Decamerone

Kahdeksas päivä. Sen kuluessa kerrotaan Lauretta johdatuksella kepposista, joita ihmiset yleensä tekevät toisilleen. 

Ensimmäinen kertomus. Neifile (71). 

Milanossa eli muuan saksalainen palkkasoturi nimeltä Gulfardo. Kauppiaat olivat valmiit lainaamaan rahaa tälle urhoolliselle ja uskolliselle miehelle, sillä hän maksoi aina täsmälleen velkansa. Milanossa ollessaan Gulfardo sattui rakastumaan kauniiseen rouvaan, jonka nimi oli Ambruogia. Tämä oli naimisissa hänen hyvän ystävänsä, rikkaan kauppiaan Guasparruolo Cagastraccion kanssa. Eräänä päivänä hän lähetti sananviejän pyytämään Ambruogialta vastarakkautta ja lupasi puolestaan tehdä, mitä tämä vain käskisi. Pitkän aikaa neuvoteltuaan nainen tuli siihen tulokseen, että hän suostuisi pyyntöön kahdella ehdolla: ensinnäkin Gulfardo ei saisi kertoa asiasta kenellekään ja toiseksi – kun hän sattui juuri parahiksi tarvitsemaan pari sataa kultafloriinia – että Gulfardo rikkaana miehenä antaisi hänelle ne.

Gulfardo harmistui havaitessaan, ettei Ambruogia ollutkaan jalomielinen nainen. Hänen hehkuva rakkautensa muuttui melkein vihaksi, ja hän päätti tehdä naiselle kepposen. Gulfardo ilmoitti suostuvansa ehtoihin; vain yksi hänen rakas ja luotettu ystävänsä saisi tietää asiasta. Tämän kuultuaan nainen oli tyytyväinen ja ilmoitti, että hänen miehensä Guasparruolo aikoi lähteä lähipäivinä liikematkalle Genovaan. Silloin hän kutsuisi Gulfardon luokseen. Gulfardo puolestaan lähti Guasparruolon puheille ja lainasi tältä 200 kultafloriinia rahoittaakseen aikomansa kaupan. 

Guasparruolon lähdettyä Genovaan kutsui nainen Gulfardon luokseen. Gulfardo otti toverinsa mukaan ja lähti naisen asuntoon. Sinne päästyään hän painoi seuralaisensa nähden rahat tämän käteen ja sanoi: ”Hyvä rouva, ottakaa nämä rahat ja antakaa ne miehellenne hänen palattuaan.” Rouva otti rahat ja arveli Gulfardon sanoneen niin, ettei seuralainen ymmärtäisi niiden olevan hänen hintansa. Hän levitti rahat pöydälle ja todettuaan niitä olevan 200 kultafloriinia hän pani ne tyytyväisenä pois. Nyt rouva vei Gulfardon huoneeseensa, missä he viettivät yönsä aina miehen paluuseen saakka.

Guasparruolon kotiuduttua Genovasta Gulfardo lähti tapaamaan häntä, muta satutti käyntinsä niin, että rouva oli paikalla. Heidän tervehdittyään Gulfardo sanoi, ettei tarvinnutkaan lainaamiaan 200 kultafloriinia, koska aiottu kauppa oli peruuntunut. Siksi hän oli palauttanut summan Guasparruolon vaimolle. Kauppias kysyi vaimolta, oliko tämä saanut rahat. Koska Gulfardon todistaja oli läsnä, ei rouva voinut kieltää, vaan sanoi saaneensa rahat, mutta unohtaneensa kertoa miehelleen. Gulfardo lähti, ja Ambruogian täytyi antaa miehelleen häpeänsä palkaksi saamansa rahat. Ovela rakastaja oli käyttänyt ahnetta kaunotarta hyväkseen ilmaiseksi.

Kahdeksas päivä, toinen kertomus. Panfilo. (72)

Varlungon pikkukylässä asui roteva ja naisten palveluksessa paljon aikaan saava pappi. Arkisin, miesten ollessa töissä, hän kävi heidän vaimojensa luona jaellen näille pieniä pyhiä esineitä ja vihkivettä ja hengellistä lohdutusta. Erityisen armon papin silmissä löysi rouva Belcolore, Bentivegna del Mazzo -nimisen talonpojan vaimo. Belcolore oli tummaverinen, täyteläinen ja iloinen talonpoikaisnainen, joka osasi käytellä erinomaisesti tamburiinia ja laulaa kansanlauluja. Pappi suorastaan hullaantui rouvaan ja pyöri aina hänen ympärillään. Huomatessaan hänet sunnuntaisin kirkossa pappi pyrki esiintymään suurena laulumestarina ja messusi niin, että hänestä lähti ääntä kuin ulvovasta aasista, mutta ellei Belcolore ollut paikalla, jumalanpalvelus supistui lyhimpään mahdolliseen. Pappi lähetti Belcolorelle pikkulahjoja, mutta tämä pysyi kylmänä papin lähentelyille.

Kerran keskellä päivää ollessaan hiiviskelemässä seudulla, pappi tapasi Bentivegna del Mazzon aaseineen matkalla kaupunkiin. Nyt pappi huomasi tilaisuutensa koittaneen ja riensi tapaamaan Belcolorea. Aikansa puheltuaan hän sai naisen hieman suosiollisemmaksi, mutta Belcolore kysyi, mitä hän hyötyisi asiasta. Pappi lupasi toteuttaa rouvan toiveen. Belcolore halusi sitten lainata papilta viisi liiraa, että voisi lunastaa pesään tuomansa tummansinisen hameen ja juhlavyön, jotka oli joutunut panttaamaan. Papilla ei olut rahaa, joten hän näytti jäävän vaille lemmenhetkeä. Lopulta hän lupasi taivaansinisen viittansa pantiksi sanoen, että se oli maksanut hänelle seitsemän liiraa. Belcolore pani viitan talteen ja johdatti sitten papin latoon, jossa he saisivat olla rauhassa. Pappi huvitteli Belcoloren kanssa pitkän aikaa, antoi hänelle suloisimmat suudelmat ja teki hänestä Herramme sukulaisen. Sitten hän lähti tiehensä pikkutakkisillaan.

Mutta kotiin tultuaan pappi tuli katumapäälle. Hän kävi miettimään, miten saisi takkinsa takaisin tarvitsematta maksaa. Ovelana miehenä hän keksikin juonen. Seuraavana päivänä hän lähetti naapurin pojan hakemaan Belcolorelta lainaksi kivistä huhmarta. Sen rouva lainasikin. Pari päivää myöhemmin, kun pappi arvasi Bentivegnan ja hänen vaimonsa olevan aamiaisella, pappi kutsui apulaisensa luokseen ja sanoi: ”Ota tämä huhmar, vie se takaisin Belcolorelle ja pyydä häntä antamaan takaisin viittani, jonka poika jätti huhmarta noutaessaan hänelle pantiksi.” Apulainen vei huhmaren Belcolorelle, joka oli aamiaisella miehensä kanssa. Papin terveiset kuullessaan Belcolore oli vastata ajattelemattomasti, mutta Bentivegna ehti ensiksi torumaan häntä suuren ääneen, koska rouva oli ottanut pantin papilta. Tästä lähtien pastorille oli lainattava mitä tahansa ilman panttia. Belcolore antoi takin papinapulaiselle, mutta käski tätä sanomaan papille, ettei tämä enää ikinä keittelisi liemiään hänen huhmareessaan. Apulainen kertoi papille Belcoloren sanat. Pappi sanoi naureskellen: ”Sano hänelle, kun satut näkemään, että ellei hän lainaa huhmartaan, niin en minäkään lainaa hänelle petkeltäin. Samalla mitalla minäkin maksan.”

Belcolore katkaisi suhteet pappiin ja oli tälle vihoissaan viininkorjuuseen saakka. Mutta kun pappi uhkasi lähettää hänet pääpaholaisen kitaan, hän pelästyi ja solmi suhteet uudelleen viininpuserruksen aikaan. Heillä oli sen jälkeen monta hauskaa hetkeä. Sovittujen viiden liiran asemesta pappi laitatti hänen tamburiiniinsa uuden nahan ja kiinnitytti siihen pienen kello, ja rouva tyytyi siihen.

