolme on koskoa kovoa, kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:

Hämehess´ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;

ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Kyröskoski on kai aika yksimielisesti hyväksytty Hämeen Hälläpyöräksi. Kyrön Käräjäkuusta ei Kalevalassa mainita, mutta kansanrunokatkelmissa siihen viitataan kaukana Karjalassa saakka. Tosin seuraavassa Kiihtelysvaarassa 1895 muistiinmerkityssä runossa puhutaan hongasta:

”Kuulin kummat, näin immeet

Hämmeessä käyvessäni

Kyrön suaren honka kuatu..”

Toinenkin, Suojärvellä 1845 kirjattu kansanruno, näyttää viittaavan tänne:

”Annas tuosta riistan juosta,

Rahan karvan katkoella

Poikki Pohjolan joesta

Kanasaarten kainaloitse”

Juuri Kanaensaaren kainaloitse kuljettiin poikki Kyrösjoen (eli Pappilanjoen) Hämeenkyrön ja Pohjanmaan välistä ikivanhaa tietä. Se olikin ainoa maakuntia yhdistävä maantie aina 1600-luvulle saakka. Asiakirjojen perusteella tiedämme, että Käräjäkuusi on sijainnut Kanaensaaressa. Tosin nimitystä Käräjäkuusi ei asiakirjoissa käytetty. Oheisessa J. Hornborgin kartassa vuodelta 1768 puhuttiin vain ” kuusesta, joka paikalla on muinoin seissyt” (hwarest fordom en gran stådt). Heikki Yrjönpoika Käkelä ja Heikki Yrjönpoika Heiska osoittivat kuusen paikan, sillä siitä oli vielä kanto jäljellä (hwaraf stubben ännu ses kunde).

Kartta on kopioitu Pentti Jokisen teoksesta Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982 (s. 12 -13.)

Tuokkolan isojakokartassa 1769 näkyy rajamerkki Kanaensaaren päässä. Kirkko on vanhalla paikallaan.

Kanaensaari oli selvästi vielä saari vuoden 1797 isojakokartassa. Kirkko on tässä jo nykyisellä paikallaan. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10448125

Suuri kuusi asiakirjoissa

Hornborgin kartta liittyi seurakunnan ja Tuokkolan rusthollin sitkeään maariitaan. Laamanninoikeuden määräyksestä syyskäräjillä 1768 kuultiin todistajia asian taustojen selvittämiseksi. Kantajana jutussa oli kirkkoherra Arvid Taulerus ja vastaajana Tuokkolan rusthollia hallinnut hovioikeuden auskultantti Gustav Sahlberg. Osapuolten todistajiksi haastamista henkilöistä osa ilmoittautui jääveiksi. Lopuksi oikeus kuuli seitsemää todistajaa, jotka varsin yksimielisesti selittivät, että Tuokkolan pellot ovat ulottuneet heidän muistinsa ajan aivan kirkkopihan aitaan saakka. Kiista koski lähinnä karttaan kirjaimilla e ja C merkittyjä maakappaleita Kirjaimen e osoittamalle alueelle olisi pitänyt rakentaa kellotapuli, mutta vähitellen alue oli muuttunut Tuokkolan pelloksi. C-kirjaimella merkitty Tuokkolan pelto sijoittui kirkon ja Kirkkojärven väliin. Se oli nykymitoissa noin 50 metriä pitkä, leveys toisella sivulla 23 metriä ja kapeammalla puolen 15 metriä. Alueen nurkassa oli kirjaimella d merkittynä entisen pitäjäntuvan tontti, jonka Tuokkolan aiemmat omistajat olivat ottaneet viljelykseen.