Kahdeksas päivä, kolmas kertomus. Elisa. (73)

Firenzessä asui jokin aika sitten muuan maalari nimeltään Calendrino, typerä ja omalaatuinen mies. Hän seurusteli enimmäkseen kahden muun maalarin, Brunon ja Buffalmaccon kanssa. Nämä olivat hauskoja vekkuleita, mutta muuten älykkäitä ja viisaita miehiä. Calendrion kanssa he seurustelivat oikeastaan vain siitä syystä, että saivat usein pitää hauskaa tämän typeryyden takia. Kaupungissa asui samoihin aikoihin myös Maso del Saggio, joka oli leikkiä ymmärtävä ja kujeita täynnä oleva mies. Maso päätti tehdä Calendrinolle kepposen. 

Hän näki Calendrinon eräänä päivänä kirkossa. Silloin hän päätti toteuttaa kepposen toverinsa avustuksella. Maso kertoi luottamuksellisesti toverilleen erilaisten kivien ihmeellisistä ominaisuuksista. Calendrino kysyi, missä Mason kuvailemia kiviä esiintyi. Maso vastasi niitä esiintyvän baskien maan Bengodi-nimisessä maakunnassa, missä viiniköynnökset sidotaan seipäisiin makkaroilla ja hanhen saa kolmella pennillä ynnä poikasen kaupanpäälliseksi sekä missä sijaitsee parmesaanista tehty vuori ja tällä vuorella asuu ihmisiä, jotka eivät tee muuta kuin valmistavat makaroneja. Tänään tapaan Maso lasketteli lisää pajunköyttä kivistä ja kaukaisista paikoista.

Calendrino otti kaiken tosissaan ja kysyi, eikö lähempänä olisi jonkinlaisia ihmekiviä. Lasketeltuaan lisää liirumlaarumia Maso kertoi, että Mugnonen lähellä tavattiin heliotroopiksi nimettyä kiveä, jolla on erinomainen taikavoima. Jos jollakulla on näet sellaista sormessaan, niin kukaan ei voi nähdä häntä siellä, missä hän ei ole. Muson mukaan tällaiset kivet olivat kooltaan vaihtelevia, mutta kaikki ovat melkein mustia. Painettuaan ohjeet mieleensä riensi Calendrino kertomaan asiasta Brunolle ja Buffalmaccolle, jotta he ryhtyisivät yhdessä etsimään kiveä. Yhdeksän tuntia etsittyään hän muisti, missä miehet olivat töissä. Nyt hän esitti, että he lähtisivät oitis etsimään kiveä. Löydettyään sellaisen he kähveltäisivät näkymättöminä kukkarot rahanvaihtajien liikkeistä. Bruno ja Buffalmacco olivat ihailevinaan suuresti Calendrinon kekseliäisyyttä. Heidän mielestään ei kannattanut kuitenkaan heti rynnätä etsimään kiveä. Sitä kannattaisi etsiä aamulla, jolloin mustat kivet erottuvat selvemmin vaaleista. Lisäksi kannattaisi lähteä liikkeelle sunnuntaina, koska silloin Mugnonessa oli vähemmän ihmisiä liikkeellä. Sovittiinkin, että kiveä lähdetään etsimään seuraavana sunnuntaina.

Sovittuna aikana lähdettiin etsimään kiveä. Calendrino kirmasi edellä ja poimi mustia kiviä niin, että joutui täyttämään niillä ensin huppunsa ja sitten viittansa liepeen. Bruno ja Buffalmacco poimivat harvakseen kiven sieltä täältä. Kun Calendrino oli saanut täyden kuorman kiviä ja ruoka-aika alkoi lähestyä, alkoivat Bruno ja Buffamacco keskustella sopimallaan tavalla. Bruno kysyi Buffalmaccolta, missä Calendrino on. Tämä vastasi, ettei tiedä, vaikka Calendrino oli ihan hänen vieressään. Toverit alkoivat nyt sadatella tyhmyyttään, kun olivat lähteneet etsimään olematonta ihmekiveä. He arvelivat Calendrinon livistäneen jo kotinsa ruokailemaan. Tämän kuultuaan Calendrino luuli löytäneensä ihmekiven, koska toverit eivät häntä nähneet, vaikka olivat aivan hänen vieressään. Bruno ja Buffamacco kirosivat vielä hartaasti Calendrinoa ja olivat kuvittelevinaan hänet paikalle, jonka jälkeen he sinkosivat kiviä tämän päälle. Vuoron perään naljaillen he kivittivät Calendrinoa kaupungin portille saakka. Siellä he jäivät jutustelemaan tullivartijain kanssa. He olivat etukäteen selittäneet asian näille, eivätkä nämäkään olleet huomaavinaan Calendrinoa, vaan antoivat tämän kulkea ohitseen ja nauroivat pakahtuakseen.

Kivillä kuormattuna Calendrino saapui kotiinsa. Hänen vaimonsa Tessa, joka oli kaunis ja järkevä nainen, alkoi sättiä miestään, koska tämä oli myöhässä päivälliseltä. Calendrino ymmärsi tästä, että vaimo näki hänet, ja kävi raivoissaan tämän kimppuun. Hän paiskasi Tessan maahan sekä löi ja potki häntä hillittömästi, niin että vaimoon jäi tuskin ehjää paikkaa. Naureskeltuaan aikansa kaupunginportilla Bruno ja Buffalmacco saapuivat Calendrinon talolle. He astuivat sisään näytellen hieman tyrmistynyttä. Lattia oli täynnä kiviä ja Tessa istui nurkassa tukka hajallaan, revittynä ja kasvot mustelmilla. Calendrino istui huoneen toisessa päässä vaatteet reuhottaen ja läähättäen loppuun asti väsyneenä. Katseltuaan ympärilleen Bruno ja Buffalmacco kysyivät, aikoiko Calendrino ryhtyä muuraamaan uunia, koska lattialla oli niin runsaasti kiviä. Calendrino oli kivien kantamisesta, vaimoaan kohtaan tuntemastaan raivosta ja luullun menetyksen aiheuttamasta murheesta niin näännyksissä, ettei saanut sanotuksi selvää sanaa. Buffamacco moitti vielä Calendrinoa, koska tämä oli jättänyt heidät Mugnoneen töllistelemään ja hävinnyt itse paikalta.

Calendrino vakuutti heille löytäneensä ihmekiven. Siksi eivät Bruno ja Buffalmacco nähneet häntä Mugnonessa, vaikka hän oli aivan heidän vieressään. Koska hän ei tiennyt, mikä kivistä oli ihmekivi, piti hänen raahata kaikki kivet kotiin, niin että kivet olivat ruhjoneet hänen selkänsä ja kantapäänsä. Kaupunginportin tullimiehetkin hän ohitti näkymättömänä. Kotona hän kuitenkin törmäsi vaimoonsa. Ja koska naiset riistävät pelkällä läsnäolollaan voiman taikaesineiltä, oli Calendrino nyt maailman onnettomin ihminen. Siksi hän oli hakannut vaimonsa, ja kuohuksissaan aikoi käydä pahoinpitelemään tätä uudestaan.

Bruno ja Buffalmacco olivat olevinaan kovin hämmästyneitä Calendrinon puheista, vaikka olivat räjähtämäisillään nauruun. Mutta nähdessään Calendrinon aikovan raivoissaan uudelleen vaimonsa kimppuun, menivät he väliin. He selittivät, ettei vika ollut vaimossa, vaan Calendrinossa, joka oli tiennyt naisen voivan viedä kiven taikavoiman, mutta ei ollut varoittanut Tessaa näyttäytymästä sinä päivänä. Saatuaan suurella vaivalla myös vaimoparan leppymään häneen he jättivät hänet surun murtamana paljojen kiviensä keskelle ja lähtivät.

Kahdeksas päivä, neljäs kertomus. Emilia. (74)

Fiesolessa sijaitsee edelleen piispanistuin, vaikka kaupunki on rappeutumassa. Aivan tuomiokirkon lähettyvillä asui muuan viehättävä aatelinen leskirouva, Piccarda. Talossa asui myös kaksi hänen veljeään, nuoria, rehellisiä ja hyvin kasvatettuja nuoria miehiä. Rouva Piccardalla oli tapana käydä usein kirkossa, ja tällöin tapahtui niin, että rovasti rakastui häneen silmittömästi. Rovasti oli jo ikämies, mutta nuorekas mieleltään, yritteliäs ja kopea. Hän koetti taivutella rouvaa suhteisiin kanssaan, mutta tämä piti pappia vastenmielisenä epattona. Kohteliaana naisena hän kuitenkin viittasi asemaansa leskenä. Se vaati häntä pysymään siveellisenä. Papin hän toivoi unohtavan tunteensa.

Rovasti ei kuitenkaan hellittänyt, vaan koetti taivutella rouvaa kirjeiden ja sanantuojien avulla, sekä lopulta henkilökohtaisestikin kirkossa. Piccarda kyllästyi moiseen ja päätti päästä eroon kiusanhengestään. Hän selitti suunnitelmansa veljilleen, jotka antoivat rouvan menetellä mielensä mukaan. Piccarda lähti muutamaa päivää myöhemmin kirkkoon, ja nähdessään papin lähestyvän iski tälle silmää. Rouva kertoi muuttaneensa mielensä: hän oli valmis olemaan papin oma, kun tämä sitä niin kiihkeästi toivoi. Pappi kysyi sitten, missä he voisivat tavata. Piccarda selitti, että kohtaaminen voisi tapahtua hänen huoneessaan. Seinän takana asuvien veljien takia heidän piti kuitenkin toimia aivan äänettömästi ja pilkkopimeässä. Pappi sanoi, että he voisivat aluksi tavata rouvan huoneessa, kunnes hän löytäisi paremman paikan kohtaamisille. He sopivat ensimmäisen kohtaamisen saman päivän illaksi. 

Rouva Piccardalla oli palvelustyttö, joka ei ollut enää vallan nuori ja jonka naama oli harvinaisen ruma ja epämuotoinen. Tytöllä oli lituskainen nenä, huulet olivat paksut ja suuret hampaat törröttivät mikä mihinkin päin. Kaiken kukkuraksi hänen vartalonsa oli vääntynyt vinoon ja hän ontui oikeaa jalkaansa. Ruumiillisesta epämuotoisuudestaan huolimatta palvelustyttö, Ciutazza, oli kuitenkin aika ovela. Rouva lupasi Ciutazzalle paidan, jos tämä suostuisi makaamaan seuraavana yönä rouvan sängyssä erään miehen kanssa. Mutta palvelijatar ei saanut sanoa sanaakaan, etteivät veljet kuulisi häntä. Ciutazza lupasi tarvittaessa makaavansa vaikka kuuden kanssa, jos saa paidan omakseen.

Sovittuun aikaa rovasti saapui ja hiipi pimeässä sänkyyn. Rovasti luuli löytäneensä lemmittynsä, suuteli palvelijatarta ja alkoi siten huvitella tämän kanssa. Tällä välin veljekset lähtivät torille tekemään omaa osuuttaan. He sattuivat onnekkaasti törmäämään iltakävelyllä olleeseen piispaan, joka oli tulossa heidän pihalleen nauttimaan virkistyksekseen lasin viiniä. Piispan maistettua viiniä halusivat näyttää hänelle erään pikkuasian. Toinen nuorukaisista otti soihdun käteensä ja suuntasi piispan seuraamana huoneeseen, missä rovasti ja palvelijatar olivat makaamassa. Rovasti oli pitänyt kiirettä ja kannustanut hevostaan kovasti, joten hänellä oli heidän saapuessaan takanaan jo yli kolmen peninkulman matka. Niinpä hän nyt lepäsikin uneen vaipuneena palvelijattaren sylissä. 

Astuessaan huoneeseen piispa näki rovastin makaamassa Ciutazzan käsivarsilla. Pappi heräsi, ja nähdessään ihmisiä ympärillään hän piiloutui lakanan alle. Piispa nuhteli häntä ankarasti ja käski hänen pistää päänsä esille sekä katsoa, kenen kanssa on maannut. Rovasti huomasi nyt Piccardan kepposen, ja tämä sekä häntä kohdannut häpeä teki hänestä maailman murheellisimman ihmisen. Piispa lähetti rovastin vahvasti vartioituna sovittamaan ankaralla parannuksenteolla syntejään. Nuoret miehet kertoivat nyt koko jutun piispalle. Sen kuultuaan piispa ylisti rouva Piccardaa ja tämän veljiä siitä, että he olivat kohdelleet pappia ansionsa mukaan tahraamatta kuitenkaan käsiään tämän vereen. Piispa velvoitti rovastia katumaan syntejään neljänkymmenen päivän ajan. Harmia rovastille koitui pitemmäksikin aikaa. Hän ei voinut pitkiin aikoihin kulkea kadulla poikien huutamatta: ”Katsokaa, tuossa menee Ciutazzan rakastaja!” Tämä harmitti häntä niin, että hän oli menettää järkensä.

Tällä tavoin rouva Piccarda pääsi tungettelevan papin kiusallisista lähentelyistä, ja Ciutazza oli saanut iloisen yön ja sai siitä hyvästä vielä uuden paidankin.

Kahdeksas päivä, viides kertomus. Filostrato. (75)

Anconan rajakreivikunnasta lähetetään Firenzeen usein hallintovirkamiehiä, jotka ovat pikkutärkeitä ja saitoja. Niinpä tänne saapui podestaksi itara mies, joka toi kitsauttaan mukanaan kehnojen tuomarien joukossa erään, joka sanoi olevansa Niccola San Lepidosta ja näytti lähinnä lukkosepältä. Kaupunkilaisilla oli usein tapana käydä raatihuoneella, vaikkei heillä olisi sinne mitään asiaa. Niinpä eräänä aamuna sattui aiemmin mainittu pilailija Maso del Saggio osumaan sinne ja näkemään Niccolan. Maso piti tuomaria niin oudon näköisenä, että alkoi tarkastella häntä huolellisemmin. Niccolalla oli tahrainen turkislakki päässään ja kirjoitusneuvot vyöllä, takin lieve näkyi viitan alta eikä hän ollut oikein muutenkaan kunnon ihmisen näköinen. Merkillisimmät olivat kuitenkin tuomarin housut, niiden takamus ulottui puoliväliin pohjetta.

Maso hankki nyt keppostaan varten pari toveria, Ribin ja Matteuzzon, jotka molemmat olivat samanlaisia vekkuleita kuin Masokin. Maso houkutteli heidät raatihuoneelle katsomaan tuomaria ja erityisesti tämän housuja. Näkemänsä alkoi naurattaa heitä jo etäältä. Lähemmäksi tultuaan he havaitsivat, että tuomarien penkkien alle pääsi ryömimään. Lisäksi lauta, johon tuomari tuki jalkojaan, oli aivan laho, joten siitä voi pistää kätensä läpi. Maso sanoi kumppaneilleen: ”Eiköhän vedetä häneltä housut jalasta, koska se näkyy käyvän niin helposti?” Nyt he sopivat, mitä kukin tekisi ja sanoisi.

Seuraavana aamuna he palasivat oikeuspaikalle. Kun sali oli täynnä väkeä, oli Matteuzzon helppo ryömiä penkin alle tuomarin kohdalle. Sitten Maso riensi tuomarin luo ja tarttui hänen takkinsa liepeeseen Ribin rientäessä toiselle puolen tekemään samoin. Nyt Maso ja Ribi alkoivat suuren ääneen syytellä toisiaan varkaiksi. Lopuksi he huusivat ja kirkuivat pitäen verratonta meteliä. Tuomari nousi ja tuli lähemmäksi saadakseen paremmin selkoa puheista, mutta silloin Matteuzzo työnsi kätensä lahon laudan läpi, tarttui tuomarin housuihin ja nykäisi niitä lujasti alaspäin. Housut tipahtivat heti, sillä tuomari oli laiha ja kaitaluinen. Tämän huomatessaan tuomari pyrki takaisin istumaan, mutta Maso ja Ribi pitivät hänestä edelleen kiinni kumpikin puoleltaan ja jatkoivat toistensa solvaamista ja huutamista. He pitivät häntä paikoillaan niin kauan, että kaikki oikeussalissa huomasivat hänen menettäneen housunsa. Tehtyään tehtävänsä Matteuzzo jätti housut oman onnensa nojaan, ryömi pois penkin alta ja hiipi tiehensä. Ribi ja Masokin hellittivät otteensa tuomarista ja livistivät kumpikin omalle taholleen.