Pitäjäntupa oli siis aikanaan ollut omalla tontillaan, ei kirkkopihassa. Tämän vahvisti todistajista mm. vanha talonpoika Matti Antinpoika Raipalasta. Vastaaja Sahlberg yritti jäävätä 85-vuotiaan Matin tämän iän vuoksi, mutta oikeus piti todistajaa selväjärkisenä. Matti kertoi palvelleensa Tuokkolassa renkinä 15 vuotta ennen isovihaa. Tuolloin isäntänä oli jo 1720 edesmennyt nimismies Karl Hacks. Matti Antinpoika ei kysyttäessä muistanut Kanaensaaressa kasvaneen suurta kuusta. Hänen aikanaan siellä oli kasvanut pientä kuusikkoa. – Matti Antinpojasta siirtyi rengin tehtävistä Raipalan isännäksi 1722 -41. Sen jälkeen hän ikänsä vuoksi jätti isännän tehtävät vävylleen Heikki Sipinpojalle.

Yrjö Jaakonpoika Papunen oli 15 vuotta Matti Antinpoikaa nuorempi. Hän oli palvellut renkinä Tuokkolassa kahdeksan vuotta ja todisti talon peltojen ulottuneen kirkkomaahan saakka, vain vähän yli kyynärän (60 cm) väli erotti pellon kirkkomaan aidasta. Matti Antinpojalla ei ollut muistikuvaa pitäjäntuvasta eikä Kanaensaaren suuresta kuusesta.

Todistajista 45-vuotias itsellinen Yrjö Juhonpoika oli palvellut Tuokkolan edellistä isäntää Erik Litanderia. Yrjökin kertoi Tuokkolan peltojen ulottuneen kirkkopihan rajaan saakka. Lisäksi hänen äitipuolensa, 88-vuotiaana kuollut Marketta Yrjöntytär, oli kertonut näin olleen aiemminkin. Marketta oli myös kertonut kuulleensa pitäjäntuvasta ja Käräjäsaaren isosta kuusesta.

Muiden todistajien lausunnoista ei enempää selvinnyt. Käräjillä kyselty pitäjäntupa oli rakennettu noin 1630, ja sitä oli korjattu ainakin 1659 ja 1675 kirkonkassan varoilla. Yrjö Koskisen mukaa pitäjäntupa oli purettu jo ennen vuotta 1700.

Tässä pöytäkirjaa Matti Antinpojan todistuksesta. Matti kertoo, ettei hän tiedä Kanaensaaren suuresta kuusesta. (Widare frågades witnet om han den tiden sedt någon stor gren på Kanansari holme etc). Lähde http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400530 

Tuokkolan ja pappilan rajariitaa oli käsitelty jo 1766 talvikäräjillä. Silloin todistajien mukaan vanha suntio Sipi Dionysioksenpoika oli eläessään kertonut, että oikea raja kirkkomaan ja Tuokkolan pellon välillä näkyy, kun katsotaan keskimmäisen kirkonoven avaimenreiästä suureen kuuseen, joka vielä siihen aikaan kasvoi Kanaensaaren länsipäässä. Vuonna 1710 suntioksi valittu Sipi Dionysiuksenpoika kuoli 1730 vanhaksi mainittuna. Usein suntioiksi valittiin vanhoja ukkoja, jotka eivät muuhun toimeen kyenneet. Sipi on saattanut olla jo melko iäkäs tullessaan tehtävään 1710, syntynyt ehkä 1600-luvun puolivälin paikkeilla. Hänen miehuutensa aikoina suuri kuusi on varmasti vielä ollut voimissaan

Oliko suuri kuusi Käräjäkuusi?

Kyrö oli järjestäytynyt muinaispitäjäksi ehkä jo 1100-luvulla, viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kyröläisille kristinusko oli jo tuttua, kun katolinen kirkko perusti tänne seurakunnan joskus 1260 – 1270 – luvuilla. Kirkko ja pappila rakennettiin entisen hiiden ja polttokalmiston tienoille, sillä vanhoja palvontapaikkoja ei voitu jättää kilpailemaan uuden uskonnon kanssa. Riitoja ja rikoksia käsiteltiin edelleen pitäjänkäräjillä, joista Hämeenkyrössäkin on merkkejä. Käräjäkuusi voisi olla muisto muinaisista kansanomaisista käräjistä, vaikka 1700-luvulla se tunnettiinkin lähinnä suurena kuusena, rajamerkkinä. Varhaisella keskiajalla pitäjänkäräjiä istuttiin usein kirkkojen läheisyydessä joko taivasalla tai niitä varten rakennetuissa pitäjäntuvissa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinteen jatkamisesta tai ainakin isäntien epävirallisista neuvonpidoista on säilynyt tietoja. Rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Syytä kieltoon olikin, sillä yhteisistä asioista piti tuolloin jo päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. Lähipitäjistä Vesilahdelta ja Pirkkalasta on tietoa 1500-luvun pitäjäntuvista, joten on mahdollista, että Kyrössäkin on sellainen ollut jo ennen noin 1630 rakennettua.