Tuomari veti housut jalkaansa ja kyseli, mihin toisiaan syytelleet miehet olivat hävinneet. Kun näitä ei näkynyt, vannoi tuomari vielä tavoittavansa heidät saadakseen tietää, oliko Firenzessä tapana vetää housut tuomarin jalasta tämän istuessa oikeutta. Podestakin nosti ankaran metelin asiasta. Mutta kun hänen ystävänsä selittivät kepposen tarkoituksena olleen osoittaa, että hän piti mokomia nautoja palveluksessaan vain säästääkseen palkoissa eikä tuonut mukanaan oikeita tuomareita, hän piti parhaana vaieta, eikä asiasta ollut sen enempiä seurauksia.

----------

Maso del Saggio esiintyy kertomuksessa 73. Hän on historiallinen hahmo, firenzeläisten hyvin tuntema pilkkakirves.

Kahdeksas päivä, kuudes kertomus. Filomena. (76)

Tässä tarinassa esiintyvät vanhat tuttavamme Calandrino, Bruno ja Buffalmacco. Calandrinolla oli Firenzen lähellä pieni maatila, jonka hän oli saanut vaimoltaan myötäjäisinä. Hän kasvatti siellä vuosittain sian, jonka tapasi vaimonsa kanssa teurastaa joulukuussa. Erään kerran vaimo sattui olemaan sairaana eikä lähtenyt mukaan. Bruno ja Buffalmacco päättivät asiasta kuultuaan lähteä erään Calendrinon naapurina asuvan tuttavapappinsa luo. Calendrino oli teurastanut sian samana aamuna, jona he saapuivat. Nyt hän kutsui toverukset katsomaan sikaa, jonka aikoi suolata. Bruno ehdotti, ettei Calandrino suolaisi sikaa, vaan myisi sen. Rahat he voisivat hummata yhdessä, ja Calendrino voisi kertoa vaimolleen, että possu oli varrastettu. Calandrino kieltäytyi sanoen, ettei hänen vaimonsa ikinä uskoisi, että sika on varastettu.

Bruno ja Buffalmacco päättivät varastaa sian käyttämällä hyväkseen Calandrinon saituutta ja mieltymystä viiniin. Calandrino vietäisiin kapakkaan ja pappi maksaisi. Niin tehtiin, ja Calandrino innostui juomaan saadessaan ilmaiset viinit. Lopulta Calandrino hoiperteli talonsa ja nukahti saman tien unohtaen lukita oven. Bruno ja Buffalmacco varasivat mukaansa työkaluja murtautuakseen Calandrinon taloon, mutta pääsivätkin avoimesta ovesta sisään varastamaan sian. He kuljettivat sen papin taloon ja piilottivat huolellisesti.

Aamulla Bruno ja Buffalmacco menivät tapaamaan Calandrinoa, joka piti hirmuista meteliä varastetusta siasta. Kun he yhdessä arvelivat jonkun naapureista varastaneen sian, esitti Bruno keinon varkaan paljastamiseksi. Piti hankkia hienoja inkivääripastilleja ja hyvää viiniä sekä sitten kutsua naapurit ryypylle. Inkivääripastilleihin voitiin lukea loitsut ja näin saataisiin varas selville. Tähän Calandrino suostui ja antoi rahat tarvikkeiden hankkimiseen. Bruno lähti Firenzeen toimittamaan ostoksia tutun apteekkarin luo. Hän osti tältä naulan hienoja inkivääripastilleja ja antoi samalla valmistaa pari pastillia niin sanotusta koiraninkivääristä, jotka maustettiin maksa-aloella. Nämä pastillit erotettiin muista pienellä merkillä, jonka vain Bruno huomasi. Sitten hän osti hyvää vernacciaviiniä. Palattuaan takaisin hän käski Calandrinoa kutsumaan seuraavaksi päiväksi paikalle kaikki, joita epäili varkaudesta. Pastillit hän lupasi taikoa seuraavana yönä Buffalmaccon kanssa.

Seuraavana aamuna melkoinen joukko maalla asuvia nuoria firenzeläisiä ja joitakin maalaisia kokoontui kirkon edustalla olevan jalavan juurelle. Väen asetuttua piiriin Bruno selitti, että sian varastaneen suussa pastilli maistuisi niin kammottavalle, että hänen on sylkäistävä se suustaan. Siksi olisi parasta, jos sikavaras kertoisi syntinsä papille ja välttäisi siten julkisen häpeän. Mutta kaikki paikalle tulleet selittivät alistuvansa kokeeseen. Asetettuaan heidät riviin, myös Calandrinon, Bruno alkoi jaella pastilleja. Calandrinon kohdalla hän antoi tälle kitkerän pastillin. Calandrino pisti se suuhunsa ja alkoi jauhaa, mutta tuntiessaan katkeran maun hän sylkäisi pastillin suustaan, koska maku oli sietämätön. Bruno riensi toteamaan, että ehkä Calandrino sylkäisi pastillin jostain muusta syystä ja työnsi tämän suuhun toisen kitkerän pastillin. Tämä maistui Calandrinon suussa edellistäkin pahemmalta. Hän ei olisi kuitenkaan iljennyt sylkäistä sitä suustaan, vaan yritti pureksia sitä. Hänen silmistään valui pähkinän kokoisia kyyneliä, mutta lopulta hän ei enää kestänyt, vaan sylkäisi pastillin pois. Nyt vieraat selittivät Calandrinon varastaneen sian itseltään, ja jotkut heistä alkoivat haukkua häntä siitä. 

Bruno ja Buffalmacco sanoivat nyt Calandrinon hukanneen sian itse. Hän oli uskotellut sen varastetuksi, ettei olisi tarvinnut tarjota tappajaisryyppyä toveruksille. He kertoivat erään äsken kokoontuneista naisista kertoneen, että Calandrinolla on naikkonen, jonka kanssa hän huvittelee. Tälle naiselle Calandrino on varmaan lähettänyt sikansa. Sellaista sopi uskoa miehestä, joka oli kerran houkutellut heidät Mugnonen laaksoon keräämään mustia kiviä ja sitten oli livistänyt tiehensä. Ja uskotellut lopuksi löytäneensä näkymättömäksi tekevän kiven. Bruno ja Buffalmacco halusivat nyt pari salvukukkoa palkaksi siitä, että olivat nähneet paljon vaivaa pastillien taikomisessa, tai he kertoisivat Calandrinon vaimolle asiasta.

Calandrino, joka näki, etteivät he uskoneet häntä, oli mielestään kokenut tarpeeksi ikävyyksiä. Hän ei tahtonut vaimonsa vihoja niskoilleen, vaan antoi heille salvukukot. Mutta Bruno ja Buffalmacco olivat panneet sian suolaan ja veivät sen Firenzeen sekä jättivät Calandrinon kärsimään häpeän ja vahingon.

--------- 

Calandrino, Bruno, Buffalmacco ja kertomus mustista kivistä tarinassa 73.

Kahdeksas päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (77)

Muutamia vuosia sitten eli Firenzessä nuori, ylhäissukuinen nainen, joka oli kaunis ja ylpeä sekä joka suhteessa onnen suosima. Jäätyään leskeksi Elena ei halunnut mennä uudelleen naimisiin, vaan valitsi rakastajakseen erään komean ja miellyttävän nuorukaisen. Näihin aikoihin saapui Firenzeen myös Pariisissa pitkän aikaa opiskellut nuori aatelismies, Rinieri. Hän oli arvossa pidetty niin syntyperänsä kuin tietojensa takia. Hän tapasi eräässä juhlassa Elenan ja rakastui häneen piinallisen voimakkaasti. Elena huomasi saaneensa kalan koukkunsa ja ilmaisi olevansa tyytyväinen Rinierin osoittamaan huomioon. Nuori oppinut kertoi rakkaudestaan Elenan palvelijattarelle, joka välitti sanoman emännälleen. Turhamainen Elena antoi Rinierille syitä katteettomiin toiveisiin. Elena oli tullut kertoneeksi kosijastaan rakastajalleen, joka nyt osoitti mustasukkaisuuden merkkejä. Hän päätti osoittaa rakastajalleen epäluulot aiheettomiksi lähettämällä palvelijattarensa kautta Rinierille viestin, jonka mukaan tämä voisi tulla tapaamiseen joulupäivän iltana hänen talonsa pihaan.

Rinieri riensi sovittuun aikaan naisen asunnolle, jossa palvelijatar päästi hänet portista pihaan odottamaan. Mutta Elena oli kutsunut rakastajansa samana iltana luokseen. Rakastajansa kanssa hän katseli, kuinka hänen ulos lähettämänsä palvelijatar kertoi, että emäntä ei voinut ottaa vielä Rinieria vastaan. Eräs emännän veljistä oli nimittäin yllättäen tullut vierailulle ja jäänyt syömään. Siksi Elena ei voinut ottaa häntä vastaan vielä, vaan pyysi, että Rinieri odottaisi pihassa. Mustasukkainen rakastaja rauhoittui nähdessään, miten kosiomiestä kohdeltiin. Hän kävi Elenan kanssa vuoteeseen iloitsemaan ja tekemään pilkkaa Rinierista.

Ulkona lumisateessa Rinieri paleli yhä pahemmin odottaessaan turhaan sisäänpääsyä. Elena meni lopulta itse ovelle puhumaan kiristyvässä pakkasessa palelevan Rinierin kanssa. Hän ei avannut ovea, vaan puhui siinä olleesta pienestä reiästä. Hän valitteli, ettei veli ollut vieläkään lähtenyt ja kehotti vilusta värisevää Rinieria odottamaan reippaalla mielellä. Sen jälkeen hän lähti keskustelua kuunnelleen rakastajansa kanssa peuhaamaan vuoteeseen. He eivät nukkuneet juuri hetkeäkään, vaan viettivät yön keskenään huvitellen ja Rinieria pilkaten. Miesparka, jonka hampaat kalisivat kylmästä huomasi vihdoinkin, että häntä on petetty. Hän rynkytti vähän väliä ovea ja koetti turhaan päästä sisään muualtakin. Hänen Elenaa kohtaan tuntemansa rakkaus muuttui kiihkeäksi vihaksi. Lopulta palvelijatar tuli aamulla kertomaan, ettei veli ollut vieläkään lähtenyt, mutta tapaaminen onnistuisi toisella kertaa. Rinieri peitti vihansa ja lähetti terveisensä Elenalle. Kotona hän joutui kutsumaan lääkärit avukseen. Lääkkeiden ja nuoruutensa voimin hän selvisi jotenkuten paleltumisen aiheuttamista hermovammoista. Vihansa hän peitti ja teeskenteli edelleen olevansa entistä rakastuneempi Elenaan.

Jonkin ajan kukuttua onni soi hänelle tilaisuuden kostoon. Elenan rakastama nuorukainen kyllästyi häneen ja rakastui toiseen naiseen. Palvelijatar sääli emäntäänsä ja keksi, että apua kannattaisi pyytää Rinierilta, joka edelleen liikkui talon liepeillä. Oppineena miehenä Rinieri hallitsisi mustaa magia, jonka avulla rouva voisi saada rakastajansa takaisin. Rouva kutsuikin luokseen Rinierin, jolle kertoi avoimesti suhteestaan ja toiveistaan, muistamatta että oli saattanut Rinierin kuoleman partaalle. Rinieri sanoi hallitsevansa taikakeinot, mutta niiden käyttäjältä vaadittiin suurta rohkeutta. Rinieri valmistaisi tinakuvan siitä miehestä, jonka Elena halusi takaisin. Sitten Elenan piti mennä jonain yönä kylpemään purolle seitsemän kertaa tinakuva kädessään. Sen jälkeen hänen piti, edelleen alastomana kiivetä puuhun tai asumattoman talonkatolle. Siellä hänen tuli lukea seitsemään kertaan Rinierin kirjoittamat taikasanat. Sen jälkeen ilmestyy kaksi kaunista neitoa, joille Elenan on ilmaistava toiveensa. Neidot poistuvat sitten ja Elena voi palata kotiinsa. Ennen kuin seuraava yö on puolessa, palaa rakastaja katuvaisena ja anteeksi pyydellen hänen luokseen. Elena uskoi tähän täydellisesti ja ilmoitti, että hänen maatilallaan on sopiva puro ja autio torni, jota paimenet käyttivät kadonneiden lampaiden tähystelyyn. Rinieri tunsi hyvin sekä puron että tornin, mutta ei tietenkään paljastanut sitä Elenalle. Iloisena juonensa menestymisestä Rinieri teki tinakuvan ja omatekoisen taikakaavan, jotka toimitti Elenalle käskien tämän toimimaan seuraavana yönä. Sitten hän lähti maatilalle panemaan aiettaan täytäntöön.

Elena menetteli yöllä käsketysti. Kun hän kulki alastomana purolta tornia kohti, tunsi Rinieri hänen rintojensa ja vartalonsa kauneuden nähdessään rajua lihan himoa. Mutta muistaessaan naisen loukkaukset hän karkotti aistilliset halunsa. Elenan noustua tornin katolle Rinieri poisti sinne johtavat tikkaat. Luettuaan loitsun seitsemästi ja odotettuaan turhaan kahta neitosta huomasi Elena tikkaiden olovan poissa. Hän ymmärsi Rinierin olevan kaiken takana. Auringon noustua hän näki pensaan varjossa nukkuvan Rinierin, joka aukaisi samassa silmänsä. Elena rukoili nyt Rinieria armahtamaan hänet ja laskemaan alas tornin katolta. Kostonhimo voitti Rinierin säälintunteet ja hän kehotti rouvaa pyytämään apua rakastajaltaan, jonka sylissä oli Rinierin paleltuessa pihamaalla. Vihoissaan hän vertasi Elenaa vahinkoeläimeen ja myrkylliseen käärmeeseen. Rankaisemalla hän sanoi opettavansa Elenalle, mitä merkitsee pitää pilkkanaan järkevää ja oppinutta miestä.

Itkevä Elena rukoili uudestaan armoa ja lupautui ottamaan Rinierin rakastajakseen. Rinieri torjui halveksien tarjouksen ja purki kiukkuaan kaikkia nuoria naisia kohtaan, nämä kun rakastuvat typerästi vihreisiin nuorukaisiin ainoastaan siksi, että näillä on hieman raikkaampi iho ja hoikempi vartalo. Nuoret miehet eivät nimittäin tyydy yhteen naiseen, vaan tavoittelevat useampia, kuten Elenan rakastajakin teki. Kaikki Elenan vetoomukset hän torjui ja lähti kaikessa rauhassa syömään ystävänsä kotiin. Palvelijansa hän jätti valvomaan, ettei kukaan pääse torniin. Elena jäi tornin katolle, jossa korkeimmilleen noussut aurinko poltti hänen hienohipiäistä vartaloaan. Iho halkeili ja tuli haavoille. Tornin kattokin kävi niin kuumaksi, ettei Elena voinut seisoa paikallaan, vaan hänen piti siirtyillä paikasta toiseen. Katolle kertyi suuret määrät paarmoja ja kärpäsiä, jotka laskeutuivat avoimille haavoille ja pistivät häntä kuin keihäillä. Elenasta tuli punainen kuin rapu ja hän oli yltä päältä veren tahraama.

Aikanaan Rinieri nousi ruokalevoltaan ja saapui katsomaan Elenaa. Heikkona horjuva Elena pyysi Rinieria nousemaan torniin ja surmaamaan hänet. Rinieri vastasi, että Elena voi halutessaan tappaa itsensä, hän ei tahraa käsiään. Vasta illan tullen Rinieri katsoi kiusanneensa Elenaa tarpeeksi. Hän käski palvelijansa koota tämän vaatteet ja lähti Elenan talolle. Siellä hän käski palvelijaansa antaa vaatteet palvelijattarelle ja neuvoa, mistä tämä löytäisi emäntänsä. Vielä hän lupasi kostaa palvelijattarellekin. Palvelijatar riensi tornille, jonne sattui osumaan myös kadonneita sikojaan etsinyt alustalainen. Mies korjasi tikkaat jonkinlaiseen kuntoon ja palvelijatar vei vaatteet emännälleen, joka ei näyttänyt juuri ihmiseltä, vaan enemmän palaneelta puunrungolta. Alustalainen kantoi puetun rouvan tornista, sillä tämä ei kyennyt itse liikkumaan. Mutta palvelijatar parka, joka tuli viimeisenä alas, oli varomaton ja hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi tikkailta, hänen reisiluunsa katkesi ja hän alkoi ulvoa kujin leijona. 