Kanaensaari liittyy myös tarinoita Hämeenkyrön kirkon paikan valinnasta. Yhden kertomuksen mukaan Untilan kylästä työnnettiin vesille tukki, joka Kyröskosken läpi ajauduttuaan pysähtyi Kanaensaaren rantaan. Siihen tehtiin kirkko. Toisen tarinan mukaan Kyrösselän pohjoispäästä laskettiin vesille hirsi, jolle oli aseteltu kana. Tuuli sitten kuljetti hirren kanoineen kosken kautta Kanaensaarelle, joka sai näin nimensäkin. Kanaensaari ei pienuutensa ja vetisyytensä vuoksi kelvannut kirkon paikaksi, mutta nämäkin tarinat kertovat paikan erityismerkityksestä. Saari lienee ollut pakanuuden aikainen pyhä paikka. Saaren pienuuden huomioon ottaen on pakanuuden aikainen hiisi tai kalmisto sijainnut mantereen puolella. Käräjäkuusikin on ollut eräänlainen opaste tai maamerkki. Käräjiä pidettiin vielä 1400-luvulla mantereen puolella joka avotaivaan alla tai myöhemmin kenties pitäjäntuvassa. ”Suuri kuusi” on asiakirjatietojen mukaan lahonnut ja kaatunut 1600-luvulla. Se on voinut siis kasvaa jo 1400 –luvulla ja erottua muista kuusista.  Puu saattoi siis olla hyvinkin Kyrön kuulu Käräjäkuusi.

Kanaensaari nykyään

Saarena Kanaensaari voi huonosti. Se ei nimittäin ole enää saari, kuten kartasta näkyy:

https://www.google.fi/maps/@61.6318353,23.195899,18z Vielä 1811 isojakokartassa Kanaensaari oli nimensä mukaisesti saari. Vuonna 1816 perustettu koskenperkausjohtokunta otti Siuronkosken perkaamisen kohteeksi hämeenkyröläisten aloitteesta. Vuosina 1818 - 1819 syvennettiin ylintä koskea niin,  että Kirkkojärven pinta aleni melkoisesti. Pitäjänkokous päätti 1823 jatkaa kosken perkaamista tulvien ehkäisemiseksi. Työ tehtiin 1824 - 25. Lopuksi Siuronkoskeen rakennettiin hirsinen pato vedenkorkeuden säätelemiseksi. Tässä vaiheessa Kanaensaaren saarielämä lopahti.

Koskenperkauksen seurauksena Tuokkolan kylän kylän vesijättömaat jaettiin 1852 talojen kesken. Jakoa kuvaavassa kartassa Kanaensaari oli osa kiinteää maata.

Tuokkolan kylän vesijättömaiden jako 1852.

Kartassa näkyvä maakappale 27 oli selitteen mukaan kivetöntä savimaata, ympäröivä maa (26) oli hyvätuottosta niittyä. Savimaa oli entinen Kanaensaari.

Kartoissa käytetään maakappaleesta nykyään nimeä Kanainsaari, mutta käytän nimeä Kanaensaari, jota myös Hämeenkyrön historian I osassa käytetään. 1700-luvun asiakirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Kanaensaari, Kanainsaari, Kanansaari ja Kanasaari. 

Lähteitä

Hämeenkyrön syyskäräjät 1768 (§ 120) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400526

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Pentti Jokinen: Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982. Saarijärvi 1982.