Lopuksi alustalainen apua hankittuaan kuljetutti rouvan ja palvelijattaren Firenzeen hoitoa saamaan. Kekseliäs rouva sepitteli asiasta kertomuksen, jolla uskotteli sukulaisilleen, että hänelle ja palvelijalle oli käynyt näin joidenkin pirullisten taikojen takia. Lääkärit paransivat rouvan, joka kuitenkin sai kärsiä monet tuskat, sillä hänen ihonsa tarttui monesti lakanoihin. Myös palvelijattaren jalkavamma parani. Mutta Elena oli viisastunut kokemastaan niin paljon, että unohti rakastajansa ja varoi lemmenseikkailuja sekä ihmisten puijaamista. Saadessaan kuulla palvelijattaren katkaisseen jalkansa Rinierikin tunsi kostaneensa täydellisesti eikä puhunut asiasta enempää. 

Näin kävi kevytmieliselle Elena-rouvalle, kun hän luuli voivansa pitää oppinutta nuorta miestä pilkkanaan, sillä useimmat heistä tietävät, missä piru pitää häntäänsä. Varokaa siis, hyvät naiset, pettämästä ketään ja erityisesti oppineita.

------- 

Tämä kertomus on sikäli merkillinen, että useat italialaistutkijat pitävät sitä Boccacciolle itselleen sattuneen tapauksen romantisointina. Rinierin leskelle pitämän, katkeruutta uhkuvan rangaistussaarnan on katsottu viittaavan tähän. Sapekkaasta rangaistussaarnasta on tähän otettu vain hitusia. Kertomus näyttäisi olevan teoksen pisin.

Kahdeksas päivä, seitsemäs kertomus. Fiammetta. (78)

Sienassa asui vierekkäisissä taloissa kaksi varakasta porvarissukuihin kuuluvaa nuorta miestä, Spinelloccio Tanena ja Zeppa di Mino. Nämä nuoret miehet olivat aina yhdessä ja näyttivät pitävän toisistaan kuin veljekset. Kumpaisellakin oli oikein kaunis vaimo. Mutta sitten kävi niin, että Spinelloccio ystävystyi Zeppan vaimon kanssa siinä määrin, että alkoi makailla tämän kanssa. He jatkoivat tätä hyvän aikaa kenenkään huomaamatta. 

Eräänä päivänä Spinelloccio saapui taas tapaamaan Zeppan vaimoa, joka ei tiennyt miehensä olevan kotona. Zeppo näkikin parin sulkeutuvan makuuhuoneeseen. Hän ei nostanut meteliä asiasta, ettei siitä koituisi julkista häpeää. Sen sijaan hän alkoi miettiä, miten kostaisi kaikessa hiljaisuudessa, niin että kosto soisi hänelle kuitenkin täyden tyydytyksen. Hän keksikin sopivan keinon ja tuli esiin vasta Spinelloccion poistuttua. Vaimolleen hän kertoi nähneensä tapahtuneen ja aikansa kierreltyään tämä joutui myöntämään. Vaimo alkoi anella anteeksi, jolloin Zeppa lupasi anteeksiannon, jos vaimo noudattaisi hänen antamiaan ohjeita. Vaimon tuli kutsua Spinelloccio seuraavana aamuna vierailulle. Tämän tultua saapuisi Zeppa, jolloin vaimon tuli piilottaa Spinelloccio huoneessa olevaan arkkuun ja lukita se.

Suunnitelma onnistuikin, ja niin Spinelloccio oli lukittu arkkuun. Nyt Zeppa määräsi vaimonsa pyytämään Spinelloccion puolison syömään. Tämä suostui lopulta, kun vaimo Zeppan käskyn mukaan kertoi Spinelloccion lähteneen aamiaiselle ystävänsä kanssa. Zeppa otti Spinelloccion vaimon hyvin ystävällisesti vastaan ja vei hänet vaivihkaa makuuhuoneeseen, jonka oven hän lukitsi. Spinelloccion vaimo ihmetteli, näinkö Zeppa aikoi kohdella parhaan ystävänsä vaimoa. Silloin Zeppa kertoi edellispäivän tapahtumista ja sanoi nyt kostavansa Spinellocciolle makaamalla tämän vaimon kanssa. Ellei vaimo suostu, käsittelee Zeppa Spinelloccion niin, ettei tästä sen jälkeen ole iloa vaimolle. Tultuaan vakuuttuneeksi Zeppan sanoista Spinelloccion vaimo totesi suostuvansa, mutta vaati, että hänen ja Zeppan vaimon välistä ystävyyttä ei saanut rikkoa. Hän aikoi pysyä Zeppan vaimon ystävänä, vaikka tämä oli menetellyt häpeällisesti häntä kohtaan. Zeppa lupasi huolehtia siitä ja lisäksi antaa Spinelloccion vaimolle kauniin ja arvokkaan jalokiven. Sen jälkeen Zeppa vei Spinelloccion vaimon arkulle ja he molemmat huvittelivat kyllikseen.

Spinelloccio oli kuullut arkkuun Zeppan sanat ja vaimonsa vastaukset. Hän huomasi myös sen trevisiolaistanssin, mikä alkoi hänen päänsä päällä. Aluksi hän oli pakahtua harmiinsa, mutta ajatellessaan tarkemmin asiaa hän tuli siihen tulokseen, että syy oli alkujaan hänessä. Zeppalla oli ollut oikeus tehdä niin kuin teki, itse asiassa hän oli menetellyt inhimillisesti ja ystävän lailla. Spinelloccio päätti lujittaa ystävyyttään Zeppan kansaa, jos tämä vain haluaisi.

Huviteltuaan naisen kanssa tarpeekseen Zeppa laskeutui arkulta. Spinelloccion vaimon kysyttyä luvattua jalokiveä Zeppa kutsui vaimonsa sisään. Tämä virkkoi ainoastaan: ”Hyvä rouva, olette siis maksanut minulle samalla mitalla.” Zeppa sanoi hänelle: ”Avaa tuo arkku!” On vaikeaa sanoa, kumpaista hävetti enemmän, Spinellocciota vai hänen vaimoaan. Mutta Zeppa sanoi vaimolle: ”Tässä on se jalokivi, jonka sinulle lupasin.” Spinelloccio kömpi arkusta ja sanoi olevansa nyt tasoissa Zeppan kanssa. Siksi oli parasta pysyä edelleenkin ystävinä. Tähän asti kaikki muu oli ollut yhteistä paitsi vaimot, mutta pidettäköön heidät tästä lähtien yhteisinä. Siitä lähtien oli kumpaisellakin vaimolla kaksi miestä ja kumpaisellakin miehellä kaksi vaimoa, eikä heille tullut koskaan riitaa siitä asiasta.

Kahdeksas päivä, yhdeksäs kertomus. Dioneo. (79).

Mestari Simone da Villa palasi Bolognasta Firenzeen lääketieteen tohtorina. Simonelle oli suotu enemmän rahaa kuin järkeä. Hän oppi tuntemaani kaksi vanhaa tuttavaamme, Brunon ja Buffalmaccon. Hän sai selville, että nämä kaksi maalaria olivat köyhiä miehiä, mutta vaikuttivat silti maailman iloisimmilta ja huolettomimmilta veitikoita. Simone oletti, että heillä oli salaisia tulolähteitä, siksi hän pyrki tutustumaan heihin paremmin päästenkin pian Brunon tuttavaksi. Bruno havaitsi tohtorin heti pässinpääksi. Hän kertoi, että kurssaaminen piti hänet ja Buffalmaccon iloisina ja tyytyväisinä. Mestari halusi tietysti oitis tietää, mitä kurssaaminen tarkoitti. Bruno selitti erään skotlantilaisen taikurin käyneen Firenzessä ja jättäneen kaupunkiin pari oppilastaan. Nämä järjestivät palveluksia erityisesti lemmenasioissa kaupungin aatelisille. Sittemmin he perustivat seuran, johon Buffalmacco ja Bruno miesten ystävinä kuuluivat. Seuran kokouksissa nautittiin loistavissa oloissa parhaat mahdolliset ruuat ja jaloimmat viinit kulta- ja hopea-astioista. Parasta oli kuitenkin se, että seuran jäsenet saivat nauttia kauniista naisista, joita tuotiin heille tahtonsa mukaisesti mistä tahansa päin maailmaa. Ruuat syötyään ja viinit nautittuaan herrat siirtyivät ylellisiin sisähuoneisiin kukin parinsa kanssa. Paras osa oli Buffalmaccolla ja hänellä, sillä Buffalmacco tilasi itselleen tavallisesti Ranskan kuningattaren ja hän taas Englannin kuningattaren, jotka olivat maailman kauneimmat naiset. Siispä Brunolla ja Buffalmaccolla oli syytä tyytyväisyyteen, kun kaksi niin mahtavaa kuningatarta rakasti heitä. Sitä paitsi pyydettäessä kuningattaret saattoivat antaa tuhat tai parituhatta floriinia. Tätä kutsuttiin kurssaamiseksi.

Mestari halusi luonnollisesti kyseisen seuran jäseneksi. Siksi hän alkoi kutsua Brunoa luokseen aamuisin ja iltaisin kestiten tätä monin tavoin. Bruno taas osoitti kiitollisuuttaan maalaamalla mm. “Paaston” tohtorin ruokasaliin ja yöastian ulko-oven yläpuolelle ikään kuin kyltiksi asiakkaille. Lisäksi hän kertoi entistä mehevämpiä juttuja seurastaan: Englannin kuningattareen kyllästyttyään hän oli vaihtanut tattarien suurkaanin gemedraan eli keisarinnaan. Näin yllytettynä tohtori rohkeni viimein kysyä Brunolta pääsyä seuran jäseneksi. Hän kehui älykkyyttään ja komeuttaan - kasvot kuin ruusunnuppu - sekä oppiarvoaan antaen lopuksi vielä näytteen laulutaidostaan. Bruno oli pakahtua nauruunsa, mutta hillitsi itsensä. Tohtori kehui vielä aatelista syntyperäänsä ja lupasi Brunolle, että tämä saa sairastaa kuinka paljon tahansa, eikä lääkäri vaadi hoidosta penniäkään. 

Bruno huomasi, että tohtori oli paljon suurempi pässinpää kuin hän oli olettanut. Hän kertoi, että seuralla oli puheenjohtaja ja kaksi neuvosmiestä, jotka vaihtuvat puolivuosittain. Seuraavaksi puheenjohtajaksi valitaan Buffalmacco ja Brunosta tulee neuvosmies. Puheenjohtajalla on suuri valta uusia jäseniä valittaessa, joten tohtorin kannatti heti tutustua Buffalmaccoon ja osoittaa hänelle huomiota. “Kurssaamaan” himoitseva tohtori ei viivytellyt tutustuessaan Buffalmaccoon ja tarjoillessaan tälle sekä Brunolle loistavia päivällisiä ja illallisia. Nämä puolestaan nauttivat kursailematta herkkuja ja kehuivat kiintyneensä tohtoriin vallan tavattomasti. Lopulta tohtori tohti pyytää seuran jäsenyyttä Buffalmaccolta. Bruno ja Buffalmacco järjestivät asiasta muka kinan, mutta tohtorin ylivertaisen älykkyyden havaittuaan lupasivat järjestää tämän seuran jäseneksi.

Tohtori kestitsi kumppanuksia entistä enemmän ja nämä syöttivät hänelle tyhmyyden toisensa jälkeen. He lupasivat toimittaa hänelle rakastajattareksi kreivitär Closettan, joka oli kaunein olento ihmiskunnan peräpäässä. Sitten he lupasivat ottaa tohtorin seuran jäseneksi, kunhan tämä läpäisi tietyn rohkeutta vaativan kokeen. Mestarin piti nousta keskiyöllä hautakivelle parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena. Häntä tulisi noutamaan kohtuullisen kokoinen, musta ja sarvekas eläin, joka yrittää puuskuttamalla ja teutaroimalla pelottaa lääkärin tolaltaan. Kunhan lääkäri pysyy rauhallisena, ottaa eläin hänet selkäänsä. Mutta jos lääkäri mainitsee Jumalan tai jonkun pyhimyksen nimen, vie eläin hänet johonkin hyvin ikävään paikkaan.

Tohtori esitteli illalla vaimolleen erilaisia tekosyitä, haki salaa kauniin punaisen viittansa ja lähti astelemaan sovittuun paikkaan. Buffalmacco, joka oli iso ja roteva mies, pukeutui käännettyyn turkkiin ja aikanaan hankkimaansa naamioon, jolla oli pirun kasvot ja sarvet. Buffalmacco lähestyi hautakivelle asettunutta mestaria kauheasti metelöiden, ulvoen ja rähisten. Kauhistunut mestari vapisi ja tärisi, sillä hän pelkäsi enemmän kuin naiset. Lopulta Buffalmacco oli rauhoittuvinaan. Lääkäri uskaltautui hänen selkäänsä lähinnä siksi, että pelkäsi hirviön tekevän hänelle pahaa, ellei hän menettelisi ohjeiden mukaisesti. Kiivetessään peloissaan otuksen selkään hän mutisi puoliääneen: “Jumala minua auttakoon!” 

Buffalmacco lönkytteli lääkäri selässään Ripolen nunnaluostarin lähelle. Siellä oli kuoppia, joihin talonpojat tyhjentelivät Closettan kreivitärtä lannoittaakseen sitten tavaralla peltojaan. Tultuaan niiden lähettyville Buffalmacco kippasi mestarin selästään yhteen kuopista. Herra tohtori koetti kaikin voimin nousta kuopasta, mutta luisui aina takaisin, kunnes vihdoin onnistui pääsemään ylös kiireestä kantapäähän tuhrautuneena ja yhtä ja toista nielleenäkin. Hän riensi kotiinsa ja koputti oveen, kunnes hänelle tultiin avaamaan. Bruno ja Buffalmacco olivat jo paikalla piilossa kuuntelemassa, kuinka tohtorin kaunis vaimo löylytti karkein sanoin miestään. Hän ihmetteli, miksi tämä typerys juoksenteli punaisessa viitassaan jonkun naisen perässä. Vaimossa riittäisi vallan hyvin miehelle, tarvittaessa vaikka koko kansakunnalle. Vaimon puolesta mies olisi saanut hukkua sinne, mihin hänet oli heitetty.

Seuraavana aamuna Bruno ja Buffalmacco lähtivät tohtorin luo maalattuaan ensin ihoonsa sinelmiä, ikään kuin heitä olisi pahoinpidelty. Nyt he olivat olevinaan hyvin vihaisia tohtorille, koska tämä oli pettänyt heidät. He vilauttivat pikaisesti sinelmiään ja selittivät, että heidät oli piesty perusteellisesti, koska olivat ehdottaneet tohtoria seuran jäseneksi, vaikka tämä osoitti kelvottomuutensa mainitsemalla Jumalan nimen. Lisäksi heidät oli melkein erotettu seurasta. Lääkäri alkoi pyydellä heiltä anteeksi ja peläten heidän kertovan häpeällisestä kokemuksestaan, osoitti hän heille entistä enemmän vieraanvaraisuutta ja imarteli heitä kaikin tavoin.

Kahdeksas päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (80).

Merikaupungeissa oli ennen vanhaan tapana, että purettuaan tavaransa laivasta kauppiaat varastoivat ne pakkahuoneeseen. Kauppias maksoi sitten tullin aina pakkahuoneesta hakemastaan tavarasta. Tällinen tapa oli voimassa myös Sisilian Palermossa, missä samaten oli ja on edelleenkin ulkonäyltään komeita, mutta kunniallisuudestaan kernaasti tinkiviä naisia. Heti nähtyään vieraan kauppiaan he riensivät selvittämään tullikirjasta, millaiset omaisuudet tällä oli pakkahuoneen varastossaan. Jokin aika sitten Palermoon saapui Firenzestä muuan vaaleaverinen ja komea nuori kauppias, jota nimitettiin Salabaettoksi. Hän toi mukanaan noin 500 kultafloriinin arvosta villakankaita Muuan tuommoinen naisihminen, rouva Isabetta Jancofiore, iski häneen silmäänsä otettuaan ensin tietysti selon hänen varallisuudestaan. Lämmiteltyään muutaman päivän kauppiasta silmäpelillä rouva Isabetta oli nääntyvinään kaipauksesta häneen ja lähetti hänen puheilleen palvelijattarensa, joka osasi mainiosti parittamisen taidon. Palvelijatar ei Salabaettolle emäntänsä rakkaudenkaipuiset terveiset ja sormuksen lahjaksi. Lisäksi Salabaetto kutsuttiin seuraksi päiväksi kylpylään rouvaa tapaamaan.

Salabaetto riensi seuraavana päivänä kylpylään, johon saapui kaksi orjatarta tavarapaljouden kanssa. Asetettuaan patjan kylpylään kuuluvan huoneen sänkyyn he levittivät sille hienot silkkireunaiset lakanat ja hohtavanvalkean peiton sekä kaksi erinomaista päänalusta. Sitten he riisuuntuivat. laskeutuivat altaaseen ja puhdistivat sen perusteellisesti. Rouva Jancofiorekin saapui ja kehotti Salabaettoa pitkään suudeltuaan tätä riisuutumaan. Sitten he kävivät kahden orjattaren kanssa kylpyyn. Millään tavoin Salabaettoa lähentelemättä rouva saippuoi ja pesi omakätisesti hänet joka paikasta käyttäen myski- ja mausteneilikkasaippuaa. Vasta sitten orjattaret pesivät hänet itsensä. Sitten orjattaret hakivat akaksi hienoa, lumivalkoista, ruusuntuoksuista lakanaa. Salabaetto kääriytyi toiseen ja rouva toiseen, minkä jälkeen orjattaret kantoivat heidät vuoteeseen. Heidän lakattuaan hikoilemasta orjattaret ottivat lakanat pois, ja he jäivät makaamaan alastomina vuoteeseen aiemmin levitettyjen lakanain väliin. Orjattaret pirskottivat heidän päälleen ruusuvettä, oranssikukkavettä, jasmiinivettä ja muita kallisarvoisia vesiä. Sitten he söivät virkistyksekseen makeisia ja joivat kalliita viinejä. Lopuksi he syleilivät pitkällisesti. Salabaetto oli kokonaan naisen kauneuden lumoissa ja suostui tietysti tämän pyyntöön saapua illalliselle ja yöksikin tämän luo. 

Rouva Jancofiore laitatti kotinsa hyvään kuntoon. Hienon illallisen jälkeen rouva ja Salabaetto siirtyivät makuuhuoneeseen, missä he viettivät riemukkaan yön. Aamulla rouva kiinnitti hänen vyötäisilleen kauniin hopeavyön, jossa riippui hopeakukkaro. Kaikesta Salabaetto sai sen käsityksen, että rouva oli sangen rikas ja antelias. Hän kävi tällä tavoin kerta toisensa jälkeen rouvan luona suureksi tyydytyksekseen ja sai myydyksi tavaransa pakkahuoneelta käteisellä. Rouva Jancofiore sai sen tietääkseen muita kautta. Niinpä eräänä kiihkeänä iltahetkenä muuan palvelijatar tuli sovitusti keskeyttämään alkavan lemmenhetken. Rouva oli hetken poissa ja palattuaan pillahti itkuun. Hän selitti veljensä joutuneen pulaan: rouvan tulisi heti lähettää tuhat kultafloriinia, muuten veli menettäisi henkensä. Nyt rouvan pitäisi pantata omaisuutensa ja myydä maatilansa, sillä tuhat kultafloriinia hän saisi muuten kokoon vasta parin viikon kuluttua. Salabaetto tarjoutui tietysti lainaamaan 500 kultafloriiniaan kahdeksi viikoksi. Muka epäröityään ja esteltyään rouva suostui ottamaan rahat vastaan. Pian sen jälkeen rouvan käytös muuttuikin. Salabaetto pääsi entistä harvemmin rouvan luo. Lainan takaisinmaksuaika meni umpeen rouvan esitellessä erilaisia tekosyitä. Parin kuukauden kuluttua Salabaetto tajusi menettäneensä rahat: hänellä ei ollut velkakirjaa eikä todistajia velalle. Salabaetton päämieskin alkoi vaatia rahoja itselleen.

Salabaetto matkusti nyt Napoliin, jossa asui firenzeläinen Pietro dello Canigiano. Hän oli hyvin vaikutusvaltainen ja älykäs mies sekä Salabaetton ja tämän suvun läheinen ystävä. Moitittuaan ensin Salabaettoa huonosta ja typerästä käytöksestä, neuvoi hän teräväjärkisenä miehenä tälle keinon selvitä pulasta. Salabaetto teetätti viimeisillä rahoillaan joukon hyvin käärittyjä pakkauksia sekä osti ja täytti kaksikymmentä öljyruukkua. Lastin hän laivautti Palermoon ja sijoitti tavarat varastoihin ilmoittaen odottavansa vielä lisää tavaraa. Saatuaan tietää Salabaetton tuoneen tavaroita jo yli 2000 kultafloriinia arvosta ja odottavan lisää tavaraa, päätti rouva Jancofiore maksaa takaisin lainansa päästäkseen käsiksi vielä isompiin rahoihin. Rouva kutsui Salabaetton luokseen ja maksoi tälle 500 kultafloriinia esiteltyään erilaisia tekosyitä maksun myöhästymiselle Salabaetto puolestaan sanoi edelleen rakastavansa rouvaa ja kertoi odottavansa vielä 3000 kultafloriinin arvoista tavaralähetystä. Nyt rakkaussuhde puhkesikin uuteen kukoistukseen.

Eräänä yönä Salabaetto oli masentunut ja kertoi syyn rouvan sitä kysyessä. Merirosvot olivat vieneet aluksen, jossa Salabaetton tavarat olivat. Nyt vaativat nyt lunnaita lastista, ja Salabaetton osuus oli tuhat kultafloriinia. Käteistä kauppiaalla ei ollut, koska oli lähettänyt 500 kultafloriinia Napoliin saadakseen sieltä lisää kankaita. Rouva Jancofiore pelkäsi menettävänsä kaiken, kertoi tuntevansa henkilön, joka lainaisi rahaa, mutta korko olisi peräti 30 prosenttia. Salabaetto tarttui tarjoukseen, koska tiesi rouvan lainaavan omista rahoistaan. Salabaetto siirtäisi tullissa olevat tavaransa lainanantajan nimiin, mutta pitäisi varaston avaimen itsellään voidakseen näyttää varastoa tarvittaessa ja myös valvoakseen, ettei tavaroita vietäisi pois tai vahingoitettaisi. Seuraavana päivänä rouva kutsui puheilleen meklarin, johon luotti täysin, sopi hänen asiasta hänen kanssaan ja antoi tälle tuhat kultafloriinia. Meklari vuorostaan antoi ne Salabaettolle ja siirrätti nimiinsä tämän varastossa olleet tavarat. Laadittuaan kirjalliset sopimukset he lähtivät kumpikin asioilleen. Mutta Salabaetto suuntasi laivalla Napoliin 1500 kultafloriinia taskussaan, ja maksoi siellä velkansa. Juhlittuaan loppurahoilla monta päivää hän matkusti Ferraraan päätettyään samalla luopua kauppiaan urastaan.  

Salabaetton häivyttyä rouva Jancofiore alkoi ihmetellä, mutta vasta kahden kuukauden kuluttua hän murratti meklarin avulla varaston oven auki. Öljykannujen todettiin sisältävän merivettä, jokaisessa oli vain hieman öljyä päällä. Pakkauksista vain kahdessa oli kangasta, muissa rohtimia. Tavaroiden arvo oli tuskin kahtasataa floriinia. Jancofiore harmitteli kauan takaisin maksamaansa viittäsataa ja vielä enemmän lainaamiaan tuhatta kultafloriinia. Näin hän sai kärsiä häpeän ja vahingon ja oppi, että toinen voi olla yhtä ovela kuin toinenkin.